Historia-ajelulla Hämeessä

Teos: Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla (Atena, 2015)

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Viime viikolla tuli reissattua eestaas Hämeen sivuteitä Tampereelta mökille Etelä-Savoon. Ajettu reitti oli minulle osittain uppo-outo, ja joitain kertoja ajettiin pieleen. Ihmetytti lähinnä se, kuinka pienten pitäjien kautta voi hurauttaa yli 300 km alueella, joka kuitenkin tavallaan sivuaa ruuhka-Suomea. Reitille sattui myös huikeita maisemia, joista Asikkalan Pulkkilanharju oli eeppisiin.

Näihin maisemiin sijoittuu myös Tiina Miettisen vuonna 2012 valmistuneesta väitöskirjasta mukautettu tietokirja Piikojen valtakunta. Kirjassa käydään läpi erilaisia naiskohtaloita kahdelta vuosisadalta Kanta-Hämeen alueelta. Merkittäviä paikkakuntia teoksessa ovat mm. Hauho, Luopioinen ja Tuulos, ja siinä käydään paljon läpi käräjien pöytäkirjoja, jotka kertovat jotain olennaista varsinkin naimattomien naisten asemasta yli säätyrajojen.

Yleisin sukututkimuksellinen spekulaatio, johon olen itsekin sortunut, liittyy suurten kartanoiden piikoihin, heidän aviottomiin lapsiinsa ja näiden minnekään merkitsemättömiin isiin. Aika usein oletetaan, että piikatyttöjen siittäjä oli talon isäntä itse, mutta tällainen hyväksikäyttö ei tosiasiassa ollut mahdollista ainakaan suuressa määrin, sillä kyläyhteisöissä toimi sosiaalinen kontrolli. Toki isäntien harjoittamaa hyväksikäyttöä ilmeni, mutta varsinkin hieman vanhemmilla piioilla oli usein ihan aitoja ihmissuhteita, joista syntyi lapsia osana normaalia elämänmenoa. Omat keissini ovat 1800-luvun Keski-Suomesta ja Etelä-Savosta, ja varsinkin Keuruulle sijoittuvasta saagasta on kirjoitettu paljon.

Miettinen kertoo tässä Suomen jaosta perherakenteiden kehityksessä: ydinperhe vakiintui yleiseksi perhemuodoksi läntisessä Suomessa varhaisemmin kuin idässä, ja tähän vaikuttivat myös verotustekniset syyt. 1600-1700-luvuilla perheitä perustettiin usein vanhemmassa iässä kuin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella, sillä naimisiinmeno oli kallis investointi, johon piiat ja rengit joutuivat usein säästämään rahaa. Kihloissa saatettiin olla vuosikausia, ja monilla pariskunnalla oli jo naimisiin mennessään lapsia. Yhteiskunta oli lopulta aika salliva yhdessä asuvia susipareja kohtaan, kunhan molemmat osapuolet olivat naimattomia. Myös uusperheitä oli tuohon aikaan enemmän kuin mitä kuvitellaan, ja nämä usein aiheuttivat kiperiä perintöriitoja.

Kirjassa käydään läpi hyvin eritaustaisten naisten tarinoita, ja pohditaan naisen toimijuutta, sosiaalista liikkuvuutta ja työnteon reunaehtoja. Periaatteessa piikojen asemaan ja varsinkin heidän äitiyteensä liittyvä ongelmakenttä oli minulle jo tuttua tematiikkaa esim. historiallisista romaaneista, mutta tuli tästä käyttöön uusia, outoja sanoja kuten ”frilla”. Kirjassa esiintyvien aatelis- ja säätyläisnaisten tarinat kiinnostivat jopa enemmän, koska Miettinen kertoo naisista, jotka jäivät pitämään jotain syrjäistä sukutilaa Hauhon korvessa, ja kärsivät ajoittaisesta puutteesta, vaikka heitä pidettiin automaattisesti herrasväkenä.

Tarinoiden yleisimpiä päähenkilöitä olivat naiset nimeltä Valpuri, Agnes, Beata ja Marketta (tämän nimisiä oli siis useampi henkilö eri paikkakunnilta). Välillä kirjassa seikkaillaan myös Hämeen korpiseutujen lisäksi Turussa, Ahvenanmaalla, Tukholmassa ja Tallinnassa. Itseäni hieman yllätti melko yleinenkin yhteys Baltian maihin, sillä osa tuon ajan kartanonomistajista oli Suomessakin baltiansaksalaisia. Muistelisin myös, että Liivinmaan merkitys oli suuri myös Anneli Kannon tuoreessa 1500-luvulle sijoittuvassa romaanissa Rottien pyhimys, olihan yksi sen päähenkilö, maalarityttö Pelliina, liiviläisen äidin orpolapsi.

Tämä on oivallinen lähdeteos kaikille historiallisten romaanien ystäville ja sukututkijoille, mutta itseäni hieman ihmetytti se, että alkuperäisestä väitöskirjasta oli tässä versiossa poistettu teoria- ja metodologiset osuudet. Vastaavaa epäteoreettista historiallista tietokirjallisuutta tuottaa myös Teemu Keskisarja. Itse koen, että näissä kansantajuistamisissa mennään joskus liian pitkälle, sillä koen historian alan teoriakirjallisuuden täysin ymmärrettävänä niillekin, jotka eivät ole historiaa lukeneet sitten kouluaikoihin. Tässä kirjassa on kyllä tarpeeksi asiasisältöä yhteen julkaisuun, mutta jäin itse kaipaamaan teoreettisia pohdintoja.

