Totaalikieltäytymisen historiaa

Teos: Erno Paasilinna: Rohkeus. Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Lang

Viimeisen parin viikon aikana olen etsinyt Kainuuseen sijoittuvaa kirjallisuutta, joissa keskiössä olisivat Kuhmon ja Suomussalmen rajaseudun kylät. Suuri osa löytämistäni teoksista on ollut sotakirjallisuutta, enkä ole saanut näitä teoksia luettua loppuun.

Eilen illalla luin yhteen putkeen Erno Paasilinnan teoksen Arndt Pekurisesta (1905-1941), miehestä, joka oli Suomen kuuluisin aseistakieltäytyjä 1930-40-luvuilla, ja joka pakotettiin lähtemään jatkosotaan jalkaväkirykmenttiin Suomussalmelle, ja sieltä rajan taakse Vienan Karjalaan. Pekurinen teloitettiin rintamalla esimerkinomaisesti sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt pukeutumasta asepukuun ja ottamasta kivääriä käyttöönsä.

Olen ollut tietoinen Pekurisen kohtalosta jo pitkään, mutta en tiennyt hänen toimintansa kaikista ulottuvuuksista. Paasilinna on onnistunut luomaan mahdollisimman kattavan henkilökuvan henkilöstä, joka yhtäältä oli paljon parjattu, jopa vihattu julkisuuden henkilö, ja samalla yksityisyydestään kiinni pitävä työmies ja perheenisä.

Arndt Pekurinen oli torpparin poika Juvalta joka tutustui rauhan aatteeseen jo nuorena koululaisena Tolstoita ja Arvid Järnefeltin lukiessaan. Hän onnistui pakenemaan kutsuntoja vuosikausia, mutta muutettuaan Helsinkiin hän järjestäytyi systemaattisemmin, ja hänestä tuli yksi Suomen Rauhanliiton näkyvimpiä hahmoja.

Moni muu Rauhanliiton pasifisti, kuten Felix Iversen ja Aarne Selinheimo, vältti vankilan ja pakkotyön johtuen korkeammasta luokka-asemasta. Heitä pidettiin työnsä puolesta yhteiskunnallisesti merkittävinä henkilöinä, kun taas Pekurinen oli aito työmies, joka eli myös pitkiä kausia työttömänä. Pekurista pidettiin myös älyllisesti vajaamielisenä, vaikka hän oli saanut Lapinlahden sairaalasta mielentilatutkimuksesta terveen paperit. Hän vietti pitkiä jaksoja joko vankilassa tai pakkotyöleirillä. Tämä johtui siitä, ettei hän suostunut ottamaan vastaan mitään siviilitehtävää, joka oli kytköksessä puolustusvoimiin.

Pekurisen ennakkotapauksen vuoksi maassamme voimaan tuli vuonna 1931 ns. Lex Pekurinen, jonka mukaan totaalikieltäytyjiä sai suorittaa palveluksensa 18 kuukauden vankeusrangaistuksena. Tämä oli kuitenkin varsin takapajuinen järjestely, jos sitä verrataan muiden Pohjoismaiden ja Hollannin lakeihin. Suomi oli 1930-luvulla kova yhteiskunta, jossa toisinajattelijoiden asema oli vaikea.

Kirjan hurjin episodi tapahtuu vuonna 1930, jolloin Pekurinen oli suorittamassa tuomiota Ilmajoen varavankilassa. Tuolloin vankilasta päästyään hän koki klassisen muilutuksen, kun Lapuan liikkeeseen kuuluneet Ilmajoen iskujoukot kyydittivät hänet asemalle, ja järjestivät julkisen nöyryytyksen, jossa oli vahvoja poliittisen terrorin piirteitä. Asiaa puitiin talvikäräjillä, mutta muiluttajat selvisivät lievin tuomioin, osa sai pelkät nuhteet teoistaan.

Pekurisen kohtalo toisessa maailmansodassa kertoo sotaoikeuden mielivaltaisuudesta, ja mielipidevankien kirjavista kohtaloista. Häntä ei syytetty maanpetoksesta, eikä hänen poliittinen taustansa olisi antanut syytä vangitsemiseen samalla tavalla kuin niiden tapauksessa, jotka olivat selvästi Neuvostoliiton kätyreitä. Pekurisella ei ollut mitään siteitä Neuvostoliittoon, mutta hän oli saanut paljon tukea muun muassa Britannian parlamentista.

Teos kuvaa myös Pekurista yksityishenkilönä, aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Hän meni vuonna 1934 naimisiin karjalaissyntyisen Alexandran kanssa, ja sai tämän kanssa kaksi lasta. Säde-tyttärellä oli muistoja isästään, kun taas nuorempi lapsi Arndt Jr. oli vasta kaksivuotias isän kuollessa. Vaikka perheessä oli köyhyyttä, kokivat he 30-luvun loppupuolella lievää vaurastumista. Perhe vietti kesiä Herttoniemen raittiusseuran kesäsiirtolassa, jossa ei tietoisesti puhuttu politiikasta. Muutenkin Pekurinen oli lähipiirissään tarkka siitä, ettei aatteen levitys tapahtuisi vapaa-aikana.

Perhe-elämän kuvaus antaa vaikutelman, että kyseessä oli varsin moderni pariskunta, joilla ei ollut miesten ja naisten töitä. Pekurinen oli osallistuva isä jo siksi, että hänen vaimonsa kävi vakituisessa työssä turkisliikkeessä, kun taas hän itse sinnitteli pätkähommissa. Pekurinen oli myös absolutisti, mikä johti siihen, ettei hänen perheessään juhlittu yhtä railakkaasti kuin naapurustossa yleensä.

Pekurisen tarina keriytyy auki kohti väistämätöntä kohtaloaan, eli se kertoo miehestä, joka on 36-vuotiaana täysin valmistautunut kuolemaan. Kirjassa ei siis kysytä, kuinka teloitus olisi voitu välttää.

Jatkan tämän jälkeen toista tulkintaa samasta ihmiskohtalosta Kai Sadinmaan kertomana. Sadinmaan teos on henkilökohtaisempi, sillä siinä kerrotaan myös hänen omista taisteluistaan evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Rotulakien hyytävää historiaa

Teos: Resoketswe Manenzhe: Scatterlings (2022)

Äänikirjan lukija: Christel Matombe

Olen viime aikoina etsinyt uudempaa eteläafrikkalaista kirjallisuutta varsinkin mustilta kirjailijoilta. Lista ei ole päätä huimaava, koska tuon maan kirjamarkkinat vaikuttavat palvelevan eniten oman maalaisia.

Nyt löysin uunituoreen esikoisromaanin, joka siis on julkaistu kotimaassaan kolme vuotta sitten, mutta on julkaistu uudelleen Yhdysvalloissa viime syksynä. Resoketswe Manenzhe on Capetownissa vaikuttava kirjailija, joka on sijoittanut teoksensa kotikaupunkiinsa brittien hallinnon aikaan.

