Kirjaterapiaa rikkoutuneille

Teos: Natalie Jenner: Jane Austenin talo (Minerva, 2022)

Suomennos: Jänis

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Britannian Hampshiren Chawtonin kylässä on eletty yli sata vuotta sen kuuluisimman asukkaan, Jane Austenin henkeä säilyttäen. Kirjailijan kotitalo on edelleen pystyssä, mutta Austenin suvun jälkipolvilla ei ole yksimielisyyttä talon ja sen irtaimiston tulevaisuudesta. 1940-luvulla suvulla on aikeita myydä koko omaisuus amerikkalaisille, ja Sotheby’sin huutokauppa toimii tässä välikätenä. Kaikki kyläläiset eivät ole huutokaupoista moksiskaan, mutta kourallinen paikallisia lukutoukkia lähtee pelastamaan tätä kulttuurikotia uuden yhdistyksen voimin.

Romaanin päähenkilöt ovat kaikki tavalla tai toisella yksin maailmaan jääneitä sinnittelijöitä, ja osa kärsii aidosta henkisestä hädästä. Kyläkoulun opettaja Adeleine on menettänyt miehensä sodassa ja vauvansa vaikeassa synnytyksessä. Austenin tilusten asiainhoitaja Frances potee sosiaalisten tilanteiden kammoa, ja häntä ahdistaa asunnottomuuden uhka, vaikka hän on asunut sukutilalla koko elämänsä. Kylän lääkäri, tohtori Gray on keski-ikäinen leskimies, jonka auttamisvietti estää häntä elämästä omaa elämäänsä.

Osa kirjan juonesta sijoittuu Hollywoodiin, jossa filmitähti Mimi Harrison kipuilee ikäkriisinsä kanssa. Hän on onnistunut saamaan roolin Järki ja tunteet-produktiossa, mutta hänen tuore sulhasensa ehdottaa Mimille eläkkeelle jääntiä 35-vuotiaana. Pariskunnalla on suunnitelmia muuttaa Hampshireen, mutta Mimin ahnetta kihlattua Jane Austen – maailmassa kiinnostaa lähinnä raha.

En tiedä paljoa Natalie Venneristä, mutta tästä romaanista tuli eniten mieleen fanifiktio – ei mitenkään negatiivisessa mielessä, mutta energioiden tasolla. Teoksen hahmoista suurin osa fanittavat Austenia, ja yhdistyksen tarkoitus on rohkaista ihmisiä tulemaan yhteen keskustelemaan lempikirjoistaan. Mukana on useampi mieshahmo, jotka ovat aiemmin piilotelleet Austenin lukuharrastustaan muilta. Hahmot keräilevät Aistenin romaanien ensipainoksia, ja viettävät aikaa kirjailijan alkuperäisessä kirjastossa, josta löytyy muitakin aarteita kuin kirjoja.

Pidin kyllä teoksen ajankuvasta, ja yhteisöllisyyden kuvauksesta, mutta paikoitellen siinä kerrotaan varsin pitkäpiimäisesti talokauppojen lakiteknisistä puolista, testamenteista ja yhdistyksen perustuskirjoista. Koin, että noin kolmasosa romaanin sisällöstä oli liiallista tai turhaa. Pitkästymiseni teoksen parissa oli samansuuntaista kuin rikosteknisesti suuntautuneiden dekkareiden parissa, mutta onneksi se ei jatkunut läpi koko kirjan.

Kirjaa voi lukea myös romanttisena fiktiona, mutta koska tässä on sutinaa niin monen henkilön välillä, niin romanttisiin juonenkäänteisiin voi olla haasteellista eläytyä täysillä. Ja sutina on enimmäkseen viatonta, raitista, ja potentiaalisesti avioliiton auvoon tähtäävää. Lopulta Jane Austenin aikakauden romanttiset diskurssit miellyttivät minua enemmän kuin 1940-luvun vastaavat, ja onneksi teos tarjosi tämän vertailukohdan.

Ehkä en ole tarpeeksi suuri Austen-fani pystyäkseni sukeltamaan kovin syvälle kirjailijan ystävien yhdistyksen maailmaan, mutta arvelen, että tämä teos kuuluu Austen-fanifiktioiden parhaimmistoon. Oletan, että tarinan taustalla on paljon reaalimaailman tapahtumia, ja että Jenner on tehnyt huolellisen taustatyön Chawtonin kylän lähihistoriasta.

Täsmälukemistoa Trotskista

Teos: Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria (LIKE, 2023)

Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Eilen oli lukurauhan päivä, ja käytin sen tehokkaasti muhkean historiallisen romaanin parissa. Aloitin kirjan lukemisen perjantaina, ja siihen meni kolme päivää. Teoksen ilmapiiri oli melko vangitseva, joten tarinaan jäi helposti koukkuun. Juoni on kuitenkin varsin monimutkainen, joten en olisi ehkä saanut tätä kirjaa luettua loppuun, ellen olisi ahminut sitä kerralla.

Leonardo Padura (s. 1955) on yksi Kuuban tunnetuimpia kirjailijoita, enkä ole kuullut hänestä aiemmin mitään. Hänen tuotantonsa on laaja ja monipuolinen, mutta aika monissa hänen teoksissaan käsitellään rikoksia, vaikka niitä ei välttämättä ole kirjoitettu dekkarin muotoon.

Mies joka rakasti koiria on alun perin julkaistu Kuubassa vuonna 2009, ja se tulee luoksemme nyt neljäntoista vuoden viiveellä. Teos on laaja historiallinen romaani, joka kertoo Leo Trotskin (1879-1940) palkkamurhasta Meksikossa, ja miehestä, joka päätyy iskemään tämän merkittävän kommunistisen toisinajattelijan kuoliaaksi jäähakulla.

Niille, jotka eivät ole perehtyneet kovin syvällisesti Venäjän vallankumouksen teemaan, aivan lyhyt taustoitus. Trotski oli keskeinen vallankumouksen toimija, joka sai jo nuorena arvostusta teoreetikkona. Vladimir Leninin vielä ollessa elossa häntä ei pidetty toisinajattelijana, vaan hän toimi Kremlissä hyvinkin merkittävässä roolissa intellektuellina. Stalinin noustua valtaan Trotski joutui lähtemään maanpakoon, ja häntä syytettiin monenlaisista veljeilyistä länsimaiden johtajien kanssa. Häntä pidettiin maanpetturina, ja hän oli 1930-luvulla Neuvostoliiton vihatuin kansanvihollinen. Myöhemmin trotskilaisuus on ollut suosittu aatesuuntaus Länsi-Euroopassa, kun on lähdetty etsimään sosialistisia vaihtoehtoja stalinismille (eli totalitarismille ja valtioterrorille).