Katse komendantin peruukin alle

komendMuutama päivä sitten tuli taas palailtua ikuisuusprojektiini, eli sukututkimukseen, jossa keskiössä ovat mm. savolaiset ruotusotilaat Isovihan aikaan. Projekti etenee kovin hitaasti ja lähes kokonaan spekulatiivisen fiktion asteella. Tuli taas katseltua, löytyisikö 1700-luvun historiasta mitään uutta luettavaa, ja päädyin lainaamaan Pauliina Lindholmin esikoisromaanin Komendantti (Otava, 2017).

Teos voitti Suomi 2017-romaanikilpailun, jossa aiheena oli historiallinen romaani. Lindholm on v. 1962 syntynyt kirjailija ja graafinen suunnittelija, jonka työhuone on Suomenlinnassa. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä huolellisen ja visuaalisesti suuntautuneen elämän nautiskelijan projektilta. Kirjassa suureen rooliin pääsevät luonto, ruoka ja juoma, toki unohtamatta kulkutauteja ja muita vitsauksia.

Teoksen päähenkilö on Augustin Ehrensvärd (1710-1772), Viaporin linnoituksen komendantti ja rakennuttaja, jonka varmasti moni innokas Suomenlinnan-kävijä muistaa ainakin nimeltä. Täytyy sanoa, että vaikka Suomenlinna kuuluu yksiin lempipaikkoihini tässä maassa, eivät sen muinaisten sotilashahmojen historiat ole koskettaneet minua piirunkaan vertaa. Alkumetreillä teos siis kiinnosti minua yhtä vähän kuin Jukka Viikilän Akvarellejä Engelin kaupungista (2016). Eli ajankuvan suhteen paljonkin, mutta henkilöhistorian suhteen ei lainkaan.

Yllättävää siis oli, että nautin Komendantista jopa enemmän kuin Viikilän Finlandia-voittoteoksesta. Kirjassa merkittäviksi sivuhenkilöiksi nousevat muun muassa ikääntynyt kalastaja Kalle ja hänen orpo pojantyttärensä Anna, joista toki olisin voinut lukea kokonaisen romaanin ilman Ehrensvärdiä. Komendantti iskee silmänsä nuoreen Annaan, mutta tyytyy nauttimaan tämän seurastaan varsin viattomissa merkeissä. Anna kutsutaan upseerien huvilalle malliksi, ja vastapalkaksi työstään hän pääsee mamselli Brunellin luku-ja kirjoitusoppiin.

Teos keskittyy vain muutamaan kuukauteen kevät-kesällä 1748, jolloin valtakunnassa ei tapahdu suuria poliittisesti. ”Itämaa” eli Suomi kärsii vielä Isonvihan haavoista, ja suurimman osan väestöstä elämä keskittyy kokonaan leivän hankintaan. Helsingissä asuu tuolloin n. 1500 asukasta, joista valtaosan toimeentulo keskittyy tavalla tai toisella laivojen varustamiseen tai niiden henkilökunnan palvelemiseen. Rikkaita palvelevat saksalaiset kauppiaat, köyhiä venäläiset Narinkkatorin kupeessa. Kylässä on pahamaineisia, merimiesten suosimia kievareita, joissa ollaan arkenakin päissään keskellä päivää. Vaikka Komendantti on itse tolkullinen viinamäen mies, hän päätyy näihin laitoksiin usein porvarisystäviensä seurassa.

Kiinnostavinta kirjassa on Augustinin unimaailma ja huoli omasta mielenterveydestään. Monessa vaiheessa hän pelkää sekoavansa, ja uskoo siihen vaikuttavan myös se, että hän elää erossa perheestään. Catrin-rouva ei suostu muuttamaan Itämaahan, vaan aikoo lähteä aurinkoa ottamaan Firenzeen. Augustinilla on ikävä ainutta poikaansa, joka on kolmivuotias, ja jonka hiuskiehkuraa ja kastemekon pitsisuikaletta hän kantaa medaljongissaan. Peruukeissa hän viihtyy huonosti, vaikka kauppalaivat tuovat kaukaiseen Helsinkiinkin uusimman muodin mukaisia pölypesäkkeitä maakareiden puuteroitaviksi. Peruukin alla lymyilee myös taidetta rakastava korusielu, jolle puutarhan hoito saattaisi olla mieluisampaa kuin joukkojen johtaminen.

Lindholm on moni-ilmeinen kielellinen virtuoosi, ja nautin varsinkin joistain päähenkilöiden sutkautuksista. Vaimostaan Komendantti on seuraavaa mieltä: ”Kyllä minä kissan kesytän, raapikoon hän siellä kartanolla sohvatyynyjä, jollei halua minun selkääni kynsiä.” Ylipäänsä dialogi oli humoristista ja lämminhenkistä, ja kuvasti hienosti varsinkin eri säätyihin ja ryhmittymiin kuuluvien henkilöiden suhteita.

Kirjan juoni ja draaman kaari on lopulta aika vaatimaton, mutta tämä ei ainakaan itseäni haitannut, koska henkilöiden päiden sisällä tapahtui niin paljon. Virkamiehet harrastivat suhmurointia, ja ruotusotilaissakin ilmeni kapinantynkää. Kiinnostavalla tavalla Lindholm kuvaa myös paikallisen väen suhdetta venäläiseen vähemmistöön, ja osoittaa tarinallaan, että Uudenmaan rannikon monikulttuurisuus on ollut iduillaan jo satoja vuosia.

Paras sivuhenkilö kaikista oli vihtiläinen aatelisrouva Barbro Hästesko -sun mitä-Rotkirch, jonka hahmossa saattoi olla lievää parodiaa myös nykypäivän perspektiivistä. Rouva, joka oli joutunut 11-vuotiaana Siperiaan ja siellä lapsivaimoksi, oli erikoisuudessaan niin humoristinen kuin uskomaton, ja tällaisia hahmoja juuri kaipaan kaunokirjallisuudessa. Barbron hahmo nostatti tunnelmia, koska ehkä komendanttikin piti häntä jotenkin erityisen ”suvakkina” suhteessa muihin kulttuureihin.

