1920-luvun tuhokapitalismista

Teos: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2020)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ensimmäinen maailmansota on minulle historiallisen fiktion ystävänä edelleen vähemmän tallattu polku, mutta välillä päädyn lukemaan siitä melkein vahingossa. Tämä Pierre Lemaitren historiallinen trilogia olikin minulle jo ennalta tuttu, sillä luin pari vuotta sitten sen kakkososan, Tulen varjot. Tuo tarina sijoittui 1920-30-lukujen vaihteeseen ja silloiseen maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Myös se kertoi Pariisissa asuvasta Pericourtin suvusta, ja molemmissa romaanissa yksi avainhenkilöistä on mahtisuvun perijätär Madeleine.

Tässä tarinassa nuori Albert Maillard tulee haudatuksi elävältä Sommen taisteluissa. Hänet kaivaa esiin Edouard Pericourt, Madeleinen veli ja suvun musta lammas. Edouard on ollut taideopiskelija ennen sotaa, ja hänen yhteytensä Marcel-isään, teollisuuspohattaan, on ollut katkolla johtuen siitä, ettei isä hyväksy tämän taiteellisia taipumuksia ja naismaista käytöstä. Pelastusoperaatiossa Edouardiin iskee kranaatti, joka tuhoaa miehen kasvot. Sotasairaalassa hän kieltäytyy ottamasta kasvoproteesia ja hyväksyy kohtalonsa hirviömäisenä kasvopuolena.

Albert kokee velvollisuudekseen huolehtia ystävästään, joka ei aio palata sukunsa luo. Kaksikko elää köyhää ja ankeaa elämää vuokramurjussa, kunnes Edouard keksii loistavan tienaamisen mahdollisuuden. Sodan jälkeen maa kaipaa muistomerkkejä, mutta Edouard alkaa myydä niitä vain paperilla. Hän painattaa hienot esitteet, joita lähetetään kunnan isille ympäri maata. Tilauksia alkaa tulla runsaasti, mutta kaksikolla ei ole aikomusta toimittaa tuotteita. Sen sijaan he suunnittelevat maastapakoa, ja leveää elämää Etelä-Amerikassa hyväuskoisten hölmöjen rahoilla.

Tarinan varsinainen pahis on miesten komppanian komentaja luutnantti Pradelle, joka on ymmärtänyt sodanaikaisen tuhokapitalismin lait jo ennen kaksikkoa. Hän onnistuu haalimaan valtavan määrän armeijan irtaimistoa edelleen myyntiin, ja hänellä on myös kyseenalainen hautausbisnes, jossa vainajia ei kuljeteta kunniallisella tavalla. Kun Madeleine Pericourt tulee Normandiaan etsimään oletetusti kuolleen veljensä joukkohautaan, iskee Pradelle tähän kuin sika limppuun. Häitä vietetään pikaisesti, mutta Pradelle saa pettyä, kun morsiamen suku asettaa tälle avioehdon.

Albert ja Pradelle ovat luontaisia vihamiehiä, jotka kohtaavat muun muassa sotaoikeudessa. Albertin kostonhimo Pradellea kohtaan on valtava, mutta hän myös pelkää miestä tietäen, mihin tämä on kykenevä. Sodan jälkeen Albert tulee kutsutuksi Pericourteille muistelemaan Edouardin viimeisiä päiviä. Miehen piilottelu käy välillä kokopäivätyöstä, varsinkin, kun Albert joutuu toimittamaan ystävälleen huumeita kivun lievitykseen. Pian Edouard onkin tuhoon tuomittu narkomaani, jonka heroiinikoukku on pelottavaa seurattavaa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Tulen varjoista, vaikka molemmissa oli melodraamaa vähän liikaakin. Ymmärsin loppusanoista, että osassa kirjan hahmoista on todellisuuspohjaa, ja että Lemaitre on tutkinut enemmänkin 1920-luvun taloushistoriaa. Jotenkin teoksen huijareissa tuntui olevan paljon yhteistä esimerkiksi koronakriisin aikaisten maskihuijareiden kanssa. Aina löytyy tyyppejä, jotka ehtivät paikalle ennen muita esimerkiksi kuppaamaan valtion rahoja omaan piikkiin, kuten kävi viime vuonna Huoltovarmuuskeskuksen alihankkijoiden keississä. Ihmisen ahneus tuntuu vakiolta, vaikka huijaamisen keinot muuttuisivat.

Luultavasti päädyn lukemaan jossain vaiheessa myös trilogian päätösosan, joka sijoittuu vuoteen 1940. Siinä keskiössä on Louise-niminen nuori nainen, joka on tässä tarinassa vielä lapsi ja Edouardin ystävä. Ilmeisesti Louise tulee saamaan osan huijatuista muistomerkkirahoista, ja sitä kautta nousemaan köyhyydestä.

Äänikirjana lähes 20 tunnin mittainen urakka on minulle yleensä liikaa, mutta tämä teos eteni todella jouhevasti, sillä kirjan juoni on vauhdikas ja vaiheikas. Ihailen Lemaitrea monipuolisena kertojana, enkä ole vielä toistaiseksi joutunut pettymään hänen seurassaan.

Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Kaljavelliä kansakunnan toivoille

Teos: Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus, 2017)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Todellakin kuuntelin Anneli Kannon molemmat suurteokset putkeen muutama päivä sitten, ja vaikka elämys oli valtava, teoksista bloggaaminen tuntuu vaivalloiselta. Lahtarit on kuitenkin teos, josta on helpompi kirjoittaa, koska 1) valkoisten osuudesta kansalaissodasta on viime aikoina kirjoitettu paljon vähemmän kuin punaisista, 2) Pohjanmaa ja pohjalaisuus ovat minulle vieraampia kulttuurisesti, ja siksi opin aina pohjalaisteoksista jotain uutta ja 3) en kokenut samastumista kuin ehkä yhden hahmon kanssa, ja näin kirjaan on helppo suhtautua objektiivisemmin.

Lahtarit on monien kymmenien äänien mosaiikki, joista kuitenkin nousee esiin muutama avainhenkilö, joita kuullaan enemmän kuin muita. Erityisen hyvin kuulin kihlaparia, joiden suhde alkaa rakoilla yhteisen palveluksen aikana.

