Mausterannikon runoudesta

Teos: M.G. Vassanji: The Magic of Saida. (Doubleday Canada, 2012)

M.G. Vassanji (s. 1950) on itäafrikkalaistaustainen kanadalaiskirjailija, jonka monet teokset sijoittuvat joko Keniaan tai Tansaniaan. Tulin tietoiseksi hänen tuotannostaan Kanadan-vaihtovuoteni aikana, ja muistan lukeneeni yhtä hänen romaaneistaan ymmärtämättä siitä paljoa, koska se oli täynnä minulle vieraita historiallisia koordinaatteja.

Annoin nyt kirjailijalle uuden mahdollisuuden, koska intialaisten historia itäisessä Afrikassa kiinnostaa minua. Kenian ja Tansanian rannikko on pitkään ollut kulttuurien sulatusuuni. Tunnetuimpia intialaistaustaisia hahmoja oli Zanzibarin saarelta ponnistanut Freddy Mercury; tämän populaation diaspora maailmalla on ollut mittavaa, ja erityisen paljon heitä asuu Pohjois-Amerikassa.

Romaanissaan The Magic of Saida eläkeikää lähestyvä lääkäri Kamal Punja matkustaa Edmontonista Tansaniaan etsimään kauan kadoksissa ollutta lapsuuden ystäväänsä, naapurintyttö Saidaa. Saida on kuuluisan muslimirunoilija Mzee Omarin tyttärentytär, jonka kanssa mies kasvoi rinnatusten noin 12-vuotiaaksi saakka. Kamal sai oppia arabian kielessä tältä kulmakunnan bardilta, joka kaikkien kauhuksi hirttäytyi mangopuuhun vanhoilla päivillään. Mzee Omar oli paikallisen muslimiyhteisön kävelevä museo, jonka resitaatiot loivat yhteisöön jatkuvuutta vuosikymmenten ajan. Miehen kuolema oli traaginen isku yhteisölle, ja lopetti yhden ajanjakson Kilwan uneliaassa rannikkokaupungissa.

Nuori Kamal oli tuntemisensa viime ajat ihastunut Saidaan, vaikka ei osannut haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Saida kuului ylhäisempään muslimisukuun, jonka juuret olivat Arabian niemimaalla; Kamal itse on gujaratilaisen hindun ja afrikkalaisen muslimin sekarotuinen avioton lapsi, jonka isä pakeni takaisin Intiaan pojan ollessa aivan pieni. Kirjassa poika kipuilee identiteettinsä kanssa, eikä koskaan saa tarkempia tietoja isänsä olinpaikasta. 12-vuotiaana hän tulee äitinsäkin hylkäämäksi, ja lähetetään asumaan epämääräisen sedän luo Dar es Salaamiin, joka ei suostu paljastamaan isän salaisuuksia. Opiskeltuaan lääkäriksi Ugandassa hän pääsee muuttamaan Kanadaan, jossa uusi elämä ja identiteetti aukeavat hänelle.

Teoksen keskeinen kertomus – ystävyys Saidan kanssa ja hänen etsimisensä – on kyllä kiehtova, mutta valitettavasti Vassanji ymppää tähän satojen vuosien historialliset taakat ja opettaa historiaa pitkäpiimäisen pedagogisesti. Tämä toki sopii Kamalin henkilöhahmoon, sillä mies on pikkutarkka sukututkija, johon myös aasialaistaustainen vaimo kotona on kyllästynyt. Saidan etsiminen on hänen oma salaisuutensa, josta hän ei voi avautua perheelleen. Pakkomielle ottaa vanhenevaa miestä jo terveyden päälle, mutta hän ei suostu palaamaan Kanadaan edes vaikean ruokamyrkytyksen jälkeen.

Parhaimmillaan romaanissa on melkein elenaferrantemaista magiaa, kun Kamal kelaa muistojaan laiskoista rantapäivistä ja retkistä kotikaupungin läheiseen saaristoon. Suvantovaiheissa jouduin skippaamaan pitkiä osioita, sillä muistelmat saksalaisten siirtomaavallasta olivat nälkävuoden mittaisia, ja mielestäni aukeavat vain lukijoille, jotka ovat kasvaneet Itä-Afrikassa. Koin, että romaaniin oli ympätty kahden teoksen ainekset, ja se toinen teos oli puisevasti kirjoitettu.

Vassanjin tyyli on muutenkin viipyilevää, mutta aikatasojen vaihtelut ovat nopeita. Lukukokemus on erittäin fragmentaarinen, ja kymmenten ihmiskohtaloiden hetteikössä Saidan etsimisestä tulee takkuista hakuammuntaa. Herkkä ja traaginen rakkaustarina uhkaa jäädä kirjaston pölykerrosten ja siirtomaa-arkistojen varjoon.

