1930-luvun Paulo Coelho?

Teos: Herman Hesse: Narkissos ja kultasuu (Gummerus, 1957, alk.1930)

Suomennos: Kai Kaila

Noin kuukauden päivät olen tavannut tätä jokaisen angstisen lukiolaisälykön hittikirjaa, jota en todellakaan lukenut lukiolaisena. Kirjahan on varsin valloittava, aistivoimainen ja helposti avautuva, mutta kuuluu tämän vuoden kirjamatkallani lähes toivottomiin tapauksiin. Juuri nyt Saksa ja keskiaika eivät kiinnosta minua piirunkaan vertaa.

Kirja kuvaa kahden nuoren miehen, munkkikokelas Narkissoksen, ja hänen oppilaansa Kultasuun kohtaamista ja kehittyvää ystävyyttä saksalaisessa luostarimiljöössä. Isä lähettää äidittömän Kultasuun luostariin, koska ei oikein osaa huolehtia pojastaan ja toivoo tälle vakaata uraa kirkon piirissä. Kultasuu on kuitenkin liian levoton omistaakseen nuoruutensa uskonelämälle, ja hän päättää lähteä etsimään itseään maailmalle kulkurina.

Oikeastaan Kultasuun matkakertomus pitäisi kirjoittaa uudelleen tämän päivän teinien kielellä, ja jos ymmärrän oikein, Anja Kaurasen Kultasuu (1985) oli oman aikansa uudelleentulkinta tästä klassikosta. Itse en taas voinut olla löytämättä Hessen sokraattisista dialogeista ja ylevistä henkisistä osuuksia joitain yhtymäkohtia Paulo Coelhon tuotantoon, varsinkin teoksiin Alkemisti ja The Pilgrimage. Onko Hesse sitten ollut omana aikanaan samanlainen populaari kassamagneetti kuin Coelho, sitä en tiedä.

Mutta joo, kovasti Kultasuu kaataa muijia pennittömänä, kodittomana kulkurina Saksanmaalla, ja monet muijat antavat hänelle piparin lisäksi ruokaa. Mutta harva haluaa ottaa Kultasuun pidemmäksi aikaa elätiksi, ja oikeastaan yksi hänen eksistentiaalisista ongelmistaan on se, miksi oikein kukaan mimmi ei halua tavata häntä uudelleen kuuman yhden illan jutun jälkeen. Välillä Kultasuu haluaisi kokeilla seukkaamista, mutta ehkä hänen maineensa on kiirinyt liian pitkälle, eikä tuosta maineesta ole helppo irtaantua.

Toinen vakavampi ulottuvuus romaanissa liittyy juutalaisuuteen, ja luulen, että Hesse yritti sanoa paljon tiivistetyssä muodossa keskiaikametaforan kautta omasta nykyisyydestään. Eli Kultasuu sattuu paikalle, kun juutalaisia kortteleita poltetaan ruttoepidemian aikana, eikä kuitenkaan tee mitään. Hän myös yrittää auttaa nuorta Rebekkaa, jonka isä on kuollut ruttoon, mutta Rebekka ehtii itsekin kuolla heidän pakomatkansa aikana. Johtuiko ruton nopea leviäminen juutalaiskortteleissa sitten ahtaista asuinoloista, mene ja tiedä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka 1930-luvun lukijat suhtautuivat tähän teokseen, ja joutuiko se SS:n kirjarovioihin.

Olen vähän kateellinen kaikille niille, jotka pystyivät nuoruudessaan ammentamaan viisautta tällaisista klassikkoteoksista. Itse pysyin kunnolla hereillä vain niissä kohdissa, joissa Kultasuu ryhtyy varsinaiseen taiteen tekemiseen melko varttuneena taiteen opiskelijana. Eli tajusin kirjan sisällöstä syvemmin noin kymmenen prosenttia. Varsinainen kulkurielämän kuvaus vertautuu minun päässäni coelhomaisiin kaupallistuneisiin sitaatteihin, mutta toistaiseksi olen silti onnistunut viihtymään enemmän jopa Coelho matkaoppaanani.

Juutalaisen Lontoon ytimessä

Teos: Anita Brookner: Family and Friends (Jonathan & Cape, 1985)

Anita Brooknerin kirjoja löytyi residenssistäni jopa kolme kappaletta, ja näistä kolmesta Family and Friends hauskutti minua eniten. En ennen tätä päivää tiennyt, että Brooknerilla oli puolanjuutalaiset vanhemmat, jotka olivat muuttaneet Britanniaan jo 1920-luvulla. Perheen alkuperäinen sukunimi oli Bruckner. Tämä selittää jotain kirjailijan teemojen valinnasta, ja kyllä ainakin näissä kolmessa putkeen lukemassani romaanissa on juutalaisia henkilöhahmoja.

Teos Family and Friends on näistä kolmesta teoksesta juutalaisin, eli se kertoo matriarkka Sofka Dornin hullunkurisesta perheestä Lontoossa 1930-50-luvuilla. Sofka on rikas leskinainen, jonka mies on ollut tehtailija. Hänellä on neljä aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta, joista poikien osaksi on tullut jatkaa perheen bisneksiä. Tyttärien uskotaan menevän pian naimisiin, joten heille ei ole suunniteltu duuneja perheyrityksessä.

Mimi ja Betty ovat hemmoteltuja prinsessoja, joilla ei ole paljoa muuta tekemistä kuin käydä Frank-nimisen sardinialaismiehen tanssitunneilla. Siskokset kilpailevat tanssinopettajan huomiosta, ja pian Betty karkaa Pariisiin Frank kannoillaan, aikeissaan valloittaa Moulin Rouge. Mimi jää lehdelle soittelemaan, ja ilman rohkeaa siskoaan hän pian muumioituu äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksipiiaksi.

Perheen vanhin poika Frederick ei yhtään jaksaisi johtaa tehdasta, joten managerointi jää kuopukselle Alfredille, joka aloittaa puurtamisen tehtaalla jo 16-vuotiaana. Pian Frederick löytääkin italialaisen morsiamen ja katoaa tämän kanssa Rivieralle hotellia pitämään.

