Epävakauden sukuraamattu

Mustat ikkunatHenkisyys, hengellisyys, kirkkohistoria ja mielenterveyden järkkyminen ovat kaikki teemoja, joista olen kiinnostunut (myös kaunokirjallisesti), ja siksi tartuin tällä viikolla omakustanteeseen, mitä teen harmillisen harvoin. Nytkin arviointijonossa on kaksi muuta varsin laadukasta omakustannetta, mutta niiden arvioijana olen, myönnettäköön, laiska ja myös varovainen – varovainen siksi, etten ainakaan halua arviollani heikentää itseni kanssa samassa asemassa olevan kirjailijanalun mahdollisuuksia menestykseen.

Heini Röyskön esikoisromaani Mustat ikkunat (2017) oli löytö Tampereen seurakuntien kirjastosta, jossa on kolme hyllyrivillistä uskontoon liittyvää fiktiota. Kirjasto on ensisijaisesti ammattikirjallisuuden kehto, mutta ilmeisesti seurakuntien työntekijät ovat saaneet tilata sinne suosikkejaan. Olen aina löytänyt sieltä minulle sopivaa luettavaa, ja tämäkin teos vaikutti jo kannen tasolta saakka kutsuvalta.

Romaani kertoo suomalaisesta suvusta, jossa on vahva lähetystyön perinne, alkaen isoisovanhempien ajoista Ambomaalla 1900-luvun alussa. Keskiössä on helluntailainen ydinperhe, jonka äiti on luterilaisen lähettilässuvun kasvatti, isä taas itäsuomalaisesta helluntaisuvusta. Perheen äiti on karannut oman sukunsa painostavaa perimää mennäkseen naimisiin tulevan helluntaisaarnaajan kanssa, eli liittyminen uskonnollisesti kiihkeämpään seurakuntaan on hänen tapansa kapinoida. Teoksen nykyisyydessä eletään enimmäkseen 1980-90-lukuja Suomessa, Pohjanmaalla ja pääkaupunkiseudulla, mutta takaumien kautta siinä matkustetaan myös aiemmille vuosikymmenille ja Ambomaalle.

Teoksessa on ainakin temaattisesti paljon yhteistä Lauri Mäkisen historiallisen dekkarin Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala, 2015) kanssa. Uskallan sanoa näin, vaikka en ole vielä lukenut tuota mainiota teosta loppuun. Röyskön romaanissa Ambomaa-osio oli ohuempi ja helpompi ymmärtää, mutta varmasti yhtä perusteellisesti tutkittu. Olin lukevinani Mäkisen teoksesta enemmän kritiikkiä suomalaisten kolonisaatiopyrkimyksiä kohtaan, kun taas Röyskön teoksessa muuten kontrolloivat ja vallanhimoiset Ambomaan matriarkat suhtautuvat miltei yltiöhumaanisti mustiin seurakuntalaisiin, varsinkin mustiin naisiin.

Kirjassa oli yksi minua ärsyttävä tekijä, joka esti minua samastumasta täysin kenenkään henkilöön. Henkilöhahmoilla ei ole nimiä, vaan heihin viitataan etäisesti ”isoäitinä”, ”isänä”/”toiminnanjohtajana”, ”äitinä”, ”isosiskona”, ”pikkusiskona” jne. Tämä tuntuu tarkoin harkitulta etäännyttämiskeinolta, mutta samalla se luo tekstiin hieman vaivaantuneen tunnelman. Ellei teos olisi kertonut minua aidosti kiinnostuneista teemoista, se olisi saattanut jäädä minulta kesken tämän kerronnallisen keinon vuoksi.

