Salomonsaarten sanatoriossa

Teos: Heikki Hietala: Hotelli Tulagi (Sitruuna, 2014)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Kirjahyllyni jaksaa yllättää, ja eilen illalla kaivoin sieltä esiin Salomonsaaria käsittelevän romaanin, jonka olen pari vuotta sitten pelastanut kierrätyshyllystä. Kirjalla on herkullinen kansi, mutta se on kirjailijan kotimaassa Suomessa jäänyt varsin vähälle huomiolle. En saanut kirjaa luettua ensi kohtaamisella, koska se pursusi lentokoneteknistä terminologiaa. Sen pääasiallinen tapahtumapaikka, Tulagin saari Tyynellämerellä, kiinnosti teemaa enemmän. Pieni saari toimi toisen maailmansodan aikana jenkkien ja japanilaisten taistelukohteena, ja sodan loppuaikana siellä toimi pieni amerikkalainen tukikohta. Salomoninsaaret olivat tuohon aikaan brittien siirtokunta, ja alue itsenäistyi omaksi valtiokseen vuonna 1978.

Heikki Hietala on englanniksi kirjoittava suomalainen kirjailija, joka on onnistunut julkaisemaan kaksi romaania englantia puhuvassa maailmassa. Ennen tätä hän on julkaissut monia novelleja kansainvälisissä julkaisuissa. Siviiliammatiltaan hän on tietojenkäsittelyopin lehtori, ja koulutukseltaan englannin maisteri Jyväskylän yliopistosta. Ilmeisesti hänen suurin intohimonsa on ilmailu ja sotalentokoneet, ja tämä rakkaus näkyy romaanin linjauksissa.

Romaanissa toisen maailmansodan veteraani Jack McGuire ei ole pystynyt palaamaan kotitilalleen Nebraskaan, vaan on perustanut hotellin entisille sotatantereille, maailman kauneimman hiekkarannan kupeeseen. Hotelli koostuu Yhdysvallan armeijan kyhäämistä majoista, joita varten mies kerää lähisaarilta generaattoreita. Bisnekset edistyvät hitaasti, mutta hotellin pyörittämiseen ei tarvita miljoonia. Kun bostonilainen Kay Wheeler tulee hotelliin vieraaksi etsimään jälkiä kuolleesta aviomiehestään Donista, Jack joutuu palaamaan kipeimpiin sota-aikaisiin muistoihinsa, traumoihinsa, harhoihinsa ja kipeään kysymykseen tulevaisuuden näkemisestä. Hän ei ole ainoa komppaniansa miehistä, joiden mielenterveys heittelehtii tai joilla on vaikeuksia addiktioiden kanssa. Nämä lienevät universaaleja teemoja, joita usein käsitellään suomalaisessa sotakirjallisuudessa raaemmalla tavalla.

Toki teos on myös rakkausromaani, tosin aika ennalta-arvattava sellainen. Parasta siinä on Tulagin saaren arjen kuvaus, eli kuvaus turismista ennen kuin siitä tuli teollisuutta. Onneksi saarella ei edelleenkään ole massaturismia, mutta se toimii pienimuotoisena sukeltajien paratiisina. Hotellielämä tässä keskittyy Jack McGuiren vanhojen sotakontaktien ja niiden tuttavien kestittämiseen, eli hotelli toimii veteraanien surutyön kanavana ja jonkinmoisena terapiakeskuksena.

Arjen kuvaukseen olisin kaivannut enemmän paikallisia hahmoja, joita tässä romaanissa edustaa statistin roolissa keittäjä Wilma. Paikallista ruokakulttuuriakaan ei pahemmin kuvata, vaan Wilma kokkailee ruokalajeja, joita Jack ei pitkän saarella asumisen jälkeenkään osaa nimetä. Eli sitä paikallisuuden tuntua, ja ehkä jopa vähän saarten historiaa, olisin kaivannut teokseen lisää, kun kuitenkin kyse on keskivertolukijalle uppo-oudosta paikasta.

