Saarihulluuden huipentuma?

Teos: Marianne Kurtto: Tristania (WSOY, 2018)

Tristan da Cunha on eteläisellä Atlantilla sijaitseva Britannian siirtokunta, jossa on tällä vuosisadalla asunut n. 250-300 asukasta. Saaren pääkaupunki on Edinburgh of Seven Seas, ja se on kaukaisimmalla avomerellä sijaitseva ihmisasutus tässä maailmassa. Matkaa sieltä St. Helenan saarelle on yli 2000 km ja Capetowniin 2400 km. Saarelle pääsee vain lautalla Capetownista, ja matka kestää kuusi päivää.

Marianne Kurtto sijoittaa esikoisromaaninsa Tristanille 1950-60-lukujen vaihteeseen, mutta meininki saarella tuntuu hämmentävän ajattomalta. Kalastus, kalojen prosessointi ja lampaankasvatus ovat paikallisten ainoita elinkeinoja, ja nuorten avioitumismahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Puhutaan siis äärimmäisestä sisäsiittoisuudesta, johon romaanissa ei viitata, mutta jo numerot puhuvat puolestaan. 

Kylän hiljainen vanhapoika Lars saa puolisokseen itseään nuoremman Lisen, ja heille syntyy poika nimeltä Jon. Lars ei kuitenkaan koe elämää saaren hiljaisuudessa tyydyttäväksi, ja hän lähtee Britanniaan myymään kalastusvälineitä. Isän poissaolo muuttaa perheen dynamiikkaa, eikä kestä kauaa, kun Larsilla on uusi morsian katsottuna emämaassa. Suhde Yvette-nimiseen kukkakauppiaaseen alkaa siitä, kun Lars etsii vaimolleen täydellistä ruusukimppua tuliaiseksi. Hän päätyy ostamaan sinisiä ruusuja, jotka Yvetten mukaan ovat ”värjätty lemmenkipeiden kalojen kyyneleillä”. 

Kurtto on meritoitunut runoilijana ennen romaanin kirjoittamista, ja tämä näkyy kielessä, sanavalinnoissa ja rytmissä. Vähempi on enempi, ja Kurtto osaa tiivistää päähenkilöiden tunteita myös sanattomaan toimintaan. Kirjaa aloittaessani en osannut edes päätellä, mitä kieltä päähenkilöt puhuvat, koska en tiennyt Tristanista tuon taivaallista. Siirtokunnan yhteys Britanniaan selkeytyi tarinan edetessä, mutta henkilöiden taustat jäivät osittain epäselviksi. Saarella tuntui olevan joitain uusiakin tulokkaita, mutta valtaosa ei ollut poistunut siirtokunnasta elinikänään, ja olivat alkuperäisten asukkien jälkeläisiä. 

Romaanin draaman kaari keskittyy vuonna 1961 oikeasti tapahtuneeseen tulivuorenpurkaukseen, jonka seurauksena koko saaren väestä evakuoitiin ensin Kapkaupunkiin, ja sieltä Britanniaan. Yksityisellä tasolla juoni ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta tunnelmat sitäkin väkevämmät. Minussa kirja herätti valtavaa kaukokaipuuta ja ihastusta jopa ulkokirjallisista syistä. Olen ikuinen saarihullu, mutta tämä teos onnistui jo melkein ylittämään odotukseni kaukaisten saarten kuvauksesta. 

Kiinnostavaa on myös, että kaksi suomalaista kirjailijaa ovat valinneet eteläisen Atlantin saaret romaaniensa kohteeksi. Olli Jalosen Taivaanpallo kuvaa St. Helenan saarta, mutta tässä liikutaan kohti vielä tuntemattomampaa ja mitättömämpää kohdetta. Teokset ovat erilaisia kieleltään, kerronnaltaan ja volyymiltaan, mutta molemmissa on selkeä postkoloniaali ulottuvuus. Olen iloinen, että sain lukea nämä teokset suht lyhyellä aika-akselilla, jolloin toinen oli vielä tuoreessa muistissa. 

