Eroottisen subjektin elinkautinen

IMG_1241Katja Kallion uutta romaania olen odottanut siitä saakka, kun luin Säkenöivät hetket, ja satuin niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saivat sen uunituoreena e-kirjastokappaleena. Kallion fanilaumaan olen liittynyt vasta hiljattain; hänen kirjailijanuransa varhainen tuotanto ei puhutellut minua ruuhkavuosinani, vaikka kuuluin varmasti kohderyhmään. Olen ollut mielissäni Kallion siirtymästä kohti historiallista romaania, ja odotukseni uuden romaanin suhteen olivat korkealla.

Yön kantaja (Otava, 2017) on siinä mielessä haasteellinen romaani, että se pohjautuu reaalimaailmassa eläneen irtolaisnaisen ja mielenterveyspotilaaksi leimatun Amanda Aaltosen elämään. Turkulainen yksinhuoltajan tytär Amanda ei suostu mahtumaan vähävaraisen työläisnaisen ahtaaseen rooliin, vaan keksii jo teininä vaihtoehtoisia keinoja saada rahaa. Hän pääsee useamman kerran maailmalle, Pietariin, Moskovaan ja Pariisiin, mutta joutuu myös Hämeenlinnan naisvankilaan. Kun Seilin saari muutetaan naisten mielisairaalaksi, Amanda on ensimmäisten potilaiden joukossa. Hänen diagnoosinsa on ”eroottinen” insania epileptica menstrualis, eli hänet periaatteessa tuomitaan elinkautiseen eristykseen johtuen harjoittamastaan seksityöstä. ”Eroottisiin” potilaisiin mukaan luetaan myös isäntiensä raiskaamia nuoria palvelustyttöjä ja aviottomien lasten surmaajia.

Teoksen konteksti on niin karu, että vain äärimmäisen taitava kirjailija pystyy nostamaan tarinan ylös sosiaalipornon ansoista. Kallio onnistuu tässä suvereenisti näyttäen Amandan arjen valoisampiakin puolia. Juonen ehdoton kohokohta on matka kuumailmapallolla Pariisiin, ja suhde eksentriseen Duplessisiin, joka ei osaa ilmaista tunteitaan ulkomaalaiseen jalkavaimoon, mutta jonka seurassa Amanda silti kokee elävänsä täydemmin kuin Suomessa. Duplessis kokee harjoittavansa lentämistä enemmän taiteen lajina kuin liiketoimintana, vaikka Amandalla olisi kykyjä muovata heidän toiminnastaan elinkeino. Amanda kuitenkin passitetaan takaisin Suomeen tämän saatua tuhoisan raivokohtauksen Duplessisin siskon kodissa. Ranskan-matkasta hänelle jää kattava puvusto, joka seuraa häntä mielisairaalaan. Jonkun aikaa hän ärsyttää kanssasisariaan ja sairaalan henkilökuntaa pukeutumalla kalliisiin silkkeihin.

Teos sattuu sijoittumaan kiinnostavalla tavalla Suomen sadan vuoden itsenäisyysjuhlinnan keskelle, vaikka itsenäisyys ei sorretuille mielenterveyspotilaille paljoa merkitsekään. Sisällissodan taisteluja käydään saaren läheisessä Nauvossa, mutta uutiset tapahtumista saavuttavat naiset aina viiveellä. Amanda kuolee vuonna 1918, ja hänen viimeisinä aikoinaan ensimmäinen saaren potilas onnistuu oikeuteen vetomalla vapautumaan takaisin maailmaan. Amandassa tämä ei herätä enää toiveikkuutta, vaikka välillä hän haaveilee Duplessisin tulosta saarelle häntä vapauttamaan. Hän ei tiedä ainoan omaisensa, äitinsä, kohtalosta ja Turun katujen nimetkin tuppaavat häneltä jo unohtumaan. Saarella hän elää yli puolet elämästään saavuttaen vapaakävelijän ja luottopotilaan statuksen. Marjoja keräämällä luottopotilaat saavat käyttörahaa ja luvan käydä silloin tällöin Nauvossa kauppamatkoilla. Nauvon putiikkien humukin on vanhenevalle Amandalle liikaa.

Seksuaalisuus on romaanissa vahva teema, jota Kallio käsittelee tuon ajan pieteeteistä käsin. Saarelle tuomittujen naisten parissa ei tosin ole häveliäisyydestä jäljellä kuin rippeitä. Naispareja ei kertomuksen aikana synny kuin harvoja, mutta saarella asuvilla harvoilla miehillä on välillä tapana sekaantua potilaisiin. Amandalla on jonkun aikaa suhde pinttyneen poikamiehen, kalastaja-Isaksonin kanssa. Varastetut onnellisuuden hetket luovat hänessä uskoa omaan terveyteensä. Suhde päättyy, kun Amanda joutuu turkulaisten rikkaiden ylioppilaiden hyväksikäyttämäksi viinanhuuruisella veneretkellä. Nymfomaanien saari saa välillä kutsumattomia vieraita, joiden käyntien seurauksista ei yleensä koidu hyvää.

Turun saariston paikalliskulttuurista Kallio kertoo yhtä elävästi kuin Ulla-Lena Lundberg ja Leena Parkkinen. Isaksonin morsiusvillapaidan tarina on surullisen haikea, ja myös veneryijyt herättävät kaihoisaa nostalgiaa. Verkkojen solmimisen ja paikkaamisen ammatista lukija oppii varmasti uutta, ja kuvaukset naisten työstä luovat kaivattuja suvantokohtia juoneen, jossa sorto ja vääryydet ovat keskiössä. Kirja herätti minussa täysin odotetusti suurta angstia ja raivoa, mutta en kohdenna sitä sata vuotta sitten kuolleisiin, vaan oman aikamme kategorisiin leimaajiin. Vaikka vuonna 2017 mielenterveysdiagnooseja saattaa olla taskussa yritysjohtajillakin, henkilön pitkäaikaistyöttömyys ja työvoimapoliittiset lausunnot kuntouttavan työtoiminnan edistymisestä ovat uusi mentaalinen vankila.

