Uskovaisena gulag-leirillä

Teos: Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. (LIKE, 1957/2021)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

En vielä päässyt eroon Gulag-aiheesta, vaan tsekkasin vielä, löytyisikö BookBeatista joitain suomalaisteoksia, joista en ollut tietoinen. Keskisuomalaistaustaisen Martta Piilin (oikeasti Piilikangas, 1902-1976) teos oli yksi sellainen. Martta oli kotoisin Saarijärveltä, mutta oli päätynyt Karjalan kannakselle rautatieläisen miehensä perässä.

Teos ei saanut suurta suosiota julkaisuvuonnaan 1956, koska Stalinin kuoleman jälkeen muut vankileirien selviytyjät olivat kirjoittaneet paljon raflaavampia teoksia aiheesta.

Martta Piili oli tavallinen työväenluokkainen perheenäiti, joka piti pientilaa Viipurin lähistöllä tämän miehen Jalmarin toimiessa ratavartijana. Perheessä oli kaksi tytärtä, ja sodan syttyessä vanhemmat lähettivät lapset Martan siskon luokse Kuhmoisiin turvaan. Monien sekavien vaiheiden jälkeen kävi niin, että Martta jäi yksin Koivistoon huolehtimaan lehmistään, ja isä ja lapset ehtivät evakuoitua Suomen puolelle.

Neuvostoliitto syytti Marttaa vakoilutoimista. Hän joutui heti pakkotyöhön Terijoelle, sieltä vankilaan Leningradiin, ja tätä kautta useammalle vankileirille Siperiaan. Hän kuului leireillä uskovaisten porukoihin, olihan hän jo saanut vankan kristillisen pohjan kotikasvatuksessa. Ilman tätä uskoa hän olisi luultavasti päätynyt tappamaan itsensä.

Leirien joulun viettoon kuului Enkeli taivaan soittoa rikkinäisellä mandoliinilla. Inkeriläiset naiset olivat Marttaa rohkeampia uskonelämän harjoittajia. Muutenkin inkeriläisten ystävyys tuntui pitävän Marttaa pystyssä vaikeina aikoina.

Martan kaltaisia suomalaisia evakkojunasta jääneitä oli Stalinin leireillä noin kaksisataa henkilöä. Olenkin usein miettinyt tätä kysymystä, että kuinka oli mahdollista saada kaikki Kannaksen alueen ihmiset evakuoitua. Osa näistä junasta jääneistä pääsi palaamaan, osa tapettiin heti, mutta leireille joutui kaksisataa.

Martta Piilin jättämä kertomus on arvokas, vaikka se ei ole kaunokirjallinen mestariteos. On mahdollista, että se on osittain suullinen, saneltu teksti. Tyylilaji on kuvailevan toteava, ja tapahtumien etenemisessä on epäloogisuutta. Kirjan loppusanat, jotka on kirjoittanut Erkki Vettenniemi, taustoittavat teoksen kontekstia tärkeällä tavalla.

Vettenniemen mukaan Piilin toimintaan on liittynyt ärhäkkää isänmaallista vastarintaa, eli hän oli keksinyt monia tekosyitä kotitilalle jäämiselleen, eikä ollut poistunut viranomaisten käskyistä huolimatta. Näin ollen hän ei ollut jäänyt alueelle mottiin, kuten jotkut jäivät muun muassa Hyrsylänmutkaan ja Suojärvelle.

Martta oli leireille joutuessaan 38-vuotias, ja Suomeen palatessaan 54-vuotias. Hänen vanhemmalla tyttärellään oli tuolloin jo neljä lasta, ja hän koki mummoutuneensa täysin johtuen olojen rankkuudesta ja terveysongelmista. Hän pääsi muuttamaan miehensä rakentamaan rintamamiestaloon Kiuruvedelle, mutta jäi leskeksi pian palattuaan. Naisen elämästä parhaimmat vuodet kuluivat helvetissä, jossa pahinta oli epätietoisuus perheestä. Apua hän yritti saada Suomeen palautuksen suhteen useaan kertaan, mutta apu evättiin häneltä.

Onneksi kirjaan mahtuu kuvausta myös inhimillisyydestä, esimerkiksi leirin muiden toverien osoittamasta solidaarisuudesta. Martta ei karuista kokemuksistaan huolimatta päätynyt vihaamaan kaikkia venäläisiä, vaan koki joidenkin taholta jopa humaania kohtelua. Viimeiset kaksi vuotta hän toimi yksityisten perheiden palvelijana, ja tämä sai hänet palauttamaan uskonsa ihmiskuntaan.

Martta oppi puhumaan venäjää kohtuuhyvin, ja toi Suomeen mukanaan häntä hyvin kohdelleiden ihmisten antamia lahjoja. Koin tämän leiritarinan yhtenä maltillisimmista kirjoista, joita olen aiheesta lukenut, mutta maltilliseen tyyliin on pitänyt vaikuttaa myös ajan henki. Martta ei muun muassa kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita, seksuaalisuutta tai ruumiillisia äärikokemuksia. Jos vaikka vertaa tätä teosta ja Heather Morrisin Cilkan tarinaa, edessä on gulag-kirjallisuuden kaksi ääripäätä.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 27: ”Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon”.

Sosiaalihistoriaa fiktion muodossa

Teos: Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut (Basam Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Liisa Isotalo

Paula on vuonna 1952 syntynyt ”olympialapsi”, joka luuli syntyneensä keskiluokkaiseen ydinperheeseen Helsingissä. Epäilys omasta taustasta alkaa, kun hän tutustuu perheensä terveystietoihin: vanhempien ja sisarusten veriryhmissä on jotain outoa. Totuus paljastuu parikymppisenä, kun Paula hakee virkatodistusta, ja saa paperin täysin vieraalla nimellä.

Liisa Isotalo on pitkän teatteriuran tehnyt ohjaaja, joka julkaisi tämän esikoisromaaninsa pari vuotta sitten. Isotalo on kokenut jotain vastaavaa, mistä romaanissa kerrotaan, mutta päätti kirjoittaa aiheesta puhdasta fiktiota.

