Kekkonen, Kekkonen, kapina

IMG_1566Itsenäisen Suomen historiasta 1950-luku on vuosikymmen, josta olen ollut kiinnostunut vähiten. Linnea Alho ottaa sen käsittelyyn henkilökohtaisen poliittisella tasolla esikoisromaanissaan Todistaja (WSOY, 2016). Kirjassa eletään vainoharhaista aikaa idänpolitiikan suhteen. Urho Kaleva Kekkonen on noussut pääministeriksi ja osa oikeistosta on kauhuissaan hänen tavastaan keskustella kommunistien kanssa. Kokoomuslaisten joukossa herää pelko siitä, että maa on jo puolensa valinnut, eikä pysty säilyttämään statustaan länsimaana ilman radikaaleja toimenpiteitä.

Romaani perustuu tositapahtumiin; kirjailijan isoisä oli Suomen Pankin virkamies Keijo Alho, joka vuonna 1954 ajautui työtehtävissään psykoosiin ja ampui häntä kotoa hoitoon hakemaan tulleen rivipoliisin. Ennen tätä hän oli vuosikausia toiminut erilaisissa perustamissaan salaseuroissa, ja saanut medioissa pilkkanimen ”ristilukki” Kekkosen vastustamisesta ja aktiivisen työläisväestön tarkkailusta. Henkirikos oli suuri henkinen taakka Alhon lähipiirille, mutta suku ei hylännyt häntä vankimielisairaalassa olon aikana.

Romaanissa on kolme kertojaa, Keijo, Helmer-poliisi (osittain haudan takaa) ja kasvava lapsenlapsi Anne. Anne syntyy helsinkiläiseen porvarisperheeseen vuonna 1982, ja myös hänen isänsä, Keijon poika Jaakko, kärsii ajoittain psykoosialttiudesta. Anne saa kuulla Keijo-pappansa rikoksesta 15-vuotiaana, samaan aikaan, kun hänellä on menossa kiihkeä sotahistoriabuumi. Vaikka Annella on kavereita ja hän harrastaa myös bilettämistä ja ryyppäämistä, hän on lapsena ja nuorena aito oman polkunsa kulkija.

Kirjan teemoina ovat sukupolvien välinen, kollektiivinen muisti ja myös mielenterveysongelmien periytyminen. Alhojen suvussa on kokemusta vaikeista elämänvaiheista, mutta silti suku ei ole kykenevä auttamaan ajelehtivaa Annea, jonka opiskeluaika on täysin päihdekeskeistä. Rankan juomisen mahdollistaa myös varakas tausta ja ”oikeat” piirit. Lahjakas Anne kompuroi tentteihin vahvassa laskuhumalassa ja selviää niistä hyvin arvosanoin. Pitkäaikaisin poikaystävä Teemu joutuu teho-osastolle haimatulehduksen vuoksi, selviää siitä, mutta juo itsensä hengiltä pian pariskunnan eron jälkeen. Annen kertomus ajoista kotoa poismuuton jälkeen oli rehellinen, riipivä ja koskettava, ja voisi toimia sellaisenaan ilman poliittisen historian kytköksiä.

Kirjassa oli myös paljon tavallista arkea ja eri vuosikymmenten ajankuvaa. Teos on hyvin sokkeloinen ja monipolvinen, ja siitä olisi varmasti eiittänyt materiaalia useampaan teokseen. Vaikka Keijon lapsuusmuistot kansalaissodan aikaan olivat sinänsä kiinnostavia, tuo raumalaisen seminaarielämän ja seurapiirien kuvaus tuntui pääjuonen kannalta etäiseltä. Samoin poliisi-Helmerin muistot Uudestakaupungista jäivät sivupoluksi.

Kirja oli dramaattisten käänteiden lisäksi kovin informatiivinen. Opin paljon sota-ajan ja sen jälkeisen tilanteen realiteeteista. Vaikka Keijo Alho on tässä väitellyt tohtori, hän joutuu työurallaan pinnistelemään kielitaitonsa ja kansainvälisen kompetenssin lisäämiseksi. Ensimmäisellä työmatkalla Tukholmaan hän saattaa hankkia vaimolleen NK:sta ylellisyystuotteita, jotka ovat sotaa käyvässä Suomessa kiellettyjä epäisänmaallisina. Hän myös hankkii yksityisen englannin opettajan, neiti Cavendishin, jonka syytä elää umpioituneessa maassa hän ei täysin ymmärrä.

Tällaisen teoksen kirjoittajalla on aina edessä ristiriitaiset lojaliteetit – ollako uskollinen tosi tarinalle vaiko taiteelle. Alho vaikuttaa valinneen uskollisuuden tosi tapahtumille, ja valinta näkyy kielen ja rakenteen tasolla tietynlaisena jähmeytenä. Reaalimaailman poliittisia vaikuttajahahmoja on paljon, ja heistä kirjoittaminen on vaatinut jonkinasteista uskollisuutta lähteille. Minusta poliittisen historian taso olikin kirjassa onnistunein, ja Keijon julkisen uran puiminen herkullista. Alho ei ainakaan ihannoi kokoomuslaisten herrakerhoja, vaan pyrkii näyttämään niiden toiminnan suht objektiivisesti. Erityisen paljon pidin emotionaalisesta etäännyttämisestä, eli vaikka kyseessä on sukutarina, Alho ei esitä mitään suvun perinnettä velvoittavana eikä vello tippa linssissä papan sotaretkien kauhuissa (näitäkin tarinoita on luettu).