Suosittelen teosta eritoten sotakirjallisuuden ystäville, ja lentämistä harrastaville. Se on vahvasti Amerikka-keskeinen, ja varmasti alun perin suunniteltu Amerikan kirjamarkkinoiden valloitukseen. Teoksella näkyy olevan hyvin seuraajia Goodreadsissa, ja sen alkuperäinen kustantamo on brittiläinen. Sitruuna-kustantamo on julkaissut Hietalalta toisenkin teoksen, Viisto valo-novellikokoelman (2017), joka on spekulatiivista fiktiota ja on löytänyt enemmän lukijoita myös kotimaasta. Myös Sitruuna on kustantamona minulle uusi tuttavuus, ja haluan kiittää heitä varsinkin hienosta kansikuvasta ja layoutista Hotelli Tulagin suhteen.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 27: Salomonsaaret. Tämä on ensimmäinen Tyynenmeren saarille sijoittuva löytöni, enkä usko muiden rastien löytyvän näin helposti. Tästä löydöstä olen aidosti iloinen, siksikin, että suomalaiset kirjailijat voivat joskus yllättää – ja teos luo toivoa kaikille englanniksi kirjoittaville kustantajan löytymisestä ulkomailla.

Mainokset

Unohduksen ja anteeksiannon kahvilassa

Teos: Max Manner: Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani, 2018)

Eilen Suomen Helsingissä, itsenäisyyspäivän mielenosoituskulkueessa, liehuivat natsiliput, ja tällainen kulkue sai siitä huolimatta, poliisin takavarikoitua nämä ”ikuisen onnen ja vaurauden” symboleilla koristetut kankaanpalat, jatkaa etenemistään sananvapauden nimissä.

Elämme vaikeita ja kummallisia aikoja, enkä muista, olisinko aiemmin kokenut holokaustista muistuttamisen olleen näin ajankohtaista. Silti holokaustista kirjoittaminen on aina kaksiteräinen miekka, ja varsinkin on muistettava, että ne henkilöt, jotka kaipaisivat eniten muistutusta, eivät tartu fiktiiviseen teokseen, jossa juutalaisvainojen uhreihin suhtaudutaan empaattisesti. Kirjallisuus ei yleensä toimi asennekasvattajana tai terapeuttina sellaisille, jotka ovat jo päättäneet kieltää jonkun historiallisen ilmiön. Tai niille, jotka hyväksyvät sen ja kunnioittavat sen perintöä muun muassa asettamalla seppeleitä SS-sotilaiden haudoille. 

Max Manner on monipuolinen kirjailija, joka kertoo Kadotettujen kahvilan esipuheessa löytäneensä uuden romaaninsa aiheen käytyään juutalaismuseossa Kölnissä joulukuussa 2016. Ihmettelen myös hänen tuotteliaisuuttaan, sillä tämä temaattisesti raskas teos oli jo markkinoilla kesällä 2018. Keski-Euroopassa asuvana ulkosuomalaisena hän on toki saattanut alitajuisesti kerätä aineistoa teokseensa jo pitkään ennen päätöstä sen kirjoittamisesta. 

Teos sijoittuu Wieniin, Pariisiin ja Itä-Ranskan maaseudulle, ja siinä seurataan nuoren Kathrine Schultzin vaiheita puoliksi juutalaisena maanpakolaisena. Ennen kristalliyötä Kathrine on elänyt työteliään kahviloitsijaperheen ainoana lapsena, mutta kahvilan kohtalo on sinetöity sen jälkeen, kun tytön isä Andreas viedään epäiltynä kommunistisen salaseuran pitämisestä. Isä ei ole tiennyt siitä, että oikeasti salaseuran kokoukset on sallinut Kathrine itse, koska hänen poikaystävänsä Matthias on mukana maanalaisessa toiminnassa. Kathrinen ja Matthiaksen rakkaus leiskuu kuumana kesällä 1937, mutta vuonna 1939 siitä ei ole jäljellä kuin  riekaleet, kun Kathrine lähtee väärennetyillä papereilla kohti uutta elämää Pariisissa. Matthiaksen lempi on laimeaa, ja monessa vaiheessa hän kieltää sen olemassaolon. 