Teos alkaa vuodesta 1977, jolloin kirjan varsinainen kertoja, kuubalainen Ivan kohtaa rantabulevardilla erikoisen vanhan herran, jolla on venäjänvinttikoiria. Mies vaikuttaa olevan kuolemansairas, mutta hän kertoo viimeisillä voimillaan Ivanille jotain uskomatonta elämästään.

Ivan on nuori akateeminen heittopussi, joka suorittaa kahden vuoden mittaista yhdyskuntapalvelua, joka on pakollinen kaikille yliopistosta valmistuneille. Hänellä on alkava alkoholiongelma, ja hän haaveilee kirjailijan urasta. 1970-luvun Kuuban meiningissä on samantyyppistä jyrkkyyttä ja ehdottomuutta kuin Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Puhdistusten teemaa sovelletaan eri maissa ja mantereilla hieman eri maustein, mutta totalitaristisissa yhteiskunnissa on masentavalla tavalla toisteisia piirteitä.

Yli puolet romaanista keskittyy kuitenkin sen merkkihenkilöön Trotskiin, jonka elämää seurataan varsinkin viimeisen vuosikymmenen ajan. Itse olen tiennyt Trotskin elämänvaiheista jonkun verran, mutta koskaan en ole lukenut hänestä kokonaista kirjaa. Kyseessä on melko viihteellinen historiallinen romaani, jossa käsitellään varsinkin Trotskin perhe-elämää, avioliittoja ja suhdetta Frida Kahloon, mutta siinä sivussa lukija saa myös laajan oppimäärän vakavampaa poliittista historiaa.

Luulen, että moni lukee tätä teosta peilaten tapahtumia nykypäivään, ja löytää tästä yhtymäkohtia myöhempien venäläisten toisinajattelijoiden kohtaloihin. Näin tein itsekin, vaikka yritin olla tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä. Joka tapauksessa on muistettava, että Trotski oli oman aikansa megajulkkis, jonka vaiheita seurattiin tarkasti kaikilla mantereilla. Hänellä oli merkittäviä tukijoita varsinkin länsimaissa, jotka eivät kaikki olleet kommunisteja tai edes vasemmistolaisia. Hänen asemansa poliittisena pakolaisena oli vaikea ja ahdistava, vaikka materiaalisesti perhe ei kärsinyt puutetta. Trotskin elämässä traagisinta ei ehkä ollut murhatuksi tuleminen, vaan se, kuinka hänen perheensä sai kärsiä poliittisesta vainosta, ja kuinka se vaikutti hänen läheistensä mielenterveyteen.

Voin kuvitella, että romaanin Trotski-osuudet voivat tuntua ylenpalttisilta, jos lukija ei satu kuulumaan poliittisen historian suurkuluttajien joukkoon. Kirjassa on kuitenkin kolme eri tasoa, ja Espanjaan ja Kuubaan sijoittuvat narratiivit ovat hieman kepeämpiä kuin Trotskin monipaikkainen pakolaisuuden saaga. Itse koin saavani eniten uutta irti Kuubaan sijoittuvasta tarinankerronnasta, kun taas koin jopa vähän pitkästymistä Espanjan sisällissodan kuvausten aikana.

Kirjan nimi on lainaus samannimisestä Raymond Chandlerin novellista, ja Padura myös viittaa paljon eläinlääketieteellisiin julkaisuihin, koska romaanin kuubalainen kertoja on seikkaperäinen nörtti, jolla on mahdollisia autismin kirjoon viittaavia piirteitä. Rakkaus koiriin yhdistää romaanin kolmea miespuolista päähenkilöä, mutta kaikki henkilöt eivät kohtele koiria yhtä lempeästi. Kiinnostavinta ehkä kuitenkin oli seurata, kuinka Neuvostoliitossa koiriin liittyviä metaforia käytettiin syyttävässä ja pilkkaavassa merkityksessä kollektiivisissa näytösoikeudenkäynneissä.

Sain tästä romaanista paljon inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni, vaikka omat tekstini Neuvostoliitosta ovat kyllä aika heppoisia ja lapsellisia tällaiseen järkäleeseen verrattuna. Tässä kirjassa kommunistista retoriikkaa viljellään maksimaalisesti, ja se vaatii lukijaltaan keskittymistä varsinkin, jos hän ei itse ole elänyt Neuvostoliiton elinaikana. Minulle tämä kerronnan taso oli ymmärrettävää, mutta olen ennen tätä lukenut kymmeniä tietokirjoja varsinkin Stalinin vainoista.

Olisi jännittävää lukea arvioita tästä romaanista sellaisilta lukijoilta, jotka lähestyvät teosta esimerkiksi koiraihmisen näkökulmasta. Eli haluaisin kuulla, toimiiko tämä romaani koukuttavasti ihan pelkkänä tarinana silloinkin, jos lukijaa ei niin paljoa kiinnosta poliittinen historia tai teoria.

Totaalikieltäytymisen historiaa

Teos: Erno Paasilinna: Rohkeus. Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Lang

Viimeisen parin viikon aikana olen etsinyt Kainuuseen sijoittuvaa kirjallisuutta, joissa keskiössä olisivat Kuhmon ja Suomussalmen rajaseudun kylät. Suuri osa löytämistäni teoksista on ollut sotakirjallisuutta, enkä ole saanut näitä teoksia luettua loppuun.

Eilen illalla luin yhteen putkeen Erno Paasilinnan teoksen Arndt Pekurisesta (1905-1941), miehestä, joka oli Suomen kuuluisin aseistakieltäytyjä 1930-40-luvuilla, ja joka pakotettiin lähtemään jatkosotaan jalkaväkirykmenttiin Suomussalmelle, ja sieltä rajan taakse Vienan Karjalaan. Pekurinen teloitettiin rintamalla esimerkinomaisesti sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt pukeutumasta asepukuun ja ottamasta kivääriä käyttöönsä.

Olen ollut tietoinen Pekurisen kohtalosta jo pitkään, mutta en tiennyt hänen toimintansa kaikista ulottuvuuksista. Paasilinna on onnistunut luomaan mahdollisimman kattavan henkilökuvan henkilöstä, joka yhtäältä oli paljon parjattu, jopa vihattu julkisuuden henkilö, ja samalla yksityisyydestään kiinni pitävä työmies ja perheenisä.