Komendantti saattaa nousta, kuka tietää, minulla tämän vuoden kirjallisten helmien kärkikaartiin. Se ei ehkä nouse ensimmäiseksi ”hittikirjaksi” siksi, että 1700-luku edustaa minulle edelleen filosofisesti ja hengellisesti vierasta ajattelua, mutta vierauden kokemus ei tässä tapauksessa johtunut kirjailijan puutteellisista taidoista. Päinvastoin, voin vain huokaillen ihailla, että joillain meistä on kärsivällisyyttä sukeltaa näin syvälle puuteroidun perukin sisäiseen tunne- ja aatemaailmaan.

Täytyy vielä mainita, että teoksessa tosiaan vilisi myös savolaisia ruotusotilaita, joiden tuloa kirottiin, koska he toivat kasarmille mukanaan täikuumeen. Pohjalaisilta taas levisi enemmän kapinahenkeä. Suomalaisen kansan ennenaikaista vanhenemista (nykykielellä huonoja geenejä?) myös ihmeteltiin kovaan ääneen.

Savon aatelisten henkisestä perimästä

CollianderOlen pohtinut viime aikoina hengellisyyden asemaa kaunokirjallisuudessa, ja käytyäni läpi muistini lokeroita uskallan väittää, että ainoa proosakirjailija, jolta olen ammentanut jotain hengellisesti, on Tito Colliander (1904-1989). Colliander on kirjoittanut ortodoksisesta uskosta sekä romaaneissaan että esseekokoelmissaan, ja muistaakseni hienoin häneltä lukemani teos oli romaani Ristisaatto (1937). Läheskään kaikkia Collianderin teoksia ei ole suomennettu, mutta suururakan suomennoksissa on tehnyt 1960-80-luvuilla Kyllikki Härkäpää.

Romaani Heinäkuun viides päivä (WSOY, 1944, suom. Helka Varho) on harvoja Collianderin teoksia, jotka suomennettiin pian julkaisun jälkeen – ehkä siksi, että sille uskottiin löytyvän paljon suomenkielisiä lukijoita, sijoittuuhan se Savoon ja sivuaa myös tavallisen kansan historiallista muistia. Kirjan julkaisun kontekstikin on kiinnostava: sotaa käyvässä maassa kirjoitettiin romaaneja aiemmista sodista, joiden kautta ehkä toivottiin maanpuolustushengen vahvistuvan tai lukijoiden pystyvän etäännyttämään itsensä käynnissä olevan sodan kauhuista.

Teoksen päähenkilö on nuori kapteeni Joakim Zachris Duncker, joka päätyi 33-vuotiaana Savon prikaatin kapteeniksi sodassa venäläisiä vastaan v. 1808. Duncker kuului ruotsinkieliseen sotilassäätyyn, mutta oli vaatimattomista oloista verrattuna Savon kartanoiden prameaan elämään. Hän jäi nuorena vastuuseen äidistään ja sisaristaan, ja teos pohjautuu pitkälti hänen kirjeenvaihtoonsa eri sukulaisten kanssa.

Collianderilla itsellään on myös savolaiset aatelisjuuret, ja teos pursuaa nimiä, joiden kohtalot ovat enemmän tai vähemmän kietoutuneet toisiinsa (Tigerstedtit, Erhnroothit, Pistolekorsit etc.) . Siinä kartoitetaan pitkällisesti tapahtumia ennen v. 1808 sotaa ja maan siirtymistä Venäjän vallan alle. 1700-luvun savolaisen arjen kuvaus olikin mielestäni juurevampaa ja kiinnostavampaa kuin myöhempien sotatapahtumien kuvaus. Valistuksen ajan mentaliteetti tulee hyvin kuvatuksi, myös koulutuspoliittisesta näkökulmasta.

Täytyy myöntää, etten olisi jaksanut lukea tätä teosta, ellen olisi ennen tätä lukenut tietokirjallisuutta Savon kartanoista ja niiden kulttuurista. Tässä olisi ollut minulle muuten aivan liikaa vieraita nimiä ja sisäpiirin juoruilua. Tavallisen kansan arjen kuvaus on mehevää ja varmasti todenmukaista. Tässä kuvataan mm. Kangasniemen korpipitäjää, josta omat sukujuureni ovat osittain peräisin, harvinaisen takapajuisena ja laiskana paikkana, jossa köyhälistö ei paljon muuta tehnyt kuin poltti päreitä ja kekkuloi pihamailla alastomina. Mäntyharju taas oli poikkeuksellisen vastarintainen suomenuskossaan, ja kääntyi paikallista kirkkoherraa vastaan noituen tälle loppuelämän kestävän sielullisen masennustilan, koska tämä oli koskenut heidän pyhiin puihinsa. Savon prikaati, joka koostui n. 4000 miehestä, oli talonpoikaisarmeija, jossa palveli resuista, jurokasvoista, harmaahapsista ja kasvoiltaan savupirttien tummentamaa miehistöä.

Ei tässä ainakaan suurta sankarikulttia rakenneta Dunckerin hahmon ympärille, vaan hänen kohtalonsa on kai epätyypillisen tyypillinen. Sotakirjaksi tässä tosiaan keskitytään enemmän sosiaali- ja sukuhistoriaan, ja myös naisten asema huomioidaan, vaikka Colliander pahoitteleekin sitä, ettei kartanon armoistakaan ollut saatavilla muuta tietoa kuin lapsiluku ja synnyin- ja kuolinajat.