Odotin kahvilateeman olevan jotenkin kattavampi kuin miksi se jäi. Kirjan nimi on kuitenkin kutsuva ja osuva, ja se kuvaa Wienin kaupungin kerroksellista muistia, luottamusta, sen murtumista ja uudelleenrakennusta olosuhteissa, joissa myöhempi kaupallinen menestys ei auta lääkitsemään sodan syvimpiä arpia. Nuoren Kathrinen sotaretki on enimmäkseen traaginen, ja siihen liittyy syvä itsensä kieltämisen prosessi. Sota-ajan Pariisi ei ole paljon Wieniä helpompi ympäristö nuorelle ummikolle, vaan Kathrine päätyy hukuttamaan aiemmat murheensa seuraneitinä ”teehuoneessa”, joka tarjoaa palveluksia natsisotilaille. 

Kathrine Schultz on jykevä hahmo, joka kertoo tarinaansa 88-vuotissyntymäpäivien aattona. Tuntematon kirjailija on tullut häntä haastattelemaan, mutta haastattelun ehdot ovat tiukat, eikä Kathrine halua varsinkaan tulevansa keskeytetyksi. Hän on onnistunut tekemään perheensä yrityksestä menestyneemmän kuin ennen sotaa, mutta luottamus kanssaihmisiin on edelleen kortilla. Nykyhetkeen palaavat tarinankerrontaepisodit luovat teokselle dramaturgista ryhtiä, ja hirvittävän surullisen alkuosan jälkeen tarina alkoi elää uutta elämää sotaretken päätyttyä. 

Henkilöhahmojen rakennuksessa Manner onnistuu välttämään liian mustavalkoiset asetelmat. ”Pahiksia” tai ”hyviksiä” ei pääse syntymään, vaan kaikki tekevät huonoja tai hieman parempia ratkaisuja olosuhteissa, joissa silkka opportunismi on suurimman osan aate. Kathrine ei itsekään ole suuri hyväntekijä, vaan hänen persoonansa kolhiintuu vaikeissa oloissa siinä missä kaikkien muidenkin. Sodanjälkeiset kohtaamiset ovat vaikeita, ja monen natseja myötäilleen nuoren kohtalo on vielä traagisempi kuin Kathrinen itsen. 

Luin teoksen yhdeltä istumalta, koska tarina oli koukuttava ja sujuvakielinen. Välillä teksti tuntui vähän liiankin sujuvalta, ja olisin ehkä arvostanut useamman kertojan tekniikkaa – vaikka poika Paulin tai pojantytär Beaten muodossa. Yhden kertojan strategia ei ole ontuva eikä ohut, mutta minusta kirjassa oli muitakin ulottuvuuksia kuin holokaustista selviytyminen, ja nuo olisivat päässeet paremmin näkyviin, ellei kirjaa olisi kerrottu vain pian kuolevan, muistoihinsa uppoutuneen vanhuksen näkökulmasta. 

Pidin varsinkin siitä, että kaikki hahmot olivat fiktionaalisia ja ei-suomalaisia, koska olen viime aikoina lukenut liian monta suomalaisteosta, joissa päähenkilöt ovat olleet natsikoneiston johtohahmoja tai niiden suomalaisia myötäilijöitä (vrt. esim. Terhi Rannelan Frau, Rosa Liksomin Everstinna ja Heidi Köngäksen Dora, Dora). Tavallisten työläisten, sosialistien, prostituoitujen ja leipäjonojen asiakkaiden näkökulmat olivat kaikki tässä muistojen kahvilassa loistokkaasti läsnä. Ja näin Kadotettujen kahvila osoittautui sympaattisemmaksi ja monipuolisemmaksi teokseksi kuin nuo kolme edellä mainitsemaani, joista kaikista pidin puhtaan taiteellisesta näkökulmasta. 

Jos ehdit lukemaan kaksi teosta Mannerilta, kannattaa lukea tämä ja toiseksi uusin teos Loiset, jossa seikkaillaan Ranskan Calais’n ”viidakossa”. Pakolaisten ahdinko ja identiteettien moninaisuus ei ole paljoa muuttunut 80 vuodessa. Erityisen hienoa on, että suosittu dekkarikirjailija kykenee vaihtamaan genreä ja ehkä sitä kautta myös hieman lukijakuntaansa.  

Kiitos myös vangitsevasta kansikuvasta. Kaiken kaikkiaan teos oli ravisuttava ja sen siivillä pääsi kauas vaikeaan, mutta silti elämisen arvoiseen historiaan. 

