Autonaisen viimeisellä matkalla

hassinen paritTaidan tänä vuonna kuulua ensimmäisten joukkoon, jotka kirjoittavat jotain Pirjo Hassisen uusimmasta romaanista Parit (Otava, 2018). Hassisen laajasta tuotannosta laskeskelin, että vain 5 romaania on jäänyt lukematta, mutta joitain olen lukenut monenkin vuoden viiveellä niiden julkaisusta. 90-luvulla lukemistani teoksista en muista kunnolla kuin Joelin, kun taas 2010-luvun teokset ovat tuoreessa muistissa. Ehkä enemmänkin kuin seksuaalisuus tai politiikka Hassisen tuotannossa minua on kiinnostunut uskonnollinen tai hengellinen ulottuvuus, mitä tosin ei ilmene kuin muutamassa teoksessa.

Parit ei ole erityisen poliittinen eikä hengellinen romaani, vaikka se käsittelee vahvasti porvarillisen ja oikealle rähmällään olevan suvun historiaa. Seksuaalisuus, ruumiillisuus ja aistillisuus ovat Hassisella kestoteemoja, mutta tällä kertaa erotiikkaa vahvempana Parit-romaanissa nousee elämänkumppanuus ja jopa agape-rakkaus. Kirja on myös vahva Jyväskylä-historiikki, ja varsinkin sen 1930-luvun historia nousee tutkimusaiheeksi.

Luen romaania entisenä jyväskyläläisenä ja henkilönä, jolla on myös sukujuuria kaupunkiin. 1930-luvun historia on silti minulle etäisempää, koska lähisukulaiseni juurtuivat kaupunkiin vasta toisen maailmansodan aikana. Olen kyllä lukenut varsinkin kirjassa mainitusta Mustan Karhun ravintolasta (jota kuvataan mainiosti), mutta varsinkin Kinkomaan keuhkoparantolan historiasta minulla oli vain vähän tietoa. Mäki-Matin työväenluokkaiset korttelit kiviä heittävine resuisine lapsineen ikuistettiin myös elävästi. Hassinen on tehnyt huolellista työtä luodessaan tälle sukutarinalle laajemmat historialliset puitteet, ja erityisen ansiokasta on, ettei kaikki kirjassa keskity yläkaupungin rikkaidenrantaan ja Seminaarinmäen alueelle.

Romaanin Grahnit ovat vauras porvarissuku, jossa yhteydet kaupungin silmäätekeviin ja seminaariin ovat olleet tiiviit jo 1800-luvulta saakka. Vuonna 1938 sukuun adoptoidaan uusi jäsen, 17-vuotias Leena, joka tulee Kuopiosta kaupunkiin ollakseen lähempänä keuhkotautista äitiään Minnaa. Minnan sisko Maria on onnistunut naimaan itseään vanhemman leskimiehen Alfred Grahnin, jolla on vaikea suhde ainoaan elossa olevaan lapseensa, Werneriin. Werneristä on tullut juoppo jo 19-vuotiaana ja hän on muuttanut uhmakkaasti asumaan ”vaimonsa” Akselin luo Mäki-Matin torppaan. Kostaakseen kieroon kasvaneelle pojalleen hän ottaa Leena-tytön erityiseksi suojatikseen ja kustantaa tälle autokoulun, jotta perheen siniselle Fordille tulisi jotain käyttöä.

Naisen ajaminen vuonna 1938 ei ole ollut aivan itsestäänselvää, ja kun katsoo maamme tieverkostoa ja muuta kansantalouden statistiikkaa, huomaa, kuinka varakkaasta perheestä tässä oikeasti on kyse. Leena lahjotaan sukuun uppiniskaisen Wernerin kesyttäjäksi, mutta alusta asti on selvää, että hänellä on itsenäinen urasuunnitelmansa. Älyllisesti Leena on supersuoriutuja, mutta tunteiden tasolla hän jää suremaan äitinsä kuolemaa takertuvalla tavalla. Kirjassa kuvataan Leenan akateemista uraa varsin vähän, eli Hassinen ei ole kiinnostunut hänen julkisesta elämästään. Leena elää kiihkeästi viimeisiä vapauden vuosiaan, ja pompahtaa taas kuvioihin eleganttina emeritaprofessorina, suvun matriarkkana, joka ei ole erityisen dominoiva eikä vaativa.