Vuonna 1927 maassa säädettiin Immorality Act, joka muutti kaikki ”rotujen” väliset sukupuolisuhteet laittomiksi. Tässä vaiheessa monilla valkoisilla miehillä oli värillisiä kumppaneita ja lapsia, ja jotkut olivat menneet naimisiinkin näiden naisten kanssa vastoin yhteiskunnan normeja. Lain säätäminen teki myös näistä jo solmituista avioliitoista laittomia, ja osapuolia uhkasi vankila.

Alisa on Britanniassa kasvanut jamaikalaisten orjien jälkeläinen, joka on adoptoitu valkoiseen perheeseen. Hänellä on valkoisen naisen tavat ja hän on saanut kunnollisen koulutuksen. Kun hän kohtaa Abramin, eteläafrikkalainen buurimiehen, hän alkaa haaveilla helpommasta elämästä maassa, jossa hän ei aina erottuisi joukosta ihonvärin vuoksi.

Abram ja Alisa menevät naimisiin Britanniassa, saavat kaksi tytärtä ja muuttavat Capetownin lähistölle perustamaan viinitilaa. Tyttäret Emilia ja Dido pääsevät valkoisten kouluihin, vaikka ovat muita tummempia. Suuri osa Abramin buuriystävistä kääntää selkänsä miehelle, mutta he saavat uusia ystäviä kaupungin toisinajattelijoista. Välillä pariskunta pohtii Neuvostoliittoon muuttamisen mahdollisuutta, sillä heille on kerrottu, ettei neuvostojen maassa ole rotuongelmaa.

Uusi laki järkyttää Alisan mielenterveyttä niin, että hän tekee itsemurhan. Emilia kuolee myös kotitalon tulipalossa. Isän ja eloon jääneen Dido-tyttären on lähdettävä kotikaupungistaan etsimään turvapaikkaa buurien mailta Transvaalista. Isän vanha ystävä Johannes ottaa kaksikon farmilleen pitkin hampain, mutta he joutuvat yöpymään palvelijoiden siivessä.

Vaikka teoksen tematiikka on dramaattisen rankka, sen kieli on poeettista ja oivaltavaa. Manenzhe osaa myös taidokkaasti jonglöörata eri kielellisten rekistereiden välillä, sillä kirjan perhe elää aidosti monikielisessä todellisuudessa. Buurien ja brittien välillä vallitsee syvä kulttuurinen kuilu, ja samaan aikaan Dido haluaisi tietää lisää äitinsä jamaikalaisista juurista. Kohtaamiset mustien palvelijoiden kanssa pohjoisen farmilla tutustuttavat nuorta naista täysin uuteen maailmaan ja aidosti afrikkalaiseen kosmologiaan.

Esikoisromaaniksi teos on todella valmis ja syvällinen. Tietämättä mitään kirjailijan taustasta olin vaikuttunut hänen tavastaan käsitellä historiallista kontekstia: raskasta ja ahdistavaa lainsäädäntöä käsitellään sen vaatimalla vakavuudella, mutta lopulta romaani etenee dialogien voimalla tuomaan esiin tavallisten kansanihmisten kohtaloita.

Olen lukenut eteläafrikkalaista kirjallisuutta 80-luvulta saakka, ja edelleen valtaosa kirjailijoista, joihin olen tutustunut ovat olleet valkoisia, ja enimmäkseen brittitaustaisia. En usko, että olisin koskaan lukenut teosta, joka olisi ollut alkukieleltään afrikaansia, saati sitten xhosaa tai zulua, jotka ovat maan suurimmat kieliryhmät.

Tässä teoksessa englanti on lyyrisen nyansoitua. Ainoa asia, joka minua hieman häiritsi, oli tiettyjen dialogiosuuksien korkea rekisteri. Olisin arvostanut, jos dialogeissa olisi ollut enemmän rosoisuutta ja puolikielisyyttä, kun tässä kuitenkin reissataan ympäri laajaa maata ja kohdataan uusia kieliä. Mutta tämä on makukysymys, ja tässä kirjailija on halunnut luoda ymmärrettävän kokonaisuuden englannin kielellä.

Tämän jälkeen yritän lukea jonkun buuritaustaisen kirjailijan teoksen silkasta uteliaisuudesta. Ennakkoluuloni tuota etnistä ryhmää kohtaan ovat syvät, enkä koe tuota tehtävää kovin miellyttävänä.

Uusi vierailu Säteen kolhoosissa

Teos: Vieno Zlobina: Their Ideals Were Crushed (Siirtolaisuusinstituutti, 2017)

Oma kirjoitusprokkikseni on jämähtänyt jonnekin Petroskoihin johtavalle tielle. Olen kirjoittanut Tuulasta, nuoresta toimittajasta, joka kohtaa Stalinin vainoista selviytyneitä naisia 1970-luvulla. Yksi naisista on Valentina, joka päätyy asumaan Tampereelle vanhoilla päivillään. Valentina oli aiemman romaanitekeleeni päähenkilöitä, eli tunnen hänet hahmona jo perinpohjaisesti. Tuulaan tutustuminen on ollut takkuisempaa, koska hän on varsin ristiriitainen persoona. Kävelevä aikapommi.

Viime vuosikymmenellä olen lukenut kaiken mahdollisen suomen- ja englanninkielisen materiaalin Petroskoin amerikansuomalaisista. En muista, olenko lukenut tämän Vieno Zlobinan (1919-2020) teoksen, mutta toisen vastaavan teoksen muistan, jossa päähenkilö oli yhtä lailla lapsena Neuvostoliittoon muuttanut henkilö. Tämä taisi olla Mayme Sevanderin (1923-2003) They Took my Father.

Vienon elämänkaari näyttäisi jo graafisena esityksenä huikealta. Hän muutti vanhempiensa kanssa Aunuksen lähelle Säde-kolhoosiin 7-vuotiaana Kanadasta, kävi oppikoulua ja yliopistoa Petroskoissa, tuli sodan aikana evakuoiduksi Kazakstaniin, ja palasi tekemään elämäntyötään Petroskoihin yliopiston kielitieteiden opettajana ja tutkijana. Vuonna 1965 hän siirtyi viettämään eläkepäiviään Viroon. Vuonna 1989 hän pääsi käymään Suomessa ensi kertaa elämässään, ja sieltä hän muutti takaisin Kanadaan 70-vuotiaana. Kanadasta hän on siirtynyt takaisin Viroon lapsenlapsen hoiviin 95-vuotiaana.

Tämä muistelmateos on varsin maltillinen esitys lapsuudesta ja nuoruudesta totalitaristisessa maassa. Valtaosa tekstistä kuvaa arkisia oloja Säteen kokeilutilalla, ja vasta loppuosassa päästään perheen tragediaan, eli Vienon isän katoamiseen vankileirien saaristoon. Eelis ja Emma Ahokas olivat Säteen kolhoosin vastuunkantajia, jotka olivat muuttaneet Neuvostoliittoon jo siinä vaiheessa, kun kolhoosin peltoja raivattiin ensi käyttöön. Eelis vietiin leireille, ja oletettavasti hän kuoli siellä jo vuonna 1938, mutta omaiset saivat tapahtuneesta tekaistuja kuolintodistuksia. Emma-äiti koki myös kovia Stalinin vainojen aikaan, mutta hän eli vanhaksi, ja päätyi elämään vanhoilla päivillään ainoan tyttärensä luona Petroskoissa.