Olin välillä aidon tuskastunut kirjan tasojen välillä, mutta kirjasta jäi vahva muistijälki. Teos luultavasti kiinnostaa enemmän Alhoa vanhempia sukupolvia kuin 80-luvulla syntyneitä; voisin esimerkiksi suositella tätä eläkeikäiselle isälleni. Voi olla, että suurin osa lukijoista valitsee tarinasta jonkun tason, joka kiinnostaa enemmän kuin muut. Suomi 100-juhlavuoteenkin teos sopii kuin nakutettu, käydäänhän tässä läpi lähes tasan tarkkaan yhden suvun satavuotishistoriikki.

Uskallus koputtaa oveen

img_1174Joel Haahtela on jäänyt minulle toistaiseksi etäiseksi tuttavuudeksi, vaikka taannoin lukemani, Raija Siekkisen mystisestä kirjailijapersoonasta kertova Katoamispiste (2010) olikin hieno elämys. Takavuosina minulla on jäänyt jokunen Haahtelan teos kesken johtuen niiden äärimmäisestä runollisuudesta ja eteerisyydestä. Tuolloin elämässäni taisin arvostaa poliittisempia romaaneja.

Nyt luin häneltä tuoreimman teoksen, Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017), joka käsittelee 1950-70-lukujen helsinkiläisiä taidepiirejä. Päähenkilö Visa on niiden keskellä oman polkunsa kulkija, jota kiinnostaa enemmän rehellisyys itselle kuin uusimmat trendit. Maalarina hän arvostaa italialaisia ja hollantilaisia klassikkoja ja suuria pintoja. Hän maalaa Bolognan kaupungin alamaailman hahmoja siinä missä suomalaisia amputoituja sotaveteraanejakin. Maine ja kunnia eivät kestä hänen urallaan pitkään, mutta hän pääsee Vapaaseen Taidekouluun opettajaksi ja sitä kautta Teknilliseen korkeakouluun lehtoriksi. Visan elämäntarina ei sinänsä ole kovin hätkähdyttävä; taitelijana hän elää tasaista, työteliästä elämää. 60-70-lukujen poliittinen kuohuntakaan ei läpäise hänen taikamaailmaansa, vaikka ihmiset hänen ympärillään siihen raivokkaasti osallistuvat.

Teoksessa eletään vaatimatonta elämää Eiran Luotsikadulla. Visan äiti on yksinhuoltaja ja elättää poikaansa työssä lennättimessä ja ompelijana. Muistoihin eteläisestä Helsingistä ei liity mitään elitististä, vaan naapurustoa elävöittää lähinnä sotaveteraanien proteesipaja. Suhde äitiin pysyy lämpimänä, ja äiti pyrkii tukemaan aikuisen poikansa taiteilijanuraa niin paljon kuin kykenee. Työläispojaksi Visalla on yllättävän hyvä itsetunto, ja maailmallakin hän pärjää maailmanmiehen elkein.

Pidin kirjassa eniten Italian pitkän opintomatkan kuvauksesta, jossa paikallinen elämänilo ja opiskelijaradikalismi pääsevät oikeuksiin. Visa fantasioi vanhemman rouvashenkilö Chiaran pelastamisesta porvarillisesta häkistään, mutta saa yrityksessään lähinnä aikaan tahatonta komediaa. Bolognasta tulee miehelle arkinenkin koti, mutta haltioitumisen hetkiä hän kokee Assisissa ja Venetsiassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu kuolevan maalarimestari Morandin luona, jonne Visa vain tupsahtaa sisään kadulta. Mies ei ole aina rohkeuden perikuva, mutta hänellä on rohkeutta koputtaa itselleen ennen tuntemattomia ovia.

Haahtela on runollisten kollaasien rakentamisen mestari. Visan aarteisiin kuuluu merkillisiä esineitä, kuten paikannäyttäjän koppalakki, kuolleen ystävän sideharsomytty, psalmi 130:n illuminaatio, ja lukuisia kappaleita Tohtori Zivagosta. Hänelle lähetetään rosmariinia kirjekuoressa Italiasta, ja hän arvostaa viikunoita ja artisokkia hedelmällisyyden ja perisynnin symboleina. Värien kokemisen intensiteetti on välillä jopa pakahduttavaa, kuten kypsän iän matkalla Marrakeshissa:

”Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu. Tähdet taivaalla luovuttivat valonsa ja meri olisi sininen juuri häntä varten.”

Onneksi teksti ei kuitenkaan koostunut pelkästä taidemaalarin työn kuvauksesta, vaan muiden maailmojen ongelmat ja poliittisetkin kriisit noteerataan. Välillä koin lievää puutumista maalaustekniikan kuvauksen paljouden ympärillä, ja varsinkaan taidekoulujen miesten keskinäiset kamppailut arvostuksesta eivät niin sytyttäneet. Sellaiselle lukijalle, joka on opiskellut kyseisessä opinahjossa, teksti varmasti aukenee aivan eri tavalla.