Yön kantajat on fiktiivinen teksti, jonka mielelläni näkisin elokuvana tai teatterin lavalla. Sorretun henkilön hienovarainen kapina on dramaturgisesti kiinnostavampaa kuin sisällissodan joukkokohtaus. Lempikohtaukseni romaanissa oli Amandan ja uuden hoitajan, Iso-Gretan, kohtaaminen, jossa Amanda onnistuu huijaamaan tulokasta identiteetistään. Ylipäänsä mielenterveyden kentillä emme aina osaa erottaa potilasta ammattilaisesta. Tämä teos johtaa pohtimaan psykiatrian historiaa omanlaisenaan fiktiona, ja diagnooseja samantyyppisinä mielivaltaisina lausuntoina kuin esimerkiksi Migrin arviot karkotettavan henkilön tulevasta turvallisuusuhasta.

Tulen lukemaan teoksen uudestaan jossain merellisessä kohteessa, kuka ties jopa Seilillä. Seilillä olen kerran käynytkin, ja koin jo silloin saaren historian taiteellisen potentiaalin vahvasti. Saaren historiaa jokseenkin tuntevana koen olevani sisäpiirin lukija, samoin naishistorian näkökulmasta – ja siksi odotankin innolla toisentyyppisten lukijoiden palautetta. Itse suosittelisin tätä teosta aivan kaikille, myös herkkähermoisille, sillä ilman näitä syrjäytettyjen, unohdettujen ja arvottomiksi leimattujen historioita emme voi ymmärtää paljoakaan nykypäivän yhteiskuntamme tilasta. Jokaisessa meissä asuu Hassu-Amanda ja Kako-Lena, ja kenestä tahansa meistä voidaan kirjoittaa lausunto, joka passittaa meidät paikkaan, jossa millään, mitä aiemmin olemme saavuttaneet, ei ole enää mitään merkitystä.

 

Mustan kiven pitkä muisti

IMG_1225Ghanalaisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti) on kirjauutuus, jota olen eniten odottanut tänä keväänä. Olisin halunnut lukea sen englanniksi, mutta sain sen käsiini suomennoksena nopeammin. Uskallan väittää, että lukukokemukseni olisi kenties muokkautunut erilaiseksi, jos olisin lukenut teoksen alkukielellä. Käännös ei ollut heikko kielellisesti, mutta siinä oli joitain länsiafrikkalaiseen kulttuuriin liittyviä epätarkkuuksia, jotka tekivät ilmaisusta vieraantunutta (mitä esimerkiksi ovat ”pippurikeitto” ja ”kietaisuvaate”?). Ylipäänsä johtuen rakkaudestani afrikanenglannin variaatioihin koen aina afrikkalaisten romaanien lukemisen suomeksi pettymyksenä, kun taas brittiromaanien käännöksien kohdalla en aina muista, kummalla kielellä tekstiä luen. Tässä teoksessa oli myös paljon murteita ja juurevaa puhekieltä, jotka ovat mahdollisesti olleet haasteellisia kääntäjän näkökulmasta.

Kyseessä on nuoren kirjailijan (s.1989) esikoisromaani, joka on syntynyt tämän opiskellessa legendaarisessa Iowa Writers’ Workshopissa. Yhden teoksen neljäntoista päähenkilön tarinassa on omaelämäkerrallisia yhtymäkohtia, ainakin liittyen perhetaustaan ja paikkakuntiin. Teoksen äänensävy on poikkeuksellisen kypsä, jopa ajaton, ottaen huomioon kirjailijan nuoren iän. Kirjailija itse on muuttanut Ghanasta Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä seuratakseen isänsä akateemista uraa. Kahden kulttuurin kansalaisuus näkyy teoksessa yhtä vahvasti kuten esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien ja Taiye Selasien teoksissa, mutta Gyasi maalaa kansansa kipeästä meren ylityksestä leveämmällä pensselillä kuin edellämainitut kirjailijat. Vajaassa 300 sivussa käsitellään lähes 250 vuoden historia kahdella mantereella.

Koska teoksessa ei ole selkeitä päähenkilöitä, neljäntoista avainhenkilön kohtalot jäävät paikoitellen etnisiksi legendoiksi. Toisilleen tuntemattomat sisarukset Esi ja Effia saavat molemmat äidin perintönä mustan kiven, joka symboloi periinantamattomuutta sen tosiasian edessä, että suvun naisia pidettiin monessa polvessa hulluina, kirottuina, jopa noitina. Osalla naisista on näkijän kykyjä, ja osa kamppailee uskonnollisen identiteettinsä kanssa. Esin suku päätyy orjalaivalla Alabamaan, josta siirtyy vuosikymmenten saatossa kohti pohjoisempia osavaltioita. Valkoiselle orjakauppiaalle pakkonaidun Effian jälkeläiset eivät hekään pääse helpolla siirtomaaoloissa, vaikka osa heistä etenee yhteiskunnallisesti vaaleamman ihon ja brittikontaktien luomien etuoikeuksien vuoksi kohti paikallista eliittiä.

