Paastonajan aikamatkailua

Teos: Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Viime vuonna ylitin itseni ja rajoitteeni lukemalla jopa kaksi maanmainion Anneli Kannon historiallista romaania. Kiinnostus teoksiin kypsyi kunnon viiveellä, mutta nyt saan lukea hänen uusinta teostaan, Rottien pyhimystä, ensimmäisten joukossa. Tänä vuonna koen viettäväni myös paastoa edes jossain muodossa, joten tämä vahvasti Suomen kirkkohistorian liittyvä teos sopii täydellisesti tunnelmiin.

Romaanissa eletään vuotta 1513 Ruotsin Itämaan Hattulassa, Hurttalan kylässä, jonne on joku aika sitten rakennettu uusi kirkko. Se on saanut toimia liian kauan ilman asianmukaista maalaustaidetta, kunnes paikkakunnalle saapuu tuomiokapitulin kutsumana kolmen maalarin porukka kaukaa Sveanmaalta.

Maalarit ovat benediktiiniluostarin maallikkoveljiä, jotka kiertävät maata jumalallissa tehtävissään. Hattulan kirkon urakka tuntuu ylimitoitetulta, ja siksi remmiin olisi saatava paikallisia apureita. Paikalliset tilat ovat kuitenkin kesän kynnyksellä haluttomia antamaan renkiään joutavanoloisiin hommiin, eikä kukaan ilmoittaudu vapaaehtoiseksi. Lopulta hommaan ehdotetaan nälkää näkevää nuorta naista, joka yrittää elättää itseään saviastioiden valajana.

Naisen palkkaaminen pyhään tehtävään ei ole itsestäänselvyys, vaikka toki nunnat harjoittavat luostareissaan monipuolisesti taiteita. Jopa hameväen kiipeilyä herran huoneessa pidetään säädyttömänä, vaikka maalarimestari Martinusta houkuttaa pesemättömän naisen hameen alainen tuoksu. Pian Pelliina oppii kuitenkin käyttämään hameen alla isänsä vanhoja alushousuja, mikä eliminoi vääränlaiset katseet ja nuuhkaisut.

Nuori Pelliina nousee romaanin avainhenkilöksi, vaikka teos on aidosti moniääninen. Aivan yhtä laajaan henkilögalleriaan ei tässä venytä kuin Veriruusuissa ja Lahtareissa, mutta heitä on kuitenkin riittävästi yhteisölliseen kudelmaan. Seurakunnassa on jännitteitä, sillä paikallinen kirkkoherra Petrus Herckepaeus ei kuulu eliittiä pokkuroivaan ryhmään, eikä oikein hyväksyisi uusia maalauksiakaan, joiden rahoituksesta on päätetty ohi hänen mandaattinsa. ”Mulli-Pekkana” pilkattu Petrus on paikallisen tilallisen jälkeläinen, eivätkä kaikki pidä häntä uskottavana kirkonmiehenä. Eletään katolisen ajan loppuaikoja, jolloin monilla kirkonmiehillä alkaa olla perillisiä talousmamsellien kanssa. Nämä perilliset päätyvät usein myös itse papeiksi, ja heidän asemansa kirkossa on jo alusta saakka voideltu.

Romaanin aika-akseli on puolisen vuotta, ja siinä ehtii sattua ja tapahtua paljonkin. Kerronnan tempo ei ole niin verkkainen kuin tyypilliseltä keskiaikaromaanilta odottaisi, ja takaumien kautta lukija saa hyvän kuvan yhteisön lähimenneisyydestä. Tuon ajan Hämeessä kulkee paljon liikkuvaa väkeä, ja jotkut ulkomaan tulokkaat onnistuvat raivaamaan itselleen leipäpuun. Tällainen henkilö on Pelliinan saksalainen kasvatti-isä, jo edesmennyt tiilimestari Rutger, joka on ollut mukana kirkkoa rakentamassa.