Kirjan pääteemaa, eli perheen äidin psyykkistä sairastumista, Röyskö kuvaa koskettavasti ja riipivästi. Mustia ikkunoita on ollut suvun muissakin taloissa kuin 80-luvun rivitalossa, jonne perheen tyttäret palaavat iltapäivinä koulusta sydämet pamppaillen. 50-luvun pappilassa on ehkä vielä kelmeämpi tunnelma kuin Ambomaan lähetysasemalla. Romaani kuvaa onnistuneesti psyykkisen epävakauden henkistä perimää sukupolvesta toiseen, ja sitä, kuinka siihen on suhtauduttu eri vuosikymmeninä varsinkin kristillisissä piireissä. 1980-90-luvuille tultaessa psyykkistä sairautta aletaan jo uskovaistenkin piireissä lähestyä enemmän sairautena kuin saatanallisena riivauksena, mutta perheen äidin poissaoloja ei silti haluta selitellä monisanaisesti seurakuntalaisille ilkeiden juorujen pelossa.

Romaanista on vaikea päätellä, onko se edelleen helluntailaisessa yhteisössä vaikuttavan kirjailijan teos vai jonkun, joka on ottanut etäisyyttä kasvuympäristöstään. Kuitenkin luulen, ettei tällaista asetelmaa voi luoda ilman omakohtaista kokemusta vapaiden suuntien uskonelämästä (kertoo nimimerkki helluntailaisuudesta kirjoittanut ilman helluntaitaustaa). Helluntailaisuudesta on tullut viime aikoina muitakin vahvoja (usein osittain omaelämäkerrallisia) romaaneja, ja siinä tarinoiden kirjossa Mustat ikkunat on vahva ja omaperäinen avaus. Minusta erityisen kiinnostavaa oli vertaileva näkökulma luterilaisen ja helluntailaisen kasvatuksen välillä.

Ansiokasta romaanissa olivat myös pohdinnat lähettiläsperheiden, varsinkin niiden lasten, psyykkisestä jaksamisesta ja identiteettipulmista. Romaanin perhe ei voi lähteä kaukomaille äidin psyyken epävakauden vuoksi, mutta perheen isä pääsee yksin toteuttamaan itseään lähetysjärjestön toiminnanjohtajana. Röyskö osoittaa myös hienovaraisesti lähettiläiden osittain puhtaan itsekkäät motiivit, joita kätketään hengellisen maailmanvalloituksen pyyteettömään kaapuun. Olisin voinut lukea tästä teemasta kokonaisen toisen romaanin, varsinkin lapsikertojien näkökulmasta.

Kokonaisuutena Mustat ikkunat tuntuu varsin vahvalta ja eheältä esikoisromaanilta, ja ihmettelenkin, miksi tätä ei ole julkaistu kaupallisella kustantajalla. Romaanin loppua kohti aloin kyllästyä liiallisiin takaumiin, mutta tämä lienee puhdas makuasia. Jos olisin lukenut tätä esilukijana, ainoa asia, josta olisin napissut vahvasti, oli kerrontatekniikka. Muuten, kielellisesti, temaattisesti ja myös henkilöhahmojen uskottavuuden kannalta tämän romaanin siivet kantavat, ja myös tiivistämisen taito Röysköllä on vahvasti hallussaan.

Teos näyttää saaneen huomiota kristillisissä medioissa, joten on hyvin todennäköistä, että kirjailijalla on itsellään vahva tausta helluntailaisuudessa. Blogiarvioita en löytänyt. Suosittelen teoksen lukemista silti lämpimästi niillekin, jotka eivät koe vapaita suuntia läheisiksi, koska mielestäni teoksessa ei ollut piiruakaan sentimentaalisen uskonnollisuuden makua.

 

Mainokset

Onko muilutusten aika ohi?

tuuri (1)Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.