Kirja lähtee kierrätyskärrystä kotiini odottamaan sukututkimuksellisen kirjoittamiseni seuraavaa pyrähdystä; viimeisestä on nyt aikaa parisen vuotta. Siinä oli tiedollisesti paljonkin sellaista, mitä en ole internetin ja paikallishistoriikkien kätköistä löytänyt. Varsinkin yhden aiemmista kotikaupungeistani, Mikkelin, historiallisesta asemasta opin paljon uutta.

Barcelona chocoholistin silmin

IMG_1556Jos kotona ei ole suklaata, rahat ovat vähissä tai on päättänyt laihtua, ei hätää, aina löytyy kirjoja, joissa suklaa on pääosassa!

Espanjalainen Care Santos (s. 1970) on kotimaassaan tunnettu kirjailija, joka kirjoittaa sekä espanjaksi että katalaaniksi, aikuisille ja nuorille. Hänen ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa Suklaan maku (S&S, 2016, suom. Anu Partanen) on alun perin julkaistu katalaaniksi. Se valaisee Barcelonan historiaa naisnäkökulmasta noin kolmensadan vuoden kaaren verran.

Kirjassa on viettelevä kansi (kiitos Satu Kontiselle designista), ja jo nimi virittää aistillisuutta pursuavaan tunnelmaan.  Teoksen varsinainen ”päähenkilö” on ranskalainen kaakaokannu 1700-luvulta, päärynänmuotoinen kuultava arvoesine, johon mahtuu kolme kupillista kuumaa huumaa. Nuori Sara on hankkinut kannun Barcelonan yöstä antiikkiliikkeestä kaveriporukan kännäysreissulla, ja säilyttänyt sitä ystävyyden symbolina. Sara on tavannut tulevan aviomiehensä ja tämän bestiksen suklaanvalmistuskurssilla, ja päätynyt outoon kolmiodraamaan, jossa on valittava intohimon ja elämänhallinnan välillä. Sarasta tulee sukunsa suklaakonditorian jatkaja, mutta samalla hän kipuilee oman uransa, kirjoittamisensa ja elämän täyttymyksensä kanssa.

Muut päähenkilöt ovat 1800-luvulla elänyt palvelija, kodinhoitaja ja myöhemmin tohtorin rouva Aurora ja 1700-luvulla elänyt suklaamestari Marianna. Suklaan lisäksi oopperalla on suuri rooli juonen kehittymisessä, ja siihen liittyvä melodraama on suurieleisintä kaikista.

Onko tämä sitten romanttista hömppää vai vakavasti otettavaa naishistoriaa, siinäpä pulma. Santos on perehtynyt historiallisiin aikakausiin todella huolellisesti, ja antiikkikannun tarina kertoo ystävyydestä, aikakausien moraalikäsityksistä ja estetiikasta enemmän kuin erotiikasta. Seksikohtaukset ovat välillä todella kökköjä ja ennalta-arvattavia. Toisaalta kirja ei huipennu seksiin, ja se voisi toimia jopa kokonaan ilman paljasta pintaa. Olo kirjaa lukiessa on vähän sama kuin lukiessa Kaari Utrion alkupään tuotannon imaginäärisimpiä tuotoksia. Teoksia, joissa näkee suuren arkistoissa nähdyn vaivan, mutta lukija silti muistaa paremmin päähenkilön dalmatikan väkivaltaisen repeämisen.

Toisaalta suklaaseen liittyviä kohtauksia ei tässä erotisoida loputtomiin, kuten on tehty monissa muissa vastaavissa representaatioissa. Suklaan merkitys perheiden traditioissa ja kaupunkikulttuurissa sen sijaan korostuu. Kirja on ruokakulttuurin saralla paljon vähemmän kliseinen kuin takavuosien menestysleffa Chocolat (kuuluu suosikkeihini) tai Laura Esquivelin Meksikoon sijoittuva teos Pöytään ja vuoteeseen (kuuluu huippusuosikkeihini).

Vastaavia nautintoaineisiin keskittyviä historiallisia saagoja on monia. Alkoholisaagat ovat yleensä sen alkoholintuotannon suhteen paljon tylsempiä (juuri äsken lukemassani amerikkalaisessa viskisaagassa en jaksanut yhtään keskittyä tuotantoprosessiin). Viinitilakertomukset ovat niin nähtyjä (vaikka sellaiselle haluan joskus päätyä). Suklaa on suht monimuotoinen substanssi, johon ihmiset harvemmin kyllästyvät. Uskoisin, että vastaavasti jaksaisin innostua uudelleen ja uudelleen vain yrteistä (joita tietysti voi lisätä suklaaseen).

Eli summa summarum: historiallisena saagana suklaaleipomoiden kehittymisestä Barcelonan kaupungissa teos on inspiroiva ja pätevä. Viihdekirjana poukkoileva, tämä ei ole puhdasta aivot narikkaan-fantasiaa, mutta myöskään teos ei haasta lukijaansa tarpeeksi.

Teos oli sen verran monipolvinen, että sen voi hyvin jakaa kolmeksi erilliseksi lukukerraksi. Tarinat toimisivat myös itsenäisinä miniromaaneina.

Olisin varmasti saanut teoksesta enemmän irti, jos olisin edes kerran käynyt Barcelonassa. Voisin hyvin kuvitella tämän avautuvan loistavasti paikan päällä vaihtoehtoisena matkaoppaana.

Urakan aikana alkoi ainakin täällä suklaahammasta kolottaa. Chilisuklaa varmaan suomalaisen S-marketin antimista parhaiten sopii tunnelmaan; laventelisuklaa ja moni muukin teoksessa nautittu herkku on minulta kokeilematta.