Arndt Pekurinen oli torpparin poika Juvalta joka tutustui rauhan aatteeseen jo nuorena koululaisena Tolstoita ja Arvid Järnefeltin lukiessaan. Hän onnistui pakenemaan kutsuntoja vuosikausia, mutta muutettuaan Helsinkiin hän järjestäytyi systemaattisemmin, ja hänestä tuli yksi Suomen Rauhanliiton näkyvimpiä hahmoja.

Moni muu Rauhanliiton pasifisti, kuten Felix Iversen ja Aarne Selinheimo, vältti vankilan ja pakkotyön johtuen korkeammasta luokka-asemasta. Heitä pidettiin työnsä puolesta yhteiskunnallisesti merkittävinä henkilöinä, kun taas Pekurinen oli aito työmies, joka eli myös pitkiä kausia työttömänä. Pekurista pidettiin myös älyllisesti vajaamielisenä, vaikka hän oli saanut Lapinlahden sairaalasta mielentilatutkimuksesta terveen paperit. Hän vietti pitkiä jaksoja joko vankilassa tai pakkotyöleirillä. Tämä johtui siitä, ettei hän suostunut ottamaan vastaan mitään siviilitehtävää, joka oli kytköksessä puolustusvoimiin.

Pekurisen ennakkotapauksen vuoksi maassamme voimaan tuli vuonna 1931 ns. Lex Pekurinen, jonka mukaan totaalikieltäytyjiä sai suorittaa palveluksensa 18 kuukauden vankeusrangaistuksena. Tämä oli kuitenkin varsin takapajuinen järjestely, jos sitä verrataan muiden Pohjoismaiden ja Hollannin lakeihin. Suomi oli 1930-luvulla kova yhteiskunta, jossa toisinajattelijoiden asema oli vaikea.

Kirjan hurjin episodi tapahtuu vuonna 1930, jolloin Pekurinen oli suorittamassa tuomiota Ilmajoen varavankilassa. Tuolloin vankilasta päästyään hän koki klassisen muilutuksen, kun Lapuan liikkeeseen kuuluneet Ilmajoen iskujoukot kyydittivät hänet asemalle, ja järjestivät julkisen nöyryytyksen, jossa oli vahvoja poliittisen terrorin piirteitä. Asiaa puitiin talvikäräjillä, mutta muiluttajat selvisivät lievin tuomioin, osa sai pelkät nuhteet teoistaan.

Pekurisen kohtalo toisessa maailmansodassa kertoo sotaoikeuden mielivaltaisuudesta, ja mielipidevankien kirjavista kohtaloista. Häntä ei syytetty maanpetoksesta, eikä hänen poliittinen taustansa olisi antanut syytä vangitsemiseen samalla tavalla kuin niiden tapauksessa, jotka olivat selvästi Neuvostoliiton kätyreitä. Pekurisella ei ollut mitään siteitä Neuvostoliittoon, mutta hän oli saanut paljon tukea muun muassa Britannian parlamentista.

Teos kuvaa myös Pekurista yksityishenkilönä, aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Hän meni vuonna 1934 naimisiin karjalaissyntyisen Alexandran kanssa, ja sai tämän kanssa kaksi lasta. Säde-tyttärellä oli muistoja isästään, kun taas nuorempi lapsi Arndt Jr. oli vasta kaksivuotias isän kuollessa. Vaikka perheessä oli köyhyyttä, kokivat he 30-luvun loppupuolella lievää vaurastumista. Perhe vietti kesiä Herttoniemen raittiusseuran kesäsiirtolassa, jossa ei tietoisesti puhuttu politiikasta. Muutenkin Pekurinen oli lähipiirissään tarkka siitä, ettei aatteen levitys tapahtuisi vapaa-aikana.

Perhe-elämän kuvaus antaa vaikutelman, että kyseessä oli varsin moderni pariskunta, joilla ei ollut miesten ja naisten töitä. Pekurinen oli osallistuva isä jo siksi, että hänen vaimonsa kävi vakituisessa työssä turkisliikkeessä, kun taas hän itse sinnitteli pätkähommissa. Pekurinen oli myös absolutisti, mikä johti siihen, ettei hänen perheessään juhlittu yhtä railakkaasti kuin naapurustossa yleensä.

Pekurisen tarina keriytyy auki kohti väistämätöntä kohtaloaan, eli se kertoo miehestä, joka on 36-vuotiaana täysin valmistautunut kuolemaan. Kirjassa ei siis kysytä, kuinka teloitus olisi voitu välttää.

Jatkan tämän jälkeen toista tulkintaa samasta ihmiskohtalosta Kai Sadinmaan kertomana. Sadinmaan teos on henkilökohtaisempi, sillä siinä kerrotaan myös hänen omista taisteluistaan evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Uusi vierailu Säteen kolhoosissa

Teos: Vieno Zlobina: Their Ideals Were Crushed (Siirtolaisuusinstituutti, 2017)

Oma kirjoitusprokkikseni on jämähtänyt jonnekin Petroskoihin johtavalle tielle. Olen kirjoittanut Tuulasta, nuoresta toimittajasta, joka kohtaa Stalinin vainoista selviytyneitä naisia 1970-luvulla. Yksi naisista on Valentina, joka päätyy asumaan Tampereelle vanhoilla päivillään. Valentina oli aiemman romaanitekeleeni päähenkilöitä, eli tunnen hänet hahmona jo perinpohjaisesti. Tuulaan tutustuminen on ollut takkuisempaa, koska hän on varsin ristiriitainen persoona. Kävelevä aikapommi.

Viime vuosikymmenellä olen lukenut kaiken mahdollisen suomen- ja englanninkielisen materiaalin Petroskoin amerikansuomalaisista. En muista, olenko lukenut tämän Vieno Zlobinan (1919-2020) teoksen, mutta toisen vastaavan teoksen muistan, jossa päähenkilö oli yhtä lailla lapsena Neuvostoliittoon muuttanut henkilö. Tämä taisi olla Mayme Sevanderin (1923-2003) They Took my Father.

