Täsmälukemistoa Trotskista

Teos: Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria (LIKE, 2023)

Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Eilen oli lukurauhan päivä, ja käytin sen tehokkaasti muhkean historiallisen romaanin parissa. Aloitin kirjan lukemisen perjantaina, ja siihen meni kolme päivää. Teoksen ilmapiiri oli melko vangitseva, joten tarinaan jäi helposti koukkuun. Juoni on kuitenkin varsin monimutkainen, joten en olisi ehkä saanut tätä kirjaa luettua loppuun, ellen olisi ahminut sitä kerralla.

Leonardo Padura (s. 1955) on yksi Kuuban tunnetuimpia kirjailijoita, enkä ole kuullut hänestä aiemmin mitään. Hänen tuotantonsa on laaja ja monipuolinen, mutta aika monissa hänen teoksissaan käsitellään rikoksia, vaikka niitä ei välttämättä ole kirjoitettu dekkarin muotoon.

Mies joka rakasti koiria on alun perin julkaistu Kuubassa vuonna 2009, ja se tulee luoksemme nyt neljäntoista vuoden viiveellä. Teos on laaja historiallinen romaani, joka kertoo Leo Trotskin (1879-1940) palkkamurhasta Meksikossa, ja miehestä, joka päätyy iskemään tämän merkittävän kommunistisen toisinajattelijan kuoliaaksi jäähakulla.

Niille, jotka eivät ole perehtyneet kovin syvällisesti Venäjän vallankumouksen teemaan, aivan lyhyt taustoitus. Trotski oli keskeinen vallankumouksen toimija, joka sai jo nuorena arvostusta teoreetikkona. Vladimir Leninin vielä ollessa elossa häntä ei pidetty toisinajattelijana, vaan hän toimi Kremlissä hyvinkin merkittävässä roolissa intellektuellina. Stalinin noustua valtaan Trotski joutui lähtemään maanpakoon, ja häntä syytettiin monenlaisista veljeilyistä länsimaiden johtajien kanssa. Häntä pidettiin maanpetturina, ja hän oli 1930-luvulla Neuvostoliiton vihatuin kansanvihollinen. Myöhemmin trotskilaisuus on ollut suosittu aatesuuntaus Länsi-Euroopassa, kun on lähdetty etsimään sosialistisia vaihtoehtoja stalinismille (eli totalitarismille ja valtioterrorille).

Teos alkaa vuodesta 1977, jolloin kirjan varsinainen kertoja, kuubalainen Ivan kohtaa rantabulevardilla erikoisen vanhan herran, jolla on venäjänvinttikoiria. Mies vaikuttaa olevan kuolemansairas, mutta hän kertoo viimeisillä voimillaan Ivanille jotain uskomatonta elämästään.

Ivan on nuori akateeminen heittopussi, joka suorittaa kahden vuoden mittaista yhdyskuntapalvelua, joka on pakollinen kaikille yliopistosta valmistuneille. Hänellä on alkava alkoholiongelma, ja hän haaveilee kirjailijan urasta. 1970-luvun Kuuban meiningissä on samantyyppistä jyrkkyyttä ja ehdottomuutta kuin Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Puhdistusten teemaa sovelletaan eri maissa ja mantereilla hieman eri maustein, mutta totalitaristisissa yhteiskunnissa on masentavalla tavalla toisteisia piirteitä.

Yli puolet romaanista keskittyy kuitenkin sen merkkihenkilöön Trotskiin, jonka elämää seurataan varsinkin viimeisen vuosikymmenen ajan. Itse olen tiennyt Trotskin elämänvaiheista jonkun verran, mutta koskaan en ole lukenut hänestä kokonaista kirjaa. Kyseessä on melko viihteellinen historiallinen romaani, jossa käsitellään varsinkin Trotskin perhe-elämää, avioliittoja ja suhdetta Frida Kahloon, mutta siinä sivussa lukija saa myös laajan oppimäärän vakavampaa poliittista historiaa.

Luulen, että moni lukee tätä teosta peilaten tapahtumia nykypäivään, ja löytää tästä yhtymäkohtia myöhempien venäläisten toisinajattelijoiden kohtaloihin. Näin tein itsekin, vaikka yritin olla tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä. Joka tapauksessa on muistettava, että Trotski oli oman aikansa megajulkkis, jonka vaiheita seurattiin tarkasti kaikilla mantereilla. Hänellä oli merkittäviä tukijoita varsinkin länsimaissa, jotka eivät kaikki olleet kommunisteja tai edes vasemmistolaisia. Hänen asemansa poliittisena pakolaisena oli vaikea ja ahdistava, vaikka materiaalisesti perhe ei kärsinyt puutetta. Trotskin elämässä traagisinta ei ehkä ollut murhatuksi tuleminen, vaan se, kuinka hänen perheensä sai kärsiä poliittisesta vainosta, ja kuinka se vaikutti hänen läheistensä mielenterveyteen.

Voin kuvitella, että romaanin Trotski-osuudet voivat tuntua ylenpalttisilta, jos lukija ei satu kuulumaan poliittisen historian suurkuluttajien joukkoon. Kirjassa on kuitenkin kolme eri tasoa, ja Espanjaan ja Kuubaan sijoittuvat narratiivit ovat hieman kepeämpiä kuin Trotskin monipaikkainen pakolaisuuden saaga. Itse koin saavani eniten uutta irti Kuubaan sijoittuvasta tarinankerronnasta, kun taas koin jopa vähän pitkästymistä Espanjan sisällissodan kuvausten aikana.

Kirjan nimi on lainaus samannimisestä Raymond Chandlerin novellista, ja Padura myös viittaa paljon eläinlääketieteellisiin julkaisuihin, koska romaanin kuubalainen kertoja on seikkaperäinen nörtti, jolla on mahdollisia autismin kirjoon viittaavia piirteitä. Rakkaus koiriin yhdistää romaanin kolmea miespuolista päähenkilöä, mutta kaikki henkilöt eivät kohtele koiria yhtä lempeästi. Kiinnostavinta ehkä kuitenkin oli seurata, kuinka Neuvostoliitossa koiriin liittyviä metaforia käytettiin syyttävässä ja pilkkaavassa merkityksessä kollektiivisissa näytösoikeudenkäynneissä.