Teos kertoo siis perheestä, joka pyristelee juutalaisten perinteiden ja moderniteetin ristipaineissa. Kovin uskonnollisiltva he eivät vaikuta, mutta tukea ja turvaa elämään tuo ”meidän jengi”, eli tärkeissä asioissa he luottavat vain muihin juutalaisiin. Sofka on ollut kasvattajana niin epäluuloinen, ettei ole päästänyt lapsiaan edes kouluihin, vaan on palkannut kotiopettajia. Tämän vuoksi hänen lapsiltaan puuttuu normaaleja sosiaalisia verkostoja. Nuorin lapsista, Alfred, vaikuttaa kuitenkin eniten kiinnostuneelta brittien tavoista, ja hänen vuokseen perheessä syödään sunnuntaisin perinteinen brittien sunnuntailounas.

Olen lukenut monia myöhempiä emigranttijuutalaisuuden kuvauksia, joissa ruoalla on ollut paljon suurempi merkitys. Tässä kuvatun perheen naiset eivät osaa kokata, vaan heillä on brittiläiset taloudenhoitajat ja piiat. Heidän kontaktinsa britteihin tapahtuu siis lähinnä palveluskunnan kautta. Sofkalle olisi tärkeää, että hänen lapsensa löytäisivät juutalaiset puolisot, sillä häillä on suuri merkitys yhteisössä. Mutta jos he eivät seurustele muiden juutalaisten kanssa, he tuntuvat löytävän seuraansa muita emigrantteja, kuten italialaisia.

Perheen meno äityy vielä kummallisemmaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun Betty ja Freredick ovat karanneet maailmalle ja Sofka elää kahden sinkkulapsensa kanssa. Rahan teossa taitava Alfred hankkii perheelle maaseutupaikan, Wren Housen, Kentistä, ja roudaa muorin ja siskonsa sinne joka viikonlopuksi. Muori varsinkin on täysin kädetön maaseudulla, eikä hänellä ole muuta tekemistä kuin kytätä poikansa oletettua sivusuhdetta Dolly-nimisen rouvashenkilön kanssa.

Kokonaisuutena teos on kepeämpi kuin muut Brooknerilta lukemani teokset. Päähenkilöistä kukaan ei ollut erityisen synkistelyyn taipuvainen. Mutta pintaa raaputtamalla teoksesta voi varmaan löytää monenlaisia omaelämäkerrallisia viitteitä, ja onhan tämä hieno ajankuva perheestä, joka elää vaikeina aikoina näennäisessä turvassa, mutta on tietoinen siitä, että osa ”omasta jengistä” on kokenut jotain paljon kauheampaa.

Samettiruusuja Sortavalasta

Teos: Terttu Autere: Lumen kätkemä (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Hautala

Kirjamatka rajantakaiseen Karjalaan jatkuu jo toisella dekkarilla. Olen lukenut ainakin yhden aiemman teoksen Terttu Autereen sarjasta, jossa päähenkilöitä ovat nuoripari Onerva ja Juhani Kuikka. Teokset sijoittuvat 1930-luvulle,ja niissä seikkaillaan eri paikkakunnilla luovutetussa Karjalassa ja muualla Itä-Suomessa.

Tässä teoksessa keskiössä on Sortavalan kuuluisa opettajaseminaari, jossa katoaa joulun aikaan tyttöjen asuntolan hoitaja Salli Kontula. Tapaus järkyttää koko yhteisöä, sillä uuden vuoden jälkeen neiti Kontula löydetään lumen alta kuolleena. Hän oli ehtinyt palvella seminaaria jo kolmentoista vuoden ajan, ja seminaarin puutarhuripariskunta luonnehti työkaveriaan samettiruusuksi.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti opettajaseminaarin arkea, moraalisääntöjä, naisten pukeutumista ja taloudenhoidon niksejä. Liinavaatevarasto tuntuu olevan johtolankojen ytimessä, sillä murhaaja on todennäköisesti käynyt siellä. Asuntoloiden määrärahoja kin syynätään, sillä epäillään teon takana olleen rahasotkuja. Mutta olisiko tuo säntillinen ja pidättyväinen talousmamsellina kuitenkin haksahtanut johonkin kulkukauppiaaseen tai muuhun auervaaraan?

Pidin teoksen tunnelmista ehkä enemmän kuin sarjan aiempien osien vastaavista. Sortavalan seminaari on kiinnostanut minua myös omien kirjoitusprojektieni kannalta, mutta jotenkin en saa lomastani tarinasta täysin kiinni ennen kuin matkustan paikan päälle. Toki mielessäni peilasin tätä tarinaa myös kaiken oppimani kanssa Jyväskylän opettajaseminaarista, mutta Laatokan maisemat loivat tarinalle erityistä vetovoimaa.

Täytyy kyllä myöntää, että olen lukenut näitä kirjoja enemmän ajankuvan kuin dekkarijuonten takia. Tässä kirjassa fiilistelin varsinkin vainajan kirjahyllyn kupeessa: ollapa paikka, jossa lukea Nyyrikkejä ja Hopeapeilejä kaikessa rauhassa! Myös lehtien kirjeenvaihtopalstat pääsivät framille hyvässä ja pahassa.

Onervan ja Juhanin saaga etenee tässä osassa raakausuutiseen, ja tämän vuoksi Onerva jäi ilman roolia rikoskäsittelyssä. Juhani asui kortteeria anoppilassa Sortavalassa, kun taas Onerva jatkoi koulun pitämistä maaseutupitäjässä.

Kirjasarja varmasti ilahduttaa varsinkin vintage-henkisiä lukijoita, sillä siinä kiinnitetään paljon huomiota naisten muotiin, ehostukseen ja kampauksiin. Käsilaukulla oli merkittävä rooli kerronnassa, sillä vainajan käsilaukku oli hukassa.

Bolshevikkien kuulustelutaktiikasta

Teos: Lauri Mäkinen: Lopun alku D-mollissa (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Tuomas Tulikorpi

Kun kirjailija lähtee hahmottelemaan romaania, jossa Josef Göbbels on yksi päähenkilöistä, hän luultavasti tiedostaa ottavansa melkoisen riskin. Lauri Mäkinen on jo minulle tuttu kirjailija, jonka erikoisiin historiallisiin asetelmiin olen tutustunut kahdessa aiemmassa teoksessa. Varsinkin Ambomaalle sijoittuva dekkari Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset jäi mieleen vahvasti, ja olen arvostanut Mäkisen laajaa historiantuntemusta.