Koska kyseessä on sukuromaani, teoksessa ollaan raskaana ja synnytetään jatkuvasti. Alussa esitetyn sukupuun merkitys on tärkeä, jos haluaa pysyä kärryillä sukulaisuussuhteista. Sivuhenkilöitä teos ei kuitenkaan pursua liiallisesti, missä näkyy Gyasin ammattitaito. Suvun muutettua Harlemiin 1900-luvun puolessavälissä perheet pienenevät ja henkilöihin kasvaa syvempää psykologista särmää. Vaikka aiempienkin sukupolvien naisten kohtaloissa oli syvää surua ja menetyksiä, koin silti riipaisevimpana musikaalisesti lahjakkaan Willien kohtalon perheen muutettua New Yorkiin. Willie menettää itseään vaaleampi-ihoisen aviomiehensä yhteiskunnalle, joka ei suostu näkemään pariskuntaa pariskuntana. Willien mies Robert muuttuu uudessa kaupungissa valkoiseksi, hylkää vaimonsa ja löytää uuden valkoisen vaimon.

Meren ja tulen elementit toistuvat suvun legendoissa. Pohjois-Amerikan orjien jälkeläisille on tyypillistä karttaa merten rantoja, johtuen valtamereen liittyvistä kauhutarinoista. Ghanan sisämaan heimoilla, kuten ashanteilla, pahat henget kostavat tulen muodossa. Tässä tulinaisen riivaama Akua sytyttää unessa majansa tuleen, tulee tappaneeksi tyttärensä, ja jää itse henkiin, mutta erotetaan ainoasta eloon jääneestä lapsestaan, jonka kasvattaa lähetyskoulu. Palovammaisen Yaw-pojan kokema syrjintä on julmaa, vaikka hänestä tulee pidetty poikakoulun historian opettaja. Viisikymppisen poikamiehen asema länsiafrikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole erityisen hehkeä, vaikka tämä kykenisi elättämään itsensä omalla työllään.

Afroamerikkalaisten kokemaa kaipuuta ”juurilleen” käsitellään tässä vähemmän nostalgisesti kuin esimerkiksi Maya Angeloun teoksissa, joista kuitenkin olen pitänyt paljon. Ghanaan palaavien toiviomatkailijoiden haaveista kertova All God’s Children Need Traveling Shoes (1986) tuli mieleeni myyttisen paluun teemaa käsiteltäessä, varsinkin suhteessa varallisuuteen ja länsimaisten turistien asemaan. Musta, afroamerikkalainen turistikin on usein Afrikassa yhtä turisti kuin valkoinen sellainen, mikä tuntuu monista toiviomatkailijoista pettymykseltä. Hämäriä tunnistamisen hetkiä koin myös muistellessani lapsuuteni TV-sarjaa, Alex Haleyn romaaniin pohjautuvaa Juuria (1976), vaikka en sarjan juonta osaisikaan enää referoida. Toisin sanoen romaanissa oli kerronnallista ”vanhanaikaisuutta”, alkaen yksinkertaisesta kielestä. Aika-akseli on lineaarinen, eikä nuorimpien sukupolvien tarinoissa näy ajallemme tyypillistä elämänpoliittista kikkailua. Verrattuna esimerkiksi Adichien ja toisen ghanalaisen kertojan, Taiye Selasien siirtolaisuussaagoihin Gyasin kertojan ääni on klassisempi ja pelkistetympi.

Matkalla kotiin on ilahduttava lukukokemus siksi, että juonen lähestyttyä nykyaikaa se kuitenkin pysyy uskollisena rakenteelleen. Tämä tarkoittaa, että se tuntuu lähestyttävältä myös sellaisille lukijoille, jotka eivät välttämättä tunne rodullistamiseen, postkolonialismiin tai identiteettipolitiikkaan liittyviä akateemisia teorioita. Toisin sanoen teksti todennäköisesti puhuttelee myös ”Ashantimaan mummoa”, jos tämä osaa lukea ja ymmärtää englantia. Tekstiä voi ilolla suositella varttuneemmille lukijoille myös siksi, että tässä ei revitellä modernilla teknologialla eikä urbaanilla kulutuskulttuurilla. Amerikkalaiseksi romaaniksi tekstistä voisi kammata jopa antikapitalistisia juonteita. Ulkonäkö, menestys ja omaisuus eivät nouse keskeisiksi teemoiksi yhdelläkään henkilöhahmolla.

Teos on paikoitellen kyynelkanavia vahvasti stimuloiva, mutta ei kuitenkaan nyyhky. Kiukun ja vihan momentit herättävät kriittisiä kysymyksiä afroamerikkalaisten asemasta myös nyky-yhteiskunnassa. Vakavasti huumeriippuvaisen korvaushoitopotilaan poika Marcus kysyy, kuinka ylipäänsä on mahdollista, ettei hän ole vielä joutunut vankilaan, vaan kirjoittaa väitöskirjaa Stanfordin yliopistossa.

Matkalla kotiin oli muuten häikäisevän rikas, opettavainen ja moniääninen mestariteos, mutta yhdestä asiasta koen tarvetta napista näin romaanitaiteen näkökulmasta. Kirjailijalla on täysi lupa laittaa toisilleen kaukaisesti sukua olevat henkilöt ihastumaan, rakastumaan ja jopa pariutumaan, mutta tämä juoni tuntuu hirveän kuluneelta. Fiktion maailmassa kaikki on sallittua, mutta loppuhuipentuma ei saanut minua yllättymään tai edes tirauttamaan sitä kyyneltä. Kirjaan kokonaisuutena loppuratkaisu ei kuitenkaan syvällisesti vaikuttanut, sillä henkilöiden tarinoita saattoi lukea myös toisistaan erillisinä.