Rakastuin romaanin ensimmäiseen kolmannekseen aivan pidäkkeettömästi, ja luin myös sujuvasti kahden muun aikakauden kerrokset, mutta Ollin ja Tarjan avioliiton kuvauksessa ei ollut minulle, 1970-80-lukujen kasvatille, kovin paljoa uutta annettavaa. Leenan ainoasta pojasta Ollista kasvaa pahempi öykkäri kuin isästään, jolle juominen ja rilluttelu ovat lähinnä olleet keino peittää homoseksuaalisuuttaan ja kapinoida isäänsä vastaan. Olli taas elää murrosikäänsä vielä yli 60-vuotiaana, mutta äidin rakkaus hulivilipoikaa kohtaan on kaiken kestävä.

Romaanin nykyajassa Leenan lapsenlapsi Aino kamppailee on/off-suhteessa Marko-nimisen ”taviksen” kanssa, joka on monella tapaa Leenan sukulaissielu – nuorena orvoksi jäänyt mies, jolla ei ole tietoa isästään. Sukupolvien väliseen dialogiin syntyy uudenlaista syvyyttä, ja autoilun teema nousee taas tärkeäksi Leenan jäätyä leskeksi yli 90-vuotiaana. Marko osoittautuu romaanin hahmoista joustavimmaksi ja kehityskelpoisimmaksi, kun taas hänen vaimonsa Aino potee naiivia syyllisyyttä tulevasta perinnöstään ja etuoikeutettujen ihmisten valikoivaa maailmantuskaa.

Aivan samaa mystiikkaa ja flow’ta Hassinen ei Jyväskylä-kuvauksissaan tavoita kuin Pasi Ilmari Jääskeläinen monessa kaupunkiin sijoittuvassa romaanissaan, mutta uskoisin, että se saattaa tavoittaa suuremman lukijamäärän siksi, ettei lukijan tarvitse ihastua harjukaupunkiin saadakseen romaanista jotain irti.  Päähuomio romaanissa ei liity ”siisteihin” paikkoihin, vaan ihmissuhteisiin ja ylisukupolvisiin mekanismeihin, jotka ylittävät paikallisen intressin. Kirjaa voi siis lukea, jos ei tunne Jyväskylää ja silloinkin, jos jostain syystä kokee sen olevan täysin epäkiinnostava välisuomalainen tuppukylä.

Jostain syystä minua romaanissa puhutteli eniten autoiluteema, kuvaus Leenan autokoulun käynnistä, ja hänen ensimmäisistä autoretkistään kaupungin ulkopuolelle. Myös Leenan viimeiset autoreissut koskettivat, koska tässä ”satujen isoäiti” käy uusimassa korttinsa vielä 92-vuotiaana ja luopuu siitä vasta ajettuaan pikku kolarin Sokoksen parkkihallissa. Koska elämme muuttuvia aikoja, en näe todennäköisenä, että enää seuraavien sukupolvien ikäihmiset ajaisivat tuossa iässä – eli romaanissa kuvattu teräsmummous on merkki katovasta kansanperinteestä.

Mainokset

Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.

 

Kadonneen saaren shampanjaomenat

ZilliacusIhanuusvaroitus. Tässä päivityksessä on vähän asiasisältöä ja paljon taivastelua.

Olin viime torstaina hiljaisuuteen ja luonnon ihmettelyyn kannustavassa seminaarissa, ja muutama tunti ennen sitä sain käsiini Benedict Zilliacuksen muistelmateoksen Kertomus kadonneesta saaresta (Kirjayhtymä, 1990). Kirja oli niin mukaansatempaava, että melkein olin jättämässä seminaarin sikseen sen vuoksi. Onneksi en jättänyt, koska kirjan ja seminaarin sisällöt komppasivat täydellisesti toisiaan.