Lopun alku D-mollissa on kunnianhimoinen teos, joka sijoittuu viiteen eri maahan 1930-luvun loppupuolella ja toisen maailmansodan aikana. Se on vakoojaromaani, jossa yksi teemoista on suomalaisten kommunistien asema sodan aikana, mutta siinä seikkaillaan aina Japanissa saakka. Itselleni kiinnostavin episodi oli Espanjan sisällissota aivan teoksen alussa, mutta opin ehkä eniten Neuvostoliittoon sijoittuvista jaksoista.

Teoksen kaksi keskeistä hahmoa ovat Alex Dolgorukow ja Nalle Malmi, jotka molemmat seikkailevat Kataloniassa vuonna 1937. Alex on venäläisen emigranttiperheen vesa Berliinistä, joka on kääntynyt kannattamaan Neuvostoliittoa. Hänestä kuitenkin tehdään Espanjassa Francon joukkojen marttyyri, ja hänen Berliinissä asuva perheensä luulee miehen kuolleen. Tosiasiassa häntä pidetään turvasäilössä Moskovan liepeillä sijaitsevassa huvilassa. Hänen siskonsa Lena on lupaava näyttelijänalku natsi-Saksassa, ja hänet pakotetaan Neuvostoliiton vakoojaksi, jotta veli säilyisi hengissä.

Nalle Malmi on stadilainen perusjätkä, joka lähetetään Espanjaan vakoilemaan sinne matkustaneita suomalaisia punikkeja. Hän värväytyy samaan tasavaltalaiseen komppaniaan näiden vapaaehtoisten kanssa, ja yrittää kirjoittaa tapahtumista muistikirjaansa, mutta jatkuvaa kirjoittamista pidetään epäilyttävänä. Myöhemmin hän hengailee Suomi-Neuvostoliitto-seuran perustajajäsenien, kuten Elvi Sinervon ja Yrjö Leinon kanssa Josafatin kallioilla, ja joutuu itsekin turvasäilöön, mutta olisiko hänelle vielä luvassa onnellista, huoletonta elämää?

Teos on monipuolinen järkäle, joka vaatii lukijaltaan melko laajoja ennakkotietoja. Itsellä meinasi hymy hyytyä pitkien kuulustelukuvausten aikana, jotka kyllä opettivat jotain bolshevistisesta mielenlaadusta. Eniten hämmensivät näiden puolueelle uskollisten kaadereiden ”autobiografiat”, eli itse sepitetyt, omaa luokkataustaa penkovat tunnustukset, joissa yksilön on tarkoitus esitellä luokkatietoisuuttaan.

Göbbels-osuuksia luin taas onnistuneena viihteenä, mutta minulle nämä natsirikollisten perhe-elämän kuvaukset esittäytyvätkin sairaan viihdyttävänä saippuaoopperana. Göbbels on itselleni jopa Aatua itseään kuvottavampi hahmo, joten hänen ihonsa alle pääseminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Japani-ulottuvuus tuntui teoksen heikolta lenkiltä, ei siksi, että se olisi ollut huonosti kirjoitettu, vaan siksi, että tämä ”sinfonia” tuntui vetävän liian moneen suuntaan. Olen kyllä lukenut monia kuvauksia toisesta maailmansodasta Japanissa ja Kiinassa, mutta ne ovat vaatineet minulta enemmän paikallisen kontekstin. Eli en enää jaksanut eläytyä siellä vakoilua harjoittavien länsimaisten agenttien touhuihin.

Näinä omituisia aikoina olen pohtinut itsekin toisinajattelijoiden turvasäilökysymystä, ja maanpetossyytöksiä. Joku tällainen nykyaikaan liittyvä fiktion aihe muhii nyt päässäni. Eli aiheesta voi oppia tutkimalla menneitä, mutta toivottavasti en päädy elämään aikoja, joina tällaisia ratkaisuja jouduttaisiin taas tekemään.

Pidin tästä kirjasta, mutta paikoitellen koin, että päähenkilöiden taustoja käytiin läpi toisteisesti, eli kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Toisaalta juuri dialogit ja varsinkin Nalle Malmin stadinslangiset monologit olivat teoksen varsinainen suola. Tämä teos ei varmasti kaikessa runsaudessaan avaudu kaikille, mutta siihen kannattaa tutustua avoimin mielin. Jos ei ole kiinnostunut sen kaikista osista, niitä voi hyvin skipata. Itse löysin tästä parin-kolmen romaanin ainekset, mutta kuten kirjoittajakoulussa opin, ”romaani on sika, joka syö kaiken”. Yleensä itselleni lukijana on enemmän ongelmana tematiikan köyhyys kuin rikkaus. Tai se, jos päähenkilöillä ei ole ”oikeita ongelmia” (tyyliin, kun kirjoitetaan napanöyhtäistä autofiktiota Punavuoresta). Tässä ongelmia riitti, ja suuri osa niistä oli muun kuin yksilön itsensä aiheuttamia. Eli siinä liikuttiin enemmän omalla fiktiivisellä mukavuusalueellani, mutta ehkä niitä ongelmia oli himpun verran liikaa.

Kuuntelemisen laaja oppimäärä

Teos: Elias Canetti: Soihtu korvassa (Tammi, 1985)

Suomennos: Kyllikki Villa

Koitan ensi viikolla palauttaa isoa pinoa kierrätyskirjoja takaisin poistoon, ja huudahtelen kasojen keskeltä. Täällähän on joitain Keltaisen kirjaston kirjoja, joita voisi yrittää myydäkin, vaikka kaikki eivät ole priimakunnossa.

Elias Canettin (1906-1994) nimi on minulle tuttu sosiologian opinnoista, mutta en tiennyt paljoa hänen henkilöhistoriastaan. Luulin häntä nimen perusteella italialaiseksi, mutta hän olikin Bulgariassa syntynyt sefardinjuutalainen kosmopoliitti. Hän kirjoitti yhden sosiaalipsykologisen tutkielman, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on kaunokirjallisuutta. Hän oli kemian tohtori, mutta voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Tästä johtuen suuren maailman kiinnostus Canettin tuotantoon sijoittui 1980-luvulle, jolloin häntä on suomennettu paljon.