Olen ennen blogini aloittamista lukenut parempiakin tansanialaisteoksia muun muassa Sophia Mustafalta ja Elieshi Lemalta. Voin kai onnitella kuitenkin itseäni siitä, että tunnen jo ainakin kaksi intialais-itäafrikkalaista kertojaa. Kulttuurisesti heidän maailmansa on kiehtova, sillä monissa suvuissa on monikielisyyden lisäksi myös moniuskonnollisuutta, kuten tämäkin romaani oivallisesti osoitti.

Maahaaste etenee tällä postauksella kohtaan 85/196: Tansania.

Mainokset

Rumat silmät kaiken näkevät

Teos: Tamar Myers: The Headhunter’s Daughter. (William Morrow, 2011)

Tamar Myers on Yhdysvalloissa suosittu cozy crime/mystery-kirjailija, joka on syntynyt nykyisen Kongon demokraattisen tasavallan alueella vuonna 1948. Myersin vanhemmat olivat Afrikkaan hurahtaneita lähetyssaarnaajia, jotka asuivat Kongossa yli kolmenkymmenen vuoden ajan ja näkivät tien maan itsenäistymiseen. Kun Myers 16-vuotiaana palasi vanhempiensa kotimaahan, hän koki täydellisen kulttuurishokin moderneihin hyödykkeisiin ja vempaimiin tutustuessaan.

The Headhunter’s Daughter ei onneksi ole tematiikaltaan ”cozy”, vaikka tyylilaji on dekkarin tyylinen mysteeri. Siinä belgialaiselta timanttikaivoksen managerilta katoaa tytär vuonna 1945, ja lapsen epäillään tulleen eläinten raatelemaksi yhdessä lastenhoitajan kanssa. Tytön äiti tekee itsemurhan, hänen isänsä pakenee alkoholiin ja yleisiin naisiin, eikä voi edes kuvitella, että kaukana Bashilele-heimon parissa kasvaa löytölapsi, jonka nimi on Rumat Silmät. Tyttö on annettu kyläpäällikölle ja tämän vaimolle kasvatettavaksi, ja siitä huolimatta, että tyttöä ihonvärinsä vuoksi pidetään uhkaavana henkiolentona, vanhemmat kiintyvät tyttäreensä ja kasvattavat tätä osaksi omaa yhteisöään.

Kirjassa eletään enimmäkseen vuotta 1958, jolloin Rumat Silmät odottaa ensimmäisiä kuukautisiaan ja niiden mukaan tuomaa statuksen muutosta. Tällöin uutinen valkoisen tytön olemassaolosta kiirii paikalliseen hallintokeskukseen, ja tyttöä lähdetään pelastamaan poliisin ja lähetystyöntekijöiden voimin. Tytön adoptiovanhempia kohtaa suru, kun he joutuvat luopumaan rakkaastaan, mutta isä lähtee saattamaan tytärtään ”metallielefantin” kyydissä. Perillä lähettiläiden lepokodissa Rumat Silmät ja isä laitetaan nukkumaan halkovajaan, koska sen asukkaat pelkäävät kaksikon mahdollista verenhimoa.

Myers kuvaa historiallista tilannetta, jossa rotusuhteet ovat kärjistyneet äärimmilleen, ja mustista palvelijoista on tullut varsin nenäkkäitä isännilleen. Bashilele-heimo asuu niin kaukana sivistyksestä, etteivät he täysin hahmota valkoisten ja mustien välisiä valtasuhteita. Toisaalta he säälivät muiden heimojen orjuutta, ja ovat itsepintaisia oman elämäntapansa suhteen. Kylässä kerätään vihollisten kalloja, joita käytetään mukeina. Valkoisen miehen kalloa kyläpäällikön kokoelmissa ei kuitenkaan ole, eivätkä valkoiset kuulu heidän käsiteuniversumiinsa niin, että heitä voisi pitää vihollisina.

Pidin kirjasta siksi, ettei se ollut läheskään niin valmiiksi purtu kuin esimerkiksi viimeksi lukemani Kigalin kakkukauppa. Lukija joutuu jopa hieman pinnistelemään tuon ajan koloniaalisten valtasuhteiden ymmärtämiseksi, sillä siirtomaaherrojen välillä on eroja kuten viineissä. Myers viljelee herkullista huumoria, joka kohdistuu valkoisiin ”heimoihin” mustien näkökulmasta. Katolisten ja protestanttien väliset kaihnaukset esiintyvät tässä romaanissa samalla tasolla kuin kongolaisten heimokonfliktit. Jopa belgialaiset onnistuvat riitelemään keskenään, sillä wallonit ja flaamit eivät puhu samaa kieltä eivätkä käy samassa kirkossa. Melkein huutonaurua herättävät Belgian valtion työntekijöilleen määräämät korkista tehdyt hellekypärät, joita muistaakseni näkyy myös Tintti-sarjakuvissa. Näille nauravat jopa Bashilele-heimolaiset, joista kaikki eivät ole aiemmin nähneet valkoista miestä.

