Paastonajan huipentuma

Teos: Amos Oz: Juudas (Tammi, 2018)

Käännös: Minna Tuovinen

Vihdoin päästään paastolukemistojeni huipentumaan, kirjaa, jonka melkein luin loppuun jo viime pääsiäisen aikana, mutta joka silti jäi telakalle. Amos Oz (1939-2018) on kirjailija, jonka löysin viime vuosikymmenellä ja jonka tuotannosta olin silloin hurmoksissani. Viime vuonna uutinen kirjailijan poismenosta sykähdytti – hän vaikutti tekijältä, jolla takuulla olisi ollut vielä lukemattomia maailmoja kerrottavanaan. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäi Juudas, teos, jossa käydään läpi juutalaisia käsityksiä Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta ja Juudas Iskariotin osuudesta tähän.

Teoksen kertoja, Ash Shmuel, on parikymppinen opiskelija, jonka lopputyön aiheena on Jeesus juutalaisin silmin. Työ on ylitsepääsemättömässä kriisissä, sillä Ash on saanut selville, että kaikki hänen löydöksensä oli jo löydetty 1930-luvulla. Hän ei myöskään halua vaihtaa aihetta, joten ainoa vaihtoehto on harkita opintojen keskeyttämistä. Myös hänen vanhempansa ovat tehneet konkurssin, joten taloudellista tukea ei ole tiedossa mistään. Pattitilanteessa hän löytää erikoisen työpaikkailmoituksen, jossa etsitään seuramiestä invalidille vanhukselle.

Herra Gershom Wald on ”kova luu”, älykkö, joka elää kirjoilleen Jerusalemin läntisessä kaukiossa. Rähjäinen asuinalue on miltei maaseutua, ja Ash pystyy siellä harjoittamaan erakoitumista. Hänen ainoa tukikohtansa on unkarilainen ravintola, jossa hän käy päivisin syömässä gulassia ja hedelmäkompottia. Miesten taloutta johtaa rautaisin ottein mystinen nainen Atalja, joka on Ashia puolet vanhempi, mutta edelleen puoleensavetävä, jopa vaarallisella tavalla. Asetelma suorastaan vaatii, että Ash rakastuu dominoivaan vuokraemäntäänsä, ehkä se on jopa hänen kehitystehtävänsä.

Kuka kirjan hahmoista sitten on nykyajan Juudas, siitä lukija voi olla montaa mieltä. Ainakaan Ashin tarinaan ei liity suurta syyllisyyttä: hän on astmaattinen, sydämen laajentumasta kärsivä haaveilija, jonka ainoat ystävät ovat sosialistikerhossa, joka on Stalinin kuoleman jälkeen jakautunut ikävästi kahtia. Entinen tyttöystävä on mennyt naimisiin parempaa toimeentuloa lupaavan tylsimyksen kanssa, eikä hän ole sitä tyyppiä, joka nopeasti ystävystyisi uusien ihmisten kanssa. Hän on omalaatuinen ”luolamies”, jossa ehkä on eroottista vetovoimaa, mutta se ei riitä naisten pitämiseen kuvioissa. Atalja kiusoittelee häntä, mutta kaksikko käy välillä omituisilla treffeillä.

Teoksessa seikkaillaan Jerusalemissa ristiin rastiin ja käydään monessa raamatullisessa kohteessa. Minulle Jerusalem on edelleen kauttaaltaan mystinen ja vieras kaupunki, vaikka viime aikoina on tullut sitä Raamattuakin luettua enemmän kuin aikoihin. Siksi en osannut sijoittaa kaikkia tapahtumia ”sieluni silmin” kohteisiinsa, mutta ei se lukemista haitannut. Kirjassa eletään vuosia 1959-60, aikaa, jolloin kokonainen sukupolvi on kasvatettu sotimaan nuoren kansallisvaltion puolesta. Gershom Wald kuuluu niihin, joiden oikeudentajuun sotiminen kuuluu, kun taas Ash on synnynnäinen pasifisti, postimerkkien keräilijä.

Amos Ozin kirjoista olen bongaillut Suomi-viitteitä. Hän tutustui Suomeen lapsena naapurustossaan asuneen suomalaisen lähetyssaarnaajanaisen kautta, ja tämän tädin kohtaaminen oli ilmeisesti niin merkittävä tapaus hänen elämässään, että Suomi-sympatiaa mahtuu myös romaaneihin. Tässä viitataan sanontaan, että yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä venäläistä, ja Mannerheimin ja Kallion keskusteluun aiheesta. Vastaavaa logiikkaa käytettiin myös Israelin armeijassa, mutta koskaan ei tiennyt, mistä löytyi vastapuolen yhdestoista sotilas.