Zlobina muistaa kolhoosin elämänkaaren iloineen ja suruineen, tähtihetkineen ja pohjakosketuksineen. Ensimmäiset vuodet tilalla olivat toiveikkaita, mutta ahdinkoon ajauduttiin jo vuonna 1935, jolloin kolhoosin nimi vaihdettiin Papaniniksi venäläistämistoimenpiteiden imussa. Tämän jälkeen tilan tuottavuus romahti dramaattisesti, ja ovia alettiin kolkutella pelottavalla tavalla öiseen aikaan.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ns. rankka kirja. Esimerkiksi Antti Tuurin Ikitie on huomattavasti dramaattisempi kertomus saman kolhoosin elämänkaaresta. Zlobina oli kirjoittajatyyppinä tutkija, joka nojasi paljon faktoihin, tilastoihin ja numeroihin. Tämä ei tarkoita, että tarinasta puuttuisi tunnetta, mutta kirjan kertoja kuvaa mieluummin ulkoisia tapahtumia kuin syvällistä sisäistä mielenmaisemaa.

Amerikansuomalaisten sopeutumisesta uuteen kulttuuriin teos tarjoaa monipuolisen kuvan. Uudisraivaajien tyttärenä pieni Vieno joutui sopeutumaan uuden maan niukkuuteen suht nopeasti, ja varmasti myös unohtamaan synnyinmaansa Kanadan käytäntöjä. Kirja antaa vaikutelman, että monille muille myöhemmin tulleille amerikansuomalaisille sopeutuminen oli vaikeampaa. Uusilla tulokkailla oli myös hienoja, massasta erottuvia vaatteita, joita paikalliset kadehtivat. Heidän oli myös mahdollista asioida omissa liikkeissään, joissa valikoima oli runsaampaa kuin paikallisissa kaupoissa.

Luin teosta pikaisesti etsien siitä tiettyjä Petroskoihin liittyviä asioita. Skippasin kolhoosin tuotantolukuihin ja karjanhoitoon liittyvät osuudet, jotka eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Löysin tästä jotain uutta pontta luomaani Valentinan hahmoon, eli tulin vakuuttuneeksi siitä, että ”more is more”. Valentinasta ei ole tulossa amerikansuomalaista hahmoa, mutta hänenkin tarinaansa saattaa tulla hieman lisää kierroksia.

Lappeenrannan lehmusten alla

Teos: Laila Hirvisaari: Lehmusten kaupunki (Otava , 1972)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Laila Hirvisaaren (entisen Hietamiehen) Lappeenranta-sarjan ensimmäinen osa. Tämä sarja on nyt kokonaisuudessaan saatavilla äänikirjoina. Hirvisaari kirjoitti ensimmäiset kolme osaa sarjasta 1970-luvulla ja loput 2000-luvun alussa.

Lehmusten kaupunki oli Hietamiehen esikoisromaani, ja suuren suosion lisäksi se sai osakseen aikanaan ikävää huomiota kriitikoilta. Jotkut jopa epäilivät sen olleen hänen miehensä Heikin kirjoittama. Hietamiehen perhe asui tuolloin Lappeenrannassa, ja Lailaa pidettiin kuuluisan TV-julkkiksen pikkurouvana. Toisin sanoen voidaan päätellä, että hänen kirjailijanuransa alussa oli ennalta-arvaamattomia karikkoja.

Teos sijoittuu vuosiin 1929-30, ja siinä tapaamme varsin epäonniset rakastavaiset Ilona Hirvisaaren ja Veikko Vehmaan. Ilona on nuori ompelijatar, joka on onnistunut muuttamaan kotoa pois työnantajansa tyhjään kaupunkitaloon. Veikko on ratsuväen luutnantti ja viipurilaisen tiilitehtailijan poika. Nuorten seurustelua ei katsota kaupungissa hyvällä, eikä upseeriston sääntöjen mukaan naimalupaa anneta liitolle, jossa morsian kuuluu alempaan säätyyn. Toisin sanoen jos upseeri aikoi naimisiin vääränlaisen naisen kanssa, hänet tultaisiin erottamaan tehtävästään.

Ilona on paikallisen leipurin tytär, jolta on jäänyt koulut kesken. Ei hän kuulu köyhälistöön, mutta hän joutuu tekemään työtä itsensä elättääkseen. Hänen hyvä ystävänsä Liisa on onnistunut käymään lukion loppuun, mutta hänellä on kiire päästä naimisiin toisen kadetin, Arnold Lundenin kanssa. Liisan isä on rahakas rautakauppias, joka omistaa kartanon Saimaan saaressa. Näin ollen Liisa kelpaa kadetin morsiameksi, eikä hänen odoteta tekevän töitä naimisiin päästyään.

Eletään itsenäisessä Suomessa, mutta kadettikoulussa eletään edelleen henkisesti tsaarin aikaa. Lappeenrannan katukuvassa venäläiset vaikutteet ovat muutenkin näkyviä, ja armeijassakin palvelee joitain valkoemigrantteja. Valtaosa kadeteista kuuluu ruotsinkieliseen aatelistoon, eivätkä kaikki puhu kovin hyvää suomea.

Ilona uhmaa pikkukaupungin moraalikoodeja kutsumalla Veikon yökylään. Kuuman rakkauden kesän jäljiltä Ilona huomaa tulleensa raskaaksi, eikä uutinen ole iloinen molemmallekaan tulevalle vanhemmalle. Ilonan perhe haluaa hoitaa asian omatoimisesti, ja jättää Veikon kokonaan pois kuvioista. Veikko on jo aiemminkin tottunut pakenemaan ongelmiaan alkoholiin, ja ryhtyy itsetuhoiseksi raskauden aikana.

Kirjassa on muitakin nuoria pareja, joista onnellisimmalta vaikuttaa ratsumies Tukeva ja tämän morsian Iita. Tämän pariskunnan häitä vietetään Antreassa, ja näissä häissä Ilona ja Veikko vierailevat yhdessä. Liisan mahtihäissä Ilona piipahtaa yksin urkuparvella lymyillen, sillä hän ei kestä kaupunkilaisten uteliaita katseita ja pahoja puheita.

En osannut lukea tätä teosta rakkausromaanina, vaikka kyllä Ilonan ja Veikon tarinaan mahtui hyviäkin hetkiä. Teoksessa on suht paljon Lappeenrannan yleisempää historiaa, ja siinä käsitellään jopa kunnallispolitiikkaa. Ajattelin etukäteen, että teoksen sijoittuminen varuskuntayhteisöön voisi tylsistyttää, mutta jaksoin seurata näiden upseerien ryyppäjäisiä suht hyvin. Porvarisrouvien puvuista en ehkä olisi halunnut lukea näin pitkiä kuvauksia. Mutta kokonaisuutena teos tuntui varsin onnistuneelta, ja hahmojen moniäänisyys varsinkin ilahdutti.