Pelliina on yhteisössään outolintu ja hylkiö erikoisen ulkomuotonsa, oletetun syntyperänsä ja orpoutensa vuoksi. Kasvatti-isä on kuitenkin valanut tyttöön reippautta ja taistelutahtoa, ja tuoreena maalarioppilaana hän pääsee nopeasti kärryille työn vaatimuksista. Itselleni suurinta nautintoa tuotti koristemaalarin työn ja työssä oppimisen kuvaus, ja romaani onnistui opettamaan minua näiden mystisten keskiaikaisten maalausten katsomisessa uusista perspektiiveistä.

Nautin myös maalariporukan kesäisistä lepohetkistä kirkkomaan nurmikolla. Työn fyysistä kuormittavuutta voi kukin tahollaan arvailla, ja sen riskialttiudesta ennen turvavälineiden keksintää teos kertookin ikimuistoisesti.

Ehkä teema kolahti minuun siksikin, että omassa suvussanikin oli koristemaalareita 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Tiedän heidän tuotoksistaan vain vähän, mutta kovin liikkuvaa työ on ollut myös silloin.

Katolisista pyhimyksistä kiinnostuneille romaani on aarreaitta, ja näin siimahäntäfoobikkona arvostan toki pyhää Kakukyllaa, joka suojelee kirkkoisien tekstiilejä rottien puremilta. Kirjassa myös vieraillaan vähemmän tunnetuissa Raamatun kertomuksissa, kuten Kristoforoksen työstä Jeesuslapsen kantajana.

Uskon, että romaani voi antaa jotakin monenlaisille lukijoille, ja ehkä ne lukijat, jotka eivät innostu kirkollisista teemoista, ovat paremmin varustautuneita arvioimaan yleisempää ajankuvaa, ja hämäläisen kansankulttuurin kuvausta markkinapäivineen ja juhannustulineen.

Minulle tämä teos oli juuri sopiva aistillinen ilotulitus tähän aikaan, ja pidin varsinkin teoksen lopun toiveikkuudesta. Pelliinan kohtalosta voi kukin veikata omaa versiotaan, mutta ainakaan itse en usko hänen jatkaneen polkuaan ilman siveltimiä.

Teerenpeliä tuonen kanssa

Teos: Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar (Tammi)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kristiina Vuoren historialliset romaanit ovat monta kertaa pelastaneet pitkiä viikonloppuja, jolloin on kaivattu pidempää ja runsaampaa tarinointia. Kaikkia hänen kirjojaan en ole lukenut loppuun, mutta kaikista loppuun saatetuista olen kokenut oppivani jotain uutta. Toki yleinen asetelma kirjoissa on melko ennalta-arvattava: päähenkilö on usein aatelis- tai korkeampi säätyläisnainen, joka joutuu kokemaan kovia, mutta joka neuvokkuudellaan ja sinnikkyydellään raivaa tiensä kohti onnea tai menestystä.

Viipurin valtiatar kertoo ruotsalaisesta kymmenen lapsen leskiäidistä Gunilla Besestä, joka miehensä kuoltua pääsee Viipurin linnan valtiattareksi. Eletään vuosia 1511-12, Ruotsin Itämaassa taistellaan juutteja vastaan ja yritetään keplotella moskoviittien suosioon. Viipurissa asuu noin tuhat ihmistä, joista suurella osalla on joku kytkös dominikaaniluostariin. Myös Gunilla toimii vapaa-aikanaan linnan librikamarissa luostarin kirjojen kopioijana.

Gunilla on introvertti, yksinäisyydessä viihtyvä oman polkunsa kulkija, joka kyllä hoitaa hommansa linnan emäntänä, mutta ei viihdy liiallisissa sosiaalisissa velvoitteissa. Hänellä on vahva synnintunto, ja hän konsultoi laiskaa rippi-isäänsä päivittäin katumusharjoitusten suhteen. Leskeksi jäätyään hänen sieluaan kalvaa kielletty hekuma Tönne-nimistä ratsumiestä kohtaan, joka on jo kahdesti leski, mutta naisten suhteen edelleen kyltymätön.