Teoksessa ei tapahdu paljoa, ja puolet sen sisällöstä liittyy päähenkilön gradun Juudas-pohdintoihin. On toki hurjaa pohtia sitä, kuinka paljon vihamielisyyttä Talmud ja Uusi Testamentti ovat luoneet ristiin luettuina, ja sitä, kuinka se vaikutti juutalaisten elämään eri Euroopan maissa.

Oz on taustaltaan liettuanjuutalainen, ja ehkä hänen onnekseen hänen sukunsa ehti muuttaa maasta vapaaehtoisesti ennen holokaustia. Voidaan spekuloida, mihin pisteeseen saakka tämä romaani on omaelämäkerrallinen, ei kokonaan, sillä tiedän hänen henkilöhistoriastaan asioita, jotka eivät tapahdu kirjassa. Ja päähenkilön suku on tässä latvianjuutalainen, jolla on juuret Riian kaupungissa. Silti kirjan hahmot ovat lähes kaikki ennen toista maailmansotaa Palestiinaan siirtyneitä eurooppalaisia juutalaisia, joilla ei siis ole holokaustista selviytymisen historiaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 29 /196: Israel. Israelilainen kirjallisuus on kieltämättä jäänyt minulle etäiseksi Ozin tuotannon ulkopuolella; takavuosina on tullut luettua paria naiskirjailijaa, joiden nimiä en muista, mutta joiden teoksista pidin. Tähän kohtaan olisin tietty maajaon pohjalta valita myös palestiinalaisteoksen, koska Palestiinaa ei edelleenkään ole olemassa tunnustettuna valtiona. 

Mainokset

Mölöjen pösilöiden vastustamisesta

Teos: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (WSOY, 1952)

Jo kolmas Veikko Huovis-postitus tässä blogissa, jee! Kaikkihan kynnelle kykenevät varmasti muistavat Havukka-ahon ajattelija-rastit yläkoulusta ja lukiosta. Ainakin äidinkielen opettajan runsaina suitsutuksina. Itse en ole kyseistä kirjaa nuorena lukenut, se ei olisi koskaan uponnut minuun, ja olen luultavasti keksinyt keinon suorittaa siihen liittyvän tehtävän lukematta teosta.

Havukka-ahon ajattelija kertoo Kainuun korvessa asuvasta Konsta Pylkkäsestä, joka on aidosti oman polkunsa kulkija. Hän on ajoittain töissä tukkisavotoissa, asuu Anselmin ja Iitan luona kortteeria ja viettää paljon aikaa joutomiehenä luonnossa kulkien. Kirjassa hän saa kirjeen ystävältään Mooses Pessiltä, ja siinä kutsun tulla kalastamaan ja ponua nauttimaan kolmen peninkulman päähän tämän eräkämpille Kuhmoon. Konsta lähtee naisten vänkäämistä pakoon erämaahan, missä kaksikko kohtaa kaupungista tulleet maisterismiehet, jotka ovat tulleet metsästämään lintuja täytettäviksi tutkimusaseman vitriiniin.

Kaupungeista lappaa Iivantiiran koskille ”akranoomia”, ”tiploomia” ja ”lisenssiä” purolohia narraamaan, eivätkä he tiedä, kuinka paljon Konsta tietää maailmasta. Ehkä Konsta ei ole koskaan oikeaa merta nähnyt, mutta Oulujärven kyllä, ja tämäkin on kupera muodoltaan. Konsta haluaisi vaihtaa vuodeksi päätään nuoren tutkijamiehen kanssa, ja ajatella sinisiä ajatuksia museoissa ja kirjastoissa, ja hän pääsee kokeilemaan tieteellistä ajattelua ”päiväläisenä” eli tutkijakaksikon apulaisena Lentuan saaressa.

Kuka Konsta sitten oikeasti on, ja mitä hän teki maailmalla vuodesta seitsemäntoista vuoteen kaksikymmentäneljä? Kuka on Konstan oikea isä, ja miksi hän ei ole perustanut perhettä kuten tavalliset eläjät? Onko hän päästään sekaisin, tai jopa pirun penikka? Kuka hyväksyy Konstan sellaisena kuin hän on, ja kenelle Konstan loputon viisastelu on myrkkyä? Saako tavallinen tukinuittaja olla kiinnostunut ”Porneon” saaresta? Ja mitä siitä seuraa, jos pyrkii liikaa maisterismiesten seuraan?