Jos lukija pitää Hannu Väisäsestä ja Kjell Westöstä, hän taatusti pitää myös tästä teoksesta. Aidosti globaalin kulkurin ja lievästi nurkkapatriootin pääkaupunkilaisen hahmot yhdistyvät herkullisesti Visan hahmossa, ja Haahtela myös osoittaa, että mainiota proosaa voi kirjoittaa myös henkisesti tasapainoisista ihmisistä. Kaiken kaunokirjallisuuden ei tarvitse kulkea mielen äärirajoilla ja kaltevilla pinnoilla, vaan joskus lukunautinto voi koostua myös onnellisuuden muruista. Sekään, että päähenkilö on aidosti läheisistään välittävä ja hyvään pyrkivä, ei välttämättä tee teoksesta naiivia. Taide, niin maalaus- kuin sanataide, saa myös eheyttää ja hoitaa, ja se voi tehdä niin sortumatta halpoihin aforismeihin ja elämäntapaoppaiden kliseisiin. Ottaisin siis tämän kirjan osaksi kirjallisuusterapian kurssia, sillä teos voi hoitaa monenlaisia ihmisiä, myös niitä, jotka eivät vello akuuteimmassa kriisissä.

Toisen mahdollisuuden maasta

img_1101Valentin on tuttu nimi isovanhempieni kirjahyllystä, mutta en aikanaan tiennyt, kuka tämä tuottelias kirjailija oli. Nyt tiedän: hän oli Ensio Rislakki (1896-1977), muun muassa Suomen Kuvalehden päätoimittajana tunnettu ammattikirjoittaja, joka tunnetaan parhaiten pakinoistaan.

Valentin debytoi matkakirjailijana 30-luvulla ja kohdensi matkojaan erityisesti Euroopan ulkopuolelle. Tuolla puolen Limpopon (Otava, 1952) on jo kokeneen maailmanmatkaajan kynästä. Tyylissä korostuu tietynlainen setämäisyys, keikarius, mutta myös uupuneisuus. Teoksessa matkustetaan Etelä-Afrikkaan ja välilaskut ovat olleet tuolla reissulla lukuisia. Matkaseurana miehellä on valokuvaaja-elokuvaohjaaja Veikko Itkonen, joka on tuottanut teoksen runsaan kuvamateriaalin.

img_1103Kuten arvata saattaa, n-sanaa viljellään kirjassa runsaasti. Se ei yllättänyt, mutta osa kirjan kuvista herätti ahdistunutta hämmennystä. Kirjassa on paljon eroottissävytteisiä kuvia nuorista paljasrintaisista naisista ja kertomuksia siitä, kuinka paljon eri alkuasukkaille maksettiin poseerauksesta valkoisille setämiehille. Kuvat on selvästi tuotettu mieslukijoiden tarpeita varten, ja nimenomaan myymään teosta. Siis puhutaan vuodesta 1952. Anttilan alusasukuvastot ovat tulleet vasta 60-luvun lopulla ja olleet siveellisempiä kuin tämän kirjan materiaali. Näitä kuvia en nyt jaa arviossani, vaan otoksesta edustavamman. Kaupunkikuvissa näkyy myös viimeiseen länsimaiseen muotiin pukeutuvia mustia sisaria, joiden kuvatut ”hökkelit” muistuttavat mielestäni varsin tyypillistä afrikkalaista kaupunkitaloa.

Teoksessa tehdään oletettavasti tyypillinen kiertomatka ympäri Etelä-Afrikkaa. Valentin luennoi maan historiasta suht pätevästi ja tuottaa tuon ajan ihmisille taatusti uutta tietoa. Parivaljakko pääsee tutustumaan timantti- ja kultakaivosten rankkaan todellisuuteen, myös mustien työntekijöiden ankariin asuinolosuhteisiin. Myös suurten kaupunkien shantytownit tulevat tutuiksi. Rikollisuuden syitä ei sinänsä ihmetellä tai eksotisoida, ja valkoisen väestön kammottavia tapoja esimerkiksi mustia asiakkaita palvellessa kummaksutaan. Maan eri ryhmien asemaa ruoditaan kirjassa monipuolisesti, ja huomion saavat myös intialaiset, malaijit ja ns. värilliset, joiden asema on yhteiskunnassa vaikein. En ainakaan koe, että kirjailija olisi vahvasti valkoisten siskojensa ja veljiensä puolella. Johannesburgia kutsuttiin aikanaan ”toisen mahdollisuuden kaupungiksi”, ja maan yleisestä meiningistä saa kuvan, että myös  valkoisen väestön kulttuurielämä on vahvasti alikehittynyttä. Matkakuvauksena teos on paikoitellen jopa apaattinen, sillä keikariherrat kärsivät hotelliruoan ankeudesta ja huonosta huvielämästä.

Yksi matkan kohokohdista on reissu Krugerin kansallispuistoon, jossa Valentin kohtaa Helen Kellerin. Eläinten rooli, kuten arvata saattaa, on paikoitellen suurempi kuin ihmisten, saahan Valentin metsästettyä paikallisen kyykäärmeen ja tuotua sen massiivisen nahan tuliaisena Suomeen. Myös kansallisen symbolin, virtahepo Hubertan tarina oli koskettava.

