Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Mainokset

Lastenvaunuilla kohti eturintamaa

Pahan palveluksessaOlen tässä itse kirjoittamassa jotain uusnatseihin liittyvää ”naisellista” fiktiivistä kertomusta, ja siihen liittyen olen joutunut kertaamaan ja laajentamaan tietouttani kansallissosialismista. Eilen illalla katsoin YLE Areenasta riipivän dokumentin ”Rotusoturit” meidän yhteisestä nykyhaasteestamme täällä Pohjoismaissa. Kaikki eivät varmasti ole tietoisia siitä, kuinka uskollisesti Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) jäljittelee Kolmannen valtakunnan perintöä. Dokumentti oli osittain kuvattu Suomessa, mikä lisäsi sen riipivyyttä. Toki olen ollut tietoinen sen toiminnasta, ja myös sen lailla kieltämisestä viime vuoden lokakuussa, mutta liikkeen johtohahmot ovat hyvin harvoin antaneet julkisia haastatteluja medioissa. Ja tyyppien näkeminen ruudulta (saati sitten kasvotusten) on aivan eri asia kuin heistä lukeminen uutisissa.

Radikaalin äärioikeiston volyymi on edelleen pieni, mutta heidän kykyänsä saada aikaan pahaa ei kannata aliarvioida. Liikkeen ”isoäidin” Vera Oredssonin puheet ja touhut tuntuivat koko porukasta käsittämättömimmältä ja äärimmäisimmiltä. Euroopassa asuu edelleen kourallinen näitä ”natsipappoja” ja -”mummoja”, joita uusnatsit palvovat ja kärräävät aggressiivisiin mielenilmaisuihinsa. Oredsson ja hänen saksalainen aatesisarensa Ursula Haverbäck ovat viimeisen vuoden aikana taas käyneet käräjöimässä holokaustin kieltämistään, ja ilmeisesti välttäneet vankilan korkeaan ikäänsä tai terveydentilaansa vedoten. Ja Heinrich Himmlerin tytär Gudrun nauttii uusnatsiliikkeessä lähes jumalallista kunnioitusta.

Tähän opiskeluhaasteeseen liittyy myös brittiläisen Paul Rolandin tietokirja Pahan palveluksessa. Naisena Natsi-Saksassa (Minerva, 2017, suom. Pertti Jokinen). Kirja kartoittaa niin tavallisten perheenäitien, SS-eliitin rouvien kuin aktiivisessa palveluksessa olleiden naisten roolia fasistisen valtiokoneiston rakentajina. Tämä ei ole lajissaan ensimmäinen vastaava teos, mutta sen ansiona on, että se yhdistää tietoa monesta eri lähteestä ja suunnasta. Näkökulma on brittipainotteinen, eli siinä käydään läpi myös Britanniasta Saksaan lähteneiden ja britti-saksalaisten naisten kokemuksia Kolmannesta valtakunnasta.

Noin puolet kirjassa mainituista naisista olivat minulle ennastaan tuttuja ainakin nimeltä, ja varsinkin SS-johtajien vaimojen tarinoiden suhteen tämä teos tuskin tarjoaa mitään uutta. Goebbelsien pariskunnan uskottomuusdraamat, ja Magdan muotitietoisuus ja kiihkeä seuraelämä seitsemän lapsen äitinä toki luovat tirkistelynhalua. Spekulaatiot Hitlerin mieskunnosta ja seksuaalisen käyttäytymisen omituisuuksista tuntuivat hyvin kuluneilta, ja ylipäänsä Hitler-kultin avaaminen uudesta, kiinnostavasta näkökulmasta tuntuu miltei mahdottomalta tehtävältä.

Kiinnostavia naishahmoja kirjassa olivat filmitähdet, ja tietysti Leni Reifenstahl, jonka omituisesta urasta elokuvaohjaajana on takuulla olemassa kymmeniä oikeita elämäkertoja ja tutkimuksia. Filmitähdissä oli paljon ulkomaan kansalaisia, jotka kävivät vain heittämässä keikkaa Berliinissä, eivätkä siksi joutuneet sotasyyllisiksi. Noin 90% natsi-Saksan elokuvatuotannosta ei muutenkaan käsitellyt politiikkaa tai sotaa sivuavia teemoja, vaan sen tarkoituksena oli tuottaa harmitonta viihdettä kevyen ideologisessa kaavussa. Elokuvien merkitys oli kuitenkin suuri, koska muuta viihdeteollisuutta rajoitettiin merkittävästi. Esimerkiksi v. 1935 jazzklubit ja kabareeteatterit kiellettiin, koska niissä tarjottiin paheellisia vierasrotuisia vaikutteita.