Katselin tätä teosta jo aiemmin useamman kerran eri palveluissa, enkä saanut siitä tarpeeksi vahvaa kuvaa kansitekstin perusteella. Aihepiirikään ei automaattisesti kiinnostanut, tai olen tainnut jo lukea liian monta kirjaa adoptiosta ja kadonneista biologisista vanhemmista.

Teos pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti kirjoitustyylin ja dokumentaarisen otteen vuoksi. Olin aivan täpinöissäni Sylvi Orvokki Rämön, biologisen äidin, rosoisesta hahmosta ja päähenkilön tavasta lukea äitinsä historiaa.

Kyseinen Sylvi osoittautuu jopa viiden lapsen äidiksi, joista kaikki oli otettu häneltä pois jo varhaisessa lapsuudessa. Hän on asunnoton alkoholisti, joka asuu asuntoloissa ja syö aina ulkona. Paula saa ensimmäisen kerran kontaktin äitiinsä tällaisella ruokailuretkellä Hakaniemen torilla. Pian äidin vaiheista tulee Paulalle pakkomielle, ja hän haluaa ottaa selvää myös muiden sisarusten vaiheista.

Kirjassa käydään läpi monenlaisia kohtaamisia, myös Sylvin ja Paulan kasvattiäidin sellaisia. Tarina ulottuu useammalle vuosikymmenelle, ja käsittelee myös aikaa Sylvin kuoleman jälkeen, myös Paulan isoäidiksi tulemista. Ylisukupolvisuuden teema, eli jonkun perusturvattomuuden periytymisen kysymys, on Isotalon tarkastelun keskiössä, mutta sitä käsitellään enemmän taiteellisin kuin sosiologisin lasein.

Minulle tuli tästä kirjasta mieleen jotkut ihailemani brittiläiset feministiset kirjailijat, joilla on teoksissaan vahva sosiaalihistoriallinen ote. Carolyn Steedman tuli varsinkin mieleen, ja Jeanette Winterson. Tämän tyyppistä kirjallisuutta on julkaistu Suomessa aika vähän, mutta reittaisin tämän teoksen kansainvälisestä näkökulmasta suht maineikkaaseen seuraan.

Juutalaisen Lontoon ytimessä

Teos: Anita Brookner: Family and Friends (Jonathan & Cape, 1985)

Anita Brooknerin kirjoja löytyi residenssistäni jopa kolme kappaletta, ja näistä kolmesta Family and Friends hauskutti minua eniten. En ennen tätä päivää tiennyt, että Brooknerilla oli puolanjuutalaiset vanhemmat, jotka olivat muuttaneet Britanniaan jo 1920-luvulla. Perheen alkuperäinen sukunimi oli Bruckner. Tämä selittää jotain kirjailijan teemojen valinnasta, ja kyllä ainakin näissä kolmessa putkeen lukemassani romaanissa on juutalaisia henkilöhahmoja.

Teos Family and Friends on näistä kolmesta teoksesta juutalaisin, eli se kertoo matriarkka Sofka Dornin hullunkurisesta perheestä Lontoossa 1930-50-luvuilla. Sofka on rikas leskinainen, jonka mies on ollut tehtailija. Hänellä on neljä aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta, joista poikien osaksi on tullut jatkaa perheen bisneksiä. Tyttärien uskotaan menevän pian naimisiin, joten heille ei ole suunniteltu duuneja perheyrityksessä.

Mimi ja Betty ovat hemmoteltuja prinsessoja, joilla ei ole paljoa muuta tekemistä kuin käydä Frank-nimisen sardinialaismiehen tanssitunneilla. Siskokset kilpailevat tanssinopettajan huomiosta, ja pian Betty karkaa Pariisiin Frank kannoillaan, aikeissaan valloittaa Moulin Rouge. Mimi jää lehdelle soittelemaan, ja ilman rohkeaa siskoaan hän pian muumioituu äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksipiiaksi.

Perheen vanhin poika Frederick ei yhtään jaksaisi johtaa tehdasta, joten managerointi jää kuopukselle Alfredille, joka aloittaa puurtamisen tehtaalla jo 16-vuotiaana. Pian Frederick löytääkin italialaisen morsiamen ja katoaa tämän kanssa Rivieralle hotellia pitämään.

Teos kertoo siis perheestä, joka pyristelee juutalaisten perinteiden ja moderniteetin ristipaineissa. Kovin uskonnollisiltva he eivät vaikuta, mutta tukea ja turvaa elämään tuo ”meidän jengi”, eli tärkeissä asioissa he luottavat vain muihin juutalaisiin. Sofka on ollut kasvattajana niin epäluuloinen, ettei ole päästänyt lapsiaan edes kouluihin, vaan on palkannut kotiopettajia. Tämän vuoksi hänen lapsiltaan puuttuu normaaleja sosiaalisia verkostoja. Nuorin lapsista, Alfred, vaikuttaa kuitenkin eniten kiinnostuneelta brittien tavoista, ja hänen vuokseen perheessä syödään sunnuntaisin perinteinen brittien sunnuntailounas.

Olen lukenut monia myöhempiä emigranttijuutalaisuuden kuvauksia, joissa ruoalla on ollut paljon suurempi merkitys. Tässä kuvatun perheen naiset eivät osaa kokata, vaan heillä on brittiläiset taloudenhoitajat ja piiat. Heidän kontaktinsa britteihin tapahtuu siis lähinnä palveluskunnan kautta. Sofkalle olisi tärkeää, että hänen lapsensa löytäisivät juutalaiset puolisot, sillä häillä on suuri merkitys yhteisössä. Mutta jos he eivät seurustele muiden juutalaisten kanssa, he tuntuvat löytävän seuraansa muita emigrantteja, kuten italialaisia.

Perheen meno äityy vielä kummallisemmaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun Betty ja Freredick ovat karanneet maailmalle ja Sofka elää kahden sinkkulapsensa kanssa. Rahan teossa taitava Alfred hankkii perheelle maaseutupaikan, Wren Housen, Kentistä, ja roudaa muorin ja siskonsa sinne joka viikonlopuksi. Muori varsinkin on täysin kädetön maaseudulla, eikä hänellä ole muuta tekemistä kuin kytätä poikansa oletettua sivusuhdetta Dolly-nimisen rouvashenkilön kanssa.

