Uskallus koputtaa oveen

img_1174Joel Haahtela on jäänyt minulle toistaiseksi etäiseksi tuttavuudeksi, vaikka taannoin lukemani, Raija Siekkisen mystisestä kirjailijapersoonasta kertova Katoamispiste (2010) olikin hieno elämys. Takavuosina minulla on jäänyt jokunen Haahtelan teos kesken johtuen niiden äärimmäisestä runollisuudesta ja eteerisyydestä. Tuolloin elämässäni taisin arvostaa poliittisempia romaaneja.

Nyt luin häneltä tuoreimman teoksen, Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017), joka käsittelee 1950-70-lukujen helsinkiläisiä taidepiirejä. Päähenkilö Visa on niiden keskellä oman polkunsa kulkija, jota kiinnostaa enemmän rehellisyys itselle kuin uusimmat trendit. Maalarina hän arvostaa italialaisia ja hollantilaisia klassikkoja ja suuria pintoja. Hän maalaa Bolognan kaupungin alamaailman hahmoja siinä missä suomalaisia amputoituja sotaveteraanejakin. Maine ja kunnia eivät kestä hänen urallaan pitkään, mutta hän pääsee Vapaaseen Taidekouluun opettajaksi ja sitä kautta Teknilliseen korkeakouluun lehtoriksi. Visan elämäntarina ei sinänsä ole kovin hätkähdyttävä; taitelijana hän elää tasaista, työteliästä elämää. 60-70-lukujen poliittinen kuohuntakaan ei läpäise hänen taikamaailmaansa, vaikka ihmiset hänen ympärillään siihen raivokkaasti osallistuvat.

Teoksessa eletään vaatimatonta elämää Eiran Luotsikadulla. Visan äiti on yksinhuoltaja ja elättää poikaansa työssä lennättimessä ja ompelijana. Muistoihin eteläisestä Helsingistä ei liity mitään elitististä, vaan naapurustoa elävöittää lähinnä sotaveteraanien proteesipaja. Suhde äitiin pysyy lämpimänä, ja äiti pyrkii tukemaan aikuisen poikansa taiteilijanuraa niin paljon kuin kykenee. Työläispojaksi Visalla on yllättävän hyvä itsetunto, ja maailmallakin hän pärjää maailmanmiehen elkein.

Pidin kirjassa eniten Italian pitkän opintomatkan kuvauksesta, jossa paikallinen elämänilo ja opiskelijaradikalismi pääsevät oikeuksiin. Visa fantasioi vanhemman rouvashenkilö Chiaran pelastamisesta porvarillisesta häkistään, mutta saa yrityksessään lähinnä aikaan tahatonta komediaa. Bolognasta tulee miehelle arkinenkin koti, mutta haltioitumisen hetkiä hän kokee Assisissa ja Venetsiassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu kuolevan maalarimestari Morandin luona, jonne Visa vain tupsahtaa sisään kadulta. Mies ei ole aina rohkeuden perikuva, mutta hänellä on rohkeutta koputtaa itselleen ennen tuntemattomia ovia.

Haahtela on runollisten kollaasien rakentamisen mestari. Visan aarteisiin kuuluu merkillisiä esineitä, kuten paikannäyttäjän koppalakki, kuolleen ystävän sideharsomytty, psalmi 130:n illuminaatio, ja lukuisia kappaleita Tohtori Zivagosta. Hänelle lähetetään rosmariinia kirjekuoressa Italiasta, ja hän arvostaa viikunoita ja artisokkia hedelmällisyyden ja perisynnin symboleina. Värien kokemisen intensiteetti on välillä jopa pakahduttavaa, kuten kypsän iän matkalla Marrakeshissa:

”Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu. Tähdet taivaalla luovuttivat valonsa ja meri olisi sininen juuri häntä varten.”

Onneksi teksti ei kuitenkaan koostunut pelkästä taidemaalarin työn kuvauksesta, vaan muiden maailmojen ongelmat ja poliittisetkin kriisit noteerataan. Välillä koin lievää puutumista maalaustekniikan kuvauksen paljouden ympärillä, ja varsinkaan taidekoulujen miesten keskinäiset kamppailut arvostuksesta eivät niin sytyttäneet. Sellaiselle lukijalle, joka on opiskellut kyseisessä opinahjossa, teksti varmasti aukenee aivan eri tavalla.