Todella mielenkiintoinen hahmo oli brittiläinen Unity Mitford, nuori aristokraatti, joka muutti Saksaan seuratakseen Führeriä. Hän pääsi idolinsa lähipiiriin siksi, että hänet koettiin jotenkin strategisesti hyödylliseksi, ja hän hengaili natsipiireissä muutaman vuoden, kunnes yritti itsemurhaa Adolfin omalla aseella ja kärrättiin takaisin kotiinsa tämän kustannuksella.

Roland tarjoaa myös vastarintaliikkeen naisten tarinoita, vaikka ne ovatkin tässä vain sivujuoni. Esimerkiksi SS-upseerin vaimo Lily Wust rakastui juutalaistaustaiseen naiseen Feliceen, ja piilotteli tätä kotonaan sujuvasti. Felice kuoli tuberkuloosiin Theresienstadtin leirillä, mutta Lily jatkoi aktivismiaan sodan jälkeen, ja hänestä on tullut merkkihenkilö sekä Israelissa että LGTB-yhteisöissä.

Kirja on teemoiltaan monipuolinen, mutta henkilöiden runsaan määrän vuoksi se sortuu myös pinnallisuuteen. Ja koska pahoista natseista on vaikea kirjoittaa ottamatta heidän tekoihinsa kantaa, omaperäisen äänen löytyminen vaatii kirjoittajalta paljon ponnisteluja. Pikkulasten ampumisista on lähes mahdotonta kirjoittaa olematta sentimentaalinen, mutta samalla voidaan miettiä, ketä sentimentaalisuus palvelee. Näiden kauheuksien sanoittaminen (missään genressä) on varmasti vaikeampaa kuin kuvittaminen tai säveltäminen.

Itseäni puhuttelee yleensä eniten kauheuksia käsitellessä abstrakti kuvataide. Mutta en kykenisi lukemaan kokonaista kuvailevaa teosta esimerkiksi tässä mainitun kotirouva Erna Petrin isänmaallisista ansioista. Myös keskitysleirien vanginvartijoiden sielunelämän intiimi tutkiskelu menee ymmärrykseni yli.

Pahan palveluksessa ei ole taideteos, eikä se ole tieteellinen tutkimus, vaan yleistajuinen tietokirja. Ja luulisin, että se tarjoaa tietoa varsinkin sellaisille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita journalismista ja ”human interestistä” enemmän kuin sukupuolipoliittisesta analyysista. Kirjailija toki vaikuttaa olevan kartalla näistä keskusteluista, mutta ei mene niissä kovin syvälle. Vahvin naishistoriallinen ulottuvuus tässä oli alkupuolen kartoitus natsien hyvin kirjavasta naisjärjestökentästä, ja myös siinä historiassa näytti olevan täydet farssin ainekset käsissä. Siinä päästiin jo jonkun uuden äärelle myös tutkimuksellisesti, ja se antoi käsityksen saksalaisten naisten halusta nousta poliittisiksi toimijoiksi haasteellisena ja ristiriitaisena aikana.

Jos haluat lukea yhden kirjan aiheesta, suosittelen mieluummin esimerkiksi Terhi Rannelan romaanin Fraun lukemista kuin tätä, koska myös se valottaa muidenkin kuin Lina Heinrichin persoonaa ja poraa psykologisesti syvemmälle kuin tavanomaisesti kirjoitettu tietokirja voi tehdä. Tämä teos on taas pätevä henkilögalleria ja yleistajuinen historiikki, ja sen lähteitä tutkimalla voi päästä syvemmälle jonkun kirjassa kuvatun ilmiön pariin.

 

Kenttäpostia Kiestingistä

50Lauri Mäkinen on dekkaristi, josta olen kuullut positiivista pöhinää jo kauan, ja lukulistallani on ollut hänen esikoisteoksensa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015)– en vain ole saanut teosta käsiini vielä. Ambomaan lähetystyö kieltämättä kiinnostaa minua enemmän kuin toisen maailmansodan desanttikuulustelut, mutta en lähestynyt hänen teostaan 50/50 (Siltala, 2017) sotakirjana. Kirjassa minua kiinnosti kanadansuomalaisten massamuutto Neuvosto-Karjalaan, eli nämä traagiset maailmanympärysmatkat, joiden seurauksena valtaosa siirtolaista päätyi Siperian vankileireille. Kirjassa on kiehtova kansikuva, mutta varsin mitäänsanomaton nimi. En olisi välttämättä tarttunut kirjaan kirjastossa, ellen olisi lukenut etukäteen arvioita siitä.