Helena Malmberg on puoliorpo apteekkarin tytär, jonka isä sallii tyttärelleen opinnot Ilmajoen kansanopistolla kuolleen äidin perintönä. Helena on kokenut kovia uuden äitipuolen hylkimänä, ja laittaa kaiken toivonsa kouluun, sieltä saatuun ammattiin ja mahdolliseen avioliittoon sopivan isänmaallisen sulhon kanssa. Tarkemmin ajateltuna hän tähtää kunnalliskodin keittäjäksi, mikä takaisi hänelle itsenäisen toimeentulon. Omalla tavallaan hän on moderni, eteenpäinpyrkivä nainen, vaikka hänet on kasvatettu miehiä palvelemaan.

Helenan sulhanen Samuli Kytömaa on ison talon poika ja harras körtti. Sotaan hän ei lähde isänmaallisesta vakaumuksesta, vaan hänet pakotetaan armeijaan kutsuntojen kautta. Hänen isoveljensä saa vapautuksen terveydellisistä syistä, ja tämä jopa harmittaa häntä. Sydämessään hän on pasifisti, jolle aseeseen tarttuminen on luonnotonta.

Sodan alkaessa Helena ja Samuli päätyvät molemmat Vilppulaan, jossa Helena toimii yhdessä ystävänsä Sussoon kanssa vapaaehtoisina keittäjinä. Nuoriin kansanopistolaisiin tyttöihin kohdentuu paljon epäilystä ja ilkeitä puheita, kun taas sairaanhoitajia ylistetään. Keittäjät saavat harvoin kiitosta työstään, vaan heitä pidetään moraalittomina onnenonkijoina. Myös Samuli alkaa etääntyä morsiamestaan, jonka puheita hän pitää liian karskeina, ja suhtautumista seurusteluun liian maallisena. Samulin mielestä sota on muuttanut Helenaa sellaiseen suuntaan, jonne hän itse ei halua kulkea.

Ilmajokelaisia on komppaniassa monia, mutta on myös tyyppejä muualta Suomesta, kuten Tampereelta ja Hauholta. Osalla nuorista sotureista on akateemista taustaa, ja mukaan mahtuu myös Saksassa koulutettuja jääkäreitä. Jääkäreihin suhtaudutaan juuri itsenäistyneessä maassa kaksijakoisesti: osalle he ovat ylimpiä sankareita, toisille potentiaalisia maanpettureita, joiden ainoa tehtävä on pönkittää suunnitelmaa saksalaisvetoisesta monarkiasta.

Ehkä kiinnostavinta teoksessa oli ruokakuvaus. Sodan molemmissa puoliskoissa levisi villejä huhuja toisen puolen moraalitomista mässäilyistä, ruoan varastamisesta siviileiltä ja sen myrkyttämisestä. Keittäjien tehtävänä oli haalia ruokaa mistä tahansa, ja usein ruokaa löydettiin punaisten hylkäämistä autiotaloista. Välillä armeija on paikallisten tilanomistajien hyväntekeväisyyden varassa. Isoja porukoita ruokitaan milloin milläkin, välillä kaljavellillä, välillä puurolla, jonka särpimenä ovat suolasilakat. Toki välillä tehdään myös ruhtinaallisempia löytöjä, joiden avulla miehet taas voimistuvat, mutta arki on myös valkoisten puolella niukkaa ja karua.

Jos Veriruusuissa kerrottiin enemmän prostituutiosta, tässä pohjalaisteoksessa halveksittu naisryhmä ovat ns. ryssänmorsiamet. Pohjanmaalla ei ollut tavatonta, että joissain taloissa piiloteltiin piikojen tai jopa talon tyttärien venäläisiä sotilasheiloja. Tässä maahan jääneitä tsaarin armeijan sotilaita häädetään maasta rankoin keinoin, ja heidän morsiamiensa asema on karu.

Näistä ilmiöistä olen lukenut aiemmin myös Antti Tuurin teoksista, mutta Lahtarit on laajuudeltaan kattavampi selvitys koko sotatalvesta ja -keväästä. Sen moniäänisyys on myös haasteellista, eikä ehkä huolellinenkaan lukija pysty hahmottamaan kaikkien hahmojen suhteita toisiinsa. Ehkä näin ei ole tarkoituskaan, vaan kirjan rakenne antaa mahdollisuuksia valita itseä eniten kiinnostava tai koskettava näkökulma.

Varmasti useimman meistä sukuihin mahtuu sekä punikkeja että lahtareja, mutta joillakin meistä on juuria paikkakunnilla, joissa sodan vaikutukset olivat vähäiset. Itse tiedän oman sukuni rankoista kohtaloista vain äidin äidin puolelta, kun taas kolme muuta haaraa on mahdollisesti säästynyt sotaan osallistumisesta. Ihailen Anneli Kantoa siksi, että hän on kyennyt kertomaan molemman osapuolen tarinat, ja sisällyttämään Lahtareihin myös omassa suvussaan kuulemaansa.

Toteutuksena Lahtarit on kompleksisempi ja kunnianhimoisempi kuin Veriruusut, sillä tässä on mahdollisesti tehty vielä enemmän arkistollista myyräntyötä kuin punaisessa saagassa. Ehkä eniten se vastasi minulle kysymykseen, kuinka pohjalaisten itseymmärrys isänmaallisuudesta on eronnut ja eroaa ehkä edelleenkin muiden kansanosien vastaavista käsityksistä. Kaikki tähän liittyvä ei esiinny omissa silmissäni kauniilta tai kunnioitettavalta, mutta kirjan luettuani olen enemmän valmis kuuntelemaan henkilöä, jolle kirjassa kuvattu historian käsitys on järkkymätön tai pyhä.

Ei vallankumousta silakoilla tehdä

Teos: Anneli Kanto: Veriruusut (Gummerus, 2008)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vihdoin on minunkin aika korkata Anneli Kannon historialliset romaanit, kun Veriruusut ja Lahtarit ovat juuri julkaistu uudelleen äänikirjoina. Veriruusuja olen saattanut aloittaa 00-luvulla, mutta tuossa vaiheessa elämääni kansalaissota ja Pirkanmaan historia eivät kuuluneet ykkösintresseihini. Teoksen dramatisoinneista olen lukenut senkin enemmän, joten teos tuntui tutulta jo alkumetreiltä.

