Solovetsk, Vorkuta, Kolyma

Teos: Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. (Into, 2019)

Gulag-vangit olivat kuin myyriä, jotka kaivoivat sokeina maata ja elivät tuntematonta elämää sen uumenissa. Ja samoin kuin myyristä, ainoa merkki heistä ovat maan pintaan muodostuvat kummut.”

Aloitin Luiden tien lukemisen jo viime kuussa, mutta ensi kohtaamisella teilasin teoksen liian masentavaksi. Nyt, kun luin Ruta Sepetysin vankileiriaiheisen romaanin Between Shades of Gray, kaivoin tämän matkakirjan uudelleen esiin ja annoin sille uuden mahdollisuuden. Vankileiri- ja keskitysleiriturismi ei kuulu varsinaisesti bucket listilleni, vaikka muuten olen kiinnostunut äärimmäisistä kohteista. Siispä tiedän lukevani teosta paikoista, jonne en todennäköisesti koskaan päädy.

Luiden tie on teos, jossa keskitytään Gulagin muistojen nykypäivään, varsinkin fyysisiin jäännöksiin. Kirjailijat ovat tehneet matkansa vankileirien saaristossa julkisilla kulkuvälineillä, pääasiallisesti junalla, mutta myös joitain matkoja bussilla. Matkalle lähdettiin Moskovan Gulag-museosta, ja kaksikko eteni Karjalan Solovetskin kautta kohti Komin tasavaltaa ja Siperiaa. Tunnetuimmat leirien jäänteet matkalla ovat Solovetsk, Vorkuta ja Kolyma, joista kaksi jälkimmäistä olivat erittäin pahamaineisia. Välillä kaksikko kävi pienemmissä kohteissa, jotka eivät ole suuren maailman tietoisuudessa.

Tämä 400-sivuinen teos on sivumääräänsä suurempi henkinen järkäle, joka voi tulla uniin. Noin kolmasosa tekstistä on kertausta yleisestä Neuvostoliiton historiasta, varsinkin sen synkimmästä ajasta eli 1930-40-luvuista. Kirjassa oli paljon asioita, joita en tiennyt/muistanut, joten historian kertaamisen osuudet sopivat minulle. Eniten matkakuvauksissa pidin nykyajan ihmisten suhteesta vaikeaan historiaan, ja nykykulttuurin kuvauksista. Kaksikko-Villeillä oli vastassa persoonallisia ja aiheensa kauttaaltaan osaavia oppaita, joista osa teki työtään myös oman turvallisuutensa uhaten. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa Memorial-säätiön palveluksessa oleminen on johtanut tekaistuihin syytteisiin vaikka pedofiliasta. Putinin Venäjällä Neuvostoliiton syntien esiin kaivaminen on todennäköisesti epäisänmaallista toimintaa, vaikka kyseistä valtiota ei enää ole olemassakaan. Gulag-museoita ylläpidetään, mutta ei näkyvästi eikä suurella rahalla.

Teos johdattaa lukijansa alkuperäislähteille, ja eniten minua alkoi kiinnostaa suomalaisten leiriltä selvinneiden muistelmat, kuten esimerkiksi Aino Kuusisen, Otto-Willen vaimon, joka eli leireillä 17 vuotta ilman, että mies olisi tehnyt elettäkään tämän vapauttamiseksi. Myös Tauno Flinkmanin tarina on erikoinen, sillä hän onnistui karkaamaan leireiltä neljä kertaa karkotuksensa aikana, mutta ei kuitenkaan päässyt loikkaamaan takaisin Suomeen.

Venäjän pohjoisten erämaakaupunkien identiteetti on muokkautunut pitkälti Gulagin ympärille, ja niiden nykyiset asukkaat ovat joko vankien tai vartijoiden jälkeläisiä. Kaupunkien monikulttuurisuus on silmiinpistävää, ja suomensukuisten kansojen jälkeläisten lisäksi asukkaissa on paljon ukrainalaista ja keskiaasialaista alkuperää. Liettualaiset ja latvialaiset ovat olleet ahkerimpia muistelijoita, eli heidän toimestaan näihin kaupunkeihin on pystytetty eniten muistomerkkejä ja hautausmaita. Balttikansojen erilaisuutta teoksessa myös korostettiin: jopa verrattuna inkeriläisiin tai Suomesta loikanneisiin kommunisteihin Baltian vangeilla oli enemmän tietoa ympäröivästä maailmasta ja tämän vuoksi enemmän vastarintahenkeä. Ehkä juuri siksi heitä myös pidettiin pahimpina pettureina, sillä heillä ei poliittisen uudelleenkoulutuksen jälkeenkään ollut varmuutta siitä, että Neuvostoliitossa olisi saavutettu ihmiskunnan korkein teknologinen ja taloudellinen edistys.

Kirjassa istutaan myös tämän päivän kuppiloissa, juhlitaan voitonpäivää ja kuunnellaan ihmisten arkisia murheita. Monet kirjan tämän päivän muistelijoista ovat Gulag-vankien lapsia tai lapsenlapsia, keski-ikäisiä hekin. Jos olet siis pitänyt Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmista, pidät varmasti tästäkin kirjasta sillä erotuksella, että tässä aihepiiri on luonteeltaan hyytävää. Näkee, että kirjoittajien on ollut pakko löytää siihen keventäviä tulokulmia, sillä nälän, kulkutautien ja kidutuksen kertaaminen ei tuo aiheeseen mitään uutta.