Tänään lukemani teos on Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Siinä nuori mies elää leskiäitinsä ja veljiensä kanssa ensin Zurichissa, sitten Frankfurtissa ja lopulta Wienissä, joka on äidin henkinen kotikaupunki. Perhe asuu kaikissa näissä kaupungeissa täyshoitoloissa tai vuokraavat huoneita muiden taloista. Äidillä on hermoheikkoutta, jota hän käy hoitamassa parantoloissa ympäri Eurooppaa, ja näin Elias jää välillä vastuuseen nuoremmista veljistään.

Teoksen nimi viittaa Canettin nuoruuden idoliin, Karl Krausiin (1876-1934), joka oli kirjailija ja ilmiömäinen luennoitsija. Canetti käy hänen luennoillaan mystisen nuoren naisen, Vezan kanssa, joka on Krausin suuri ihailija. Tätä harrastusta he jatkavat yhdessä vuosikausia ja niin kiihkeästi, että hänen äitinsä kokee tulleensa esikoispoikansa hylkäämäksi. Äiti ei hyväksy Vezaa mahdollisena miniäehdokkaana, joten Eliasin on valehdeltava äidilleen muista tyttöystävistä.

Veza tosin on sefardinjuutalainen Balkanilta kuten Canettin perhekin, mutta tämäkään yhteys ei miellytä vahvatahtoista äitiä. Välillä Canetti lähetetään sukuloimaan Bulgariaan, jossa hänen isän sukunsa ovat kiihkomielisiä sionisteja. Tarinan aikana osa heistä muuttaa asumaan kibbutsille Palestiinaan.

Kuuntelemisen taito on tärkeää Canettin kirjoittamisen kannalta. Ja vaikka tässä seikkaillaan myös kuvataiteiden maailmassa, teos on selkeästi enemmän auditiivinen kuin visuaalinen.

Tässä teoksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani Marie Benedictin kirjan kanssa, joka kertoi Albert Einsteinin ensimmäisestä vaimosta, Mileva Maricista. Tämä tarina ei ole lainkaan yhtä surullinen, mutta tässäkin on vahva juutalainen äitihahmo, joka haluaa manipuloida poikaansa naimakauppojen suhteen. Molemmissa teoksissa seikkaillaan Balkanilla, ja patikoidaan Alppien raikkaassa ilmassa. Canettille itselleen näistä nuoruuden kaupungeista rakkain oli Zurich, jonne hän palasi viettämään vanhuuden päiviään elettyään lähes puoli elämäänsä Britanniassa.

Tämä osa ei käsittele Canettin myöhempää avioliittoa Vezan kanssa. Veza oli miestään lähes kymmenen vuotta vanhempi, ja jo syvemmällä kirjallisella urallaan pariskunnan nuoruudessa. Ehkä tämäntyyppinen maailmannainen oli todellakin Canettin äidille uhkakuva, ja hän olisi mieluummin ottanut ”tavallisemman” tytön miniäkseen.

Kirjan sävy on kaikkea muuta kuin romanttinen, ja Canetti kuvaa entisiä vuokraemäntiään ja heidän kummallisuuksiaan suuremmalla antaumuksella kuin naisia, joihin hän oli ihastunut tai rakastunut. Tyylilaji on kuivahko, ja tämän päivän lukija joutunee taustoittamaan kirjassa mainittuja kuuluisuuksia aika lailla. Toki tässä kohdataan myös minulle hyvinkin tuttuja hahmoja, kuten Bertolt Brecht, jonka teatteri ei tehnyt Canettiin suurta vaikutusta 1930-luvun Berliinissä.

Lukukokemus oli kiinnostava, mutta hieman raskas. Voisin kuitenkin lukea trilogian seuraavat osat siksi, että pariskunnan pakotarina Wienistä Lontooseen jäi kutkuttamaan.

Reppu täynnä kummitustarinoita

Teos: Michelle Paver: Thin Air. A Ghost Story. (Orion, 2016)

Viime talvena luin lähes kaiken suoratoistopalveluissa saatavilla olleen Himalaja-kirjallisuuden, josta vain muutama käsitteli jotain muuta kuin Kangchenjungan eli Mount Everestin valloitusta. Listallani on edelleen monia teoksia, jotka ovat saatavilla vain paperisena, ja eilen ilahduin, kun löysin kirjaston kierrätyshyllystä teoksen, josta en ollut kuullutkaan.

Thin Air on historiallinen kauhuromaani, joka sijoittuu vuoteen 1935, ja osittain myös vuoteen 1906, jolloin surullisenkuuluisa Lyellin operaatio Everestin valloittamiseksi tapahtui. Tästä kyseisestä eeppisestä retkikunnasta luin jo Jeffrey Archerin romaanin, joka on vielä suht tuoreessa muistissa.

Tässä teoksessa kertoja on kolmikymppinen lontoolainen lääkäri Stephen Pearce, joka tulee kutsutuksi vuorta valloittamaan lyhyellä varoitusajalla. Hänen isoveljensä Kits on ”oikea” kiipeilijä, ja hänen tiimiinsä kaivataan lääkäriä. Matka sattuu Stephenille kreivin aikaan, sillä hän on juuri purkanut kihlauksen ja kärsii ex-appiukon äänekkäästä vihanpidosta. Hänellä ei ole ollut mahdollisuutta harjoitella korkeassa ilmanalassa ennen lähtöä, ja pystyy vain treenaamaan lihaskuntoaan vähän laivamatkan aikana.

Retkikunta tapaa Darjeelingissa Lyellin ekspeditioon kuuluneen kapteeni Tennantin, joka on menettänyt jalkansa tuon kohtalokkaan retken seurauksena. Mies on asunut 29 vuotta bungalowissa, josta hän voi nähdä pyhän vuoren makuuhuoneensa ikkunasta. Hänellä on selvästi painavia salaisuuksia kannettavanaan, mutta ei avaudu niistä ensi tapaamisella.

Retkikunnalla on ”vain” 60 sherpaa, kun Lyellin porukka pystyi työllistämään pari sataa henkilöä. Suhde nepalilaisiin kantajiin on muuttunut piirun verran ymmärtäväisemmäksi kolmessa vuosikymmenessä, mutta hyvin vähän nämä britit ymmärtävät paikallista kulttuuria. Tiimissä on kuitenkin yksi kapteeni, joka osaa sujuvasti basaarihindustania ja vähän myös paikallisia kieliä. Toisin kuin vuosisadan alussa nämä miehet osallistuvat keittiövuoroihin, eli eivät asetu kokonaan nepalilaisten palveltaviksi.