Vaikka kirja on viihteellinen mysteerikertomus, se on yllättävän rikas kulttuurisen sisältönsä puolessa. Myers onnistuu myös tuomaan tuon sisällön esiin luennoimatta tai takertumatta lillukanvarsiin. Tässä näkee kirjailijan omakohtaisen kokemuksen voiman: vaikka hän ei itse tullut kidnapatuksi vauvana, luen rivien välistä kirjailijan käsittelevän myös omia teini-iän kokemuksiaan tämän hybridin ja syystäkin sekaisin olevan tyttöhahmon kautta.

Jouduin tarkentamaan Kongo-tietämystäni kirjaa lukiessa, eli selvittämään kahden Kongo-nimisen valtion alkuperää. Kongon dem. tasavalta oli belgialaisten siirtomaa, kun taas Kongon tasavallan alue, Brazzavillen Kongo, oli ranskalaisten hallinnoima. Dem. tasavalta on kooltaan valtava, ja pelkkä tasavalta pienempi maakaistale lähempänä Atlantin valtamerta. Pienemmässä maassa oli kommunistinen yksipuoluejärjestelmä vuosina 1970-91, ja kylmä sota vaikutti muutenkin maiden välisiin suhteisiin tuolla alueella. Kongon tasavallassa ei kuitenkaan käyty sisällissotaa, vaan maan historia on ollut rauhanomaisempi.

Maahaaste on nyt edennyt rastille 81/196: Kongon demokraattinen tasavalta.

Ensimmäinen aforismipostaukseni

Teos: Stanislaw Jerzy Lec: Vastakarvaan. Siistimättömiä mietelmiä. (Otava, 1968)

Suomennos: Tuomas Anhava ja Ville Repo

Olen viime päivät käynyt läpi kirjahyllyjäni vakavassa karsimishengessä, ja etsinyt samalla maahaasteeseen uutta luettavaa. Yli puolet maahaasteen kirjoista on löytynyt omasta hyllystäni, ja sääntönä on se, ettei jo luettuja kirjoja saa ottaa mukaan. Lukematonta Itä-Eurooppa-osastoa on hyllystä löytynyt eniten, eivätkä kaikki kirjat ole olleet kovin helppoja.

Nyt ollaan todellisen jännän äärellä, sillä edessäni on puolalainen aforismikokoelma legendaariselta Stanislaw Jerzy Leciltä (1909-1966). Vaikka en ole koskaan lukenut miehen tuotantoa, nimi tuntuu tutulta, ja ilmeisesti olen aforismikokoelmankin ostanut omalla rahalla. Valitettavasti tässä välillä on vain käynyt niin, että olen tullut allergiseksi aforismeille, enkä muutenkaan ole koskaan tainnut lukea kokonaista aforismikokoelmaa kannesta kanteen. Genre tuntuu kaikista kirjallisuuden lajeista vieraimmalta, mutta nyt aion yrittää kaivaa esiin jotain sanottavaa Lecin viisaudesta.

Olen sitä mieltä, ettei näitä aforismeja voi ymmärtää tietämättä jotain Lecin henkilöhistoriasta ja asemasta kommunistisessa Puolassa. Hän syntyi Lvivin kaupungissa silloisessa Itävalta-Unkarissa juutalaiseen aatelisperheeseen; hänen isänsä oli paroni. Nuoruudessaan hän eli Wienissä ja Lvivissä, ja omasi kommunistisia sympatioita jo ennen toista maailmansotaa. Sodan aikana hän joutui Ternopilin kuolemanleirille kaivamaan omaa hautaansa, mutta onnistui pakenemaan leiriltä mellakan aikana, jolloin vangit tappoivat vartijansa. Hän toimi sitten Puolassa partisaanina kirjoittaen neuvostomielisiin lehtiin. Sodan jälkeen hän sai majurin arvon ja lähetettiin Wieniin Puolan kulttuuriattaseaksi palkintona sodan aikaisesta urhoollisuudesta.

