Metsäsuomalaisten poluilla

FinnskogenTeos: Britt Karin Larsen: Finnskogen. Elämän kehto. (Minerva, 2018)

Käännös: Jänis Louhivuori

Metsäsuomalaiset ovat etninen ryhmä, josta olen kuullut, mutta valtavaa kiinnostusta tämä savolaisten muutto Norjan ja Ruotsin rajamaille 1500-luvun lopulta 1600-luvulle ei ole minussa herättänyt. Aihe kiinnostaa varmasti eniten sukututkijoita, jotka ovat löytäneet yhteyden muun muassa prinssi Danielin savolaisjuuriin.

Norjalainen Britt Karin Larsen kuvaa romaanissaan Finnskogen Värmlannissa sijaitsevan suomalaisasutuksen vaiheita 1850-luvun puolessavälissä. Romaani aloittaa kirjasarjan, joka saanut suuren suosion Norjassa. Tuohon aikaan suomalaisasutukset erottuivat muista savupirtteineen ja saunoineen. Suomalaislapsia kiusattiin savun hajusta ja oletetusta pesemättömyydestä, vaikka talvisaikaan saunaa omistamaton valtaväestö todennäköisesti omasi heikommat pesutilat.

Romaanissa nuori piika Lina lähtee syntejään pakoon kastamattoman Annika-tyttärensä kanssa Finnskogeniin. Pimeimmässä korvessa hän turvautuu Taneli-nimisen erakkoon, joka löytää naisen vohkimassa kaatamansa karhun lihaa. Taneli elää karhunlihan kaupalla, mutta häntä pelätään oletettuna murhamiehenä. Lina ei näe edessään muita vaihtoehtoja kuin alkaa tälle vanhemmalle miehelle vaimoksi.

Mustamäen tila laajenee ja vaurastuu, ja susipari saa yhteisiä lapsia. Tilalle saapuu piiaksi huutolaistyttö Hilda, jota norjalaiset ylioppilaat jahtaavat huviretkillään. Hildan aiemmassa pestuupaikassa Suomäessä on ollut isäntänä juoppo ja rietas Heikki, jonka maine piikatyttöjen vikittelijänä on legendaarinen. Jossain vaiheessa Heikin vaimo saa touhusta tarpeekseen ja kuohitsee miehensä. Rouva joutuu vankilaan, Heikki tulee hulluksi ja elättää itseään pärekorien punojana Grönforsin tehtaalla.

Pakanausko ja kristinusko ottavat toisistaan mittaa vielä 1850-luvulla.  Larsen kuvaa suomalaiskansan puiden ja kivien palvontaa runollisesti: on kipumäntyjä, pitämyspuita, hiidenkirnuja ja ilo-, itku- ja morsiuskiviä. Karhunkaatajilla on tapana ripustaa ampumiensa eläinten kalloja katajoihin, mikä pelottaa kyliin eksyneitä vieraita. Myös kylien papit ovat usein lukutaidottomia kansan tavoista, ja osaavat suomea liian huonosti pystyäkseen tuomaan Jumalan sanan kansankielelle.

Historiallisena romaanina Finnskogen ei varsinaisesti yllätä: suomalaisten ryyppääminen ja juovuspäissä tehdyt veriteot ovat arkista tapahtumien virtaa, johon tässä ei löydetty uutta tulokulmaa. Metsäsuomalaisten asema on hieman parempi Norjassa kuin Ruotsissa, ja kirjan köyhät kulkurit vaeltavat kohti myyttisesti lupaavaa länttä. Karlstadin porvarit keräävät syrjäseutujen suomalaisille kurjille ruoka-apua tanssiaisten ja muiden huvitilaisuuksien voitoilla, mutta metsäkansa on usein kiittämätöntä heille tarjotusta armeliaisuudesta.

Minulle kävi tämän teoksen kanssa samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Pastoraalin: teos tarjosi täyteläisen mielenmaiseman, hidasta matkustamista ja kaunista kieltä, mutta sen tapahtumaköyhyys jätti nälkäiseksi. Tai minulle tapahtumiksi eivät riitä juopottelevien pappien, isäntämiesten ja ylioppilaiden kännipäissä aikaansaamat kolttoset. Naishahmoilla oli muutakin annettavaa, mutta heidänkin elämässään pääasiallinen tapahtuminen liittyi synnytyksiin.

Toisaalta teos on ymmärrettävä pohjustuksena laajemmalle kertomusten sarjalle, eli kirjan tehtävänä on viritellä mielenkiintoa aiheeseen. Ainakaan Larsenia ei voi syyttää pajatson tyhjentämisestä eikä faktapitoisesta pommituksesta; teoksessa matkustetaan kevyin kantamuksin, ja saavutetaan tuon ajan kansanihmisen mielenmaisema.