Itseoppineen intellektuellin portrettina tämä teos on edelleen osuva, ja muistuttaa meitä ajasta, jolloin opillista sivistystä vielä arvostettiin. Toveruus herrojen ja tukkijätkän välillä on mahdollista korven nokipannukahvien äärellä, jossa jätkän paikallisten olojen tuntemus saa loistaa.

Paras kohtaus on teoksen loppupuolella, jossa Konsta analysoi maailmanhistoriaa pienessä tuiterissa: ”Ne ovat mölöjä pösilöitä, jotka ihmisveljensä panevat piikkilanka-aitaukseen!” Konstan ymmärrys keskitysleirien syntysyistä on edelleen ajankohtainen: on olemassa ihmistyyppi, jonka ainoa saavutus elämässä on kytätä heikompiaan ja pienempiään. Mikään ihmiskunnan saavutus ei ole kuitenkaan valmistunut kyttäämisolosuhteissa, eikä poroerottelukaan pidemmän päälle ole kovin älyllistä puuhaa.

Parasta, mitä olen Huovisen teoksista esiin kaivanut, ovat poliittiset havainnot, jotka eivät yleensä jää Suomen rajojen sisälle. Huovisen korpimaisema ei mielestäni ole perussuomalainen, menneitä aikoja ihannoiva umpio, vaikka siinä kansanmiehet ja – naiset ovatkin ehdottomia sankareita. Tulevaisuuskuva on optimistinen, eikä vesivessojakaan pelätä, vaikka kaikki eivät niissä ole vielä ehtineet vierailla. Nokipannukahveja voi keittää muullakin polttoaineella kuin muukalaisvihalla, kuten eräät tuntemani ”kansallismieliset” näinä päivinä tekevät fanaattisilla teltoillaan.

Kielellisesti Havukka-ahon ajattelija panee nykyihmisen pinnistelemään, eikä pelkästään murreilmaisun, vaan monipolvisten lauserakenteiden tasolla. Someajan nuorille tämä teos alkaa jo varmasti olla miltei ylitsepääsemätön rasti – tai ehkä aliarvioin nuoria törkeällä tavalla. Minun viisitoistakesäiseen sieluuni ei tämän teoksen jalkarättihuumori olisi millään voinut upota. Mutta koska Huovisen tuotannosta otetaan nyt uusia painoksia urakalla, uskoisin hänen renessanssinsa olevan jo pian käsissä.

Kabyylien kansallistunnoista

Teos: Alice Zeniter: Unohtamisen taito (Otava, 2019)

Suomennos: Taina Helkama

Alice Zeniter (s. 1986) on nuori ranskalainen kirjailija, jonka viidennen teoksen, Unohtamisen taidon, löysin arvonnalla e-kirjaston uusien kirjojen merestä. En edes lukenut kansitekstiä, mutta kansikuvan perusteella oletin kirjan edustavan ekodystopiaa tai skifiä, jossa ehkä haaveillaan kadotetusta Pariisista.

Arvaukseni meni pieleen, sillä kyseessä on suht perinteinen sukuromaani, Algeriaan ja Ranskaan sijoittuva. Siinä seurataan algerialaisen kabyylisuvun vaiheita 1940-luvulta 2010-luvulle neljän sukupolven jälkiä seuraten. Nykypäivän avainhenkilönä on pariisilaisessa taidegalleriassa työskentelevä nuori Naïma, joka välillä, varsinkin krapulapäivinä kuulee suvun miesten rappiosta varoittavia ääniä. 1950-luvulta hänelle huutelevat isoisä Ali ja Hamza-setä, jotka olivat silminnäkijöitä maan vapaussodalle. Suvun asema suhteessa viralliseen historiankirjoitukseen ei ole koskaan ollut helppo.

Algeria kuuluu mentaalisella kartallani ”traumatisoituihin” maihin. Olen varmasti lukenut jonkun muunkin Algeriaan sijoittuvan romaanin kuin Camus’n Sivullisen, mutta vahvaa muistikuvaa minulla ei lukemistoistani ole. Sen sijaan muistan elävästi kaiken, mitä Frantz Fanon kirjoitti ajoistaan Algerian kansallisrintaman palveluksessa, ja se on muuttanut paljon tapaani tutkia mantereiden välisiä valtasuhteita. Fanon nousee myös keskeiseksi lähteeksi tässä teoksessa, mutta vasta viimeisessä kolmanneksessa. Zeniter kertoo suvusta, joka on varsin jakautunut poliittisten lojaaliuksiensa suhteen, ja jossa luku- ja kirjoitustaidottomuus on estänyt kokonaiskuvan saamista kotimaan historiasta.