Teos johtaa minut maahaasteeni seuraavalle rastille, Valko-Venäjälle, johon valitsin Svetlana Aleksievitshin sota-aiheisen teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tässä siis viitataan Aleksievitshin toiseen teokseen, Neuvostoihmisen loppu, jossa myös käsitellään Gulagin henkistä perimää. Näitä molempia teoksia olen tankannut hitaasti, ja koen, että ne olivat vaivan arvoisia, vaikka molemmat raskassoutuisia.

Mainokset

Teinityttöromantiikan loppu?

Teos: Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija 1913-1937. (SKS, 2019)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Onnistuin viime vuonna lukemaan Ritva Ylösen teoksen Kalle Päätalosta, ja tartuin hänen uuteen teokseensa Saima Harmajasta kirjailijan kertojaäänen vuoksi. Toki Saima Harmaja myös kiinnostaa, mutta varsinkin halusin kuulla, mikä on Ylösen henkilökohtainen tulkinta suhteestaan Harmajan tuotantoon.

Minulla ei ollut teininä Harmaja-kautta, joten en osaa suhtautua teoksen johdannossa mainittuun teinityttöjen idolimyyttiin, jota Ylönen haluaa tällä teoksellaan purkaa. Ylönen oli Harmaja-fani keskikoulussa 1960-luvulla, mutta runouden merkitys hänen elämässään korostui, kun Ylönen menetti poikansa 70-luvun lopulla ja aikuisen tyttärensä perheineen vuonna 2010. Vastaavasti tuhannet suomalaiset ovat löytäneet Harmajan runouden nuoren läheisen kuoleman äärellä, ja Ylönen on taitava kaivamaan hänen tuotannostaan terapeuttisia ulottuvuuksia.

Harmajan runous kiinnostaa ihmisiä kovin erilaisista taustoista, näin todettiin viime vuosikymmenellä, kun SKS järjesti kirjoituskilpailun Harmajan runouden merkityksestä suomalaisille. Varmasti monia koskettaa eritoten hänen kuoleman läheisyyttä käsittelevät runonsa, ja varsinkin vaikeiden sairauksien kanssa kamppailevat ammentavat hänen parantolarunoistaan lohtua. Tuberkuloottiset runoilijat olivat Suomen historiassa jossain vaiheessa varsinainen teema, ja heitä lähti nuorena tuon taudin riivaamina varmasti enemmän kuin oman käden kautta. Myös Ylönen valottaa Saiman saamia tuberkuloosihoitoja, jotka jo sellaisenaan olivat lähes hengenvaarallisia vielä 1930-luvulla.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista ja varsinkin kuvauksesta Tarton-lukukaudesta vuonna 1933. Saima Harmaja oli kotona viihtyvä ja äitiinsä kiintynyt nurkkapatriootti, jolle matkustaminen ei ollut luontevinta toimintaa. Silti hän pääsi matkustamaan muutaman kerran ulkomaille, jopa Roomaan saakka, jonne hän autoili opiskelijatovereineen Itä-Euroopan halki. Tällaiset matkat ovat 1930-luvulla olleet kovin etuoikeutettujen kaupunkilaisten päähänpistoja, eikä Italian-matkan seurue selvinnyt reissustaan kommelluksitta. Yksi seurueesta katosi matkakassan kanssa, ja paluumatkalla autoa jouduttiin korjaamaan kalliilla niin, että kustannukset oletettavasti tuplaantuivat.

Minua on kiinnostanut suomalaisten opiskelijoiden harjoittama heimotyö Inkerissä ja Baltian maissa, ja siitä on löytynyt varsin vähän todisteaineistoa. Saima Harmaja ei Viron-reissullaan ollut varsinaisesti heimotyössä, mutta hän pääsi vierailemaan Itä-Viron inkeriläisalueella, ja kirjoitti runon ”Aamua kohti” Kalliveren pitäjässä, jossa heimotyötä tehtiin aktiivisesti läpi 30-luvun. Harmajan oma kanta nousevaan äärioikeistoon, ääri-isänmaallisuuteen ja fasismiin ei tässä Ylösen teoksessakaan tule täysin selväksi, mutta joissain hänen runoissaan on AKS-myönteisiä elementtejä. Itseäni tuo ei lainkaan ihmetytä, olihan hän Helsingin yliopiston opiskelijana vahvasti vaikutteiden alaisena. Toisaalta hänen runonsa saivat positiivisia arvioita myös vasemmistolehdissä, eli kovin vahvasti oikealle häntä ei voi sijoittaa.

Kuvaukset Saiman sairastumisesta, hoidoista ja hiljaisesta hiipumisesta ovat koskettavia, mutta ne osasin jo kuvitella ilman tätä teosta. Myös hänen rakkauselämänsä kuvaus tuntuu jotenkin ennalta-arvattavalta. Mutta itse kirjailijanuran kehityksen, opintojen ja minuuden pohdinnat ovat antoisia, ja pidin myös monista viitteistä tämän päivän Harmaja-fanien tulkintoihin.

Paikoitellen teoksessa sorrutaan kovin mitättömien yksityiskohtien muisteluun, mikä tuntui pitkästyttävältä. Esimerkiksi Saiman sulhasen Jaakko Holman pituuskasvu ei olisi voinut minua vähääkään kiinnostaa, ja muutenkin ulkonäön kuvausta oli liikaa. Ylönen tekee huolellista, pikkutarkkaa työtä, ja teos voisi toimia myös laajempana historian oppikirjana nuoremmille lukijoille. Ajan hengen kuvausta on paljon, ja se on kiinnostavampaa kuin sivuhenkilöiden sukutaustat. Ajan henkeen kuului myös se, että WSOY:llä julkaissut runoilija päätyy salakihlauksen jälkeen talouskoulun ruoanlaittokurssille, sillä eihän naimisiin voinut mennä ilman olennaisia vaimon taitoja. Kovin kapinallisena ei Saima Harmajaa siis voinut pitää, vaan hän mukautui äitinsä ja sukunsa poroporvarilliseen ideologiaan.