Lec ilmaisi tyytymättömyyttään uuteen kommunistihallintoon jo pian sodan jälkeen, ja päätti muuttaa perheineen Israeliin vuonna 1950. Hän ei kuitenkaan sopeutunut uuteen maahan, ja perhe jakaantui avioeron jälkeen. Hän palasi poikansa kanssa Puolaan vuonna 1952 ja oli muutaman vuoden julkaisukiellossa valtion harjoittaman sensuurin vuoksi. Noina vuosina hän elätti itseään kääntäjänä. Varsovassa hänet tunnettiin kahvilaintellektuellina, joka työskenteli mielellään Stare Miastron kuppiloissa. Tuosta statuksesta hän oli itseironisen tietoinen:

”Kahvilaintellektuelli” ei ole mikään yksiselitteinen nimitys. Pitää mainita, mistä kahvilasta.

50-luvun loppupuolella hänen runojaan ja aforismejaan voitiin vihdoin julkaista, ja hän nousi suureen kansansuosioon. Puolalaiset ovat arvostaneet hänen runojaan jopa enemmän kuin aforismeja, mutta aforismit ovat lentäneet kauemmas maailmalle. Vaikka hän aforismeissaan viljelee pisteliästä satiiria kommunistihallintoa kohtaan, hän sai aikanaan valtiolliset hautajaiset. Kuolemasta hänellä oli selkeä käsitys:

Kuolinilmoituksen päätteeksi: Hän ei ole kuollut. Hän on vaihtanut elämäntapaa.

Lecin aforismeissa on ilahduttavaa hajontaa: kaikki eivät liity Puolan kansalliseen politiikkaan, vaan valtaosa on sovellettavissa yleisinhimillisellä tunteiden ja kokemusten skaalalla. Mukaan mahtuu myös mietteitä uskonnosta, välillä tarkennettuna juutalaisuudesta. Lec tuntuu tunteneen myös kristinuskoa, ja biografian mukaan hän oli käynyt ”evankelista” lukiota. Mietteet uskonnosta eivät tunnu täysin ateistisilta, vaan Lec etsii Jumalalle ja pyhimyksille inhimillisempiä kasvoja. Pyhimyksien palvonnasta, jolle katolisessa Puolassa on pitkä perinne, hän sanoo:

Minä luen pyhimysten elämäkertoja mielelläni lopusta alkuun, siinä uskossa että jostakusta voisi ajan oloon tulla jälleen ihminen.

Monissa mietteissä pohditaan ns. älykköjen asemaa yhteiskunnassa, ja oman tietämisen tai tietämättömyyden rajoja:

Tietämättömyytemme valloittaa yhä uusia maailmoja.

Jostain syystä ajattelin aforismeja lukiessani eniten Donald Trumpia. Lecin poliittiset pohdinnat ovat siinä mielessä ajattomia, että ne soveltuvat tutkimaan mitä tahansa epädemokraattista tilannetta. ”Mitä pienemmät kansalaiset, sitä suurempi imperiumi” kuulostaa hieman USA:n tilanteelta. Lähes lukutaidottomista diktaattoreista hän tokaisi näin:

Annettakoon barbaarille käteen puukko, pistooli, kanuuna, mutta ei kynää, herrannimessä! Hän tekee sillä teistäkin barbaareja.

Vastakarvaan-kokoelma koostuu kolmesta osasta, jotka on julkaistu vuosina 1957-1966. Viimeinen kokoelma on ohuin, ja viimeisistä aforismeista näkee jo kuoleman odotuksen. Eniten löysin suosikkiafoja kakkoskokoelmasta, jossa oli enemmän elämänmakua kuin kahdessa muussa. Omat suosikkini eivät niinkään liity poliittiseen valtaan, vaan hengellisyyteen ja kirjoittamiseen.

Ykköskokoelmasta nousi esiin kirkkaana helmenä tämä teesi, joka kyseenalaistaa kaikkien aforismikokoelmien oikeutuksen:

Tuli vastaan mies, jonka lukeneisuus oli niin vähäinen, että hänen täytyi itse keksiä omat klassikkositaattinsa.

Kakkoskokoelmassa minulla oli monta suosikkia, mutta eniten kosketti tämä yksinkertainen kysymys, jonka mielelläni ottaisin valotauluksi moottoriteille:

Tiedätkö tunnussanan omaan sisimpääsi?

Ja lopuksi kolmoskokoelmassa mieshän kuulostaa aivan Antti Holmalta!

Bethlehemin pitäisi sijaita Sodoman ja Gomorran tienoilla, missä vain mahdollista.