Tristania ei ole sen tyyppinen romaani, joka saa aikaan suuria kassavirtoja joulumarkkinoilla, mutta se ei myöskään ole vaikeatajuinen, liian monimerkityksinen eikä uuvuttava, kuten jotkut siirtomaihin liittyvät historialliset romaanit ovat. Teos saattaa jakaa yleisöjä, ja se luultavasti miellyttää enemmän introverttejä omien polkujen kulkijoita kuin sellaisia lukijoita, jotka odottavat syvää psykologista analyysia ihmissuhteista. Sen heikoin lenkki on avioerodraaman kliseisyys, mutta siitä huolimatta koin, että henkilöhahmoissa oli draivia, ja hiljaista viisautta. 

Mainokset

Herra Lewis Hennalan kasarmilla

huomenna kevätTeos: Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa (Otava, 2018)

Vuosi 1918 alkoi olla minun lukemistoissani loppuun taputeltu teema jo alkuvuodesta, mutta on näitä romaaneja silti tipahdellut senkin jälkeen, välillä kieltämättä muun lukemiston puutteessa.

Pasi Pekkolan aiempaan Kiina-aiheiseen romaaniin olin  ihastunut, ja tiesin romaanissa Huomenna kevät palaa olevan myös vahva lapsinäkökulma. Aloitin romaanin lukemisen jo alkusyksystä, mutta sain sen loppuun vasta tällä viikolla. Takkuilu ei ainakaan johtunut kielestä, henkilöhahmoista, eikä juonestakaan, joka oli uskottava, mutta kekseliäs. Ehkä kärsin empatiavajeesta: lasten sota-aiheisia teoksia olen lukenut liikaa varsinkin muista sodista ja muilta mantereilta. Näkökulma ei varsinaisesti muutu, olipa kyseessä Kambodzha, Syyria vaiko Fellmanin pelto.

Teoksessa on kolme kertojaa, Eeva, Eino ja ”Kukkakeppi”-Henrik, jotka ovat kotoisin samasta Villilähteen kylästä Lahden kupeesta. Eeva ja Eino ovat punakaartilaisen lapsia, ja Henrik läheisen kartanon nuorin poika, juuri ja juuri kelpoinen sotimaan. Henrik on jo ennen sotaa lähennellyt teini-ikää lähestyvää Eevaa isäntämiehen elkein; myöhemmin Hennalassa hän ei ole tuntevinaan tyttöä. Henrikistä tulee valkoisten parissa legendaarinen ”Hurja-Henkka”, joka suorittaa punaisten teloituksia konemaisesti ja tunteettomasti, koska käsky käy.

Kukaan näistä nuorista ei selviä sodasta ilman syviä traumoja. Eeva ja Eino otetaan kasvateiksi maatilalle Pohjanmaalle, mutta kumpikaan ei juurru vieraaseen maakuntaan. Eeva lähtee maailmalle, ja Eino kokee olevansa siskonsa hylkäämä. Hänestä tulee naimakauppojen kautta menestynyt liikemies, mutta vierauden kokemus vaimon yltäkylläisyyteen tottuneessa suvussa on vahva. Henrik taas pakenee häpeäänsä Amerikkaan, jossa hän elää ulkopuolisen tarkkailijan yksinäistä elämää suomalaisen yhteisön reunamilla.

Kirjassa on kolme aikatasoa, sodan tapahtumat, 1930-luvun loppu ja 1950-luku, jolloin lapset ovat nelikymppisiä. Vaikka lapsuuden kuvaus oli koskettavaa, pidin enemmän sodan seurausten kuvauksesta. Varsinkin Henrikin New York-kuvaus oli riipivää, koska hän ei päässyt sodan varjoista eroon siirtolaisenakaan. Tuntui, että sinne muuttaneiden muistot olivat kitkerämpiä kuin kotiin jääneiden. Henrikin pakkomielle luontaislääketieteeseen pitää sisällään piilotetun fasismin siemenen, eikä hänen ammatillinen toimintansa Suomessakaan tunnu kestävän päivänvaloa.