Verrattuna tähän pieneen tarinaan esimerkiksi vasta lukemani Mikael Niemen Karhun keitto oli nopeatempoinen ja ”sivistynyt” aikalaistarina. Tätä suosittelen luonnon, mytologian ja realistisen historiankirjoituksen ystäville – kaamoksen keskellä vähäeleinen, juureva tarinointi voi rauhoittaa, varsinkin jos kirjaa lukee kynttilän valossa ja kuvittelee olevansa päreiden valaisemassa savupirtissä.

Mainokset

Lapsimorsiamesta vallasnaiseksi

Dinan kirjaTeos: Herbjörg Wassmo: Dina’s Book. (Black Swan, 1996)

Käännös: Nadia M. Christensen

Monet kirjat tulevat nyt luokseni pitkällä viiveellä, kuten norjalaisen Herbjörg Wassmon Dinan kirja. Tämä suuri historiallinen eepos on julkaistu Norjassa vuonna 1989, Britanniassa vuonna 1996, Suomessa vuonna 2002, ja minut se tavoitti pari viikkoa sitten. Skandikirjoja on outoa lukea englanniksi, mutta en pane pahakseni, jos enkunkielinen käännös eteeni tupsahtaa.

Itse asiassa kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, mutta jälkimmäisiä osia ei näytä olevan suomennettu. Teos sijoittuu Norjan Lappiin, Reinsnes-nimiseen rannikkokylään, josta aukeaa meritie esimerkiksi Lofooteille. Siinä kuvataan Dina-nimisen villin porvaristytön kasvua, joutumista vastoin tahtoaan lapsimorsiameksi ja leskeytymistä nuoressa iässä. Aika-akseli kirjassa on parikymmentä vuotta vuodesta 1843 eteenpäin.

Dina on hurja, voimakastahtoinen ja aistivoimainen hahmo, jota pidetään myös susinarttuna, noitana ja pahanilmanlintuna yhteisössään. Hänet pelastaa kuitenkin suuremmalta leimaantumiselta se, että hän on sheriffin tytär ja paikkansa ansainnut leski. Nykykielellä häntä voitaisiin luonnehtia feministien esiäidiksi, mutta tässä eletään aikoja, joina sinisukka-aate ei ole vielä saanut jalansijaa pohjoisessa Euroopassa. Norja on vähintään yhtä eksoottinen matkakohde ulkomaisille tiedemiehille kuin Suomi, ja pohjoisen asukkeja pidetään ”jaloina villeinä”. Ottaen huomioon kuinka syrjässä Dinan kotikylä sijaitsee, siellä käy yllättävän paljon ulkomaalaisia vieraita. Moni paikallinenkin hahmo on reissannut maailmalla, ja tuonut mukanaan vaikutteita.

Luonnehtisin teosta ”goottilaiseksi”, koska tässä pakanavoimat ja kirkon opetus ottavat mittaa toisistaan, ja yliluonnollisilla ilmiöillä on suuri rooli ihmisten arjessa. Dina itse käyttää suuren osan ajastaan puhuessa kuolleiden kanssa. Hänen elämäänsä varjostaa niin äidin tapaturmainen kuolema kuin miehen paleltuminen, ja varsinkin äidin kuolemasta hän kantaa syyllisyyttä. Miehet hänen elämässään tulevat joskus hulluiksi ja tekevät epätoivoisia tekoja. Toisaalta miesten kiinnostus häneen ei aina selity hänen luomallaan magialla, vaan hän on myös varakas ja neuvokas vallasnainen, jonka omaisuus on vetovoimatekijä.

Mikä erottaa Dinan kirjan suomalaisesta kertomuksesta 1800-luvulta on tuo kyläyhteisön suhteellinen vauraus. En muista ainakaan lukeneeni vastaavaa kertomusta Suomesta, jossa olisi syöty ja juotu näin hyvin ja runsaasti. Muuten teoksen maailma tuli lähelle juuri äsken lukemaani Mikael Niemen teosta Karhun keitto – molemmissa kirjoissa kaadetaan karhuja, ja myös Dinan kirjassa ihmetellään lestadiolaisen herätyksen levinnäisyyttä. Norjan puolella monet ”hihhulit” joutuivat mielisairaalaan, mitä Wassmo myös kuvaa elävästi.

Dinan rakastuminen pietarilaiseen kulkuriin Leoon on mahtava juonenkäänne, koska sen kautta avautuu arktisen alueen kauppareitit. Dina päätyy Arkangeliin etsimään rakastettuaan, joka ei ilmoittele olinpaikoistaan. Mahdollisesti Leo on myös etsintäkuulutettu omassa maassaan, ja hänen poliittinen taustansa herättää myös norjalaisissa viranomaisissa epäilyksiä. Suomella ja Venäjällä on suuri rooli tämän romaanin juonen kuljetuksessa, ja uskoisin kansainvälisten suhteiden korostuvan lisää trilogian myöhemmissä osissa.