Lastenvaunuilla kohti eturintamaa

Pahan palveluksessaOlen tässä itse kirjoittamassa jotain uusnatseihin liittyvää ”naisellista” fiktiivistä kertomusta, ja siihen liittyen olen joutunut kertaamaan ja laajentamaan tietouttani kansallissosialismista. Eilen illalla katsoin YLE Areenasta riipivän dokumentin ”Rotusoturit” meidän yhteisestä nykyhaasteestamme täällä Pohjoismaissa. Kaikki eivät varmasti ole tietoisia siitä, kuinka uskollisesti Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) jäljittelee Kolmannen valtakunnan perintöä. Dokumentti oli osittain kuvattu Suomessa, mikä lisäsi sen riipivyyttä. Toki olen ollut tietoinen sen toiminnasta, ja myös sen lailla kieltämisestä viime vuoden lokakuussa, mutta liikkeen johtohahmot ovat hyvin harvoin antaneet julkisia haastatteluja medioissa. Ja tyyppien näkeminen ruudulta (saati sitten kasvotusten) on aivan eri asia kuin heistä lukeminen uutisissa.

Radikaalin äärioikeiston volyymi on edelleen pieni, mutta heidän kykyänsä saada aikaan pahaa ei kannata aliarvioida. Liikkeen ”isoäidin” Vera Oredssonin puheet ja touhut tuntuivat koko porukasta käsittämättömimmältä ja äärimmäisimmiltä. Euroopassa asuu edelleen kourallinen näitä ”natsipappoja” ja -”mummoja”, joita uusnatsit palvovat ja kärräävät aggressiivisiin mielenilmaisuihinsa. Oredsson ja hänen saksalainen aatesisarensa Ursula Haverbäck ovat viimeisen vuoden aikana taas käyneet käräjöimässä holokaustin kieltämistään, ja ilmeisesti välttäneet vankilan korkeaan ikäänsä tai terveydentilaansa vedoten. Ja Heinrich Himmlerin tytär Gudrun nauttii uusnatsiliikkeessä lähes jumalallista kunnioitusta.

Tähän opiskeluhaasteeseen liittyy myös brittiläisen Paul Rolandin tietokirja Pahan palveluksessa. Naisena Natsi-Saksassa (Minerva, 2017, suom. Pertti Jokinen). Kirja kartoittaa niin tavallisten perheenäitien, SS-eliitin rouvien kuin aktiivisessa palveluksessa olleiden naisten roolia fasistisen valtiokoneiston rakentajina. Tämä ei ole lajissaan ensimmäinen vastaava teos, mutta sen ansiona on, että se yhdistää tietoa monesta eri lähteestä ja suunnasta. Näkökulma on brittipainotteinen, eli siinä käydään läpi myös Britanniasta Saksaan lähteneiden ja britti-saksalaisten naisten kokemuksia Kolmannesta valtakunnasta.

Noin puolet kirjassa mainituista naisista olivat minulle ennastaan tuttuja ainakin nimeltä, ja varsinkin SS-johtajien vaimojen tarinoiden suhteen tämä teos tuskin tarjoaa mitään uutta. Goebbelsien pariskunnan uskottomuusdraamat, ja Magdan muotitietoisuus ja kiihkeä seuraelämä seitsemän lapsen äitinä toki luovat tirkistelynhalua. Spekulaatiot Hitlerin mieskunnosta ja seksuaalisen käyttäytymisen omituisuuksista tuntuivat hyvin kuluneilta, ja ylipäänsä Hitler-kultin avaaminen uudesta, kiinnostavasta näkökulmasta tuntuu miltei mahdottomalta tehtävältä.

Kiinnostavia naishahmoja kirjassa olivat filmitähdet, ja tietysti Leni Reifenstahl, jonka omituisesta urasta elokuvaohjaajana on takuulla olemassa kymmeniä oikeita elämäkertoja ja tutkimuksia. Filmitähdissä oli paljon ulkomaan kansalaisia, jotka kävivät vain heittämässä keikkaa Berliinissä, eivätkä siksi joutuneet sotasyyllisiksi. Noin 90% natsi-Saksan elokuvatuotannosta ei muutenkaan käsitellyt politiikkaa tai sotaa sivuavia teemoja, vaan sen tarkoituksena oli tuottaa harmitonta viihdettä kevyen ideologisessa kaavussa. Elokuvien merkitys oli kuitenkin suuri, koska muuta viihdeteollisuutta rajoitettiin merkittävästi. Esimerkiksi v. 1935 jazzklubit ja kabareeteatterit kiellettiin, koska niissä tarjottiin paheellisia vierasrotuisia vaikutteita.