Teos on aihepiiriltään mahdollisimman raskas, siinä korostuu ihmisyyden brutaaleimmat puolet, kun jäljellä ei ole enää muuta kuin silkka selviytymisvietti. ”Hyviksiä” siinä ei liiemmilti ole, mutta ”pahiksia” vähän joka junaan. Mäkisen kerrontatekniikka on sen verran lennokas, että tarinaan heittäytyy päistikkaa, vaikka tietää liian nopean lukemisen aiheuttavan psykosomaattisia lieveilmiöitä, kuten painajaisunia. Tässä sodassa ei ole voittajia eikä sankareita, ja tavallisia rivisotilaitakin enimmäkseen vain vituttaa. Lotta-aatteelle intohimoisesti antautunut Silja (toinen päähenkilöistä) kokee myös elämänsä turhautumisen postikonttorissa Äänislinnassa, jossa hänen tehtävänsä on lukea läpi kaikki tuleva ja lähtevä posti sotasensuurin piikkiin.

Jouduin kirjaa lukiessani googlaamaan paljon, koska teoksessa oli paljon asioita, joita en Suomen armeijan toimista tiennyt. Teoksen nykyisyys sijoittuu mystiseen Kiestinkiin, joka oli keskeinen jatkosodan näyttämö aivan Suomen rajan pinnassa nykyisen Kuusamon naapurissa. Kiestingissä pidetään myös sotavankeja, noita pelättyjä desantteja tai sellaisiksi epäiltyjä henkilöitä. Päätökset sotavankien teloituksesta tehdään kuitenkin Mäntyharjun ”headquartersissa”.

Opin kirjasta muun muassa, että suomalaiset teloittivat sotavankejaan huppu päässä, kun taas venäläiset harrastivat niskalaukauksia. Luin järkyttäviä kuvauksia vankileirien raiskauksista ja ihmissyönnistä. Varmasti kaikki tämä on hyvin todenmukaista, mutta omaan makuuni raakuutta oli himppusen verran liikaa (esimerkiksi koin turhaksi esittää kaksi identtistä raiskauskohtausta, jossa nainen antautuu vain leipäpalan vuoksi). Tosin raakuutta ei ollut tässä yhtään enempää kuin nykyaikaan sijoittuvassa keskivertodekkarissa, vaikka en ehkä edes osannut lukea tätä dekkarina. Pidin tätä taideproosana, jossa käsitellään ihmismielen rikollisia ulottuvuuksia. Mutta jokainen lukija kaivannee teoksesta itseään eniten puhuttelevan tason ja genremäärittelyn.

Silja Berg, helsinkiläinen kemian ylioppilas, ja veljekset Ilkka ja Olavi Eräkoski, nämä rosoiset emigrantit, ovat teoksen päähenkilöt, joiden persoonat loistavat, mutta en päässyt kovin syvälle sotilashahmojen ihon alle. Sinänsä oli hyvä, ettei tässä ole minkäänmuotoista yritystä kirjoittaa uudelleen Tuntematonta sotilasta ja luoda hersyvää kansankuvausta.  Armeijan palvelijoista koin ehkä läheisimmäksi sotilaslääkäri Nurkan, joka oli kotoisin sieltä Ambomaalta ja jota pidettiin ärsyttävänä päällepäsmärinä johdon taholta.

Kirja varmasti järkyttää monia lukijoita, ja saattaa ärsyttääkin. Minua ei varsinaisesti ärsyttänyt mikään, mutta jäin pohtimaan joidenkin mieshahmojen runsasta v-sanan käyttöä, mikä tuntui suorastaan anakronistiselta. Käytettiinkö tuota sanaa todella tuossa määrin 1940-luvulla? Edes miesten kesken korsussa tai juoksuhaudassa? Jätkäthän kiroilivat kuin tesomalaisen yläasteen kolmetoistavuotiaat jonnet.