Tarvitsin jotain kevyempää luettavaa Gulag-kirjallisuuden jälkeen, ja tämä teos tuntui sopivalta pään nollaamiselta. Siksikin, että tässä kirjassa eletään Gulagin kanssa samoja aikoja lähellä Neuvostoliiton rajaa.

En olisi lämmennyt tälle kirjalle, jos se olisi sijoittunut jonnekin muualle kuin Karjalaan. Murrepuhe oli kirjan todellinen suola, vaikka se ei dominoinut kerrontaa. Koin erityistä kotoisuutta kirjan niissä osissa, joissa seikkailtiin Karjalan kannaksella.

Saatan jatkaa tämän sarjan seuraamista, sillä Ilonan ja hänen lapsensa kohtalo jäi kutkuttamaan koukuttavalla tavalla.

Viime vuoden HELMET-haaste on minulla edelleen kesken, mutta aloitan jo uutta. Eli tämän vuoden rasteilla tämä teos sopii mm. kohtaan 3: ”Kirjan nimessä on kasvi”.

Vain kulakit harrastavat koruompelua

Teos: Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. (Gaudeamus, 2022)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Joulun pyhiin on kuulunut pelkkää tietokirjallisuutta, sillä olen tainnut jo imuroida sisääni riittävästi fiktiota tälle vuodelle. Ja koko ajan sisältö muuttuu tiukemmaksi: Maria Lähteenmäki Punapakolaiset alkaa olla teeman raskauden suhteen jo äärikamaa, ja tämän jälkeen arvioon on vielä tulossa toinen punakantinen HC-opus.

Minun ei ole mahdollista kirjoittaa juuri nyt Punapakolaisista sen tyyppistä kattavaa arviota, jonka teos ansaitsisi, mutta käytän joitain kirjasta ammentamiani tietoja omaan fiktioprojektiini. Se sijoittuu osittain Petroskoihin, ja siinä eletään jo 70-lukua, mutta Stalinin vainojen kaiut kuuluvat edelleen voimallisesti siinä universumissa.

Tämän teoksen pääkaupunki on ehdottomasti Petroskoi, vaikka osa teoksen naisista asuu myös Moskovassa tai Pietarissa, ja osa päätyy gulag- leireille ties minne. Osa naisista on tietoisesti halunnut matkata Karjalan neuvostotasavaltaa rakentamaan, osaa taas on rangaistu jostain virheestä ja näin heidät on lähetetty Vienan Karjalaan eli mahdollisimman syrjään pois pahanteosta. Osa taas on muuttanut maahan jo lapsena tai nuorena perheen kanssa, jolloin päätös ei ole ollut itsenäinen.

Tässä laajassa historiikissa ei ole yhtä avainhenkilöä, vaan Lähteenmäki käy läpi kymmenien naisten vaiheita, joista kaikki eivät olleet lainkaan merkkihenkilöitä, eikä erityisen aktiivisia poliittisesti. Hurjimpia tarinoita on ehkä tuollaisen SDP:n naiskansanedustajilla, joista osalla lähtö Neuvostoliittoon vuonna 1918 oli aitoa poliittista pakolaisuutta. Näitä toverittaria oli useampi, eikä kenellekään heistä käynyt hyvin neuvostojen maassa.

Parhaiten kirjan hahmoista mieleen jäi Hanna Malmin (1887-1938) tapaus, sillä Malm kuului jo Suomessa kommunistien eliittiin. Neuvostoliitossa hänet tunnettiin Kullervo Mannerin (1880-1939), SKP:n perustajajäsenen, rakastajattarena ja elämäntoverina, mutta pariskunta joutui toisistaan erilleen Stalinin vainoissa. Hannaa rankaistiin kärkevistä mielipiteistään ja hän joutui pakkotyöhön Vienan Karjalaan.

Opin muun muassa, että Moskovassa kansainvälinen puolue-eliitti majoittui hotelli Luxiin, jossa myös Malm majaili ennen joutumista vankileirien saaristoon. Malm vietti 1920-luvulla jonkun verran aikaa Ruotsissa, ja ennen joutumista epäsuosioon myös opetti Moskovan Lenin-koulussa. Virallinen versio Hannan kuolemasta on, että hän olisi tehnyt itsemurhan hukuttautumalla Solovetskin saarella, mutta asiasta ei ole mitään varmuutta.

Olen mahdollisesti lukenut kauan aikaa sitten kirjan Rakas kallis toveri Malmin ja Mannerin kirjeenvaihdosta vuosilta 1932-33, mutta en tuolloin ymmärtänyt kaikkea Stalinin vainojen kontekstista. Manner kuoli virallisesti tuberkuloosiin Uhtan leirillä Komin tasavallassa vuotta Hannaa myöhemmin. On myös hämmentävää huomata, kuinka monen tämän kirjan henkilöistä kuolinvuosi sijoittuu 1937-9 akselille.

Kirja antaa valtavan määrän lukuvinkkejä Stalinin vainoista selviytyneiden muistelmiin, johon minulla ei ole nyt aikaa. Eniten kiinnostaisi lukea Otto Wille Kuusisen toisen vaimon Aino Kuusisen (1886-1970) muistelmat, sillä niissä ilmeisesti on yksityiskohtaisia havaintoja vankileirin arjesta. On käsittämätöntä, että Otto Wille toimitti Ainon leirille, eikä tehnyt mitään naisen vapauttamiseksi. Aino virui leireillä 17 vuotta, ja onnistui loikkaamaan vanhoilla päivillään länteen.

Suomalaisten omista kolhooseista Karjalan tasavallassa olen lukenut muitakin teoksia, joista tunnetuin on Antti Tuurin romaani Ikitie. Tämänkin kirjan moni hahmo työskenteli muun muassa Säteen kollektiivissa Aunuksen lähistöllä. 1930-luvulla tila nimettiin uudestaan Papaniniksi venäläistämispolitiikan aalloissa. Tällöin kolhoosiin oli otettava muutakin kuin suomalaisväestöä. Vaikka suomalaisten perustamat kokeilutilat menestyivät alkuvaiheessa, niihin kohdistui myös paljon sabotaasia paikallisten asukkaiden toimesta.

Kolhooseissa naiset kokoontuivat mielellään tekemään käsitöitä iltaisin, mutta näitäkin puhdetöitä syynättiin ja pidettiin varsin epäilyttävinä. Minua todella liikutti, itketti ja vähän naurattikin havainto koruompelusta. Sitä pidettiin erityisen epäilyttävänä, viittasihan se porvarisnaisten joutilaisuuteen ja kyseenalaiseen koristautumiseen. Virallinen ohje kuului, että vain yksinkertaisten alusvaatteiden ompeleminen olisi sallittua. Näin ollen esimerkiksi karjalaisten omat koruompeleet olivat pannassa, viittasivathan ne myös hämärästi heimoaatteeseen.