Todella mielenkiintoinen hahmo oli brittiläinen Unity Mitford, nuori aristokraatti, joka muutti Saksaan seuratakseen Führeriä. Hän pääsi idolinsa lähipiiriin siksi, että hänet koettiin jotenkin strategisesti hyödylliseksi, ja hän hengaili natsipiireissä muutaman vuoden, kunnes yritti itsemurhaa Adolfin omalla aseella ja kärrättiin takaisin kotiinsa tämän kustannuksella.

Roland tarjoaa myös vastarintaliikkeen naisten tarinoita, vaikka ne ovatkin tässä vain sivujuoni. Esimerkiksi SS-upseerin vaimo Lily Wust rakastui juutalaistaustaiseen naiseen Feliceen, ja piilotteli tätä kotonaan sujuvasti. Felice kuoli tuberkuloosiin Theresienstadtin leirillä, mutta Lily jatkoi aktivismiaan sodan jälkeen, ja hänestä on tullut merkkihenkilö sekä Israelissa että LGTB-yhteisöissä.

Kirja on teemoiltaan monipuolinen, mutta henkilöiden runsaan määrän vuoksi se sortuu myös pinnallisuuteen. Ja koska pahoista natseista on vaikea kirjoittaa ottamatta heidän tekoihinsa kantaa, omaperäisen äänen löytyminen vaatii kirjoittajalta paljon ponnisteluja. Pikkulasten ampumisista on lähes mahdotonta kirjoittaa olematta sentimentaalinen, mutta samalla voidaan miettiä, ketä sentimentaalisuus palvelee. Näiden kauheuksien sanoittaminen (missään genressä) on varmasti vaikeampaa kuin kuvittaminen tai säveltäminen.

Itseäni puhuttelee yleensä eniten kauheuksia käsitellessä abstrakti kuvataide. Mutta en kykenisi lukemaan kokonaista kuvailevaa teosta esimerkiksi tässä mainitun kotirouva Erna Petrin isänmaallisista ansioista. Myös keskitysleirien vanginvartijoiden sielunelämän intiimi tutkiskelu menee ymmärrykseni yli.

Pahan palveluksessa ei ole taideteos, eikä se ole tieteellinen tutkimus, vaan yleistajuinen tietokirja. Ja luulisin, että se tarjoaa tietoa varsinkin sellaisille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita journalismista ja ”human interestistä” enemmän kuin sukupuolipoliittisesta analyysista. Kirjailija toki vaikuttaa olevan kartalla näistä keskusteluista, mutta ei mene niissä kovin syvälle. Vahvin naishistoriallinen ulottuvuus tässä oli alkupuolen kartoitus natsien hyvin kirjavasta naisjärjestökentästä, ja myös siinä historiassa näytti olevan täydet farssin ainekset käsissä. Siinä päästiin jo jonkun uuden äärelle myös tutkimuksellisesti, ja se antoi käsityksen saksalaisten naisten halusta nousta poliittisiksi toimijoiksi haasteellisena ja ristiriitaisena aikana.

Jos haluat lukea yhden kirjan aiheesta, suosittelen mieluummin esimerkiksi Terhi Rannelan romaanin Fraun lukemista kuin tätä, koska myös se valottaa muidenkin kuin Lina Heinrichin persoonaa ja poraa psykologisesti syvemmälle kuin tavanomaisesti kirjoitettu tietokirja voi tehdä. Tämä teos on taas pätevä henkilögalleria ja yleistajuinen historiikki, ja sen lähteitä tutkimalla voi päästä syvemmälle jonkun kirjassa kuvatun ilmiön pariin.