Eevan ja hänen ystävänsä Ellenin ystävyydessä oli ripaus Bonniea tai Clydea, tai Thelmaa ja Louisea. Näiden keski-ikäisten orpojen elämänasenne oli harvinaisen dekadentti ja juureton, ja koin kauhua lukiessani Eevan visiiteistä tohtori Koivusen vastaanotolle. Kirja sai minut pohtimaan vaihtoehtohoitojen ja ns. uskomushoitojen historiaa aivan uudesta näkökulmasta, mikä oli yllättävä plussa teoksessa, jonka pääteema oli kansalaissota.

Tässä teoksessa ja äskettäin lukemassani Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla oli päällekkäisiä teemoja, ja osittain koin lukevani samaa kirjaa kahdesti. Pekkolan teos on kuitenkin rakenteellisesti helppolukuisempi ja kompaktimpi esitys naisten ja lasten asemasta sodan loppumetreillä.  Lahden kaupungin kasvua ja kehitystä kuvataan myös tarkkapiirteisesti ja lämmöllä. Se oli vetävää kerrontaa myös kaupunkia huonosti tuntevalle lukijalle.

En aina innostu elävistä eläinhahmoista romaaneissa, mutta Einon herra Lewis-kanin läsnäolo lohdutti lohduttomimmissa kohdissa. Satujen ja tarinoiden korjaavasta roolista traumakokemuksissa teos antaa varsin kattavan esityksen. Myös hevosten rooli kasvaa loppua kohti metaforiseksi, ja pidin varsinkin kansikuvan symboliikasta.

Ehkä tämä teos oli vahvempi sisarussuhteen kuvauksena ja puheenvuorona lääketieteen etiikasta kuin sotakirjana. Se miellyttänee varmasti sellaisia lukijoita, jotka ovat enemmän kiinnostuneita sodan psykologisista vaikutuksista kuin itse taisteluista ja toiminnasta.

Lukulistallani vuoden 1918 suhteen on vielä ainakin Jari Järvelän Kosken kahdella puolen, joka näyttää päässeen kuuden Finlandia-finalistin joukkoon tänään. Kai näistä tuoreista kansalaissota-teoksista voisi joku päivä tehdä jonkun vertailevan koosteen, jos virtaa riittää.

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

aareleidTeos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Epävakauden sukuraamattu

Mustat ikkunatHenkisyys, hengellisyys, kirkkohistoria ja mielenterveyden järkkyminen ovat kaikki teemoja, joista olen kiinnostunut (myös kaunokirjallisesti), ja siksi tartuin tällä viikolla omakustanteeseen, mitä teen harmillisen harvoin. Nytkin arviointijonossa on kaksi muuta varsin laadukasta omakustannetta, mutta niiden arvioijana olen, myönnettäköön, laiska ja myös varovainen – varovainen siksi, etten ainakaan halua arviollani heikentää itseni kanssa samassa asemassa olevan kirjailijanalun mahdollisuuksia menestykseen.

Heini Röyskön esikoisromaani Mustat ikkunat (2017) oli löytö Tampereen seurakuntien kirjastosta, jossa on kolme hyllyrivillistä uskontoon liittyvää fiktiota. Kirjasto on ensisijaisesti ammattikirjallisuuden kehto, mutta ilmeisesti seurakuntien työntekijät ovat saaneet tilata sinne suosikkejaan. Olen aina löytänyt sieltä minulle sopivaa luettavaa, ja tämäkin teos vaikutti jo kannen tasolta saakka kutsuvalta.