Kovin paljoa uutta Etelä-Afrikasta en tekstistä oppinut, mutta kuvat jäivät kummittelemaan ihon alle. Ajallisesti tästä ei ole pitkä hyppy 60-luvulle, jolloin Suomeen tuli jo kourallinen afrikkalaisia opiskelijoita, ja ihmisillä oli mahdollisuus kohdata heitä tulevina ammattilaisina, ei heimonsa edustajina. Valentinin kieli on aikansa tuote, mutta varsin kunnioittavaa suhteessa moniin tämän päivän diskursseihin.

Yksi lensi pois lobotomiasta

jalonen-kirkkausReilu kymmenen vuotta sitten paikkailin aukkojani suhteessa Australasian mantereen kirjallisuuteen. Sain kunnian tutustua Janet Frameen (1924-2004) ainakin kahden omaelämäkerrallisen teoksen kautta. Koko tuotantoa ei ollut saatavilla edes yliopiston kirjastossa, mutta feministisissä kirjallisuuspiireissä Frame oli postuumisti nouseva tähti.

Riitta Jalonen tuntuu kirjailijalta, joka kypsyttelee teemojansa pitkään ja huolellisesti. Vaikuttaa siltä, että hän on lukenut Framen koko tuotannon ja myös hänestä kertovat muut romaanit ja elämäkerrat. Nyt hän tuo Framen erikoisen elämäntarinan meille luettavaksi suomen kielellä, fiktioksi puettuna. Kirkkaus voisi olla myös fan fictionia. Jos se olisi nuoren esikoiskirjailijan tuotos, se voitaisiin jättää julkaisematta juuri siksi.

Teos on erittäin kompakti, pakahduttava, tunteisiin vetoava ja taitavasti editoitu. Tekstin ammattimaisuus näkyy yksinkertaisessa kielessä – lauseet ovat tiiviitä, kirkastettuja. Jalonen ei pyri kielellään ainakaan ylilyömään esikuvaansa, vaan työskentelee tämän hengessä. Pääsemme perille kaikkiin kohteisiin, Uuteen Seelantiin, Espanjaan ja Lontooseen, tapaamme merkittäviä toisia, perheen jäseniä, ystäviä, rakastajia, psykoanalyytikkoja ja psykiatreja. Tapaamme Janetin eri mielentiloissa ja vaiheissa. Jos Janet ei kerro uusille ystävilleen mielenhäiriöistään, ei monikaan uskoisi hänen käyneen niin syvissä vesissä. Janet esittäytyy romaanissa moninaisena, ainutlaatuisena ja koko ajan nahkaansa uudelleen luovana taiteilijana. Tässä siis hyvät uutiset.

Olen lukenut kirjasta arvioita, joissa pohditaan elämäkerrallisen romaanin kirjoittamisen oikeutusta samalla tapaa kuin postkoloniaalit kriitikot pohtivat kulttuurisen omimisen kysymystä. Tässä kirjassa Uusi Seelanti ei esiinny erityisen eksoottisena maana, eikä Janet ole missään määrin ”kulttuurinen toinen”. Huoli siitä, saako historiallisesti merkittävän taiteilijapersoonan tarinan ”omia” osaksi omaa romaanin juontaan, on mielestäni turha. Tätä tehdään kaikkialla ja varsinkin, jos päähenkilön reaalimaailman vertauskohde on jo kuollut, se on enimmäkseen kohteensa tuotantoa hyvällä tavalla esilletuovaa, eli tärkeää kulttuurityötä.

Itse olen lukenut Framelta teokset To the Is-land (1982) ja The Angel At My Table (1984), ja näiden pohjalta varsinkin romaanin Uuden Seelannin osuudet tuntuivat liian tutuilta ja uskollisilta Framen omalle kerronnalle. En suoraan sanottuna aina tiennyt, oliko Jalosen tarkoituksena suomentaa Framea vai irrottautua hänen kertomastaan. Napanuora kohteeseen tuntui liian tiukalta. Koska Framea ei ole koskaan suomennettu, tästä teoksesta tuli olo, että kirjailija halusi sivistää niitä, jotka eivät koskaan ”ulukomaankieliseen” teokseen tartu. Kirjan ainutlaatuisuuden voi siis ymmärtää vain tunkkaisen Suomi-ghetton ulkopuolinen lukija, joka on myös perehtynyt muuhun Frame-kirjallisuuteen.

Pidin kirjassa eniten osuuksista, jossa Janet matkailee Ibizan saarella ja Andorrassa 1950-luvun lopulla. Nämä olivat ainoita paikkoja, joissa hänet nähtiin kokonaisvaltaisena ihmisenä, ei mielenterveyskuntoutujana. Ibizalla Janet pääsi neitsyydestään ja tuli raskaaksi. Andorrassa hän sai keskenmenon ja melkein meni naimisiin italialaisen lukutaidottoman salakuljettajan kanssa. Euroopan eri osien kehityserot nousivat tässä kiinnostavalla tavalla esiin, samoin käsitykset mielen tasapainosta.  Varsinkin Espanjassa kaikkiin ongelmiin etsittiin ensisijaisesti tukea Jumalalta. Englannissakin häneen takertuu konservatiivinen irlantilainen Patrick, torjuttu kosija, joka Janetin hyljeksimänä lopulta löytää puhtaan katolisen puolisonsa Yhdysvalloista. Tämä maailmankuva tuntui Janet Framesta kotoisalta, sillä se edusti hänen kotikasvatustaan siitä huolimatta, että hän oli koulussa ja yliopistossa vihkiytynyt sekulaarimpiin maailmanselityksiin.