Vaikka naimakauppa Gunillan kanssa olisi Tönnelle kannattava, ei romanssi etene toivottuun suuntaan. Gunillan pettymykseksi myös Karin-tytär liehittelee Tönneä, joka ikänsä puolesta voisi olla tämän isä. Kolmiodraama on kieltämättä saippuaoopperamainen, mutta ei epätodennäköinen.

Kirjassa eletään jatkuvasti kuoleman pelossa, ja tuoni korjaa Gunillalta myös yhden pojista ratsastusonnettomuudessa. Vaivoja parannetaan voimallisilla yrttisekoituksilla, ja Räävelistä tullut parturi on perheen luottoparantaja, joka ei kuitenkaan ole alansa taitavin. Viipurissa on jo tuolloin sairaaloita, mutta niihin joutuminen merkitsee varmempaa kuolemaa kuin kotihoito.

Tässä teoksessa on yhteyksiä aiempiin teoksiin: yksi perheen tyttäristä saa koulutusta Naantalin Armonlaakson luostarissa, ja perheen juhliin tulee myöhemmin surmattu Laukon kartanon Elina. Silmäätekevät matkustavat toistensa peijaisiin pitkästä matkasta, ja kiinnostus maailman muotivirtauksiin on akuuttia. Gunilla ja tyttäret tilaavat juhlamuotinsa Lyypekin kankureilta.

Joitain köyhempiä, paikallisia sivuhenkilöitä teoksessa esiintyy, mutta enimmäkseen he ovat vain ylimistön hyväntekeväisyyden kohteita. Karjalaisen kansankulttuurin kuvausta ei pahemmin huomaa, mutta jossain vaiheessa linnaan ilmestyy Gunilla elämän ensimmäinen livenä kohdattu pakana, lappilainen noita Biera, jolla on erityinen suhde korppeihin.

Kirjaa voi lukea monella tasolla, ja tarkempi lukija voi sen kautta kerrata lähialueidemme valtasuhteiden ja rajankäynnin politiikkaa. Minulle teos jäi tällä kertaa viihdekirjaksi, mutta viihdyin tämän parissa paremmin kuin tämän päivän angloamerikkalaisen chicklitin.

HELMET-haaste etenee nyt kohtaan 3: ”Historiallinen romaani.”

Turvapaikanhakua 1500-luvulla

Teos: Heli Galliano: Kyyhky ja susi (Otava, 2018)

Romanttinen fiktio ei kuulu ykköslukemistoihini, mutta aina väliin pinoon sujahtaa jokunen ”hömpän helmi”. Italiassa asuvan, suomalaisen Heli Gallianon esikoisteos Kyyhky ja susi (Otava, 2018) on siitäkin kiinnostava, että siinä käydään läpi reformaation jälkeistä kirkkohistoriaa, niin Italiassa kuin Pohjoismaissa. Koska olen äskettäin tenttinyt muun muassa inkvisitioon, noitavainoihin ja uskonpuhdistukseen liittyviä asioita, olisin todella arvostanut tätä teosta siinä vaiheessa kevyempänä matkakumppanina. 

Teos kertoo 17-vuotiaasta modenalaisesta porvaristytöstä Caterinasta, joka joutuu jättämään kotimaansa noitasyytösten vuoksi vuonna 1597. Caterinan perhe on äskettäin omaksunut luterilaisen uskon, joka aiheuttaa heille hankaluuksia esivallan taholta. Setä Giacomo, jonka on jonkin sortin itseoppinut intellektuelli, on jo paennut vainoja ulkomaille, mutta muu suku sinnittelee edelleen kotimaassa. Nuorella tytöllä ei ole vaihtoehtoja, jos hän aikoo säilyttää henkensä, ja niin hän lähtee isänsä kanssa jännittävälle pakomatkalle kohti pohjoista. 