Jos etsit helppoa hyvänmielen teosta, voit lopettaa arvion lukemisen jo tässä vaiheessa. Unohtamisen taito ei ole erityisen raaka, sillä kirjan perhe pääsee pakenemaan Algeriasta pahimman tuhon edessä. Perheen olot pakolaisleireillä Ranskassa ovat monessa suhteessa rankemmat kuin kotikylässä Kabyliassa. Itse tosin koin, että teos vasta levitti kunnolla siipensä, kun perhe pääsi muuttamaan omaan asuntoon normandialaiseen lähiöön. Mikään paratiisi tuo yksitoikkoinen betoniviidakko ei ollut, mutta lasten näkökulmasta upouusi kylpyamme oli seitsemäs ihme. Minua tämän teoksen lähiöelämän kuvaus muistutti paljon ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien kuvauksista 70-luvun Tukholmasta tai Malmöstä. Vaikka uskonto ja kulttuuri ovat tässä toiset, identiteetin rakentumisprosesseissa on paljon samaa.

Romaanin päähenkilö Naïma on vain puoliksi algerialainen, ja lapsuudessa hän on tutustunut enemmän ranskalaisen äitinsä henkiseen perimään. Isä Hamid on halunnut integroitua ranskalaisuuteen vähän liikaakin, ja hänen suhteensa omaan sukuunsa on täynnä pelkkiä velvoitteita. Zeniter kuvaakin uskottavasti siirtolaisperheen alaikäisen sihteerin ja kirjurin henkisiä paineita, eiväthän Hamidin vanhemmat opi koskaan kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Isän elämässä irtiottoa islamista symboloivat päivittäiset aperitiivit, roséviini ja makkaraviipaleet, eikä hän suhtaudu suopeasti tyttärensä suunnitelmiin matkustaa tämän kotikylään.

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa oikein juureva ja informatiivinen siirtolaisromaani. Vaikka teos sijoittuu osittain taidemaailmaan, siinä ei näy ainakaan turhaa postmodernia kielellistä kikkailua, vaan teos on selkeästi kirjoitettu myös kohderyhmälleen, algerialaisten siirtolaisten perillisille. Teos on runsas erilaisine henkilöhahmoineen, eli se on todellinen yhteisöllinen kudelma. Ajankohtaisuutta siihen tuovat 2010-luvun pohdinnat terrorismista ja sellaisesta etnisestä profiloinnista, johon nämä Ranskan syntyperäiset kansalaiset eivät ole aiemmin tottuneet.

Paikoitellen Zeniterin seikkaperäinen historiaan uppoutuminen hieman puudutti, mutta onneksi näistä osioista siirrytään nopeasti tuoreempiin muistin kerrostumiin. Vasta Naïman neitsytmatkalla Algeriaan hän tajuaa, kuinka laajasta unohtamisen taidosta hänen isänsä tapauksessa on ollut kyse, ja kuinka nuoren miehen varhaisen lapsuuden muistot eivät vain ole sopineet siirrettäviksi toisen aikakauden pariisilaistyttärille. Itse samastuin kirjaa lukiessa eniten juuri Hamid-isään, jonka lapsuuden ja nuoruuden vaiheissa oli koskettavia, ja myös järkyttäviä episodeja.

Tämä oli niin monipuolinen teos, että se kestäisi useammankin lukukerran, ja nousee ehdottomasti tämän vuoden kirjojen kärkikastiin. Romaani on myös sen verran kypsää tekstiä, että sitä on vaikea kuvitella vasta reilun kolmikymppisen tuottamaksi.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 46/196: Algeria, ja lukemistani ”maakirjoista” tässä todella päästiin syvälle perille, ahdasmielisten partaukkojen hallinnoimalle alueelle, jonne monet paikallisetkaan eivät uskaltaneet ajaa omilla autoillaan. Ylipäänsä tietoisuuteni Algerian etnisistä ryhmittymistä laajeni, ja kabyylien historia arabeista erillisenä ryhmänä alkoi kiinnostaa.

Meritangoa pilsnerin voimalla

Teos: Joni Skisftesvik: Finlandia City (WSOY, 2018)

Joni Skiftesvikin tuotannossa meri on keskeinen elementti, ja nuorena poikana hänellä oli tapana käydä kuokkavieraana läheisen sataman ulkomaisissa laivoissa. Pojan kielitaito ei vielä alakouluikäisenä ollut kummoinen, mutta kerran kun eräs merimies tuli kysymään koltiaiselta tietä lähimpiin lyhyttavaramyymälöihin, tämä onnistui neuvomaan merimiehelle tien ”Finlandia cityyn”.