Janet Frame esiintyy romaanissa hyvin humaanina, helposti samastuttavana sankarittarena, jonka elämän loppupuoli lupaa aurinkoisempia aikoja. Solidaarisuuden viesti on romaanissa vahva. Samoin se todennäköisesti ihastuttaa niitä lukijoita, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta ja köyhyydestä – se vie kerralla moniin paikkoihin ja tutustuttaa niiden outoihin tyyppeihin. Eurooppalaisten outouksia selvitetään jopa enemmän kuin uusiseelantilaisten.

Keskeisenä kysymyksenä mieleeni jäi kummittelemaan, mitä maailmankirjallisuus olisi menettänyt, jos Janet Framelle olisi tehty lobotomia Seacliffin mielisairaalassa 50- luvulla. Tämänkin vuoksi kirja kannattaa lukea, sillä se tarjoaa vertailukohtia psykiatrisen hoidon historiaan eri maissa ja mantereilla.

Hämäläisiä ässiä ja älliä

imageLaura Lähteenmäen Ikkunat yöhön  (WSOY, 2014) on tänä lukuvuotenani jo toinen teos, joka on lainannut teeman Uuno Kailaan runosta Talo; ensimmäinen teos oli Päivi Alasalmen romaani Vainola. Kyse on eri tyylilajin teoksista, joten toiston vaaraa ei ollut. Molemmissa tosin vietetään aikaa maalla sukusalaisuuksien parissa.

Tämä romaani vie lukijansa Hämeeseen, jonnekin Tampereen ja Hämeenlinnan välimaastoon, murrealueelle, jossa d-kirjain korvataan ällällä. Siellä sijaitsee sukutila Niitty, jota pitää erakoitunut, mutta työteliäs Asta. Asta ei ole koskaan lähtenyt tilalta maailmalle edes opiskelemaan, vaan on jäänyt vanhaksipiiaksi isäänsä palvelemaan. Vanhoilla päivillään Asta on tehnyt yksinäisen lapsen Roopen, jota hän pyrkii sitomaan tilan töihin kaikilla mahdollisilla keinoilla. Astan siskon Arjan perhe on tottunut käymään tilalla vain kesäisin lomailemassa, ja usein tämän lapset Hanna ja Riikka ovat jääneet tilalle hoitoon ilman kiireisiä vanhempiaan. Aikuisina Hanna ja Riikka tuntevat outoa kuuluvuutta Niittyyn, vaikka se onkin ollut heidän lapsuudessaan raivokkaiden riitojen ja kyräilyn paikka.

Teoksen alku antoi vaikutelman tyypillisestä sukuromaanista, ja olin jo luovuttaa sen tarinana, jonka olin jo aiemmin kuullut. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tilan mysteerio alkoi kutkuttaa; vasta silloin kierrokset lisääntyivät ja jännitys tiivistyi. Arjan ja Astan lapsuuden tragedia avautui hiljalleen kypsyen. Riikan ja Hannan sisarussuhde ei ollut niin intensiivisesti kerrottu, enkä kokenut pääseväni kunnolla kummankaan heistä ihon alle. Sisarusten kadonneen isoäiti Elsin tarina oli ehdottomasti vahvin ja hurjin; myös hänen nykyisyytensä kosketti. Koin, että teoksen pääteema oli Elsin synnytyksen jälkeinen masennus ja maalaisyhteisön kyvyttömyys kohdata erilaista, tilan töihin tottumatonta vaimoihmistä. 1940-50-lukujen konteksti kiinnosti minua enemmän kuin romaanin nykyisyys. Tässä kuvataan myös herkullisesti tuon ajan Tamperetta, jonka koulussa lahjakas Elsi hylkäsi naidakseen mäyrän näköisen maalaismiehen. Kauppahallin herkut ja Koison pukimon alennusmyynnit pääsevät tässä arvoon arvaamattomiin.

Rakkaus on tässä romaanissa vaikeaa, valikoivaa ja maailman poissulkevaa. Suvun ässäpikkuleivät eivät herätä nuoremmissa polvissa rakkaita muistoja, sillä niitä on nakerrettu vähäpuheisissa kahvipöydissä ja hautajaisissa muita arvostellen ja paheksuen. Kaikki tuntuvat häpeävän toisiaan, eikä kukaan osaa käyttäytyä oikein. Asta ei edes suostu kastamaan leipomaan ässiä sukuun kuulumattomien vieraiden kanssa. Hän näyttää miniäehdokkaalleen Teresalle todellisen kaapin paikan painostavalla ja taatusti ei-toivotulla ensivierailulla.