Giacomo onkin töissä aatelislinnan puutarhurina Jönköpingissä, mutta hänen mukaansa veljentyttö on parhaassa turvassa Ruotsin Itämaassa, jossa hän tuntee oikeita silmäätekeviä. Caterina päätyy setänsä suojeluksessa Turun linnaan, jossa elämän oletetaan olevan turvallista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan uuden Sigismund-kuninkaan paavinuskoiset joukot ovat taas kolkuttelemassa linnan porteilla, ja Caterina joutuu taas pakenemaan mahdollisia vainoajiaan. 

Yllätyksekseni aloin lämmetä tälle teokselle vasta puolenvälin jälkeen, kun Caterina pakenee hyvin tuntemastani Turun linnasta kohti pimeää Pirkanmaata (jonka historiaa en niin hyvin tunne). Hän joutuu tosissaan vieraan kulttuurin äärelle ratsutilalla Kangasalla, jossa ei vielä tunneta ikkunalaseja ja ruokakin on enimmäkseen hapanta. Hänet alennetaan navettapiiaksi ja hän joutuu niin renkien kuin isäntien ahdistelemaksi. Silti mukaan mahtuu tunnelmallistakin kuvausta, muun muassa joulunvieton merkeissä. 

Minusta kirjassa on hieno idea: Italiaan itse kerran muuttanut kirjailija kuvaa italialaisen naisen pakoa Suomeen toisessa ajassa ja täysin eri poliittisessa tilanteessa. Pääsin kokemaan niin Modenan seudun kuin kotikaupunkini Tampereen kärrypolut aivan eri tavalla kuin olen tottunut arjessani kokemaan. Uskoisin, että kirja voisi kiinnostaa myös italialaisia lukijoita, sillä suomalaisen kansan kuvaus on tässä rehevää ja aistivoimaista.  

Galliano on Tampereelta kotoisin, ja tuntuu edelleen tuntevan paikallista historiaa nyansoidusti. Ainoa paikka, jonka itse tunnistin, oli Messukylän kirkko, mutta teos antoi useita mahdollisia retkikohteita, joita voin nyt käydä tutkimassa, kuten Liuksialan kartanon. Kaarina Maununtytär osoittautui juurevaksi tyypiksi, ja teos antoi myös hauskoja tunnelmakuvia luonnonparannuksesta. 

Ainoa asia, mikä kielen tasolla pisti silmään ja vähän ärsyttikin, oli runsas kolmen pisteen käyttö dialogeissa, jota Galliano käyttää ilmaisemaan puheen taukoja. Tämäkin tietty on makukysymys, mutta minusta tämä menetti tehonsa, koska sitä viljeltiin niin tiheästi. 

Suosittelen tätä teosta joulukirjaksi kaikille, sillä vaikka se ei keskity jouluun, se välittää sähköttömän sysi-Suomen kaamoksen tunnelmia loistokkaasti. Eli jos et ehdi historiallisille joulumarkkinoille tänä vuonna, tämä teos varmasti luo tunnelmaa kotiisi hehkuviinin, paistettujen nauriiden ja muiden hämäräherkkujen muodossa. 

Vanha pää nuoren naisen harteilla

Leski nunna kurtisaaniKiinalaisen Lin Yutangin (1895-1975) Leski, nunna, kurtisaani (WSOY, 1953, suom. Kristiina Kivivuori) vaikutti nimen perusteella romanttiselta fiktiolta, mutta jo johdannosta tuli ilmi, että teos oli aivan muuta, uudelleentulkittuja kansantarinoita, jotka Yutang valitsi kuvaamaan kiinalaista mentaliteettia ulkomaailmalle. Yutangin nimeen olen kyllä törmännyt ja tunnistin hänet länsimieliseksi kiinalaiseksi emigranttikirjailijaksi, mutta jostain syystä oletin hänen olevan nainen. Pieleen meni, hän oli mies, jolla oli pitkän kirjailijanuran ja Nobel-ehdokkuuden lisäksi yliopistoura ja ura keksijänä – hän mm. kehitteli kiinan merkkikielistä kirjoituskonetta ja hammasharjan, joka annostelee tahnaa automaattisesti.