Finlandia City on rinnakkaisteos hänen aiemmalle, palkitulle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni. Kun aiempi teos lähti liikkeelle kirjailijan seniorivuosista ja keriytyi kohti lapsuutta ja nuoruutta, tässä teoksessa koko huomio on 1950-60-luvun kasvuvuosissa.

Kirjassa eletään Haukiputaalla, Kurtinhaudan kyläyhteisössä, jonne eksyy tavallista enemmän ”löysää” väkeä työtä etsimään ja riitaa haastamaan. Kasvavalla Jonilla on lähiympäristössään kavalkadi tulevien kirjojen materiaalia, varsinkin huru-ukkoja, helluntaisaarnaajia, povaajia, viinatrokareita ja kaikenlaisia karkulaisia.

Romanitaustaisia hahmoja kirjassa on monia, ja erään Topi-pojan vanavedessä pojat oppivat juomaan pilsneriä Jonin tädin pitämällä kioskilla. Topi on taitava tangolaulaja, jonka Skiftesvik muistaa myöhemmin, kun kohtaa Rainer Frimanin kustantajan saunaillassa. Kaikki ihmettelevät Frimanin päätöstä lopettaa laulajan ura, mutta hän sanoo kyllästyneensä laulattamaan humalaisia valkolaisia. Tämä muistuttaa Skiftesvikiä lapsuuden maisemista, ja niiden valta-asetelmista. Miksi kukaan ei uskonut (eikä taida nykyäänkään uskoa) Topeihin ja Rainereihin vaikka tilintarkastajina?

Kirja on aivan yhtä aistivoimainen ja tenhoava kuin edeltäjänsä, ja pystyn eläytymään näihin muistoihin suvereenisti, vaikka edustan seuraavaa sukupolvea. Historiallisesti kiinnostavimmat tapaukset liittyivät vasemmistolaisiin käpykaartilaisiin toisen maailmansodan aikana, ja heidän vaarallisiin merimatkoihinsa lahden toiselle puolelle. Näistä en tiennyt mitään etukäteen, eli romaani tarjosi minulle uuden näkökulman sotaan. Jonin lapsuudessa myös saksalaisten sotareissu vaikutti ihmisten arkeen, sillä monilla naisilla oli saksalaisten kanssa tehtyjä mukuloita. Ehkä myös häneen itseensä kohdistuva epäilys johtui saksalaisista: vaikka hänen vanhempiensa tarinaan ei liittynyt vastaavaa dramatiikkaa, ja pariskunta jopa yritti elää yhdessä, paikallisella tasolla epäiltiin kaikkia, joilla oli ollut suhteita ulkomaalaisten kanssa.

Ainoa asia, joka hieman ärsytti oli Skiftesvikin tapa viitata moniin aiempiin teoksiinsa, ja lainata niistä pitkiä pätkiä. Tämä siksi, etten ole lukenut aiemmista teoksista kuin tuon toiseksi viimeisen. Koska teos on muutenkin tiivis, pitkät viittaukset aiempaan tuotantoon tuntuivat hieman laiskalta kirjoittamisstrategialta. Toisaalta niistä saa fiiliksen, että Skiftesvik todella haluaa kertoa lukijoilleen, millaisista tosi elämän aineksista hänen fiktionsa on syntynyt.

Tämän ikäluokan kertojista minulla usein menee Tuuri ja Skiftesvik sekaisin, ja ilokseni huomaan, että heidän uusin tuotantonsa on kolahtanut minuun. Pidän meritarinoista, ja pidän myös pohjalaismeiningistä, kun se on minulle aidosti erilaista ja eksoottista. Skiftesvikin tuotannossa riittäisi kahlaamista, kun taas Tuuri-opinnoissani olen jo päässyt pidemmälle.

Muistelmateokseksi Skiftesvikin kerronta on ilmavaa ja ytimekästä, eli se voi inspiroida myös niitä, jotka karttavat oma/elämäkertoja. Työväenluokan historiikkina se loistaa monisyisenä ja humaanina. Kiinnostavalla tavalla siinä on myös joitain yhtymäkohtia vasta lukemaani Liisa Jaakonsaaren teokseen, jossa liikuttiin samoilla ”hoodeilla”.