Sain tästä romaanista paljon inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni, vaikka omat tekstini Neuvostoliitosta ovat kyllä aika heppoisia ja lapsellisia tällaiseen järkäleeseen verrattuna. Tässä kirjassa kommunistista retoriikkaa viljellään maksimaalisesti, ja se vaatii lukijaltaan keskittymistä varsinkin, jos hän ei itse ole elänyt Neuvostoliiton elinaikana. Minulle tämä kerronnan taso oli ymmärrettävää, mutta olen ennen tätä lukenut kymmeniä tietokirjoja varsinkin Stalinin vainoista.

Olisi jännittävää lukea arvioita tästä romaanista sellaisilta lukijoilta, jotka lähestyvät teosta esimerkiksi koiraihmisen näkökulmasta. Eli haluaisin kuulla, toimiiko tämä romaani koukuttavasti ihan pelkkänä tarinana silloinkin, jos lukijaa ei niin paljoa kiinnosta poliittinen historia tai teoria.

Totaalikieltäytymisen historiaa

Teos: Erno Paasilinna: Rohkeus. Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Lang

Viimeisen parin viikon aikana olen etsinyt Kainuuseen sijoittuvaa kirjallisuutta, joissa keskiössä olisivat Kuhmon ja Suomussalmen rajaseudun kylät. Suuri osa löytämistäni teoksista on ollut sotakirjallisuutta, enkä ole saanut näitä teoksia luettua loppuun.

Eilen illalla luin yhteen putkeen Erno Paasilinnan teoksen Arndt Pekurisesta (1905-1941), miehestä, joka oli Suomen kuuluisin aseistakieltäytyjä 1930-40-luvuilla, ja joka pakotettiin lähtemään jatkosotaan jalkaväkirykmenttiin Suomussalmelle, ja sieltä rajan taakse Vienan Karjalaan. Pekurinen teloitettiin rintamalla esimerkinomaisesti sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt pukeutumasta asepukuun ja ottamasta kivääriä käyttöönsä.

Olen ollut tietoinen Pekurisen kohtalosta jo pitkään, mutta en tiennyt hänen toimintansa kaikista ulottuvuuksista. Paasilinna on onnistunut luomaan mahdollisimman kattavan henkilökuvan henkilöstä, joka yhtäältä oli paljon parjattu, jopa vihattu julkisuuden henkilö, ja samalla yksityisyydestään kiinni pitävä työmies ja perheenisä.

Arndt Pekurinen oli torpparin poika Juvalta joka tutustui rauhan aatteeseen jo nuorena koululaisena Tolstoita ja Arvid Järnefeltin lukiessaan. Hän onnistui pakenemaan kutsuntoja vuosikausia, mutta muutettuaan Helsinkiin hän järjestäytyi systemaattisemmin, ja hänestä tuli yksi Suomen Rauhanliiton näkyvimpiä hahmoja.

Moni muu Rauhanliiton pasifisti, kuten Felix Iversen ja Aarne Selinheimo, vältti vankilan ja pakkotyön johtuen korkeammasta luokka-asemasta. Heitä pidettiin työnsä puolesta yhteiskunnallisesti merkittävinä henkilöinä, kun taas Pekurinen oli aito työmies, joka eli myös pitkiä kausia työttömänä. Pekurista pidettiin myös älyllisesti vajaamielisenä, vaikka hän oli saanut Lapinlahden sairaalasta mielentilatutkimuksesta terveen paperit. Hän vietti pitkiä jaksoja joko vankilassa tai pakkotyöleirillä. Tämä johtui siitä, ettei hän suostunut ottamaan vastaan mitään siviilitehtävää, joka oli kytköksessä puolustusvoimiin.

Pekurisen ennakkotapauksen vuoksi maassamme voimaan tuli vuonna 1931 ns. Lex Pekurinen, jonka mukaan totaalikieltäytyjiä sai suorittaa palveluksensa 18 kuukauden vankeusrangaistuksena. Tämä oli kuitenkin varsin takapajuinen järjestely, jos sitä verrataan muiden Pohjoismaiden ja Hollannin lakeihin. Suomi oli 1930-luvulla kova yhteiskunta, jossa toisinajattelijoiden asema oli vaikea.

Kirjan hurjin episodi tapahtuu vuonna 1930, jolloin Pekurinen oli suorittamassa tuomiota Ilmajoen varavankilassa. Tuolloin vankilasta päästyään hän koki klassisen muilutuksen, kun Lapuan liikkeeseen kuuluneet Ilmajoen iskujoukot kyydittivät hänet asemalle, ja järjestivät julkisen nöyryytyksen, jossa oli vahvoja poliittisen terrorin piirteitä. Asiaa puitiin talvikäräjillä, mutta muiluttajat selvisivät lievin tuomioin, osa sai pelkät nuhteet teoistaan.

Pekurisen kohtalo toisessa maailmansodassa kertoo sotaoikeuden mielivaltaisuudesta, ja mielipidevankien kirjavista kohtaloista. Häntä ei syytetty maanpetoksesta, eikä hänen poliittinen taustansa olisi antanut syytä vangitsemiseen samalla tavalla kuin niiden tapauksessa, jotka olivat selvästi Neuvostoliiton kätyreitä. Pekurisella ei ollut mitään siteitä Neuvostoliittoon, mutta hän oli saanut paljon tukea muun muassa Britannian parlamentista.

Teos kuvaa myös Pekurista yksityishenkilönä, aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Hän meni vuonna 1934 naimisiin karjalaissyntyisen Alexandran kanssa, ja sai tämän kanssa kaksi lasta. Säde-tyttärellä oli muistoja isästään, kun taas nuorempi lapsi Arndt Jr. oli vasta kaksivuotias isän kuollessa. Vaikka perheessä oli köyhyyttä, kokivat he 30-luvun loppupuolella lievää vaurastumista. Perhe vietti kesiä Herttoniemen raittiusseuran kesäsiirtolassa, jossa ei tietoisesti puhuttu politiikasta. Muutenkin Pekurinen oli lähipiirissään tarkka siitä, ettei aatteen levitys tapahtuisi vapaa-aikana.