Kokonaisuutena teos on kepeämpi kuin muut Brooknerilta lukemani teokset. Päähenkilöistä kukaan ei ollut erityisen synkistelyyn taipuvainen. Mutta pintaa raaputtamalla teoksesta voi varmaan löytää monenlaisia omaelämäkerrallisia viitteitä, ja onhan tämä hieno ajankuva perheestä, joka elää vaikeina aikoina näennäisessä turvassa, mutta on tietoinen siitä, että osa ”omasta jengistä” on kokenut jotain paljon kauheampaa.

Rauhattomuutta Rauhanyhdistyksessä

Teos: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö (WSOY, 1976)

Äänikirjan lukija: Vappu Nalbantoglu

Ellu on Kuusamossa ja Oulussa kasvanut nuori nainen, joka tulee lestadiolaisesta kodista. Isä on pappi ja äiti on synnyttänyt ”vain” seitsemän kertaa, sillä Jumalalla on tapana armahtaa joitakin naisia. Ellun lapsuus on kulunut pappilassa varsin yhteisöllisissä merkeissä, sillä vanhempien rooliin on kuulunut kiertävien saarnasmiesten kestitseminen.

Kun Ellu sitten lähtee oppikouluun, äiti rohkaisee häntä hakemaan Oulun tyttölyseoon. Edessä on pitkä aika kortteerissa uskovan pariskunnan nurkissa kaupungissa. Perheen isä onnistuu tekemään tämän kämppäkaverin raskaaksi, ja tietysti sikiö abortoidaan, koska lapsi ei ole toivottu ”taivaan taimi”.

1970-luvulle tultaessa Ellun vanhemmat alkavat ottaa etäisyyttä Rauhanyhdistyksen, jonka kontrolli jäsenistään on tiukentumassa. Toki isä ja äiti edelleen elävät aktiivista uskonelämää, mutta maailma ja kotiseurakunta ovat muuttumassa. Ellu itse valitsee maailman, mutta vanhemmat hyväksyvät tyttärensä tulevan sulhasen, joka ei ole ”meikäläisiä”. Ehkä heille kuitenkin on parempi vaihtoehto se, että tytär pyrkii elämään avioliitossa kuin keräilisi kokemuksia vapaasta rakkaudesta.

Kyseessä on melko tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa päähenkilö pyrkii ottamaan etäisyyttä synnyinkotinsa arvomaailmasta. Koen, että kirjan lapsuuden kuvaus voisi olla tämän päivän lukijoille kiinnostavampaa kuin kuvaus sodan jälkeen syntyneiden ikäluokan nuoruudesta. Kuusamon pitäjää ja sen sosiaalisia suhteita uskovien ja ei-uskovien välillä Ylimaula kuvaa sosiologisella tarkkuudella.

Itse lähestyin teosta siksi, että keräilen Suomen herätysliikkeitä kuvaavaa kirjallisuutta, ja tämä teos oli tarjolla uutena äänikirjapainoksena. En ehkä olisi löytänyt tätä muuten, sillä näiden kirjojen keräily ei vielä omalla kohdallani ole kovin vakavaa tai systemaattista. Kirjassa kiinnosti eniten ajankuva ja julkaisun ajankohta. 46 vuoden viiveellä teos ei tuntunut näkökulmaltaan täysin vanhentuneelta, mutta odotin hieman räväkämpää tyyliä.

Rohkeaa teoksessa varmasti on oman aikansa spekseistä seksuaalisuuden kuvaus, sillä romaanin Ellu haluaa vapautua yhteisönsä naiseuteen kohdistuvista rajoitteista. Hän kirjoittaa opettajan mielestä räävittömiä kouluaineita, uskaltaa puhua orgasmeista, ja pettää aviomiestään vanhan ystävän kanssa ainakin kerran. Hän käy viettämässä vaihto-oppilasvuotta Iowassa Kuusamoa pienemmässä tuppukylässä, jossa käydään kirkossa vähintään yhtä ahkerasti kuin lestadiolaiset seuroissa. Tukholmaan hän muuttaa vihittynä vaimona, ja kokeilee siellä kotiäitiyttä. Tämä johtaa hänet kapinahengessä psykiatrin puheille, mutta hän saa huomata, että tämä on naapurimaassa varsin yleistä ja jopa trendikästä puuhaa kotiäideille.

Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka eivät ole lukeneet paljoa lestadiolaisuudesta tai muista kotimaisista herätysliikkeistä. Itse en oppinut teoksen kautta itse lestadiolaisuudesta paljoa uutta, ja kaunokirjallisena teoksena lukukokemus jäi vähän latteaksi. Ehkä parhaiten jäi mieleen oululainen kortteeriperhe, ja kauhunsekainen episodi, jossa määräilevä Elsa-vaimo pakotti tunteilevan aviomiehensä Sylvesterin tappamaan perheen syöpään sairastuneen koiran kylpyammeeseen. Kaikki kirjan hahmot eivät ainakaan edustaneet stereotyyppisiä sukupuolirooleja, eli tässä suhteessa uskonlahkon sisäisen moninaisuuden kuvaus oli onnistunutta.

Taiteilijat elämän ristiaallokossa

Teos: Maggie O’Farrell: Käsi jota kerran pitelin (S&S, 2021)

Suomennos: Maija Kauhanen

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Viikonloppuna kuuntelin äänikirjoja rehellisesti sanottuna toisella korvalla, ja Maggie O’Farrellin hidastempoinen, laaja lukuromaani sopi tällaiseen moodiin. Vaikutelmani kirjasta jäivät hatariksi, mutta kerron silti, mitä siitä jäi käteen – jo siksi, että yksi sen päähenkilöistä oli suomalainen. Minua kiinnosti, kuinka irlantilais-brittiläinen kirjailija onnistui suomalaisen hahmon rakentamisessa, ja kuinka hän kuvasi suomalaista kulttuuria.

Teoksen Elina Vilkuna on kolmikymppinen kuvataiteilija, joka on ehtinyt kiertää maailmaa ennen asettumista Lontooseen. Hänen miesystävänsä Ted on elokuvien leikkaaja varsin menestyneessä tuotantoyhtiössä. Pariskunta asuu Hampstead Heathissa, ja ovat juuri saaneet ensimmäisen lapsensa. Vanhemmuudessa on kuitenkin monenmoisia haasteita, eikä Ted ole varma, pärjääkö Elina yksin kotona vauvan kanssa vaikean synnytyksen jälkimainingeissa. Tuntuu, että molemmilla on kirjaimellisesti pää hajoamassa.