Kauhu kirjassa liittyy vuonna 1906 Kangchenjungalle jääneiden miesten henkiin ja fyysisiin jäämistöihin. Varsinkin mies nimeltä Arthur Ward kummittelee, koska on syytä epäillä, että hänet olisi hylätty kolmosleirin rotkoon vielä elävänä. Arthurin reppu löytyy leirin läheisyydestä, ja retkikunnalla on riitoja siitä, mitä sille pitäisi tehdä. Stephen on sherpojen kanssa samaa mieltä siitä, että sen mukaan ottaminen tuo huonoa onnea. Stephenin veli tahtoo kunnian tärkeän jäänteen löytämisestä, ja näin ollen reppua pidetään matkassa mukana.

Tarina ei ole aivan niin groteski kuin Archerin romaani, ja tyylilajikin on eri. Minun on usein vaikea arvioida kauhukirjoja, koska luen niitä verrattaen harvoin, mutta en kokenut Stephenin kokemuksia mitenkään äärimmäisinä. Hän jää yksin kolmosleiriin noin vuorokaudeksi, kokee vahvoja harhoja ja menettää kaikki varpaansa. Veli valitettavasti kuolee, ja Stephen joutuu suolaamaan veljen ruumiin, jotta se voidaan kuljettaa takaisin Britanniaan.

Historiallisena romaanina teos on ihan kelvollinen, vaikka kolmesta kilometristä ylöspäin ei pahemmin muisteta vuosilukuja. Kulttuurisesta näkökulmasta teos käsittelee eniten hengellisyyttä/henkisyyttä, ja käsityksiä yliluonnollisista tapahtumista. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että hän halusi käsitellä varsinkin kantajien asemaa ja heihin kohdistuvaa rasismia. Tarinassa ainakin miesten henkilökohtaisilla kantajilla on lähes yhtä suuri rooli kuin länsimaisilla kiipeilijämiehillä.

En ollut kirjaa lukiessa kauhusta tukka pystyssä, mutta nautin sen ilmapiiristä ja kerronnan tyylistä. Varsinkin kieli oli niin autenttisen vanhahtavaa, että olisin voinut uskoa sen olleen jonkun 1930-luvulla vaikuttaneen kirjailijan, kuten vaikka E. M. Forsterin kynästä.

Paver ei ole itse kiipeilijä, mutta oli kirjoitusprosessin aikana vaeltamassa reitin alemmilla etapeilla. Kyllä teoksessa oli hyvin havaittavissa tuo ”kenttätyö”, eli uskoisin sen olevan melko autenttinen myös himokiipeilijöiden näkökulmasta.

”Hoopot”, nuo rapakontakaiset kapinalliset

Teos: Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit. Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Lähdin etsimään toista Kanadan-siirtolaisuudesta kertovaa romaania, ja päädyin seuraamaan neljän nuoren miehen eeppisiä junaseikkailuja tietokirjan muodossa. Tietämättä etukäteen paljoa amerikkalaisesta junapummi-ilmiöstä tämä teos on mennyt minulta ohi, vaikka siinä käsitellään monia teemoja, joista olen ollut pitkään kiinnostunut. Teos komppaa myös hienolla tavalla juuri lukemaani romaania suomalaisista piioista Kanadassa (Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas) : se kertoo suomalaisten siirtolaisten sukupuolitetusta työnjaosta, ja nuorten miesten valinnoista tilanteissa, kun haluttua työtä ei ollutkaan tarjolla.

Teoksen päähenkilöt, Hanski, Arvi, Siukku ja Oskari lähtivät kaikki matkaan Pohjanmaalta alle 20-vuotiaita ja kielitaidottomina. Oskari lähti Yhdysvaltoihin 1890-luvulla pakoon erään tappelun seurauksia, muut pojat lähtivät Kanadaan seikkailunhalusta ja lähipiirin esimerkeistä. 1920-30-luvun vaihteessa todennäköisin siirtolaisuuden kohde oli Kanada, sillä Yhdysvallat oli rajoittanut tulijoiden määrää huomattavasti. Moni lähti matkaan tietämättä tulevasta maailmanlamasta ja massatyöttömyydestä, ja laivayhtiöilläkin oli oma lusikkansa pelissä.

Jenni Stammeier sai vinkkiä aiheesta ystävältään, jonka sukulaismies Hanski oli nauhoittanut muistelmiaan C-kaseteille ennen kuolemaansa 1970-luvulla vaimoltaan salaa. Hanski oli ollut muutaman vuoden junapummina, mutta palannut Suomeen ja elänyt kunniallisen elämän pienyrittäjänä Kauhavalla.

Junapummius ei ollut Pohjois-Amerikassa mitään satunnaista, romanttista kulkemista, vaan melkein järjestäytynyt ilmiö, joka johti kokonaisen alakulttuurin muodostumiseen. Ilmiötä on tutkittu monipuolisesti, ja myös sen tutkimisessa ja muussa raportoinnissa on ollut kirjavia poliittisia motivaatioita. Tavallaan kulkurius ja liikkuva kausityöläisyys kuvastaa amerikkalaista vapauden eetosta, mutta samalla hobo-ilmiötä on pyritty diagnosoimaan psyykkiseksi sairaudeksi.

Kirjan suomalaiset nuoret miehet eivät jo puutteellisen kielitaitonsa vuoksi olleet ensimmäistä kertaa junakyytiä pummatessaan olleet tietoisia ilmiön poliittisista merkityksistä, vaan lähtivät tien päälle köyhyyden ja epämääräisen työllisyystilanteen sanelemasta pakosta. Yhdestä heistä, Oskari Tokoista, tuli myöhemmin SDP:n poliitikko, ministeri ja siirtolainen toista kertaa. Muut miehet eivät olleet julkisuuden henkilöitä, mutta kirjassa seikkailee muita, tunnetumpia sivuhahmoja, jotka vaikuttivat tavallisten ihmisten radikalisoitumiseen.