Kirjan luonnonläheisyys, magia ja goottilainen symboliikka saattavat hyvin kiinnostaa fantasian ystäviä ja nuorempia lukijoita. Historialliseksi romaaniksi tämä oli harvinaisen raikas ja aistivoimainen teos, jossa ei ainakaan ole liikaa kirjanoppineisuutta eikä arkistojen tunkkaa. Oma sieluni jäi lepattelemaan noille merimatkoille, joissa oli suuren maailman valloittamisen tuntua, vaikka Dina ei koskaan matkustanut muualle ulkomaille kuin Arkangeliin. Bergenin kaupungin olojen kuvaus oli varsinkin loisteliasta, mutta myös sellaisetkin mitättömämmät kaupungit kuin Trondheim ja Tromssa olivat Dinan näkökulmasta suurta maailmaa.

 

 

Salapoliisina nuoressa viinitarhassa

Karhun keittoTeos: Mikael Niemi: Karhun keitto (LIKE, 2018)

Käännös: Jaana Nikula

Mistä sain: E-kirjastosta

”Mihin kirkkoja tarvitaan, jos on kirjastoja?”, kysyy saamelaispoika Jussi pastoriltaan ja oppi-isältään Pajalan pitäjässä vuonna 1852. Jussi on pappilan renki, löytölapsi, joka on saanut kristityn nimensä kasteella 18-vuotiaana ja oppinut lukemaan yli kaksikymppisenä. Pitäjässä häntä haukutaan noidanpenikaksi, eivätkä tytöt hänen peräänsä pahemmin katsele rujon ulkomuotonsa ja jähmeän luontonsa vuoksi. Mestarilleen Lars Leville hän on tärkeä matkakumppani ja uskottu retkillä pohjoisen luontoon. Kaksikko käy varsinkin kasvinkeruuretkillä tuntureiden kupeessa, eikä pastori Laestadius saa koskaan tarpeekseen villien orkideoiden havainnoinnista.

Opittuaan lukemaan Jussin tiedonhalulla ei ole rajoja, tosin lukemistot rajoittuvat pappilan siveelliseen tarjontaan. Pastorin tyttäret lainaavat tälle mielellään omia hartauskirjojaan, mutta hän tutustuu myös romaani-nimiseen esitysmuotoon, joka kiehtoo häntä eniten. Oppi-isä myös varoittaa Jussia kirjojen lukemisen mahdollisista synneistä, mutta lähiseuduilla voidaan havaita lukemisen ja kirjoittamisen raitistava vaikutus. Jussi oppii kirjoittamaan syvimpiä ajatuksiaan myös äidinkielellään saameksi. Hänellä on syvä, painava menneisyys, josta hänen on vaikea avautua edes rippi-isälleen.

Karhun keitto on vakavampi romaani kuin Niemen tunnetuin teos, Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (2001). Hänen tuotantoonsa tässä välillä en ole ehtinyt perehtyä, mutta teosten nimistä päättelen, että pohjoisen tematiikka on ollut hänen sielunmaisemansa koko kirjailijanuran aikana. Karhun keitto on kiinnostava yhdistelmä historiallista romaania ja dekkaria, jossa Lars Levi Lestadiuksen rooli epävirallisena salapoliisina on merkittävä. Teoksen paikalliset tapahtumat ovat fiktionaalisia, mutta laajempi konteksti viittaa historiallisiin faktoihin.

Kirjassa etsitään nuorten tyttöjen tappajaa, joka voi olla karhu tai mies. Hilda-niminen piika löytyy suuretsintöjen jälkeen metsästä raadeltuna, ja huonosti käy myös tansseista yksin palaavalle Solinalle. Pajalassa edelleen pidetään villejä latotansseja ja ryypiskellään, vaikka herätys pyrkii näistä paheista luopumiseen. Pastori lähettää vakavamielisen renkinsä tansseihin vakoilijaksi, mutta Jussilla on myös oma lehmä ojassa, sillä hän on pihkassa Maria-nimiseen piikaan. Viinaryypyn voimalla Jussi uskaltaa pyytää Mariaa tanssiin, mutta muuten Maria on noidanpenikan kosiskeluille immuuni.

Teokseen mahtuu suurempiakin teemoja kuin piikojen surulliset kuolemat. Niemi kertoo aistivoimaisesti pastori Laestadiuksen erityisestä luontosuhteesta, ja hänen yhteyksistään tiedemaailmaan, myös niihin kolonialistisiin kallonmittaajiin, jotka pitivät Norrlantia primitiivisenä kehitysmaanaan.  Myös lestadiolaisen herätyksen poliittiset ulottuvuudet tulevat hyvin esiin, sillä varsinkin pitäjien porvarit kokivat kansan raitistumisessa piilevän suuren uhan. Pajalassa päädyttiin pitämään erilliset jumalanpalvelukset suruttomille ja heränneille, koska paikkakunnan silmäätekevät eivät sietäneet Pyhän Hengen kansanomaisia ilmestyksiä keskuudessaan.

Pastori Laestadius ärsyttää ja vihastuttaa pitäjän virkamiehiä, ja eksyy pahasti väärälle tontille kerätessään todisteaineistoja piikojen surmista. Jussin mukaanotto apulaiseksi ei sekään ole paras idea, sillä rengin hiipparointia väärissä paikoissa väärään aikaan katsotaan jo muutenkin syrjäsilmin. Karhunkeitosta sakenee kitkerä soppa, jossa on enemmän esimakua helvetistä kuin taivaallisista iloista.