Jos lukija pitää Hannu Väisäsestä ja Kjell Westöstä, hän taatusti pitää myös tästä teoksesta. Aidosti globaalin kulkurin ja lievästi nurkkapatriootin pääkaupunkilaisen hahmot yhdistyvät herkullisesti Visan hahmossa, ja Haahtela myös osoittaa, että mainiota proosaa voi kirjoittaa myös henkisesti tasapainoisista ihmisistä. Kaiken kaunokirjallisuuden ei tarvitse kulkea mielen äärirajoilla ja kaltevilla pinnoilla, vaan joskus lukunautinto voi koostua myös onnellisuuden muruista. Sekään, että päähenkilö on aidosti läheisistään välittävä ja hyvään pyrkivä, ei välttämättä tee teoksesta naiivia. Taide, niin maalaus- kuin sanataide, saa myös eheyttää ja hoitaa, ja se voi tehdä niin sortumatta halpoihin aforismeihin ja elämäntapaoppaiden kliseisiin. Ottaisin siis tämän kirjan osaksi kirjallisuusterapian kurssia, sillä teos voi hoitaa monenlaisia ihmisiä, myös niitä, jotka eivät vello akuuteimmassa kriisissä.

Hyvinvointivaltion retonki on rikki

img_1141Savolaisuus on mielentila, ja ennen kaikkea savolaisuus elää kielessä. Voiko savolaisuutta koskaan olla liikaa, siitä voidaan vääntää kättä puhelinmyyjien pomojen ja kielenhuoltajien välillä. Savolaisuus voi olla brändi, jolla ikävätkin asiat saadaan kuulostamaan lupsakammilta, emmekä ole koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, pärjääkö savolainen paremmin käytettyjen autojen kauppiaana vaiko pääministerinä.

Antti Heikkinen on ottanut savolaisuuden voimavarakseen, mutta hänen savolaisukkonsa eivät ole pelkkiä karvahattupäisiä lämpimikseen höpöttäjiä Matkahuollon baarissa. Heikkisen romaanissa Matkamies maan (Siltala, 2016) pohjoissavolainen kunta on lakkauttamassa terveyskeskusta ja vastaanottamassa turvapaikanhakijoita jo suljettuun ammattikoulun kiinteistöön. Kuten arvata saattaa, muutokset eivät miellytä kaikkia kuntalaisia, ja varsinkin nuoret miehet kokevat tulleensa petetyiksi. Muukalaisvihaa on liian helppo lietsoa naiskysymyksellä. Kylän pahin rasisti on perheenisä, koulun kiinteistönhuoltaja ja vihabloggari, joka vakavissaan suunnittelee amiskan rakennuksen tuhopolttoa. Isänmaallisten pieni piiri kokoontuu punomaan juoniaan erään kerrostalon kerhohuoneelle. Myös sotaveteraanikorttia käytetään kansan syvien tuntojen nostattamiseksi.

Kirjassa on monta juonta, joista vain yksi liittyy pakolaiskriisiin. Toinen vahva juoni liittyy harrastelijateatteriin, joka on toiminut parisuhteiden mustasukkaisuuden kestolähteenä jo vuosikymmenien ajan. Nyt teatterissa harjoitellaan Macbethiä savon murteella, joka toimii tarinan peilinä traagisten tapahtumien auki kiertyessä. Kirjassa on kaksi tasoa, nykyhetki ja 70-luku, hyvinvointivaltion rakentamisen ja purkamisen aikakaudet. Kirjan päähenkilöiden parisuhdekriisit vaikuttavat hämmentävän samansuuntaisilta vuosikymmenestä toiseen, vaikkakin 70-luvulla kylän henki oli optimistisempi.