Romaani kertoo suomalaisesta suvusta, jossa on vahva lähetystyön perinne, alkaen isoisovanhempien ajoista Ambomaalla 1900-luvun alussa. Keskiössä on helluntailainen ydinperhe, jonka äiti on luterilaisen lähettilässuvun kasvatti, isä taas itäsuomalaisesta helluntaisuvusta. Perheen äiti on karannut oman sukunsa painostavaa perimää mennäkseen naimisiin tulevan helluntaisaarnaajan kanssa, eli liittyminen uskonnollisesti kiihkeämpään seurakuntaan on hänen tapansa kapinoida. Teoksen nykyisyydessä eletään enimmäkseen 1980-90-lukuja Suomessa, Pohjanmaalla ja pääkaupunkiseudulla, mutta takaumien kautta siinä matkustetaan myös aiemmille vuosikymmenille ja Ambomaalle.

Teoksessa on ainakin temaattisesti paljon yhteistä Lauri Mäkisen historiallisen dekkarin Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala, 2015) kanssa. Uskallan sanoa näin, vaikka en ole vielä lukenut tuota mainiota teosta loppuun. Röyskön romaanissa Ambomaa-osio oli ohuempi ja helpompi ymmärtää, mutta varmasti yhtä perusteellisesti tutkittu. Olin lukevinani Mäkisen teoksesta enemmän kritiikkiä suomalaisten kolonisaatiopyrkimyksiä kohtaan, kun taas Röyskön teoksessa muuten kontrolloivat ja vallanhimoiset Ambomaan matriarkat suhtautuvat miltei yltiöhumaanisti mustiin seurakuntalaisiin, varsinkin mustiin naisiin.

Kirjassa oli yksi minua ärsyttävä tekijä, joka esti minua samastumasta täysin kenenkään henkilöön. Henkilöhahmoilla ei ole nimiä, vaan heihin viitataan etäisesti ”isoäitinä”, ”isänä”/”toiminnanjohtajana”, ”äitinä”, ”isosiskona”, ”pikkusiskona” jne. Tämä tuntuu tarkoin harkitulta etäännyttämiskeinolta, mutta samalla se luo tekstiin hieman vaivaantuneen tunnelman. Ellei teos olisi kertonut minua aidosti kiinnostuneista teemoista, se olisi saattanut jäädä minulta kesken tämän kerronnallisen keinon vuoksi.

Kirjan pääteemaa, eli perheen äidin psyykkistä sairastumista, Röyskö kuvaa koskettavasti ja riipivästi. Mustia ikkunoita on ollut suvun muissakin taloissa kuin 80-luvun rivitalossa, jonne perheen tyttäret palaavat iltapäivinä koulusta sydämet pamppaillen. 50-luvun pappilassa on ehkä vielä kelmeämpi tunnelma kuin Ambomaan lähetysasemalla. Romaani kuvaa onnistuneesti psyykkisen epävakauden henkistä perimää sukupolvesta toiseen, ja sitä, kuinka siihen on suhtauduttu eri vuosikymmeninä varsinkin kristillisissä piireissä. 1980-90-luvuille tultaessa psyykkistä sairautta aletaan jo uskovaistenkin piireissä lähestyä enemmän sairautena kuin saatanallisena riivauksena, mutta perheen äidin poissaoloja ei silti haluta selitellä monisanaisesti seurakuntalaisille ilkeiden juorujen pelossa.

Romaanista on vaikea päätellä, onko se edelleen helluntailaisessa yhteisössä vaikuttavan kirjailijan teos vai jonkun, joka on ottanut etäisyyttä kasvuympäristöstään. Kuitenkin luulen, ettei tällaista asetelmaa voi luoda ilman omakohtaista kokemusta vapaiden suuntien uskonelämästä (kertoo nimimerkki helluntailaisuudesta kirjoittanut ilman helluntaitaustaa). Helluntailaisuudesta on tullut viime aikoina muitakin vahvoja (usein osittain omaelämäkerrallisia) romaaneja, ja siinä tarinoiden kirjossa Mustat ikkunat on vahva ja omaperäinen avaus. Minusta erityisen kiinnostavaa oli vertaileva näkökulma luterilaisen ja helluntailaisen kasvatuksen välillä.