Vaikka en aina lämpene teoksille, joissa vierasta kulttuuria ”käännetään” länsimaisille helposti purettavaan muotoon, tämä teos oli kerrassaan hurmaava. Teoksessa on kolme pitkää novellia, joissa kaikissa päähenkilöinä on naisia, hyvin neuvokkaita ja eteenpäin pyrkiviä sellaisia. Kaksi tarinoista sijoittuu lähemmäs nykyaikaan, ensimmäinen aivan  teoksen julkaisuhetkeen, jolloin kansantasavalta oli syntynyt. Kolmas tarina juontaa juurensa vuoteen 1595, mutta on elänyt kiinalaisten suissa elävänä legendana eri formaateissa vuosisatoja.

Pidin eniten nunnan tarinasta, sillä siinä osoitettiin buddhalaisen luostari-instituution joustavuus ja sen antamat mahdollisuudet naisten itsenäistymiseen. Siinä ylhäisen virkamiehen perhe matkustaa rouvan toiveesta kaukaisilla vuorilla sijaitsevaan luostariin kantotuoleilla. Heillä on mukanaan huutolaistyttö Huants’uu, jonka rouva on pelastanut prostituution ikeestä, joka heti ihastuu luostarin elämään ja haluaa jäädä sinne noviisiksi. Jopa rouvaa luostarielämä houkuttelee, vaikka nunnien mukaan rouva kykenee saamaan korkeamman buddhalaisen viisauden oppineelta mieheltään kuin heiltä. Luostarissa he ystävystyvät erityisesti Jijyn-nimisen nunnan kanssa, joka viihdyttää seuruetta uskomattomilla tarinoillaan luostarissa käyneistä miesvieraista. Luostarit kun elivät pitkälti vieraiden jättämillä lahjoituksilla, ja siksi nuorten noviisien ensisijainen tehtävä oli vieraiden viihdyttäminen. Olennainen rajanveto luostarin ja ilotalon välillä oli, ettei luostarissa kuulunut nukkua vieraiden kanssa samassa huoneessa. Näihinkään rikkomuksiin ei kuitenkaan suhtauduttu jyrkästi, vaan parhaimmat tulot luostari sai nunnien salaisilta rakastajilta. Jijyn (”Ylimaalliset pilvet”) on maailmannainen, mutta samalla erakko ja henkisen tiedon etsijänä ehdoton – häntä ei kiinnosta naimakaupat rikkaiden paksumahaisten kosijoiden kanssa. Hänellä on sanonnan mukaan ”vanha pää nuoren naisen harteilla”, ja lopulta hän päätyy vaeltavaksi askeetiksi.

Lesken tarinassa tutkitaan sitä, mitä syrjäkylällä tapahtuu, kun kielletty teatteriryhmä saapuu heitä viihdyttämään (vallankumouksen jälkeen teatteritaide oli sallittua vain kaupungeissa, maaseudulla sitä pidettiin haitallisena). Kurtisaanin tarina on riipivän traaginen kuvaus pekingiläisen korkean luokan ilotytön ja yliopisto-opiskelijan suhteesta ja naima-aikeista – periaatteessa naisen arvosta, jota mitataan vain hänen kauneutensa aikaansaamalla lisäarvolla. Se kertoo myös ihmisen universaalista juoruilunhalusta ja tarpeesta etsiä sijaiskokemuksia tilanteista, joihin suurin osa meistä ei itse koskaan uskaltaisi heittäytyä. Itse löysin siitä jopa puhdasta feminististä raivoa, joka purkautuu itsetuhoisesti, kun muutakaan purkautumiskanavaa ei ollut.