Rohkaisen varsinkin sellaisia lukijoita tarttumaan juuri tähän teokseen, jotka eivät vielä ole lukeneet elämässään ainuttakaan afrikkalaista romaania. Tämä on erinomainen sisäänheittäjä, jonka jälkeen lukija voi voimaantua etsimään itsenäisesti astetta vaikeampia rasteja. Ghanalaista kirjallisuutta on suomennettu varsin vähän, naapurimaan Nigerian enemmän. Alueen ranskankielisten maiden kirjallisuuttakin käännettiin joskus, mutta tästä tuskin uskallamme enää unelmoida.

Jos damastiliina osaisi puhua

naine_prvkl_wb72d_6936Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteisteos Nainen parvekkeella (Bazar, 2016) oli jo listallani kesällä, mutta vasta nyt pääsin sen tunnelmiin kunnolla käsiksi. Kaikkien bloggareiden inspiraationa on teoksen syntytarina: Berliinissä nykyisin asuva Nuotio oli ottanut yhteyttä turkulaiseen Soiniseen blogin välityksellä johonkin kaupunkiin liittyvästä yksityiskohdasta, ja kirjeenvaihto oli osoittautunut niin hedelmälliseksi, että siitä syntyi kirja.

Nainen parvekkeella on erikoinen dekkari ja kirjeenvaihtoromaani. Päähenkilöt Salome ja Arvo Samuel kohtaavat nihkeästi sähköpostin välityksellä, sillä A.S. ei haluaisi antaa nuorelle dokumenttifilmintekijälle mitään tietoja omistamastaan Edelfeltin taulusta Nainen parvekkeella. Salome on kuitenkin peräänantamaton, ja onnistuu luomaan eläkkeellä olevaan diplomaattiin kohteliaan keskusteluyhteyden.

Molemmat päähenkilöt ovat kutkuttavan mystisiä, ja pelokkaan, sydänsairaan Arvo Samuelin tarinasta kuoriutuu lopulta värikkäämpiä kerroksia kuin alussa olisi uskonut. Salome on boheemi peikkotyttö, ”hieman ADHD”, joka saattaa unohtaa hiustensa harakanpesään lyijykyniä ja jota Pariisin poliisin etsintäkuulutuksissa kuvaillaan huonosti pukeutuvaksi. Kolmanneksi pyöräksi tarinassa nousee A.S:n huikentelevainen konsulttipoika Tuomas, joka on romaanin ainoa nykysuomea puhuva henkilö. Tuomas on varma Salomen syyllisyydestä onnenongintaan, ja tarkkailee tätä Pariisissa valvontakameroiden välityksellä intiimeissäkin tilanteissa.

Minua hymyilytti ovelalla tavalla läpi kerronnan, ja yllättävää kyllä, jaksoin hyvin lukea pitkät kirjeenvaihdotkin, vaikka niissä kuvattiin yksityiskohtaisesti eläkeläisen päivittäisiä aterioita. Sekä A.S. että Tuomas kuuluvat tässä siihen yhteiskuntaluokkaan, jonka sotkuista huolehtivat uskolliset taloudenhoitajat. Rouva Suolahden, Madame Rouxin ja Edelfeltin portinvartija-Hortensen välille syntyy näkymätön side, jonka symboliksi nousee kermanvärinen damastiliina. Hortensen näkökulma taulun syntyhistoriaan on olennainen, tosin hieman postikorttimainen – teos olisi ollut liiankin melodramaattinen, jos yhdeksi kertojaksi olisi nostettu rakastajatar Virginie.

Teoksen faktat on tarkistanut Anna Kortelainen, jolle kirja on myös omistettu. Kirjailijat ovat myös hyvin perehtyneet taideväärennösten ja -varkauksien maailmaan, josta mieleeni pomppasi äskettäin Gloria-lehdestä lukemani vuoden naurettavin seurapiirijuttu taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Littorinin avioliitosta hurmaavan Sverkerinsä kanssa. Tässäkin teoksessa olisi ollut ainekset mauttoman elitistiseen tragikomediaan, mutta keräilijä A.S:n arki oli lopulta suomalaiskansallisen juurevaa. Isän ja pojan läheneminen ja pojan toivottoman hidas kasvu mieheksi olivat kiinnostavassa ristivalotuksessa suhteessa Salomen omien juurien etsinnälle.

Teos yllätti moneen otteeseen, joten pitäisin sen vahvimpana ulottuvuutena juonta. Dekkariksi teos on kiltti, mutta sukuromaanina järeämpi. Kahden kirjailijan teoksena teksti soljuu yllättävän saumattomasti, eli editointi on vahvan ammattimaista.

Anekdoottina mainittakoon, että teos vei minut lopulta tutulle paikkakunnalle, Etelä-Savon Mäntyharjulle, jonka hautausmaalla olen käynyt ainakin pari kertaa. Siellä olevaa sukuhautaa en luultavasti omin avuin löytäisi. Mahdollisesti siellä sijaitseva taidekeskus Salmela on myös inspiroinut kirjailijoita. Pariisista Savoon ei lopulta ollutkaan niin pitkä matka kuin aluksi olisi kuvitellut.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: ”toisen taideteoksen inspiroima kirja”.

Kun perijätär on orpana

IMG_0638[1]Kaari Utrion Saippuaprinsessa (Tammi, 2004) on jo kenties viides lukemani romaani häneltä. En voi sanoa olevani tyypillinen lukija enkä fanikaan, mutta arvostan hänen sinnikkyyttään taustatöiden tekijänä. Kuten aiemmissakin bloggauksissa on tullut ilmi, olen pitänyt erityisesti hänen varhaisemman tuotannon realistisemmista romaaneista, jotka ovat sijoittuneet Suomen 1700-1800-lukujen historiaan. Vanhempien aikojen kuvauksien suhteen olen taas ollut krantumpi, kun niiden romanssirintama on tuntunut jotenkin ylidramaattiselta.