Perhe-elämän kuvaus antaa vaikutelman, että kyseessä oli varsin moderni pariskunta, joilla ei ollut miesten ja naisten töitä. Pekurinen oli osallistuva isä jo siksi, että hänen vaimonsa kävi vakituisessa työssä turkisliikkeessä, kun taas hän itse sinnitteli pätkähommissa. Pekurinen oli myös absolutisti, mikä johti siihen, ettei hänen perheessään juhlittu yhtä railakkaasti kuin naapurustossa yleensä.

Pekurisen tarina keriytyy auki kohti väistämätöntä kohtaloaan, eli se kertoo miehestä, joka on 36-vuotiaana täysin valmistautunut kuolemaan. Kirjassa ei siis kysytä, kuinka teloitus olisi voitu välttää.

Jatkan tämän jälkeen toista tulkintaa samasta ihmiskohtalosta Kai Sadinmaan kertomana. Sadinmaan teos on henkilökohtaisempi, sillä siinä kerrotaan myös hänen omista taisteluistaan evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Uusi vierailu Säteen kolhoosissa

Teos: Vieno Zlobina: Their Ideals Were Crushed (Siirtolaisuusinstituutti, 2017)

Oma kirjoitusprokkikseni on jämähtänyt jonnekin Petroskoihin johtavalle tielle. Olen kirjoittanut Tuulasta, nuoresta toimittajasta, joka kohtaa Stalinin vainoista selviytyneitä naisia 1970-luvulla. Yksi naisista on Valentina, joka päätyy asumaan Tampereelle vanhoilla päivillään. Valentina oli aiemman romaanitekeleeni päähenkilöitä, eli tunnen hänet hahmona jo perinpohjaisesti. Tuulaan tutustuminen on ollut takkuisempaa, koska hän on varsin ristiriitainen persoona. Kävelevä aikapommi.

Viime vuosikymmenellä olen lukenut kaiken mahdollisen suomen- ja englanninkielisen materiaalin Petroskoin amerikansuomalaisista. En muista, olenko lukenut tämän Vieno Zlobinan (1919-2020) teoksen, mutta toisen vastaavan teoksen muistan, jossa päähenkilö oli yhtä lailla lapsena Neuvostoliittoon muuttanut henkilö. Tämä taisi olla Mayme Sevanderin (1923-2003) They Took my Father.

Vienon elämänkaari näyttäisi jo graafisena esityksenä huikealta. Hän muutti vanhempiensa kanssa Aunuksen lähelle Säde-kolhoosiin 7-vuotiaana Kanadasta, kävi oppikoulua ja yliopistoa Petroskoissa, tuli sodan aikana evakuoiduksi Kazakstaniin, ja palasi tekemään elämäntyötään Petroskoihin yliopiston kielitieteiden opettajana ja tutkijana. Vuonna 1965 hän siirtyi viettämään eläkepäiviään Viroon. Vuonna 1989 hän pääsi käymään Suomessa ensi kertaa elämässään, ja sieltä hän muutti takaisin Kanadaan 70-vuotiaana. Kanadasta hän on siirtynyt takaisin Viroon lapsenlapsen hoiviin 95-vuotiaana.

Tämä muistelmateos on varsin maltillinen esitys lapsuudesta ja nuoruudesta totalitaristisessa maassa. Valtaosa tekstistä kuvaa arkisia oloja Säteen kokeilutilalla, ja vasta loppuosassa päästään perheen tragediaan, eli Vienon isän katoamiseen vankileirien saaristoon. Eelis ja Emma Ahokas olivat Säteen kolhoosin vastuunkantajia, jotka olivat muuttaneet Neuvostoliittoon jo siinä vaiheessa, kun kolhoosin peltoja raivattiin ensi käyttöön. Eelis vietiin leireille, ja oletettavasti hän kuoli siellä jo vuonna 1938, mutta omaiset saivat tapahtuneesta tekaistuja kuolintodistuksia. Emma-äiti koki myös kovia Stalinin vainojen aikaan, mutta hän eli vanhaksi, ja päätyi elämään vanhoilla päivillään ainoan tyttärensä luona Petroskoissa.

Zlobina muistaa kolhoosin elämänkaaren iloineen ja suruineen, tähtihetkineen ja pohjakosketuksineen. Ensimmäiset vuodet tilalla olivat toiveikkaita, mutta ahdinkoon ajauduttiin jo vuonna 1935, jolloin kolhoosin nimi vaihdettiin Papaniniksi venäläistämistoimenpiteiden imussa. Tämän jälkeen tilan tuottavuus romahti dramaattisesti, ja ovia alettiin kolkutella pelottavalla tavalla öiseen aikaan.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ns. rankka kirja. Esimerkiksi Antti Tuurin Ikitie on huomattavasti dramaattisempi kertomus saman kolhoosin elämänkaaresta. Zlobina oli kirjoittajatyyppinä tutkija, joka nojasi paljon faktoihin, tilastoihin ja numeroihin. Tämä ei tarkoita, että tarinasta puuttuisi tunnetta, mutta kirjan kertoja kuvaa mieluummin ulkoisia tapahtumia kuin syvällistä sisäistä mielenmaisemaa.

Amerikansuomalaisten sopeutumisesta uuteen kulttuuriin teos tarjoaa monipuolisen kuvan. Uudisraivaajien tyttärenä pieni Vieno joutui sopeutumaan uuden maan niukkuuteen suht nopeasti, ja varmasti myös unohtamaan synnyinmaansa Kanadan käytäntöjä. Kirja antaa vaikutelman, että monille muille myöhemmin tulleille amerikansuomalaisille sopeutuminen oli vaikeampaa. Uusilla tulokkailla oli myös hienoja, massasta erottuvia vaatteita, joita paikalliset kadehtivat. Heidän oli myös mahdollista asioida omissa liikkeissään, joissa valikoima oli runsaampaa kuin paikallisissa kaupoissa.