Kokoelman luettuani koen suurta helpotusta, sillä hommasta ei jäänyt lainkaan niin teennäinen jälkimaku kuin odotin. Kirjaakaan en tämän ensi kokemuksen pohjalta olisi heittämässä vielä mäkeen, vaan joku saattaa vielä saada sen minulta lahjaksi. Kirjaa lukiessa yksikään aforismi ei tuntunut turhalta, mutta jokaisen afon kohdalla, joka sisälsi sanan ”elämä” hirnahtelin mattinykäsmaisille viboille.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 75/196: Puola.

Kuningasliljan kertomaa

Teos: Johanna Laitila: Lilium Regale. (Gummerus, 2019)

Kepeiden itärajaparodioiden jälkeen matkasin kirjojen siivin Lappiin ja Ruotsiin Johanna Laitilan esikoisromaanin Lilium Regalen siivin. Teos on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut paljon positiivista huomiota, mutta itse lähestyin teosta puskasta. Kirjassa eniten kiinnosti mystinen nimi, joka viittaa kuningasliljaan, kukkaan, joka toki menestyy myös pohjoisissa puutarhoissa, vaikka kasvukausi on lyhyt.

Lähdin lukemaan teosta vahvana siirtolaisromaanina, koska sen alku sijoittuu Ruotsin Södertäljeen, jossa Else-niminen isoäiti tekee kuolemaa omassa asunnossaan keski-ikäisen Elisa-tyttären hoivissa. Kuulemme Elisan miehestä ja aikuisesta tyttärestä, joka seurustelee afrikkalaisen naisen kanssa, ja suhteen piilottelusta isoäidiltä, joka tuskin ymmärtäisi nykynuorten kotkotuksia. Elisa tekee tiliä äitinsä elämästä, mutta tuntee vähän tämän nuoruutta. Side Suomeen on hatara, ja kristallisoituu puhelimen vieressä olevaan paperilappuun, jossa on ristejä merkkinä sukulaisten kuolemista.

Tarina siirtolaisuudesta on kuitenkin vain sisäänheittotarina romaanin keskittyessä Elsen nuoruuteen Tornionjokilaaksossa ja evakossa Ruotsissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Elsen elämään kuuluu paljon surua, menetystä ja väkivallan uhkaa suvun aikuisten oireillessa psyykkisesti. Mummo opettaa tytöille, että naisen rooliin kuuluu miesten ylilyöntien hyväksyminen ja hiljentäminen. Rakkaus naisiin tuo Elsen elämään kaivatun oman tilan, mutta tätäkin puolta itsestään hän oppii häpeämään.

Noin puolet teoksesta keskittyy nuoren naisen seksuaaliseen etsintään, mihin kuuluu viatonta teinityttöjen leikkiä ruotsalaisen professorintyttären Ingan kanssa, mutta myös valtapelejä ja manipulaatiota tämän ollessa piikomassa Irinan, kirjakauppiaan ja apteekkarinrouvan kodissa. Irinan luona ollessaan hän on jo aikuinen ja suku odottaa hänen avioitumistaan naapurin Samulin kanssa. Else taipuu avioliittoon äitinsä kuoltua vaikka ei koe olevansa samanmoinen nainen kuin toverinsa. ”Lesbolaiset” kokemukset hautautuvat äitiyteen, kun pariskunta muuttaa leveämmän leivän perässä Södertäljeen.

Laitilan kieli on paikoitellen eteerisen runollista, ja meänkielen osuus siinä on runsasta. Nautin eniten kasvien ja lintujen bongaamisesta, sillä en rehellisesti sanottuna tunnista kovin hyvin kuukkeleita, telkkiä tai teeriä, saati valkokämmekkää. Else on saanut läheisen luontosuhteensa isänsä peruna, ja hän kantaa mukanaan tämän kertomia myyttisiä kertomuksia Elgenistä, hirvestä metsän haltijana. Kaksikon kalareissut ovat aidon kalevalaisia, ja he pohtivat mielellään ahvenen sielun olemusta.

Onko sitten muoti-ilmiö kuvata homoseksuaalisuutta sota-aikoina? Aika monta romaania olen aiheesta lukenut, mutta en ole vielä kokenut, että representaatio on liiallista. Tämä teos ulottuu jatkosodan vuosista 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu Irina on moderni nainen, joka tuntee arvonsa ja osaa ottaa elämästään kaiken irti. Porvarisrouvan syrjähypyt piikojen kanssa on teema, josta en ole vielä lukenut teosta, joten toiston vaaraa verrattuna rintamamiesten homoeroottisiin kokemuksiin ei tässä ole. Kirjan nykyisyydessä erittäin vanha Irina vielä uskaltautuu mukaan sateenkaariseniorien sherrytanssiaisiin. Näin Laitila kuroo umpeen vuosikymmenten muuttuvat asenteet, ja muistuttaa queer-historian pitkästä jatkumosta.