Saippuaprinsessan päähenkilö Ulrika Rutenfelt on sopivan poikkeava hahmo aatelisten ja säätyläisten sovinnaisessa maailmassa. Hän on tullut kasvatetuksi vapaammin kuin suvun muut tytöt, sillä hän on kulkenut nuoruutensa isänsä mukana runonlaulujen keruumatkoilla Vienan Karjalassa. Isänsä kuoltua hän on elänyt suht vapaana vanhojen sukulaistensa kartanossa Kemiönsaarella, kaukana Turun ja Helsingin debytanttitanssiaisista. 23-vuotiaana hänet kutsutaan suvun helmaan Helsinkiin saamaan korkeampaa seurapiirisivistystä; lisäksi sukulaisia kiinnostaa hänen huhuttu jättimäinen perintönsä, joka on kerääntynyt riikalaisesta saippuatehtaasta. ”Saippuaprinsessa” on ilkeä liikanimi nuorelle naiselle maailmassa, jossa kaikkea fyysistä ja proosallista työtä halveksutaan.

Helsingin silloinen kartta tulee piirretyksi romaanissa seikkaperäisesti. Teoksessa eletään tsaarinvallan alkuaikoja, ehkä 1830-lukua, jolloin Keisarillinen Aleksanterin yliopisto oli jo toiminnassa. Tässä vaiheessa Heikinkatu (nykyinen Mannerheimintie) on kaupungin periferiaa, ja Punavuorta ja Ullanlinnaa pidetään esikaupunkeina. Kaupungissa on 12 000 asukasta, ja paremmissa piireissä puhutaan sikin sokin neljää kieltä, ruotsia, saksaa, ranskaa ja venäjää. Tyypillistä aatelisperheissä on palkata ranskankielinen mademoiselle huolehtimaan säädyn arvoisesta kotiopetuksesta.

Romaani kertoo pitkälti nuorison naimahuolista. Päähenkilöä Ulrikaa ei naimisiinmeno suuremmin kiinnosta, sillä hän tietää elävänsä hyvin perinnöllään ilman aviomiestä. Ulrikan perinnöstä ovat kiinnostuneita ainakin serkut Viktoria ja Herman, ja Viktoria oma lehmä ojassaan pyrkii naittamaan Ulrikan peliriippuvaiselle, laiskanpulskealle pikkuveljelleen. Viktorian mielitietty Mauritz puolestaan ihastuu Ulrikaan talvisella rekimatkalla, ja ihmissuhdesoppa on sillä valmis. Kaupungin kauniimpien ja neuvokkaimpien aatelisneitojen on usein vaikeinta päästä naimisiin, ja vanhan piian kohtalo on pelottavinta mitä naisen tielle osua saattaa.

Teoksen juoni ei varsinaisesti säväyttänyt; olisin lukenut mieluummin enemmän Ulrikan ja isän Vienan Karjalan seikkailuista. Sen sijaan nautin ajankuvasta ja tietyistä historiallisista yksityiskohdista, joista koin oppivani jotain uutta. Naisten pukeutumista ja ehostautumista kuvataan antaumuksella, ja esimerkiksi nuorten naisten harmistuminen suruajan noudattamisesta keskellä parasta tanssiaissesonkia oli kouriintuntuvaa. Kiiholman kartanon vanhan armon kampaamis- ja meikkaamisrituaalit naurattivat, varsinkin tämän uskollisen ranskalaisen kamarineito Antoinetten kuoltua.

Hurjin hahmo romaanissa oli Ullanlinnaan Pietarista karkotettu leskirouva Natalia Fedorovna Bogotyrski-Gee, jonka salonkiin miehet anoivat pääsyä eri hintaisin pääsymaksuin. Rouvan huvila toimi kasinon ja ilotalon yhdistelmänä, ja rouvalla seuraneiteineen oli kaikilla todettu syfilis. Pietarista lähetettiin syfilikseen sairastuneet pois pilaamasta kaupunkilaisten terveyttä, ja unelias Helsinki oli ilmeisen sopiva piilopaikka langenneille rouvashenkilöille.

Kiinnostavaa oli myös englantilaisuuden ihailu, mitä ei esiintynyt kaikissa piireissä. Kemiönsaaren kartanoissa vaalittiin englantilaisia perinteitä, sillä niiden väki vastusti Venäjän valtaa enemmän kuin mantereella. Englantilaisen aamiaisen nauttiminen ennen ratsastusta oli tässä päivittäinen rutiini. Toisaalta teoksessa viitataan myös Moskovan Englantilaiseen Klubiin, joka oli eliitin hierarkiassa arvostetuin näyttäytymispaikka. Brittisivistyksestä ihailtiin eniten reipasta ulkoilmakulttuuria, johon kuuluivat hevoset, koirat ja metsästys.

Päällimmäisenä muistona kirjasta jää kansainvälisyys, joka näkyy myös Itämeren maiden läheisinä suhteina. Liikkuvuus Suomenlahden yli on tuolloin ollut luontevampaa kuin meidän aikoina, ja Helsinkiin verrattuna Tallinna ja Riika ovat olleet suuria metropoleja. Tämä oli sivistävää ja hilpeää kesälukemista, jossa bonettien nauhat pääsivät yhtä lailla kunniaan kuin virallisen vallan areenat.

Juhannuskirkosta joulukirkkoon

IMG_0549[1]Kirkossa käynti kuuluu nykyään juhannusperinteisiin vain aniharvoilla. Kuitenkin vielä sata vuotta sitten syrjäkyliltäkin lähdettiin sanaa kuulemaan ainakin kahdesti vuodessa, juhannuksena ja jouluna. Kävin itsekin eilen katsomassa juhannuskirkon koristeluja Kangasniemen suuressa puukirkossa – koivukuja alttarille on täällä ollut paikallisia perinteitä.