Osalla suomalaisista oli maahan tullessaan henkilökohtaisia koruja, eivätkä kaikki olleet luovuttaneet niitä valtiolle. Muun muassa vihkisormuksista käytiin iänikuista taistelua, mutta kaikki eivät niistä luopuneet, vaikka niitä pidettiin erityisen paheellisina.

Pidin Lähteenmäen kirjoitustyylistä, joka oli sopivan toteava, jopa lakoninen. Hän ei jäänyt kauhistelemaan asioita, joita itse lukijana kauhistelin. Kirjaa lukiessani jäin jonnekin Karjalan kolhoosin punanurkan reunalle tutkiskelemaan ns. seinälehtiä, jotka olivat keskeinen propagandan ja kansanvalistuksen välitysmuoto maaseudulla ja vankileireillä. Kun painettuihin lehtiin ei ollut varaa, ne liimattiin seiniin, jotta mahdollisimman moni pystyisi niitä lukemaan. Mutta niihin suhtauduttiin suurella varauksella, ja varsinkin niissä esiintyvä huumori on mahtanut tuntua vankileirin asukkaista absurdilta tai loukkaavalta.

Kirjassa on jotain yhteistä Varpu Lindströmin teoksen Uhmattaret kanssa, joka on historiikki kanadansuomalaisten vasemmistoaktiivien vaiheista. Osa näistäkin naisista päätyi lopulta Neuvosto-Karjalaan. Vaikka toverittarien ja uhmattarien elämäntarinoihin liittyy paljon tragediaa, on kiinnostavaa tutkia myös niiden kansainvälisiä kytköksiä ja toivon elementtejä. On muistettava, että tämänkin teoksen naisista valtaosa oli liikkeellä maailman parantamisen tarkoituksessa. Mutta pelkkä hyvä tarkoitus ei vienyt pitkälle varsinkaan vainoharhaisessa poliittisessa koneistossa, joka päätyi syömään omia lapsiaan.

Tanskalaisen puutarhan perijät

Teos: Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar, 2011)

Suomennos: Helinä Kangas

Noin kuukauden ajan olen tavannut Kate Mortonin teosta Rivertonin kartanosta Essexissä. Ehkä oma tarpeeni ”aikuisten satuihin” on ollut minimaalinen, kun sinänsä kepeä ja helppolukuinen teos eteni niin hitaasti. Olen muistaakseni pitänyt paljonkin jostain Mortonin Australiaan tai Uuteen-Seelantiin liittyvästä siirtolaissaagasta. Tämäkään kartanosaaga ei ollut huono, mutta tuntui, että olisin jo nähnyt version tästä Downton Abbeyssa, vaikka tässä kuvataan pienempää ja köyhempää kartanoa ensimmäisen maailmansodan aikana ja 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on palvelustyttö Grace Bradley, jonka äiti on joutunut pois kartanon palveluksesta tultuaan raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Grace joutuu tietty palaamaan Rivertoniin heti, kun on päässyt toiselle kymmenelle, sillä äidillä ei ole varaa kouluttaa tytärtään. Kartanossa Grace on aluksi tavallinen keittiöpiika, mutta etenee urallaan lopulta Hannah-neidon kamaripalvelijaksi.

Kun Hannahin ja Emmelinen isä lordi Frederick perii Rivertonin, kukaan ei tiedä, kuinka huonossa jamassa miehen bisnekset ovat. Isällä on huonosti menestyvä autotehdas Keski-Englannissa, ja amerikkalaiset bisnesmiehet haluaisivat ostaa sen. Tytärten äiti on kuollut, ja Hannah ja Emmeline saavat kasvaa suht vapaasti kartanon mailla. Niin vapaasti, että Hannah voi jopa löydä opiskelemassa pikakirjoitusta salaa läheisessä Saffron Greenin kylässä, sillä hän kaipaa kipeästi työelämään.

Pitääkseen kartanon suvussa Hannah menee naimisiin amerikkalaisen pohatan pojan Teddyn kanssa. Grace muuttaa emäntänsä mukana Lontooseen, jossa palvelijana toimiminen on vielä nihkeämpää kuin Rivertonissa, jossa palveluskunta oli solidaarisia toisilleen. Myös Emmeline muuttaa Lontooseen, ja kapinoi ylhäistä kasvatustaan vastaan toimimalla näyttelijänä eroottisissa elokuvissa.

Sisarusten elämässä kummittelee runoilija Robbie Hunter, joka on ollut kartanon vieraana iät ja ajat siksi, että orpona hänellä ei ollut muuta paikkaa viettää juhlapyhiä sisäoppilaitokseen lomien aikana. Historia muistaa, että Robbie olisi tehnyt itsemurhan kartanon lammella tanskalaistyylisessä Egeskovin puutarhassa, mutta mitä siellä oikeastaan tapahtui?

Teoksen nykyajassa Grace on jo lähes satavuotias ja asuu hoitokodissa Lontoossa. Tässä välissä hänestä on tullut arkeologi, sillä hän pääsi opiskelemaan unelmiensa alas myöhemmässä iässä. 1990-luvulla Robbie Hunterista halutaan tehdä elokuva, ja tämän vuoksi Grace kutsutaan muistelemaan vanhoja aikoja jälleen.

Onhan tässä teoksessa romantiikkaa ja tragediaa, mutta oikeastaan teoksen keskeinen teema on brittinaisten oikeus työhön. Aatelistyttöinä Hannah ja Emmeline eivät vielä 1920-luvullakaan ole täysin kykeneviä päättämään omasta kohtalostaan. Hannah’n amerikkalainen käly Deborah toki saa käydä töissä muotitoimittajana, mutta jos hän menee naimisiin, työnteon kuuluisi loppua hääpäivään.

Olisin mieluummin lukenut teoksen Grace Bradleyn arkeologian opinnoista, sillä hän tuntui varsin kehityskelpoiselta hahmolta. Eli jos sellainen teos löytyy Morton in tuotannosta, niin saatan lukea sen.

Kuuntelemisen laaja oppimäärä

Teos: Elias Canetti: Soihtu korvassa (Tammi, 1985)

Suomennos: Kyllikki Villa

Koitan ensi viikolla palauttaa isoa pinoa kierrätyskirjoja takaisin poistoon, ja huudahtelen kasojen keskeltä. Täällähän on joitain Keltaisen kirjaston kirjoja, joita voisi yrittää myydäkin, vaikka kaikki eivät ole priimakunnossa.

Elias Canettin (1906-1994) nimi on minulle tuttu sosiologian opinnoista, mutta en tiennyt paljoa hänen henkilöhistoriastaan. Luulin häntä nimen perusteella italialaiseksi, mutta hän olikin Bulgariassa syntynyt sefardinjuutalainen kosmopoliitti. Hän kirjoitti yhden sosiaalipsykologisen tutkielman, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on kaunokirjallisuutta. Hän oli kemian tohtori, mutta voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Tästä johtuen suuren maailman kiinnostus Canettin tuotantoon sijoittui 1980-luvulle, jolloin häntä on suomennettu paljon.