Luin teosta pikaisesti etsien siitä tiettyjä Petroskoihin liittyviä asioita. Skippasin kolhoosin tuotantolukuihin ja karjanhoitoon liittyvät osuudet, jotka eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Löysin tästä jotain uutta pontta luomaani Valentinan hahmoon, eli tulin vakuuttuneeksi siitä, että ”more is more”. Valentinasta ei ole tulossa amerikansuomalaista hahmoa, mutta hänenkin tarinaansa saattaa tulla hieman lisää kierroksia.

Sotilaskodin kissan kertomaa

Teos: Laila Hirvisaari: Unohduksen lumet (Otava)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Laila Hirvisaaren Lappeenranta-sarjan toisessa osassa tavataan samat tyypit kymmenen vuotta myöhemmin talvisodan aattona. Tarinan alkaessa on kiihkeä kesä ratsuväen kasarmilla, ja tupakkatauoilla puhutaan enimmäkseen maailmanpalon todennäköisyydestä. Sotilaskodin kissa saa todistaa asevelvollisten levottomuutta.

Veikko Vehmas on mennyt naimisiin Marketan, Ilonan entisen työnantajan kanssa. Marketta on miestään viisitoista vuotta vanhempi, ja kaikki tietävän kyseessä olleen naimakauppa, ei rakkausavioliitto. Veikko on tarvinnut varakasta vaimoa päästäkseen eroon velkaongelmastaan. Kymmenen vuoden päästä liitto natisee liitoksistaan.

Baby momma Ilona on paennut raskauden aiheuttamaa häpeää Viipuriin. Veikko ei ole nähnyt poikaansa kahdeksaan vuoteen, eikä ole edes tietoinen kaksikon olinpaikasta. Huoli heidän selviytymisestään kalvaa Veikon sydäntä, ja hän onnistuu nielemään ylpeytensä sodan sytyttyä.

Teoksen uusi avainhenkilö on nuori lotta Sirkka, joka on ennen sotaa toiminut rouva Vehmaksen piikana. Hän seurustelee Risto-nimisen kadetin kanssa, ja tapailee tätä avoimemmin kuin mitä oli mahdollista aiemmin. Sodan alkaessa Sirkka jatkaa asumista Vehmaiden talossa, mutta jakaa aikansa sotasairaalan ja linnoituksen välillä.

Muuten teoksessa seurataan rajaseudun evakuointitoimia useamman perhekunnan näkökulmasta. Tukevan perheen vaiheita seurataan erityisesti, ja he lähtevät evakkoon Antreasta kotitilaltaan. Vaikka Tukevan perheen tarinaan mahtuu suurta surua, tämän pariskunnan välinen kommunikaatio on edelleen sydäntä lämmittävää varsinkin suhteessa Vehmaiden pariskunnan kolkkoon suhteeseen.

Koska tässä sarjassa on kuusi osaa, ja viisi niistä kertoo toisesta maailmansodasta, tämä kakkososa tuntui vähemmän intensiiviseltä kuin Lehmusten kaupunki. Tai tässä kuvataan enemmän yhteisöllistä kudelmaa kuin yksilöiden syvimpiä tuntoja. Luulen, että kirja ihastuttaa varsinkin niitä, jotka haluavat tietää lisää lottatoiminnasta. Itse olen jo lukenut paljon lotista, mutta arvelisin, että 1970-luvulla nämä teokset ovat olleet hyvin tärkeitä niille lukijoille, jotka olivat itse mukana toiminnassa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 8: Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Vain kulakit harrastavat koruompelua

Teos: Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. (Gaudeamus, 2022)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Joulun pyhiin on kuulunut pelkkää tietokirjallisuutta, sillä olen tainnut jo imuroida sisääni riittävästi fiktiota tälle vuodelle. Ja koko ajan sisältö muuttuu tiukemmaksi: Maria Lähteenmäki Punapakolaiset alkaa olla teeman raskauden suhteen jo äärikamaa, ja tämän jälkeen arvioon on vielä tulossa toinen punakantinen HC-opus.

Minun ei ole mahdollista kirjoittaa juuri nyt Punapakolaisista sen tyyppistä kattavaa arviota, jonka teos ansaitsisi, mutta käytän joitain kirjasta ammentamiani tietoja omaan fiktioprojektiini. Se sijoittuu osittain Petroskoihin, ja siinä eletään jo 70-lukua, mutta Stalinin vainojen kaiut kuuluvat edelleen voimallisesti siinä universumissa.

Tämän teoksen pääkaupunki on ehdottomasti Petroskoi, vaikka osa teoksen naisista asuu myös Moskovassa tai Pietarissa, ja osa päätyy gulag- leireille ties minne. Osa naisista on tietoisesti halunnut matkata Karjalan neuvostotasavaltaa rakentamaan, osaa taas on rangaistu jostain virheestä ja näin heidät on lähetetty Vienan Karjalaan eli mahdollisimman syrjään pois pahanteosta. Osa taas on muuttanut maahan jo lapsena tai nuorena perheen kanssa, jolloin päätös ei ole ollut itsenäinen.

Tässä laajassa historiikissa ei ole yhtä avainhenkilöä, vaan Lähteenmäki käy läpi kymmenien naisten vaiheita, joista kaikki eivät olleet lainkaan merkkihenkilöitä, eikä erityisen aktiivisia poliittisesti. Hurjimpia tarinoita on ehkä tuollaisen SDP:n naiskansanedustajilla, joista osalla lähtö Neuvostoliittoon vuonna 1918 oli aitoa poliittista pakolaisuutta. Näitä toverittaria oli useampi, eikä kenellekään heistä käynyt hyvin neuvostojen maassa.

Parhaiten kirjan hahmoista mieleen jäi Hanna Malmin (1887-1938) tapaus, sillä Malm kuului jo Suomessa kommunistien eliittiin. Neuvostoliitossa hänet tunnettiin Kullervo Mannerin (1880-1939), SKP:n perustajajäsenen, rakastajattarena ja elämäntoverina, mutta pariskunta joutui toisistaan erilleen Stalinin vainoissa. Hannaa rankaistiin kärkevistä mielipiteistään ja hän joutui pakkotyöhön Vienan Karjalaan.