 

Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.

Lapualaisoopperan comeback

IMG_1732Pari päivää sitten väittelin sosiaalisessa mediassa poliittisten vaikutteiden läsnäolosta Suomen koululaitoksessa. Paleface on kutsuttu Kansallisoopperaan tekemään oopperaa koululaisille Timo Hietalan kanssa, ja Ihmepoika A saa kantaesityksensä 10.10.

Tämä on herättänyt pahaa verta monissa, koska Palefacea pidetään liian vasemmistolaisena työskennelläkseen alaikäisten koululaisten kanssa. Ymmärtääkseni Paleface ei kuitenkaan ole puoluepolitiikkaan sitoutunut ammattipoliitikko. Hänen musiikissaan on vahvat vasemmistolaiset arvot, ja myös historiallisia viitteitä sotiin ja muilutuksiin, mutta onko tämä haittatekijä tai uhka, kun työskennellään lasten ja nuorten parissa? Olisiko parempi, jos Tuukka Temonen ohjaisi Curren kanssa Kuuliaisuusoopperan?

Tästä tuli mieleeni Lapualaisooppera, joka esitettiin vuonna 1966 Ylioppilasteatterissa samaan aikaan, kun sen kirjoittaja Arvo Salo nousi SDP:n kansanedustajaksi. Tämä taideteos tosin oli suunnattu aikuisille, ja siinä esiintyi iso liuta myöhemmin meritoituneita kulttuurivaikuttajia, kuten Vesa-Matti Loiri, Heikki Kinnunen, Kristiina Halkola ja Arja Saijonmaa. Oopperasta tuli niin suosittu, että painetun kirjan lisäksi (Tammi, 1966) sen äänilevy julkaistiin. Kaj Chydeniuksen brechtiläisvaikutteinen musiikki ei ollut pelkästään ”agit propia”, vaan kuvasti työväestön historiallista muistia ja syvimpiä tuntoja.

Lapualaisooppera kuuluu myös YLE:n Kirjojen Suomi-hankkeeseen, ja on mainio valinta kuvastamaan 1960-luvun opiskelijaradikalismia. Vaikka oopperalibrettojen lukeminen ei ole ykkösintressini, sen laulujen sanoitukset tuntuivat tarpeeksi dynaamisilta, jotta siitä pystyi nauttimaan myös kuulematta sävellystä. Biiseistä tunnistin vain historiallisen Warszawiankan, jonka sanat opin taannoin Legioonateatterin nuorilta. Tämän tyyppinen musiikki siis elää vielä, eikä sitä soiteta pelkästään post-ironisesti vappubileissä.

Minusta Lapualaisooppera on onnistunut ooppera siksi, että siinä kaksi osapuolta pääsee tasavertaisesti ääneen, ja takuulla Vihtori Kosolan kannattajien persoonien rakentamisessa on käytetty aitoja historiallisia lähteitä. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1930, jolloin Vaasassa tuhottiin vasemmistolaisen Työn äänen kirjapaino. Tähän liittyvässä oikeudenkäynnissä muilutettiin asianajaja Asser Salo, tosin vain Viitasaarelle, ei itärajalle saakka. Olen kuullut sanonnan ”Asseri autoon!” käytettävän ihan arkisena lähtökäskynä, enkä tiennyt, että se liittyy näihin tapahtumiin. (Ja olikohan Asser Salo Arvo Salon sukulainen?)

Lapuanliikkeen salaliittoteoriat muistuttavat tässä tekstissä miltei yksi yhteen tämän päivän ”kriittisten” ja ”roturealistien” ulostuloja. Erityisen vahvana esiintyy teesi juutalaismafiasta aikaansaamasta mädätyksestä:

”Suomi on suuri sikala. Niin kauan lahtaria tarvitahan kuin sikoja pruukatahan. Maamme on myyty amerikanjuutalaisille. Mutta ei myydä enää. Nyt on toinen ääni kellossa”, toteaa talonpoika Vähätalo.