Benedict Zilliacus (1921-2013) oli kirjailijanuran lisäksi Hufvudstadsbladetin päätoimittaja ja teatteri-ihminen. Minulla taitaa olla enemmän havaintoja hänen vaimostaan Jutta Zilliacuksesta, koska lapsena seurasin mielenkiinnolla naispoliitikkoja. Molemmilla puolisoilla on ollut sukujuuria idässä: Jutan virolainen perhe oli muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumousta pakoon, kun taas Benedictin sukujuuria oli muun muassa Viipurin alueella.

Kertomus kadonneesta saaresta keskittyy kasvavan pojan muistikuviin Hapenen saaresta ja kartanosta Viipurinlahdella. Viipurin saaristo oli aikanaan elinvoimaista, virkeää seutua, jonne oli säännöllinen matkustajaliikenne. Hapenen kartanolla oli pitkä historia: se oli muun muassa toiminut Katariina Suuren piilopirttinä, ja myös Krimin sota oli jättänyt jälkensä maastoon.

Kirjassa eletään pitkälti vuotta 1934, jolloin kartanoelämän loppua ei osattu vielä aavistaa. 13-vuotiaan poikakertojan maailmassa postimerkeillä on vielä suurempi osa kuin naapurisaarten alasti aurinkoa palvovilla tytöillä. Hänen isänsä on saarella enemmän läsnä lasten elämässä kuin kaupungissa. Saarella isällä on aikaa perehdyttää poikiaan olennaisiin miehisiin taitoihin, kuten metsästykseen ja veneilyyn. Kaupungissa hän on etäinen ja kiireinen, ja perheen lapset ovat myös tottuneet elämään pitkiä aikoja palveluskunnan hoivissa. Vanhemmat matkustavat paljon Euroopassa, ja hermosairasta äitiä hoidetaan parantolassa Sveitsissä.

Kartanoelämän kuvaus on kyllä anteeksipyytämättömän yläluokkaista, monimutkaisista menyistä viinikellarin sisältöön saakka. Saarelle kuskataan erikoisia herkkuja Viipurin putiikeista, joista saa mustekalaakin paremmin kuin Helsingistä. Isän viinikellari on omanlaisensa pyhäkkö, ja kukkulalla on ”Bacchuksen temppeli”, huvimaja, jossa on grogi-ikkuna.

Yltäkylläisyydestä huolimatta nuori kertoja on huumaantunut puista ja kielometsistä, ja kokee suurinta yhteenkuuluvaisuutta luonnonmaiseman kanssa. Hän potee alemmuutta, koska ei pysty rymyämään paljasjaloin metsäpoluilla samaan tahtiin kesämökkien nuorten kanssa – kaupunkilaisjalat ovat liian tottuneet kenkien suojaan. Saarelaiset opettavat kartanon lapsia kalastamaan ja sienestämään, mutta metsästyskausi on pyhitetty suvun omille miehille ja heidän vierailleen.

En ole lukenut yhtään Marcel Proustin teosta loppuun, mutta uskallan silti väittää Zilliacuksen muistelutekniikkaa proustilaiseksi. Teos tarjoaa iloa kaikille aisteille, ja aistielämysten aatelia edustavat saaren omat shampanjaomenat, joita myydään myös ulkopuolelle. Omenien säilöminen ja varastointi on oma taidelajinsa, ja niiden pirskahteleva maku on ainutlaatuinen. Tilalla erikoistutaan myös tomaattien, kurkkujen ja kauppakukkien viljelyyn, mitkä ovat vielä erikoisuuksia 1930-luvun kaupankäynnissä.

Kirjassa ei lopulta tapahdu suuria, mutta tunnelmat ovat herkkiä ja monisyisiä. Benedictin pahin källi on porsaslauman värjääminen erivärisillä värijauheilla – ainoa rike, josta hän saa äidiltään piiskaa eläinrääkkäykseen vedoten. Loma-aikoina hän saa seurakseen ystävänsä Willy Kyrklundin, joka asuu Harlussa ja muuttaa myöhemmin Uppsalaan tullakseen suureksi runoilijaksi.