Opin muun muassa, että Moskovassa kansainvälinen puolue-eliitti majoittui hotelli Luxiin, jossa myös Malm majaili ennen joutumista vankileirien saaristoon. Malm vietti 1920-luvulla jonkun verran aikaa Ruotsissa, ja ennen joutumista epäsuosioon myös opetti Moskovan Lenin-koulussa. Virallinen versio Hannan kuolemasta on, että hän olisi tehnyt itsemurhan hukuttautumalla Solovetskin saarella, mutta asiasta ei ole mitään varmuutta.

Olen mahdollisesti lukenut kauan aikaa sitten kirjan Rakas kallis toveri Malmin ja Mannerin kirjeenvaihdosta vuosilta 1932-33, mutta en tuolloin ymmärtänyt kaikkea Stalinin vainojen kontekstista. Manner kuoli virallisesti tuberkuloosiin Uhtan leirillä Komin tasavallassa vuotta Hannaa myöhemmin. On myös hämmentävää huomata, kuinka monen tämän kirjan henkilöistä kuolinvuosi sijoittuu 1937-9 akselille.

Kirja antaa valtavan määrän lukuvinkkejä Stalinin vainoista selviytyneiden muistelmiin, johon minulla ei ole nyt aikaa. Eniten kiinnostaisi lukea Otto Wille Kuusisen toisen vaimon Aino Kuusisen (1886-1970) muistelmat, sillä niissä ilmeisesti on yksityiskohtaisia havaintoja vankileirin arjesta. On käsittämätöntä, että Otto Wille toimitti Ainon leirille, eikä tehnyt mitään naisen vapauttamiseksi. Aino virui leireillä 17 vuotta, ja onnistui loikkaamaan vanhoilla päivillään länteen.

Suomalaisten omista kolhooseista Karjalan tasavallassa olen lukenut muitakin teoksia, joista tunnetuin on Antti Tuurin romaani Ikitie. Tämänkin kirjan moni hahmo työskenteli muun muassa Säteen kollektiivissa Aunuksen lähistöllä. 1930-luvulla tila nimettiin uudestaan Papaniniksi venäläistämispolitiikan aalloissa. Tällöin kolhoosiin oli otettava muutakin kuin suomalaisväestöä. Vaikka suomalaisten perustamat kokeilutilat menestyivät alkuvaiheessa, niihin kohdistui myös paljon sabotaasia paikallisten asukkaiden toimesta.

Kolhooseissa naiset kokoontuivat mielellään tekemään käsitöitä iltaisin, mutta näitäkin puhdetöitä syynättiin ja pidettiin varsin epäilyttävinä. Minua todella liikutti, itketti ja vähän naurattikin havainto koruompelusta. Sitä pidettiin erityisen epäilyttävänä, viittasihan se porvarisnaisten joutilaisuuteen ja kyseenalaiseen koristautumiseen. Virallinen ohje kuului, että vain yksinkertaisten alusvaatteiden ompeleminen olisi sallittua. Näin ollen esimerkiksi karjalaisten omat koruompeleet olivat pannassa, viittasivathan ne myös hämärästi heimoaatteeseen.

Osalla suomalaisista oli maahan tullessaan henkilökohtaisia koruja, eivätkä kaikki olleet luovuttaneet niitä valtiolle. Muun muassa vihkisormuksista käytiin iänikuista taistelua, mutta kaikki eivät niistä luopuneet, vaikka niitä pidettiin erityisen paheellisina.

Pidin Lähteenmäen kirjoitustyylistä, joka oli sopivan toteava, jopa lakoninen. Hän ei jäänyt kauhistelemaan asioita, joita itse lukijana kauhistelin. Kirjaa lukiessani jäin jonnekin Karjalan kolhoosin punanurkan reunalle tutkiskelemaan ns. seinälehtiä, jotka olivat keskeinen propagandan ja kansanvalistuksen välitysmuoto maaseudulla ja vankileireillä. Kun painettuihin lehtiin ei ollut varaa, ne liimattiin seiniin, jotta mahdollisimman moni pystyisi niitä lukemaan. Mutta niihin suhtauduttiin suurella varauksella, ja varsinkin niissä esiintyvä huumori on mahtanut tuntua vankileirin asukkaista absurdilta tai loukkaavalta.

Kirjassa on jotain yhteistä Varpu Lindströmin teoksen Uhmattaret kanssa, joka on historiikki kanadansuomalaisten vasemmistoaktiivien vaiheista. Osa näistäkin naisista päätyi lopulta Neuvosto-Karjalaan. Vaikka toverittarien ja uhmattarien elämäntarinoihin liittyy paljon tragediaa, on kiinnostavaa tutkia myös niiden kansainvälisiä kytköksiä ja toivon elementtejä. On muistettava, että tämänkin teoksen naisista valtaosa oli liikkeellä maailman parantamisen tarkoituksessa. Mutta pelkkä hyvä tarkoitus ei vienyt pitkälle varsinkaan vainoharhaisessa poliittisessa koneistossa, joka päätyi syömään omia lapsiaan.

Eugeniikan sysimustaa historiaa

Teos: Kati Ranta: Taito -romaani oikeudesta elämään (Kustannus Mäkelä, 2021)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Tulipa sitten luettua yksi vuoden rankimmista romaaneista sopivasti ennen joulun alkua. Romaani oli sen verran vetävästi kirjoitettu, että vedin sen parissa päivässä, vaikka kyseessä on laaja ja juonellisesti kompleksinen teos.

Kati Ranta on Riihimäellä vaikuttava viestinnän asiantuntija, psykologian jatko-opiskelija, erityislapsen äiti ja nyt kahden teoksen kirjoittanut kirjailija. En olisi huomannut tätä teosta, ellei se olisi nyt ilmaantunut viiveellä suoratoistopalveluun.

Romaanin päähenkilö on myös erityislapsen äiti Riihimäeltä. Liina Lehtonen on rautatieläisen tytär, joka pääsee opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistoon vuonna 1930. Liinan isä Otto on myös tehnyt luokkahypyn omista lähtökohdistaan: hän on päässyt huutolaispoikana valtion leipään kiinni ja edennyt veturinkuljettajaksi.