Heikkinen on monisanainen, tajunnanvirtaa häpeilemättä hyväkseen käyttävä virtuoosi, jonka helmasyntinä ovat liian pitkät kappaleet ja monologit. Paikoitellen teksti oli katkeamatonta jöötiä, jossa mieli teki ottaa äidinkielen opettajan punakynä esiin, tai pikemminkin synnytyspihdit. Se tuntui jopa viimeistelemättömältä, ja mieleen tuleekin, onko tässä tartuttu suurella innolla ajankohtaiseen teemaan, joka mahdollisesti vanhenisi, jos tekstiä olisi alettu editoida. Varsinkin Macbeth-sitaatit, 96-vuotiaan Auliksen dementiapuhe ja Mannerheimin toinen tuleminen olivat haasteellista luettavaa. Kirjassa oli uuvuttavia kohtia, joita luin vain kursorisesti, sillä kaikki ei palvellut juonen kehitystä. Ylilyönnit eivät edes tuntuneet postmodernilta kikkailulta, vaan enemmän toimituksen puutteelta.

Minulla on kanttia esittää näinkin rankkaa kritiikkiä, koska aidosti pidin kirjasta ja koin saavani siitä paljon irti. Kirjaa on kehuttu ”tolkun äänenä” erityisesti suhteessa ns. pakolaiskriisiin ja vihapuheen nousuun. Mikä sitten on ”tolkkua”, siitä voidaan olla montaa eri mieltä. Itse valitettavasti olen jäänyt koukkuun rasistisen Suomi Ensin-friikkisirkuksen seuraamiseen YouTubessa, ja mieleeni on syöpynyt eritoten video Savosta, Siilinjärven syksyisestä mielenosoituksesta, jossa ilmapiiri oli erityisen aggressiivinen kahdessa leirissä. Lapsuudesta tutun paikkakunnan vihanpito hämmensi, mutta muodosti myös taustan tälle lukukokemukselle. Kuinka helppoa onkaan agitoida elämäänsä pettynyttä nuorisoa väkivaltaan, kun elämä ei tunnu tarjoavan muita kicksejä kuin internetin varjoelämän ja siideripöhnää. Tyhjä ammattikoulu on tässä vahva symboli menetetystä tulevaisuudenuskosta.

Kirjan nimi viittaa suomalaisen virsiperimän kestohittiin, virsistä masentavimpaan, mutta myös mahdolliseen lohdun lähteeseen. Teoksessa todellakin kuollaan enemmän kuin synnytään, eivätkä kaikki kuolemat ole luonnollisia. Körttiläisyys toimii teoksen taustavirityksenä, mutta ei välttämättä aukene kaikille lukijoille. Varsinkin vanhempi sukupolvi etsii tässä kadonnutta uskoaan, rukoilee yksityisesti haparoiden ja purkaa taivasikäväänsä enkelinkuvioisiin hautakynttilöihin. Timosen leskipapan ja vastaanottokeskuksen Alin yhteinen rukoushetki rivitalon takapihalla oli koskettavaa luettavaa, sillä siinä matkattiin kielen ulkopuolelle.

Kirjan vahvuus piilee siinä, että hyvyys ja pahuus eivät esiinny siinä mustavalkoisina. Kaikilla päähenkilöillä on omat synkät salaisuutensa, osalla myös vaietut rikoksensa, joiden piilottelu on muokannut heitä. Osa tyypeistä ei tunnu kehityskelpoisilta, eli heissä pahuus on voittanut hyvyyden lopullisesti. Osalla taas pahuus on olosuhteiden sanelemaa harkinnan sumenemista, jota kadutaan vuosikymmenienkin jälkeen. Monilla hahmoilla elämän vahvin voima on katkeruus, pettymys siitä, että nallekarkit eivät ole menneet tasan elämän pelissä. Katkeruus on enemmän kuin seksuaalista mustasukkaisuutta, sillä oma puoliso on varsinkin vanhemmille pareille vieras maaperä. Pienen paikkakunnan kaikki energia tuntuu menevän pettämisten kyttäämiseen, ja tämä parisuhdemalli periytyy sukupolvesta toiseen.

Minulle lukukokemus oli enemmän terapeuttinen kuin taiteellinen. Koin tätä lukiessani pääsevän jonkinlaiseen välitilinpäätökseen aikamme hengestä ja isänmaallisuudella ratsastavien ääriliikkeiden perimmäisestä motivaatiosta. Heikkinen ei jätä lukijaansa vellomaan epätoivon suohon, vaan antaa lievää toivoa myös kotikylän raittia tallaamaan jääneille amiskaviiksille. Vaikka kirjan kansi on synkeä ja antaa vaikutelman maailmanlopun tunnelmista, teoksen ilmapiiri on kirjavampi, moniääninen ja kaoottisuudessaan salliva. Lukijaa ei päästetä helpolla kielen eikä rakenteen tasolla, mutta vaivannäkö kannattaa. Yhteiskunnallisen syvääluotauksen lisäksi teos opettaa juurevia ilmaisuja, kuten juivelo, litmake, kuljake ja lötjäke. Voimme myös arvuutella, mitä on telkkuaminen, komhoijaaminen, täpästäminen tai hojellus. 