Ansiokasta romaanissa olivat myös pohdinnat lähettiläsperheiden, varsinkin niiden lasten, psyykkisestä jaksamisesta ja identiteettipulmista. Romaanin perhe ei voi lähteä kaukomaille äidin psyyken epävakauden vuoksi, mutta perheen isä pääsee yksin toteuttamaan itseään lähetysjärjestön toiminnanjohtajana. Röyskö osoittaa myös hienovaraisesti lähettiläiden osittain puhtaan itsekkäät motiivit, joita kätketään hengellisen maailmanvalloituksen pyyteettömään kaapuun. Olisin voinut lukea tästä teemasta kokonaisen toisen romaanin, varsinkin lapsikertojien näkökulmasta.

Kokonaisuutena Mustat ikkunat tuntuu varsin vahvalta ja eheältä esikoisromaanilta, ja ihmettelenkin, miksi tätä ei ole julkaistu kaupallisella kustantajalla. Romaanin loppua kohti aloin kyllästyä liiallisiin takaumiin, mutta tämä lienee puhdas makuasia. Jos olisin lukenut tätä esilukijana, ainoa asia, josta olisin napissut vahvasti, oli kerrontatekniikka. Muuten, kielellisesti, temaattisesti ja myös henkilöhahmojen uskottavuuden kannalta tämän romaanin siivet kantavat, ja myös tiivistämisen taito Röysköllä on vahvasti hallussaan.

Teos näyttää saaneen huomiota kristillisissä medioissa, joten on hyvin todennäköistä, että kirjailijalla on itsellään vahva tausta helluntailaisuudessa. Blogiarvioita en löytänyt. Suosittelen teoksen lukemista silti lämpimästi niillekin, jotka eivät koe vapaita suuntia läheisiksi, koska mielestäni teoksessa ei ollut piiruakaan sentimentaalisen uskonnollisuuden makua.

 

Hölökyn kölökyn, käkikello!

Franzen IIBlogissani olen vuosien varrella keskittynyt enenevissä määrin pohjoiseen Suomeen sijoittuvaan kirjallisuuteen, jopa siihen pisteeseen saakka, että voisin perustaa erillisen kategorian ”pohjoisen kirjat ja väärinymmärrys”. Olen lukenut kaikkea muuta kuin saamelaiskirjallisuutta, ja siihenkin löysin äskettäin erinomaisen lukulistan Ylen Kirjojen Suomi-sivustolta. ”8 tärppiä saamelaiskirjallisuuteen” on nuoren runoilija-aktivisti Niillas Holmbergin luoma lista, jonka kautta moni kaltaiseni ummikko varmasti pääsee hyvin alkuun.

Peter Franzénin teokset edustavat varmasti pohjoisesta kertovissa kirjoissa sitä helpommin ymmärrettävää päätä meille, jotka emme ole pohjoisessa koskaan asuneet. Hänen uusin teoksensa Särkyneen pyörän karjatila (Tammi, 2017) on sävyltään erilainen kuin esikoisteos Tumman veden päällä (2010). Kirjassa matkataan 1950-luvulle, sukujuhliin, jossa vanhaemäntä Kaino täyttää kunnioitettavat kahdeksankymmentä vuotta. Kaino on nähnyt molemmat sodat, ja synnyttänyt esikoisensa Ernon yksin tilan läheisessä koivikossa. Kainon lapsista vain kuopus Eemeli on jäänyt tilaa pitämään, ja Kaino itse on joutunut puhumaan tälle emännän.