Tiesin ennen kirjan luentaan paljon Emma Goldmanista, jonkin verran radikaalista ammattiliitosta IWW (International Workers of the World), ja vähän Hiski Salomaan laulujen taustoista. Olen myös aikoinaan lukenut Varpu Lindströmin tutkimista ”uhmattarista”, joihin kuului tässä kirjassa mainittu Sanna Kannasto. Stammeier nimittäin etsii naispuolisen suomalaishobon hahmoa, mutta ei löydä sitä kunnolla. Sanna Kannasto oli paljon matkustava, radikaalin punainen agitaattori, jonka matkoissa oli hobo-elämää läheneviä piirteitä, mutta hän ei kuitenkaan heittäytynyt päämäärättömän ajelehtimiseen preerioiden halki, vaan matkusti aina paikkoihin, joihin hänet oli kutsuttu – ja enimmäkseen matkalippu kourassaan.

Eniten minua inspiroi kirjassa mainittu T-bone Slimin eli Matti Huhdan hahmo. Tämä keskipohjalainen kansanlaulaja, lyyrikko ja aktivisti on vaikuttanut paljon myöhempään folkperinteeseen, eikä hänen vaikutuksensa jäänyt pelkästään suomalaisen yhteisön iloksi.

Reissuromantiikan ohella kirjaan mahtuu rankkoja köyhyyden kuvauksia, ja painavaa sanaa junapummaamisen hengenvaaroista. Minulle Kanadan historian tuntemus on rajoittunut lähinnä Ontarion provinssiin, joten en tiennyt, kuinka paljon suomalaisia siirtolaisia asui aikanaan ranskankielisen Quebecin puolella, ja kuinka vaikeissa asemissa monet elivät mm. Montrealin kaupungin seudulla.

Innostun harvemmin näin kokonaisvaltaisesti tietokirjasta, ja koen, että tässä teoksessa oli usean romaanin ainekset. Sain kirjasta myös paljon uusia lukuvinkkejä, tosin kaikki suomalaisten siirtolaisten historialliset tuotokset eivät ole helpoimmin löydettävissä. Eniten edelleen kiinnostaisi heidän romaanikirjallisuutensa.

Ruokalähettilään sensuelli lapsuus

Teos: Madhur Jaffery: Climbing the Mango Trees. A Memoir of a Childhood in India(Ebury Press, 2005)

Madhur Jaffery (s. 1933) on pitkään Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut intialainen näyttelijä ja superkokki, jonka vaikutus intialaisen ruoan lähettiläänä on ollut maailmanlaajuinen. Mahdollisesti minullakin on joskus ollut yksi hänen kokkikirjoistaan, mutta olen luopunut siitä muutossa. Nyt edessäni on julkkiskokin lapsuusmuistelmat, joissa käydään läpi hänen ruokamuistojaan pohjoisesta Intiasta.

Jaffery varttui Delhissä maan eliitin keskuudessa laajennetussa perheessä, joka oli hyötynyt roolistaan brittiläisen imperiumin apureina. Hänen isoisänsä oli Britanniassa koulutettu tuomari, joka rakensi sukutalon kortteleihin, joissa koko tulevan maan poliittinen johto tulisi asumaan. Hänen isänsä ja veljensä toimivat sekalaisissa tehtävissä liikealalla, mutta olivat selkeästi mahtavan isänsä käskyvallan alla. Madhurin perhe eli vapainta ja onnellisinta aikaa1930-luvulla, kun isä toimi tehtaanjohtajana Kanpurissa, ja sai elää muutaman vuoden ydinperheenä.

Teos kertoo perheestä, joka oli omaksunut jo verrattaen varhain länsimaisia arvoja ja elämäntapaa, ja tämä vaikutti myös ruokailutottumuksiin. Perheessä syödään lihaa, vaikka he ovat taustaltaan hinduja, ja kokeillaan liberaalisti muiden uskonnollisten ryhmittymien ruokia. Perheen miehillä on rakkaussuhde muslimien pitämiin kebabpaikkoihin ja Punjabin sikhien tandooriuuneihin. Koulussa Madhur taas oppii brittien tyylistä, suunnitelmallista kotitaloutta, joka tuottaa hänen mukaansa ”invalidien” aterioita.

Romantiikkaa teoksesta löytyy runsaista kuvauksista Hill Station-lomailusta, kun taas draamaa tuottaa hänen sisarensa oletettu syöpädiagnoosi, jota lähdetään hoitamaan Amerikkaan saakka 1950-luvun alussa. Siis nyt puhutaan hurjan varakkaasta suvusta, jolla on varaa hakea spesialistien apua sekä Lontoosta että New Yorkista jo siinä vaiheessa, kun syövän kliniinisiä hoitomuotoja oli vasta alettu tutkia . Lopulta kasvain ei osoittaudukaan luusyöväksi, mutta tuon ajan hoidot vahingoittavat nuoren naisen jalkaa niin, että osa siitä joudutaan amputoimaan.

Tein 00-luvun alkupuolella väitöskirjaa pakistanilaisten naisten omaelämäkerroista, joissa ruoalla oli keskeinen osa. Ehkä sain ruokamuistoista niin ”överit”, etten ole väikkärin valmistumisvuonna enää jaksanut kerätä uusia genreen kuuluvia teoksia. Tässähän kerrotaan Intian kahtiajaosta, ja Pakistanin puolelta tulleiden pakolaisten tuomista ruokaperinteistä varsin runsaasti.

Jaffery on lempeä ja suht perinteinen kertoja, joka ei sukella syvälle poliittisiin kriiseihin. Mutta kansallista historiaa kirjaan mahtuu riittävästi, olihan hän käynyt kuulemassa Mahatma Ganhdin viimeistä julkista puhetta vain viikkoa ennen kuin tämä murhattiin. Kirja soveltuu hyvin myös ulkomaalaisille lukijoille, ja niillekin, jotka tarvitsevat Intian historian perusasioiden kertausta.

Teos on elegantti, ja enimmäkseen hyvää mieltä tuottava, mutta en tämän genren ”hevijuuserina” oppinut tarinasta paljoa uutta. Ruokatarinoiden yltäkylläisyys tuntui ennalta-arvattavalta, mutta täytyy muistaa, että tässä kirjailija kuvaa etuoikeutettua lapsuuttaan ja nuoruuttaan tilanteessa, jossa hän ei ole voinut vaikuttaa elämänsä kulkuun.