Romaanissa pyöritetään rinnakkain kahta tarinaa, joista toinen sijoittuu 1950-60-luvuille. Hieman epäselväksi jäi, mikä oli sen nykyisyys, mutta teos on ilmestynyt jo vuonna 2010. Henkilöiden välisistä suhteista ja ikäerosta päätellen kyseessä voisi olla 00-luvun alkupuoli tai 90-luvun loppu. Siinä eletään aikaa, jossa informaatioteknologiaa kyllä käytetään, mutta se ei dominoi ihmisten arkea.

1950-60-lukujen ajankuvassa on paljon hurmaavaa. Siellä siis kohtaavat nuori Lexie Sinclair ja häntä hieman vanhempi Innes Kent, joka on lontoolaisen kulttuurilehden omistaja ja päätoimittaja. Innes rakastuu Lexieen päiväkävelyllä Devonissa, jossa Lexie on toipumassa vanhempiensa luona saatuaan potkut Cambridgen yliopistosta. Valitettavasti Innes on naimisissa, mutta asuu erilleen perheestään Lontoon Sohossa. Lexie pääsee töihin Innesin lehteen, ja soluttautuu sitä kautta kaupungin taidepiireihin. Rakkaus on raivokasta, ja jättää jäljensä Sohon poikamiesboksin pintoihin, mutta Lexien kohtalo on tulla itsenäiseksi lehtinaiseksi, jota vaivaa paha työnarkomania.

Suomikuva onnistuu teoksessa hienosti. Sain vaikutelman, että kirjailija on joko viettänyt aikaa Suomessa tai hänellä on paljon suomalaisia ystäviä. Kirjan Elina kaipaa sukunsa mökille Nauvoon, mutta yhteys siellä lomailevaan äitiin ja veljeen on viilenemässä. Hänellä on huikeita muistoja lapsuudesta, jossa vietettiin pitkiä aikoja pulkkamäessä ja järvien jäillä tähtikuvioita tuijotellen. Ted on Elinan lapsuudelle jopa kateellinen, koska häntä hoitivat alati vaihtuvat au pairit, ja luontosuhde rajoittui eläintarhavierailuihin, joiden aikana isä aina vilkuili kelloa. Oman poikansa kanssa hän haluaisi toimia toisin, mutta löytyykö tähän miehen mallia?

Kirjassa pohditaan Elinan ja tämän pojan tulevaa kieli-identiteettiä, ja siinä kiroillaan paljon suomeksi. Suomalaisuus ei kuitenkaan esiinny eksoottisena kulttuurina, vaan melko luontevana elementtinä lontoolaisessa arjessa. Jos ja kun Elinalla on kitkaa miehensä perheen kanssa, se ei ainakaan johdu kulttuurieroista.

Kirjan juonesta ei kannata tietää liikaa etukäteen. Aloin ensin lukea tätä psykologisena trillerinä, mutta teos on enemmän hienovarainen ihmissuhdedraama, jossa mielenterveyden voimavaroilla on suuri rooli kerronnassa.

En ole pitkiin aikoihin lukenut näin hidastempoista romaania, jossa keskitytään mikroskooppiseen arkeen. Mutta vauva-arjen kuvaus on varmasti taitavaa, ja tässä peilataan kiinnostavalla tavalla Lexien ja Elinan valintoja lisääntymisen ja uran suhteen.

Jos olisin lukenut teoksen ”rauhan aikana” tai sen julkaisuvuotena, olisin luultavasti nauttinut sen hitaasta temmosta enemmän, ja hehkuttanut sen maagista tunnelmaa. Nyt se jää mielikuviini kertomuksena lontoolaisen luovan luokan elämäntavasta, joka saattaa olla Brexitin jälkeen vielä vaikeammin saavutettavissa. Aika ei ole purrut teoksen charmiin lainkaan, ja varsinkin, kun siinä ei shoppailla tai kuluteta viihdekulttuurin ohimeneviä tuotteita, se tavoittaa hyvin lukijansa käännösviiveestä huolimatta.

Orpotyttö ja maailman laulu

Teos: Nazanine Hozar: Aria (Otava, 2020)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Minulla on ollut joskus 00-luvun alkupuolella vaihe, jossa luin lähestulkoon kaiken englanniksi tai suomeksi saatavilla olevan kirjallisuuden Iranista, mutta viimeisen 10 vuoden aikana kiinnostus on laimentunut, johtuen osittain siitä, että historiallisissa teoksissa on paljon toistoa. Mutta hyviä leffoja maasta on tullut katsottua vähän enemmän, ja kun muutama päivä sitten näin Teemalla Jafar Panafin leffan Kolme naista, niin päätin katsoa, löytyisikö minulle jotain uutta luettavaa.

Nazanine Hozarin (s. 1978) esikoisromaanilla Aria näytti olevan Margaret Atwoodin suositus etukannessa, joten odotukseni sen suhteen olivat melkoiset. Mutta täytyy tunnustaa, että Iranin lähihistoriasta kertovia romaaneja olen lukenut liikaa samantyyppisiä – vakavia, eeppisiä ja pitkän aikajanan omaavia, ja vaikka niissä on ollut painavaa asiaa, niin tietynlainen opettavaisuus/ulkokohtaisuus on vaivannut monia. Tämä voi yksinkertaisesti johtua siitä, että moni kirjailija kirjoittaa lännestä käsin länsimaisille yleisöille. Myös Hozar kuuluu tähän joukkoon: hän on muuttanut Kanadaan parivuotiaana Teheranista, ja on kirjailijana kanadalaisen kirjoittajakoulun tuote.

Romaanin päähenkilö Aria on Teheranin köyhemmissä eteläosissa vuonna 1953 syntynyt löytölapsi, joka jossain vaiheessa löytää uuden kasvattiperheen rikkaalta pohjoispuolelta. Arialla on kolme äitihahmoa, joista yksi on biologinen äiti, mutta tyttö saa tietää tästä vasta aikuisena. Köyhissä kortteleissa häntä kasvattaa katkera ja väkivaltainen Zahra, jolla on itseään nuorempi ja kiltimpi aviomies Behrouz. Pariskunnan avioliitto on kummallinen, ja Behrouzin vastuulle jää tunnesiteen luominen lapseen. Kun tyttö on sitten vaarassa sokeutua silmäsairauden vuoksi, Zahra roudaa tytön entiseen palveluspaikkaansa, kartanoon, jonka omistava suku on ollut shaahin hopeaseppiä.