Olisin kyllä halunnut lukea lisää Elsen vaiheista siirtolaisena Ruotsissa, ja myös Elisasta ja tämän tyttärestä Ainosta, joka kirjoitti gradua meänkielestä. Irina-seikkailun osuus oli mielestäni vähän liian pitkä, mikä varmasti johtui siitä, etten kovin pitänyt Irinasta ihmisenä. Toisaalta vanhan naisen ilmaantuminen etsimään vanhaa heilaansa södertäljeläisen kerrostalon ovelle kertoo vaiennetuista tunteista, joita hän oli antanut itselleen luvan käsitellä yli 90-vuotiaana.

Veikkaan tälle romaanille palkintoehdokkuuksia sen kielellisen virtuositeetin vuoksi. Teemojen suhteen teos oli kokoelma jo hyvin tunnettua ja yllätyksellistä. Sotateema kirjassa oli koskettava, mutta Lapin sodan teema on tullut vähän liiankin tutuksi viimeaikaisessa kotimaisessa kirjallisuudessa. Onneksi tässä kirjassa ei pahemmin solmittu suhteita natsisotilaiden kanssa tai saatu lehtolapsia, jotka alkavat kypsässä iässä etsiä saksalaista isäänsä. Vaikka tämäkin teema on totta ja varsinkin sen kokeneille tärkeä, koen, että kaunokirjallisena teemana natsien touhut Lapissa on toistaiseksi loppuunkäsitelty.

Kokonaisuutena teoksessa on herkkyyttä ja ryhtiä eksoottisen nimensä veroisesti. Erityisenä bonuksena minulle esiintyivät taas Edith Södergran-lainaukset ja sitä kautta tämän teoksen hengenheimolaisuus Aino Vähäpesolan Aurinkokissan kanssa. Pidän varsinkin siitä, että runoutta käytetään laajemmin kuin pelkkinä alkusanojen sitaattina romaaneissa, eli kuvaamassa henkilöhahmojen kehittyvää suhdetta runouden äärellä. Tässä runous tuli lähes yhtä paljon iholle kuin Aurinkokissassa, ja muutenkin kirjallisuuden rooli maalla kasvavan nuoren naisen henkireikänä elävöitti tekstiä.

Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.

Paastonajan huipentuma

Teos: Amos Oz: Juudas (Tammi, 2018)

Käännös: Minna Tuovinen

Vihdoin päästään paastolukemistojeni huipentumaan, kirjaa, jonka melkein luin loppuun jo viime pääsiäisen aikana, mutta joka silti jäi telakalle. Amos Oz (1939-2018) on kirjailija, jonka löysin viime vuosikymmenellä ja jonka tuotannosta olin silloin hurmoksissani. Viime vuonna uutinen kirjailijan poismenosta sykähdytti – hän vaikutti tekijältä, jolla takuulla olisi ollut vielä lukemattomia maailmoja kerrottavanaan. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäi Juudas, teos, jossa käydään läpi juutalaisia käsityksiä Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta ja Juudas Iskariotin osuudesta tähän.

Teoksen kertoja, Ash Shmuel, on parikymppinen opiskelija, jonka lopputyön aiheena on Jeesus juutalaisin silmin. Työ on ylitsepääsemättömässä kriisissä, sillä Ash on saanut selville, että kaikki hänen löydöksensä oli jo löydetty 1930-luvulla. Hän ei myöskään halua vaihtaa aihetta, joten ainoa vaihtoehto on harkita opintojen keskeyttämistä. Myös hänen vanhempansa ovat tehneet konkurssin, joten taloudellista tukea ei ole tiedossa mistään. Pattitilanteessa hän löytää erikoisen työpaikkailmoituksen, jossa etsitään seuramiestä invalidille vanhukselle.

Herra Gershom Wald on ”kova luu”, älykkö, joka elää kirjoilleen Jerusalemin läntisessä kaukiossa. Rähjäinen asuinalue on miltei maaseutua, ja Ash pystyy siellä harjoittamaan erakoitumista. Hänen ainoa tukikohtansa on unkarilainen ravintola, jossa hän käy päivisin syömässä gulassia ja hedelmäkompottia. Miesten taloutta johtaa rautaisin ottein mystinen nainen Atalja, joka on Ashia puolet vanhempi, mutta edelleen puoleensavetävä, jopa vaarallisella tavalla. Asetelma suorastaan vaatii, että Ash rakastuu dominoivaan vuokraemäntäänsä, ehkä se on jopa hänen kehitystehtävänsä.