Kirjassa on n. 70 sivua Jafferyn suvun ruokaohjeita, joten se jää omiin kokoelmiini kokkikirjojen osastolle. Ensiksi kokeiluun voisi lähteä murgh korma, eli delhiläistyylinen kana jogurtti-mantelikastikkeessa. Kasvisruoista helpoimpia tässä ovat erilaiset kukkakaalisovellukset, ja kali dal, eli punjabilaiset pavut. Suurin osa kirjassa olevien reseptien raaka-aineista on helposti löydettävissä myös suomalaisista etnisistä kaupoista.

Hurja sukupolvikokemus

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu (WSOY, 1970)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Solveig on puoliksi ruotsinkieliseen helsinkiläiseen työväenluokkaisen perheeseen 1930-luvulla syntynyt tyttölapsi, jolle elämä ei ole jakanut helpoimpia kortteja. Perhe asuu isovanhempien luona kantakaupungissa yleiseen asuntopulaan viitaten, mutta tilanteeseen vaikuttaa myös isän juoppous ja äidin työn vieroksunta. Isovanhemmat käyvät töissä, ja osan aikaa elättävätkin Solveigin, joka ei saa riittävästi huolenpitoa itsekeskeisiltä, tuulella käyviltä vanhemmiltaan.

Kun lähdin kirjaa lukemaan, en tiennyt siitä paljoa, ja näin pystyin uppoutumaan tarinaan tuorein silmin. Lassi Sinkkonen (1938-1976) oli nuorena itsemurhan tehnyt kirjailija, joka ennen kuolemaansa niitti menestystä varsinkin tällä romaanilla. Sinkkonen tunnettiin vahvan vasemmistolaisista näkemyksistään, ja hän tituleerasi itseään proletäärikirjailijaksi, koska hän teki ruumiillista työtä kirjailijanuransa ohessa.

En usko kirjan olleen menestys siinä käsiteltyjen poliittisten näkemysten, vaan psykologisen silmän vuoksi. Tässähän muun muassa käsitellään toista maailmansotaa pienen lapsen silmin. Romaanissa on takuulla ollut yhteistä jaettavaa kokemuspintaa oman ikäluokkansa aikuisille, eikä Sinkkosen kirjoitustyyli ole mitenkään dogmaattisen poliittinen. Vahvasti työväenluokkainen se on, mikä tarkoittaa tarkkaa työ- ja asumisolojen kuvausta.

Romaanin rankin ulottuvuus on Solveigin äitisuhde. Äiti Saara hylkää lapsensa ja lähtee toisen miehen matkaan tämän ollessa sylilapsi, ja palaa kuvioihin tämän ollessa viisivuotias. Sodan aikana Solveig joutuu äitinsä armoille enemmän kuin on aiheellista, ja ollessaan äidin kanssa evakossa talvisodan aikaan ja asuessaan jatkosodan aikaan Helsingissä hän tottuu siihen, että nurkissa pyörii epämääräisiä ”setiä”. Äiti myy itseään järjestääkseen itselleen helpompaa elämää, ja varsinkin Helsingissä pörränneet Martti- ja Hugo-setä tuovat talouteen luksushyödykkeitä eteenpäin myytäväksi. Hugo on SS-upseeri, joka äidin harmiksi lähetetään Lappiin, ja keskisuomalainen trokari Martti ammutaan bisnesreissullaan. Martin kuolemaa äiti suree käyttämällä suruharsoa viikkotolkulla.

Pieni Solveig etsii epätoivoisesti äidin hyväksyntää, mutta viha on äidin ainoa tuntema tunnerekisteri. Solveigin kasvaessa hän saa jatkuvasti kokea olevansa pelkkä taakka ja kustannuserä. Vanhempien avioliitto on sodan jälkeen pelkkää kulissia, eikä mieleltään hauras isä kykene puolustamaan tytärtään toksisen vaimonsa hyökkäyksiltä. Solveigin ainoa turvapaikka on famun asunto, jonne hän pakenee aina, kun kotona on tuulista.

Kirja on perinteinen kasvukertomus siksi, että se kattaa nuoren ihmisen elämänkulun syntymästä täysiän saavuttamiseen. Koska itse olen lukenut varsin paljon kuvauksia 1930-luvusta ja toisesta maailmansodasta, tartuin tarinassa eniten 1950-luvun nuoruuteen. Kaikesta kärsimästään kurjuudesta huolimatta Solveigista tulee omanlaisensa pärjääjä. Hänellä ei ole naispuolisia ystäviä, mutta poikaystävien saaminen ei ole hänelle ongelma. Hän joutuu piikomaan, käymään sukulaisten luona maatöissä ja päätyy insinööritoimistoon tsuppariksi elättääkseen itseään, mutta tutustuttuaan muihin nuoriin hän huomaa kohtalonsa olleen melko tavallista. Tosin kaikilla ei ole ollut huorittelevaa äitiä.

Modernin otteen tähän historialliseen tarinaan tuo varsin suorasukainen seksuaalisuuden kuvaus, mikä on 60-70-lukujen vaihteen kulttuuriradikalismin peruja. Solveig itse ei kuitenkaan ole, ehkä johtuen äitinsä antamasta negatiivisesta esimerkistä, pidäkkeetön seireeni, vaan hän suhtautuu miehiin varauksella. Seurusteluun hankalaa kitkaa luo myös se, ettei Solveig pidä tanssissa käynnistä, mikä 1950-luvun arvomaailmassa tarkoittaa melkein sosiaalista itsemurhaa.

Kirjassa raskasta on äitisuhteen kuvaus, mikä menee lähes patologiselle osastolle. Jos lukija kestää ”lusia” läpi Saara-äidin pidäkkeettömän tunnekylmyyden ja väkivaltaisen käytöksen, teos taatusti tarjoaa myös muita näkökulmia, joista vahvin on sosiaalihistoriallinen. Tykkäsin myös havainnoista muodista, elokuvista ja muusta nupullaan olevasta nuorisokulttuurista.

On siis kulttuuriteko, että Sinkkosen teokset, tämä ja teoksen jatko-osa Solveig ja Jussi on nyt julkaistu myös äänikirjoina. Toivon mukaan teokset saavat näin lukijoita nuoremmissakin polvissa, sillä Sinkkosen kerronta on niin vetoavaa, ettei se vaadi omakohtaista kokemusta hänen käsittelemistään vuosikymmenistä.