Vienon elämänkaari näyttäisi jo graafisena esityksenä huikealta. Hän muutti vanhempiensa kanssa Aunuksen lähelle Säde-kolhoosiin 7-vuotiaana Kanadasta, kävi oppikoulua ja yliopistoa Petroskoissa, tuli sodan aikana evakuoiduksi Kazakstaniin, ja palasi tekemään elämäntyötään Petroskoihin yliopiston kielitieteiden opettajana ja tutkijana. Vuonna 1965 hän siirtyi viettämään eläkepäiviään Viroon. Vuonna 1989 hän pääsi käymään Suomessa ensi kertaa elämässään, ja sieltä hän muutti takaisin Kanadaan 70-vuotiaana. Kanadasta hän on siirtynyt takaisin Viroon lapsenlapsen hoiviin 95-vuotiaana.

Tämä muistelmateos on varsin maltillinen esitys lapsuudesta ja nuoruudesta totalitaristisessa maassa. Valtaosa tekstistä kuvaa arkisia oloja Säteen kokeilutilalla, ja vasta loppuosassa päästään perheen tragediaan, eli Vienon isän katoamiseen vankileirien saaristoon. Eelis ja Emma Ahokas olivat Säteen kolhoosin vastuunkantajia, jotka olivat muuttaneet Neuvostoliittoon jo siinä vaiheessa, kun kolhoosin peltoja raivattiin ensi käyttöön. Eelis vietiin leireille, ja oletettavasti hän kuoli siellä jo vuonna 1938, mutta omaiset saivat tapahtuneesta tekaistuja kuolintodistuksia. Emma-äiti koki myös kovia Stalinin vainojen aikaan, mutta hän eli vanhaksi, ja päätyi elämään vanhoilla päivillään ainoan tyttärensä luona Petroskoissa.

Zlobina muistaa kolhoosin elämänkaaren iloineen ja suruineen, tähtihetkineen ja pohjakosketuksineen. Ensimmäiset vuodet tilalla olivat toiveikkaita, mutta ahdinkoon ajauduttiin jo vuonna 1935, jolloin kolhoosin nimi vaihdettiin Papaniniksi venäläistämistoimenpiteiden imussa. Tämän jälkeen tilan tuottavuus romahti dramaattisesti, ja ovia alettiin kolkutella pelottavalla tavalla öiseen aikaan.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ns. rankka kirja. Esimerkiksi Antti Tuurin Ikitie on huomattavasti dramaattisempi kertomus saman kolhoosin elämänkaaresta. Zlobina oli kirjoittajatyyppinä tutkija, joka nojasi paljon faktoihin, tilastoihin ja numeroihin. Tämä ei tarkoita, että tarinasta puuttuisi tunnetta, mutta kirjan kertoja kuvaa mieluummin ulkoisia tapahtumia kuin syvällistä sisäistä mielenmaisemaa.

Amerikansuomalaisten sopeutumisesta uuteen kulttuuriin teos tarjoaa monipuolisen kuvan. Uudisraivaajien tyttärenä pieni Vieno joutui sopeutumaan uuden maan niukkuuteen suht nopeasti, ja varmasti myös unohtamaan synnyinmaansa Kanadan käytäntöjä. Kirja antaa vaikutelman, että monille muille myöhemmin tulleille amerikansuomalaisille sopeutuminen oli vaikeampaa. Uusilla tulokkailla oli myös hienoja, massasta erottuvia vaatteita, joita paikalliset kadehtivat. Heidän oli myös mahdollista asioida omissa liikkeissään, joissa valikoima oli runsaampaa kuin paikallisissa kaupoissa.

Luin teosta pikaisesti etsien siitä tiettyjä Petroskoihin liittyviä asioita. Skippasin kolhoosin tuotantolukuihin ja karjanhoitoon liittyvät osuudet, jotka eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Löysin tästä jotain uutta pontta luomaani Valentinan hahmoon, eli tulin vakuuttuneeksi siitä, että ”more is more”. Valentinasta ei ole tulossa amerikansuomalaista hahmoa, mutta hänenkin tarinaansa saattaa tulla hieman lisää kierroksia.

Uskovaisena gulag-leirillä

Teos: Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. (LIKE, 1957/2021)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

En vielä päässyt eroon Gulag-aiheesta, vaan tsekkasin vielä, löytyisikö BookBeatista joitain suomalaisteoksia, joista en ollut tietoinen. Keskisuomalaistaustaisen Martta Piilin (oikeasti Piilikangas, 1902-1976) teos oli yksi sellainen. Martta oli kotoisin Saarijärveltä, mutta oli päätynyt Karjalan kannakselle rautatieläisen miehensä perässä.

Teos ei saanut suurta suosiota julkaisuvuonnaan 1956, koska Stalinin kuoleman jälkeen muut vankileirien selviytyjät olivat kirjoittaneet paljon raflaavampia teoksia aiheesta.

Martta Piili oli tavallinen työväenluokkainen perheenäiti, joka piti pientilaa Viipurin lähistöllä tämän miehen Jalmarin toimiessa ratavartijana. Perheessä oli kaksi tytärtä, ja sodan syttyessä vanhemmat lähettivät lapset Martan siskon luokse Kuhmoisiin turvaan. Monien sekavien vaiheiden jälkeen kävi niin, että Martta jäi yksin Koivistoon huolehtimaan lehmistään, ja isä ja lapset ehtivät evakuoitua Suomen puolelle.

Neuvostoliitto syytti Marttaa vakoilutoimista. Hän joutui heti pakkotyöhön Terijoelle, sieltä vankilaan Leningradiin, ja tätä kautta useammalle vankileirille Siperiaan. Hän kuului leireillä uskovaisten porukoihin, olihan hän jo saanut vankan kristillisen pohjan kotikasvatuksessa. Ilman tätä uskoa hän olisi luultavasti päätynyt tappamaan itsensä.

Leirien joulun viettoon kuului Enkeli taivaan soittoa rikkinäisellä mandoliinilla. Inkeriläiset naiset olivat Marttaa rohkeampia uskonelämän harjoittajia. Muutenkin inkeriläisten ystävyys tuntui pitävän Marttaa pystyssä vaikeina aikoina.

Martan kaltaisia suomalaisia evakkojunasta jääneitä oli Stalinin leireillä noin kaksisataa henkilöä. Olenkin usein miettinyt tätä kysymystä, että kuinka oli mahdollista saada kaikki Kannaksen alueen ihmiset evakuoitua. Osa näistä junasta jääneistä pääsi palaamaan, osa tapettiin heti, mutta leireille joutui kaksisataa.