Saima Harmajan pikkusisko Kirsti lähti ajasta iäisyyteen vasta viime vuonna, kun taas isosisko Outi kuoli synnytykseen jo ennen Saimaa. Myös Saiman veli Tapani kuoli lentäjänä talvisodassa, ja Saiman äiti Laura kuoli ennen eläkeikää. Perheen kaupunkiasunto Ullanlinnan Kasarmikadulla on Outi-siskon samannimisen tyttären omistuksessa, ja Ylönen koki tähtihetkiä saadessaan kirjaa kirjoittaessaan vierailla tuossa kodissa. Kirjassa näkyy siis myös Harmajan lähisukulaisten jälki, ja se tuo tekstin vielä lähemmäksi kohdettaan. Pysyvyyden ja jatkuvuuden teemat korostuvat kirjan sukutarinoissa, ja myös Saimalle sukujuurten merkitys oli keskeinen.

En osannut kaivata mitään lisää tähän kattavaan ja omakohtaisen koskettavaan elämäkertaan, mutta muutamista kohdista olisin kaivannut karsintaa. Mikä on olennaista taiteilijaelämäkerrassa on toki puhtaan subjektiivinen makukysymys, ja ehkä tosi fanit innostuvat myös teoksen arkiproosaosioista. Kirja luultavasti on antoisampi luettuna tekstinä kuin äänikirjana, koska varsinkin vuosilukujen litaniat olivat tylsää kuunneltavaa. Runositaatteja taas oli mukava kuunnella Päivi Istalan, Harmaja-seuran puheenjohtajan eli ”tosi fanin” tulkitsemana.

Sanskriittilaisen neidon pauloissa

Teos: Vasyl Kozeljanko: Hopeinen hämähäkki (Basam Books, 2006)

Suomennos: Eero Balk

Tavallaan suorittamani maahaaste on myös kirjojen ”konmaritusta”: sitä tulee tutkittua pinoja, joihin ei ole koskenut vuosiin, ja pohdittua myös niistä luopumista. Tein kuitenkin oikein, kun en viime muutossa heittänyt pois eksotiikkaosastoani, varsinkaan näitä lukemattomia hyllynlämmittäjiä. Nyt hyllystä löytyivät täsmäteokset Ukrainaa ja Albaniaa varten – molemmat teoksia, joita en ole jaksanut viime vuosikymmenellä kuin vilkaista, molemmat aihepiireiltään aivan liian vaativia silloiselle mielentilalleni.

Ukrainalainen Vasyl Kozeljanko (1957-2008) oli yksi maan menestyksekkäimpiä kirjailijoita myös kansainvälisesti. Hän kehitti oman ”vaihtoehtoisen Ukrainan historian” koulukuntansa, ja kirja, jota luen on yksi hänen tunnetuimpiaan. Tunnetumpi hän kai kuitenkin on ollut Itä-Euroopan maissa kuin Länsi-Euroopassa, sillä en löytänyt häneen viittaavia artikkeleita englanniksi, mutta jokusen saksaksi.

Romaani on puoliksi dekkari, puoliksi ilkikurinen veijariromaani, jossa rikosten selvittäminen jää lapsipuolen asemaan muulta kohkaamiselta. Päähenkilöinä ovat nuoret rikoskomisariot, saksalaistaustainen Helmut ja unkarilaistaustainen Karol, jotka on palkattu jäljittämään suuren maailman rikollisia Cernautin kaupungin paremmissa piireissä. Etsivät saavat käyttöönsä aivan liikaa valtion rahaa, joka kuluu alkoholiin, keikarin varusteisiin ja maksullisiin naisiin. Tarina alkaa vuodesta 1938, ja liikkuu ajallisesti monilla tasoilla.

Miesten huomion keskipisteenä on rikollisten sijaan mystinen leidi, ”sanskriittilainen” Maria Vidatha. Tuo kansallinen luokitus lukee hänen pakolaisille annetussa Nansen-passissaan. Suurin osa tuolla statuksella kulkevista ihmisistä ovat Venäjän valkoemigrantteja, mutta Marian alkuperä on todellinen arvoitus. Hänen oletettu intialaisuutensa ei vakuuta nuoria poliisimiehiä, mutta ulkonäölliset avut kylläkin. Valloituksessaan kilpakosijat eivät valitettavasti pääse pitkälle, mutta rukkasten saaminen puolin ja toisin vahvistaa heidän ystävyyttään.

Kirjassa nauretaan varsinkin tuon ajan nousevalle nationalismille, natsisympatioille, ja rikkaan yläluokan ”henkisille” harratuksille kuten vapaamuurariudelle. Teos sijoittuu Romanian puolelle, vaikka siinä on monia ukrainalaishahmoja. Kaupunki siis kuului ennen toista maailmansotaa Romanialle, mutta kuuluu nykyään Ukrainalle ja tunnetaan nimellä Chernivtsi. ”Pikku Wieninäkin” tunnettu kaupunki oli ennen toista maailmansotaa kosmopoliitti kulttuurikeskittymä, jossa varsinkin juutalaisten osa oli merkittävä.

Vaihtoehtoisen historian saralla kirjassa kuljetaan Jeesuksen aikaisten hopearahojen reittiä monesta Euroopan kohteesta kohti Bagdadin toria 1000-luvulle. Bagdadin torikuvaus onkin loistelias, ja voisi toimia itsenäisenä novellina. Myös kirjan nimi on houkutteleva arvoitus, jonka salaisuus pysyy aivan loppumetreille saakka.