Huumorin pilkahduksia Niemi ei voi tässäkään teoksessa välttää, vaikka pääteema on lopulta kuolemanvakava. Huumori näkyy kirjailijan lempeässä tavassa katsoa ja kuvata niin Laestadiusta itseään kuin hänen nuorta viinitarhaansa. Vahva usko ei kuitenkaan nouse pilkan kohteeksi, vaan se on enemmän voimavara kuin uhka tavallisille kyläläisille. Kansa ei kuitenkaan raitistu tai parannu huoruudestaan yhdessä yössä, vaan kamppailu syntiä vastaan on jatkuvaa.

Karhun keitto vaikuttaa teokselta, jonka uskoisin miellyttävän myös lestadiolaisen liikkeen sisäisiä lukijoita. Liikkeen varhainen historia avautuu tässä teoksessa arkisen runollisella tasolla. Vaikka Niemen kerronnallinen tyyli on kepeä, hänen perehtymisensä aiheeseen on järeää. Varsinkin Jussin mielen poukamiin sukeltaminen on virtuoosimaista, sillä Jussi ei ole suinkaan mikään viaton ”jalo villi”, vaan henkilö, joka myös kykenee oman kulttuurinsa ja perimänsä kriittiseen pohdiskeluun. Ihailen Niemeä tämän kompleksisen kansanmiehen hahmon rakentamisesta.

En osaa arvioida teoksen onnistumista dekkarina, sillä luin sitä kuitenkin enemmän historiallisena romaanina. Raakaa väkivaltaa kirjaan mahtui paljon, ja siitä lukeminen oli myös ahdistavaa. Kirja on kauttaaltaan ruumiillinen, myös ruumiin vammojen, sairauksien ja vaivojen tasolla. Lapsikuolleisuus, nälkä ja lyhyt elinajanodote tulevat tässä teoksessa iholle, mutta onneksi siihen mahtuu myös ilon, ihmettelyn ja yltäkylläisyyden hetkiä.

 

Pysähdyksiä ylösnousemuksen satamassa

pimea-jaaTeos: Tuire Malmstedt: Pimeä jää (Myllylahti, 2018), 300 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus eteen tulee kirjoja, joiden synnystä ei voi olla kateellinen. Kun hyvä kirja edustaa eri genreä kuin mihin itse panostat ja pitää sisällään teemoja, joista et itse tiedä paljoa, silloin sen lukeminen ei johda siihen ikävään tilanteeseen, jossa alkaa vertailla omaa heikkolahjaisuuttaan kirjailijan lahjoihin. Ei silloinkaan, jos kirjailija on tuttu henkilö ja joku, joka on tallannut kanssasi samoja polkuja.

Tällainen onnenkantamoinen sattui kohdalleni, kun luin esikoiskirjailija Tuire Malmstedtin dekkaria Pimeä jää. Jo ennen kirjan julkaisua sain kuulla, että kirjailija on lapsuuden toverini, naapurintyttö, jonka olen viimeksi nähnyt 12-vuotiaana.

Pimeä jää on teos, jonka olisi suonut julkaistavaksi minkä tahansa, myös suuremman kustantamon toimesta. Se on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana kerännyt loistavaa palautetta. Teoksessa on paljon elementtejä, jotka tuntuvat kuin minua varten räätälöidyiltä: on itäsuomalaisuutta, saaristolaisuutta, folklorea, juuria Venäjälle merten taa, uskonnollisuutta. Varsinkin teoksen tapahtumapaikka, Oravin saari Saimaalla, on harvinaisen kiehtova valinta.

Dekkarin päähenkilö Isa Karos on traumatisoitunut poliisi, jonka taustaan liittyy paljon surua ja menetystä. Hänen uudella työparilla Niilaksella ei tunnu menevän paljoa paremmin, ja molempien taustoihin liittyy psyykkistä epävakautta. Kirjaa luonnehditaankin enemmän psykologiseksi trilleriksi kuin dekkariksi, mutta itse luin sitä dekkarina siksi, että se on kuitenkin poliisivetoinen. Ihmismielen syvimpiin onkaloihin tässä sukelletaan, ja pohditaan myös ylisukupolvisia traumoja.

Teoksessa on kolme aikatasoa: 1800-luvun lopun Alaska ja Venäjä, 1940-60-lukujen Naarajärvi ja 2010-luvun Savonlinna. Kuinka alaskalaiset vaikutteet sitten päätyvät Savoon, sitä voi lukija jo etukäteen pähkäillä. Tlingit-intiaanien satuihin ja legendoihin pohjautuva kerronta on lumoavaa, ja nuoren Naalnish-pojan pakotarina koskettaa. Tarinassa alkuperäiskansan uskomusten ja ortodoksisen ”oikeauskoisuuden” kerrostumat limittyvät, ja hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan molemmissa. Koin jääväni tuon tarinan vangiksi, ja alkoi kiinnostaa enemmänkin tuollaisten pakomatkojen taustat.