Martta Piilin jättämä kertomus on arvokas, vaikka se ei ole kaunokirjallinen mestariteos. On mahdollista, että se on osittain suullinen, saneltu teksti. Tyylilaji on kuvailevan toteava, ja tapahtumien etenemisessä on epäloogisuutta. Kirjan loppusanat, jotka on kirjoittanut Erkki Vettenniemi, taustoittavat teoksen kontekstia tärkeällä tavalla.

Vettenniemen mukaan Piilin toimintaan on liittynyt ärhäkkää isänmaallista vastarintaa, eli hän oli keksinyt monia tekosyitä kotitilalle jäämiselleen, eikä ollut poistunut viranomaisten käskyistä huolimatta. Näin ollen hän ei ollut jäänyt alueelle mottiin, kuten jotkut jäivät muun muassa Hyrsylänmutkaan ja Suojärvelle.

Martta oli leireille joutuessaan 38-vuotias, ja Suomeen palatessaan 54-vuotias. Hänen vanhemmalla tyttärellään oli tuolloin jo neljä lasta, ja hän koki mummoutuneensa täysin johtuen olojen rankkuudesta ja terveysongelmista. Hän pääsi muuttamaan miehensä rakentamaan rintamamiestaloon Kiuruvedelle, mutta jäi leskeksi pian palattuaan. Naisen elämästä parhaimmat vuodet kuluivat helvetissä, jossa pahinta oli epätietoisuus perheestä. Apua hän yritti saada Suomeen palautuksen suhteen useaan kertaan, mutta apu evättiin häneltä.

Onneksi kirjaan mahtuu kuvausta myös inhimillisyydestä, esimerkiksi leirin muiden toverien osoittamasta solidaarisuudesta. Martta ei karuista kokemuksistaan huolimatta päätynyt vihaamaan kaikkia venäläisiä, vaan koki joidenkin taholta jopa humaania kohtelua. Viimeiset kaksi vuotta hän toimi yksityisten perheiden palvelijana, ja tämä sai hänet palauttamaan uskonsa ihmiskuntaan.

Martta oppi puhumaan venäjää kohtuuhyvin, ja toi Suomeen mukanaan häntä hyvin kohdelleiden ihmisten antamia lahjoja. Koin tämän leiritarinan yhtenä maltillisimmista kirjoista, joita olen aiheesta lukenut, mutta maltilliseen tyyliin on pitänyt vaikuttaa myös ajan henki. Martta ei muun muassa kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita, seksuaalisuutta tai ruumiillisia äärikokemuksia. Jos vaikka vertaa tätä teosta ja Heather Morrisin Cilkan tarinaa, edessä on gulag-kirjallisuuden kaksi ääripäätä.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 27: ”Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon”.

Voimavarakeskeistä pedagogiikkaa

Teos: Tommi Kinnunen: Pimeät kuut (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sodan jälkeisessä Suomessa varsinkin syrjäseuduilla koettiin kouluissa työvoimapulaa, kun osa opettajista oli joko kaatunut, vammautunut tai menettänyt järkensä rintamalla. Vielä 1940-luvun lopulla ei koettu oppilasmäärien suurta lisääntymistä, mutta osa kouluista joutui toimimaan kiertokouluina tai noudattamaan supistettua opetusohjelmaa niin, että lapset joutuivat opiskelemaan suuren osan lukuvuodesta kotona.

Tällaiseen kontekstiin on Tommi Kinnunen luonut uusimman romaaninsa maailman. Se sijoittuu Posiolle, syrjäiseen Niemen kylään aivan Neuvostoliiton rajalle, jonne vielä 1940-luvulla ei kulje teitäkään. Niemen koululle etsitään uutta opettajaa, ja paikan nappaa jo eläkeikää lähestyvä Elna Suorajärvi.

Niemen kylässä koulua käydään ankeassa parakissa, jonka toisessa huoneessa on Elsan koruton asumus. Kylätoimikunnalla on uuden koulun rakennushanke tulilla, mutta se ei ehdi valmistua Elnan palvelusvuodeksi. Porin Matti on parakin ainoa lämmön lähde, eikä Elna jaksaisi lähteä leipomaan naapureiden luo. Kylällä ainoa ulkopuolinen virike on lestadiolaiset seurat. Sinne Elna on naapurien toimesta tervetullut, mutta hän yrittää vältellä näitä kutsuja.

Elna on toiminut kansakoulun opettajana ympäri Suomea. Hänen työhistoriansa on nälkävuoden mittainen ja repaleinen. Yhdessä koulussa hän on viihtynyt jopa vuosikymmenen, mutta enimmäkseen hänen osakseen on langennut jatkuva kiertolaisen rooli. Epävirallisesti hänellä on myös vaikean työntekijän maine, sillä hän on arvonsa tunteva eikä suostu tekemään kaikkea, mitä häneltä vaaditaan. Posio on hänen synnyinpitäjänsä, mutta suhde elossa oleviin sukulaisiin on myös hankala. Salli-sisko ei enää halua katsoa Elnaa kattonsa alla.

Elnaa vaivaa krooninen lihassairaus, joka tekee hänestä ajoittain lähes liikuntakyvyttömän. Näin ollen hänen on välillä opetettava makuuasennosta. Tästä huolimatta hänen on jatkettava opettamista, sillä eläkkeelle pääseminen ei ole vielä hänelle mahdollista. Naimattoman kansakoulunopettajan sosiaaliturva on lähes olematon, eikä hänellä ole säästöjä pahan päivän varalle.

Pedagogisesta näkökulmasta Elnan on oltava aidolla tavalla voimavarakeskeinen, sillä hänen omat fyysiset voimansa ovat yhtä vähissä kuin kunnan kassa. Mutta tarinassa yllättävää on se, kuinka hyvin hän tulee hyväksytyksi syrjäkylän lasten parissa. Lapset ovat kuuliaisia ja vähään tyytyviä, he eivät osaa kuvitella toisenlaista todellisuutta kuin oman kylän niukkuuden.

Olin kirjaa aloittaessani skeptinen siitä, jaksaisinko seurata näin apeaa tarinaa. Aloitin kirjan jo syyskuussa, sain sen helposti kuunneltua läpi, mutten löytänyt siitä blogiin uutta näkökulmaa. Palasin siihen uudestaan, koin uudelleen saman apeuden ja yritin tulla sinuiksi sen kanssa. Elna ei ole helppo tyyppi matkakumppaniksi eikä varsinkaan itselleen. Mutta Kinnunen onnistuu luomaan yllättävän vahvan, omaperäisen ja herkänkin henkilöhahmon, jonka elämänkaareen on mahtunut ripaus muutakin kuin ainaista koulutyötä.