Toinen maailmansota ei kohdellut Viipurinlahden saaria lempeästi. Jo talvisodan taistelut runtelivat rakennuskantaa, mutta tässä vielä palattiin välirauhan aikana arvioimaan tuhoja. Vuoteen 1944 mennessä koko saaren asutus oli pommitettu, eikä sinne tullut uutta asutusta neuvostoaikana. Zilliacuksen perhe pääsi vierailemaan saarella ensimmäistä kertaa vuonna 1989, jolloin maihinnousu tapahtui Kristina Brahe-risteilyalukselta. Vaikka kartanosta oli enää jäljellä pergolan pohjaa, hunajantuoksuiset niityt tervehtivät kirjailijaa samalla lempeydellä kuin lapsuudessa.

Olen lukenut useamman teoksen näistä Viipurin seudun kadonneista kesäparatiiseista. Kertomus kadonneesta saaresta on toistaiseksi niistä vakuuttavin myös kaunokirjallisesta perspektiivistä – moni muu teos on kiinnostava historiallisena dokumenttina. Tämä on sydäntä lämmittävä klassikkoteos, jossa paha maailma on kaukana ja josta voi myös kaivaa esiin henkisen, jopa hengellisen ulottuvuuden. Koska pääsy noille saarille lienee edelleen työlästä, voimme me saarihullut silti nauttia menneen maailman tunnelmista kirjojen välityksellä.

Epävakauden sukuraamattu

Mustat ikkunatHenkisyys, hengellisyys, kirkkohistoria ja mielenterveyden järkkyminen ovat kaikki teemoja, joista olen kiinnostunut (myös kaunokirjallisesti), ja siksi tartuin tällä viikolla omakustanteeseen, mitä teen harmillisen harvoin. Nytkin arviointijonossa on kaksi muuta varsin laadukasta omakustannetta, mutta niiden arvioijana olen, myönnettäköön, laiska ja myös varovainen – varovainen siksi, etten ainakaan halua arviollani heikentää itseni kanssa samassa asemassa olevan kirjailijanalun mahdollisuuksia menestykseen.

Heini Röyskön esikoisromaani Mustat ikkunat (2017) oli löytö Tampereen seurakuntien kirjastosta, jossa on kolme hyllyrivillistä uskontoon liittyvää fiktiota. Kirjasto on ensisijaisesti ammattikirjallisuuden kehto, mutta ilmeisesti seurakuntien työntekijät ovat saaneet tilata sinne suosikkejaan. Olen aina löytänyt sieltä minulle sopivaa luettavaa, ja tämäkin teos vaikutti jo kannen tasolta saakka kutsuvalta.

Romaani kertoo suomalaisesta suvusta, jossa on vahva lähetystyön perinne, alkaen isoisovanhempien ajoista Ambomaalla 1900-luvun alussa. Keskiössä on helluntailainen ydinperhe, jonka äiti on luterilaisen lähettilässuvun kasvatti, isä taas itäsuomalaisesta helluntaisuvusta. Perheen äiti on karannut oman sukunsa painostavaa perimää mennäkseen naimisiin tulevan helluntaisaarnaajan kanssa, eli liittyminen uskonnollisesti kiihkeämpään seurakuntaan on hänen tapansa kapinoida. Teoksen nykyisyydessä eletään enimmäkseen 1980-90-lukuja Suomessa, Pohjanmaalla ja pääkaupunkiseudulla, mutta takaumien kautta siinä matkustetaan myös aiemmille vuosikymmenille ja Ambomaalle.

Teoksessa on ainakin temaattisesti paljon yhteistä Lauri Mäkisen historiallisen dekkarin Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala, 2015) kanssa. Uskallan sanoa näin, vaikka en ole vielä lukenut tuota mainiota teosta loppuun. Röyskön romaanissa Ambomaa-osio oli ohuempi ja helpompi ymmärtää, mutta varmasti yhtä perusteellisesti tutkittu. Olin lukevinani Mäkisen teoksesta enemmän kritiikkiä suomalaisten kolonisaatiopyrkimyksiä kohtaan, kun taas Röyskön teoksessa muuten kontrolloivat ja vallanhimoiset Ambomaan matriarkat suhtautuvat miltei yltiöhumaanisti mustiin seurakuntalaisiin, varsinkin mustiin naisiin.