Mustan kiven pitkä muisti

IMG_1225Ghanalaisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti) on kirjauutuus, jota olen eniten odottanut tänä keväänä. Olisin halunnut lukea sen englanniksi, mutta sain sen käsiini suomennoksena nopeammin. Uskallan väittää, että lukukokemukseni olisi kenties muokkautunut erilaiseksi, jos olisin lukenut teoksen alkukielellä. Käännös ei ollut heikko kielellisesti, mutta siinä oli joitain länsiafrikkalaiseen kulttuuriin liittyviä epätarkkuuksia, jotka tekivät ilmaisusta vieraantunutta (mitä esimerkiksi ovat ”pippurikeitto” ja ”kietaisuvaate”?). Ylipäänsä johtuen rakkaudestani afrikanenglannin variaatioihin koen aina afrikkalaisten romaanien lukemisen suomeksi pettymyksenä, kun taas brittiromaanien käännöksien kohdalla en aina muista, kummalla kielellä tekstiä luen. Tässä teoksessa oli myös paljon murteita ja juurevaa puhekieltä, jotka ovat mahdollisesti olleet haasteellisia kääntäjän näkökulmasta.

Kyseessä on nuoren kirjailijan (s.1989) esikoisromaani, joka on syntynyt tämän opiskellessa legendaarisessa Iowa Writers’ Workshopissa. Yhden teoksen neljäntoista päähenkilön tarinassa on omaelämäkerrallisia yhtymäkohtia, ainakin liittyen perhetaustaan ja paikkakuntiin. Teoksen äänensävy on poikkeuksellisen kypsä, jopa ajaton, ottaen huomioon kirjailijan nuoren iän. Kirjailija itse on muuttanut Ghanasta Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä seuratakseen isänsä akateemista uraa. Kahden kulttuurin kansalaisuus näkyy teoksessa yhtä vahvasti kuten esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien ja Taiye Selasien teoksissa, mutta Gyasi maalaa kansansa kipeästä meren ylityksestä leveämmällä pensselillä kuin edellämainitut kirjailijat. Vajaassa 300 sivussa käsitellään lähes 250 vuoden historia kahdella mantereella.

Koska teoksessa ei ole selkeitä päähenkilöitä, neljäntoista avainhenkilön kohtalot jäävät paikoitellen etnisiksi legendoiksi. Toisilleen tuntemattomat sisarukset Esi ja Effia saavat molemmat äidin perintönä mustan kiven, joka symboloi periinantamattomuutta sen tosiasian edessä, että suvun naisia pidettiin monessa polvessa hulluina, kirottuina, jopa noitina. Osalla naisista on näkijän kykyjä, ja osa kamppailee uskonnollisen identiteettinsä kanssa. Esin suku päätyy orjalaivalla Alabamaan, josta siirtyy vuosikymmenten saatossa kohti pohjoisempia osavaltioita. Valkoiselle orjakauppiaalle pakkonaidun Effian jälkeläiset eivät hekään pääse helpolla siirtomaaoloissa, vaikka osa heistä etenee yhteiskunnallisesti vaaleamman ihon ja brittikontaktien luomien etuoikeuksien vuoksi kohti paikallista eliittiä.

Koska kyseessä on sukuromaani, teoksessa ollaan raskaana ja synnytetään jatkuvasti. Alussa esitetyn sukupuun merkitys on tärkeä, jos haluaa pysyä kärryillä sukulaisuussuhteista. Sivuhenkilöitä teos ei kuitenkaan pursua liiallisesti, missä näkyy Gyasin ammattitaito. Suvun muutettua Harlemiin 1900-luvun puolessavälissä perheet pienenevät ja henkilöihin kasvaa syvempää psykologista särmää. Vaikka aiempienkin sukupolvien naisten kohtaloissa oli syvää surua ja menetyksiä, koin silti riipaisevimpana musikaalisesti lahjakkaan Willien kohtalon perheen muutettua New Yorkiin. Willie menettää itseään vaaleampi-ihoisen aviomiehensä yhteiskunnalle, joka ei suostu näkemään pariskuntaa pariskuntana. Willien mies Robert muuttuu uudessa kaupungissa valkoiseksi, hylkää vaimonsa ja löytää uuden valkoisen vaimon.

Meren ja tulen elementit toistuvat suvun legendoissa. Pohjois-Amerikan orjien jälkeläisille on tyypillistä karttaa merten rantoja, johtuen valtamereen liittyvistä kauhutarinoista. Ghanan sisämaan heimoilla, kuten ashanteilla, pahat henget kostavat tulen muodossa. Tässä tulinaisen riivaama Akua sytyttää unessa majansa tuleen, tulee tappaneeksi tyttärensä, ja jää itse henkiin, mutta erotetaan ainoasta eloon jääneestä lapsestaan, jonka kasvattaa lähetyskoulu. Palovammaisen Yaw-pojan kokema syrjintä on julmaa, vaikka hänestä tulee pidetty poikakoulun historian opettaja. Viisikymppisen poikamiehen asema länsiafrikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole erityisen hehkeä, vaikka tämä kykenisi elättämään itsensä omalla työllään.

Afroamerikkalaisten kokemaa kaipuuta ”juurilleen” käsitellään tässä vähemmän nostalgisesti kuin esimerkiksi Maya Angeloun teoksissa, joista kuitenkin olen pitänyt paljon. Ghanaan palaavien toiviomatkailijoiden haaveista kertova All God’s Children Need Traveling Shoes (1986) tuli mieleeni myyttisen paluun teemaa käsiteltäessä, varsinkin suhteessa varallisuuteen ja länsimaisten turistien asemaan. Musta, afroamerikkalainen turistikin on usein Afrikassa yhtä turisti kuin valkoinen sellainen, mikä tuntuu monista toiviomatkailijoista pettymykseltä. Hämäriä tunnistamisen hetkiä koin myös muistellessani lapsuuteni TV-sarjaa, Alex Haleyn romaaniin pohjautuvaa Juuria (1976), vaikka en sarjan juonta osaisikaan enää referoida. Toisin sanoen romaanissa oli kerronnallista ”vanhanaikaisuutta”, alkaen yksinkertaisesta kielestä. Aika-akseli on lineaarinen, eikä nuorimpien sukupolvien tarinoissa näy ajallemme tyypillistä elämänpoliittista kikkailua. Verrattuna esimerkiksi Adichien ja toisen ghanalaisen kertojan, Taiye Selasien siirtolaisuussaagoihin Gyasin kertojan ääni on klassisempi ja pelkistetympi.