Kun kyseessä on 12 vuotta vanha hittikirja, en näe tarpeelliseksi tarjota omassa arviossani siitä kattavaa referaattia. Teosta on jo esitelty riittävästi, mutta oma roolini on kai kannustaa uudenlaisia lukijoita löytämään tiensä teoksen äärelle.

Erja Manto on yksi maamme lahjakkaimpia ääninäyttelijöitä, ja hän onnistuu tässä teoksessa elävöittämään vahvasti murrepitoisen romaanin. Yksi syy, miksi en alun perin heti lämmennyt näille Kannon historiallisille teoksille, oli murrepuheen runsaus. Minua rasittaa lukea murteella kirjoitettua tekstiä, mutta en rasitu yhtä lailla murrekirjan kuuntelemisesta.

Veriruusuissa puhutaan nyansoidusti Tampereen ja Pirkanmaan maaseudun parsia, ja opin muun muassa teiskolaisesta korostuksesta, jota en ehkä ole livenä kuullutkaan. Tarinan alku- ja loppupisteenä on Valkeakoski, jonka tehtaan naiset osoittavat suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeutta punakaartilaisina kuin monet Tampereen toverittarensa.

Teos on todella moniääninen, mutta varsinkin kahden nuoren naisen, Sigridin ja Martan, kokemukset korostuvat. Martta on oman polkunsa kulkija, maatilan tytär, joka ei ole elänyt lapsuuttaan vastaavassa puutteessa kuin tehtaantyöläisten kakarat. Tampereelle tullessaan hän pääsee heti punakaartin ytimeen, alkaa housupukuiseksi ratsulähetiksi ja ryhtyy suhteeseen turkulaisen johtohahmon, Verneri Lehtimäen kanssa. Hänelle on tärkeää tehdä hyvä vaikutus anoppiin, ja samaan aikaan hän kaavailee sulhasensa kanssa suunnitelmaa B, eli maanpakoa Neuvostoliittoon.

Sigrid on matalamman majan tytär, joka joutuu jo ensimmäisenä työpäivänään Valkeakosken tehtaalla esimiehensä hyväksikäyttämäksi. Forströmin äijän törkeydet ovat kaikkien tiedossa, mutta naisilla ei ole tarpeeksi keinoja haastaa häntä. Sigridin raivo tuntuu aidosti feministiseltä, ja hän radikalisoituu nopeasti kapinatalven aikana. Myös hän kokee ujon ja hapuilevan rakkauden paetessaan Valkeakoskelta, mutta päätyy Hennalan vankileirille odottamaan synkkää kohtaloaan.

Monien dramatisointien lisäksi kirjasta on tehty kuorosovitus, ja itse jäin kuuntelemaan sen loppukohtausta vankileirin kylmässä saunassa, missä kuolemaan tuomitut naiset lauloivat kapinaveisuja, virsiä ja kehtolauluja sekaisin vain pitääkseen pelon, nälän, vilun ja kauhun loitolla. Harvoinpa olen kohdannut noin vaikuttavaa sielunmessua, joka ei edes tuntunut kovin fiktionaaliselta, vaan pikemminkin karun todenmukaiselta.

Kirjassa oli paljon sellaisia Tampereen historiaan liittyviä elementtejä, joista en tiennyt etukäteen. Esimerkiksi Viinikan alueen prostituutio oli kuvattu elävästi, ja punakaartin naisten moraalisen aseman vertaaminen näihin maalatuihin ”kokotteihin” oli sodan aikana yleistä. Veneeristen tautien pakkotarkastuksiin joutui moni nainen, usein pelkästään siitä syystä, että oli pukeutunut housuihin.

Veriruusut on sellainen klassikko, jota kaksitoista vuotta ei ole lainkaan vanhentanut. Toki historiallisen fiktion kirjoittamisessa on trendejä, ja myös kansalaissodasta on tämän jälkeen kirjoitettu myös vähemmän eeppisiä tarinoita. Tässä sotaa dokumentoidaan todella keskeisiltä tapahtumapaikoilta, ja kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä. Myöhemmin on tullut enemmän mikrohistoriallisia kuvauksia ”tavallisista” naisista, jotka eivät itse osallistuneet punakaartiin, mutta saivat silti kärsiä punikin statuksesta (vrt. esim. Heidi Köngäksen teokset).

Molemmissa näkökulmissa on etunsa. Veriruusuja uskallan suositella niille, jotka etsivät ensimmäistä teostaan vuodesta 1918. Teos sopii hyvin myös nuorille, koska suuri osa teoksen naisista ovat vielä alaikäisiä, liian varhain aikuisiksi pakotettuja, ja politiikkaan sysättyjä olosuhteiden pakosta.

Teinityttöromantiikan loppu?

Teos: Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija 1913-1937. (SKS, 2019)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Onnistuin viime vuonna lukemaan Ritva Ylösen teoksen Kalle Päätalosta, ja tartuin hänen uuteen teokseensa Saima Harmajasta kirjailijan kertojaäänen vuoksi. Toki Saima Harmaja myös kiinnostaa, mutta varsinkin halusin kuulla, mikä on Ylösen henkilökohtainen tulkinta suhteestaan Harmajan tuotantoon.

Minulla ei ollut teininä Harmaja-kautta, joten en osaa suhtautua teoksen johdannossa mainittuun teinityttöjen idolimyyttiin, jota Ylönen haluaa tällä teoksellaan purkaa. Ylönen oli Harmaja-fani keskikoulussa 1960-luvulla, mutta runouden merkitys hänen elämässään korostui, kun Ylönen menetti poikansa 70-luvun lopulla ja aikuisen tyttärensä perheineen vuonna 2010. Vastaavasti tuhannet suomalaiset ovat löytäneet Harmajan runouden nuoren läheisen kuoleman äärellä, ja Ylönen on taitava kaivamaan hänen tuotannostaan terapeuttisia ulottuvuuksia.