Yutang kuljettaa lukijansa tyypilliseen syrjäkylään, suur- ja provinssikaupunkeihin ja eristyneeseen vuoristomaisemaan, eli lukukokemus on varsinainen grand tour. Ruokaa maistellaan viiden maun klassisen paletin mukaan, välillä ryypätään estottomasti, välillä taas filosofoidaan Taivaan rangaistuksista pahantekijöille. Kurtisaani-kertomuksen rakkausrunot ovat huikeita ja kelpaisivat luettaviksi irti kontekstistaan. Teoksesta kuultaa läpi myös kirjailijan oma henkinen ja hengellinen etsintä: biografioiden mukaan tämä kristityn pastorin poika aloitti kristittynä, aikuisiässään palasi buddhalaisuuteen ja taolaiseen ja kungfutselaiseen filosofiaan, mutta vanhalla iällä Yhdysvalloissa tuli perheensä kannustuksesta houkutelluksi takaisin kristityn kirkon pariin. Tapa, jolla Yutang tässä esittelee esimerkiksi buddhalaista uskoa, ei kuitenkaan nojaudu mihinkään dogmaan ja tuntuu äärimmäisen sallivalta. Henkilöhahmojen henkinen etsintä hengittää ja tuntuu aidolta.

Kaiken kaikkiaan teos oli täyteläinen, monisyinen ja syvällinen matka Kiinan historiaan, erityisesti naisnäkökulmasta. Olen tässäkin blogissa enimmäkseen esitellyt loistavia kiinalaisia kirjoja, enkä ole montaa kertaa saanut pettyä myöskään kevyemmän fiktion ääressä kuin tämä teos. Tässä on kaikki klassikon ainekset ja toimii taatusti muunakin kuin vieraaseen kulttuuriin ”sisäänheittoteoksena”. Itse sain tästä runollista sielun etsintää puettuna välillä hyvinkin pragmaattiseen pakettiin, jossa vesipuhvelit mylvivät.

PS: Alaviitteessä Yutang vertailee lyhyesti japanilaista zenbuddhalaisuutta kristittyjen kveekarikirkkoihin, siitä näkökulmasta, että molemmat suuntaukset kielsivät papiston merkityksen ja ovat keskittyneet olennaiseen. Kiinnostava näkökulma, enpä ole tullut ajatelluksi.

Venetsia kääpiön perspektiivistä

Dunant courtesanSarah Dunant on pitkän linjan brittiläinen toimittaja ja dekkarikirjailija, joka on 2000-luvulla alkanut kirjoittaa romaaneja renessanssiajan Italiasta. Löysin hyllyjeni kätköstä sarjan toisen osan In the Company of the Courtesan (2006), jota olen ilmeisesti säästellyt pahemman matkakuumeen varalle. Sarjan ensimmäinen osa, The Birth of a Venus, sijoittuu 1400-luvun lopun Firenzeen ja tässä toisessa osassa paetaan Roomasta Venetsiaan luterilaisia uskonpuhdistajia, jotka ovat saaneet ikuisen kaupungin epätoivoisen kaaoksen valtaan. Verilöyly tapahtuu vuonna 1527, ja romaanin aikajana on noin seitsemän vuotta.

Romaani on kirjoitettu kurtisaani Fiammetta Bianchinin entisen palvelijan, nykyisen liikekumppanin Bucinon näkökulmasta. Bucino on kääpiö, joka on onnistunut tekemään vammaisuudestaan vahvuuden. Hänen liikevaistonsa ja kirjanpitotaitonsa auttavat kaksikon jaloilleen uudessa kaupungissa, jossa asiakassuhteiden luominen noudattaa eri kaavoja kuin Roomassa. Fiammetta ja Bucino ovat toisilleen korvaamattomia, sillä kummatkin elävät yksin maailmassa eivätkä helposti luota kanssaihmisiin. Kumppaneiden ystävyyttä alkaa pian hiertää kolmas pyörä, yrttiparantaja la Draga, joka tulee auttamaan taisteluissa hiuksensa menettänyttä ja nääntynyttä Fiammettaa saavuttamaan takaisin kauneutensa. Bucino on tälle sokealle ja selkävammaiselle naiselle salaa mustasukkainen, koska naiset sulkevat kääpiön parannussessioiden ulkopuolelle.