Nuori Liina kohtaa Helsingissä suurempaa kurjuutta kuin mitä hän on koskaan nähnyt kotipuolessa. Hänen on otettava kortteeri hellahuoneesta Rööperistä, ja hänen vuokraemäntänsä on ilkeä juoppo, jonka kanssa eläminen on haasteellista. Yliopistolla hän kohtaa yläluokkaisen, suomenruotsalaisen Fannyn, joka uskaltaa lintsata luennoilta ja viettää boheemielämää. Fannyn isä Pehr Utter on perinnöllisyystieteen professori, joka ihailee saksalaisia alan auktoriteetteja.

Teoksessa varsinainen päähenkilö Taito syntyy vasta tarinan puolivälin jälkeen, mutta kaikki se, mitä tapahtuu ennen pojan syntymää on pakahduttavan karmivaa. Teosta onkin luonnehdittu historialliseksi trilleriksi. Juoni nivoutuu pitkälti Lapuan liikkeen nousuun ja siihen liittyvään radikalisaatioon. Itse olen jo lukenut kymmeniä teoksia Lapuan liikkeestä, ja näin ollen tämä juonenkäänne ei varsinaisesti tuonut minulle uutta tietoa, mutta oli hurjaa seurata Fannyn veljen, nuoren kartanonisännän Fabianin jokseenkin jakomielistä poliittista käytöstä.

Liinasta ei tule koskaan lääkäriä, koska hän tulee raskaaksi mahdollisimman raskaissa olosuhteissa. Hän päätyy pika-avioliittoon Vilhon kanssa, joka on tullut asumaan hänen isänsä nurkkiin ja viihtyy paikallisella työväentalolla. Taito on syntymästään saakka vaativa lapsi, ja kehityshäiriötä epäillään jo ensimmäisen elinvuoden aikana. Poika ei opi puhumaan, motorinen kehitys on viivästynyt ja varttuessaan hän alkaa saada epilepsiaan viittaavia kohtauksia. Liinalle tieto lisää tuskaa, ja hän haluaa selvittää Taiton terveydentilan perinpohjaisesti.

Liina edelleen luottaa siihen tietoon eugeniikasta, mitä hän on oppinut yliopistolla. Samaan aikaan aiheesta käydään debattia eduskunnassa ja eri poliittisissa leireissä. Valitettavasti Liinan tiedeusko vie hänet poikansa kanssa kauhujen matkalle Berliiniin, jonka lopputulema on äärimmäisen traaginen.

Romaani on hyvin kunnianhimoinen, ja se onnistuu kertomaan eugeniikan historiasta tavalla, joka saa laiskemmankin lukijan pysymään mukana. Sain tietää, että Ranta on kirjoittanut tätä teosta kymmenen vuoden ajan, ja se näkyy aiheeseen syvässä perehtyneisyydessä. Samaan aikaan jäin pohtimaan sitä, kuinka paljon vastoinkäymisiä ja pahuutta kirjailija voi ympätä yhteen teokseen. Oma sietokykyni oli rehellisesti sanottuna äärirajoilla teosta lukiessa, vaikka siinä oli paljon muitakin kerroksia kuin sysimusta eugeniikka.

Kysymys ihmisarvosta ja oikeudesta asianmukaiseen hoivaan ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään sitten 1930-luvun, ja tämä teos toimii loistavana muistutuksena siitä, mitä voi tapahtua, kun aletaan puhua ”heikommasta aineksesta”.

Arkkumaakarin rakkaustarina

Anna Englund: Lautapalttoo (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukijat: Karoliina Kudjoi ja Riitta Havukainen

Vuonna 1931 Pohjanmaalla tunnelmat ovat synkeän sinimustat, ja näihin tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa osa päähenkilöistä saa elantonsa ruumisarkkujen valmistamisesta. Anna Englundin esikoisromaanissa nuori Elena on nainut paikallisen arkkumaakarin Ilmarin, ja saanut kaupan päälle Manta-anopin, joka on koulinut miniästään perheyrityksen jatkajan. Avioliitto on lapseton, mutta kolmatta polvea selvästi odotetaan puuseppien sukuun.

Eräänä päivänä pajalle tulee arkkua ostamaan housupukuinen maailmallinen nainen, jonka eno on kuollut. Lidian olemus herättää pienellä paikkakunnalla paljon huomiota, ja myös Elena on utelias tulokkaan taustoista. Nainen on ammattivalokuvaaja Helsingistä, ja tutustuminen tähän jännittää, koska Elena pelkää kuulostavansa liian sivistymättömältä.

Pian Elena matkustaa uuden ystävänsä perään Helsinkiin, missä he eivät ole ainoita tällä tavalla rakastavia. Rakkaus keksii keinot tapaamisiin, vaikka se on laissa kiellettyä. Univormupukuiset saavat pian vihiä Elenan haureudesta, mutta hänelle luvataan lievää tuomiota, jos hän tunnustaisi toisen osapuolen houkuttelun suhteeseen. Virkavalta ei kuitenkaan osaa hoitaa tehtäväänsä tarpeeksi järeästi, ja Elena ehtii paeta kuulustelijoitaan suureen maailmaan.

Tämä on hieno, jopa elegantti romaani, jossa moni henkilö onnistuu voittamaan oman aikansa yhteiskunnan ahtaat käsitykset rakkaudesta ainakin yksityisellä tasolla. Manta-anopin avomielisyys tuntui jopa vähän liialliselta, mutta henkilöhahmona hän oli muuten varsin mainio. Ilmari onnistuu myös menemään omassa elämässään eteenpäin, eikä jää kantamaan turhia kaunoja eksälleen.

Kirjassa on sopivasti muutakin sisältöä kuin sateenkaarirakkaus, joten teos kiinnostanee kaikkia vanhan ajan käsityöläisammateista ja taiteen tekemisestä kiinnostuneita. Itse ihailin romaanissa eniten Englundin rajauksen taitoa, sillä hän onnistui saamaan aikaan varsin täyteläisen tarinan tiiviiseen formaattiin. Näyttääkin, että teosta on kypsytelty pitkään, mikä on johtanut vahvaan ja varmaan kirjailijan äänen löytymiseen.