Jos minulta kysyttäisiin kirjan juonen tiivistelmää, en osaisi sitä antaa. Ansiokasta siinä on tunnelmallisuus, ajan hengen kattavuus, ja varsinkin ruokakulttuurin antelias kuvaus (kukapa tietää, mitä aineksia on kaspiankääryleissä?). Toisaalta hahmoissa ei ole kummoista psykologista syvyyttä, eikä varsinkaan naisnäkökulma ole kovin onnistunut. Tämä on miehinen kirja, jossa naiset näyttelevät miehisen halun objektin roolia. Kuitenkaan nämä poliisihahmot eivät ole erityisen machoja, vaan heidän touhuistaan tulee enemmän mieleen lukiolaishuumori.

Joku aasinsilta päässäni muodostui tämän teoksen ja suomalaisen Mikko Porvalin historiallisten dekkarien välille, vaikkakin nämä ovat eri tasoisia kielellisesti. Porvalin dekkareissa ansiokasta on huolellinen taustatyö, mutta kaunokirjallisesta näkökulmasta ne ovat helpohkoja viihdekirjoja. Tämä romaani taas loistaa kielensä vuoksi, ja varsinkin omituisen, vanhahtavan sanaston. Tosin en voisi kuvitella, että tämä teos olisi taipunut suosituksi kirjasarjaksi – sellaiseksi se on aivan liian härö.

Silti täytyy tunnustaa, että kuljin edelleen tämän teoksen kanssa ymmärrykseni äärirajoilla siksi, että siinä a) vilisi ukrainalaisia termejä, joita ei aina kunnolla selitetty, b) minulla ei ollut tarpeeksi tietoa tuon alueen etnisistä jännitteistä, eli osa siihen liittyvästä huumorista meni ohi, ja c) en ole tottunut lukemaan dekkareita, jotka ovat näin kunnianhimoisia kielellisesti. Suuren osan ajasta olin kirjasta hämmentynyt, ihan hyvällä tavalla. Kirjan ymmärtäminen vaatinee keskivertolukijalta kontekstin huolellista kartoittamista. Hyvää romaanissa tosin oli, ettei Kozeljanko sorru helppojen historian oppituntien antamiseen ulkomaisille, pihalla oleville lukijoilleen. Minun tuli ainakin nyt kerrattua, mikä alue oli Bessarabia, koska en koskaan kouluaikoina tajunnut, mihin alueeseen sillä viitattiin.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 34/196: Ukraina. Teos voisi myös sopia kohtaan Romania, mutta kyseessä kuitenkin on ukrainalaisen nykykirjailijan teos, eli noudatan sijoituksessa kansallisuusperiaatetta.

Vain punaiset kulkevat paljain päin

Teos: Arturo Pérez-Revante: Vakooja (LIKE, 2017)

Suomennos: Einari Aaltonen

On paljon sotia, joiden historiasta en tiedä tuon taivaallista, ja Espanjan sisällissota on yksi niistä. Tiedän, että Suomestakin sinne lähti joitain sosialistismielisiä seikkailijoita visioimaan uudesta maailmasta, tunnistan Picasson Guernican ja olen lukenut Hemingwayn kuvauksia sodan kaaoksesta. Mutta jos minulle annettaisiin tehtäväksi kuvata sodan tapahtumaketju loogisesti tai kartoittaa eri osapuolia tarkemmilla nimillä, olisin aika hukassa. Olisin lonkalta heittänyt, että sotaa käytiin kommunistien ja Francon fasististen joukkojen välillä. Todellisuudessa tilanne oli paljon monimutkaisempi, ja tuon ajan tavallisen kansan näkökulmasta vähintään yhtä sekava. 

Arturo Pérez-Reverte palaa tässä teoksessa vuoteen 1936, ja kuvaa tapahtumia, jotka osittain ovat sattuneet oikeasti. Päähenkilönä on paatunut tuhlaajapoika, keski-ikää lähestyvä Lorenzo Falco, joka on toiminut palkkasoturina ja – murhaajana monessa pahassa paikassa kotimaansa ulkopuolella. Hän on toimittanut aseita IRA:lle, pannut ihmisiä kylmiksi Turkissa, Krimillä ja Balkanilla, myynyt huumeita, hummaillut Berliinissä ja palannut kotimaahansa palvelemaan Francon salaista poliisia. Moraalisesti Falco ei koe kannattavansa muuta aatetta kuin kommunisminvastaisuutta, ja hänet on koulittu hoitamaan tehtävä ensin, ajattelemaan vasta jälkikäteen. 

Teoksen tunnelmat ovat tummat ja hyvin autenttisen oloiset, ja Falcon asenne naisia kohtaan rasittavan seksistinen ja machoileva. Mutta kirjassa on monenlaisia naistoimijoita, joista yksi, Eva Rengel nimeltään, onnistuu laittamaan machoilijan järjestykseen. Eva on nainen, joka vaatii pääsyä salaisen iskujoukon eturintamaan, ja nainen, jonka tausta on sopivan salamyhkäinen. Toki Falco epäilee ihastustaan lesboksi, koska tällä on huolittelemattomat kynnet ja liian atleettinen vartalo. Romaanin jännite rakentuu pääasiallisesti tämän kohtaamisen ympärille. 