Tässä kirjassa oli jotain yhteistä Vappu Kunnaksen romaanin Rosa Clayn kanssa, vaikka Rosan yksinäisyys johtuu eri syistä kuin Elnan. Molemmissa teoksissa on yksinäinen ajelehtiva naisopettajahahmo, joka ei ole vielä löytänyt paikkaansa maailmassa. Mutta Rosan olot 1900-luvun Sortavalassa, Savossa ja Tampereella eivät ole yhtä ankarat kuin Elnan olot Posiolla 1940-luvulla.

Pidin tästä kirjasta vahvan kertojanäänen vuoksi, mutta välillä tuntui, että sen ideaalinen lukija on toinen opettaja, koska siinä viihdyttiin niin intensiivisesti ”sorvin äärellä”. Eniten kirjassa kosketti silpputyöläisyyden teeman käsittely toisessa historiallisessa kontekstissa. Se olikin todella vaikuttavaa, kun mietitään työkykyisyyden käsitettä ennen ja nyt.

Kotirintamalla vaihtelevaa tuulta

Teos: Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Koskiluhdan Kerttu on nuori maatilan tytär Pohjanmaan Isokyrössä, jonka veljet ja sulhanen ovat lähetetty rintamalle jatkosodan alkaessa. Toivo ja Taisto ovat nuoria kloppeja, eikä Johanneskaan ole iällä pilattu. Kerttu on tutustunut Johannekseen kirjeenvaihdon välityksellä, ja seurustelu on ollut perin siveää.

Kylän akkojen tietotoimisto toimii niin saumattomasti, että kirjeitä on vaikea piilottaa. Postitoimiston Irma tietää kyläläisten suhteista kaiken, ja palvelee heitä varsin persoonallisella tavalla. Koskiluhdassa Irmasta tulee paljon pelätty pahanilmanlintu, joka tuo ovelle pahimpia uutisia.

Isoveli Toivo kaatuu jo sodan alkuvaiheessa, ja tämä johtaa siihen, että Kertun äiti joutuu surun murtamana parantolaan. Talon vanha emäntä, lasten mumma, suhtautuu äidin hoitoon nuivasti, eikä ole yhtään tyytyväinen nuorison työn tahtiin. Mumma on niin iloton, että haluaisi kieltää Kertulta jopa ompeluseuroissa käynnin.

Monilapsisen perheen isä on karannut maailmalle, ja äiti on ottanut tästä eron. Hänellä on uusi mies Antero, jota nuoremmat lapset ovat oppineet pitämään isänä. Uusperheen arki on vaikuttanut suht harmoniselta ennen sotaa. Kerttu kuitenkin haluaisi kirjoittaa isälleen ja kertoa kihlauksesta, jos tietäisi isän osoitteen.

Paula Nivukoski on kirjoittanut herkän rakkaustarinan, jota kehystää ankara luterilainen työmoraali ja jatkuva huoli leivän riittämisestä. Tarinaan mahtuu kuitenkin nuoruuden haaveita, runollisia kesäiltoja ja huhuja salaisista nurkkatansseista.

Teos on myös varsin onnistunut kuvaus kokonaisesta eteläpohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse arvostin kirjassa eniten juuri yhteisöllistä ulottuvuutta, sillä sen sivuhenkilöiden galleriaan mahtuu monenlaisia persoonia ja maailmankatsomuksia. Kylässä naapuriapu toimii, ja jotkut, kuten kahdesti orvoksi jäänyt Lahja, käyvät siivoamassa muiden koteja pelkällä nälkäpalkalla. Tai Lahja ei pyydä palkkaa lainkaan, ja hänelle annetaan ruokaa palkaksi, jos sitä talosta löytyy.

Tarinasta ei kannata selvittää etukäteen koko juonta ennen siihen tarttumista. Oikeastaan jo romaanin takakannen esittelyteksti paljastaa juonesta liikaa. Siitä lukija saa jo vihjeen siitä, että Kerttu päätyy rakastamaan kahta eri miestä. Muutenkaan tämä tarina ei ole kaikista tyypillisin pohjalaissaaga: henkilöt eivät vaikuta syvästi uskonnollisilta (mummaa lukuuottamatta), perhemalleissa on variaatiota, ja historiallisten sattumien kautta kyläläiset päätyvät kohtaamaan myös kaukaa tulleita muukalaisia, ja ymmärtämään heitä.

Tätä kirjaa oli jotenkin rentouttavaa lukea, vaikka sen tapahtumat olivat pitkälti surullisia. Nivukoski on taitava arjen kuvaaja, sillä en hänen kyydissään pitkästynyt edes tavallisten maatilan töiden kuvauksissa. Aika usein skippaan tämän tyyppisistä agraarisista tarinoista puuduttavat työn kuvaukset.

Huomasin myös, kuinka valtavan määrän positiivisia kommentteja teos on saanut Book Beatissa. Eli teos on todella liikuttanut äänikirjan lukijoita, ja Anna Saksman on saanut syystäkin kehuja nyansoidusta luennastaan. Ehkä juuri tämä teos sopii mainiosti äänikirjaksi, koska sen tempo on viipyilevä, ja murrepuhetta voi olla helpompi ymmärtää ääneen luettuna kuin painettuna tekstinä.

Viime aikoina lukemistani kirjoista, jotka sijoittuvat toiseen maailmansotaan, tämä romaani edustaa selvästi parhaimmistoa. Voin hyvin suositella tätä niin nuorille kuin vanhemmille lukijoille, riippumatta omasta suhteesta isänmaallisuuteen. Ainakaan tässä kirjassa ei ole turhaa isänmaallista paatosta, eikä sotaa ihannoivaa asennetta. Tulkitsen teoksen tunnelmia varsin pasifistisina, eivätkä nämä tunnelmat ainakaan saa lukijaa automaattisesti värväytymään vapaaehtoisiin maanpuolustusjoukkoihin. Ei edes tässä alati muuttuvassa maailmantilassa.

Vähemmistö kahden pahan välissä

Teos: Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa. (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Arto Konttinen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Emil ja Adeline Martel ovat kahden pikkupojan vanhempia Ukrainassa, jotka kuuluvat maan saksalaiseen maanviljelijävähemmistöön. He ovat muuttaneet maahan vanhempiensa kanssa joskus 1900-luvun alkupuolella, kun saksalaisia houkuteltiin maahan mustan, mehevän mullan lupauksella. Vähemmistöllä on joskus mennyt ihan hyvin, mutta 1930-luvun holomodor on jättänyt syvän jäljen myös heihin.