Kaiken kaikkiaan 50/50 tarjoaa älykästä ja mieleenpainuvaa jännitystä, jossa taustatyön huolellisuus näkyy tarkkoina käsitteellistämisinä ja nimeämisinä. Mäkinen on vaivautunut lukemaan teostaan varten myös paljon venäläisten kirjoittamaa sotahistoriaa, joten näkökulma tuntuu poikkeuksellisen monisyiseltä. Minun täytyy tunnustaa, että osa venäläisten vankileirin hierarkkisista ”roolinimistä” meni minulta ohi, tai olin meiningistä niin kauhuissani, etten pystynyt analysoimaan lukemaani kovin älyllisesti.

50/50 on sotakirja, joka varmasti puhuttelee nuorta ja varhaiskeski-ikäistä lukijakuntaa. Aivan ensimmäisenä en veisi tätä vanhainkoteihin vielä elossa oleville veteraaneille, sillä jo kerronnan monisyisyyden vuoksi kirja saattaa olla haasteellista luettavaa ikäihmisille. Koin myös, että kirja tarjosi tasapuolisesti mies- ja naisnäkökulmia, ja että sellaisetkin lukijat, jotka eivät ole koskaan lukeneet sotakirjoja, voisivat tästä innostua.

Luonnonateljeen menninkäinen

IMG_1756Musikaalisten ja kuvataiteellisten romaanien määrä on kasvanut blogissani huomattavasti viime aikoina. Suurista suomalaisista kuvataiteilijoista kertovia historiallisia romaaneja on tullut ahmittua aika lailla, mutta Edelfelt-kiintiöni on nyt ylitetty.

Ellen Thesleff (1869-1954) on taiteilija, jonka elämästä en tiennyt paljoakaan, ja siksi oli ilo tarttua Kati Tervon uutuusromaaniin Iltalaulaja (Otava, 2017). Romaanissa Ellen matkaa sukunsa kesähuvilalle Ruoveden Muroleen kylään, ja saa apulaisekseen nuoren Taimi-tytön. Taimilla myös on haaveita taiteen opiskelemisesta, vaikka ei ole koskaan galleriassa käynyt. Lapsuudessaan ennen sotia hän on vakoillut Thesleffin sisarusten boheemia elämää aidan raosta ja puusta.

Romaanissa on jonkun verran todellisuuspohjaa, vaikka Taimi onkin fiktiivinen hahmo. Tervo on tuoreessa haastattelussa kertonut tädistään, joka oli nuorena kohdannut Thesleffin ja joka matkusti vuosittain Ateneumiin katsomaan hänen maalauksiaan. Täti oli ollut mielisairas, ja maalaukset olivat tuoneet hänen persoonaansa väliaikaista valoa. Tervo myös näyttää tuntevan paikallista elämänmenoa ja puheenpartta suvereenisti. Näillä seuduilla on varmasti asunut enemmänkin boheemeja kesävieraita kaupungeista, mutta paikallisten suhde heihin oli epäilevä, kuten Tervokin teoksessaan näyttää. Ellen Thesleffiä pidettiin ”hurrina pakanana”, eikä hänen maalauksiaan kelpuutettu Muroleen kirkkoon.

Minusta teoksessa on ainutlaatuisen herkkä ja elävä tunnelma, ja myös kansikuva on upeassa dialogissa sisällön kanssa. Teoksessa eletään kesää 1945, jolloin sodan päättyminen aiheuttaa levottomuutta sekä kaupungeissa että maalla. Taimin isä on palannut rintamalta ja on hukuttamassa itseään viinaan; äiti häpeää juoppolallia miestään ja valuttaa kyyneleitään ruusupuskiin. Perheen tarina on arkinen, mutta äidin ja Helsingissä asuvan siskon kirjeenvaihto on vallan mainiota. Myös äidin huoli siitä, mitä taiteilija voisi nuoren tyttärensä mielessä saada aikaan, on käsin kosketeltava. Jos tytär alkaa haikailla turhia, siitä voi turmion portti aueta.

Koin tämän teoksen läheisemmäksi kuin Mila Teräksen Schjerfbeckistä kertovan Jäljet, tai ehkä lähestyin teosta avoimemmalla mielellä siksi, etten Thesleffin elämästä paljoa tiennyt. Tervo rakentaa vanhenevan naisen persoonaa uskottavasti. Hän on temperamentiltaan räiskyvä, ja kova kiroilemaan monella kielellä. Rakkaus maailmanmies-Henryyn ei ota hellittääkseen vanhallakaan iällä, ja muistot Italian-matkoista aiheuttavat suurta kaihoa. Muroleessa vino rosso vaihtuu kirnupiimään, ja välillä Ellen saa kylän isänniltä kotipolttoista.