Täytynee lukea Heikkisen esikoisteos Pihkatappi pian jo kielikylvyn vuoksi.

 

Pupari maailmankartalle!

tuulen-sukuViime vuonna haltioiduin Satu Grönroosin Jyväskylään sijoittuvasta romaanista Lumen syli (Atena, 2012), ja nyt sille löytyi jatkoa teoksessa Tuulen suku (Atena, 2016).

Tapaamme jatko-osassa päähenkilö Helmin kolmetoistavuotiaana teininä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä keskimmäinen lapsi, vekkuli isoveli on muuttanut Ruotsiin. Lapset ovat syntyneet perheeseen miltei neitseellisesti ja ikäerot ovat suuret. Isyyskysymys on yksinhuoltajaäidille liian arka.

Perhe on muuttanut Harjun takaisesta puutalosta uutuutta hohkavaan Pupuhuhdan lähiöön, jossa betoniset puput seikkailevat leikkikentillä ja koulun pihalla. Modernin keittiön ja kylpyhuoneen onni on käsinkosketeltavaa, vaikka kerrostalossa joutuukin sopeutumaan monenlaisiin ääniin ja ihmiskohtaloihin. Talossa asuu juoppoja, vanhojapiikoja ja jopa yksi chileläinen pakolaismies, Alfonso. Alfonso ei kestä möykkäämistä käytävillä, vaan tulee usein moittimaan suomalaisia naapureitaan turhista äänistä.

Tarinassa eletään 70-luvun keskivaihetta, Abban nousukautta. Helmi on saanut sydänystävän naapuristaan koreografi-Mervistä, ja tytöt harjoittelevat tanssejaan leikkisällä vakavuudella. Englannin taitokin karttuu, kun opiskellaan keskeisiä sanoituksia. Helmille koulunkäynti on vakavaa puuhaa kaupungin kunnianhimoisessa tyttökoulu Tipulassa samaan aikaan, kun muissa kouluissa opiskellaan jo peruskoulun hengessä unisex-malliin.

Teos on kirjoitettu vielä satumaisemmin kuin Lumen syli; siinä pääsee fiilistelemään monien lastenkirjallisuuden klassikkojen kuten Maija Poppasen ja Tirlittanin hengessä. Teini-ikäisen Helmin ja kuusivuotiaan Sofian tilanne olisi tämän päivän lastensuojelumentaliteetin hengessä varsin huolestuttava, sillä heidän äitinsä katoaa kuin tuhka tuuleen. Perheeseen tulee ruokahuollosta ja siivouksesta vastaamaan epämääräinen Nainen, joka leijuu tarinan yllä herkullisena jokerina. Kunnan sosiaalihuoltokaan ei ole Naisen tekemisistä vastuussa. Naisen tekemät sörsselit ovat niin pahoja, että sisarukset jäävät pitkälti selviytymään keskenään moneksi viikoksi, vaikka Nainen nukkuukin äidin lakanoissa. Tytöillä on muitakin, vaihtoehtoisia äidinkorvikehahmoja, mutta keskeisissä kysymyksissä Helmi jää siskonsa huoltajaksi. Lopulta Helmi ja Nainen saavat sovittua, että Nainen huolehtii kodin kasveista ja Helmi ruoasta.

Juonta en paljasta sen enempää, eikä juoni teoksessa tunnu muutenkaan keskeiseltä, vaan tässä mennään enemmän tunnelmista toisiin. Teos tarjoaa monia sydäntä syrjäyttäviä momentteja, joista kuitenkin selvitään pienemmällä harmilla. Pidin siitä, että pahat paikat Puparin raiteilla ohitettiin jokseenkin vähäeleisesti. Helmin kasvu naiseksi on vain sivujuoni, josta hän tuntuu selviytyvän kohtuuhyvin omin voimin. Tuulella käyvältä äidiltään hän ainakin oppii sloganin. ”Miesten perään ei itketä. Seuraava linja-auto tuo uuden.”