Kiinnostavaa tässä on myös se into, jolla talonpojat lähtivät maakunnista rettelöitsemään Helsinkiin ja Mäntsälään. Ajan ja rahan käyttö minua itseäni kiinnostaa myös tämän päivän Maidaneissa. Näinä päivinä toreilla leireilevät ovat enimmäkseen KELA:n syöttiläitä tai Putinin trolleja, mutta kuinka tuolloin työssä käyvillä oli mahdollisuus lähteä pitkään matkaan aatetta puolustamaan? Vuonna 2017  muilutusta on esimerkiksi helsinkiläisiin uimahalleihin kohdistuvat aktiot, joissa maakunnan miehet käyvät tarkkailemassa maahanmuuttaja-asiakkaiden pesutapoja ja sukukalleuksia.

Naishahmot ovat oopperassa voimakkaita, alkaen Hurja-Hiljasta päätyen Lyytiin, joka muilutetaan kusiaispesään. Suutari Mätön vaimo Maria joutuu todistamaan miehensä murhan omalla kotipihallaan. Vahvinta omalakisuus (”eletään kuin pellossa”) on Ylistarossa, Lapualla ja Ilmajoella, kun taas joissain kunnissa luetaan edelleen Helsingin Sanomia ja yritetään toimia perustuslaillisesti.

Ylioppilasteatteri teki tästä modernin version viime vuonna muistaakseen 50 vuoden historiallista rajapyykkiä. Koin tekstin sen verran eläväksi ja muuntautumiskelpoiseksi, että sen voi ymmärtää, vaikka ei tuntisi koko 1930-luvun historiaa tai pohjalaista kulttuuriperimää.

 

 

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Karelia noir: faktan ja fiktion rajamailla

IMG_1438Mikko Porvalin historiallisia Viipuri-aiheisia dekkareita on minulle suositeltu jo monesti, mutta niihin tarttuminen on kestänyt siksi, että myös Virpi Hämeen-Anttilan 20-30-lukuja käsittelevä dekkarisarja on minulla vielä kesken. Porvali kutsuu sarjaansa Karelia noir:iksi, onko se mediaseksikästä markkinointia, mene ja tiedä.

Aloitin sarjan lukemisen toisesta osiosta, koska ensimmäistä osaa ei ollut tarjolla kirjaston e-kirjana. Veri ei vaikene (Atena, 2016) voisi edustaa vaikka Karelia rougea, sillä siinä pohditaan verisiteiden merkitystä ja myös rikostutkimusten tekniikan kehittymistä verijälkien tunnistamisessa. Myös sormenjälkien ottaminen alkaa tulla osaksi murhatutkimuksia, vaikka se vielä 30-luvulla on vaivalloista ja hidasta. Teoksen aikajana ulottuu koko vuosikymmeneen, ja paikallisten tapahtumien lisäksi kattaa myös valtavan määrän kansallista historiaa.

Suosittelen sarjan lukemista ”oikeassa” järjestyksessä, sillä vaikka kakkososan ulkoiseen tapahtumiseen pääseekin helposti mukaan, psykologiset jännitteet keskeisten hahmojen välille on ilmeisesti luotu ensimmäisessä osassa, eikä kytköksiä kerrata kovinkaan lukijaystävällisesti. Itseäni ensimmäinen osa kiinnostaa jopa enemmän kuin kakkososa, sillä olen viime aikoina kertaillut 30-luvun tapahtumia liikaakin, ja se tuntuu vuosikymmeneltä, jonne sieluni ei varsinkaan kaipaa.