Toinen äitihahmo on hyveellinen ja siveellinen Fereshteh, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä suurilla tiluksillaan. Suku on ollut alun perin zoroastrialaisia, mutta Fereshteh on sisaruksineen muodollisesti kääntynyt islamiin, ja perheessä vallitsee todellinen kognitiivinen dissonanssi juhlapäivien ja uskomusten suhteen. Hämmennystä lisää vielä se, että Fereshteh lähettää Arian auttamaan erästä köyhää perhettä, joka osoittautuu juutalaiseksi. Kaiken kukkuraksi tuon perheen äiti onkin Arian biologinen äiti Mehri, mutta jos Fereshteh olisi tiennyt Mehrin juutalaisuudesta, hän ei olisi antanut tytön vierailla koko perheessä.

Ja kyllä, olen pitkään tiennyt Iranin uskonnollisista vähemmistöistä, mutta koin, että tässä teoksessa lukijan kaikki huomio keskittyi vähemmistöpositioiden muistamiseen. Mukaan toki hyppää myös Armenian kristittyjä melko tärkeässäkin roolissa, ja myös baha’i – uskolla on pieni rooli tarinassa.

Juonellisesti aloin vähän lämmetä romaanille siinä vaiheessa, kun Aria oli jo päässyt opiskelemaan yliopistoon, ja Khomeinin kannattajat ilmaantuivat kampukselle. Mutta perinteisenä kasvukertomuksena romaani oli lähes laimea. Ja koska luin juuri Khaled Hosseinin Leijapojan, niin ärsyynnyin siitä, että tässäkin tarinassa päähenkilön parhaalla lapsuuden ystävällä oli huulihalkio – asia, jonka on täytynyt olla yleistä 1950-60-luvuilla, mutta silti se häiritsi.

En tiedä, johtuiko nihkeä luentani ajasta, paikasta tai kielellisestä kuilusta. Kirjailija ei ole hirvittävän nuori, eli kuuluu lähes samaan sukupolveen kanssani. Hänellä on varmasti ollut Kanadassa asuneena ollut hienot mahdollisuudet taustoittaa tarinaansa. En yhtään epäillyt faktojen paikkansapitävyyttä, mutta ehkä niitä faktoja oli tungettu yhteen romaaniin aivan liikaa. Ja toinen ongelma oli Arian henkilöhahmon tietynlainen sovinnaisuus, tai psykologisen syvyyden puute. Hän oli kyllä henkilö, jonka ympärillä tapahtui koko ajan valtavasti, mutta joka ei lopulta ottanut kovin järeästi ohjia omiin käsiinsä.

Tsekkasin nopeasti joitain suomalaisia arvioita kirjasta, ja monissa oli kanssani samansuuntaisia vaikutelmia. Ilmeisesti teos on kuitenkin ollut iso hitti Kanadassa, eli se ehkä tavoittaa sen maan tämän hetken kirjallisten piirien odotukset. Itse olisin taatusti jättänyt tämän kirjan kesken Kanadassa asuessani, sillä siellä Lähi-Itään keskittyvää kirjallisuutta oli niin paljon saatavilla.

Nyt oli ihme, että nihkeydestä huolimatta kuuntelin kirjan loppuun, mutta täytyy tunnustaa, että loppu (joka oli parempi kuin hidas alku) meni 1,4-nopeudella. Tämä ei yhtään haitannut, kun kerronta oli niin lineaarista ja selkokielistä.

Pinkin kaupungin kuumia bisneksiä

Teos: Alka Joshi: The Henna Artist (Mira Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Sneha Mathan

The Henna Artist on romaani, jonka bongasin jo viime vuonna, mutta en silloin reitannut sitä tarpeeksi kiinnostavaksi teemansa suhteen. Romaani on ollut hittikirja Yhdysvalloissa, ja sitä on hehkutettu monien julkkisten, kuten Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn lukulistoilla.

Romaani sijoittuu Jaipurin historialliseen kaupunkiin Rajasthanissa, Pohjois-Intiassa 1950-luvulla. Se kertoo kunnianhimoisesta yrittäjänaisesta Lakshmi Shastrasta, joka on päässyt kaupungin eliitin suosioon hennataiteilijana. Lakshmi on karannut maailmalle pakoon väkivaltaista aviomiestään, jonka kanssa hän on edelleen naimisissa 13 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Hennabisnekset ovat poikineet muitakin hankkeita, eli Lakshmi touhuaa myös herbalistina, avioliittovälittäjänä ja sisustajana. Hän on vaurastunut vuosien varrella niin, että hän pystyy jo rakennuttaa omaa taloaan.

Nousujohtoiseen elämään tulee kuoppia, kun ahne aviomies Hari tulee perimään saataviaan, ja tuo Lakshmin luo huollettavaksi siskon, jonka olemassaolosta nainen ei ole tiennyt mitään. Sisko on jo teini-ikäinen, ja varsin rasittava tapaus. Huolten keskellä Lakshmi ehtii sekaantua parhaan asiakkaansa aviomieheen, joka on menestynyt grynderi maharajan vaikutuspiirissä.

Naisasia nousee kirjassa pinnalle varsinkin abortin ja lapsettomuuden hoidon kysymyksissä. Lakshmi on tottunut auttamaan asiakkaitaan tekemään abortteja luonnonlääkkeillä, mutta samalla hän hoitaa rikkaita lapsettomia naisia monipuolisin keinoin. Myös hennatatuointien uskotaan toimivan lemmenrohtoina, ja moni nainen kiittää Lakshmia kauan odotettujen lasten syntymän jälkeen.

Kun Lakshmi sitten pääsee nuoremman maharanin luottohoitajaksi, hänen uransa lähtee uuteen lentoon. Oikeastaan hänestä tulee hyvän onnen amuletti, joka saa palkkaa jopa pelkästä näyttäytymisestä seurapiirin tilaisuuksissa.