Jo kirjan nimestä voi päätellä, ettei teos ole kevyt kotoiludekkari. Kirjassa etsitään sarjamurhaajaa, jonka kohteena ovat alakouluikäiset tytöt. Lapsenmurhaan liittyy raskasta symboliikkaa, ja jopa pienessä yhteisössä rikosten ratkaisu osoittautuu harvinaisen vaikeaksi rastiksi. Saaren asukkaat eivät tunne toisiaan läheskään niin hyvin kuin uskovat tuntevansa, ja tapahtumien aikana ilmapiiri kiristyy tyypilliseksi suomalaiskansalliseksi kyräilyksi. Malmstedt onnistuu saarensa kuvaamisessa erinomaisesti siksikin, ettei hän rakenna Oravista idyllistä puuhamaata.

Monissa muissa lukemissani saariaiheisissa dekkareissa huomio keskittyy turismiin, ja paikkojen kuvailussa mennään täysin överille tasolle. En esimerkiksi ole pitänyt yhdestäkään ruotsalaisdekkarista, jossa liikutaan Tukholman saaristossa. Tässä Oravi on yksi paikka muiden joukossa, eikä kirjailija jää sen uskomattoman ainutlaatuisuuden vangiksi. Lisäksi vähemmän idyllinen Naarajärvi tuo kerrontaan sopivaa rosoisuutta ja tasapainoa.

En osannut arvata murhaajaa, ja muutenkin luin teoksen spekuloimatta liikaa vaihtoehdoilla. Juoni oli koukuttava, ja myös sivuhenkilöt tuntuivat juurevilta persoonilta. Dekkariksi teos on runsas ja monitasoinen, eli mitään helppoa pääntyhjennysviihdettä se ei tarjoa.

Jos mietitään Nordic Noir-genren kansainvälistä menestystä, niin tässä olisi loistava ehdokas käännöskirjaksi ja tv-sarjaksi. Intiaaniteeman käsittelyssä on samaa charmia kuin esimerkiksi tanskalaisen Peter Hoegin tavassa kertoa Grönlannin inuiiteista. Kirjan uskoisi myös kasvattavan ulkomaisten lukijoiden kiinnostusta Saimaan saariin ja niiden ainutlaatuiseen luontoon.

Onneksi kyseessä on sarjan aloitusteos, joten meillä on mitä odottaa Saimaan suunnalta. Tulevilta teoksilta toivon monimuotoisuutta, ja sitä, etteivät päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän traumat ja haasteet saa liian suurta roolia. Mitään kepeää kotoilu- ja mökkeilykuvausta en Malmstedtiltä odota, mutta tämän järeän aloituksen jälkeen on mahdollista valita myös toisenlaisia tunnelmia. Kirjailijalla näyttää myös olevan täysi potentiaali siirtyä historiallisen fiktion tekijäksi, jos genren vaihto joskus kiinnostaa.

Pimeän jään lukeminen oli minulle toivoa antava, voimaannuttava kokemus, jossa eri elementit ja tasot tukivat harmonisesti toisiaan. Vaikka kyseessä on keskivertoa rankempi dekkari, se ei kuitenkaan jäänyt vellomaan synkissä vesissä. Minulle, humanistihippilukijalle, myös rikosten tutkinnan tarkkuuden taso oli sopiva, eli arvostin sitä, ettei patologialla ollut liian suurta osuutta juonessa.

Runollisuus, sadut ja tarinat olivat minulle kirjan parasta antia, ja olisin voinut lukea Naalnishin ja Kalevin vihkoja enemmänkin. Mitään lukukokemuksesta ei kuitenkaan jäänyt puuttumaan, kyseessä oli harvinaisen kypsä, ryhdikäs ja loppuun saakka toimitettu esikoisteos.

Kivikehdon keinuttajat

stone cradleKeitä ovat Euroopan romanit, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja heidän elämäntavoissaan ja historioissaan on eri puolella mannerta? Tämä kysymys on kiinnostanut minua pitkään, kiinnosti jo nuorena, kun kohtasin Irlannissa Travellerseja.

Louise Doughtyn Stone Cradle (2006, Simon&Schuster) kertoo englantilaisesta romanisuvusta, joka 1900-luvun alusta alkaen alkaa assimiloitua valtavirtakulttuuriin. Siinä on kaksi kertojaa, isoäiti Clementine, joka on kokonaan romani ja miniä Rose, joka on punatukkainen englantilainen ruusu. Isoäidin on vaikea niellä se tosiasia, että hänen ainoa poikansa Elijah on mennyt salaa naimisiin valkoisen naisen kanssa. Leskeksi jäätyään hän ei kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin etsiä poika, joka on muuttanut romanileiristä asumaan köyhien ihmisten rivitaloon Cambridgessa. Ahtaisiin asumuksiin pakkomuutto ahdistaa tässä monia, jotka ovat tottuneet syömään ateriansa ulkotulilla ja nauttimaan luonnon vapaudesta ja elintilasta.