Tuulen suku oli edeltäjäänsäkin tiivistetympi, maagis-realistinen tarina, jossa käydään syvissä vesissä ilman liikaa draaman tarvetta. Dialogin kehittäjänä Grönroos on virtuoosi. Historiallisuus on ilmavaa, pieniin vinkkeihin voi lukija tarttua halutessaan, mutta asioita ei selitetä puhki. Tässä tyttöjen olohuoneessa oli vaikeuksista huolimatta helpottavan hyvä olla. Kirjan luettuani jäi tunne, että Helmin ja Sofian myöhemmistäkin vaiheista haluaisin kuulla lisää.

Onko minulla tekijänoikeus elämääni?

imageVirpi Hämeen-Anttilan viimeaikaisessa tuotannossa näkyy todella muutosvoimaisuus, sekä temaattisesti että kielellisesti. Jos olisin saanut käsiini Tapetinvärisen  ( Otava, 2012) ilman tekijän nimeä, olisin arvannut kirjoittajaksi jotain angstisempaa naiskirjailijaa, ehkä Anja Snellmania, Pirjo Hassista tai Kreetta Onkelia. Hämeen-Anttilan tuotantoon olen toistaiseksi liittänyt tietynlaisen porvarillisen kepeyden. Kepeys ei sinänsä ole huono asia, sillä välillä tarvitsemme elegantteja pään tyhjentäjiä. Välillä taas muuta. Tapetinvärinen on järeä teos epämukavista lapsuuden ja nuoruuden muistoista, jotka eivät mahdu mihinkään valmiiksi tarjottuun yhteiskunnalliseen muottiin. Sitä ei voi syyttää porvarillisuudesta eikä kepeydestä.

Kertoja on nimetön viisikymppinen kirjailija, joka on pannut paljon muistoja telakalle pystyäkseen muokkaamaan aikuiselämästään tolkullisen ja siedettävän. Hän tulee ilottomasta virkamiesperheestä, jossa isä dominoi arkea arvaamattomalla käytöksellään ja äiti sairastuu ahdistuneisuuteen ja elämänpelkoon. Perheen juuret ovat kuitenkin työväenluokkaiset, eikä suuresta kulttuuriperimästä voida puhua. Vanhemmilla ei ole mallia selviytyä kaupunkilaiselämästään, ja he ovat molemmat kuin ankkoja kuivalla maalla. Äiti suorittaa äitiyden ulkoisia velvoitteita kiltisti, mutta ei ole lapsilleen emotionaalisesti läsnä. Koska perheessä ei ryypätä, ei lyödä eikä käytetä lapsia seksuaalisesti hyväksi, perheen pahoinvointi jää ulkomaailmalta huomaamatta. Perheessä on suhteellista köyhyyttä siitä huolimatta, että molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kertoja kasvaa naiseksi itse tehdyissä, epämuodikkaissa vaatteissa, ja löytää jo alaluokilta ainoaksi tukipilariksi Taimi Mähösen, toisen kömpelön ja ruman tytön, joka on kuitenkin kapinallisempi ja äänekkäämpi. Jo se, että ystävän nimi on Taimi ja tämän veli on Aarre, kertoo perheen omituisuudesta: molemmat nimet on poimittu virsistä.

Taimi alias Mimi alias Anna Hopea ovat kaikki kolme myyttisiä hahmoja, joiden olemassaolo maailmassa on epävarmaa. Kertoja löytää Anna Hopean, pienkustantamon nousevan tähden, kolmenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen mummonmökistä Tuusulasta, jossa tämä elää omituisen hovinsa ympäröimänä. Kertoja syyttää Mimi-Annaa hänen nuoruuden päiväkirjojensa varastamisesta ja niiden valjastamisesta novelleihin, ja tässä prosessissa hän kokee oman mielensä hajoamisen. Hämeen-Anttila kysyy kirjassa tärkeitä kysymyksiä muistista, muistoista ja läheisten ihmisten kokemusten käyttämisestä kaunokirjallisena polttoaineena. Mikä on varastamista, mikä lainaamista, mikä viittaamista ja missä menee kielletyn ja sallitun raja?