Pala erikoisempaa kirkkohistoriaa

HunanTeos: J. Pekka Mäkelä: Hunan (LIKE, 2018)

Tänä vuonna Finlandia-ehdokkaista kaikki teokset kiinnostavat, mutta Olli Jalosen Taivaanpallo tuntuu vahvimmalta kandidaatilta jo ensi kättelyssä. Valinnoissa ilahduttaa myös se, etteivät kaikki teokset sijoitu Suomen kamaralle, ja että niissä on historiallista hajontaa. Ehdokkaista olen nyt lukenut kaksi kuudesta, ja Pauliina Rauhalan Synninkantajat jäi kesken, mutta uskon tuntevani tuon kirjan sisällön suht hyvin.

J. Pekka Mäkelän Hunan herätti mielenkiintoni heti ehdokkaiden julkaisun jälkeen, enkä usko, että olisin löytänyt kirjan näin nopeasti ilman ehdokkuutta. Mäkelä on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta kaksi teemaa, Kiinan historia ja suomalainen lähetystyö ovat molemmat lähellä sydäntäni. Kiinan historiaan en ole perehtynyt muuten kuin kaunokirjallisuuden kautta, kun taas lähetystyöstä minun pitäisi tietää hieman enemmän opintojen kautta. 

Teoksen päähenkilö on suomalainen Helvi Söderman, opettaja ja maisterisnainen, joka jättää luonnontieteiden opettajan virkansa kotimaassa ja seuraa kutsumustaan Kiinan Hunan-provinssin lähetysasemalle. Helvi on mysteerinen neiti-ihminen, joka pitää ulkokohtaista ja -kultaista päiväkirjaa, eikä päästä muita lähettiläitä kovin lähelle itseään. Kaikki aseman lähettiläät, Helvi, Ilta ja Arvi ovat vahvassa uskossa, mutta eivät noudata täysin samoja oppeja sanaa levittäessään. 

Teos seuraa Helvin ja kahdeksan muun avainhenkilön vaiheita vajaan kymmenen vuoden ajan, ja kerronnan keskiössä on uskonnon ja poliittisen vakaumuksen vuoropuhelu. Ideologiaa ja vakaumusta kirjassa onkin niin runsaasti, että se välillä uuvuttaa. Kiinalaiset hahmot ovat kuitenkin tässä suhteessa paljon kiinnostavampia kuin suomalaiset, ja kaikista lattein uskonnollinen ja poliittinen pohtija valitettavasti on Helvi itse. Hänen työparinsa Ilta on särmikkäämpi, koska hän potee alemmuuskompleksia suhteessa ”ylhäiseen” maisterisnaiseen ja on enemmän taipuvainen juoruiluun. Arvissakin on enemmän särmää kuin Helvissä, päätyyhän tämä jopa kyseenalaistamaan kristinuskon paremmuutta suhteessa muihin uskontoihin ja jättämään lähettilään työn henkisen etsinnän vuoksi. 

Kirjan vahvuus ja samalla ongelmallisuus piilee sen faktuaalisessa taustassa. Mäkelä on lähtenyt jatkamaan edesmenneen äitinsä kirjaprojektia isotädistä ja kummitädistä, eli Helvi Söderman on ollut oikeasti Kiinassa vaikuttanut lähetystyöntekijä. On selvää, että kirjailija haluaa tehdä tällaiselle suvun merkkihenkilölle kunniaa, eikä siksi kehitä hahmoon ylimääräisiä kerroksia, kuten fiktiossa on yleensä tapana tehdä. Helvi jää pliisuksi hahmoksi, jonka ainoa erikoisuus on vahva saksalaismielisyys ennen sodan puhkeamista. 

Kirja välittää kuitenkin erinomaisesti Kiinan kansan syvästi jakaantunutta poliittista mielialaa, ja sota-ajan ja sitä edeltävien vuosien levottomuutta. Erityisen kiinnostavaksi nousi kysymys kristillisten koulujen roolista kommunistisen sukupolven henkisenä kasvattamona. Varmasti moni kommunisti-intellektuelli oli noihin aikoihin saanut kipinän lukea Marxia ja Leniniä luettuaan ensin Raamattua ja opittuaan länsimaista tapakulttuuria lähetystyöntekijöiltä. 