Harmajan runous kiinnostaa ihmisiä kovin erilaisista taustoista, näin todettiin viime vuosikymmenellä, kun SKS järjesti kirjoituskilpailun Harmajan runouden merkityksestä suomalaisille. Varmasti monia koskettaa eritoten hänen kuoleman läheisyyttä käsittelevät runonsa, ja varsinkin vaikeiden sairauksien kanssa kamppailevat ammentavat hänen parantolarunoistaan lohtua. Tuberkuloottiset runoilijat olivat Suomen historiassa jossain vaiheessa varsinainen teema, ja heitä lähti nuorena tuon taudin riivaamina varmasti enemmän kuin oman käden kautta. Myös Ylönen valottaa Saiman saamia tuberkuloosihoitoja, jotka jo sellaisenaan olivat lähes hengenvaarallisia vielä 1930-luvulla.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista ja varsinkin kuvauksesta Tarton-lukukaudesta vuonna 1933. Saima Harmaja oli kotona viihtyvä ja äitiinsä kiintynyt nurkkapatriootti, jolle matkustaminen ei ollut luontevinta toimintaa. Silti hän pääsi matkustamaan muutaman kerran ulkomaille, jopa Roomaan saakka, jonne hän autoili opiskelijatovereineen Itä-Euroopan halki. Tällaiset matkat ovat 1930-luvulla olleet kovin etuoikeutettujen kaupunkilaisten päähänpistoja, eikä Italian-matkan seurue selvinnyt reissustaan kommelluksitta. Yksi seurueesta katosi matkakassan kanssa, ja paluumatkalla autoa jouduttiin korjaamaan kalliilla niin, että kustannukset oletettavasti tuplaantuivat.

Minua on kiinnostanut suomalaisten opiskelijoiden harjoittama heimotyö Inkerissä ja Baltian maissa, ja siitä on löytynyt varsin vähän todisteaineistoa. Saima Harmaja ei Viron-reissullaan ollut varsinaisesti heimotyössä, mutta hän pääsi vierailemaan Itä-Viron inkeriläisalueella, ja kirjoitti runon ”Aamua kohti” Kalliveren pitäjässä, jossa heimotyötä tehtiin aktiivisesti läpi 30-luvun. Harmajan oma kanta nousevaan äärioikeistoon, ääri-isänmaallisuuteen ja fasismiin ei tässä Ylösen teoksessakaan tule täysin selväksi, mutta joissain hänen runoissaan on AKS-myönteisiä elementtejä. Itseäni tuo ei lainkaan ihmetytä, olihan hän Helsingin yliopiston opiskelijana vahvasti vaikutteiden alaisena. Toisaalta hänen runonsa saivat positiivisia arvioita myös vasemmistolehdissä, eli kovin vahvasti oikealle häntä ei voi sijoittaa.

Kuvaukset Saiman sairastumisesta, hoidoista ja hiljaisesta hiipumisesta ovat koskettavia, mutta ne osasin jo kuvitella ilman tätä teosta. Myös hänen rakkauselämänsä kuvaus tuntuu jotenkin ennalta-arvattavalta. Mutta itse kirjailijanuran kehityksen, opintojen ja minuuden pohdinnat ovat antoisia, ja pidin myös monista viitteistä tämän päivän Harmaja-fanien tulkintoihin.

Paikoitellen teoksessa sorrutaan kovin mitättömien yksityiskohtien muisteluun, mikä tuntui pitkästyttävältä. Esimerkiksi Saiman sulhasen Jaakko Holman pituuskasvu ei olisi voinut minua vähääkään kiinnostaa, ja muutenkin ulkonäön kuvausta oli liikaa. Ylönen tekee huolellista, pikkutarkkaa työtä, ja teos voisi toimia myös laajempana historian oppikirjana nuoremmille lukijoille. Ajan hengen kuvausta on paljon, ja se on kiinnostavampaa kuin sivuhenkilöiden sukutaustat. Ajan henkeen kuului myös se, että WSOY:llä julkaissut runoilija päätyy salakihlauksen jälkeen talouskoulun ruoanlaittokurssille, sillä eihän naimisiin voinut mennä ilman olennaisia vaimon taitoja. Kovin kapinallisena ei Saima Harmajaa siis voinut pitää, vaan hän mukautui äitinsä ja sukunsa poroporvarilliseen ideologiaan.

Saima Harmajan pikkusisko Kirsti lähti ajasta iäisyyteen vasta viime vuonna, kun taas isosisko Outi kuoli synnytykseen jo ennen Saimaa. Myös Saiman veli Tapani kuoli lentäjänä talvisodassa, ja Saiman äiti Laura kuoli ennen eläkeikää. Perheen kaupunkiasunto Ullanlinnan Kasarmikadulla on Outi-siskon samannimisen tyttären omistuksessa, ja Ylönen koki tähtihetkiä saadessaan kirjaa kirjoittaessaan vierailla tuossa kodissa. Kirjassa näkyy siis myös Harmajan lähisukulaisten jälki, ja se tuo tekstin vielä lähemmäksi kohdettaan. Pysyvyyden ja jatkuvuuden teemat korostuvat kirjan sukutarinoissa, ja myös Saimalle sukujuurten merkitys oli keskeinen.

En osannut kaivata mitään lisää tähän kattavaan ja omakohtaisen koskettavaan elämäkertaan, mutta muutamista kohdista olisin kaivannut karsintaa. Mikä on olennaista taiteilijaelämäkerrassa on toki puhtaan subjektiivinen makukysymys, ja ehkä tosi fanit innostuvat myös teoksen arkiproosaosioista. Kirja luultavasti on antoisampi luettuna tekstinä kuin äänikirjana, koska varsinkin vuosilukujen litaniat olivat tylsää kuunneltavaa. Runositaatteja taas oli mukava kuunnella Päivi Istalan, Harmaja-seuran puheenjohtajan eli ”tosi fanin” tulkitsemana.

Suurruhtinaskunnan viimeinen huokaus

Teos: Ester Erhomaa: Nokkoset Herramme yrttitarhassa (Otava, 1977)

Piinaviikon toinen teos, jolla on vahvasti kristillinen nimi. Vuosien varrella olen keräillyt poistohyllyistä ”Karjala-kirjoja”, ja edelleen kokoelmistani löytyy myös lukemattomia sellaisia. Ester Erhomaasta olen blogannut aiemminkin, mutta hän on ollut sen verran tuottelias kirjailija, ettei hänen tuotantonsa helpolla lopu kesken.

Nokkoset Herramme yrttitarhassa kertoo kylästä Karjalan kannaksella, ja Harjunpään tilan perheestä. Isoisä Paaveli on entinen merikarhu, joka on käynyt elämänkoulua enemmän kuin monet muut kyläläiset. Hän on seilannut maailman meriä, ja puhuu sujuvasti ”kannipaaleista”. Hän puhuu myös venäjää, ja on lähettänyt ainoan tyttärensä Millan kouluun Pietariin. Poika Aleksi on jäänyt kotipuoleen kartanon metsiä hoitamaan, mutta myös hänellä on kova hinku merille tienaamaan ja maailmaa näkemään.