Rankasta teemasta huolimatta teoksessa viljellään hyvää ajankuvaan liittyvää huumoria. Olen itse kymmenisen vuotta nuorempi kuin kertoja, mutta tunnistan paljon   ilmiöitä ja asioita, jotka naurattivat. Surkean patakampauksen sai usein maksusta kmapaajaltakin, sillä lyhyiden kampausten leikkaamisen taito oli monilla kampaajilla todella ruosteessa. Tuskin kaikilla oli mitään koulutustakaan, vaan pelkkää yrittäjähenkeä. Kliseiset ”Kulta-aika lapsuuden”-albumit, joihin äidit pystyivät satuilemaan täydellisen perheidyllin, olivat todellisia kammotuksia. (Minulla oli reaalisosialistinen  vauva-albumi, jossa ei ollut ainuttakaan korulausetta. Kuuluin siis eri ikäpolveen. Tyttäreni albumissa oli taas aivan uskomattoman suloinen kuorrutus päällä. Kapitalismi oli palannut.) Hymy-lehden tapa kirjoittaa SEKSISTÄ on takuulla ollut vielä 70-luvulla kauhistus, kun muistan, kuinka outo sana se oli vielä 80-luvun alussakin. Pidin paljon kaikista näistä hassuista arkisista huomioista, jotka toivat introspektiiviseen psykologiseen tutkiskeluun lihaa luun päälle.

Teoksen jännittävyys piilee epäluotettavassa kertojassa, jonka oma huolella rakennettu julkisivu alkaa hämmentävästi murtua vähän joka nurkasta. Unen ja todellisuuden rajamaat ovat tässä kiinnostavampia kuin hahmojen faktuaaliset elämäkerrat. Kylmää hikeä pukkasi monessa kohtaan, varsinkin kohtaamisissa uskomattomien sivupersoonien Pierrotin, Heron ja Kiven kanssa.

Koin, että Tapetinvärinen on toistaiseksi taiteellisesti kunnianhimoisin lukemani teos Hämeen-Anttilalta, niin erikoinen, että joudun lukemaan sen uudestaan ymmärtääkseni sen syvempiä säikeitä. Tässä oli paljon raakaa, rehellistä, haasteellista ja keskeneräistä ainesta, jotka aiheuttavat lukijassa sopivaa levottomuutta.

Silti pidin enemmän viime viikolla lukemastani teoksesta Toisen taivaan alla. Tai sen kysymykset tuntuivat minulle juuri nyt ajankohtaisemmilta. Kaunokirjallisesti ilahduin ja yllätyin tästä todella. Molemmat teokset edustavat parhautta omissa maailmoissaan.

Minkkien ja perheiden vapautusrintama

imageKoko kansa lukee-haaste (4-24.7.2016) alkoi toissapäivänä, ja sen tarkoituksena on edistää e-kirjojen lukemista. Kolmesta kampanjan teoksesta valitsin Karin Erlandssonin romaanin Minkriket (S&S, 2014). Valitsin kirjan sen erikoisen aiheen ja näkökulman vuoksi, ja myös siksi, että huomaan ruotsiksi lukemisen jääneen elämässäni täysin marginaaliin.

Teos on erikoinen sukutarina isästä ja pojasta, joita molempia yhdistää usko nopeaan rikastumiseen. Pienviljelijäisä Evert saa minkkikuumeen joskus 70-luvulla ja kasvattaa pojastaan Lars-Mikaelista farmin jatkajan. Lars-Mikael ei pahemmin ehdi koulun penkkiä kuluttamaan, vaan hyppää haalariin jo yläasteikäisenä. Perheessä ei uskota koulutukseen, vaan kovaan, hikiseen työhön. Miehen malli on kovin totinen ja yksioikoinen, mutta Lars-Mikaelille luonnollinen ja ainoa mahdollinen.

Kaupungista yritetään luoda minkkitarhauksen pääkaupunkia, ja se saa poikkeusluvalla kaupungin statuksen johtuen tarhaukseen liittyvästä nousukaudesta. Parhaina aikoina kuohuviini virtaa turkishuutokauppojen jatkoilla ja farmarit matkaavat Mallorcalle hoitamaan perhesuhteitaan. Pariskunnat vitsailevat, että heidän kaikki lapsensa ovat saaneet alkunsa saarella, sillä kotona sänkypuuhiin ollaan liian väsyneitä. Puolet kirjasta onkin raskaan ruumiillisen työn kuvausta tymäköine hajuineen.