Kirjassa on paljon sellaista paikallista historiaa, jota en junantuomana tamperelaisena hyvin tuntenut. Esimerkiksi Kuru-laivan onnettomuuden mittakaavaa en ole tajunnut, vaikka olen sen muistomerkin nähnyt Kalevankankaan hautausmaalla. Taimin äidin traumatisoituminen onnettomuudesta selvinneenä on asia, joka vaikuttaa myös tyttäreen. Ruoveteläisten laivayhteys kaupunkiin on hienosti kuvattu, ja heillä tuntuu olevan melko edistynyt lukutaito kaupungin herkuista ja kotkotuksista.

Tämä on nyt kolmas lukemani Ruovettä käsittelevä romaani tänä vuonna, enkä yhtäkään niistä valinnut Ruoveden vuoksi. Joku yhteys muodostuu myös tämän teoksen ja Heidi Köngäksen Sandran kanssa, sillä molemmissa kuvataan tavallisia kansan naisia samalla paikkakunnalla eri vuosikymmeninä. Iltalaulaja on lukukokemuksena Sandraa armollisempi, sillä tässä ei pahemmin muistella kansalaissodan kauhuja. Tämä on pienempi ja valoisampi kertomus, jossa eri yhteiskuntaluokkien edustajat itse asiassa kohtaavat ja jakavat jotain sielustaan. Vuosi 1945 on ollut kaukana vuodesta 1918, ainakin mitä tulee ”herrasväen” ja ”kansan” käsityksiin toisistaan. Muutenkaan Thesleff ei henkilönä vaikuttanut kovin kantaaottavalta poliittisesti.

Kirja vaikuttaa sellaiselta, joka on varmaan ollut suuri ilo kirjoittaa. Juonellisesti se on melko ohut, mutta sen taika on tavallisen arjen aistillisissa hetkissä. Kukapa ei innostuisi vaikka taimenten tai forellien kalastuksesta pula-aikana? Ranskanleivän tilaaminen siskolta Helsingistä omilla kupongeilla oli myös koskettavaa.

Suosittelen teosta kaikille omassa arjessaan uupuneille, sillä tämä teos tarjoaa lempeän lepopaikan maailman murheilta. Ellenin luontoateljeesta tarjoutuu mallin paikka myös lukijalle, ja kivellä voi kuunnella käen kukkumista lauhassa kesäillassa.

Norsu, hiiri ja Goljatti

IMG_1727”Julistan itseni demilitarisoiduksi alueeksi. Minun mieleni ja ruumiini alueella ei saa syyllistyä sotatoimiin.” 

Näin kuvaa tuntojaan poliittisista ja terveydellisistä syistä synnyinmaataan hyvästelevä Katri Vala Asko Jaakonahon tuoreessa romaanissa Valon juhla (Otava, 2017). Teos keskittyy pitkälti Valan ja Olavi Paavolaisen ystävyyteen, joka jatkui heidän keski-iässään siitä huolimatta, että poliittisesti he olivat ajautuneet kauas toisistaan.

Romaanit, joissa päähenkilöt ovat historiallisia kuuluisuuksia, ovat aina haastavia siksi, että niissä kirjailija ei voi ottaa kovin suuria vapauksia. Olen lukenut viime aikoina monia varsinkin suomalaisista naistaiteilijoista ja -poliitikoista kertovia teoksia, ja pohtinut fiktion ja elämäkerrallisen tekstin suhdetta. Jaakonahon teoksessa ovat varmasti historialliset faktat täysin kohdallaan, ja ajan henkeen liittyvät pikku detaljit tarkkaan tutkittuja. Tässä eletään pula-aikaa, jolloin Stockmanninkin näyteikkunassa on ”ajankohtaisia lanttuja”.

Katri Valan taiteilijan ura aistivoimaisesta Tulenkantajasta Söörnäisten työläisrunoilijaksi on tarina kamppailusta yksilöllisen onnen ja suurempien poliittisten päämäärien välillä. Olavi Paavolaisessa taas kiinnostavaa kaappihomouden lisäksi on hänen poliittinen opportunisminsa. Paavolainen pääsi ennen toisen maailmansodan syttymistä kunniavieraaksi sekä Neuvostoliittoon että natsi-Saksaan, ja huolimatta lyhytaikaisesta fasismin kanssa flirttailustaan hänellä oli myös hyvät suhteen Suomen kommunistiseen eliittiin, kuten Hella Wuolijoen piireihin.