Kai tässä oli ripaus Niskavuortakin, vaikka suvun matriarkkojen asema ei olekaan yhtä vakaa kuin Niskavuoren vanhalla emännällä. Juonen kehittely yllätti monesti, eli koen sen onnistuneen paremmin kuin osan henkilöhahmoista. Historiallinen ote tuntui sopivalta; toisen maailmansodan kauhuja ei paisuteltu, vaikka sen varjot vaikuttivat päähenkilöiden elämiin.

Sukutarinan lisäksi teoksessa pohditaan nykyajan vanhemmuuden teemaa, riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja perheiden eriarvoisuutta. Elsin persaukinen naapuri Jukka, joka auttaa höperöityvää naapuriaan vaivihkaa sujautettujen  vitosten ja kymppien toivossa, oli liikuttava ja todenmukainen isähahmo, jonka taisteluista olisin voinut lukea kokonaisen romaanin.

Ikkunat yöhön on monitasoinen, täyteläinen ja analyyttinen romaani vaikeista sukulaisuussuhteista ja maalaiselämän murroksesta. Se tuskin herättää lukijoissa automaattista maallemuuton kaihoa. Itse näkisin maalaisromantiikan puutteen teoksen ehdottomana vahvuutena. Niityn tila oli kunnon epämukavuusalue, joka ei päästänyt vieraitaan helpolla, ja hyvä niin.

Sunnuntailounas helvetistä

Jones KotiinpaluuPääsiäisen lukemistossa oli hienoa synkroniaa. Luin putkeen kaksi hienoa brittiromaania, jotka kertoivat eri ajoista, kuluivat eri genreen ja olivat tyylillisesti varsin erilaisia. Kuitenkin molemmissa käsiteltiin mielen järkkymistä ja addiktioita syvällisen riipivästi.

Sadie Jones on kirjailijanimi, johon olen törmännyt tiuhaan tahtiin viime aikoina. Hänen lähihistoriaan liittyvät sukupolviromaaninsa ovat tavallaan kiinnostaneet, mutta 50-60-lukujen nuoruuden käsittely alkaa olla minulle jokseenkin kulunut teema. Kotiinpaluu (Otava, 2016, suom. Marianne Kurtto) on hänen esikoisromaaninsa, joka on ilmestynyt Suomessa viiveellä menestysromaani Ehkä rakkaus oli totta (2015) jälkeen. Se tuntuu pienemmältä ja rajatummalta tarinalta, eli kyse ei ole koko sukupolven kokemusta kattavasta eepoksesta.

Kotiinpaluu käsittelee syviä lapsuuden traumoja, perheväkivaltaa ja sen ”lievempää” ilmiötä, hylkäämistä ja tunnekylmyyttä. Tarina tapahtuu 1940-50-lukujen Surreyn maaseudulla, yhteisössä, josta käydään päiväretkillä Lontoossa, mutta joka kuitenkin elää omaa kunniallista elämäänsä. Waterfordin kylässä hyvät perheet kokoontuvat sunnuntaisin kirkkoon näyttäytymään, minkä jälkeen seurapiireihin kuuluvat siirtyvät toistensa luo kosteille perhelounaille. Kylän eliitin huippua edustaa Carmichaelin perhe, jonka juhlat ovat aina suureellisimmat. Kukaan ei uskoisi, mitä kulissien takana tapahtuu, sillä perheen isä Dickyllä on valta määritellä, kuinka kaikkien muiden on käyttäydyttävä.

Päähenkilö Lewis Aldridge on menettänyt äitinsä 9-vuotiaana ja elänyt tunnekylmän isänsä ja tämän alkoholisoituvan uuden vaimonsa kanssa näkymättömänä lapsena. Lewis huomataan vain, jos hänet on saatu kiinni pahanteosta. Hän on riitapukari sekä sisäoppilaitoksessa että lomilla, ja teini-ikään tullessa hän löytää pahaan oloonsa purkautumiskanaviksi alkoholin ja viiltelyn. Erityisesti viiltelyn kuvaukset ovat tässä hyvä muistutus siitä, ettei nuorten itsetuhoisuus ole mikään tämän päivän muoti-ilmiö. Koin Lewisin hahmon todella uskottavaksi, sillä hänen traumansa ovat monisyisiä ja hänen aikaansaamansa tuho puhuttelevaa myös tässä päivässä. Luin kirjaa lankalauantain iltana, kun uutiset Ylivieskan kirkkopoltosta järkyttivät kansaa. Tässäkin romaanissa poltetaan kirkko. Ja kirkonpolttajan psyykeen sukelletaan pohjamutiin saakka.

Romaanin nykyisyys ajoittuu Lewisin vankilasta paluuseen, kun hän on yhdeksäntoistavuotias ja vakavassa syrjäytymisvaarassa.   Seksuaalisuus on hänellä räjähdysaltis ulottuvuus oltuaan parhaat nuoruusvuodet tytöistä eristyksissä. Hän on kiinnostunut Carmichaelin perheen molemmista tyttäristä, mikä aiheuttaa uskomatonta draamaa. Lewisin asema kyläyhteisössä on äärimmäisen tukala: häntä tuskin siedetään, eikä keinoja sovitukseen ole helposti tarjolla. Armopala Carmichaelien yrityksen arkistonhoitajana nälkäpalkalla järjestyy isän suhteiden ja nöyryytyksen kautta.