Pidin varsinkin Chan Yenin kapinallisen ja neiti Liun itseoppineen intellektuellin hahmoista. Neiti Liun kohtalo raiskauksen uhrina, pidätyskyvyttömänä vammaisena, tuntui harvinaisen traagiselta, mutta häntä ei kuitenkaan jätetty kärsimään kohtalostaan yksin. Naisten asema ei Hunanin maakunnan kylissä ole helppo, mutta Mäkelä rakentaa vahvatahtoisia naishahmoja, joilla on oma mieli myös moniavioisissa järjestelyissä.

Yhdeksän kertojan tekniikka tekee romaanista monisyisen, mutta myös raskassoutuisen. Varsinkaan en saanut paljoa irti sveitsiläisen Wolffin pariskunnan aviokriisistä. Kertomalla Wolffeista Mäkelä on ilmeisesti halunnut tuoda kirjaansa länsimaisia hahmoja, jotka eivät elä pyyteetöntä kristillis-siveellistä elämää, mikä sellaisenaan on haasteellinen romaanin kulmakivi. Sellainen uskonnollinen yhteisö, jossa kellään ei saisi olla salaisuuksia, ei lopulta ole kiinnostava fiktion kohde, ellei sen sisällä tapahdu rikoksia tai jos meno ei lipsahda aivopesun puolelle. 

Hunanissa oli paljon samoja viboja kuin Lauri Mäkisen teoksessa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka kertoo suomalaisten pitkäaikaisesta missiosta Ambomaahan. Molemmat ovat ansiokkaita varsinkin siirtomaahistorian ja lähetystyön kuvaajina, mutta Mäkisen teoksessa henkilöhahmot olivat syvällisempiä. Mäkelä taas kunnostautuu laajempien historiallisten tapahtumien kaarten maalaajana, ja antaa enemmän toimijuutta kiinalaisille itselleen. 

Hunan on sen tyyppinen avainromaani, jonka kautta uskoisin joidenkin lukijoiden etsivän lisää samantyyppistä luettavaa. Tarina, joka johtaa uusiin tarinoihin ja inspiroi mahdollisesti lukemaan myös Kiinaa käsittelevää tietokirjallisuutta. Ja jos joku lukee Hunanin ensimmäisenä Kiinaan sijoittuvana romaanina, sille kannattaa varata runsaasti aikaa. 

 

 

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

aareleidTeos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Lastenvaunuilla kohti eturintamaa

Pahan palveluksessaOlen tässä itse kirjoittamassa jotain uusnatseihin liittyvää ”naisellista” fiktiivistä kertomusta, ja siihen liittyen olen joutunut kertaamaan ja laajentamaan tietouttani kansallissosialismista. Eilen illalla katsoin YLE Areenasta riipivän dokumentin ”Rotusoturit” meidän yhteisestä nykyhaasteestamme täällä Pohjoismaissa. Kaikki eivät varmasti ole tietoisia siitä, kuinka uskollisesti Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) jäljittelee Kolmannen valtakunnan perintöä. Dokumentti oli osittain kuvattu Suomessa, mikä lisäsi sen riipivyyttä. Toki olen ollut tietoinen sen toiminnasta, ja myös sen lailla kieltämisestä viime vuoden lokakuussa, mutta liikkeen johtohahmot ovat hyvin harvoin antaneet julkisia haastatteluja medioissa. Ja tyyppien näkeminen ruudulta (saati sitten kasvotusten) on aivan eri asia kuin heistä lukeminen uutisissa.

Radikaalin äärioikeiston volyymi on edelleen pieni, mutta heidän kykyänsä saada aikaan pahaa ei kannata aliarvioida. Liikkeen ”isoäidin” Vera Oredssonin puheet ja touhut tuntuivat koko porukasta käsittämättömimmältä ja äärimmäisimmiltä. Euroopassa asuu edelleen kourallinen näitä ”natsipappoja” ja -”mummoja”, joita uusnatsit palvovat ja kärräävät aggressiivisiin mielenilmaisuihinsa. Oredsson ja hänen saksalainen aatesisarensa Ursula Haverbäck ovat viimeisen vuoden aikana taas käyneet käräjöimässä holokaustin kieltämistään, ja ilmeisesti välttäneet vankilan korkeaan ikäänsä tai terveydentilaansa vedoten. Ja Heinrich Himmlerin tytär Gudrun nauttii uusnatsiliikkeessä lähes jumalallista kunnioitusta.