En voi sanoa, että ihastuin päähenkilöihin, ja loppua kohti tarina äityi liian julmaksi omaan makuuni, mutta ainakaan kirjailijaa ei voi syyttää historian sievistelystä tai kirjoittamisesta uudelleen nykypäivän poliittisesti korrektin lukijan makuun. Espanja ei takuulla ole ollut sukupuolten tasa-arvon mallimaa 1930-luvulla, joten turha kai on valittaa francolaisten riveissä taistelleiden asennemaailmasta. Jännitysromaanina Vakooja on ulkomaiselle lukijalle melko haasteellinen, mutta hyvin koossa pysyvä. Koska en tiennyt sodasta paljoa, jouduin tätä lukiessani googlaamaan monia perusasioita, minkä jälkeen teksti alkoi elää uutta elämäänsä. 

Kirjassa on kiinnostavia symboleja, kuten sotilaiden käyttämät päähineet. Vasemmistolaisten tapa käyttää baskereita boheemiuden ja vastarinnan merkkeinä juontaa kai juurensa tästä sodasta, kun taas teoksen oikeistolaisilla on pakkomielle kunnon hattuihin – koska vain punaiset kulkevat paljain päin. Toisaalta vahvan lukutaidottomuuden maassa monilla paikallisilla oli vaikeuksia tunnistaa kahden puolen ideologisia eroja, ja näin ihmisiä oli helppo kalastella vastapuolen riveihin. Tasavaltalaiset osoittavat tässä suurta mieltymystä kaikkeen amerikkalaiseen, joten kommunistien suosimissa baareissa rakastetaan Betty Boopia ja biljardin peluuta. Kuppilat saavat uusia, kansanomaisia nimiä kuten ”Tärsky” ja junista poistetaan matkustusluokat. Kaikki tämä harmittaa falangisteja, jotka kokevat elintasoaan uhattavan törkeällä tavalla. 

Francolaisten ja kommunistien lisäksi kirjassa vilisee legioonalaisia, karlisteja, anarkisteja, maureja (pohjoisafrikkalaisia palkkasotureita oikeiston riveissä), ja you name it, loputon määrä pikku vähemmistöjä, joiden lojaalius on kyseenalaista. Falcon oma filosofia tässä ideologisessa sekamelskassa on tyly, mutta ymmärrettävä. Se on skorpionin periaate: ”katso hitaasti, iske nopeasti, häivy salamana.”

Tämä on tiivis episoditeos, joka ei pyrikään taustoittamaan koko sodan kaarta. Jännitysromaaniksi kerronnallinen ote on taiteellinen, ja parasta siinä on uskollisuus tuon ajan mentaliteeteille. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon kirjasta lopulta ammensin nihkeähkön alun jälkeen. Luin tämän vain uusi maahaaste silmällä pitäen, eli kyseessä oli hätäinen random-kohtaaminen, mutta puhtaan kaunokirjallisesta näkökulmasta Arturo Pérez-Revante tuntuu tekijältä, jonka tuotantoon voisi tutustua uudestaankin. Hänen kirjojaan on saatavilla suomennoksena LIKE:ltä yli kymmenen, ja hän kuuluu Espanjan suosituimpiin kertojiin. 

Maahaasteessa kohta 7/196: Espanja. 

Unohduksen ja anteeksiannon kahvilassa

Teos: Max Manner: Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani, 2018)

Eilen Suomen Helsingissä, itsenäisyyspäivän mielenosoituskulkueessa, liehuivat natsiliput, ja tällainen kulkue sai siitä huolimatta, poliisin takavarikoitua nämä ”ikuisen onnen ja vaurauden” symboleilla koristetut kankaanpalat, jatkaa etenemistään sananvapauden nimissä.

Elämme vaikeita ja kummallisia aikoja, enkä muista, olisinko aiemmin kokenut holokaustista muistuttamisen olleen näin ajankohtaista. Silti holokaustista kirjoittaminen on aina kaksiteräinen miekka, ja varsinkin on muistettava, että ne henkilöt, jotka kaipaisivat eniten muistutusta, eivät tartu fiktiiviseen teokseen, jossa juutalaisvainojen uhreihin suhtaudutaan empaattisesti. Kirjallisuus ei yleensä toimi asennekasvattajana tai terapeuttina sellaisille, jotka ovat jo päättäneet kieltää jonkun historiallisen ilmiön. Tai niille, jotka hyväksyvät sen ja kunnioittavat sen perintöä muun muassa asettamalla seppeleitä SS-sotilaiden haudoille. 

Max Manner on monipuolinen kirjailija, joka kertoo Kadotettujen kahvilan esipuheessa löytäneensä uuden romaaninsa aiheen käytyään juutalaismuseossa Kölnissä joulukuussa 2016. Ihmettelen myös hänen tuotteliaisuuttaan, sillä tämä temaattisesti raskas teos oli jo markkinoilla kesällä 2018. Keski-Euroopassa asuvana ulkosuomalaisena hän on toki saattanut alitajuisesti kerätä aineistoa teokseensa jo pitkään ennen päätöstä sen kirjoittamisesta. 

Teos sijoittuu Wieniin, Pariisiin ja Itä-Ranskan maaseudulle, ja siinä seurataan nuoren Kathrine Schultzin vaiheita puoliksi juutalaisena maanpakolaisena. Ennen kristalliyötä Kathrine on elänyt työteliään kahviloitsijaperheen ainoana lapsena, mutta kahvilan kohtalo on sinetöity sen jälkeen, kun tytön isä Andreas viedään epäiltynä kommunistisen salaseuran pitämisestä. Isä ei ole tiennyt siitä, että oikeasti salaseuran kokoukset on sallinut Kathrine itse, koska hänen poikaystävänsä Matthias on mukana maanalaisessa toiminnassa. Kathrinen ja Matthiaksen rakkaus leiskuu kuumana kesällä 1937, mutta vuonna 1939 siitä ei ole jäljellä kuin  riekaleet, kun Kathrine lähtee väärennetyillä papereilla kohti uutta elämää Pariisissa. Matthiaksen lempi on laimeaa, ja monessa vaiheessa hän kieltää sen olemassaolon. 