Eemelin ja Marin häistä on kulunut vain kolme viikkoa, ja Eemeli on jo onnistunut kännipäissään rikkomaan häälahjaksi saadun käkikellon. Pariskunnan avio-onni on ollut hataraa, sillä Maria ei houkuta sulhonsa kakkaiset kalsarit. Tosin Marin oma mainekin avioliittomarkkinoilla on kyseenalainen, onhan hän pahamaineinen parturi. Emännän paikka karjatilalla on tuonut hänen elämäänsä arvonnousua, ja sallii myös vapauden, koska vanhaemäntä on jo höperö ja isäntä nukkuu krapulaansa päivät.

Särkyneen pyörän karjatila on puolentoistapäivän romaani, jossa rapatessa roiskuu. Vävyillä ja miniöillä on sutinaa keskenään, viina virtaa, sukusalaisuuksia avataan, myös Pervitinin voimalla. Kuolleen Juho-papan tarina on ehkä herkullisin, vaikka Kaino on siirtänyt punikin kuvan tuijottamasta makuuhuoneensa piirongin päältä muualle. Juhon myöhäsyntyinen punikkius on kai häpeällistä, mutta enemmän muisteltavaa on hänen Amerikan-reissustaan. Vuoden metsätyötienesteillä saatiin yksi pojista oppikouluun ja papiksi lukemaan.

Minulla tuli tästä kirjasta mieleen kesäteatteri, ja kai tämä on jonkunlaiseksi puskafarssiksi tarkoitettukin. Suomi-iskelmä ja virret raikaavat, ja vaikka hahmoissa löytyy myös aitoa v-mäisyyttä, he eivät vaikuta kovin pitkävihaisilta. Pidin veijarimaisista tunnelmakuvista ja ajan hengestä, lusikkaleivistä, kettukarkeista ja konjamiinistä aamupuurossa. Joihinkin hahmoihin, kuten Saksasta palaavaan Laila-tätiin, olisin halunnut tutustua lähemmin.

Lappilaiseksi karjatilaksi miljöö vaikuttaa suht vauraalta: tilalla on jo vesiklosetti, ja lapsista suurin osa ajaa paikalle uuden karheilla autoillaan. Hopealusikoita, laatuposliinia ja pellavaliinoja pursuaa piirongin laatikoista, ja äpärälapsenlapsillekin on olemassa oma rahakätkö. Eemelin ja Marin talonpidon tyyli tosin herättää huolia vaurauden jatkumisesta.

Kirja on hyvin viihdyttävä, mutta ei varsinaisesti opettanut minulle paljoa uutta lappilaisuudesta tai sotahistoriasta. Teemojen tasolla tässä oli jotain samaa äskettäin lukemani Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmannentoista sinfonian (2018) kanssa – molemmissa siis oli sodan aikana saksalaiseen rakastunut nainen, joka häpesi kohtaloaan. Kiinnostavaa huomata, kuinka eri tyylein ja keinoin samasta aiheesta voi kirjoittaa. Ahokummun teoksessa oli huomattavasti tarkempaa kerrontaa, mutta tunnelmien raskaus oli paikoitellen musertavaa. Franzén taas ei pahemmin möyri traumoissa, vaikka kaikkien miesten painajaisiin, riippuvuuksiin ja muihin henkisiin vammoihin kyllä viitataan. Vaikeimpia traumoja kuitenkin näytti olevan maailmannaisella Lailalla, jonka BMW päihitti kilpailussa veljien koslat.

Teos luultavasti miellyttää eniten hieman kirjailijan ikäluokkaa vanhempaa lukijakuntaa, ja nostalgikkoja, jotka kaipaavat yhtenäiskulttuurin aikaa. Teksti on jouhevaa, ja kielenkäyttö rehevän autenttista. Teos luultavasti jättää suurimman osan lukijoista hyvälle mielelle, jos he eivät ole erityisen herkkähipiäisiä sukupuolisiveyden suhteen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjan kannessa on kulkuneuvo”, koska pidän myös traktoria sellaisena.