Kivikehto viittaa Elijah’n yksinäiseen syntymään hautausmaalla, koska Clementine pelkäsi avun hakemista yksinäisenä äitinä. Ylipäänsä pelko lasten huostaanotosta on ollut myös Englannin romaneilla valtava. Clementinen äiti joutuu perheen maksamattomien rikesakkojen vuoksi työlaitokseen, jossa vammauttaa molemmat jalkansa myös kivien siirrossa, ja kuolee pian tämän jälkeen. Tuttuja teemoja myös suomalaisesta näkökulmasta. Työlaitokset ja kehruuhuoneet ovat olleet yleisiä irtolaisten keräilykeskuksia, jonne saattoi joutua myös tekemättä mitään rikosta.

Teos on perinteinen historiallinen romaani, jossa kuvataan seikkaperäisesti köyhien ihmisten elinoloja. Toisaalta myös maailmanhistoria vaikuttaa perhe-elämään, ja tässä eletään läpi molempien maailmansotien. Sosiaalihistoriallista kuvausta oli minun makuuni vähän liikaa, tai ainakin runsasta sikojen teurastusta olisi voitu tiivistää. Mutta ainakaan tätä romanisukua ei voi syyttää laiskuudesta, eikä tässä välttämättä tule esiin niin syväänjuurretut stereotypiat kiertävästä väestöstä kuin mistä olen kuullut suomalaisessa kontekstissa. Romanien perinteisiä ammatteja, kuten hevoskauppoja, metallitöitä ja kädestä ennustamista kuvaillaan runsaasti. Pahimpia rasisteja ovat kirkonmiehet, mutta vanhempana Clementine antaa heillekin anteeksi, saahan anglikaanisen kirkon vanhusten kerhosta usein teepaketteja ja sokeria.

Perheen osittainen assimilaatio valtavirtayhteiskuntaan tapahtuu tässä kahdessa sukupolvessa. 1900-luvun alussa syntyneet lapset pääsevät jo kouluun, ja päätyvät kaikki työelämään. He päätyvät kotiapulaisiksi, ompelijoiksi ja yksityisyrittäjiksi. Menestyneimmällä heistä on kylttimaalaamo, eivätkä työkiireet jätä aikaa isoäidin horinoiden kuuntelemiseen.

Kirjan keskeinen jännite on anopin ja miniän vihanpidossa, mutta se oli vähäisempää kuin mitä kansitekstin perusteella odotin. Ongelmat vähenevät, kun anoppi saadaan asumaan omilleen samalle kadulle kuin muu perhe. Viiden lapsenlapsen syntymä on todellinen siunaus yksinäiselle Clementinelle, jolla ei vanhetessaan enää ole klaaninsa suojaa. Rosen on vaikeampi olla tasapuolinen lastensa kasvatuksessa, ja erityisen hankalaa hänellä on vanhimman tyttärensä Mehitablen kanssa, joka vammautuu riisitaudin seurauksena ja muistuttaa käytökseltään ja ulkonäöltään eniten romania. (Riisitautia tässä kauhistellaan 1900-luvun alkuvuosina, mutta juuri eilen kuulin Britannian ITV:n uutisista, että se on palannut taas lastenlääkärien huoleksi, koska lapsiperheköyhyys on niin syvä ilmiö.)

Sukutarinana teos on monipuolinen ja uskottava. Tämä on kauttaaltaan naisten tarina, jossa korostetaan romaninaisten vahvaa toimijuutta. Naiset eivät ole tässä pelkkiä äitejä ja vaimoja, vaan myös työtätekeviä perheen elättäjiä.  Taustatyöt ovat varmasti olleet perusteellisia, eikä tästä ainakaan jäänyt romanien elämäntapaa eksotisoiva tai romantisoiva olo (mikä varmasti on suuri ansa heistä kirjoitettaessa).

Suomalaisista vastaavista romaaneista tätä lukiessa tuli eniten mieleen Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu (2014), joka sijoittuu myöhempään aikaan, mutta kuvaa myös romanisuvun paikoilleen asettumista ja työllistymisen haasteita. Doughtyn taustasta kirjailijana en tiedä mitään, mutta ainakin hän vaikuttaa olevan perehtynyt romanikieleen. Voidaan taas kerran kysyä, mitä lisäarvoa syntyy valtaväestön kirjoittamissa romaaneissa romaneista, mutta silloin päädymme kulttuurisen appropriaation keskustelun suohon, josta usein ei ole poispääsyä. Tässä teoksessa oli onneksi paljon muutakin asiaa kuin romaniteema, ja oikeastaan sen henkilöiden väliset jännitteet eivät johtuneet vain etnisestä taustasta.