Minun oli vaikea päättää, luinko kirjaa historiallisena romaanina vai höttöisenä chicklit-pläjäyksenä. Kyllä teoksessa tuntuisi olevan suht huolelliset taustatyöt tehtynä, mutta aihepiiri oli kovin juoruileva ja eksotisoivan aistillinen. Kirjailijan vanhemmat ovat muuttaneet Intiasta Amerikkaan, kun Joshi on ollut lapsi. Hän kertoo kirjoittaneensa teoksen siitä näkökulmasta, mitä hänen äidilleen olisi voinut tapahtua, ellei tämä olisi suostunut järjestettyyn avioliittoon 18-vuotiaana.

Positiivista romaanissa on kuitenkin se, ettei se ole nyyhkytarina. Lakshmi on selviytyjä, pärjääjä ja nuorempien naisten roolimalli. Henkilöhahmona hän ei myöskään ole liian kiltti tai viaton, eli tarina ei ole yksiulotteinen romanttinen kiiltokuva.

Minun on kai luettava tämän trilogian toinenkin osa, koska siinä Lakshmi muuttaa Simlan hill stationille perustamaan hyvinvointiretriittiä. Kun nyt etsin vuoristoaiheisia kirjoja, niin retriittikuvaus kiinnostaa aivan erityisesti. Tässäkin Jaipurin kaupungin kuvaus oli loisteliasta, jos lukija pitää länsimaista lukijaa kosiskelevasta tyylistä.

Itseäni ei yhtään haittaisi majoittua maharajan palatsissa Jaipurissa, enkä luultavasti kuolisi syyllisyyteen ja maailmantuskaan sellaisen reissun jälkeen. Eli kai sitten kuulun otolliseen lukijaryhmään, niihin, jotka voisivat lähteä reissuun kirjan inspiroimana.

Ruokalähettilään sensuelli lapsuus

Teos: Madhur Jaffery: Climbing the Mango Trees. A Memoir of a Childhood in India(Ebury Press, 2005)

Madhur Jaffery (s. 1933) on pitkään Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut intialainen näyttelijä ja superkokki, jonka vaikutus intialaisen ruoan lähettiläänä on ollut maailmanlaajuinen. Mahdollisesti minullakin on joskus ollut yksi hänen kokkikirjoistaan, mutta olen luopunut siitä muutossa. Nyt edessäni on julkkiskokin lapsuusmuistelmat, joissa käydään läpi hänen ruokamuistojaan pohjoisesta Intiasta.

Jaffery varttui Delhissä maan eliitin keskuudessa laajennetussa perheessä, joka oli hyötynyt roolistaan brittiläisen imperiumin apureina. Hänen isoisänsä oli Britanniassa koulutettu tuomari, joka rakensi sukutalon kortteleihin, joissa koko tulevan maan poliittinen johto tulisi asumaan. Hänen isänsä ja veljensä toimivat sekalaisissa tehtävissä liikealalla, mutta olivat selkeästi mahtavan isänsä käskyvallan alla. Madhurin perhe eli vapainta ja onnellisinta aikaa1930-luvulla, kun isä toimi tehtaanjohtajana Kanpurissa, ja sai elää muutaman vuoden ydinperheenä.

Teos kertoo perheestä, joka oli omaksunut jo verrattaen varhain länsimaisia arvoja ja elämäntapaa, ja tämä vaikutti myös ruokailutottumuksiin. Perheessä syödään lihaa, vaikka he ovat taustaltaan hinduja, ja kokeillaan liberaalisti muiden uskonnollisten ryhmittymien ruokia. Perheen miehillä on rakkaussuhde muslimien pitämiin kebabpaikkoihin ja Punjabin sikhien tandooriuuneihin. Koulussa Madhur taas oppii brittien tyylistä, suunnitelmallista kotitaloutta, joka tuottaa hänen mukaansa ”invalidien” aterioita.

Romantiikkaa teoksesta löytyy runsaista kuvauksista Hill Station-lomailusta, kun taas draamaa tuottaa hänen sisarensa oletettu syöpädiagnoosi, jota lähdetään hoitamaan Amerikkaan saakka 1950-luvun alussa. Siis nyt puhutaan hurjan varakkaasta suvusta, jolla on varaa hakea spesialistien apua sekä Lontoosta että New Yorkista jo siinä vaiheessa, kun syövän kliniinisiä hoitomuotoja oli vasta alettu tutkia . Lopulta kasvain ei osoittaudukaan luusyöväksi, mutta tuon ajan hoidot vahingoittavat nuoren naisen jalkaa niin, että osa siitä joudutaan amputoimaan.

Tein 00-luvun alkupuolella väitöskirjaa pakistanilaisten naisten omaelämäkerroista, joissa ruoalla oli keskeinen osa. Ehkä sain ruokamuistoista niin ”överit”, etten ole väikkärin valmistumisvuonna enää jaksanut kerätä uusia genreen kuuluvia teoksia. Tässähän kerrotaan Intian kahtiajaosta, ja Pakistanin puolelta tulleiden pakolaisten tuomista ruokaperinteistä varsin runsaasti.

Jaffery on lempeä ja suht perinteinen kertoja, joka ei sukella syvälle poliittisiin kriiseihin. Mutta kansallista historiaa kirjaan mahtuu riittävästi, olihan hän käynyt kuulemassa Mahatma Ganhdin viimeistä julkista puhetta vain viikkoa ennen kuin tämä murhattiin. Kirja soveltuu hyvin myös ulkomaalaisille lukijoille, ja niillekin, jotka tarvitsevat Intian historian perusasioiden kertausta.

Teos on elegantti, ja enimmäkseen hyvää mieltä tuottava, mutta en tämän genren ”hevijuuserina” oppinut tarinasta paljoa uutta. Ruokatarinoiden yltäkylläisyys tuntui ennalta-arvattavalta, mutta täytyy muistaa, että tässä kirjailija kuvaa etuoikeutettua lapsuuttaan ja nuoruuttaan tilanteessa, jossa hän ei ole voinut vaikuttaa elämänsä kulkuun.