IMG_0636[1]Maila Talvion romaani Yölintu (WSOY, 1913) löytyi kesämökkimme hyllystä ja osoittautui täydelliseksi juhannuskirjaksi. Kyseessä on kuvaus 1800-luvun Hartolasta, itähämäläisestä korpipitäjästä, jossa aikanaan asui jonkun verran ruotsinkielisiä aatelisia ja säätyläisiä. Paikkakunnan maineikkainta kartanoa kutsutaan tässä Yölinnuksi, samoin kuin kartanon ainoaa miespuolista perijää, punapäistä, uppiniskaista Jaakko von Tollia. Yölintu on jo nuoressa iässä viinaanmenevä naistennaurattaja, mutta pitäjän elämä olisi yksitoikkoista ilman häntä.

Hartola ei sijaitse kaukana täältä, joten kuvaukseen oli helppo eläytyä vastaavassa korpimaisemassa.  Naapurikunta Joutsa, joka on mökkimme nurkilla, kuuluu jo itähämäläiseen kulttuuripiiriin, vaikka virallisesti edustaa Keski-Suomea. Joutsa ja Hartola tunnetaan sahtipitäjinä, ja näillä mailla pontikan keitto on myös ollut merkittävä toimeentulon lähde. Romaanissa väkevimmät ”voimat” haetaan Juvelan kattilasta, metsäläiseltä, shamaanin kaltaiselta ukolta, joka pitää töllissään villieläimiä. Ryypättyään Juvelan töllillä mystisen yön Jaakko palaa kotiinsa kartanolle kolmen sudenpennun kanssa, jättää nämä leikkikavereiksi siskoilleen ja katoaa.

Romaanin Hartolassa palaa paljon rakennuksia ja ihmisiä epämääräisissä oloissa. Jaakon pelätään olleen osallisena Siironmaan saaren tilan tyttären Marjaanan kuolintapauksessa, tulipalossa, joka vei muidenkin hengen. Siironmaan isäntä ja emäntä ovat teoksen suuret kärsijät, jotka tulevat vaatimaan osuuksiaan kartanon väeltä. Isäntä saadaan lahjotuksi hiljaiseksi herrasväen hotelli Bellevuen runsaissa juomingeissa, mutta emäntä tulee saaren tulipalon jälkeen hulluksi ja vaivaa Yölinnun väkeä. Ikäviä sattumuksia pyritään käsittelemään kirkonmäellä sovintosunnuntaina, mutta kirkkoherran auktoriteetti ei riitä tuomaan riitaisia sukuja yhteen.

Romaanin juoni on romanttis-toiminnallinen, eikä dramaattisia käänteitä siitä puutu. Ymmärtääkseni Talvion myöhempi tuotanto oli vakavampaa ja yhteiskunnallisempaa, mutta ei tämäkään kepeän kartanoromantiikan osastoon sovi. Koko hartolalaisen kyläyhteisön kädenjälki on romaanissa läsnä, eikä herrasväen asemaa millään tapaa kiilloteta tai romantisoida. Sivuhenkilöissä riittää särmää – esimerkiksi taivaansinisiin pukeutuva köyhä postineiti Zaida Sederholm on herkullisen epäluotettava toimija, joka osaa huolehtia omasta edustaan siitä huolimatta, että on tullut ilkeän leskiäitinsä pieksemäksi.

Kansan mytologian kuvauksena Yölinnussa on paljon samaa Aino Kallaksen Viron maaseudun kuvausten kanssa. Kenties kyläläisten yliluonnollisten visioiden syynä on tässä useammin alkoholi kuin pakanalliset voimat, mutta kaikille ilmiöille ei löydy loogista selitystä. Välillä juoppojen isäntien ylilyönnit saavat koomisiakin piirteitä, kuten käy Alakartanon Lippin tapauksessa: eräänä jouluna hän saa juoppohulluuskohtauksen ja naulaa tyttäriensä leipomat joulutortut salongin seinäkoristeiksi.

1900-luvun alun teokseksi Yölintu on dynaaminen teksti, jossa on saatu taitavalla tiivistyksellä aikaan yhteisöllinen kudelma. Rikkaiden ja köyhien kohtalot eivät tässä lopulta eroa paljoa toisistaan, vaikka rikkaiden onkin mahdollista teurastaa vasikoita yhden illan ryyppäjäisiä varten. Nälkävuosien varjokin asettuu kyläyhteisön päälle orpojen elätettävien muodossa. Ajallisesti tässä laskelmieni mukaan kuvataan 1860-70-lukujen taitosta.

MINOLTA DIGITAL CAMERA

MINOLTA DIGITAL CAMERA

Pidin kirjasta paljon, siksikin, että kylän miesten alkoholinhuuruista toimintaa kuvattiin kansatieteellisesti, mutta ei ylemmyydentuntoisesti moralisoiden. En kutsuisi teosta raittiuskirjaksi, vaikka Talvio näyttää olleen aktiivinen toimija raittiusliikkeessä. Synnyinseudullaan Hartolassa Talvion muistoa vaalitaan suunnilleen samalla pieteetillä kuin viime postauksessani esiintyneen Sylvi Kekkosen muistoa on vaalittu Pieksämäellä. Molempien papin tyttärien salongit toimivat hyvin samannäköisissä keltaisissa vanhoissa rakennuksissa, Kekkosen pappilassa, Talvion kartanossa.