Miniä Eetlaa painaa avioliiton lapsettomuus, mutta hän on saanut Millan ”tuliaisen” eli Senja-tytön hoidettavakseen. Millalla on Pietarissa uusi mies, eikä kukaan pidä levotonta Pietaria sopivana paikkana lapsen kasvatukseen. Milla ei kuitenkaan voi kuvitella palaavansa kotikylään, jossa emännät kulkevat rumissa rohtimissa. Hän käy säännöllisesti katsomassa tytärtään, mutta lupailee tälle liikoja yhteisestä tulevaisuudesta.

Kirjassa eletään vuosia 1916-7, ja ”revolutsioni” on kaikkien huulilla. Myös rajakylässä agitoidaan, mutta ei niinkään bolshevikkien puolesta, vaan lähinnä kahdeksan tunnin työpäivän. Milla tuo kotitilalleen Pietarista Mihail-nimisen kirjailijan, joka viettää pitkää talvea kamarissaan outoja merkkejä rustaillen. Kylän vallesmanni on miehestä huolissaan, mutta ainakaan häneltä ei löydy aseita. Harva kyläläisistä pystyy vieraan kanssa haastelemaan millään kielellä, mutta Paaveli ja kylän lääkäri ystävystyvät uuden tulokkaan kanssa.

Tulokas ei palaa Pietariin, vaan jatkaa matkaansa Kannakselta maailmalle. Harjunpääläiset ovat otettuja, kun saavat mieheltä carte postalen maailmalta. Mies lupaa myös kirjoittaa kunnon kirjeitä, joita odotellaan kuin kuuta nousevaa. Pietarin uutisia perhe käy odottamassa satamassa turhaan – ehkä Milla on kadonnut heiltä lopullisesti.

Nokkos-tematiikka viittaa tässä ihmiselämän turhuuteen, tai kirjan hahmojen turhautumiseen. Lyyli-serkku tulee Viipurista jokakesäiselle yrtinkeruumatkalleen, ja kirjoittaa jopa nokkosista runon. Puna-aatteen kannattajilla on ainakin kutsumus, eli he eivät koe olevansa pelkkiä nokkosia, hyödyttömiä kasveja.

Kuten Erhomaan muissakin teoksissa, myös tässä romaanissa lapsinäkökulma on vahva. Senja itkeskelee äitinsä perään, näkee tästä näkyjä, ja päättää lopulta ryhtyä Eetlan tyttäreksi. Lopulta perhe saa hyvän uutisen: pitkän odotuksen jälkeen Eetla alkaa vihdoin odottaa, ja Senja jo toivoo pikkuveljeä.

Teos on hyvä esimerkki 70-luvun arkirealistisesta kerronnasta, ja jossain vaiheessa minulle tuli (hyvässä mielessä) jopa Rintamäkeläiset mieleen. Tosin tässä ei ryystetä kahvia kerniliinan äärellä, vaan keitetään tsajua ja paistetaan lettuja ulkoilmakeittiössä. Ehkä kirjan dialogi ei ole yhtä hidastempoista kuin Rintamäkeläisissä, mutta paikoitellen sen hyväntahtoinen turvallisuus tökki. Mutta lapsinäkökulman vuoksi kirjan jaksoi lukea, ja oli välillä hyväkin lukea teos, jossa vuosien 1917-18 tapahtumia tulkittiin vähemmän poliittisesti. Iso teksti ja paikoitellen selkokielinen kerronta lisäsivät vaikutelmaa naiiviudesta.

Fortuna navettatakin napissa

Teos: Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (Otava, 2019)

Liisa on nuori maatilan tyttö Isossakyrössä, kun hänen isänsä kuolee ja perheen naiset joutuvat ottamaan vastuun tilan pidosta. Senni-sisko lähtee räätälin oppiin maailmalle, ja Liisa menee naimisiin Koiviston Kallen kanssa, josta tulee tilan kotivävy. Kallen anoppi Anna ei suostu muuttamaan syytinkitupaan, vaan vahtii vävyn toimia haukan lailla ja syyttää tätä laiskuudesta. Köyhyyteen, kurjuuteen ja ahtauteen kyllästynyt Kalle päättää paeta kohtaloaan Amerikkaan, ja Liisa jää yksin hoitamaan tilaa ja haaveilemaan marsipaanileivosten täyttämästä elämästä – elämästä miehen paluun ja äkkirikastumisen jälkeen.

Nopeasti piirretyt pilvet on kertomus naisesta, joka ei uskalla haaveilla paljosta, ja jolle paikalleen jääminen ja kunniallisuus on tärkeämpää kuin oman onnen tavoittelu. Hän on luvannut edesmenneelle isälleen huolehtia siitä, että talo pysyy suvussa ja lupaus pitää, vaikka maailma ympäriltä murenisi. Samaan aikaan hänestä juoruillaan ilkeitä, ja reissut kylän kinkereille ovat yhtä tervanjuontia.

Nivukoski tavoittaa erinomaisesti 1920-luvun ajan hengen, myös maailmanpoliittiset uutiset, joita tavataan vanhoista Ilkka-lehdistä kyläkaupalla. Kirjan yksi koskettavimmista kohtauksista tapahtuu kunnalliskodilla, jossa löytölapsi Lahja Anneli saa uuden äidin lapsettomasta Almasta. Myös kunnan kirjaston perustaminen ikuistetaan komeasti, ja emäntien lukuharrastus saa siipensä, vaikkakin liikoja haihatteluja jarrutellen. Runojen lukemista toppuutellaan, sillä se saa tunnetusti ihmiset istumaan perseellään ja muuttumaan tyhjäntoimittajiksi. Sekä Isonkyrön että Vaasan paikallishistoria ikuistuu mieleenpainuvasti, ja kaupungin ja maaseudun elintasoeroja ihmetellään.

Kuten aiemmissakin tänne arvioimissani eteläpohjalaisteoksissa, myös tässä kirjassa tehdään kropsua lohturuoaksi, kun Liisan navetta palaa. Muuten perinneruoilla herkutellaan vähemmän, koska elämä on todella niukkaa. Talkookahveja keitellään ja nisukransseja leivotaan lähinnä vieraanvaraksi.