50-luvulla vankien yhteiskuntaan paluusta ei vielä puhuttu psykologisoivin käsittein. Huomaan, että itsekin puhun arviossani syrjäytymisriskistä, mikä ei ollut tuon ajan termi. Lewisin tarinassa on kuitenkin koskettavaa ajattomuutta, ja Jones on kertojana selkeästi nuorten puolella. Vanhemmat ovat romaanissa nuoria patologisempia tapauksia, joiden muutoksesta ei ole enää mitään toivoa. Lewisilla ja Carmichaelin tytöillä on traumaattisista kokemuksista huolimatta elämä edessä, ja he onnistuvat saamaan pesäeron kammottaviin isiinsä.

Verrattuna äsken lukemaani Paula Hawkinsin trilleriin Nainen junassa  (2015) Kotiinpaluu on kaunokirjallisesti kunnianhimoisempaa tekstiä, jossa lukijan huomio viipyilee myös historiallisissa yksityiskohdissa, ei pelkästään koukuttavassa juonessa. Tai sitten menneen ajan detaljit tuntuvat tyylikkäämmiltä kuin oman ajan. Äitipuoli Alicen jokapäiväinen Pimms-kannu on seksikkäämpää kuin Rachelin lonkeron kittaaminen junassa. Molemmissa romaaneissa kuljetaan Lontoon ja sen läheisen maaseudun/suburbian väliä surullisina, pettyneinä ja pään sekoittamiseen taipuvaisina. Päähenkilöt ovat eri vaiheissa elämäänsä ja pattitilanteessa eri syistä.

Suosittelisin Kotiinpaluuta itseäni nuoremmille lukijoille, en ihan teini-ikäisille, mutta nuorille aikuisille. Lewisin kohtalo taatusti puhuttelee kaikenikäisiä, mutta tämän päivän terapiakulttuurissa eläville nuorille teos voi tuoda eniten oivalluksia. Ainakin itseäni jäi kiinnostamaan, kuinka nuorten psyykkiseen oireiluun on kautta aikojen puututtu tai kuinka se on ohitettu. Lewisin aikana rikkailla on ollut jo pääsy psykiatrin vastaanotolle, mutta vielä varhaisimpina aikoina mahdollisia ulkopuolisia auttajia on ollut vähän. Kirkko sielunhoitajana tai sielujen rikkojana nousee tässäkin merkittäväksi teemaksi, vaikka romaani ei varsinaisesti kerro uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä, pikemminkin tapakristillisestä kulttuurista. Anglikaaninen kristillisyys on tässä vähintään yhtä laimeaa kuin suomalaisen nykykirjallisuuden tavalliset käsitykset luterilaisuudesta.

Kotiinpaluussa on paljon aistillisuutta ja rehevää luontokuvausta ottaen huomioon, että sen pääteemana kuitenkin on psyykkisistä traumoista selviytyminen. Sadie Jones osaa mahduttaa proosaansa tarvittavia henkireikiä, jotka auttavat rankan sisällön sulattamisessa. Kun Hawkinsin junakertomusta lukiessani päähuomioni oli juonessa, tässä huomio hajaantui moniin ulottuvuuksiin. Molemmat teokset olivat huikeita elämyksiä omilla tasoillaan, mutta eniten olin yllättynyt siitä, että niiden raiteet yhtyivät monessakin kohtaa matkaa.

Sireenien aikaan Pispalassa

pispalanKun viisivuotias Raili-tyttö muuttaa sireenien alle Pispalaan, hän saa hataran ydinperheen lisäksi touhukkaan mummun ja laajennetun perheen naapurien työläisnaisista ja heidän lapsistaan. Naapurin Valma leikkaa tytön otsatukan sopivan pyöreäksi, kun taas tyttö pääsee kuulemaan mummun ja Kerttu-tädin yhteisiä kansalaissodan muistoja marraskuun kahvitilaisuudessa, joka on nimetty heidän juopporenttujen ukkojensa muistolle. Railin äiti Mirjami aloittaa työt Pyynikin Trikoolla, mutta ei hermoheikkona kestä koneiden mölyä pitkään. Ja kun kortteliin muuttaa Lana Turneria muistuttava ruutuhousuihin ja patellavyöhön sonnustautunut taiteilijasielu Eedit, koko perheen elämä muuttuu vähitellen.

Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (Karisto, 2013) on herkkä lapsuudenkuvaus 50-luvulta, jonka keskiössä on työväenluokkainen Tampereen murre ja sen rankkaa raatamista glorifioiva puheenparsi. Hyvän naisen roolimalliin kuuluu omien tarpeiden ja kykyjen vähättely, miesten parjaaminen ja pesäeron teko muualta tulleisiin, mahdollisiin porvareihin. Nainen saa olla lukuhaluinen, sivistyksen haaliminen on sinänsä positiivista, mutta siinä ei saa mennä liian pitkälle, ettei menettäisi otettaan ”meikäläisiin”. Railia eli Tinttarellaa kasvattaa enemmän maitokauppaa pitävä Martta-mummu kuin muualta tullut Mirjami-äiti, ja vaikka 50-luvulla lasta ei enää pidetä ilmaisena työvoimana, kaupan tehtävissä avustaminen kuuluu luontaisiin kuvioihin. Luppoaikaa pidetään syntinä, ja varsinkin kaikenlainen jonninjoutava, kuten uimarannalla kekkulointi ja joulukoristeiden pynttääminen, on epäilyttävää toimintaa.