Tutkimusmatka unohdukseen

Teos: Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä (LIKE, 2017)

Suomennos: Sari Selander

Leni Riefenstahlin hovikuvaaja Hans Ertl päättää paeta natsimenneisyyttään kaukaiseen Boliviaan. Hansilla on vaimo ja kolme teini-ikäistä tytärtä, ja perhe painii talousvaikeuksissa isän keskittyessä uuteen työhönsä vuorikiipeilijänä ja tutkimusmatkailijana. Äiti Aurelian terveys ei kestä kunnolla La Pazin kaupungin ohutta ilmaa, mutta hän opettaa tyttäriään polttamaan tupakkaa maailmannaisen ottein. Perheen arki on melankolista, ja siihen liittyy puhumattomuus entisen kotimaan asioista.

Bolivialainen kaunokirjallisuus on minulle uppo-outoa, kuten on myös maa ja sen kulttuuri. Kirjassa puolustetaan inkojen kulttuuria, intiaanikansojen oikeuksia, ja hyväntekeväisyydestä tulee monille entisille natseille tapa valkaista neniään. Tavallisille bolivialaisille, joista valtaosa on luku- ja kirjoitustaidottomia, uusien siirtolaisten poliittinen tausta ei merkitse paljoa. Saksalaisten yhteisö ei ole samasta puusta veistetty, eivätkä kirjan kolme sisarustakaan suhtaudu samalla tavalla isänsä menneisyyteen. Eniten välimatkaa isästä ottaa vanhin tytär Monika, joka päätyy kuubalaisen sissisotilaan rakastetuksi ja kommunistivakoojaksi, jolla on enemmän passeja kuin peruukkeja.

Romaani on hyvin tiivis, e-kirjassani sivuja oli vain 109, ja siihen mahtuu kolmisenkymmentä vuotta Bolivian historiaa. Psykologista syvyyttä ei näin kompaktilta teokselta voi odottaa, mutta ainakin siinä oli vahva paikallisuuden ilmapiiri. Ehkä siinä tutkitaan, kuinka kauan kotoutuminen ja kansallistunnon kasvu kestää, eli siinä seurataan kolmen naisen ja heidän isänsä muuttumista bolivialaisiksi. Monika-siskolle uusi maa merkitsee eniten, mutta sen vuoksi hän joutuu maanpakoon Kuubaan. Isä rikastuu, köyhtyy ja syrjäytyy maatilallaan Conceptiónissa, Heidi muuttaa takaisin Saksaan ja ryhtyy urheilukaupan yrittäjäksi, ja kuopus Trixie jää sinnittelemään maan pääkaupunkiin vähävaraisena saksan opettajana. Henkinen yksinäisyys leimaa kaikkia hahmoja, he ovat kaikki hieman orpoja ja toistaitoisia.

Teoksen taustalla on osittain tosi tarina, eli perheen isä Hans Ertl oli oikeasti natsien sotavalokuvaaja ja ilmeisesti näin myös sotarikollinen. Onko sitten Etelä-Amerikassa ainuttakaan maata, jonne entiset natsit eivät olisi perustaneet siirtokuntiaan, siihen haluaisin vastauksen. Pidin kuitenkin Hasbúnin kerronnassa siitä, ettei hän jää turhaan vellomaan Hansin sotarikoksiin, vaan näyttää miehen ja hänen jälkeläisensä sodan jälkeisessä kelmeässä valossa. Kirjassa ei ole moralismia eikä moralisointia, vaan se jättää lukijan tekemään omia johtopäätöksiään henkilöiden poliittisen amnesian tasoista.

Hasbún (s. 1981) on kokeileva kertoja, joka osaa jättää tekstiinsä lukijan mielikuvitusta stimuloivia aukkoja. Välillä henkilöitä puhutellaan sinä-muodossa, mikä korostaa heidän sivullisuuttaan – tai saa aikaan tunteen, että heitä seurattaisiin kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Kirja on tässä maahaasteessa toistaiseksi kokeilevin muodoltaan, eli se edustaa kunnon taideproosaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 23/196: Bolivia. Samalla kuittaan myös HELMET-haasteesta kohdan 14: ”Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin omasi”.

Salomonsaarten sanatoriossa

Teos: Heikki Hietala: Hotelli Tulagi (Sitruuna, 2014)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Kirjahyllyni jaksaa yllättää, ja eilen illalla kaivoin sieltä esiin Salomonsaaria käsittelevän romaanin, jonka olen pari vuotta sitten pelastanut kierrätyshyllystä. Kirjalla on herkullinen kansi, mutta se on kirjailijan kotimaassa Suomessa jäänyt varsin vähälle huomiolle. En saanut kirjaa luettua ensi kohtaamisella, koska se pursusi lentokoneteknistä terminologiaa. Sen pääasiallinen tapahtumapaikka, Tulagin saari Tyynellämerellä, kiinnosti teemaa enemmän. Pieni saari toimi toisen maailmansodan aikana jenkkien ja japanilaisten taistelukohteena, ja sodan loppuaikana siellä toimi pieni amerikkalainen tukikohta. Salomoninsaaret olivat tuohon aikaan brittien siirtokunta, ja alue itsenäistyi omaksi valtiokseen vuonna 1978.