Kirjassa oli yksi minua ärsyttävä tekijä, joka esti minua samastumasta täysin kenenkään henkilöön. Henkilöhahmoilla ei ole nimiä, vaan heihin viitataan etäisesti ”isoäitinä”, ”isänä”/”toiminnanjohtajana”, ”äitinä”, ”isosiskona”, ”pikkusiskona” jne. Tämä tuntuu tarkoin harkitulta etäännyttämiskeinolta, mutta samalla se luo tekstiin hieman vaivaantuneen tunnelman. Ellei teos olisi kertonut minua aidosti kiinnostuneista teemoista, se olisi saattanut jäädä minulta kesken tämän kerronnallisen keinon vuoksi.

Kirjan pääteemaa, eli perheen äidin psyykkistä sairastumista, Röyskö kuvaa koskettavasti ja riipivästi. Mustia ikkunoita on ollut suvun muissakin taloissa kuin 80-luvun rivitalossa, jonne perheen tyttäret palaavat iltapäivinä koulusta sydämet pamppaillen. 50-luvun pappilassa on ehkä vielä kelmeämpi tunnelma kuin Ambomaan lähetysasemalla. Romaani kuvaa onnistuneesti psyykkisen epävakauden henkistä perimää sukupolvesta toiseen, ja sitä, kuinka siihen on suhtauduttu eri vuosikymmeninä varsinkin kristillisissä piireissä. 1980-90-luvuille tultaessa psyykkistä sairautta aletaan jo uskovaistenkin piireissä lähestyä enemmän sairautena kuin saatanallisena riivauksena, mutta perheen äidin poissaoloja ei silti haluta selitellä monisanaisesti seurakuntalaisille ilkeiden juorujen pelossa.

Romaanista on vaikea päätellä, onko se edelleen helluntailaisessa yhteisössä vaikuttavan kirjailijan teos vai jonkun, joka on ottanut etäisyyttä kasvuympäristöstään. Kuitenkin luulen, ettei tällaista asetelmaa voi luoda ilman omakohtaista kokemusta vapaiden suuntien uskonelämästä (kertoo nimimerkki helluntailaisuudesta kirjoittanut ilman helluntaitaustaa). Helluntailaisuudesta on tullut viime aikoina muitakin vahvoja (usein osittain omaelämäkerrallisia) romaaneja, ja siinä tarinoiden kirjossa Mustat ikkunat on vahva ja omaperäinen avaus. Minusta erityisen kiinnostavaa oli vertaileva näkökulma luterilaisen ja helluntailaisen kasvatuksen välillä.

Ansiokasta romaanissa olivat myös pohdinnat lähettiläsperheiden, varsinkin niiden lasten, psyykkisestä jaksamisesta ja identiteettipulmista. Romaanin perhe ei voi lähteä kaukomaille äidin psyyken epävakauden vuoksi, mutta perheen isä pääsee yksin toteuttamaan itseään lähetysjärjestön toiminnanjohtajana. Röyskö osoittaa myös hienovaraisesti lähettiläiden osittain puhtaan itsekkäät motiivit, joita kätketään hengellisen maailmanvalloituksen pyyteettömään kaapuun. Olisin voinut lukea tästä teemasta kokonaisen toisen romaanin, varsinkin lapsikertojien näkökulmasta.

Kokonaisuutena Mustat ikkunat tuntuu varsin vahvalta ja eheältä esikoisromaanilta, ja ihmettelenkin, miksi tätä ei ole julkaistu kaupallisella kustantajalla. Romaanin loppua kohti aloin kyllästyä liiallisiin takaumiin, mutta tämä lienee puhdas makuasia. Jos olisin lukenut tätä esilukijana, ainoa asia, josta olisin napissut vahvasti, oli kerrontatekniikka. Muuten, kielellisesti, temaattisesti ja myös henkilöhahmojen uskottavuuden kannalta tämän romaanin siivet kantavat, ja myös tiivistämisen taito Röysköllä on vahvasti hallussaan.

Teos näyttää saaneen huomiota kristillisissä medioissa, joten on hyvin todennäköistä, että kirjailijalla on itsellään vahva tausta helluntailaisuudessa. Blogiarvioita en löytänyt. Suosittelen teoksen lukemista silti lämpimästi niillekin, jotka eivät koe vapaita suuntia läheisiksi, koska mielestäni teoksessa ei ollut piiruakaan sentimentaalisen uskonnollisuuden makua.