Teoksessa käsitellään vaikeita aiheita – vanhempien eroa ja äidin horjuvaa mielenterveyttä – yhteisöllisyyden näkökulman kautta. Mirjamin pahaa oloa ymmärretään naapurustossa tiettyyn pisteeseen saakka, sillä kaikki naiset ovat kärsineet joko miehen juoppoudesta, uskottomuudesta tai molemmista, mutta kun Mirjami irtisanoutuu palkkatyöstään Trikoolta, häntä pidetään hienohelmaisena turhan itkeskelijänä. Mirjami ei sopeudu koskaan sisäsiittoiseen Pispalaan, mutta muutettuaan Tampereen uudempaan kaupunginosaan, yhteys sinne jääneeseen anoppiin kuitenkin säilyy. Martta-mummun elämän rikkaus, siitä huolimatta, että hän on kovin ”tavallinen”, on mielestäni teoksen mehevin pihvi (ja pyydän anteeksi järkyttävää amerikkalaista puheenparttani tässä. Se on pahempaa kuin romaanin aito tamperelainen ”semmotteen-tommotteen-tämmötteen”-sösellys!)

Lapsinäkökulma on teoksessa voimakkain, ja tunnelmaa luodaan leikkien, lelujen, laulujen ja makumuistojen kautta. Musiikkiosasto tuntui kovinkin kotoisalta saman ikäluokan vanhempieni kautta – tunnen itsekin läheisesti Mambo Italianon ja Tiikerihain isäni viheltelyjen kautta. Minun lapsuudessani siis isät viheltelivät lapsuuden hittibiisejään medioiden ja instrumenttien puutteessa!

Pispalan punainen lapsuus ei esittäydy tässä erityisen niukkana, vaan lapsiin panostetaan sen verran, mitä pystytään ja eteenpäin menemisen meininki on vahva. Lasten tiiviit ystävyyssuhteet ulottautuvat talvisaikaan jopa ulkohuussiin asti, eli kaverit käyvät kysymässä toisiaan kakalle. Ahjolan kristillis-yhteiskunnallisen opiston lastenleirillä Raili saa ensi kokemuksen poissa kotoa. Railin vanhemmat eivät halua laittaa tytärtään partioon eikä pioneereihin, joten kasvuympäristö ei esiinny erityisen poliittisena isän punaisista juurista huolimatta.

Tamperelaiselle lukijalle teos avautunee erityisen voimallisena historiallisen tarkkuuden vuoksi. Muuttuva kaupunkimiljöö kiehtoo erityisesti, jos pääsee kirjassa kuvattuja kortteleita tutkimaan paikan päälle.  Itse en tunne Pispalaa kovin läheisesti, vaan näkökulmani niille hoodeille on ollut melkein turistinen. Käymme siellä ajelulla kesäisin ulkopaikkakuntalaisten kavereiden kanssa, ja muutamia kertoja on tullut käytyä Rajaportin saunalla ja Pulterissa. Silti kuvatut raitit, Lauri Viidan jalanjäljet, vanhojen puutalojen entiset kauppahuoneistot ja katseen kiinnittyminen joko Näsi- tai Pyhäjärveen, silti koskettavat paikallista lukijaa. Erityisesti innostuin teoksesta luettuani, että myös Harjula on opiskellut luovaa kirjoittamista Viita-Akatemiassa. Iloitsen aina, kun joku Viidasta valmistunut on julkaissut jotain, siksikin, että se kannustaa minuakin ryhdistäytymään tekstieni kanssa. Pidän myös aina siitä, että muistakin kaupungeista kuin Helsingistä kirjoitetaan tarkkaa eeppistä hehkutusta. (Tässä blogissa olen kai arvioinut enemmän Jyväskylä-hehkutuksia, koska en asu siellä enää.)

Eniten teos muistutti minua Pirkko Saision teoksista, erityisesti romaanista Sisarukset (1976), joka myös sijoittuu osittain Pispalaan. Tunnelman vahvuus oli samaa luokkaa kuin Elämänmenossa (1975), joka kuvaa saman ikäluokan kokemuksia Helsingin Kalliossa. Kielen tasolla tekstissä oli joitain kohtia, joita etevä kustannustoimittaja olisi esikoiskirjailijaa neuvonut stilisoimaan (esim. työntekoon liittyvää onomapoetiikkaa), mutta niihinkin suhtautuminen on makukysymys.

Ottakaa ihmiset tämä kirja mukaanne kävelyretkelle Pispalaan ja tulette näkemään vaurastuneen eliittialueen raikkain silmin kaikkina vuodenaikoina. Itse näin ainakin vanhan Pirkkalan ja Tampereen välisen kiviaidan uutena havaintona, ja pispalalaisten siitä johtuvan erillisyyden tunteen. Kirja taatusti avaa uusia näkökulmia Pispalaan myös syntyperäisille kantapeikoille.