Naistyöpäivän mitta

bookcover_9789511259855Heidi Köngäksestä on lyhyessä ajassa tullut tärkeä kirjailija minulle. Hertta ja Dora, Dora tarjosivat viime vuoden loppuun todellisia tähtihetkiä. Nyt löysin hänen romaaninsa Luvattu (Otava, 2000), joka toisin kuin aiemmat häneltä lukemani teokset kertookin tavallisen kansan tavallisesta arjesta. Se sijoittunee 1800-luvun loppupuolen Hämeeseen -aika ja paikka eivät ole tarkasti täsmennettyjä, vaikka vinkkien perusteella lukija arvaa tarinan sijoittuvan Pirkanmaan pohjoisosiin, jonnekin Ruoveden tai Vilppulan kupeeseen.

Päähenkilönä on kovaonninen piika Maija, joka on salaa rakastunut ukkomies Joeliin, vaikka onkin lupautunut oman kylän pojalle, Antille. Antti on lähtenyt matkatöihin rataa ja fabriikkia rakentamaan kauas Tampereelle, ja odottavan aika käy liian pitkäksi. Komea ja mystinen Joel on monen piian märkä uni, ja Maija suorastaan häpeää tunteitaan miestä kohtaan, vaikka onkin kuin pistoksissa.

Teos kuvaa Maijan omantunnon kamppailua ja maineen menetystä kesästä marraskuulle. Maija ei kuitenkaan tee selkeää aviorikosta tai tule raskaaksi. Kukaan ei syytä häntä Joelin ajattelemisesta, vaan hän joutuu epäillyksi kihlattunsa huumaamisesta muuten vaan. Antti sekoaa kuuliaistanssien iltana. Kohtaus vaikuttaa ensin juoppohulluudelta, mutta Antti jää sille tielleen eikä koskaan tokene. Halpaan tikkuviinaankaan ei ole luottaminen, mutta tilan väki epäilee Antin saaneen annoksen mustajuurta, hulluruohoa tai seitikkejä sen seassa. Teos kuvaakin kiinnostavalla tavalla tuon ajan käsityksiä mielenterveydestä, huoltosuhteista ja kristityn vastuusta.

Kielellisesti voisi jopa luulla, että teos olisi jonkun aikalaisen kirjoittama. Hulluudesta ja seksuaalisuudesta puhutaan rehevämmin kuin nykypäivänä. Erikoisin hahmo on ”miehimys” Kurko, hyvin miestapainen ja vahva piika, joka soutaa rivakammin kuin miehet ja kunnostautuu painiotteluissa. Lemmenkylvyt, rivot loitsut ja taiat ovat tärkeässä roolissa naimattomien piikojen elämässä. Naistyöpäivää mitataan kollektiivisesti, se koostuu päivän mittaisista urakoista, joihin ei toivota vähävoimaisia päivää pidentämään.

Pidin erityisesti ruokakuvauksista, joista Kerkon Marin mahtihäiden tarjoilu teki vaikutuksen. Aladobin syömisen odotus on palvelusväelle isompi asia kuin mahdollinen päihtymys. Maijalle kahvin juominen on jännittävää eksotiikkaa; itse lukijana jäin maistelemaan lehmänpäästöpuuroa.

Maijan tulevaisuus hullun miehen holhoojana ei vaikuta ruusuiselta, eikä yhteisö katso hyvällä kohtaloaan uhmaavaa morsmaikkua. Kunniallisen naisen elämänkaavaan kuuluu lupauksen pitäminen, vaikka vihkivaloja ei ole vielä vannottu. Tuohon aikaan kuulutuksia annettiin kirkossa jopa kolmesti, jotta avioliiton sakramentin vakavuus varmistuisi perinpohjaisesti. Vähämielisyystodistuksen hakeminen sulhaselle ei ole ollut mikään kevyt prosessi. Myös sulhas-Antin kohtalo nuorena mielenterveyskuntoutujana (anteeksi anakronismi) vaikuttaa tässä varsin synkältä.

Tätä teosta suosittelisin erityisesti nuorille lukijoille, sillä Köngäs onnistuu esittämään 1800-luvun agraarielämästä olennaisen –  kansanihmisen mielenmaiseman. Romaani kuvaa yksityisen tragedian lisäksi mainiosti idullaan olevaa teollistumista ja maalaisväestön muuttopaineita. Moni joutuu palveluspestistä tahtomattaan mierontielle, ja työn kysely on ollut melko samanlaista elonkerjuuta silloin kuin nytkin. Teos on hyvin lähestyttävä niillekin, jotka eivät yleensä lue historiallisia romaaneja, sillä siinä ei ole vuosilukuja, eikä siinä käydä läpi sotien syitä ja seurauksia. Teoksen historia elääkin ihopoimuissa ja aitan parrujen raoissa, paikoissa, joista kaikki eivät aina muista etsiä menneiden sielujen kosketuspintaa.

Taivaallisen rauhan majasta

51jYjsrUfjLBritannianirlantilainen kirjailija J.G. Farrell (1935-1979) tunnetaan kriittisistä historiallisista romaaneistaan, joiden kohteena on brittiläinen imperiumi Aasiassa. Farrell kuoli purjehdusonnettomuudessa nelissäkymmenissä Irlannissa, jonne hän oli vasta muuttanut asumaan. Hän oli saanut paljon tunnustusta erityisesti poliittisten jännitteiden kuvaajana, voittanut mm. Booker palkinnon teoksellaan The Siege of Krishnapur (1973). Häntä pidetään aikaisena jälkikoloniaalina kirjailijana ajalta, jolloin termiä jälkikoloniaali ei vielä käytetty.