 

Onko muilutusten aika ohi?

tuuri (1)Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.

Lastenvaunuilla kohti eturintamaa

Pahan palveluksessaOlen tässä itse kirjoittamassa jotain uusnatseihin liittyvää ”naisellista” fiktiivistä kertomusta, ja siihen liittyen olen joutunut kertaamaan ja laajentamaan tietouttani kansallissosialismista. Eilen illalla katsoin YLE Areenasta riipivän dokumentin ”Rotusoturit” meidän yhteisestä nykyhaasteestamme täällä Pohjoismaissa. Kaikki eivät varmasti ole tietoisia siitä, kuinka uskollisesti Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) jäljittelee Kolmannen valtakunnan perintöä. Dokumentti oli osittain kuvattu Suomessa, mikä lisäsi sen riipivyyttä. Toki olen ollut tietoinen sen toiminnasta, ja myös sen lailla kieltämisestä viime vuoden lokakuussa, mutta liikkeen johtohahmot ovat hyvin harvoin antaneet julkisia haastatteluja medioissa. Ja tyyppien näkeminen ruudulta (saati sitten kasvotusten) on aivan eri asia kuin heistä lukeminen uutisissa.

Radikaalin äärioikeiston volyymi on edelleen pieni, mutta heidän kykyänsä saada aikaan pahaa ei kannata aliarvioida. Liikkeen ”isoäidin” Vera Oredssonin puheet ja touhut tuntuivat koko porukasta käsittämättömimmältä ja äärimmäisimmiltä. Euroopassa asuu edelleen kourallinen näitä ”natsipappoja” ja -”mummoja”, joita uusnatsit palvovat ja kärräävät aggressiivisiin mielenilmaisuihinsa. Oredsson ja hänen saksalainen aatesisarensa Ursula Haverbäck ovat viimeisen vuoden aikana taas käyneet käräjöimässä holokaustin kieltämistään, ja ilmeisesti välttäneet vankilan korkeaan ikäänsä tai terveydentilaansa vedoten. Ja Heinrich Himmlerin tytär Gudrun nauttii uusnatsiliikkeessä lähes jumalallista kunnioitusta.

Tähän opiskeluhaasteeseen liittyy myös brittiläisen Paul Rolandin tietokirja Pahan palveluksessa. Naisena Natsi-Saksassa (Minerva, 2017, suom. Pertti Jokinen). Kirja kartoittaa niin tavallisten perheenäitien, SS-eliitin rouvien kuin aktiivisessa palveluksessa olleiden naisten roolia fasistisen valtiokoneiston rakentajina. Tämä ei ole lajissaan ensimmäinen vastaava teos, mutta sen ansiona on, että se yhdistää tietoa monesta eri lähteestä ja suunnasta. Näkökulma on brittipainotteinen, eli siinä käydään läpi myös Britanniasta Saksaan lähteneiden ja britti-saksalaisten naisten kokemuksia Kolmannesta valtakunnasta.

Noin puolet kirjassa mainituista naisista olivat minulle ennastaan tuttuja ainakin nimeltä, ja varsinkin SS-johtajien vaimojen tarinoiden suhteen tämä teos tuskin tarjoaa mitään uutta. Goebbelsien pariskunnan uskottomuusdraamat, ja Magdan muotitietoisuus ja kiihkeä seuraelämä seitsemän lapsen äitinä toki luovat tirkistelynhalua. Spekulaatiot Hitlerin mieskunnosta ja seksuaalisen käyttäytymisen omituisuuksista tuntuivat hyvin kuluneilta, ja ylipäänsä Hitler-kultin avaaminen uudesta, kiinnostavasta näkökulmasta tuntuu miltei mahdottomalta tehtävältä.