Heikki Hietala on englanniksi kirjoittava suomalainen kirjailija, joka on onnistunut julkaisemaan kaksi romaania englantia puhuvassa maailmassa. Ennen tätä hän on julkaissut monia novelleja kansainvälisissä julkaisuissa. Siviiliammatiltaan hän on tietojenkäsittelyopin lehtori, ja koulutukseltaan englannin maisteri Jyväskylän yliopistosta. Ilmeisesti hänen suurin intohimonsa on ilmailu ja sotalentokoneet, ja tämä rakkaus näkyy romaanin linjauksissa.

Romaanissa toisen maailmansodan veteraani Jack McGuire ei ole pystynyt palaamaan kotitilalleen Nebraskaan, vaan on perustanut hotellin entisille sotatantereille, maailman kauneimman hiekkarannan kupeeseen. Hotelli koostuu Yhdysvallan armeijan kyhäämistä majoista, joita varten mies kerää lähisaarilta generaattoreita. Bisnekset edistyvät hitaasti, mutta hotellin pyörittämiseen ei tarvita miljoonia. Kun bostonilainen Kay Wheeler tulee hotelliin vieraaksi etsimään jälkiä kuolleesta aviomiehestään Donista, Jack joutuu palaamaan kipeimpiin sota-aikaisiin muistoihinsa, traumoihinsa, harhoihinsa ja kipeään kysymykseen tulevaisuuden näkemisestä. Hän ei ole ainoa komppaniansa miehistä, joiden mielenterveys heittelehtii tai joilla on vaikeuksia addiktioiden kanssa. Nämä lienevät universaaleja teemoja, joita usein käsitellään suomalaisessa sotakirjallisuudessa raaemmalla tavalla.

Toki teos on myös rakkausromaani, tosin aika ennalta-arvattava sellainen. Parasta siinä on Tulagin saaren arjen kuvaus, eli kuvaus turismista ennen kuin siitä tuli teollisuutta. Onneksi saarella ei edelleenkään ole massaturismia, mutta se toimii pienimuotoisena sukeltajien paratiisina. Hotellielämä tässä keskittyy Jack McGuiren vanhojen sotakontaktien ja niiden tuttavien kestittämiseen, eli hotelli toimii veteraanien surutyön kanavana ja jonkinmoisena terapiakeskuksena.

Arjen kuvaukseen olisin kaivannut enemmän paikallisia hahmoja, joita tässä romaanissa edustaa statistin roolissa keittäjä Wilma. Paikallista ruokakulttuuriakaan ei pahemmin kuvata, vaan Wilma kokkailee ruokalajeja, joita Jack ei pitkän saarella asumisen jälkeenkään osaa nimetä. Eli sitä paikallisuuden tuntua, ja ehkä jopa vähän saarten historiaa, olisin kaivannut teokseen lisää, kun kuitenkin kyse on keskivertolukijalle uppo-oudosta paikasta.

Suosittelen teosta eritoten sotakirjallisuuden ystäville, ja lentämistä harrastaville. Se on vahvasti Amerikka-keskeinen, ja varmasti alun perin suunniteltu Amerikan kirjamarkkinoiden valloitukseen. Teoksella näkyy olevan hyvin seuraajia Goodreadsissa, ja sen alkuperäinen kustantamo on brittiläinen. Sitruuna-kustantamo on julkaissut Hietalalta toisenkin teoksen, Viisto valo-novellikokoelman (2017), joka on spekulatiivista fiktiota ja on löytänyt enemmän lukijoita myös kotimaasta. Myös Sitruuna on kustantamona minulle uusi tuttavuus, ja haluan kiittää heitä varsinkin hienosta kansikuvasta ja layoutista Hotelli Tulagin suhteen.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 27: Salomonsaaret. Tämä on ensimmäinen Tyynenmeren saarille sijoittuva löytöni, enkä usko muiden rastien löytyvän näin helposti. Tästä löydöstä olen aidosti iloinen, siksikin, että suomalaiset kirjailijat voivat joskus yllättää – ja teos luo toivoa kaikille englanniksi kirjoittaville kustantajan löytymisestä ulkomailla.

Saarihulluuden huipentuma?