Tänään lukemani teos on Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Siinä nuori mies elää leskiäitinsä ja veljiensä kanssa ensin Zurichissa, sitten Frankfurtissa ja lopulta Wienissä, joka on äidin henkinen kotikaupunki. Perhe asuu kaikissa näissä kaupungeissa täyshoitoloissa tai vuokraavat huoneita muiden taloista. Äidillä on hermoheikkoutta, jota hän käy hoitamassa parantoloissa ympäri Eurooppaa, ja näin Elias jää välillä vastuuseen nuoremmista veljistään.

Teoksen nimi viittaa Canettin nuoruuden idoliin, Karl Krausiin (1876-1934), joka oli kirjailija ja ilmiömäinen luennoitsija. Canetti käy hänen luennoillaan mystisen nuoren naisen, Vezan kanssa, joka on Krausin suuri ihailija. Tätä harrastusta he jatkavat yhdessä vuosikausia ja niin kiihkeästi, että hänen äitinsä kokee tulleensa esikoispoikansa hylkäämäksi. Äiti ei hyväksy Vezaa mahdollisena miniäehdokkaana, joten Eliasin on valehdeltava äidilleen muista tyttöystävistä.

Veza tosin on sefardinjuutalainen Balkanilta kuten Canettin perhekin, mutta tämäkään yhteys ei miellytä vahvatahtoista äitiä. Välillä Canetti lähetetään sukuloimaan Bulgariaan, jossa hänen isän sukunsa ovat kiihkomielisiä sionisteja. Tarinan aikana osa heistä muuttaa asumaan kibbutsille Palestiinaan.

Kuuntelemisen taito on tärkeää Canettin kirjoittamisen kannalta. Ja vaikka tässä seikkaillaan myös kuvataiteiden maailmassa, teos on selkeästi enemmän auditiivinen kuin visuaalinen.

Tässä teoksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani Marie Benedictin kirjan kanssa, joka kertoi Albert Einsteinin ensimmäisestä vaimosta, Mileva Maricista. Tämä tarina ei ole lainkaan yhtä surullinen, mutta tässäkin on vahva juutalainen äitihahmo, joka haluaa manipuloida poikaansa naimakauppojen suhteen. Molemmissa teoksissa seikkaillaan Balkanilla, ja patikoidaan Alppien raikkaassa ilmassa. Canettille itselleen näistä nuoruuden kaupungeista rakkain oli Zurich, jonne hän palasi viettämään vanhuuden päiviään elettyään lähes puoli elämäänsä Britanniassa.

Tämä osa ei käsittele Canettin myöhempää avioliittoa Vezan kanssa. Veza oli miestään lähes kymmenen vuotta vanhempi, ja jo syvemmällä kirjallisella urallaan pariskunnan nuoruudessa. Ehkä tämäntyyppinen maailmannainen oli todellakin Canettin äidille uhkakuva, ja hän olisi mieluummin ottanut ”tavallisemman” tytön miniäkseen.

Kirjan sävy on kaikkea muuta kuin romanttinen, ja Canetti kuvaa entisiä vuokraemäntiään ja heidän kummallisuuksiaan suuremmalla antaumuksella kuin naisia, joihin hän oli ihastunut tai rakastunut. Tyylilaji on kuivahko, ja tämän päivän lukija joutunee taustoittamaan kirjassa mainittuja kuuluisuuksia aika lailla. Toki tässä kohdataan myös minulle hyvinkin tuttuja hahmoja, kuten Bertolt Brecht, jonka teatteri ei tehnyt Canettiin suurta vaikutusta 1930-luvun Berliinissä.

Lukukokemus oli kiinnostava, mutta hieman raskas. Voisin kuitenkin lukea trilogian seuraavat osat siksi, että pariskunnan pakotarina Wienistä Lontooseen jäi kutkuttamaan.

”Hoopot”, nuo rapakontakaiset kapinalliset

Teos: Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit. Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Lähdin etsimään toista Kanadan-siirtolaisuudesta kertovaa romaania, ja päädyin seuraamaan neljän nuoren miehen eeppisiä junaseikkailuja tietokirjan muodossa. Tietämättä etukäteen paljoa amerikkalaisesta junapummi-ilmiöstä tämä teos on mennyt minulta ohi, vaikka siinä käsitellään monia teemoja, joista olen ollut pitkään kiinnostunut. Teos komppaa myös hienolla tavalla juuri lukemaani romaania suomalaisista piioista Kanadassa (Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas) : se kertoo suomalaisten siirtolaisten sukupuolitetusta työnjaosta, ja nuorten miesten valinnoista tilanteissa, kun haluttua työtä ei ollutkaan tarjolla.

Teoksen päähenkilöt, Hanski, Arvi, Siukku ja Oskari lähtivät kaikki matkaan Pohjanmaalta alle 20-vuotiaita ja kielitaidottomina. Oskari lähti Yhdysvaltoihin 1890-luvulla pakoon erään tappelun seurauksia, muut pojat lähtivät Kanadaan seikkailunhalusta ja lähipiirin esimerkeistä. 1920-30-luvun vaihteessa todennäköisin siirtolaisuuden kohde oli Kanada, sillä Yhdysvallat oli rajoittanut tulijoiden määrää huomattavasti. Moni lähti matkaan tietämättä tulevasta maailmanlamasta ja massatyöttömyydestä, ja laivayhtiöilläkin oli oma lusikkansa pelissä.

Jenni Stammeier sai vinkkiä aiheesta ystävältään, jonka sukulaismies Hanski oli nauhoittanut muistelmiaan C-kaseteille ennen kuolemaansa 1970-luvulla vaimoltaan salaa. Hanski oli ollut muutaman vuoden junapummina, mutta palannut Suomeen ja elänyt kunniallisen elämän pienyrittäjänä Kauhavalla.

Junapummius ei ollut Pohjois-Amerikassa mitään satunnaista, romanttista kulkemista, vaan melkein järjestäytynyt ilmiö, joka johti kokonaisen alakulttuurin muodostumiseen. Ilmiötä on tutkittu monipuolisesti, ja myös sen tutkimisessa ja muussa raportoinnissa on ollut kirjavia poliittisia motivaatioita. Tavallaan kulkurius ja liikkuva kausityöläisyys kuvastaa amerikkalaista vapauden eetosta, mutta samalla hobo-ilmiötä on pyritty diagnosoimaan psyykkiseksi sairaudeksi.

Kirjan suomalaiset nuoret miehet eivät jo puutteellisen kielitaitonsa vuoksi olleet ensimmäistä kertaa junakyytiä pummatessaan olleet tietoisia ilmiön poliittisista merkityksistä, vaan lähtivät tien päälle köyhyyden ja epämääräisen työllisyystilanteen sanelemasta pakosta. Yhdestä heistä, Oskari Tokoista, tuli myöhemmin SDP:n poliitikko, ministeri ja siirtolainen toista kertaa. Muut miehet eivät olleet julkisuuden henkilöitä, mutta kirjassa seikkailee muita, tunnetumpia sivuhahmoja, jotka vaikuttivat tavallisten ihmisten radikalisoitumiseen.