Kuka kirjan hahmoista sitten on nykyajan Juudas, siitä lukija voi olla montaa mieltä. Ainakaan Ashin tarinaan ei liity suurta syyllisyyttä: hän on astmaattinen, sydämen laajentumasta kärsivä haaveilija, jonka ainoat ystävät ovat sosialistikerhossa, joka on Stalinin kuoleman jälkeen jakautunut ikävästi kahtia. Entinen tyttöystävä on mennyt naimisiin parempaa toimeentuloa lupaavan tylsimyksen kanssa, eikä hän ole sitä tyyppiä, joka nopeasti ystävystyisi uusien ihmisten kanssa. Hän on omalaatuinen ”luolamies”, jossa ehkä on eroottista vetovoimaa, mutta se ei riitä naisten pitämiseen kuvioissa. Atalja kiusoittelee häntä, mutta kaksikko käy välillä omituisilla treffeillä.

Teoksessa seikkaillaan Jerusalemissa ristiin rastiin ja käydään monessa raamatullisessa kohteessa. Minulle Jerusalem on edelleen kauttaaltaan mystinen ja vieras kaupunki, vaikka viime aikoina on tullut sitä Raamattuakin luettua enemmän kuin aikoihin. Siksi en osannut sijoittaa kaikkia tapahtumia ”sieluni silmin” kohteisiinsa, mutta ei se lukemista haitannut. Kirjassa eletään vuosia 1959-60, aikaa, jolloin kokonainen sukupolvi on kasvatettu sotimaan nuoren kansallisvaltion puolesta. Gershom Wald kuuluu niihin, joiden oikeudentajuun sotiminen kuuluu, kun taas Ash on synnynnäinen pasifisti, postimerkkien keräilijä.

Amos Ozin kirjoista olen bongaillut Suomi-viitteitä. Hän tutustui Suomeen lapsena naapurustossaan asuneen suomalaisen lähetyssaarnaajanaisen kautta, ja tämän tädin kohtaaminen oli ilmeisesti niin merkittävä tapaus hänen elämässään, että Suomi-sympatiaa mahtuu myös romaaneihin. Tässä viitataan sanontaan, että yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä venäläistä, ja Mannerheimin ja Kallion keskusteluun aiheesta. Vastaavaa logiikkaa käytettiin myös Israelin armeijassa, mutta koskaan ei tiennyt, mistä löytyi vastapuolen yhdestoista sotilas.

Teoksessa ei tapahdu paljoa, ja puolet sen sisällöstä liittyy päähenkilön gradun Juudas-pohdintoihin. On toki hurjaa pohtia sitä, kuinka paljon vihamielisyyttä Talmud ja Uusi Testamentti ovat luoneet ristiin luettuina, ja sitä, kuinka se vaikutti juutalaisten elämään eri Euroopan maissa.

Oz on taustaltaan liettuanjuutalainen, ja ehkä hänen onnekseen hänen sukunsa ehti muuttaa maasta vapaaehtoisesti ennen holokaustia. Voidaan spekuloida, mihin pisteeseen saakka tämä romaani on omaelämäkerrallinen, ei kokonaan, sillä tiedän hänen henkilöhistoriastaan asioita, jotka eivät tapahdu kirjassa. Ja päähenkilön suku on tässä latvianjuutalainen, jolla on juuret Riian kaupungissa. Silti kirjan hahmot ovat lähes kaikki ennen toista maailmansotaa Palestiinaan siirtyneitä eurooppalaisia juutalaisia, joilla ei siis ole holokaustista selviytymisen historiaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 29 /196: Israel. Israelilainen kirjallisuus on kieltämättä jäänyt minulle etäiseksi Ozin tuotannon ulkopuolella; takavuosina on tullut luettua paria naiskirjailijaa, joiden nimiä en muista, mutta joiden teoksista pidin. Tähän kohtaan olisin tietty maajaon pohjalta valita myös palestiinalaisteoksen, koska Palestiinaa ei edelleenkään ole olemassa tunnustettuna valtiona. 

Mölöjen pösilöiden vastustamisesta

Teos: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (WSOY, 1952)

Jo kolmas Veikko Huovis-postitus tässä blogissa, jee! Kaikkihan kynnelle kykenevät varmasti muistavat Havukka-ahon ajattelija-rastit yläkoulusta ja lukiosta. Ainakin äidinkielen opettajan runsaina suitsutuksina. Itse en ole kyseistä kirjaa nuorena lukenut, se ei olisi koskaan uponnut minuun, ja olen luultavasti keksinyt keinon suorittaa siihen liittyvän tehtävän lukematta teosta.