Teos: Marianne Kurtto: Tristania (WSOY, 2018)

Tristan da Cunha on eteläisellä Atlantilla sijaitseva Britannian siirtokunta, jossa on tällä vuosisadalla asunut n. 250-300 asukasta. Saaren pääkaupunki on Edinburgh of Seven Seas, ja se on kaukaisimmalla avomerellä sijaitseva ihmisasutus tässä maailmassa. Matkaa sieltä St. Helenan saarelle on yli 2000 km ja Capetowniin 2400 km. Saarelle pääsee vain lautalla Capetownista, ja matka kestää kuusi päivää.

Marianne Kurtto sijoittaa esikoisromaaninsa Tristanille 1950-60-lukujen vaihteeseen, mutta meininki saarella tuntuu hämmentävän ajattomalta. Kalastus, kalojen prosessointi ja lampaankasvatus ovat paikallisten ainoita elinkeinoja, ja nuorten avioitumismahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Puhutaan siis äärimmäisestä sisäsiittoisuudesta, johon romaanissa ei viitata, mutta jo numerot puhuvat puolestaan. 

Kylän hiljainen vanhapoika Lars saa puolisokseen itseään nuoremman Lisen, ja heille syntyy poika nimeltä Jon. Lars ei kuitenkaan koe elämää saaren hiljaisuudessa tyydyttäväksi, ja hän lähtee Britanniaan myymään kalastusvälineitä. Isän poissaolo muuttaa perheen dynamiikkaa, eikä kestä kauaa, kun Larsilla on uusi morsian katsottuna emämaassa. Suhde Yvette-nimiseen kukkakauppiaaseen alkaa siitä, kun Lars etsii vaimolleen täydellistä ruusukimppua tuliaiseksi. Hän päätyy ostamaan sinisiä ruusuja, jotka Yvetten mukaan ovat ”värjätty lemmenkipeiden kalojen kyyneleillä”. 

Kurtto on meritoitunut runoilijana ennen romaanin kirjoittamista, ja tämä näkyy kielessä, sanavalinnoissa ja rytmissä. Vähempi on enempi, ja Kurtto osaa tiivistää päähenkilöiden tunteita myös sanattomaan toimintaan. Kirjaa aloittaessani en osannut edes päätellä, mitä kieltä päähenkilöt puhuvat, koska en tiennyt Tristanista tuon taivaallista. Siirtokunnan yhteys Britanniaan selkeytyi tarinan edetessä, mutta henkilöiden taustat jäivät osittain epäselviksi. Saarella tuntui olevan joitain uusiakin tulokkaita, mutta valtaosa ei ollut poistunut siirtokunnasta elinikänään, ja olivat alkuperäisten asukkien jälkeläisiä. 

Romaanin draaman kaari keskittyy vuonna 1961 oikeasti tapahtuneeseen tulivuorenpurkaukseen, jonka seurauksena koko saaren väestä evakuoitiin ensin Kapkaupunkiin, ja sieltä Britanniaan. Yksityisellä tasolla juoni ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta tunnelmat sitäkin väkevämmät. Minussa kirja herätti valtavaa kaukokaipuuta ja ihastusta jopa ulkokirjallisista syistä. Olen ikuinen saarihullu, mutta tämä teos onnistui jo melkein ylittämään odotukseni kaukaisten saarten kuvauksesta. 

Kiinnostavaa on myös, että kaksi suomalaista kirjailijaa ovat valinneet eteläisen Atlantin saaret romaaniensa kohteeksi. Olli Jalosen Taivaanpallo kuvaa St. Helenan saarta, mutta tässä liikutaan kohti vielä tuntemattomampaa ja mitättömämpää kohdetta. Teokset ovat erilaisia kieleltään, kerronnaltaan ja volyymiltaan, mutta molemmissa on selkeä postkoloniaali ulottuvuus. Olen iloinen, että sain lukea nämä teokset suht lyhyellä aika-akselilla, jolloin toinen oli vielä tuoreessa muistissa. 

Tristania ei ole sen tyyppinen romaani, joka saa aikaan suuria kassavirtoja joulumarkkinoilla, mutta se ei myöskään ole vaikeatajuinen, liian monimerkityksinen eikä uuvuttava, kuten jotkut siirtomaihin liittyvät historialliset romaanit ovat. Teos saattaa jakaa yleisöjä, ja se luultavasti miellyttää enemmän introverttejä omien polkujen kulkijoita kuin sellaisia lukijoita, jotka odottavat syvää psykologista analyysia ihmissuhteista. Sen heikoin lenkki on avioerodraaman kliseisyys, mutta siitä huolimatta koin, että henkilöhahmoissa oli draivia, ja hiljaista viisautta.