Aiemmissa arvioissa on pohdittu, onko teos lajityypiltään dekkari vai historiallinen romaani, joka sattuu käsittelemään poliisin työtä. Itse pitäisin teosta jälkimmäisenä. Tapahtumien keskiössä on Lapuan liikkeen harjoittama muilutustoiminta itärajalle ja sen taa, mutta Erik Mätön poliittinen murha on suht tunnettua kansallista historiaa, jonka lukija voi taustoittaa vaikka Wikipediaan turvautuen. Mätön ampuja, Vihtori Kosolan poika Pentti, saa teostaan lempeän tuomion, ja palaa sotilaspuvussa Karjalaan kuolemaan osana ilmavoimia. Muutenkin 1930-luvulla oman käden oikeus ja varsinkin poliisisurmat olivat huomattavassa nousussa, ja Porvali kokee velvollisuudekseen raportoida reaalimaailmassa tapahtuneita surmia uskollisesti yksi yhteen. Tämä kirjoittamisen strategia tuntuu paikoitellen raskaalta, sillä jo viipurilainen tapahtumahorisontti on tarpeeksi järeä.

Päähenkilöiden, Johannes Kähösen ja Salomon Eckhartin välilläkin tapahtuu paljon yllättävää, ja heillä on paljon yksityisiä murheita, joiden käsittely tuo poliisin työhön ja poliittiseen historiaan kaivattua vaihtelua. Kähösen leskeytyminen ja Eckhartin vakava vammautuminen ampumavälikohtauksen uhrina ovat suuria kriisejä aikana, jolloin ei ollut KELA:a ja jolloin maassa ei ollut ainuttakaan neurokirurgia. Salomon Eckhartin oletettu juutalaistausta kirvoittaa äärioikeistolaisten kielen kantoja tavalla, joka ei suuresti eroa nykypäivän matu-puheesta. Miehen oma, henkilökohtaisesti valittu polku ortodoksina kilvoittelijana taas avaa karjalaista mielenmaisemaa samoin kuin hänen nuoruutensa ”ura” kapinallisena munkkikokelaana.

Kirjoitin kirjaa lukiessani hirveästi muistiinpanoja, mikä kertoo  tyylilajin faktapitoisesta pedanttiudesta. Talvisodan tapahtumien aikana koin jo hyytymistä; mielestäni olisi riittänyt, jos romaani olisi loppunut Viipurin ensimmäiseen evakuointiin. Faktan määrä kaunokirjallisessa tekstissä tosin on puhdas makukysymys, ja muuten taidokkaasti kirjoitetusta tekstistä voi löytyä yhtä paljon nautinnollisia elementtejä kuin kadunkulmia ja kukkatarhoja maalailevasta esityksestä.

Minulta jäi taannoin Anna Kortelaisen Viipuriin sijoittuva uusin teos Siemen (Tammi, 2016) kesken juuri maalailevan tyylin vuoksi. Kasvitieteellinen pommitus oli minulle raskaampaa luettavaa kuin Kosolan körttipukuisen klaanin käyttäytymisen analyysi. Huvinsa kullakin, ja tiedän, että blogosfääri on miltei ainoa paikka, jossa voin ilmaista omituisia historiallisia kiinnostuksen kohteitani. Tämän vuoksi Porvalin kaltaisiin syvällisiin taustoittajiin on ilo törmätä – siksikin, että oma tutkimuksellinen jaksamiseni rajoittuu nykyään internetin antimiin. Tässä kirjailijalla on kuitenkin ollut lähteinään Viipurissa toimineen poliisi-isoisän autenttiset arkistot ja itse kuulemat muistelut. Suvun perintö kuitenkin velvoittaa ehkä piirun verran liikaa.

Teos voitti Suomen Dekkariseuran tämän vuoden Vuoden Johtolanka-palkinnon, ja toivon sille uudenlaisia, varsinkin nuoria lukijoita palkinnon tuoman julkisuuden kautta. Lukukokemus on yhtä monipolvinen kuin automatka maan halki tuon ajan hiekkateiden ja lossien kautta. Jo pysähdykset maakunnan virallisenoloisissa hotelleissa virittävät tummanpuhuvaan tunnelmaan.