1930-luvun Paulo Coelho?

Teos: Herman Hesse: Narkissos ja kultasuu (Gummerus, 1957, alk.1930)

Suomennos: Kai Kaila

Noin kuukauden päivät olen tavannut tätä jokaisen angstisen lukiolaisälykön hittikirjaa, jota en todellakaan lukenut lukiolaisena. Kirjahan on varsin valloittava, aistivoimainen ja helposti avautuva, mutta kuuluu tämän vuoden kirjamatkallani lähes toivottomiin tapauksiin. Juuri nyt Saksa ja keskiaika eivät kiinnosta minua piirunkaan vertaa.

Kirja kuvaa kahden nuoren miehen, munkkikokelas Narkissoksen, ja hänen oppilaansa Kultasuun kohtaamista ja kehittyvää ystävyyttä saksalaisessa luostarimiljöössä. Isä lähettää äidittömän Kultasuun luostariin, koska ei oikein osaa huolehtia pojastaan ja toivoo tälle vakaata uraa kirkon piirissä. Kultasuu on kuitenkin liian levoton omistaakseen nuoruutensa uskonelämälle, ja hän päättää lähteä etsimään itseään maailmalle kulkurina.

Oikeastaan Kultasuun matkakertomus pitäisi kirjoittaa uudelleen tämän päivän teinien kielellä, ja jos ymmärrän oikein, Anja Kaurasen Kultasuu (1985) oli oman aikansa uudelleentulkinta tästä klassikosta. Itse en taas voinut olla löytämättä Hessen sokraattisista dialogeista ja ylevistä henkisistä osuuksia joitain yhtymäkohtia Paulo Coelhon tuotantoon, varsinkin teoksiin Alkemisti ja The Pilgrimage. Onko Hesse sitten ollut omana aikanaan samanlainen populaari kassamagneetti kuin Coelho, sitä en tiedä.

Mutta joo, kovasti Kultasuu kaataa muijia pennittömänä, kodittomana kulkurina Saksanmaalla, ja monet muijat antavat hänelle piparin lisäksi ruokaa. Mutta harva haluaa ottaa Kultasuun pidemmäksi aikaa elätiksi, ja oikeastaan yksi hänen eksistentiaalisista ongelmistaan on se, miksi oikein kukaan mimmi ei halua tavata häntä uudelleen kuuman yhden illan jutun jälkeen. Välillä Kultasuu haluaisi kokeilla seukkaamista, mutta ehkä hänen maineensa on kiirinyt liian pitkälle, eikä tuosta maineesta ole helppo irtaantua.

Toinen vakavampi ulottuvuus romaanissa liittyy juutalaisuuteen, ja luulen, että Hesse yritti sanoa paljon tiivistetyssä muodossa keskiaikametaforan kautta omasta nykyisyydestään. Eli Kultasuu sattuu paikalle, kun juutalaisia kortteleita poltetaan ruttoepidemian aikana, eikä kuitenkaan tee mitään. Hän myös yrittää auttaa nuorta Rebekkaa, jonka isä on kuollut ruttoon, mutta Rebekka ehtii itsekin kuolla heidän pakomatkansa aikana. Johtuiko ruton nopea leviäminen juutalaiskortteleissa sitten ahtaista asuinoloista, mene ja tiedä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka 1930-luvun lukijat suhtautuivat tähän teokseen, ja joutuiko se SS:n kirjarovioihin.

Olen vähän kateellinen kaikille niille, jotka pystyivät nuoruudessaan ammentamaan viisautta tällaisista klassikkoteoksista. Itse pysyin kunnolla hereillä vain niissä kohdissa, joissa Kultasuu ryhtyy varsinaiseen taiteen tekemiseen melko varttuneena taiteen opiskelijana. Eli tajusin kirjan sisällöstä syvemmin noin kymmenen prosenttia. Varsinainen kulkurielämän kuvaus vertautuu minun päässäni coelhomaisiin kaupallistuneisiin sitaatteihin, mutta toistaiseksi olen silti onnistunut viihtymään enemmän jopa Coelho matkaoppaanani.

Juutalaisen Lontoon ytimessä

Teos: Anita Brookner: Family and Friends (Jonathan & Cape, 1985)

Anita Brooknerin kirjoja löytyi residenssistäni jopa kolme kappaletta, ja näistä kolmesta Family and Friends hauskutti minua eniten. En ennen tätä päivää tiennyt, että Brooknerilla oli puolanjuutalaiset vanhemmat, jotka olivat muuttaneet Britanniaan jo 1920-luvulla. Perheen alkuperäinen sukunimi oli Bruckner. Tämä selittää jotain kirjailijan teemojen valinnasta, ja kyllä ainakin näissä kolmessa putkeen lukemassani romaanissa on juutalaisia henkilöhahmoja.

Teos Family and Friends on näistä kolmesta teoksesta juutalaisin, eli se kertoo matriarkka Sofka Dornin hullunkurisesta perheestä Lontoossa 1930-50-luvuilla. Sofka on rikas leskinainen, jonka mies on ollut tehtailija. Hänellä on neljä aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta, joista poikien osaksi on tullut jatkaa perheen bisneksiä. Tyttärien uskotaan menevän pian naimisiin, joten heille ei ole suunniteltu duuneja perheyrityksessä.

Mimi ja Betty ovat hemmoteltuja prinsessoja, joilla ei ole paljoa muuta tekemistä kuin käydä Frank-nimisen sardinialaismiehen tanssitunneilla. Siskokset kilpailevat tanssinopettajan huomiosta, ja pian Betty karkaa Pariisiin Frank kannoillaan, aikeissaan valloittaa Moulin Rouge. Mimi jää lehdelle soittelemaan, ja ilman rohkeaa siskoaan hän pian muumioituu äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksipiiaksi.