Tiesin ennen kirjan luentaan paljon Emma Goldmanista, jonkin verran radikaalista ammattiliitosta IWW (International Workers of the World), ja vähän Hiski Salomaan laulujen taustoista. Olen myös aikoinaan lukenut Varpu Lindströmin tutkimista ”uhmattarista”, joihin kuului tässä kirjassa mainittu Sanna Kannasto. Stammeier nimittäin etsii naispuolisen suomalaishobon hahmoa, mutta ei löydä sitä kunnolla. Sanna Kannasto oli paljon matkustava, radikaalin punainen agitaattori, jonka matkoissa oli hobo-elämää läheneviä piirteitä, mutta hän ei kuitenkaan heittäytynyt päämäärättömän ajelehtimiseen preerioiden halki, vaan matkusti aina paikkoihin, joihin hänet oli kutsuttu – ja enimmäkseen matkalippu kourassaan.

Eniten minua inspiroi kirjassa mainittu T-bone Slimin eli Matti Huhdan hahmo. Tämä keskipohjalainen kansanlaulaja, lyyrikko ja aktivisti on vaikuttanut paljon myöhempään folkperinteeseen, eikä hänen vaikutuksensa jäänyt pelkästään suomalaisen yhteisön iloksi.

Reissuromantiikan ohella kirjaan mahtuu rankkoja köyhyyden kuvauksia, ja painavaa sanaa junapummaamisen hengenvaaroista. Minulle Kanadan historian tuntemus on rajoittunut lähinnä Ontarion provinssiin, joten en tiennyt, kuinka paljon suomalaisia siirtolaisia asui aikanaan ranskankielisen Quebecin puolella, ja kuinka vaikeissa asemissa monet elivät mm. Montrealin kaupungin seudulla.

Innostun harvemmin näin kokonaisvaltaisesti tietokirjasta, ja koen, että tässä teoksessa oli usean romaanin ainekset. Sain kirjasta myös paljon uusia lukuvinkkejä, tosin kaikki suomalaisten siirtolaisten historialliset tuotokset eivät ole helpoimmin löydettävissä. Eniten edelleen kiinnostaisi heidän romaanikirjallisuutensa.

Jossain se on raja piioillakin

Teos: Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas (Icasos, 2021)

Äänikirjan lukija: Selma Kekäläinen

Tässä pari viikkoa sitten luin vetävän nykyaikaan sijoittuvan murhamysteerin kanadalaisesta hotellisiivoojasta (Nita Prose: Huonesiivooja), ja nyt eteeni putkahti historiallinen romaani suomalaisista piioista Torontossa. Suurin osa lukemistani suomalaisten Amerikan-siirtolaisuutta käsittelevistä teoksista on sijoittunut Yhdysvaltain puolelle, varsinkin New Yorkiin, joten oli ilo löytää aito torontolaistarina. Ja jos ymmärsin oikein, kyseessä on myös lasten– ja nuortenkirjailijana elämänuransa tehneen Marja-Leena Lempisen ensimmäinen romaani aikuisille.

Teoksessa kaksi nuorta savolaisnaista, Jenny ja Hanna, matkaavat Torontoon aloittamaan uutta elämää uudella mantereella vuonna 1927. Jennyllä on Amerikkaan-muutosta paljonkin tietoa, sillä hänen lumberjack-veljensä Ensio on lähettänyt siskolleen hyviä neuvoja. Hanna on lähtenyt mukaan ystäväänsä luottaen, mutta ystävät joutuvat toisistaan erilleen jo viikon sisällä maahan rantautumisesta.

Teoksessa pysytään visusti suomalaisyhteisön sisällä, ja kuvataan sen sisäisiä jännitteitä. Sisällissodan varjot piinaavat yhteisöä Kanadassa jopa enemmän kuin kotimaassa, sillä moni on paennut siitä johtuvista poliittisista syistä, ja tunteet eskaloituvat sisäsiittoisessa porukassa. Varsinkin niillä, joilla on ollut sukulaisia valkoisten riveissä, on tiukkaa, koska yhteisön enemmistö on sosialismiin kallellaan. Tämä voi vaikuttaa jopa työpaikkojen saantiin, sillä moni paikka vaatii maanmiesten tai – naisten suosituksia. Jenny ja Hanna ovat olleet kyllästyneet sodasta ja politiikasta jauhamiseen jo Savon perukoilla, ja pyrkivät jäämään näiden vääntöjen ulkopuolelle myös Torontossa. Sosiaalinen omatunto kuitenkin nousee varsinkin Jennyssä, joka näkee piikojen kurjat elinolot Hannaa tarkemmin.

Jenny palvelee Carletonin virkamiesperhettä, jonka isäntä tekee nousujohteista uraa valtionhallinnossa. Mister ja misis eivät ole pahimpia sortajia, mutta teettävät silti alaisillaan surutta palkattomia ylitöitä. 25-vuotiaalla Jennyllä on perheessä kotiintuloaika, ja piioilta edellytetään naimattomuutta. Roamie-niminen taloudenhoitaja on salaa naimisissa, huoltaa salaa lapsiaan ja varastaa surutta isäntäväeltä ruokaa näiden ruokkimiseksi.

Hannan elo suomalaisen ”poortitalon” työntekijänä on astetta huolettomampaa, ja hän ehtiikin hommata itselleen sulhasen ennen ystäväänsä. Veikolla on kova hinku päästä kultaa vuolemaan Pohjois-Ontarioon, ja pariskunnalla on haaveita oman farmin ostamisesta sieltä.

Tarina keskittyy Torontoon, mutta siinä on paljon kaikuja Timminsistä, pikkukaupungista, jossa on suuri suomalaisten keskittymä ja rankka historia kaivosteollisuuden airueena. Vaikka olen asunut vuoden Torontossa, en koskaan ehtinyt käydä Ontarion pohjoisosissa, ja näin myös Timmins on minulle uusi tuttavuus jo nimenkin tasolla. Googlauksen perusteella paikkakunnalla on edelleen vahva suomalaisyhteisö, ja sen historiasta löytyy runsaasti dokumentointia. Kirjaa lukiessa tuli mieleen varsinkin edesmenneen historioitsija Varpu Lindströmin elämäntyö, ja hänet mainitaankin loppusanoissa.

Lempinen kiinnostui aiheesta jo 80-luvulla, kun hän oli sukuloimassa Kanadassa, ja haastatteli monia vanhempia siirtolaisnaisia. Monissa tämäntyyppisissä siirtolaisromaaneissa onkin henkilökohtainen sukukytkös taustalla. Tässä kirjassa Jennyn ja Hannan hahmot tuntuvat suht ”arkkityyppisiltä”, eli he voisivat olla kenen tahansa sukulaistyttöjä. Tarinankerronta tapahtuu melko yleisellä tasolla, eli tyttöjen kotipaikkoja Suomessa ei mainita.

Olisin kaivannut tarinaan hieman lisää tarkkuutta Toronton päässä. Moni lukija on käynyt, ehkä asunutkin kaupungissa, ja muistaa sieltä paikkoja, kadunnimiä, kuppiloita. Minusta tämä romaani olisi ollut vielä voimallisempi, jos kahviloilla olisi ollut nimet, ja jos puisto ei olisi ollut pelkkä puisto, vaan vaikka High Park.