Kääpiön näkökulma kertojana on loistava valinta, sillä Bucinon kautta pääsemme näkemään sekä rikkaiden salonkeihin että köyhien katuojiin, ekstrana tulee tuolloisen yhteiskunnan suhtautuminen vammaisiin. Bucino menestyy kurtisaanin palvelijana terävän älynsä vuoksi, lisäksi hänellä on joitain miespuolisia keskustelukumppaneita, joiden kanssa ryypätään filosofisesti aamuun asti, ja myös satunnaisia naisia, mutta hänen sydämensä etsii aitoa rakkautta. Kun la Draga on parantanut hänet kuolemantaudista, hän alkaa toivoa, että toisesta vammaisesta olisi hänelle vaimoksi. Rakkaudennälkäinen kosija saa kuitenkin kokea elämänsä järkytyksen, kun parantaja ei olekaan se nainen, jota hän Venetsiassa esittää olevansa.

Romaani on todella laadukasta feminististä hömppää, joka samalla viihdyttää ja panee kysymään kysymyksiä sukupuolten välisistä suhteista ennen ja nyt. Kurtisaani Fiammetta on itsenäisyydessään miltei suvereeni valtiatar, joka ei tee kompromissejä vapautensa suhteen; samalla hän on kolmenkympin tienoolla tietoinen siitä, ettei hänellä ole paljoa peliaikaa alalla, jolla nuoruus ja kasvojen raikkaus ovat kaikki kaikessa. Joidenkin miesten kanssa hän on älyllisesti samoilla linjoilla, ja monet asiakkaat kohtelevat häntä ruhtinaallisesti. Hän saa tarjouksen lähteä Konstantinopoliin sulttaanin haaremiin, mutta hän kieltäytyy kunniasta. Fiammetta pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan, kärsii sen vuoksi välillä suuresta yksinäisyydestä ja lopulta rakastuu nuorimpaan asiakkaaseensa, joka voisi melkein olla hänen poikansa.

Nautin eniten pienistä yksityiskohdista, kuten skandaalinkäryisistä eroottisista piirroksista Petrarcan sonettien sisälle piilotettuina ja maalari Tizianon hääräilystä taustalla. Kansikuvan nainen on taatusti Tizianon taulusta, mikä luo hieman kliseenomaista ”elävä taulu”-tunnelmaa – Fiammetta kuvaillaan juuri tuon näköisenä kultaisine hiuspehkoineen (maalailevuus oli teoksen ärsyttävin puoli, varsinkin jos on jo tutustunut Tyttöön ja helmikorvakoruun ja nähnyt kymmeniä tätä ideaa käyttäviä TV-mainoksia). Muuten teos oli historialliseksi romaaniksi ilmava ja syväpsykologinen. Dunant ei hukuta lukijaansa ”virallisen” historian faktamereen, vaan onnistuu löytämään hyvän balanssin pienten ihmisten ja ison politiikan välillä.

Venetsialaisten katukarnevaalien, tappeluiden, ihmispyramidien ja kaikenlaisen akrobatian kuvaus oli mukaansatempaavaa. Ja kuten Italiaa kuvaavissa teoksissa aina, tässäkin eteeni tuli outo alkoholijuoma teriaca, jota kansa kutsuu ”mädäksi viemäriksi”. Kun Bucino saa tarpeekseen emäntänsä vöyhötyksistä, hän yleensä päätyy johonkin katukuppilaan tai kuokkavieraaksi häihin vetämään teriacaa, jonka voimalla hän saattaa olla lietsussa kolmekin päivää. Muutenkin ruokaa ja juomaa piisasi, ja nälkä ehti tulla monta kertaa.