Tässä teoksessa korostuu enemmän Valan yksityiselämä, terveys, rooli äitinä ja vaimona kuin ura taiteilijana.  Valan elämänkumppani Armas Heikel oli radikaalimpi kommunisti kuin vaimonsa, ja toisen maailmansodan aikana he elivät tukalassa tilanteessa niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Teoksessa eletään pientä, köyhää ja kuluttavaa arkea Espoon Leppävaarassa. Perhe käytännössä elää Katrin veljen Ruotsin-paketeilla, sillä he ovat Valpon tarkkailussa ja Armaan työmahdollisuudet ovat minimaaliset. Perhe-elämää rasittavat myös Katrin äitisuhde, ja huoltovastuu äidistä.

Pidin teoksessa eniten kaksikon nuoruusmuistoista, varsinkin Terijokeen ja Karjalan kannakseen liittyvistä episodeista, vaikkakin Katri koki olevansa jonkunlainen poikakerhon pikku maskotti. Olavi Paavolaisen orientalistiset fantasiat, teatraalisuus ja dandyismi esiintyvät piristeruiskeena tarinassa, jossa muuten eletään puutteessa vainojen keskellä.

Teos ei herättänyt minussa suurta tunteen paloa muussa kuin Mauri-pojan sotalapseksi lähettämisen kohdalla. Katrille pojasta luopuminen oli vaikea paikka kuten kelle tahansa äidille, vaikka hän pääseekin seuraamaan poikaansa Ruotsiin samana vuonna. Hän joutuu kuitenkin parantolaan ja näkee lastaan vain vierailuilla. Ruotsalainen edistyneempi lääketiedekään ei pystynyt Katria pelastamaan.

Jaakonahon kieli on soljuvaa ja virtaviivaista, ehkä vähän liiankin sujuvaa. Olen lukenut häneltä myös hänen esikoisteoksensa Onnemme tiellä (2012) joka kertoi Lapuan liikkeen muilutuksista savolaisten näkökulmasta. Se oli huomattavasti rosoisempi ja monisyisempi teos, joka ehkä ei ole saanut tarpeeksi huomiota, koska sen hahmot olivat tavallista kansaa. Tässä näkökulmatekniikka on tarkempaa ja kohtaukset hyvin leikattuja, mutta jäin kaipaamaan jotain kirjailijan omaa tulkintaa tai väliintuloa. Toisin sanoen en osannut lukea rivien välistä, miksi teos on kirjoitettu. Teoksen sävy jäi vähän liian neutraaliksi, vaisuksi ja etäiseksi.

Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa aueta eri tavalla Valan uskollisimmille faneille tai itseäni hieman vanhemmille lukijoille. Ylipäätään Jaakonahon teoksista huokuu ”vanhan sielun” henki, ja yllättävää varsinkin esikoisromaanin suhteen oli havaita kirjailijan nuori ikä. Nyt Jaakonaho ei enää ole aivan nuori komeetta, mutta tyylillisesti teosten välillä on tapahtunut keventymistä ja nuortumista.

 

 

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Liilojen liljojen kirous

IMG_1656Tiikeri ei pääse raidoistaan, eikä Anu tunnu pääsevän ruotsalaisista dekkareista, vaikka on monta kertaa vannonut pitävänsä pitkän tauon niiden lukemisessa.

Martin Österdahl vie lukijansa 90-luvun Pietariin teoksessa Armoton todellisuus (Aula&co, 2017, suom. Aki Räsänen). Postsosialistinen Venäjä ei ole saanut säädettyä uutta perustuslakia vielä vuonna 1996, ja maassa vallitsee kaaos vanhan regiimin ja kapitalistisen villin lännen välillä. Kuten muukin Eurooppa, myös Venäjä on GSM-puhelinhuuman villitsemä, ja maan suurin puhelinyhtiö on keksinyt keinon keplotella sotaveteraanien rahoja kampanjansa lanseeraamiseen. Ruotsissakaan ei mene hyvin GSM-rintamalla: Telia onnistuu tyhjentämään kolmensadantuhannen asiakkaan SIM-kortin muistit.