Tämä on vahva esikoisteos, ja taitava myös rajauksen suhteen. Monissa tässäkin blogissa luetuissa sukutarinoissa (myös pohjalaisissa) ongelmana on ollut rönsyilevyys ja anekdoottien loputon tulva; tämä tarina taas pysyy upeasti kasassa. Hyvä tekniikka oli myös kirjeenvaihdon tiivistys, varsinkin, kun kumpikaan kirjan pariskunnasta ei selvästikään ollut kynäihmisiä.

Jännää oli, kuinka paljon pidin kirjasta, vaikka en ollut sen päähenkilön pauloissa. Esimerkiksi Senni-siskon vaiheet pukimon mahdollisena tulevana omistajana Vaasassa kiinnostivat enemmän kuin Liisan navettatyöt. Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, ei vähiten naapurin Antero, jonka kärsivällisyys on miltei ylimaallista.

Poliittista historiaa kirjaan mahtuu lopulta aika vähän, ellei maailmanpolitiikan kommentointia oteta huomioon. Lotta Svärd perustetaan, ja Liisaakin toiminta kiinnostaa, mutta häntä ei oteta ydinjoukkoon, koska hän on perustamisvaiheessa pieniin päin. Kansalaissota ohitetaan oikeastaan kokonaan, mikä on ratkaisuna ymmärrettävä siksi, että siihen keskittyviä teoksia on julkaistu melkein liikaa. Siirtolaisuuden dokumenttina teos on uskottava, ja kotiin jääneiden näkökulma tuntuu yhtä arvokkaalta kuin lähtijöiden, eronneiden ja karanneiden.

Ikuisen kesämiehen tunnustukset

Teos: Friedebert Tuglas: Felix Ormusson (alk, 1914, suom. Pohjoinen, 1956)

Käännös: Kai Laitinen (?)

Uudempaa virolaista kirjallisuutta minulla oli maahaasteeseen listattuna runsaasti, mutta hyllynlämmittimien osastolta löytyi kiinnostava klassikko, joka ansaitsee tulla huomatuksi.

Friedebert Tuglas (1886-1971) oli niin suuri Suomen ystävä, että ystävyysseura nimettiin hänen mukaansa. Hän vietti aikanaan paljon aikaa ystäviensä luona Helsingissä ja Itä-Suomessa, myös Karjalan kannaksella. Hänet tunnetaan parhaiten virolaisen kirjallisuuden modernisoijana, ja hänen tuotannossaan korostuvat novellit, runot ja esseet enemmän kuin romaanit. Käsissäni oleva romaani, Felix Ormusson, on ensimmäinen hänen kahdesta romaanistaan. Kirjailija ei tosin pitänyt teostaan romaanina, vaan jonkunlaisena pamflettina tai parodiana taiteilijaelämästä. Kirjaa voinee myös lukea taiteilijan omanakuvana nuoruusvuosilta, olihan kirjailijan pitkäaikainen lempinimi Felix.

Teos on joutilas, viipyilevä kesäkirja, jossa kirjailijanalku Felix matkustaa lääkäriystävänsä Johanneksen huvilalle kesänviettoon. Kirjailijan mielen kuvastoissa vilisee milloin Pariisin metron ahtaat käytävät, milloin Patmoksen saaren karu yksinäisyys, mutta kaikkien aikojen nostalgista kesää kuitenkin vietetään Virossa. Ystävän perheen kasvava porvarillisuus säännöllisine ruoka-aikoineen välillä ahdistaa nuorta miestä, ja hän viettää paljon aikaa yksin huvilan vierashuoneessa. Lämpimiä tunteita hän kokee sekä ystävänsä vaimoa Heleneä että tämän pikkusiskoa Marionia kohtaan, varsinkin silloin, kun Johannes on kaupungissa pitämässä klinikkaansa, mutta rakkaus ei löydä täyttymystään. Lähimpänä häntä on pieni Juhani-poika, jonka kanssa hän käy filosofisempia keskusteluja tämän lapsen kuin kenenkään aikuisen kanssa.

Maalle Felix saa viinitahraisia kapakkapäiväkirjanomaisia kirjeitä Pariisissa remuavilta ystäviltään. Oopiuminhuuruiset luolat eivät voisi olla kauempana hänen kokemastaan tasapainoisesta pastoraalista. Kesäpäivien täyttymys tapahtuu usein kävelyillä järven ympäri tai postinhakumatkoilla kylän postitoimistoon. Siveä ja näsäviisas Marion on liiankin kiinnostunut miehen ulkomaankirjeenvaihdosta, mutta ei osaa vastata hänen hapuileviin rakkaudentunnusteluihinsa. Helene taas tuntuu pitävän miestä leikkikalunaan, eikä hänen miehensä osaa olla lainkaan mustasukkainen.

Modernismia kirjassa edustavat henkilöiden kirjavat poliittiset ja elämänpoliittiset näkemykset: Johannes on töidensä lisäksi kiireinen edistysmielisten puolueessa, Kalevipoegien seikkailuille nauretaan ja homeopaattisia tempputippoja pilkataan jo tuolloin. Felix ei selvästikään kuulu vahvauskoisten joukkoihin, ei uskonnossa, politiikassa kuin taiteissakaan. Ainakaan teos ei kerro yksioikoisesta yhtenäiskulttuurista, vaan murroskaudesta, jonka aikana ihmiset, niin nuoret kuin vanhat ovat moninaisille aatteille ja ismeille alttiita.

Jos minulle olisi annettu tämä teos ilman tekijän nimeä ja biografisia tietoja, en olisi osannut sijoittaa sitä millekään vuosikymmenelle enkä välttämättä mihinkään maahankaan. Kirjan eestiläisyys alkaa nostaa päätään vasta loppumetreillä. Tuglasin ilmaisu tuntuu paljon modernimmalta kuin tyypillisissä 1910-luvun teoksissa. Nimistäkään ei voisi suoraan päätellä, että teos sijoittuu Viroon – periaatteessa kyseessä voisi olla myös suomalaisen maalaismaiseman kuvaus, sillä ainakin Felix oli erikoinen, mutta käytetty suomalaisnimi tuohon aikaan.