The Hill Station (Weidenfeld & Nicholson, 1981) on postuumisti julkaistu, keskeneräinen romaani, jolle kirjailija itse ei ollut vielä ehtinyt antaa nimeä. Nimi tuskin olisi ollut The Hill Station, jos kirjailija olisi saanut itse päättää, mutta hänen lähipiirinsä oli kuullut teoksesta puhuttavan epämääräisesti sillä nimellä eivätkä keksineet parempaa. Suku ja kustantamon väki eivät olleet varmoja, olisiko Farrell halunnut keskeneräisen tekstinsä maailman luettavaksi, mutta päätös kustantamisesta tehtiin siksi, että tekstin uskottiin olevan arvokas jälkipolville. Romaani jäi ehkä puoleenväliin, eikä sen juonesta osaa vielä siinä vaiheessa arvata paljoa. Kirjan liitteinä on kolme muistelmatekstiä hänen kollegoiltaan sekä otteita kirjailijan Intian-matkapäiväkirjasta.

The Hill Station kertoo läntisen Himalajan kuuluisimmasta turistikohteesta, Simlan pikkukaupungista, joka oli täysin turistiteollisuuden pilaama jo 1870-luvulla. Erityisesti brittinaiset vetäytyivät sinne kuumimpien kesäkuukausien ajaksi – perheelliset lapsineen ja sinkkunaiset potentiaalisen aviomiehen metsästyksen toivossa. Rikkaimmilla oli Simlassa omat huvilansa, mutta hotellityyppistä majoitusta oli myös tarjolla eri sosiaalisille ryhmille, myös varakkaimmille hinduille. Farrell tuskin on pystynyt keräämään kaikkea kirjansa materiaalia sata vuotta myöhemmin tapahtuneilla matkoillaan, vaan nojaa koloniaalisen tarinankerronnan lähteisiin. Uskon, että Simlasta on tarjolla paljon taustamateriaalia, onhan se varsin ikoninen paikka. Taivaallisen rauhan majaksikin paikkaa kutsuttiin, vaikka kovin rauhalliselta sen pääkadun meininki ei ainakaan tämän kertoman mukaan vaikuta.

Teoksen sävy muistuttaa minua E.M. Forsterin klassikkoteoksesta A Passage to India (1924), joka sijoittuu 1920-luvulle ja kuvaa lähemmin intialaisten ja brittien tulehtuneita suhteita. Farrell on valinnut ajankohdaksi imperiumin kukoistuksen hetket, ajan, jolloin kukaan ei epäillyt vallan vielä joskus sortuvan. Tässä vaiheessa läheisempiä suhteita ”natiiveihin” haluavat solmia vain vakavasti uskossa olevat lähetyssaarnaajat. Intialaiset ovat tämän teoksen universumissa vain ja ainoastaan palveluskuntaa, joiden kanssa suurimmalla osalla turisteista ei ole yhteistä kieltä.

Romaaninpuolikkaan draama kohdistuu anglikaaniseen kirkkoon ja sen paikallisiin haaroihin. Basaarin tuntumassa kristinuskoon kääntyneitä intialaisia ja alempia valkoisia sosiaaliluokkia palvelee vaatimaton St. Saviour’s Church, jonka tulisieluinen kirkkoherra Kingston on ottanut ohjat omiin käsiinsä ja innovoinut jumalanpalveluksen uuteen uskoon. Intialaiset ovat päässeet avustaviin tehtäviin alttarilla, ja heidän pojistaan on muodostettu kuoro, jolle on kirjailtu komeat viitat. Kirkkoherra suosii palveluksissaan suitsukkeita ja runsaita kynttilöitä, ja hänen apupappinsa suunnittelee helluntaiksi menoja, jotka ylittävät emoseurakunnan kaikki sopivuuden rajat. Kirkon katto halutaan avata, jotta seurakunta ottaisi vastaan sieltä heitettyjä palavia kynttilöitä, ja alttarin päälle halutaan nostaa täytetty lintu taivaaseennousun symboliksi.

Kaikki tämä muistuttaa Simlan piispaa paavinuskoisten harhaopeista. Hän kerää ympärilleen joukot, joiden avulla vääräuskoiset toivotaan saatua häädetyiksi vuorilta. Seurakunnan palvelijoiden terveydessäkin on sellaisia puutteita, että osa paikallisista juorukelloista on jo kaivamassa heille hautaa. Kirkkoherra Kingstonin mahdollista tuberkuloositartuntaa tutkii tässä turistina paikalle tullut skottilääkäri McNab, joka kokee uskonnollisen kiistan perin kiusallisena.

McNabin pariskunnan vieras, siskontytär Emily, noussee teoksen päähenkilöksi, mutta kirjan keskeneräisyyden vuoksi ei voi päätellä, haluaako hän lopulta naimisiin jonkun villiluonteisen sotilaspojan kanssa. Paikallisten seurapiirien meno näyttäytyy Emilyn silmissä varsin turmeltuneelta, ja ”langenneiden” naisten asema on kaksinaismoralistisessa maailmassa varsin kinkkinen. Emily vaikuttaa  liian älykkäältä ja yläluokkaiselta ollakseen tyypillinen miehenmetsästäjä; olihan monella Intiaan lähteneellä naisella ensisijaisena haaveena helppo elämä monipäisen palveluskunnan turvin – elämä, johon keskiluokkaisilla ei kotimaassa ollut varaa.

Helmet-kirjahaasteessa tämä teos sopii kohtaan 33: ”Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja”. En muista, olisinko aiemmin lukenut näin keskeneräistä painettua romaania. Teksti on kuitenkin kielellisesti herkullista ja ajankuva analyyttistä ja osuvaa. Teosta suosittelen Intian historiaa jo vähän tunteville ja niille, jotka ovat kiinnostuneita lähetystyön historiasta. Itse varmasti jossain vaiheessa tutustun Farrellin valmiiseen Imperiumi-trilogiaan, jonka osat sijoittuvat Irlantiin, Intiaan ja Singaporeen.