Matkalla kotiin on ilahduttava lukukokemus siksi, että juonen lähestyttyä nykyaikaa se kuitenkin pysyy uskollisena rakenteelleen. Tämä tarkoittaa, että se tuntuu lähestyttävältä myös sellaisille lukijoille, jotka eivät välttämättä tunne rodullistamiseen, postkolonialismiin tai identiteettipolitiikkaan liittyviä akateemisia teorioita. Toisin sanoen teksti todennäköisesti puhuttelee myös ”Ashantimaan mummoa”, jos tämä osaa lukea ja ymmärtää englantia. Tekstiä voi ilolla suositella varttuneemmille lukijoille myös siksi, että tässä ei revitellä modernilla teknologialla eikä urbaanilla kulutuskulttuurilla. Amerikkalaiseksi romaaniksi tekstistä voisi kammata jopa antikapitalistisia juonteita. Ulkonäkö, menestys ja omaisuus eivät nouse keskeisiksi teemoiksi yhdelläkään henkilöhahmolla.

Teos on paikoitellen kyynelkanavia vahvasti stimuloiva, mutta ei kuitenkaan nyyhky. Kiukun ja vihan momentit herättävät kriittisiä kysymyksiä afroamerikkalaisten asemasta myös nyky-yhteiskunnassa. Vakavasti huumeriippuvaisen korvaushoitopotilaan poika Marcus kysyy, kuinka ylipäänsä on mahdollista, ettei hän ole vielä joutunut vankilaan, vaan kirjoittaa väitöskirjaa Stanfordin yliopistossa.

Matkalla kotiin oli muuten häikäisevän rikas, opettavainen ja moniääninen mestariteos, mutta yhdestä asiasta koen tarvetta napista näin romaanitaiteen näkökulmasta. Kirjailijalla on täysi lupa laittaa toisilleen kaukaisesti sukua olevat henkilöt ihastumaan, rakastumaan ja jopa pariutumaan, mutta tämä juoni tuntuu hirveän kuluneelta. Fiktion maailmassa kaikki on sallittua, mutta loppuhuipentuma ei saanut minua yllättymään tai edes tirauttamaan sitä kyyneltä. Kirjaan kokonaisuutena loppuratkaisu ei kuitenkaan syvällisesti vaikuttanut, sillä henkilöiden tarinoita saattoi lukea myös toisistaan erillisinä.

Rohkaisen varsinkin sellaisia lukijoita tarttumaan juuri tähän teokseen, jotka eivät vielä ole lukeneet elämässään ainuttakaan afrikkalaista romaania. Tämä on erinomainen sisäänheittäjä, jonka jälkeen lukija voi voimaantua etsimään itsenäisesti astetta vaikeampia rasteja. Ghanalaista kirjallisuutta on suomennettu varsin vähän, naapurimaan Nigerian enemmän. Alueen ranskankielisten maiden kirjallisuuttakin käännettiin joskus, mutta tästä tuskin uskallamme enää unelmoida.

Rakkautta Hottentotti-Hollannissa

Brink tuokioAndré Brinkin klassinen rakkaustarina Tuokio tuulessa (alk. 1976, WSOY 1987) puhuttelee voimallaan kolmenkymmenenkahdeksan vuoden hyllyelämän jälkeenkin. Brink (s.1935) on Etelä-Afrikan ensimmäisiä apartheidia julkisesti vastustaneita kirjailijoita, joka kirjailijanuransa ohessa toimi kirjallisuuden professorina Capetownin yliopistossa. Mielessäni sekoitan Brinkin usein J.M. Coetzee:hen, joiden kirjoitustyylissä ja teemoissa on paljon yhteistä. Brinkin tuotantoa läpi käydessäni totean, etten ole aiemmin lukenut häneltä mitään.

Tuokio tuulessa on huikea johdatus Brinkin maailmaan, sillä rakkaustarinan lisäksi teos kertoo 1700-luvun valistusajasta ja luonnontieteiden maanisesta luokittelubuumista, jonka juuret juontavat ei kauemmas kuin Uppsalan yliopiston sylttytehtaalle. Teoksen suomalaisessa esipuheessa Brink-tuntija Rauno Velling löytääkin yhtäläisyyksiä ruotsalaisten luonnontieteilijöiden tavoissa luokitella afrikkalaisia heimoja ja pohjoisia alkuperäiskansoja. Suomalaisten ja saamelaisten suhteita on tuolloin kuvattu yhtä eksotisoiden kuin zulujen ja hottentottien. Koska romaanin takana on historiallinen tositarina, se tekee lukemisesta jotenkin riipaisevampaa kuin jos olisi lukenut ”puhdasta” fiktiota.

Valitsin arviooni vanhemman kansikuvan kuin mikä lukemassa kirjassani oli – pokkariversion kantta kun koristaa kliseinen kuva valkoisesta ja mustasta kädestä koskettamassa hennosti toisiaan. Itselläni on nyt vahva ”poliittisesti korrektien” kuvien purkamiskausi käynnissä, ja eniten minua nyppivät yksioikoiset ihonväriin liittyvät representaatiot. Coetzee on ”rodun” käsitteen purkajana vielä radikaalimpi kuin Brink, sillä hän ei kirjoita hahmoilleen lainkaan ihonväriä. Tässä romaanissa henkilöt ovat reilusti mustia, valkoisia tai siltä väliltä, mutta he eivät yksiselitteisesti alistu kohtaloonsa tai jähmety länsimaisen tieteen ja koloniaalisen vallan heille määräämille paikoille.