Odotin kahvilateeman olevan jotenkin kattavampi kuin miksi se jäi. Kirjan nimi on kuitenkin kutsuva ja osuva, ja se kuvaa Wienin kaupungin kerroksellista muistia, luottamusta, sen murtumista ja uudelleenrakennusta olosuhteissa, joissa myöhempi kaupallinen menestys ei auta lääkitsemään sodan syvimpiä arpia. Nuoren Kathrinen sotaretki on enimmäkseen traaginen, ja siihen liittyy syvä itsensä kieltämisen prosessi. Sota-ajan Pariisi ei ole paljon Wieniä helpompi ympäristö nuorelle ummikolle, vaan Kathrine päätyy hukuttamaan aiemmat murheensa seuraneitinä ”teehuoneessa”, joka tarjoaa palveluksia natsisotilaille. 

Kathrine Schultz on jykevä hahmo, joka kertoo tarinaansa 88-vuotissyntymäpäivien aattona. Tuntematon kirjailija on tullut häntä haastattelemaan, mutta haastattelun ehdot ovat tiukat, eikä Kathrine halua varsinkaan tulevansa keskeytetyksi. Hän on onnistunut tekemään perheensä yrityksestä menestyneemmän kuin ennen sotaa, mutta luottamus kanssaihmisiin on edelleen kortilla. Nykyhetkeen palaavat tarinankerrontaepisodit luovat teokselle dramaturgista ryhtiä, ja hirvittävän surullisen alkuosan jälkeen tarina alkoi elää uutta elämää sotaretken päätyttyä. 

Henkilöhahmojen rakennuksessa Manner onnistuu välttämään liian mustavalkoiset asetelmat. ”Pahiksia” tai ”hyviksiä” ei pääse syntymään, vaan kaikki tekevät huonoja tai hieman parempia ratkaisuja olosuhteissa, joissa silkka opportunismi on suurimman osan aate. Kathrine ei itsekään ole suuri hyväntekijä, vaan hänen persoonansa kolhiintuu vaikeissa oloissa siinä missä kaikkien muidenkin. Sodanjälkeiset kohtaamiset ovat vaikeita, ja monen natseja myötäilleen nuoren kohtalo on vielä traagisempi kuin Kathrinen itsen. 

Luin teoksen yhdeltä istumalta, koska tarina oli koukuttava ja sujuvakielinen. Välillä teksti tuntui vähän liiankin sujuvalta, ja olisin ehkä arvostanut useamman kertojan tekniikkaa – vaikka poika Paulin tai pojantytär Beaten muodossa. Yhden kertojan strategia ei ole ontuva eikä ohut, mutta minusta kirjassa oli muitakin ulottuvuuksia kuin holokaustista selviytyminen, ja nuo olisivat päässeet paremmin näkyviin, ellei kirjaa olisi kerrottu vain pian kuolevan, muistoihinsa uppoutuneen vanhuksen näkökulmasta. 

Pidin varsinkin siitä, että kaikki hahmot olivat fiktionaalisia ja ei-suomalaisia, koska olen viime aikoina lukenut liian monta suomalaisteosta, joissa päähenkilöt ovat olleet natsikoneiston johtohahmoja tai niiden suomalaisia myötäilijöitä (vrt. esim. Terhi Rannelan Frau, Rosa Liksomin Everstinna ja Heidi Köngäksen Dora, Dora). Tavallisten työläisten, sosialistien, prostituoitujen ja leipäjonojen asiakkaiden näkökulmat olivat kaikki tässä muistojen kahvilassa loistokkaasti läsnä. Ja näin Kadotettujen kahvila osoittautui sympaattisemmaksi ja monipuolisemmaksi teokseksi kuin nuo kolme edellä mainitsemaani, joista kaikista pidin puhtaan taiteellisesta näkökulmasta. 

Jos ehdit lukemaan kaksi teosta Mannerilta, kannattaa lukea tämä ja toiseksi uusin teos Loiset, jossa seikkaillaan Ranskan Calais’n ”viidakossa”. Pakolaisten ahdinko ja identiteettien moninaisuus ei ole paljoa muuttunut 80 vuodessa. Erityisen hienoa on, että suosittu dekkarikirjailija kykenee vaihtamaan genreä ja ehkä sitä kautta myös hieman lukijakuntaansa.  

Kiitos myös vangitsevasta kansikuvasta. Kaiken kaikkiaan teos oli ravisuttava ja sen siivillä pääsi kauas vaikeaan, mutta silti elämisen arvoiseen historiaan. 

Pala erikoisempaa kirkkohistoriaa

HunanTeos: J. Pekka Mäkelä: Hunan (LIKE, 2018)

Tänä vuonna Finlandia-ehdokkaista kaikki teokset kiinnostavat, mutta Olli Jalosen Taivaanpallo tuntuu vahvimmalta kandidaatilta jo ensi kättelyssä. Valinnoissa ilahduttaa myös se, etteivät kaikki teokset sijoitu Suomen kamaralle, ja että niissä on historiallista hajontaa. Ehdokkaista olen nyt lukenut kaksi kuudesta, ja Pauliina Rauhalan Synninkantajat jäi kesken, mutta uskon tuntevani tuon kirjan sisällön suht hyvin.