Kirjassa on n. 70 sivua Jafferyn suvun ruokaohjeita, joten se jää omiin kokoelmiini kokkikirjojen osastolle. Ensiksi kokeiluun voisi lähteä murgh korma, eli delhiläistyylinen kana jogurtti-mantelikastikkeessa. Kasvisruoista helpoimpia tässä ovat erilaiset kukkakaalisovellukset, ja kali dal, eli punjabilaiset pavut. Suurin osa kirjassa olevien reseptien raaka-aineista on helposti löydettävissä myös suomalaisista etnisistä kaupoista.

Hurja sukupolvikokemus

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu (WSOY, 1970)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Solveig on puoliksi ruotsinkieliseen helsinkiläiseen työväenluokkaisen perheeseen 1930-luvulla syntynyt tyttölapsi, jolle elämä ei ole jakanut helpoimpia kortteja. Perhe asuu isovanhempien luona kantakaupungissa yleiseen asuntopulaan viitaten, mutta tilanteeseen vaikuttaa myös isän juoppous ja äidin työn vieroksunta. Isovanhemmat käyvät töissä, ja osan aikaa elättävätkin Solveigin, joka ei saa riittävästi huolenpitoa itsekeskeisiltä, tuulella käyviltä vanhemmiltaan.

Kun lähdin kirjaa lukemaan, en tiennyt siitä paljoa, ja näin pystyin uppoutumaan tarinaan tuorein silmin. Lassi Sinkkonen (1938-1976) oli nuorena itsemurhan tehnyt kirjailija, joka ennen kuolemaansa niitti menestystä varsinkin tällä romaanilla. Sinkkonen tunnettiin vahvan vasemmistolaisista näkemyksistään, ja hän tituleerasi itseään proletäärikirjailijaksi, koska hän teki ruumiillista työtä kirjailijanuransa ohessa.

En usko kirjan olleen menestys siinä käsiteltyjen poliittisten näkemysten, vaan psykologisen silmän vuoksi. Tässähän muun muassa käsitellään toista maailmansotaa pienen lapsen silmin. Romaanissa on takuulla ollut yhteistä jaettavaa kokemuspintaa oman ikäluokkansa aikuisille, eikä Sinkkosen kirjoitustyyli ole mitenkään dogmaattisen poliittinen. Vahvasti työväenluokkainen se on, mikä tarkoittaa tarkkaa työ- ja asumisolojen kuvausta.

Romaanin rankin ulottuvuus on Solveigin äitisuhde. Äiti Saara hylkää lapsensa ja lähtee toisen miehen matkaan tämän ollessa sylilapsi, ja palaa kuvioihin tämän ollessa viisivuotias. Sodan aikana Solveig joutuu äitinsä armoille enemmän kuin on aiheellista, ja ollessaan äidin kanssa evakossa talvisodan aikaan ja asuessaan jatkosodan aikaan Helsingissä hän tottuu siihen, että nurkissa pyörii epämääräisiä ”setiä”. Äiti myy itseään järjestääkseen itselleen helpompaa elämää, ja varsinkin Helsingissä pörränneet Martti- ja Hugo-setä tuovat talouteen luksushyödykkeitä eteenpäin myytäväksi. Hugo on SS-upseeri, joka äidin harmiksi lähetetään Lappiin, ja keskisuomalainen trokari Martti ammutaan bisnesreissullaan. Martin kuolemaa äiti suree käyttämällä suruharsoa viikkotolkulla.

Pieni Solveig etsii epätoivoisesti äidin hyväksyntää, mutta viha on äidin ainoa tuntema tunnerekisteri. Solveigin kasvaessa hän saa jatkuvasti kokea olevansa pelkkä taakka ja kustannuserä. Vanhempien avioliitto on sodan jälkeen pelkkää kulissia, eikä mieleltään hauras isä kykene puolustamaan tytärtään toksisen vaimonsa hyökkäyksiltä. Solveigin ainoa turvapaikka on famun asunto, jonne hän pakenee aina, kun kotona on tuulista.

Kirja on perinteinen kasvukertomus siksi, että se kattaa nuoren ihmisen elämänkulun syntymästä täysiän saavuttamiseen. Koska itse olen lukenut varsin paljon kuvauksia 1930-luvusta ja toisesta maailmansodasta, tartuin tarinassa eniten 1950-luvun nuoruuteen. Kaikesta kärsimästään kurjuudesta huolimatta Solveigista tulee omanlaisensa pärjääjä. Hänellä ei ole naispuolisia ystäviä, mutta poikaystävien saaminen ei ole hänelle ongelma. Hän joutuu piikomaan, käymään sukulaisten luona maatöissä ja päätyy insinööritoimistoon tsuppariksi elättääkseen itseään, mutta tutustuttuaan muihin nuoriin hän huomaa kohtalonsa olleen melko tavallista. Tosin kaikilla ei ole ollut huorittelevaa äitiä.

Modernin otteen tähän historialliseen tarinaan tuo varsin suorasukainen seksuaalisuuden kuvaus, mikä on 60-70-lukujen vaihteen kulttuuriradikalismin peruja. Solveig itse ei kuitenkaan ole, ehkä johtuen äitinsä antamasta negatiivisesta esimerkistä, pidäkkeetön seireeni, vaan hän suhtautuu miehiin varauksella. Seurusteluun hankalaa kitkaa luo myös se, ettei Solveig pidä tanssissa käynnistä, mikä 1950-luvun arvomaailmassa tarkoittaa melkein sosiaalista itsemurhaa.

Kirjassa raskasta on äitisuhteen kuvaus, mikä menee lähes patologiselle osastolle. Jos lukija kestää ”lusia” läpi Saara-äidin pidäkkeettömän tunnekylmyyden ja väkivaltaisen käytöksen, teos taatusti tarjoaa myös muita näkökulmia, joista vahvin on sosiaalihistoriallinen. Tykkäsin myös havainnoista muodista, elokuvista ja muusta nupullaan olevasta nuorisokulttuurista.

On siis kulttuuriteko, että Sinkkosen teokset, tämä ja teoksen jatko-osa Solveig ja Jussi on nyt julkaistu myös äänikirjoina. Toivon mukaan teokset saavat näin lukijoita nuoremmissakin polvissa, sillä Sinkkosen kerronta on niin vetoavaa, ettei se vaadi omakohtaista kokemusta hänen käsittelemistään vuosikymmenistä.