Kirjassa on hauskoja kuvituksia, mikä tekee tekstistä elävämpää ja monimuotoisempaa. Kirjan ymmärtämistä helpotti huomattavasti kääntäjä Kai Laitisen loppusanat, joiden kautta tuli esiteltyä myös iso lohkare Viron kulttuurihistoriaa. Tuglas nousee tällä debyytillään nyt Viro-suosikkeihini samalla tavalla kuin Aino Kallas teoksellaan Reigin pappi.

Maahaasteessa olen kohdassa 21/196: Viro ja HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 36: ”Kirjassa ollaan yksin.”

Suurhyökkäys vierashuoneessa

Teos: Jari Järvelä: Kosken kahden puolen (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Jon Jon Geitel

Lukuvuoteni 1918-teeman ympärillä on ollut kiireinen, ja olen yrittänyt rajoittaa itseäni viimeisten, vielä lukemattomien teemateosten suhteen, koska tiedän, että ainakin tiedollisesti aihe on nyt omassa päässäni loppuun käsitelty. Henkilökohtaisella tasolla kansalaissota ei osoittaudu dramaattiseksi episodiksi – suvussani oli vain yksi punainen uhri, jonka kohtalosta vaiettiin. Tästä toki haluaisin tietää, mutta noin yleisemmin en muista kysymyksen punikeista ja lahtareista herättäneen suurta juopaa eri suvun haarojeni välillä.

Jos juureni olisivat sattuneet muualle Suomeen, olisi tilanteeni voinut olla hyvinkin samansuuntainen kuin Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta. Siinä kahden leirin väliin puristuksiin jäänyt pariskunta, Järvelän vanhemmat, muuttavat 1960-luvulla toiselle puolelle Suomea saadakseen olla rauhassa vanhempiensa ja isovanhempiensa keskinäisiltä kaunoilta. He ovat kotoisin Vammalasta, pitäjästä, joka oli pahasti jakaantunut kosken kahta puolta. Kirjassa perheen siteet kotipuoleen ovat edelleen vahvat, ja pieni Jari viettää kesiään tasapuolisesti molemman mummin luona.

Aino ja Sofia ovat molemmat leskiä, ja hemmetin jääräpäisiä sellaisia. Äidin puolella punaisessa suvussa myös isomummo Johanna on elossa Jarin varhaislapsuudessa – nainen, joka pakotettiin lypsämään sodan jalkoihin jääneitä vieraiden tilojen lehmiä. Ruotsinkielinen Sofia kasvaa Haminan seudulla meren rannalla, eikä sota kohtele hänenkään perhettä silkkihansikkain. Sofia on myös ollut sodan aikana Ainoa vanhempi, ja siksi muistaa tapahtumia tarkemmin kuin Aino. Molemmissa suvuissa muisti on jämähtänyt vuoteen 1918, eivätkä he tunnu muistavan toisen maailmansodan tapahtumia lainkaan yhtä tarkasti.

Nauroin pidäkkeettä kohtaukselle, jossa Sofia-mummo tuo perheelle lahjaksi Mannerheim-taulun, jonka haluaa ripustettavaksi vierashuoneeseen. Näin hän kokee olonsa kodikkaammaksi poikansa luona vieraillessaan, eikä miniän mukaan anoppi enää riisuutuisi muiden miesten kuin Gustavin silmien alla. Kun taas Aino saapuu vieraaksi samaan huoneeseen, kuva herättää suurta kalabaliikkia, ja se on piilotettava kauas tämän silmiltä. Itsekin olen täällä Tampereen puolessa ihmetellyt Mannerheim-taulujen esiintymiä jopa omanikäisten tuttavien kodeissa, ja varsinkin kirpputoreilla. Toki episodi on kliseisin mahdollinen, mutta sopii hyvin teoksen henkeen.

Parasta kirjassa on lapsen maailma, ja 70-lukuun sijoittuvat muistelot, jotka toimisivat hyvin myös ilman kansalaissotateemaa. Järvelä kertoo lapsuutensa kesistä Vammalassa niin elävästi, että olin melkein pakahtua. Varsinkin episodit Sofia-mummin luona kiinnostivat, sillä niissä päästiin ruotsinkielisen porvariston ytimeen. Mummi luki Feminaa ja yritti parhaansa opettaa jälkeläisilleen äidinkieltään. Puutarhassa marjaterttuja laskettiin ruotsiksi, ja kirjassa viitataan myös aikaan, jolloin Vammalassa saattoi vielä käydä jumalanpalveluksissa toisella kotimaisella. Itämaisen maton hapsujen suoristaminen oli moraalinen kysymys, jolle Jarin vanhemmat serkut myös osasivat nauraa.

Pidin varsinkin siitä, että suvun molemman haaran historioille annettiin tasavertainen painoarvo. Sofia on valkoisessa hegemoniassaan vielä astetta kiihkeämpi kuin Aino, eikä historian oppitunneilta säästy kukaan hänen seuraansa päätyvä. Toisaalta teos osoittaa, että sovinto on mahdollista vielä vanhassakin iässä.

Lukemistani tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista Kosken kahta puolta on henkilökohtaisin ja intiimein teos, joka vaikutti minuun varsinkin tunnetasolla. Mitään uutta kansalaissodasta en kokenut oppivani, mutta opin jotain Vammalasta, paikkakunnasta, jossa olen jopa muutamia kertoja vieraillut. Vierailu Nälkälänmäen työläisalueella tuntuu melkein pakolliselta rastilta tämän lukukokemuksen jälkeen.

Olen nyt lukenut Finlandia-ehdokkaista kolme kuudesta, ja ilahtunut teemojen erilaisuudesta. Järvelää ja J. Pekka Mäkelää yhdistää romaanin teeman henkilökohtaisuus – molemmat ammentavat ”aineistonsa” oman suvun historiasta, mikä sekä syventää että rajoittaa kirjoittamisen mahdollisuuksia.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja tämäkin kokemus oli harvinaisen hauska. Kosken kahta puolta on hengittävä teksti, joka toimii hyvin ääneen luettuna. Äänikirja ei myöskään ollut nälkävuoden mittainen, joten sille uhrattu aika ei tuntunut tuhlaukselta.