Tähän opiskeluhaasteeseen liittyy myös brittiläisen Paul Rolandin tietokirja Pahan palveluksessa. Naisena Natsi-Saksassa (Minerva, 2017, suom. Pertti Jokinen). Kirja kartoittaa niin tavallisten perheenäitien, SS-eliitin rouvien kuin aktiivisessa palveluksessa olleiden naisten roolia fasistisen valtiokoneiston rakentajina. Tämä ei ole lajissaan ensimmäinen vastaava teos, mutta sen ansiona on, että se yhdistää tietoa monesta eri lähteestä ja suunnasta. Näkökulma on brittipainotteinen, eli siinä käydään läpi myös Britanniasta Saksaan lähteneiden ja britti-saksalaisten naisten kokemuksia Kolmannesta valtakunnasta.

Noin puolet kirjassa mainituista naisista olivat minulle ennastaan tuttuja ainakin nimeltä, ja varsinkin SS-johtajien vaimojen tarinoiden suhteen tämä teos tuskin tarjoaa mitään uutta. Goebbelsien pariskunnan uskottomuusdraamat, ja Magdan muotitietoisuus ja kiihkeä seuraelämä seitsemän lapsen äitinä toki luovat tirkistelynhalua. Spekulaatiot Hitlerin mieskunnosta ja seksuaalisen käyttäytymisen omituisuuksista tuntuivat hyvin kuluneilta, ja ylipäänsä Hitler-kultin avaaminen uudesta, kiinnostavasta näkökulmasta tuntuu miltei mahdottomalta tehtävältä.

Kiinnostavia naishahmoja kirjassa olivat filmitähdet, ja tietysti Leni Reifenstahl, jonka omituisesta urasta elokuvaohjaajana on takuulla olemassa kymmeniä oikeita elämäkertoja ja tutkimuksia. Filmitähdissä oli paljon ulkomaan kansalaisia, jotka kävivät vain heittämässä keikkaa Berliinissä, eivätkä siksi joutuneet sotasyyllisiksi. Noin 90% natsi-Saksan elokuvatuotannosta ei muutenkaan käsitellyt politiikkaa tai sotaa sivuavia teemoja, vaan sen tarkoituksena oli tuottaa harmitonta viihdettä kevyen ideologisessa kaavussa. Elokuvien merkitys oli kuitenkin suuri, koska muuta viihdeteollisuutta rajoitettiin merkittävästi. Esimerkiksi v. 1935 jazzklubit ja kabareeteatterit kiellettiin, koska niissä tarjottiin paheellisia vierasrotuisia vaikutteita.

Todella mielenkiintoinen hahmo oli brittiläinen Unity Mitford, nuori aristokraatti, joka muutti Saksaan seuratakseen Führeriä. Hän pääsi idolinsa lähipiiriin siksi, että hänet koettiin jotenkin strategisesti hyödylliseksi, ja hän hengaili natsipiireissä muutaman vuoden, kunnes yritti itsemurhaa Adolfin omalla aseella ja kärrättiin takaisin kotiinsa tämän kustannuksella.

Roland tarjoaa myös vastarintaliikkeen naisten tarinoita, vaikka ne ovatkin tässä vain sivujuoni. Esimerkiksi SS-upseerin vaimo Lily Wust rakastui juutalaistaustaiseen naiseen Feliceen, ja piilotteli tätä kotonaan sujuvasti. Felice kuoli tuberkuloosiin Theresienstadtin leirillä, mutta Lily jatkoi aktivismiaan sodan jälkeen, ja hänestä on tullut merkkihenkilö sekä Israelissa että LGTB-yhteisöissä.