Taivaanmannaa ja paholaisen polkkaa

Teos: Tanja Kaarlela: Saara (Torni/Reuna, 2013)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Enimmäkseen BookBeatin suoratoistopalvelu tuuttaa minulle kvartaalitalouden kärsimättömällä logiikalla kauden uutuuksia, mutta välillä saa yllättyä positiivisesti kirjan pidemmästä elinkaaresta. Nyt löysin äänikirjana Tanja Kaarlelan esikoisteoksen Saara, joka on julkaistu Torni-kustantamossa vuonna 2013. Kirja näyttää saaneen hyvän vastaanoton ainakin blogimaailmassa, mutta näkyvyys valtakunnan medioissa on ollut rajallista.

Romaani sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle Heinäpään kylään 1920-50-luvuille, ja kartoittaa Saaran, monilapsisen talon naimattoman tyttären hankalaa elämänpolkua lestadiolaisen herätyksen ja perinnöllisen mielenterveyden oireilun ristiaallokossa. Saara on muista sisaruksista ulkonäöltään poikkeava tumma lapsi, jota Sonta-Saaraksikin pilkataan. Hän poikkeaa myös käytökseltään muista, elää paljon haavemaailmoissaan, ja saa usein julkisilla paikoilla kohtauksia, joita muu perhe häpeää. Kylillä kiirii huhuja, ettei isä-Frans olisikaan Saaran oikea isä. Saaran syntymän jälkeen äiti-Anna tulee uskoon ja hylkää maalliset humputukset. Uskoontulo ei auta äitiä terveydellisesti, vaan hänet joudutaan lähettämään ”sukuloimaan” nuorimman tyttären ollessa sylilapsi. Tilan piika Iida joutuu ottamaan liian suuren vastuun perheestä, ja myös hänen siveellisyyttään epäillään tilanteessa, jossa sekä isäntä että isännän naimaton veli Aukusti ovat auliisti saatavilla.

Saara kokee enemmän läheisyyttä Amerikasta palanneeseen Aukusti-setään kuin vanhempiinsa, jotka eivät osaa osoittaa lapsilleen rakkautta. Rakkauden kaipuu näkyy myös suhteessa lehmiin, joihin Saara solmii läheisiä siteitä. Tässä löytyikin kiinnostava yhteys juuri lukemaani Rosa Liksomin Väylään, jossa myös oli heitteille jätetty nuori nainen perheen karjaa hoitamassa. Tunnelmat romaaneissa olivat melko samansuuntaiset, vaikka tässä aika-akseli oli laajempi.

Teoksen järein osuus sijoittuu 40-50-luvuille, joilloin Saara asuu vuosikausia mielisairaalassa. Saaralla on ollut vakavia harhoja, ja hän kuulee ääniä jo edesmenneiltä. Hänen kuntonsa heittelehtii kirjaston käyttöoikeudet saaneesta luottopotilaasta vaaralliseksi luokiteltuun tapaukseen. Kaikki arki sairaalassa ei ole pelkkää itkua ja hammasten kiristystä: mukaan mahtuu myös juhlahetkiä, tanssiinkutsua ja kepeitä edistyksen askeleita.

Kirjan rankimmat osuudet liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan, ja näihin tapahtumiin liittyvään merkityksenantoon. Omassa yhteisössään Saaraa pidetään kadotettua sieluna, koska hän ei ole katunut tarpeeksi ”harharetkiään”. Saara on tullut raiskatuksi useammin kuin kerran, mutta tätäkin perhe pitää synnillisenä käytöksenä. Kun hän tulee raiskatuksi pakomatkallaan kaupunkiin, ystävällinen vaatekauppias, ruotsinkielinen rouva, hakee poliisin apuun, ja huolehtii Saarasta paremmin kuin tämän vanhemmat olisivat kyenneet huolehtia, mutta kotiinpaluu on karua. Saara saa myös osakseen valtavan määrän hengellistä painostusta, mutta yksikään saarnamies ei saa häntä ”ruotuun”.

Teos on järeä ja rankka, ja siinä näkyy kirjailijan pitkäaikainen perehtyminen niin lestadiolaisuuden kuin mielisairaaloiden historiaan. Tämän vuoksi teos elääkin omaa elämäänsä nyt uudelleen. Tämän tyyppinen teos ei ehkä ole kauden myyvin tuote, mutta sille löytynee lukijoita pidemmällä aikavälillä. Itse pystyin elämään kirjassa kuvatun kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kanssa, sillä onneksi Saaran elämää mahtui myös valoisampia hetkiä. En oikeastaan lukenut tätä suurena kertomuksena lestadiolaisuudesta, vaan enemmän naimattoman naisen viheliäisestä kohtalosta syvässä agraarisessa patriarkaatissa. Tarinassa kun ihmisten hyvyyttä tai pahuutta ei määritellyt heidän uskonelämänsä tila.

Välillä äänikirjaa kuunnellessa koin sekaannusta tarinan aikatasojen suhteen. Romaani ei etene lineaarisesti, ja aikatasojen hyppely vaatii lukijalta keskittymistä. Toisaalta fragmentaarisuus kuvastaa Saaran ailahtelevaa mieltä, ja muistikuvien hajanaisuutta. Koin, että Kaarlela on päässyt syvälle päähenkilönsä ihon alle, ja valittu tyyli pysyy uskollisena tälle hahmolle.

Näin teoksessa yhtäläisyyksiä varsinkin Heidi Köngäksen historiallisten romaanien kanssa, joissa myös nimet ovat päähenkilöiden nimiä. Osittain Kaarlela myös kertoo vuoden 1918 jälkimainingeista, vaikka poliittisen historian osuus jää hieman ohuemmaksi kuin Köngäksen Pirkanmaalle sijoittuvissa teoksissa. Pidin tässä myös siitä, etteivät romaanin päähenkilöt olleet henkeen ja vereen yhden aatteen kannattajia.

Tämä teos on ollut lukuvuoteni suuri yllättäjä, sillä harvoinpa olen törmännyt näin kypsään ja monisyiseen pienkustantajan julkaisemaan historialliseen romaaniin. Toivon teokselle paljon uusia lukijoita uudessa formaatissa, ja jään odottamaan lupaavalta kertojalta uusia teoksia.