Romaanissa päähenkilöinä ovat nuori valkoinen leski Elizabeth Larsson ja orjuudesta itsensä väkivalloin vapauttanut Adam Mansoor, mies joka on puoleksi hottentotti, puoleksi malaijalainen. Elizabethin ruotsalainen mies, Carl von Linnén opetuslapsi, on tapettu kesken kasvinkeruureissun ”hottentotti-Hollannissa” ja miehen vaatteisiin pukeutunut Adam tulee pelastamaan Elizabethin aikomuksenaan palauttaa tämän perheelleen Kapkaupunkiin. Erämaassa ja savannilla Adam ja Elizabeth eivät ole enää sovinnaisen yhteiskunnan sääntöjen piirissä, eikä Adam ole Elizabethin palvelija. Miehen ja naisen suhde kehittyy hitaasti erinäisten jännitteiden ja kahnauksien kautta, myös riippuvuussuhteesta, sillä molemmat  tietävät, etteivät selviydy seikkailustaan hengissä ilman toista. Adam tarvitsee Elizabethin perheen tunnustusta tyttären elämän pelastamisesta tullakseen taas yhteiskuntakelpoiseksi; keskenmenon saanut, fyysisesti hauras Elizabeth taas ei kykene ruokkimaan itseään ilman metsästäjäänsä. Liikuttavimmat hellyyden osoitukset ovat kohtauksia, joissa Adam ruokkii Elizabethia kuin pikkuvauvaa, pakottaen tätä syömään antiloopin lihaa tai keitettyä strutsin munaa suupala palalta. Vastalahjana Elizabeth kutsuu Adamia hänen oikealla nimellään Aob (jonka vain miehen äiti tietää) ja lääkitsee tämän haavoja keräämillään yrteillä.

Eroottinen kuvasto on harvinaisen herkkää ja kypsää, miehen ja naisen lihallinen yhteys vertautuu eeppiseen maisemaan ja säähän. Valkoiseksi buurinaiseksi Elizabeth on yllättävän uskalias seksuaalinen toimija, esimerkiksi tässä kuvataan hänen oman käden hurmioitaan luonnon keskellä ja seksuaalista vapautumista. Adam taas esitetään sensitiivisenä miehenä, jolle naisen nautinto on tärkeää. Vaikka tarinan puitteet ovat askeettiset, ja rakastavaisten kohtalo tuhoon tuomittu, Brink onnistuu kuvaamaan roturajoja uhmaavaa rakkautta omaperäisesti, kliseitä vältellen. Tässä ote tekstistä, joka paljastaa kirjan nimen etymologian, Elizabethin kertomana:

”Sinä olet minun kanssani. Minä sivelen sinua. Kuten niiden kallioiden keskellä siellä merellä; kuten sinä iltana kun sinä sanoit: minä haluan sinut alastomana. Tuokioksi vain. Ei koskaan enemmän kuin tuokioksi. Ehkä me emme kestäkään enempää kuin tuokion kerrallaan. Minä  muistan. Minä yritän jatkaa matkaa. Tämä kaamea avaruus meidän ympärillämme luo sen hiljaisuuden jossa niin harvoin, niin perin harvoin, minä uskallan tuntea sinut ja antaa sinun tuntea minut.” (278)

Se, että rodullisesti merkityn ”toisen” tunteminen on mahdollista edes hetken verran, on Elizabethille järisyttävä havainto ihmisyydestä. Pusikoissa ja hylätyissä hökkeleissä pakoileva pariskunta haaveilee yhteisistä lapsista, mutta kumpikin tietävät, ettei heidän yhteiselonsa olisi mahdollista eurojohtoisen ”sivilisaation” parissa omana elinaikanaan. Hottentottien parissa Elizabethiä kohdellaan kuin vertaista, mutta buurien pitämillä maatiloilla piru karkaa merrasta, jos kukaan arvaa pariskunnan suhteen laadun. Tuokio tuulessa kaikkien ihmisyhteisöjen ulkopuolella on heille suurempi täyttymys kuin mitä olisivat voineet kuvitella matkaan lähtiessään.

Ainoa asia, jota jäin tätä lukiessani mietiskelemään, on Brinkin käyttämä kieli, Adamin ja Elizabethin tavat puhutella toisiaan – sekin fakta, että heillä on tässä yhteinen kieli (ilmeisesti hollanti, tai joku afrikaansin esiaste) ja että he ymmärtävät toisiaan miltei saumattomasti. Olin lukevinani heidän keskusteluistaan modernin kuuloista ihmissuhdevääntöä. Erityisesti Adamin poliittinen tietoisuus  ja ironinen kielenkäyttö hämmentävät – tosin mikään ei estä kuvittelemasta, etteikö joku 1700-luvun kouluttamaton orja olisi osanut puhua näin elegantisti. Historiallisten anakronismien etsiminen täikammalla ei kuitenkaan tullut mieleen aistivoimaista kertomusta lukiessa. Brink on halunnut kirjoittaa tyylikkään, virtaviivaisen rakkaustarinan, jolla on taatusti ollut suuri relevanssi 1970-luvun kontekstissa apartheidia vastaan taistelevassa maassa – ja on edelleen. Itse lukisin tarinaa metaforana 300 vuoden mittaisista kärsimyksistä ja riistosta – jokainen vuosikymmen on tuottanut omat Adaminsa ja Elizabethinsa. Adameja ja Elizabethejä elää keskuudessamme edelleen.