J. Pekka Mäkelän Hunan herätti mielenkiintoni heti ehdokkaiden julkaisun jälkeen, enkä usko, että olisin löytänyt kirjan näin nopeasti ilman ehdokkuutta. Mäkelä on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta kaksi teemaa, Kiinan historia ja suomalainen lähetystyö ovat molemmat lähellä sydäntäni. Kiinan historiaan en ole perehtynyt muuten kuin kaunokirjallisuuden kautta, kun taas lähetystyöstä minun pitäisi tietää hieman enemmän opintojen kautta. 

Teoksen päähenkilö on suomalainen Helvi Söderman, opettaja ja maisterisnainen, joka jättää luonnontieteiden opettajan virkansa kotimaassa ja seuraa kutsumustaan Kiinan Hunan-provinssin lähetysasemalle. Helvi on mysteerinen neiti-ihminen, joka pitää ulkokohtaista ja -kultaista päiväkirjaa, eikä päästä muita lähettiläitä kovin lähelle itseään. Kaikki aseman lähettiläät, Helvi, Ilta ja Arvi ovat vahvassa uskossa, mutta eivät noudata täysin samoja oppeja sanaa levittäessään. 

Teos seuraa Helvin ja kahdeksan muun avainhenkilön vaiheita vajaan kymmenen vuoden ajan, ja kerronnan keskiössä on uskonnon ja poliittisen vakaumuksen vuoropuhelu. Ideologiaa ja vakaumusta kirjassa onkin niin runsaasti, että se välillä uuvuttaa. Kiinalaiset hahmot ovat kuitenkin tässä suhteessa paljon kiinnostavampia kuin suomalaiset, ja kaikista lattein uskonnollinen ja poliittinen pohtija valitettavasti on Helvi itse. Hänen työparinsa Ilta on särmikkäämpi, koska hän potee alemmuuskompleksia suhteessa ”ylhäiseen” maisterisnaiseen ja on enemmän taipuvainen juoruiluun. Arvissakin on enemmän särmää kuin Helvissä, päätyyhän tämä jopa kyseenalaistamaan kristinuskon paremmuutta suhteessa muihin uskontoihin ja jättämään lähettilään työn henkisen etsinnän vuoksi. 

Kirjan vahvuus ja samalla ongelmallisuus piilee sen faktuaalisessa taustassa. Mäkelä on lähtenyt jatkamaan edesmenneen äitinsä kirjaprojektia isotädistä ja kummitädistä, eli Helvi Söderman on ollut oikeasti Kiinassa vaikuttanut lähetystyöntekijä. On selvää, että kirjailija haluaa tehdä tällaiselle suvun merkkihenkilölle kunniaa, eikä siksi kehitä hahmoon ylimääräisiä kerroksia, kuten fiktiossa on yleensä tapana tehdä. Helvi jää pliisuksi hahmoksi, jonka ainoa erikoisuus on vahva saksalaismielisyys ennen sodan puhkeamista. 

Kirja välittää kuitenkin erinomaisesti Kiinan kansan syvästi jakaantunutta poliittista mielialaa, ja sota-ajan ja sitä edeltävien vuosien levottomuutta. Erityisen kiinnostavaksi nousi kysymys kristillisten koulujen roolista kommunistisen sukupolven henkisenä kasvattamona. Varmasti moni kommunisti-intellektuelli oli noihin aikoihin saanut kipinän lukea Marxia ja Leniniä luettuaan ensin Raamattua ja opittuaan länsimaista tapakulttuuria lähetystyöntekijöiltä. 

Pidin varsinkin Chan Yenin kapinallisen ja neiti Liun itseoppineen intellektuellin hahmoista. Neiti Liun kohtalo raiskauksen uhrina, pidätyskyvyttömänä vammaisena, tuntui harvinaisen traagiselta, mutta häntä ei kuitenkaan jätetty kärsimään kohtalostaan yksin. Naisten asema ei Hunanin maakunnan kylissä ole helppo, mutta Mäkelä rakentaa vahvatahtoisia naishahmoja, joilla on oma mieli myös moniavioisissa järjestelyissä.

Yhdeksän kertojan tekniikka tekee romaanista monisyisen, mutta myös raskassoutuisen. Varsinkaan en saanut paljoa irti sveitsiläisen Wolffin pariskunnan aviokriisistä. Kertomalla Wolffeista Mäkelä on ilmeisesti halunnut tuoda kirjaansa länsimaisia hahmoja, jotka eivät elä pyyteetöntä kristillis-siveellistä elämää, mikä sellaisenaan on haasteellinen romaanin kulmakivi. Sellainen uskonnollinen yhteisö, jossa kellään ei saisi olla salaisuuksia, ei lopulta ole kiinnostava fiktion kohde, ellei sen sisällä tapahdu rikoksia tai jos meno ei lipsahda aivopesun puolelle. 

Hunanissa oli paljon samoja viboja kuin Lauri Mäkisen teoksessa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka kertoo suomalaisten pitkäaikaisesta missiosta Ambomaahan. Molemmat ovat ansiokkaita varsinkin siirtomaahistorian ja lähetystyön kuvaajina, mutta Mäkisen teoksessa henkilöhahmot olivat syvällisempiä. Mäkelä taas kunnostautuu laajempien historiallisten tapahtumien kaarten maalaajana, ja antaa enemmän toimijuutta kiinalaisille itselleen. 

Hunan on sen tyyppinen avainromaani, jonka kautta uskoisin joidenkin lukijoiden etsivän lisää samantyyppistä luettavaa. Tarina, joka johtaa uusiin tarinoihin ja inspiroi mahdollisesti lukemaan myös Kiinaa käsittelevää tietokirjallisuutta. Ja jos joku lukee Hunanin ensimmäisenä Kiinaan sijoittuvana romaanina, sille kannattaa varata runsaasti aikaa. 