Suosittelen tätä teosta niille, jotka eivät ehdi lukea viimeaikaisista 1918-aiheisista kirjoista kuin yhden. Kirja soveltunee hyvin myös nuorille lukijoille, joilla ei ole omakohtaista muistoa 1970-luvusta. Erityisen ansiokasta kirjassa on kaikenlaisen opettamisen, saarnaamisen ja selittämisen puute, eli historiaa eletään siinä enemmän aistihavaintojen kuin koulumaisen oppimisen tasolla. Tämä voi innostaa jopa sellaista lukijaa, joka normaalisti karttaa historiallisia romaaneja.

Sakenevan retoriikan aikakausista

Sakean veren vuosiTeos: Markus Leikola 2018. Sakean veren vuosi. (Into, 2018)

Olen nyt lukenut useamman kansalaissota-aiheisen romaanin siksi, että muita uutuuskirjoja on ollut huonommin saatavilla e-kirjoina viikonloppuisin, kun olen ollut jumissa kotona. Vaihtoehtoina nämä ja skandidekkarit raaimmasta päästä ovat tasavahvoja vaihtoehtoja.

Sakean veren vuosi seuraa vuoden 1918 tapahtumia uskollisesti kuukausi kuukaudelta molemman leirin todistajien näkökulmista. Romaanin keskiössä on Helsinki, mutta siinä liikutaan myös rintamilla Vaasassa, Tampereella ja muualla Hämeessä. Keskeisiä henkilöitä ovat Svinhufvud-suvun nuoret sisarukset Erik ja Hedvig, ja Pitkänsillan takana asuva tehdastyöläinen Aliina, jonka juuret ovat maalla. Henkilöiden polut kohtaavat raa’an irvokkaissa merkeissä, eikä mahdollisuutta rauhan dialogiin tarjota.

Hedvig palvoo jääkäriveljeään Erikiä, ja kirjoittaa tälle rintamalle uskoutumiskirjeitä vilkkaasta rakkauselämästään. Hedvig radikalisoituu ja muuttaa kielenkäyttöään kohti vihapuhetta jouduttuaan punaisten sotilaiden ahdisteltavaksi tai raiskaamaksi omassa kodissaan. Hänellä olisi kotimaisia sulhasia Ekbergin kahvilan nurkat täynnä, mutta hän rakastuu saksalaiseen upseeriin Wilhelmiin, jolla on Suomessa bisneksiä niin tyttörintamalla kuin elintarvikkeiden trokaamisessa. Wilhelmin sukupuolitautitilanne ei huolestuta Hedvigiä, vaikka häntä siitä varoitetaan. Ehkä Saksassa on jo tarjolla ylivertaiset kuppalääkkeet, tai Hedvig uskoo puhtaan rakkautensa parantavan kaiken.

Aliina tulee äitinsä houkuttelemana lähteneeksi sodan keskellä työväentalon tansseihin, joissa hän tapaa Unton, lapsensa tulevan isän. Raskaus on vasta alkuvaiheessa, kun hän joutuu Suomenlinnan vankileirille, jossa raskaana olevia ei pahemmin armahdeta. Raskasta työtä tehdään särpimenä pelkkä murikanpala aamulla, silli illalla. Unton kohtalosta kukaan ei pihahda hänelle sanaakaan, vaikka isä käy tytärtään tapaamassa leirillä ja yrittää ajaa tämän asiaa valtiorikosoikeudessa.

Kirjaa lukiessa aloin kiinnostua sen pienistä, suht epäolennaisista yksityiskohdista, kuten Latviassa sijaitsevasta Libaun (Liepajan) kaupungista, jossa suomalaisia jääkäreitä koulutettiin 1910-luvulla. Leikola tarjoaa ohuen kuvauksen tästä vaiheesta, ja jääkäreiden monimutkaisista reiteistä kohti isänmaan pelastusta. Mieleni karkasi lukemisen aikana paljon pidemmälle noita reittejä, ja päädyin muutenkin kartoittamaan (taas kerran) suomalaisten omituista kiinnostusta Latvian rannikkoon esimerkiksi suomensukuisten kansojen pelastajina 1920-30-luvuilla.

Kiinnostavaa oli myös kuvaus saksalaisten asennemaailmasta ja varustetasosta pohjoiseen maahan rantautuessa. Joukoilla oli mukana muun muassa omat lehmät sotilaiden ruokkimiseksi, ja varsinkin alkoholilla ja säilykkeillä voitiin tehdä voitokasta kauppaa sodan runtelemassa maassa. Ideologinen aseveljeys oli tämän porukan intresseissä häntäpäässä. Maasta piti ottaa kaikki hyöty irti, ja ylemmille upseereille hyöty irtosi kauppasuhteiden muodossa. Kaikille valkoisille saksalaisten läsnäolo maassa ei kuitenkaan ollut ongelmatonta, ja myös Erikin ja Hedvigin välit tulehtuvat saksalaiskysymyksen vuoksi.

Positiivista tässä teoksessa oli sen tiivis, taloudellinen muoto. Luettuna teksti yltää jo hyvän draaman tasolle, ja voisin kuvitella tekstiä esitettävän lavalla. Lyhyet, enimmäkseen alle sivun mittaiset kappaleet jättävät tilaa lukijan omille pohdinnoille. Leikola ei selitä pahuuksia ja julmuuksia liikaa, eikä romantisoi tai demonisoi henkilöitään.

Jos siis etsit yhtä tapahtumien tasolla kattavaa teosta vuodesta 1918, tämä voisi olla vahva vaihtoehto siksi, että siinä yksityinen ja valtiollinen limittyvät taidokkaasti. Toisaalta henkilöhahmot jäävät psykologisesti ohuiksi, eikä juonessa ole kovin yllättäviä käänteitä.  Epookkisten lukuromaanien ystäviä tämä teos ei lämmitä, mutta se varmasti aukeaa niille, jotka arvostavat kaunokirjallisia ansioita ja kokeilevaa kerrontaa.

Itse pidin kirjasta muodon tasolla, se sai sieluni vaeltelemaan rivien välissä ja muualla, mutta sydän jäi viileäksi. Kohdassa, jossa valkoiset keksivät sanan ”maahantunkeutuja” hymähtelin kaikkitietävästi, koska hahmojen puhe tuntui lähes identtiseltä tämän päivän ”rajakkien” retoriikan kanssa. Vastaavia oivalluksen momentteja olisi voinut olla enemmänkin. Sakean veren vuosi jätti oloni hieman aneemiseksi.