Kellohameiden kahinaa

IMG_1685Piti lukea randomilla yksi teos Pirjo Tuomiselta, jotta voisin käyttää hänestä taannoin ottamani kuvan. Valitsin sitten tuotteliaan kirjailijan teoksista nostalgisella nimellä varustetun Muistatko Marjatan? (Tammi, 2013), joka jatkaa Mailis Sarkan saagaa eläkeläisenä salapoliisina ja kuvataiteilijana.

Luinkin sarjasta aiemman osan, Silkkipunoksen, jossa virkeä eläkeläinen oli aloittamassa kahden maan kansalaisuutta ja uutta ihmissuhdetta Turkissa. Tässä teoksessa Mailis on palannut kotikonnuille Hämeeseen, jossa oman suvun salaisuudet kutsuvat. Samalla hän saa vieraakseen julkkiksen, Tampereen näyttelijädiivan Nina Bergin, koulukaverin, joka muistuttaa häntä Marjatasta, lukioikäisenä Saimaaseen hukkuneesta tummasta kaunottaresta.

Mailis tulee ylipuhutuksi luomaan visuaalista ilmettä Ninan uusimpaan teatteriprojektiin, jossa kuohuu. Nina ei kohtele Mailista reilusti, mutta hänen oikkuihinsa on tottunut kokonainen käskyläisten armeija. Hänellä on varaa palkata väkeä ja vuokrata tiloja taiteen prekaarissa maailmassa. Huhuja hänen suhteestaan projektin nelikymppiseen ohjaajaan riittää, mutta Nina yllättääkin nappaamalla Mailisin Kari-serkun, joka on samanikäinen, salskea eläkkeellä oleva juristi.

Kirjassa vieraillaan Lappeenrannan tienoilla naisten nuoruuden kesien maisemissa ja fillistellään kellohameiden aikaa, jolloin moottoripyöräsussuksi pääseminen oli monelle tytölle kunnia-asia. Sukupuoliroolit ovat teoksessa kovin perinteiset, ja yhdistävät seitsemänkymppisiä ja parikymppisiä. Naisten hommien merkityksestä ei pahemmin kiistellä, vaikka kaikki nykysussut eivät osaakaan pestä ikkunoita. Kosmetiikka-arsenaali on heillä vakuuttavampi, eivätkä kaikki osaa peitellä räikeää hyväosaisuuttaan. Lisäksi kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti erilaisia lomakiinteistöjä.

Ruumihia tulee kaksi, eikä Mailis pääse niitä oikein tutkimaankaan ennen kuin itse joutuu taistelemaan hengestään. Jännitys ei valitettavasti pääse teoksessa kuin kananlentoon, mutta virkeiden eläkeläisten ihmissuhdesotkuja käsitellään pontevasti. Sarja on tämän teoksen jälkeen lisääntynyt vielä kahdella osalla. Itse pidän kyllä Mailis Sarkan hahmosta, mutta jatko-osat lukisin vain halutessani tietää, mitä hänelle kuuluu.

IMG_1663.JPGViimeksi lukemani Eppu Nuotion Myrkkykeiso oli myös eläkeläisdekkari, mutta siinä kuvattiin enemmän keski-ikäisten menestyjien ja nuorten maailmaa. Tässä nuorempien polvien näkökulmat olivat vähäisempiä, tai niitä kuvattiin vahvasti eläkeläisnäkökulmasta. Varmasti tälle sarjalle on innokas fanilaumansa, joka nauttii erityisesti muistelutyöstä. Oikeastaan itsekin olisin mieluummin lukenut kokonaisen teoksen Marjatan mysteeriosta – jos se siis olisi ollut mysteerio.

Tuominen oli pari viikkoa sitten Tampereella Tapahtumien yössä esittelemässä uusinta teostaan Tulen väri punainen, jossa käsitellään kansalaissodan tapahtumia Finlaysonin naistyöläisen näkökulmasta. Lukijoita hänellä ainakin riittää, sillä kirjaosasto oli pakattu lyhyen haastattelun ajan.