Verkakauppiaiden vapauttaja

Vainonen SwiftOlin 90-luvulla kiihkomielinen Irlanti-fani. Kuuluin Suomi-Irlanti-seuraan, osallistuin Bloomsdayn viettämiseen jyväskyläläisissä pubeissa ja suunnittelin elämäni antamista irlantilaisen kirjallisuuden ja poliittisen historian tutkimiselle. Toisin kävi. Irlannista tuli maltillinen kumppani, joka vuosien varrella tuntui tulevan enemmän luokseni kuin minä vaivauduin lähestymään häntä. En ole käynyt Irlannissa pieneen ikuisuuteen eikä minulla ole uskottavaa tekosyytä tälle laiminlyönnille. Paitsi ehkä sää.

Minun Irlantini rajoittuu pitkälti Dublinin kaupunkiin. Olen reissannut maan sisäosissa ja pohjoisessa, mutta elänyt Dublinissa. Dublinissa minua kiehtovat eritoten kirjallinen historia, teatterit ja itsenäistymisen historia. Dublinin kaduilla ja Liffeyn kanaalien varsilla voi kuvitella Pääsiäiskapinan edistymisen ja nähdä sielunsa silmin, kuinka pääjehuja muilutettiin Kilmainhamin vankilaan. Tunnen Irlannin historiaa 1800-luvulta eteenpäin; varhaisemmat vaiheet eivät ole rekisteröityneet mieleeni niin elävästi, koska ennen 1800-lukua Irlannin kirjoitettu historia oli enimmäkseen voittajien historiaa – köyhä ja lukutaidoton katolinen väestö muistetaan lähinnä nälkäkuolemista.

Siksi Jyrki Vainosen romaaniin (2011) Swiftin ovella oli virkistävää sukeltaa. Jonathan Swift (1667-1745) oli erikoinen anglikaaninen pappi, joka tunnetaan maailmalla parhaiten Gulliverin matkoista, fantasiakirjallisuuden varhaisesta klassikosta. Mies julkaisi enimmäkseen salanimillä 150 teosta proosaa, satoja runoja ja poliittisia kiistakirjoituksia, joista tunnetuin oli Vaatimaton ehdotus (missä esitettiin omaperäinen ratkaisu Irlannin nälkäongelman estämiseksi). Vainonen ei ole ollut ainoa suomalainen Swift-intoilija, myös muut ovat kääntäneet hänen tekstejään (muistaakseni Suomessa oli 90-luvulla oikea Swift-revival). Mutta Vainonen onnistuu popularisoimaan Swiftin elämää ja 1700-luvun ajanhenkeä sellaisillekin lukijoille, jotka eivät Irlantia hyvin tunne.

Romaanissa aikamatkaillaan nyky-Suomen ja 1700-luvun Irlannin välillä. Ratkaisu on kunnianhimoinen eikä ongelmaton, sillä itse Swiftin henkilöhistoria on niin mukaansatempaavaa, että suomalainen juonenkäänne kalpenee sen rinnalla. En tiedä, kuinka romaani olisi rakentunut ilman aikamatkailun elementtiä, mutta itselleni se olisi ollut riittävä sisältö.

Romaani on rakkaustarina ja veijaritarina miehestä, joka pyrki vapauttamaan Irlannin verkakauppiaat Britannian kruunun harjoittamalta epäreilulta finanssipolitiikalta kirjoittamalla anonyymeja pamfletteja, jotka levisivät köyhän kansan parissa kuin häkä. Pamflettien kirjoittaja oli selvästi kansallismielinen köyhien vapauttaja. Koska Dublinissa ei asunut loputtomiin edistyneen poliittisen retoriikan osaajia, kansan epäilykset kohdistuivat Swiftiin siitäkin huolimatta, että tämä edusti sortajien kirkkoa.

Tapaamme Jonathan Swiftin, hänen kaksi naisystäväänsä ja kamaripalvelija Wattsin eri elämän vaiheissa. Swift seikkailee Irlannin ja Britannian välillä, kokee vieraantumista molemmissa maissa, saa aikuisiässä selville oikean isänsä identiteetin ja löytää vapauden vyöhykkeen kiihkeästä salasuhteesta Vanessa-neitiin. Anglikaanien naimatonta kirkkoherraa seurataan silmät selässäkin, mutta hän onnistuu vapaa-aikanaan maastoutumaan kylänmieheksi matkalla Vanessan syliin takakujia käyttäen. Toinen nainen, elinikäinen ystävä Stella, odottaa Swiftin kosintaa vuosikymmeniä, mutta mies kärsii sitoutumiskammosta. Molemmat naiset kuolevat kauan ennen sulhoaan, mutta Swift haudataan Stellan rinnalle katedraalin lattian alle.

Vainonen on tarkan aistivoimainen kuvaaja, joka ei jätä huomioimatta yhtäkään röyhtäisyä, mutajälkeä tai lehtokurpan siiven räpäystä. Erityisesti luontokuvaukset huumaavat. Kerjäläisten ja mielenvikaisten oloja kuvataan sievistelemättä, samoin kulkutauteja, jotka leviävät Dublinin katujen siivottomissa kosteissa oloissa niin köyhiin kuin rikkaisiinkin. Aikamatkailijat Lennart ja Johannes menehtyvät molemmat 1700-luvulta saamiinsa ihon kuolioihin ja sisuskalujen vaurioihin. Parasta tässä romaanissa olikin ajan kuva ja vahva paikan tuntu. Juonen kehittelyssä olisin toivonut suurempaa yllätyksellisyyttä – romaani paljastaa keskeisiä juonenkäänteitä liian aikaisin, mikä tekee varsinkin viimeisestä kolmanneksesta ennalta-arvattavaa luettavaa. Vannoutunut Irlannin ystävä antaa tämän anteeksi, mutta muu lukijakunta saattaa pitkästyä saattaessaan kirkkoherraa hautaan pidemmän kaavan kautta.