Perheen vanhin poika Frederick ei yhtään jaksaisi johtaa tehdasta, joten managerointi jää kuopukselle Alfredille, joka aloittaa puurtamisen tehtaalla jo 16-vuotiaana. Pian Frederick löytääkin italialaisen morsiamen ja katoaa tämän kanssa Rivieralle hotellia pitämään.

Teos kertoo siis perheestä, joka pyristelee juutalaisten perinteiden ja moderniteetin ristipaineissa. Kovin uskonnollisiltva he eivät vaikuta, mutta tukea ja turvaa elämään tuo ”meidän jengi”, eli tärkeissä asioissa he luottavat vain muihin juutalaisiin. Sofka on ollut kasvattajana niin epäluuloinen, ettei ole päästänyt lapsiaan edes kouluihin, vaan on palkannut kotiopettajia. Tämän vuoksi hänen lapsiltaan puuttuu normaaleja sosiaalisia verkostoja. Nuorin lapsista, Alfred, vaikuttaa kuitenkin eniten kiinnostuneelta brittien tavoista, ja hänen vuokseen perheessä syödään sunnuntaisin perinteinen brittien sunnuntailounas.

Olen lukenut monia myöhempiä emigranttijuutalaisuuden kuvauksia, joissa ruoalla on ollut paljon suurempi merkitys. Tässä kuvatun perheen naiset eivät osaa kokata, vaan heillä on brittiläiset taloudenhoitajat ja piiat. Heidän kontaktinsa britteihin tapahtuu siis lähinnä palveluskunnan kautta. Sofkalle olisi tärkeää, että hänen lapsensa löytäisivät juutalaiset puolisot, sillä häillä on suuri merkitys yhteisössä. Mutta jos he eivät seurustele muiden juutalaisten kanssa, he tuntuvat löytävän seuraansa muita emigrantteja, kuten italialaisia.

Perheen meno äityy vielä kummallisemmaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun Betty ja Freredick ovat karanneet maailmalle ja Sofka elää kahden sinkkulapsensa kanssa. Rahan teossa taitava Alfred hankkii perheelle maaseutupaikan, Wren Housen, Kentistä, ja roudaa muorin ja siskonsa sinne joka viikonlopuksi. Muori varsinkin on täysin kädetön maaseudulla, eikä hänellä ole muuta tekemistä kuin kytätä poikansa oletettua sivusuhdetta Dolly-nimisen rouvashenkilön kanssa.

Kokonaisuutena teos on kepeämpi kuin muut Brooknerilta lukemani teokset. Päähenkilöistä kukaan ei ollut erityisen synkistelyyn taipuvainen. Mutta pintaa raaputtamalla teoksesta voi varmaan löytää monenlaisia omaelämäkerrallisia viitteitä, ja onhan tämä hieno ajankuva perheestä, joka elää vaikeina aikoina näennäisessä turvassa, mutta on tietoinen siitä, että osa ”omasta jengistä” on kokenut jotain paljon kauheampaa.

Samettiruusuja Sortavalasta

Teos: Terttu Autere: Lumen kätkemä (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Hautala

Kirjamatka rajantakaiseen Karjalaan jatkuu jo toisella dekkarilla. Olen lukenut ainakin yhden aiemman teoksen Terttu Autereen sarjasta, jossa päähenkilöitä ovat nuoripari Onerva ja Juhani Kuikka. Teokset sijoittuvat 1930-luvulle,ja niissä seikkaillaan eri paikkakunnilla luovutetussa Karjalassa ja muualla Itä-Suomessa.

Tässä teoksessa keskiössä on Sortavalan kuuluisa opettajaseminaari, jossa katoaa joulun aikaan tyttöjen asuntolan hoitaja Salli Kontula. Tapaus järkyttää koko yhteisöä, sillä uuden vuoden jälkeen neiti Kontula löydetään lumen alta kuolleena. Hän oli ehtinyt palvella seminaaria jo kolmentoista vuoden ajan, ja seminaarin puutarhuripariskunta luonnehti työkaveriaan samettiruusuksi.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti opettajaseminaarin arkea, moraalisääntöjä, naisten pukeutumista ja taloudenhoidon niksejä. Liinavaatevarasto tuntuu olevan johtolankojen ytimessä, sillä murhaaja on todennäköisesti käynyt siellä. Asuntoloiden määrärahoja kin syynätään, sillä epäillään teon takana olleen rahasotkuja. Mutta olisiko tuo säntillinen ja pidättyväinen talousmamsellina kuitenkin haksahtanut johonkin kulkukauppiaaseen tai muuhun auervaaraan?

Pidin teoksen tunnelmista ehkä enemmän kuin sarjan aiempien osien vastaavista. Sortavalan seminaari on kiinnostanut minua myös omien kirjoitusprojektieni kannalta, mutta jotenkin en saa lomastani tarinasta täysin kiinni ennen kuin matkustan paikan päälle. Toki mielessäni peilasin tätä tarinaa myös kaiken oppimani kanssa Jyväskylän opettajaseminaarista, mutta Laatokan maisemat loivat tarinalle erityistä vetovoimaa.

Täytyy kyllä myöntää, että olen lukenut näitä kirjoja enemmän ajankuvan kuin dekkarijuonten takia. Tässä kirjassa fiilistelin varsinkin vainajan kirjahyllyn kupeessa: ollapa paikka, jossa lukea Nyyrikkejä ja Hopeapeilejä kaikessa rauhassa! Myös lehtien kirjeenvaihtopalstat pääsivät framille hyvässä ja pahassa.

Onervan ja Juhanin saaga etenee tässä osassa raakausuutiseen, ja tämän vuoksi Onerva jäi ilman roolia rikoskäsittelyssä. Juhani asui kortteeria anoppilassa Sortavalassa, kun taas Onerva jatkoi koulun pitämistä maaseutupitäjässä.

Kirjasarja varmasti ilahduttaa varsinkin vintage-henkisiä lukijoita, sillä siinä kiinnitetään paljon huomiota naisten muotiin, ehostukseen ja kampauksiin. Käsilaukulla oli merkittävä rooli kerronnassa, sillä vainajan käsilaukku oli hukassa.