Vuonna 1944 edessä on lähtö Ukrainasta, sillä heidän on valittava kahden pahan väliltä. Stalinin joukot eivät lupaa muuta kuin pakkosiirtoa jonnekin, missä tiedossa on pelkkää kurjuutta. Martelit eivät todellakaan ole natsihenkisiä, mutta he haaveilevat pääsystä pois Neuvostoliitosta. Jossain edessä siintää luvattu maa, vihreä laakso, jossa perhe voisi aloittaa uuden elämän.

Matkaan lähdetään maaseudulta Pervomaiskin kaupungin kupeesta (läheltä Harkovaa) puolen saksalaiskylän voimin. Martelin retkueessa on myös isoisä Johan ja naapurin yksinäisiä naisia. Reitti kulkee vaivalloisesti Moldovan kautta, ja kohti Romaniaa, mutta jossain vaiheessa he siirtyvät kohti Puolaa, jossa joutuvat todistamaan viimeisten eloon jääneiden juutalaisten teloituksia. Äiti ja lapset päätyvät lopulta Berliinin neuvostovyöhykkeelle, mutta isän kohtalo on kauhistuttava. Pääsevätkö he lopulta haaveidensa mielenmaisemaa?

Kirjan lapsinäkökulma on vahva, ja perheen pojat, Willy ja Walt, tuovat tähän muuten rankkaan tarinaan lämpöä ja huumoria. Myös hevosilla on suuri rooli kerronnassa. Monet sivuhenkilöt ovat juutalaisia, ja heistä osa on ollut Martelin perheen elämässä pitkään. Kaikkien nykyisestä olinpaikasta ei tiedetä, mutta toiveissa on, että edes joku olisi päässyt muuttamaan Argentiinaan tai Palestiinaan.

Vihreän laakson haaveen Adeline sai nuorena naapurinsa juutalaisen rouva Kantorin taidekirjasta. Muutenkin kirjassa on paljon takaumia 1930-luvulle, aikaan, jolloin tämä pariskunta tutustui ja alkoi seurustella nälänhädän ääriolosuhteissa.

Teos on hyvin laaja ja kerronnaltaan jopa eeppinen. Lukija pääsee omassa mielessään vertaamaan Ukrainan nykyoloja ja sodan kuvastoa menneisiin. Ajankohtaisuutta teoksessa on niin runsaasti, että se tuntuu välillä jopa liian ahdistavalta.

Mark Sullivan (s. 1958) on minulle uusi kirjailijatuttavuus, joka luultavasti tunnetaan paremmin Pohjois- Amerikassa kuin Euroopassa. Hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, johon kuuluu mm. dekkareita, ja hän on kirjoittanut jonkun verran teoksia yhdessä James Pattersonin kanssa. Hänen kaksi viimeistä teostaan (joista edellinen kertoo Italian partisaaneista) on nyt saatavilla suomeksi.

Vaikka koin Jukka Pitkäsen luennan taas äärimmäisen taitavana, olisin ehkä ymmärtänyt koko tämän laajan historiallisen kokonaisuuden paremmin, jos olisin lukenut kirjan painotuotteena. Voisin siis suositella kirjaa hankittavaksi joululahjaksi ihan fyysisenä objektina.

Juutalaisen Lontoon ytimessä

Teos: Anita Brookner: Family and Friends (Jonathan & Cape, 1985)

Anita Brooknerin kirjoja löytyi residenssistäni jopa kolme kappaletta, ja näistä kolmesta Family and Friends hauskutti minua eniten. En ennen tätä päivää tiennyt, että Brooknerilla oli puolanjuutalaiset vanhemmat, jotka olivat muuttaneet Britanniaan jo 1920-luvulla. Perheen alkuperäinen sukunimi oli Bruckner. Tämä selittää jotain kirjailijan teemojen valinnasta, ja kyllä ainakin näissä kolmessa putkeen lukemassani romaanissa on juutalaisia henkilöhahmoja.

Teos Family and Friends on näistä kolmesta teoksesta juutalaisin, eli se kertoo matriarkka Sofka Dornin hullunkurisesta perheestä Lontoossa 1930-50-luvuilla. Sofka on rikas leskinainen, jonka mies on ollut tehtailija. Hänellä on neljä aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta, joista poikien osaksi on tullut jatkaa perheen bisneksiä. Tyttärien uskotaan menevän pian naimisiin, joten heille ei ole suunniteltu duuneja perheyrityksessä.

Mimi ja Betty ovat hemmoteltuja prinsessoja, joilla ei ole paljoa muuta tekemistä kuin käydä Frank-nimisen sardinialaismiehen tanssitunneilla. Siskokset kilpailevat tanssinopettajan huomiosta, ja pian Betty karkaa Pariisiin Frank kannoillaan, aikeissaan valloittaa Moulin Rouge. Mimi jää lehdelle soittelemaan, ja ilman rohkeaa siskoaan hän pian muumioituu äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksipiiaksi.

Perheen vanhin poika Frederick ei yhtään jaksaisi johtaa tehdasta, joten managerointi jää kuopukselle Alfredille, joka aloittaa puurtamisen tehtaalla jo 16-vuotiaana. Pian Frederick löytääkin italialaisen morsiamen ja katoaa tämän kanssa Rivieralle hotellia pitämään.

Teos kertoo siis perheestä, joka pyristelee juutalaisten perinteiden ja moderniteetin ristipaineissa. Kovin uskonnollisiltva he eivät vaikuta, mutta tukea ja turvaa elämään tuo ”meidän jengi”, eli tärkeissä asioissa he luottavat vain muihin juutalaisiin. Sofka on ollut kasvattajana niin epäluuloinen, ettei ole päästänyt lapsiaan edes kouluihin, vaan on palkannut kotiopettajia. Tämän vuoksi hänen lapsiltaan puuttuu normaaleja sosiaalisia verkostoja. Nuorin lapsista, Alfred, vaikuttaa kuitenkin eniten kiinnostuneelta brittien tavoista, ja hänen vuokseen perheessä syödään sunnuntaisin perinteinen brittien sunnuntailounas.