Kirja on teemoiltaan monipuolinen, mutta henkilöiden runsaan määrän vuoksi se sortuu myös pinnallisuuteen. Ja koska pahoista natseista on vaikea kirjoittaa ottamatta heidän tekoihinsa kantaa, omaperäisen äänen löytyminen vaatii kirjoittajalta paljon ponnisteluja. Pikkulasten ampumisista on lähes mahdotonta kirjoittaa olematta sentimentaalinen, mutta samalla voidaan miettiä, ketä sentimentaalisuus palvelee. Näiden kauheuksien sanoittaminen (missään genressä) on varmasti vaikeampaa kuin kuvittaminen tai säveltäminen.

Itseäni puhuttelee yleensä eniten kauheuksia käsitellessä abstrakti kuvataide. Mutta en kykenisi lukemaan kokonaista kuvailevaa teosta esimerkiksi tässä mainitun kotirouva Erna Petrin isänmaallisista ansioista. Myös keskitysleirien vanginvartijoiden sielunelämän intiimi tutkiskelu menee ymmärrykseni yli.

Pahan palveluksessa ei ole taideteos, eikä se ole tieteellinen tutkimus, vaan yleistajuinen tietokirja. Ja luulisin, että se tarjoaa tietoa varsinkin sellaisille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita journalismista ja ”human interestistä” enemmän kuin sukupuolipoliittisesta analyysista. Kirjailija toki vaikuttaa olevan kartalla näistä keskusteluista, mutta ei mene niissä kovin syvälle. Vahvin naishistoriallinen ulottuvuus tässä oli alkupuolen kartoitus natsien hyvin kirjavasta naisjärjestökentästä, ja myös siinä historiassa näytti olevan täydet farssin ainekset käsissä. Siinä päästiin jo jonkun uuden äärelle myös tutkimuksellisesti, ja se antoi käsityksen saksalaisten naisten halusta nousta poliittisiksi toimijoiksi haasteellisena ja ristiriitaisena aikana.

Jos haluat lukea yhden kirjan aiheesta, suosittelen mieluummin esimerkiksi Terhi Rannelan romaanin Fraun lukemista kuin tätä, koska myös se valottaa muidenkin kuin Lina Heinrichin persoonaa ja poraa psykologisesti syvemmälle kuin tavanomaisesti kirjoitettu tietokirja voi tehdä. Tämä teos on taas pätevä henkilögalleria ja yleistajuinen historiikki, ja sen lähteitä tutkimalla voi päästä syvemmälle jonkun kirjassa kuvatun ilmiön pariin.

 

Kenttäpostia Kiestingistä

50Lauri Mäkinen on dekkaristi, josta olen kuullut positiivista pöhinää jo kauan, ja lukulistallani on ollut hänen esikoisteoksensa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015)– en vain ole saanut teosta käsiini vielä. Ambomaan lähetystyö kieltämättä kiinnostaa minua enemmän kuin toisen maailmansodan desanttikuulustelut, mutta en lähestynyt hänen teostaan 50/50 (Siltala, 2017) sotakirjana. Kirjassa minua kiinnosti kanadansuomalaisten massamuutto Neuvosto-Karjalaan, eli nämä traagiset maailmanympärysmatkat, joiden seurauksena valtaosa siirtolaista päätyi Siperian vankileireille. Kirjassa on kiehtova kansikuva, mutta varsin mitäänsanomaton nimi. En olisi välttämättä tarttunut kirjaan kirjastossa, ellen olisi lukenut etukäteen arvioita siitä.

Teos on aihepiiriltään mahdollisimman raskas, siinä korostuu ihmisyyden brutaaleimmat puolet, kun jäljellä ei ole enää muuta kuin silkka selviytymisvietti. ”Hyviksiä” siinä ei liiemmilti ole, mutta ”pahiksia” vähän joka junaan. Mäkisen kerrontatekniikka on sen verran lennokas, että tarinaan heittäytyy päistikkaa, vaikka tietää liian nopean lukemisen aiheuttavan psykosomaattisia lieveilmiöitä, kuten painajaisunia. Tässä sodassa ei ole voittajia eikä sankareita, ja tavallisia rivisotilaitakin enimmäkseen vain vituttaa. Lotta-aatteelle intohimoisesti antautunut Silja (toinen päähenkilöistä) kokee myös elämänsä turhautumisen postikonttorissa Äänislinnassa, jossa hänen tehtävänsä on lukea läpi kaikki tuleva ja lähtevä posti sotasensuurin piikkiin.