 

 

Savon aatelisten henkisestä perimästä

CollianderOlen pohtinut viime aikoina hengellisyyden asemaa kaunokirjallisuudessa, ja käytyäni läpi muistini lokeroita uskallan väittää, että ainoa proosakirjailija, jolta olen ammentanut jotain hengellisesti, on Tito Colliander (1904-1989). Colliander on kirjoittanut ortodoksisesta uskosta sekä romaaneissaan että esseekokoelmissaan, ja muistaakseni hienoin häneltä lukemani teos oli romaani Ristisaatto (1937). Läheskään kaikkia Collianderin teoksia ei ole suomennettu, mutta suururakan suomennoksissa on tehnyt 1960-80-luvuilla Kyllikki Härkäpää.

Romaani Heinäkuun viides päivä (WSOY, 1944, suom. Helka Varho) on harvoja Collianderin teoksia, jotka suomennettiin pian julkaisun jälkeen – ehkä siksi, että sille uskottiin löytyvän paljon suomenkielisiä lukijoita, sijoittuuhan se Savoon ja sivuaa myös tavallisen kansan historiallista muistia. Kirjan julkaisun kontekstikin on kiinnostava: sotaa käyvässä maassa kirjoitettiin romaaneja aiemmista sodista, joiden kautta ehkä toivottiin maanpuolustushengen vahvistuvan tai lukijoiden pystyvän etäännyttämään itsensä käynnissä olevan sodan kauhuista.

Teoksen päähenkilö on nuori kapteeni Joakim Zachris Duncker, joka päätyi 33-vuotiaana Savon prikaatin kapteeniksi sodassa venäläisiä vastaan v. 1808. Duncker kuului ruotsinkieliseen sotilassäätyyn, mutta oli vaatimattomista oloista verrattuna Savon kartanoiden prameaan elämään. Hän jäi nuorena vastuuseen äidistään ja sisaristaan, ja teos pohjautuu pitkälti hänen kirjeenvaihtoonsa eri sukulaisten kanssa.

Collianderilla itsellään on myös savolaiset aatelisjuuret, ja teos pursuaa nimiä, joiden kohtalot ovat enemmän tai vähemmän kietoutuneet toisiinsa (Tigerstedtit, Erhnroothit, Pistolekorsit etc.) . Siinä kartoitetaan pitkällisesti tapahtumia ennen v. 1808 sotaa ja maan siirtymistä Venäjän vallan alle. 1700-luvun savolaisen arjen kuvaus olikin mielestäni juurevampaa ja kiinnostavampaa kuin myöhempien sotatapahtumien kuvaus. Valistuksen ajan mentaliteetti tulee hyvin kuvatuksi, myös koulutuspoliittisesta näkökulmasta.

Täytyy myöntää, etten olisi jaksanut lukea tätä teosta, ellen olisi ennen tätä lukenut tietokirjallisuutta Savon kartanoista ja niiden kulttuurista. Tässä olisi ollut minulle muuten aivan liikaa vieraita nimiä ja sisäpiirin juoruilua. Tavallisen kansan arjen kuvaus on mehevää ja varmasti todenmukaista. Tässä kuvataan mm. Kangasniemen korpipitäjää, josta omat sukujuureni ovat osittain peräisin, harvinaisen takapajuisena ja laiskana paikkana, jossa köyhälistö ei paljon muuta tehnyt kuin poltti päreitä ja kekkuloi pihamailla alastomina. Mäntyharju taas oli poikkeuksellisen vastarintainen suomenuskossaan, ja kääntyi paikallista kirkkoherraa vastaan noituen tälle loppuelämän kestävän sielullisen masennustilan, koska tämä oli koskenut heidän pyhiin puihinsa. Savon prikaati, joka koostui n. 4000 miehestä, oli talonpoikaisarmeija, jossa palveli resuista, jurokasvoista, harmaahapsista ja kasvoiltaan savupirttien tummentamaa miehistöä.

Ei tässä ainakaan suurta sankarikulttia rakenneta Dunckerin hahmon ympärille, vaan hänen kohtalonsa on kai epätyypillisen tyypillinen. Sotakirjaksi tässä tosiaan keskitytään enemmän sosiaali- ja sukuhistoriaan, ja myös naisten asema huomioidaan, vaikka Colliander pahoitteleekin sitä, ettei kartanon armoistakaan ollut saatavilla muuta tietoa kuin lapsiluku ja synnyin- ja kuolinajat.

Kirja lähtee kierrätyskärrystä kotiini odottamaan sukututkimuksellisen kirjoittamiseni seuraavaa pyrähdystä; viimeisestä on nyt aikaa parisen vuotta. Siinä oli tiedollisesti paljonkin sellaista, mitä en ole internetin ja paikallishistoriikkien kätköistä löytänyt. Varsinkin yhden aiemmista kotikaupungeistani, Mikkelin, historiallisesta asemasta opin paljon uutta.

Sivullisena kulttuurikodissa

IMG_1710Enni Mustonen on varmasti kirjailija, joka jakaa vesiä niin blogimaailmassa kuin reaalimaailman lukupiireissä. Minulla on muistikuva yhdestä Mustosen teoksesta viime vuosikymmeneltä. Ostin sen Prismasta, luin ilman ennakkoluuloja, pidin, mutta totesin sen silti olevan eläkeläiskirjallisuutta.