Havukka-ahon ajattelija kertoo Kainuun korvessa asuvasta Konsta Pylkkäsestä, joka on aidosti oman polkunsa kulkija. Hän on ajoittain töissä tukkisavotoissa, asuu Anselmin ja Iitan luona kortteeria ja viettää paljon aikaa joutomiehenä luonnossa kulkien. Kirjassa hän saa kirjeen ystävältään Mooses Pessiltä, ja siinä kutsun tulla kalastamaan ja ponua nauttimaan kolmen peninkulman päähän tämän eräkämpille Kuhmoon. Konsta lähtee naisten vänkäämistä pakoon erämaahan, missä kaksikko kohtaa kaupungista tulleet maisterismiehet, jotka ovat tulleet metsästämään lintuja täytettäviksi tutkimusaseman vitriiniin.

Kaupungeista lappaa Iivantiiran koskille ”akranoomia”, ”tiploomia” ja ”lisenssiä” purolohia narraamaan, eivätkä he tiedä, kuinka paljon Konsta tietää maailmasta. Ehkä Konsta ei ole koskaan oikeaa merta nähnyt, mutta Oulujärven kyllä, ja tämäkin on kupera muodoltaan. Konsta haluaisi vaihtaa vuodeksi päätään nuoren tutkijamiehen kanssa, ja ajatella sinisiä ajatuksia museoissa ja kirjastoissa, ja hän pääsee kokeilemaan tieteellistä ajattelua ”päiväläisenä” eli tutkijakaksikon apulaisena Lentuan saaressa.

Kuka Konsta sitten oikeasti on, ja mitä hän teki maailmalla vuodesta seitsemäntoista vuoteen kaksikymmentäneljä? Kuka on Konstan oikea isä, ja miksi hän ei ole perustanut perhettä kuten tavalliset eläjät? Onko hän päästään sekaisin, tai jopa pirun penikka? Kuka hyväksyy Konstan sellaisena kuin hän on, ja kenelle Konstan loputon viisastelu on myrkkyä? Saako tavallinen tukinuittaja olla kiinnostunut ”Porneon” saaresta? Ja mitä siitä seuraa, jos pyrkii liikaa maisterismiesten seuraan?

Itseoppineen intellektuellin portrettina tämä teos on edelleen osuva, ja muistuttaa meitä ajasta, jolloin opillista sivistystä vielä arvostettiin. Toveruus herrojen ja tukkijätkän välillä on mahdollista korven nokipannukahvien äärellä, jossa jätkän paikallisten olojen tuntemus saa loistaa.

Paras kohtaus on teoksen loppupuolella, jossa Konsta analysoi maailmanhistoriaa pienessä tuiterissa: ”Ne ovat mölöjä pösilöitä, jotka ihmisveljensä panevat piikkilanka-aitaukseen!” Konstan ymmärrys keskitysleirien syntysyistä on edelleen ajankohtainen: on olemassa ihmistyyppi, jonka ainoa saavutus elämässä on kytätä heikompiaan ja pienempiään. Mikään ihmiskunnan saavutus ei ole kuitenkaan valmistunut kyttäämisolosuhteissa, eikä poroerottelukaan pidemmän päälle ole kovin älyllistä puuhaa.

Parasta, mitä olen Huovisen teoksista esiin kaivanut, ovat poliittiset havainnot, jotka eivät yleensä jää Suomen rajojen sisälle. Huovisen korpimaisema ei mielestäni ole perussuomalainen, menneitä aikoja ihannoiva umpio, vaikka siinä kansanmiehet ja – naiset ovatkin ehdottomia sankareita. Tulevaisuuskuva on optimistinen, eikä vesivessojakaan pelätä, vaikka kaikki eivät niissä ole vielä ehtineet vierailla. Nokipannukahveja voi keittää muullakin polttoaineella kuin muukalaisvihalla, kuten eräät tuntemani ”kansallismieliset” näinä päivinä tekevät fanaattisilla teltoillaan.

Kielellisesti Havukka-ahon ajattelija panee nykyihmisen pinnistelemään, eikä pelkästään murreilmaisun, vaan monipolvisten lauserakenteiden tasolla. Someajan nuorille tämä teos alkaa jo varmasti olla miltei ylitsepääsemätön rasti – tai ehkä aliarvioin nuoria törkeällä tavalla. Minun viisitoistakesäiseen sieluuni ei tämän teoksen jalkarättihuumori olisi millään voinut upota. Mutta koska Huovisen tuotannosta otetaan nyt uusia painoksia urakalla, uskoisin hänen renessanssinsa olevan jo pian käsissä.