Jouduin kirjaa lukiessani googlaamaan paljon, koska teoksessa oli paljon asioita, joita en Suomen armeijan toimista tiennyt. Teoksen nykyisyys sijoittuu mystiseen Kiestinkiin, joka oli keskeinen jatkosodan näyttämö aivan Suomen rajan pinnassa nykyisen Kuusamon naapurissa. Kiestingissä pidetään myös sotavankeja, noita pelättyjä desantteja tai sellaisiksi epäiltyjä henkilöitä. Päätökset sotavankien teloituksesta tehdään kuitenkin Mäntyharjun ”headquartersissa”.

Opin kirjasta muun muassa, että suomalaiset teloittivat sotavankejaan huppu päässä, kun taas venäläiset harrastivat niskalaukauksia. Luin järkyttäviä kuvauksia vankileirien raiskauksista ja ihmissyönnistä. Varmasti kaikki tämä on hyvin todenmukaista, mutta omaan makuuni raakuutta oli himppusen verran liikaa (esimerkiksi koin turhaksi esittää kaksi identtistä raiskauskohtausta, jossa nainen antautuu vain leipäpalan vuoksi). Tosin raakuutta ei ollut tässä yhtään enempää kuin nykyaikaan sijoittuvassa keskivertodekkarissa, vaikka en ehkä edes osannut lukea tätä dekkarina. Pidin tätä taideproosana, jossa käsitellään ihmismielen rikollisia ulottuvuuksia. Mutta jokainen lukija kaivannee teoksesta itseään eniten puhuttelevan tason ja genremäärittelyn.

Silja Berg, helsinkiläinen kemian ylioppilas, ja veljekset Ilkka ja Olavi Eräkoski, nämä rosoiset emigrantit, ovat teoksen päähenkilöt, joiden persoonat loistavat, mutta en päässyt kovin syvälle sotilashahmojen ihon alle. Sinänsä oli hyvä, ettei tässä ole minkäänmuotoista yritystä kirjoittaa uudelleen Tuntematonta sotilasta ja luoda hersyvää kansankuvausta.  Armeijan palvelijoista koin ehkä läheisimmäksi sotilaslääkäri Nurkan, joka oli kotoisin sieltä Ambomaalta ja jota pidettiin ärsyttävänä päällepäsmärinä johdon taholta.

Kirja varmasti järkyttää monia lukijoita, ja saattaa ärsyttääkin. Minua ei varsinaisesti ärsyttänyt mikään, mutta jäin pohtimaan joidenkin mieshahmojen runsasta v-sanan käyttöä, mikä tuntui suorastaan anakronistiselta. Käytettiinkö tuota sanaa todella tuossa määrin 1940-luvulla? Edes miesten kesken korsussa tai juoksuhaudassa? Jätkäthän kiroilivat kuin tesomalaisen yläasteen kolmetoistavuotiaat jonnet.

Kaiken kaikkiaan 50/50 tarjoaa älykästä ja mieleenpainuvaa jännitystä, jossa taustatyön huolellisuus näkyy tarkkoina käsitteellistämisinä ja nimeämisinä. Mäkinen on vaivautunut lukemaan teostaan varten myös paljon venäläisten kirjoittamaa sotahistoriaa, joten näkökulma tuntuu poikkeuksellisen monisyiseltä. Minun täytyy tunnustaa, että osa venäläisten vankileirin hierarkkisista ”roolinimistä” meni minulta ohi, tai olin meiningistä niin kauhuissani, etten pystynyt analysoimaan lukemaani kovin älyllisesti.

50/50 on sotakirja, joka varmasti puhuttelee nuorta ja varhaiskeski-ikäistä lukijakuntaa. Aivan ensimmäisenä en veisi tätä vanhainkoteihin vielä elossa oleville veteraaneille, sillä jo kerronnan monisyisyyden vuoksi kirja saattaa olla haasteellista luettavaa ikäihmisille. Koin myös, että kirja tarjosi tasapuolisesti mies- ja naisnäkökulmia, ja että sellaisetkin lukijat, jotka eivät ole koskaan lukeneet sotakirjoja, voisivat tästä innostua.