Tänään sitten löysin pari Mustosen pokkaria kirjaston kierrätyskorista ja päätin antaa rakastetulle ja tuotteliaalle kirjailijalle uuden mahdollisuuden. Syrjästäkatsojan tarinoilla on ainakin kutkuttava nimi, eikä piikojen historiasta ole kirjoitettu liikaa.

Päähenkilö Ida Eriksson on kieltämättä rakastettava henkilö, vakava, työteliäs ja älyllinen. Tässä sarjan toisessa osassa hän matkaa ensimmäisestä pestistään Östersundomin kartanosta Helsinkiin lapsenpiiaksi Sibeliuksen pariskunnalle. Elisabetinkadun kulttuurikodissa asutaan ahtaasti, ja välillä talousrahatkin loppuvat. Janne-isä ei ymmärrä tuon taivaallista taloudenpidosta, ja Aino on usein liian sairas ajatellakseen raha-asioita. Ilman Ainon Savossa asuvaa äitiä perhe olisi tuuliajolla.

Minusta on juonen kannalta epäuskottavaa, että sama henkilö päätyisi kolmen kuuluisan kulttuurisuvun palveluskuntaan, mutta fiktion maailmassa tämä on mahdollista. Mietin, olisiko teos ollut yhtä vetävä ilman kuuluisuuksia. Itse aloin todella lämmetä teokselle siinä vaiheessa, kun Swanin ”mustat joutsenet” ilmaantuivat kuvioihin, onhan Anni Swan minulle tärkeä hahmo. Tässä oli hyvin paljon sellaista arkista pohdintaa, mikä on koskettanut kaikkia yhteiskuntaluokkia tuohon aikaan. Taiteilijoiden ja piikojen maailmat eivät tässä esiinny erillisinä, vaan samat huolet kalvavat isäntäväkeä ja palveluskuntaa.

Idan salakihlaus vossikkakuski-Eliaksen kanssa on hänen aikuisen elämänsä ainoa toivo, mutta miehen Amerikan-unelmat rikkovat suhteen. Amerikkaan lähtö ei ole tämän yhdeksäntoistavuotiaan tyttösen oma haave, vaan hän kokee painostusta asian suhteen. Viettikö sulhanen kaksoiselämää toisen, ruusuhattuisen modistin kanssa, sekin jää arveltavaksi. Olen itsekin sukututkimusta tehneenä ymmärtänyt, että nämä Amerikkaan-lähdöt eivät aina olleet loppuun asti harkittuja päätöksiä. Joku saattoi sinne päätyä, jos lipun ostanut kaveri sairastui. ”Onnen onkiminen” on aina kiinnostavaa, ja kai sitä haihatteluksikin on kutsuttu.

Edelliseen postaukseeni viitaten uskallan väittää, ettei tämä sarja ainakaan ole chicklitiä. Naisviihteen piirteitä siinä on, mutta taatusti Sibeliusten perhe-elämästä saattavat mieslukijatkin kiinnostua. Ainoa asia, joka minua rasitti, oli Idan aukoton moraalinen selkäranka. Ida on kiinnostava hahmo siksi, että hän on palvelustytöksi yllättävän kiinnostunut kirjallisuudesta, ja hänen salaiset lukuhetkensä edustavat teoksen huippuhetkiä. Ehkä hän kokee, ettei hänellä yksinkertaisesti ole varaa niskurointiin, ja että hyvä maine on hänen ainoa omaisuutensa. Silti hahmossa on hyvyyttä ripaus liikaa. Se ei estänyt minua nauttimasta teoksesta, mutta antoi mietittävää omankin kirjoittamisen suhteen.

Poliittista historiaa teokseen on saatu kohtuullisesti, ja Idan seikkailut tsaarinvaltaa vastustavan adressin kerääjänä koskettivat. Ainakaan teoksen naiset eivät ole miehiä vähemmän kartalla siitä, missä maa makaa. Sortovuodet ja venäläistämisen uhka näkyvät hahmojen arjessa, ja moni palveluammateissa toimiva puhuukin kohtuullista venäjää. Sibeliuksilla kysymys on monimutkainen, onhan Ainon äiti kosmopoliittia aatelissukua, jonka sivistys on tullut idästä.

Teoksia suosittelisin yläastetta tai lukiota käyville nuorille  historian opetuksen tueksi. Jos itse olisin lukenut jotain tällaista nuorena, saattaisin nyt olla jossain muualla. Minulla ei ollut alle 30-vuotiaana vähäistäkään kiinnostusta suomalaisen arjen mikrohistoriaan.

Mustosen lukijoiden ikähaitarista en osaa tehdä arvioita, mutta tunnen itseäni nuorempia faneja. Saagan viimeinen osa, Ruokarouvan tytär, näyttää olevan juuri nyt maan myyntitilastoissa top 10:ssa.