 

 

Herra Lewis Hennalan kasarmilla

huomenna kevätTeos: Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa (Otava, 2018)

Vuosi 1918 alkoi olla minun lukemistoissani loppuun taputeltu teema jo alkuvuodesta, mutta on näitä romaaneja silti tipahdellut senkin jälkeen, välillä kieltämättä muun lukemiston puutteessa.

Pasi Pekkolan aiempaan Kiina-aiheiseen romaaniin olin  ihastunut, ja tiesin romaanissa Huomenna kevät palaa olevan myös vahva lapsinäkökulma. Aloitin romaanin lukemisen jo alkusyksystä, mutta sain sen loppuun vasta tällä viikolla. Takkuilu ei ainakaan johtunut kielestä, henkilöhahmoista, eikä juonestakaan, joka oli uskottava, mutta kekseliäs. Ehkä kärsin empatiavajeesta: lasten sota-aiheisia teoksia olen lukenut liikaa varsinkin muista sodista ja muilta mantereilta. Näkökulma ei varsinaisesti muutu, olipa kyseessä Kambodzha, Syyria vaiko Fellmanin pelto.

Teoksessa on kolme kertojaa, Eeva, Eino ja ”Kukkakeppi”-Henrik, jotka ovat kotoisin samasta Villilähteen kylästä Lahden kupeesta. Eeva ja Eino ovat punakaartilaisen lapsia, ja Henrik läheisen kartanon nuorin poika, juuri ja juuri kelpoinen sotimaan. Henrik on jo ennen sotaa lähennellyt teini-ikää lähestyvää Eevaa isäntämiehen elkein; myöhemmin Hennalassa hän ei ole tuntevinaan tyttöä. Henrikistä tulee valkoisten parissa legendaarinen ”Hurja-Henkka”, joka suorittaa punaisten teloituksia konemaisesti ja tunteettomasti, koska käsky käy.

Kukaan näistä nuorista ei selviä sodasta ilman syviä traumoja. Eeva ja Eino otetaan kasvateiksi maatilalle Pohjanmaalle, mutta kumpikaan ei juurru vieraaseen maakuntaan. Eeva lähtee maailmalle, ja Eino kokee olevansa siskonsa hylkäämä. Hänestä tulee naimakauppojen kautta menestynyt liikemies, mutta vierauden kokemus vaimon yltäkylläisyyteen tottuneessa suvussa on vahva. Henrik taas pakenee häpeäänsä Amerikkaan, jossa hän elää ulkopuolisen tarkkailijan yksinäistä elämää suomalaisen yhteisön reunamilla.

Kirjassa on kolme aikatasoa, sodan tapahtumat, 1930-luvun loppu ja 1950-luku, jolloin lapset ovat nelikymppisiä. Vaikka lapsuuden kuvaus oli koskettavaa, pidin enemmän sodan seurausten kuvauksesta. Varsinkin Henrikin New York-kuvaus oli riipivää, koska hän ei päässyt sodan varjoista eroon siirtolaisenakaan. Tuntui, että sinne muuttaneiden muistot olivat kitkerämpiä kuin kotiin jääneiden. Henrikin pakkomielle luontaislääketieteeseen pitää sisällään piilotetun fasismin siemenen, eikä hänen ammatillinen toimintansa Suomessakaan tunnu kestävän päivänvaloa.

Eevan ja hänen ystävänsä Ellenin ystävyydessä oli ripaus Bonniea tai Clydea, tai Thelmaa ja Louisea. Näiden keski-ikäisten orpojen elämänasenne oli harvinaisen dekadentti ja juureton, ja koin kauhua lukiessani Eevan visiiteistä tohtori Koivusen vastaanotolle. Kirja sai minut pohtimaan vaihtoehtohoitojen ja ns. uskomushoitojen historiaa aivan uudesta näkökulmasta, mikä oli yllättävä plussa teoksessa, jonka pääteema oli kansalaissota.

Tässä teoksessa ja äskettäin lukemassani Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla oli päällekkäisiä teemoja, ja osittain koin lukevani samaa kirjaa kahdesti. Pekkolan teos on kuitenkin rakenteellisesti helppolukuisempi ja kompaktimpi esitys naisten ja lasten asemasta sodan loppumetreillä.  Lahden kaupungin kasvua ja kehitystä kuvataan myös tarkkapiirteisesti ja lämmöllä. Se oli vetävää kerrontaa myös kaupunkia huonosti tuntevalle lukijalle.

En aina innostu elävistä eläinhahmoista romaaneissa, mutta Einon herra Lewis-kanin läsnäolo lohdutti lohduttomimmissa kohdissa. Satujen ja tarinoiden korjaavasta roolista traumakokemuksissa teos antaa varsin kattavan esityksen. Myös hevosten rooli kasvaa loppua kohti metaforiseksi, ja pidin varsinkin kansikuvan symboliikasta.

Ehkä tämä teos oli vahvempi sisarussuhteen kuvauksena ja puheenvuorona lääketieteen etiikasta kuin sotakirjana. Se miellyttänee varmasti sellaisia lukijoita, jotka ovat enemmän kiinnostuneita sodan psykologisista vaikutuksista kuin itse taisteluista ja toiminnasta.

Lukulistallani vuoden 1918 suhteen on vielä ainakin Jari Järvelän Kosken kahdella puolen, joka näyttää päässeen kuuden Finlandia-finalistin joukkoon tänään. Kai näistä tuoreista kansalaissota-teoksista voisi joku päivä tehdä jonkun vertailevan koosteen, jos virtaa riittää.