Teoksen päähenkilö on entinen sotilas, nyt yksityisen Vektor-ajatuspajan Venäjän-asiantuntija Max Anger. Maxilla on etäsuhde pietarilaiseen Pashieen, joka myös työskentelee Vektorin tutkijana ja analyytikkona Pietarissa. Maxin pomo Sarah on puolalaistaustainen maahanmuuttaja, joka palvoo Ruotsin kuninkaallisia ja on tottunut luxuselämään. Hänellä on orastava suhde Gabbiin, joka on kolmen lapsen äiti ja vielä naimisissa Davidin kanssa, joka on vaikeasti peliriippuvainen Telian webbiarkkitehti.

Ihmissuhteita teoksessa vatvotaan kuitenkin maltillisesti. Pääjuoni keskittyy Venäjän ja Neuvostoliiton lähihistoriaan ja erityisesti Ruotsin-suhteisiin. Kirjassa on kaksi vanhaa miestä, venäläinen ja ruotsalainen, jotka ovat toistensa arkkiviholliset rakkauskolmiodraaman vuoksi. Hanhi on ollut Stalinin suojatti jo nuoruudessaan 30-luvulla, ja jatkaa salaisia operaatiootaan kommunismin kaaduttuakin. Österdahl onnistuukin näyttämään kammottavalla tavalla, kuinka patrioottinen Stalin-lahko eliminoi ihmisiä kotimaassa ja ulkomailla. Väkivalta teoksessa on raakaa, ja uhreja tulee lukuisia. Minulle hieman vähempi kidutus olisi riittänyt, mutta toisaalta teos kuvastaa suurella todennäköisyydellä sitä ”vankileirien saariston” todellisuutta, jonka yksittäiset rikollisliigat kopioivat kommunismin kaaduttua myös kaupunkioloihin.

Luin kirjan yhdessä päivässä, ja urakkana se tuntui raskaalta. Österdahlin tausta Venäjän-asiantuntijana loistaa pitkissä historiallisissa kuvauksissa, joissa muistellaan niin Stalinia, Brezhneviä kuin Jeltsiniäkin. Varsinkin Neuvostoliiton etnisistä jännitteistä (joita virallisesti ei ollut) tuli minulle uutta tietoa, sillä en ole niin perehtynyt esimerkiksi tataarien ja ukrainalaisten historiaan kuin suomensukuisten kansojen. Teos varmasti  on opettavaisin nuorille lukijoille, jotka eivät itse pysty muistamaan 1990-lukua. Itsekin koin historiaosuudet hyvänä kertauksena, mutta olisin myös halunnut lukea enemmän pietarilaisten arkielämästä. Tässähän ei eletty arkea oikeastaan lainkaan, vaan silkkaa poikkeustilaa.

Liilojen liljojen aatelissuvun tarina oli kiehtova, ja takaumat vuoteen 1944 suorastaan pysäyttävät. Tukholman-puolinen osuus jää teoksessa ohuemmaksi, mutta itseäni se ei lainkaan haitannut, sillä olen lukenut itseni puuduksiin juuri Tukholmaan sijoittuvista dekkareista. Erittäin kiehtova toisaalta oli kertomus Maxin lapsuudesta Arholman saarella, hylkeenpyyntiriitteineen ja paikallisine kylähulluineen.

Teos on ollut todellinen tapaus Ruotsissa viime vuonna, onhan Österdahl suuri julkkis toisessa ammatissaan Ruotsin TV:n ohjelmajohtajana. Tyyppi näyttää kuvan perusteella tutulta, onhan hän ollut jossain vaiheessa Euroviisujen tuottajakin. Teoksen käännösoikeudet myytiin kahdeksaan maahan jo ennen sen julkaisua.

Venäläisiä dekkareita olen lopulta lukenut vähän (Boris Akunin ja Aleksandra Marinova ovat minulle tuttuja, ja Marinova oli suuri suosikki aikanaan), mutta tässäkin on mielestäni aitovenäläistä tunnelmaa. Teos on mielestäni paremmin onnistunut kuin mikään suomalaisen dekkaristin Venäjälle sijoittuva teos. Viime aikoina lukemistani rikosromaaneista tämä oli karmeimmasta päästä – suurempaa jännitystä tarjosi ehkä vain Daniel Colen Räsynukke (josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, koska se tuntui vähän liiankin täydelliseltä dekkarilta arvioitavaksi).

Laatukamaa, joka kannattaa nauttia osissa.