Palanen Radioteatterin historiaa

Teos: Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Marja Rankkala (1918-2002) oli yksi Radioteatterin pioneerejä ja kantavia voimia, joka pääsi sinne töihin freelancer-ohjaajaksi 1950-luvulla. Hän oli evakkotaustainen näyttelijä, joka aloitti uransa viipurilaisesta kiertävästä teatterista, ja siirtyi sodan jälkeen opiskelemaan Helsinkiin (”evakoksi” kutsun myös siis henkilöä, jonka sukujuuret olivat muualla kuin luovutetussa Karjalassa, mutta joka oli asunut Viipurissa sodan aikana tai ennen sitä – Rankkala oli kotoisin Lappeenrannan suunnalta). Radioteatteri oli erittäin haluttu työpaikka 1950-luvulla, koska siellä harrastettiin eurooppalaisia uusia tuulia, ja Rankkalan ura oli naispuolisena ohjaajana ehkä niin nousujohteinen kuin se tuona aikana olisi voinut olla. Silti en ole koskaan kuullutkaan hänen töistään, enkä paljoa tiedä Radioteatterin historiastakaan.

Heidi Köngäs rakentaa romaaninsa päiväkirjamaiseen formaattiin, jossa Marja raportoi arjestaan preesensissä. Marja seilaa elämässään vanhempien kodin ja Helsingin väliä; vanhemmat pitävät vankilan maatilaa Lappeenrannan lähellä Konnunsuolla, ja paheksuvat tyttärensä modernia arvomaailmaa. Konnunsuolla Marja pystyy kirjoittamaan intensiivisemmin, koska ruokahuolto pelaa. Helsingissä elämä on niukempaa, ja lisätuloja on hankittava kirjoittamalla romanttista soopaa Hopeapeili-lehteen.

Marjalla on satunnaisia suhteita miespuolisten kollegojensa kanssa, mutta työ vie naista enemmän kuin miehet. Janus on kirjaimellisesti kaksinaamainen ohjaajamies, jonka on/off-käyttäytyminen aiheuttaa paljon murheita. Urpo on hänen esimiehensä, joka on perinyt suuret saappaansa itse Olavi Paavolaiselta. Paavolainen alkaa olla jo hiipuva tähti suomalaisen kirjallisuuden taivaalla, mutta teatterimaailmassa hänen eurooppalaista näkemystään ja kontaktejaan edelleen arvostetaan. Välillä asetelma kolmen kollegan välillä alkaa muistuttaa kolmiodraamaa, sillä Urpo on myös kiinnostunut miehistä.

Romaanissa vilisee tuon ajan kulttuurielämän merkkihenkilöitä, ja lukijan täytyy olla jonkin verran sisällä tuon ajan kulttuuripiirien juoruista, jotta koko tarina aukeaisi. Tuntuu siis, että romaani on kirjoitettu ensisijaisesti niille, jotka tuntevat hyvin Suomen teatterihistoriaa. Toki tarina 1950-luvun kulttuurialan pätkätyöläisen arjesta voi kiinnostaa myös muiden alojen pätkätyöläisiä. Tässähän puhutaan paljon rahankäytöstä, rahan vippaamisesta ja sen ympärille keskittyneistä ihmissuhteista.

Kun nyt tutkailen Rankkalan ikää ja sukupolvikokemusta, niin huomaan, että hän on kuulunut isoäitieni sukupolveen. Noihin naisiin, joiden paras nuoruus kului sodan syövereissä. Teos siis alkaa siitä, kun Marja on reilusti yli kolmikymppinen ammattilainen, ja ehkä jo sen ikäinen, ettei lähipiiri enää odota hänen löytävän aviomiestä. Rakkauden ja läheisyyden kaipuu on kuitenkin tarinassa käsin kosketeltavaa, ja Marja kertoo selibaatin päättävistä panoistaan suorasukaisesti.

Takauma Marjan lotta-aikaan Konnunsuolla kiinnosti minua enemmän kuin helsinkiläinen arki 1950-luvulla. Tavallaan näissä sota-aikaisissa muistoissa palataaan siihen tutumpaan yleiseen historiaan, josta Köngäs on kertonut aiemmissakin romaaneissaan. Myös Konnunsuon vankilan kuvaus oli osuvaa siitäkin näkökulmasta, että paikka on viime aikoina toiminut suurena vastaanottokeskuksena. Konnunsuo siis tuntui minusta tutummalta toimintaympäristöltä kuin Radioteatteri, ja pystyin eläytymään vankilan henkilökunnan arkeen paremmin kuin radioteatterin ohjaajien.

Radiotyön kuvausta romaaniin mahtuu runsaasti, ja Köngäs kertoo radioteatterin teknisestä toteutuksesta kiinnostavalla tavalla. Sekin, että nainen oppi käyttämään äänitekniikkaa monipuolisesti, on ollut tuohon aikaan poikkeuksellista.

Tarinaan mahtuu myös annos poliittista historiaa, sillä Marja kuului oman aikansa vasemmistolaiseen kulttuuriliikkeeseen, Kiila-nimiseen yhteisöön, mutta samalla tekee tarinassa teräviä havaintoja kommunistisen eliitin konservatiivisuudesta. Tästä olisin voinut lukea enemmänkin, koska tuon ajan poliitikkohahmot ovat minulle tutumpia kuin teatterin tekijät.

Tämä ei ollut minulle vastaava hittikirja kuin muutama Köngäksen aiempi teos, mutta se ei johdu tekstin laadusta, vaan siitä, ettei Suomi 1950-luvulla ole minua suuresti kiinnostava ajanjakso. Teoksen lukeminen takkusi, ja jouduin palaamaan sen alkuun usean kerran, sillä en muistanut aiemmasta lukemasta mitään. En ehkä olisi huomannut koko teosta, ellei se olisi ollut minulle aiemmin jo tutun ja hyväksi todetun kertojan aikaansaama, ja luultavasti tuntemattoman kertojan kynän aikaansaaamana tämä teos olisi jäänyt välistä.

Jos opiskelisin tällä hetkellä draamaa tai olisin mukana jossain teatteriprokkiksessa, olisin syttynyt tästä eri tavalla. Ehkä palaan takaisin kirjan maailmaan, jos teatterivaihe käynnistyy taas elämässäni.