Olen lukenut monia myöhempiä emigranttijuutalaisuuden kuvauksia, joissa ruoalla on ollut paljon suurempi merkitys. Tässä kuvatun perheen naiset eivät osaa kokata, vaan heillä on brittiläiset taloudenhoitajat ja piiat. Heidän kontaktinsa britteihin tapahtuu siis lähinnä palveluskunnan kautta. Sofkalle olisi tärkeää, että hänen lapsensa löytäisivät juutalaiset puolisot, sillä häillä on suuri merkitys yhteisössä. Mutta jos he eivät seurustele muiden juutalaisten kanssa, he tuntuvat löytävän seuraansa muita emigrantteja, kuten italialaisia.

Perheen meno äityy vielä kummallisemmaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun Betty ja Freredick ovat karanneet maailmalle ja Sofka elää kahden sinkkulapsensa kanssa. Rahan teossa taitava Alfred hankkii perheelle maaseutupaikan, Wren Housen, Kentistä, ja roudaa muorin ja siskonsa sinne joka viikonlopuksi. Muori varsinkin on täysin kädetön maaseudulla, eikä hänellä ole muuta tekemistä kuin kytätä poikansa oletettua sivusuhdetta Dolly-nimisen rouvashenkilön kanssa.

Kokonaisuutena teos on kepeämpi kuin muut Brooknerilta lukemani teokset. Päähenkilöistä kukaan ei ollut erityisen synkistelyyn taipuvainen. Mutta pintaa raaputtamalla teoksesta voi varmaan löytää monenlaisia omaelämäkerrallisia viitteitä, ja onhan tämä hieno ajankuva perheestä, joka elää vaikeina aikoina näennäisessä turvassa, mutta on tietoinen siitä, että osa ”omasta jengistä” on kokenut jotain paljon kauheampaa.

Sotamorsianten suuri seikkailu

Teos: Jojo Moyes: Morsianten laiva (Gummerus, 2022)

Suomennos: Heli Naski

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Margaret on varttunut australialaisella lammasfarmilla irlantilaisen isän ja neljän veljen kanssa. Vuonna 1946 hän on juuri mennyt naimisiin brittisotilas Joen kanssa ja on raskaana. Sydneyssä odottelee suuri lauma sotamorsiamia laivaa Englantiin, tulevaisuuden kotimaahan, missä suurin osa ei ole koskaan käynyt.

Morsiamet eivät ole brittiarmeijan ensimmäinen prioriteetti, kun laivoja lastataan takaisin emämaahan. Monet naisista ovat saaneet odottaa matkaa jo vuoden päivät. Margaretilla käy tuuri, kun hän saa paikan sotalaiva HMS Victoriaan. Samaan aikaan ollaan huolissaan laivojen siveellisestä järjestyksestä, kun mukaan pääsee iso joukko vastakkaista sukupuolta.

Teos alkoi kiinnostavalla introlla, jossa iäkäs isoäiti on lapsenlapsensa kanssa matkalla Intiassa, ja päätyy Bombayn lähistöllä vaaralliselle laivanromuttamolle. Siellä häntä odottaa Victoria-laivan riivitty torso, josta hän edelleen tunnistaa savupiippujen designin. Tämä nykypäivän tarina kytki siirtomaa-ajan tarinan postkoloniaaliin todellisuuteen. Intialaiset satamat kuuluivat vielä vuonna 1946 imperiumiin, vaikka sille oltiin jo säveltämässä jäähyväiselegiaa.

Seurasin tarinaa yllättävän sujuvasti, vaikka kirjan aihe ei sytyttänyt minussa suurta liekkiä. Nykypäivän näkökulmasta se tuntui jopa pateettisen heteronormatiiviselta. Mutta tällainen oli ajan henki toisen maailmansodan jälkeen, ja Moyes on selkeästi tehnyt paljon myyräntyötä arkistoissa ilmiötä taustoittaessaan. Voin kuvitella, millainen hitti teos on ollut Britannian äitienpäivän kirjamarkkinoilla, sillä kirja taatusti lämmittää varsinkin niiden sydämiä, jotka ovat olleet jo elossa vuonna 1946.

Nuorten naisten laivamatkaa varjostivat varsinkin sähkösanomat niiltä aviomiehiltä, jotka olivat tulleet toisiin ajatuksiin liitosta, ja halusivat lähettää morsiamensa takaisin Australiaan. Tällä matkalla kaksi naista jätetään välisatamiin, joista toinen, Jean, on vasta 16-vuotias. Juorut Jeanin bilettämisestä laivalla vieraiden konemiesten kanssa olivat kiirineet aviomies Stanin korviin, ja näin Jeanista tuli automaattisesti hylkiö.

Laivan morsiamet eivät tosiaan mahdu samaan muottiin, ja hieman haastetta avioliittokeskeiselle heteronormatiivisuudelle tuo Francisin hahmo. Hän on vähemmän kiinnostunut tulevasta vaimon roolistaan, ja viihtyy parhaiten laivan kannella salapaikassaan, jonne morsianten ei kuuluisi päästä. Matkan aikana myös hänen maineensa tahraantuu, vaikka hän on morsiamista näkymättömin.

Kahden mantereen elintasoerot korostuvat tarinassa, eli brittejä hämmentää aussityttöjen fyysinen vahvuus ja terve olemus. Tyttöjä taas valmennetaan matkan aikana Britannian säännöstelyn todellisuudesta ja ruoanlaitosta niukoissa oloissa. Moni tyttö yrittää ottaa laivaruoasta kaiken irti, sillä se on huomattavasti tasokkaampaa kuin pelätyt ateriat, joita loihditaan munapulverista.

Teos keskittyy lähes kokonaan tuohon laivamatkaan, mutta siinä on joitain takaumia päähenkilöiden menneisyyteen Australiassa. Joillain oli takana aito rakkaustarina, toiset olivat menneet naimisiin hätäisesti lähes tuntematta miestään, ja joillekin liitto oli vain tekosyy paeta vaikeita oloja kotimaassa.

Moyes on pitkään kuulunut suosikkeihini chicklitin genressä, mutta viimeisissä teoksissaan hän näyttää laajentaneen aihepiirejään viihteestä kohti vakavampaa kirjallisuutta. Morsianten laiva ei aivan saavuttanut tätä aiemman teoksen, Tähtien antajan, runollista painovoimaa, mutta ihailin teoksessa läsnäolon tuntua ja kompaktia aiheessa pysymistä. Australian lähihistoriasta kun tuli taas pieni pala valloitettua, ja luku-urakan päätteeksi päässäni soi iki-ihana ”Van Diemen’s Land”.