Muuten pidin kirjasta paljon, vaikka omaan makuuni kuvatut tapahtumat olivat himpun verran liian ennalta-arvattavia. Tämä on ymmärrettävää silloin, kun romaania kirjoitetaan eläviltä ihmisiltä kerätyn aineiston pohjalta. Muuten teos on varsin lämminhenkinen, ja siinä kuvataan hienosti työväen omaa historiaa, heidän omin sanoin. Kiinnostavinta oli pohtia Amerikan leskien ja mantereelle kadonneiden seikkailijamiesten kohtaloita. Tässähän kuvataan varsin realistisesti Jennyn vanhempien suhdetta, jossa molemmat perustivat uudet perheet tahollaan toisistaan tietämättä. Teos siis valottaa ansiokkaasti 1900-luvun alun uusperheellisyyttä ja siihen liittyviä tabuja.

Myös kuopiolainen Icasos on minulle kustantajana uusi tuttavuus. Kiitosta annan heille tyylikkäästä kansikuvasta, ja jään innolla odottamaan teoksen jatko-osaa, sillä ystävysten tarinat jäivät herkullisesti kesken.

Julman rakastajattaren sylissä

Teos: Jeffrey Archer: Matka maailman katolle (2006)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

George Mallory oli yksi Britannian kuuluisimpia varhaisia vuorikiipeilijöitä, joka kuoli lumivyöryn alle Mount Everestiä valloittaessa vuonna 1924. Vuoren virallinen valloitusvuosi on 1953, koska Malloryn retkikunnan saavutuksesta ei koskaan saatu varmaa tietoa. Britannialla oli suuri tarve saada tämä valloitus omiin nimiinsä, ja Royal Geographical Society tuki tätä hanketta jo 1910-luvulla.Väliin kuitenkin tuli ensimmäinen maailmansota, ja tämän vuoksi Malloryn hanke viivästyi lähes vuosikymmenellä.

Jeffrey Archer ei suoralta kädeltä kuulu lempikirjailijoihini, mutta tämän teoksen aihepiiri tuntui tämänhetkisiin tunnelmiin luoduilta. Intian ja Nepalin kulttuurien osuus jää tarinassa lopulta aika ohueksi, mutta matkan teon kuvaus Bombaysta Nepalin base campiin tuntui hyvin nostalgiselta. Kuvaavaa oli, että Malloryn tiimiä paimentavalla brittiupseerilla oli matkassa mukana oma kylpyamme ja melkein kellarillinen viinipulloja, jotka paikalliset sherpat kantoivat 4 kilometrin korkeuteen. Mallory itse ei ollut suuruudenhullu, vaan varsin vaatimaton tapaus, joka arvosti paikallisten oppaiden vuorten tuntemusta.

Vaikka teos tietyllä tavalla pönkittää britti-imperiumin valtaa (onhan kirjailijakin toiselta ammatiltaan Tory-poliitikko), se on kuitenkin uskottava oman aikansa maailmankuvasta katsottuna, ja toimiva jännitysromaani. Noin puolet tarinasta tapahtuu Britanniassa ja Yhdysvalloissa, jonne Mallory matkusti ensimmäisen Nepalin-matkansa jälkeen luennoimaan seikkailuistaan. Teos kuvaakin hyvin matkojen taloudellisia reunaehtoja ja The Royal Geographical Societyn arvovaltaa retkikuntia valittaessa. Kiinnostavaa oli myös tuon ajan ymmärrys vuoristo-olojen kuormittavuudesta, ja kuvaus rasitustesteistä, joihin retkikunta ennen toista valloitusmatkaansa joutui.

Monet Everestin valloituskirjat kertovat myös parisuhteista ja perheistä, ja tässä romaanissa perheen merkitys oli keskeinen. Malloryn tapauksessa Ruth-vaimon varakkuus, eli appiukon sponsorointi, oli yksi mahdollistava tekijä hänen kiipeilyurallaan. Perheessä oli kolme lasta, joista vanhemmat pystyivät toisen, kohtalokkaan reissun aikana jo seuraamaan isän jälkiä Himalajan kartalla. Ruth-vaimo on tässä tarinassa miehensä pakkomiellettä tukeva, sillä hän ymmärtää tilanteen, jossa George katkeroituisi, ellei pääsisi kokeilemaan valloitusta ensimmäisten joukossa. Hänen kilpailijansa Finch on onneksi kirjoitettu tässä tarinassa täysin inhimilliseksi hahmoksi, eli asetelma heidän välillään ei ole täysin mustavalkoinen. Mallory yrittää jopa tukea Finchiä, jonka retkille mukaan pääsy on takkuista jo siitä syystä, ettei hän ole ollut täysin yksiavioinen. Mallory lle itselle oli yhdentekevää, olisiko hänen kiipeilykumppaninsa yksi-vai moniavioinen, sillä 8 km korkeudessa seksillä on varsin vähän merkitystä, tärkeämpää on löytää joku, jolla on kyky selvitä hengissä.

Vuoren valloitusten metaforat ovat tässä tietty ajan henkeen kuuluvasti läpikotaisin sukupuolitettuja, eli Chomolangma on julma ja petollinen rakastajatar, jonka syli hylkii liian uskollisia palvojiaan. Mallory itse kuitenkin esiintyy tarinassa edistyksellinenä vasemmistolaisena, joka käy Fabian Societyn kokouksissa ja todellakin kannattaa naisten äänioikeutta ja oikeutta opiskella Oxfordissa ja Cambridgessä. 1920-luvulla ei kuitenkaan osattu visioida maailmaa, jossa naiset pääsisivät kiipeämään Everestille, eli käsitys sukupuolten fyysisistä ominaisuuksista on edelleen essentialistinen.

Ymmärtääkseni tämä ei ole ainoa Malloryn retkikunnasta kirjoitettu teos, vaan aiheesta on kirjoitettu myös tietokirjoja. Minulle tämä romaaniformaatti oli nyt sopiva kerronnan tapa, ja eläydyin tarinaan täysillä. Mieltäni jäi vaivamaan kysymys, kuinka paljon nykyisessä vuorikiipeilyn (siis lähinnä korkeimpien huippujen valloituksen) kulttuurissa on edelleen jäänteitä brittien kolonialismista. Ei siis materiaalisina jäänteinä (sillä tuskin noissa korkeuksissa on jäljellä paljoa brittien rakentamaa), vaan enemmän puhetavoissa ja asenteissa näkyvää kolonialismia. Eniten on jäänyt askarruttamaan paikallisten sherpojen tekemä näkymätön, tunnistamaton työ. Luulen, että tästäkin on olemassa kirjoja, mutta en ole niitä vielä löytänyt. Tässä romaanissa tuohon näkymättömään työtaakkaan kuitenkin jo viitataan, ja kuolleita sherpoja surraan siinä missä valkoisia brittejäkin.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Sekoitus faktaa ja fiktiota”.