Kiinnostavia naishahmoja kirjassa olivat filmitähdet, ja tietysti Leni Reifenstahl, jonka omituisesta urasta elokuvaohjaajana on takuulla olemassa kymmeniä oikeita elämäkertoja ja tutkimuksia. Filmitähdissä oli paljon ulkomaan kansalaisia, jotka kävivät vain heittämässä keikkaa Berliinissä, eivätkä siksi joutuneet sotasyyllisiksi. Noin 90% natsi-Saksan elokuvatuotannosta ei muutenkaan käsitellyt politiikkaa tai sotaa sivuavia teemoja, vaan sen tarkoituksena oli tuottaa harmitonta viihdettä kevyen ideologisessa kaavussa. Elokuvien merkitys oli kuitenkin suuri, koska muuta viihdeteollisuutta rajoitettiin merkittävästi. Esimerkiksi v. 1935 jazzklubit ja kabareeteatterit kiellettiin, koska niissä tarjottiin paheellisia vierasrotuisia vaikutteita.

Todella mielenkiintoinen hahmo oli brittiläinen Unity Mitford, nuori aristokraatti, joka muutti Saksaan seuratakseen Führeriä. Hän pääsi idolinsa lähipiiriin siksi, että hänet koettiin jotenkin strategisesti hyödylliseksi, ja hän hengaili natsipiireissä muutaman vuoden, kunnes yritti itsemurhaa Adolfin omalla aseella ja kärrättiin takaisin kotiinsa tämän kustannuksella.

Roland tarjoaa myös vastarintaliikkeen naisten tarinoita, vaikka ne ovatkin tässä vain sivujuoni. Esimerkiksi SS-upseerin vaimo Lily Wust rakastui juutalaistaustaiseen naiseen Feliceen, ja piilotteli tätä kotonaan sujuvasti. Felice kuoli tuberkuloosiin Theresienstadtin leirillä, mutta Lily jatkoi aktivismiaan sodan jälkeen, ja hänestä on tullut merkkihenkilö sekä Israelissa että LGTB-yhteisöissä.

Kirja on teemoiltaan monipuolinen, mutta henkilöiden runsaan määrän vuoksi se sortuu myös pinnallisuuteen. Ja koska pahoista natseista on vaikea kirjoittaa ottamatta heidän tekoihinsa kantaa, omaperäisen äänen löytyminen vaatii kirjoittajalta paljon ponnisteluja. Pikkulasten ampumisista on lähes mahdotonta kirjoittaa olematta sentimentaalinen, mutta samalla voidaan miettiä, ketä sentimentaalisuus palvelee. Näiden kauheuksien sanoittaminen (missään genressä) on varmasti vaikeampaa kuin kuvittaminen tai säveltäminen.

Itseäni puhuttelee yleensä eniten kauheuksia käsitellessä abstrakti kuvataide. Mutta en kykenisi lukemaan kokonaista kuvailevaa teosta esimerkiksi tässä mainitun kotirouva Erna Petrin isänmaallisista ansioista. Myös keskitysleirien vanginvartijoiden sielunelämän intiimi tutkiskelu menee ymmärrykseni yli.

Pahan palveluksessa ei ole taideteos, eikä se ole tieteellinen tutkimus, vaan yleistajuinen tietokirja. Ja luulisin, että se tarjoaa tietoa varsinkin sellaisille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita journalismista ja ”human interestistä” enemmän kuin sukupuolipoliittisesta analyysista. Kirjailija toki vaikuttaa olevan kartalla näistä keskusteluista, mutta ei mene niissä kovin syvälle. Vahvin naishistoriallinen ulottuvuus tässä oli alkupuolen kartoitus natsien hyvin kirjavasta naisjärjestökentästä, ja myös siinä historiassa näytti olevan täydet farssin ainekset käsissä. Siinä päästiin jo jonkun uuden äärelle myös tutkimuksellisesti, ja se antoi käsityksen saksalaisten naisten halusta nousta poliittisiksi toimijoiksi haasteellisena ja ristiriitaisena aikana.

Jos haluat lukea yhden kirjan aiheesta, suosittelen mieluummin esimerkiksi Terhi Rannelan romaanin Fraun lukemista kuin tätä, koska myös se valottaa muidenkin kuin Lina Heinrichin persoonaa ja poraa psykologisesti syvemmälle kuin tavanomaisesti kirjoitettu tietokirja voi tehdä. Tämä teos on taas pätevä henkilögalleria ja yleistajuinen historiikki, ja sen lähteitä tutkimalla voi päästä syvemmälle jonkun kirjassa kuvatun ilmiön pariin.

 

Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.