Teoksessa eletään hyvin juurtunutta ja konservatiivistakin pohjalaiselämää. Perhe ei ole erityisen uskovainen, mutta joulukirkossa käynti on silti pyhä toimitus, jonka aikana kunkin perheen varallisuutta mitataan vaimon turkin muodossa. Ruokarukoukset sanotaan tässä perheessä enää sunnuntaisin, mutta ”koti, uskonto, isänmaa”-eetos on vahva. Lars-Mikaelin äiti Marianne oli suosikkihahmoni, sillä hänen Martta-aktivisminsa on vankkumatonta. Marianne kuitenkin sairastuu muistisairauteen jo ennen eläkkeelle jäämistä, ja alkaa kokata mitä ihmeellisempiä keitoksia. Äidin ja pojan yhteiselo sairauden syvetessä oli teoksen rankin episodi, johon kuitenkn koin helpompaa samastumista kuin minkkitarhaukseen.

Ajallisesti teoksessa edetään 70-luvulta 90-luvun laman syövereihin, jolloin huonojen suhdanteiden lisäksi farmit saavat riesakseen kettutytöt. Ilmiön käsittelyssä Erlandsson on sopivan neutraali, tosin tarinaa kerrotaan vain farmarien näkökulmasta. Tässä eletään aikaa, jolloin keskustelu eläinten oikeuksista ja tarhauksen etiikasta on vasta lapsenkengissään. Lars-Mikael on aktivismista hyvin ahdistunut ja varustautuu mahdollisia iskuja vastaan huolellisesti. Aktivismin oikeutusta hänen kaltaiselleen työn sankarille on turha selittää – hän elää täysin uppoutuneena omaan arvomaailmaansa ja pieneen piiriin, johon eivät kuulu kuin oma perhe ja turkisyhdistyksen ukot.

imageMinusta tuntui kirjaa lukiessa kuin olisin käynyt jossain eksoottisessa lomakohteessa, niin omituinen paikka tämä minkkifarmi oli. Lukuelämys oli vahva, vaikka ahdistuinkin meiningistä paikoitellen kovasti. Vastaavan tyyppistä angstia koin äskettäin myös toisessa Pohjanmaalle sijoittuvassa kirjassa, Tiina Laitila Kävlemarkin Karkulahdessa (2015), jossa myös kuvailtiin maaseudun niukkoja oloja ja tunneilmaisua. Karkulahti oli vielä astetta synkempi, kun taas tässä synkkyyden johtui lähinnä toimeentulohuolista. Karkulahdessa oli aidosti ilkeitä ihmisiä, kun taas tässä kuvattiin lähinnä uupumusta ja perspektiivin kapeutta. Toisaalta pienen kaupungin elämään mahtui myös yhteisöllisyyttä markkinoiden, pääsiäiskokkoperinteen ja muiden juhlien merkeissä.

Vaikka teos sijoittuu maatilalle, perheen tausta tuntuu kovin työväenluokkaiselta. Lars-Mikaelin ja Kristinan lyhyt romanssi oli miltei piinallista luettavaa, sillä kummallakaan ei ole paljoa taustaa flirttailusta tai deittailusta. Ihmettelin sitäkin, että näistä kahdesta lopulta tuli pari, sillä soidinmenot rasvaisella grillikioskilla eivät luvanneet hehkeää jatkoa. Liiton alkuvaiheessa seksi on parisuhteen liima, mutta Kristina kuuluu niihin naisiin, joille seksi on vain lisääntymistä varten. Lapsilykyn loputtua tyttären syntymän jälkeen Kristina huomaa olevansa pelkkä puuronkeittäjä ja voileivän laittaja.

Kielellisesti teos ei ollut helpoimmasta päästä, sillä en ole Pohjanmaan ruotsin murteiden taitaja. Enimmäkseen olen lukenut ruotsiksi ns. monikulttuurisuusromaaneja, joissa liikutaan Tukholmassa, Malmössä tai Göteborgissa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän nyt alkukielellä kampanjan innoittamana. Teos on myös saatavana suomennoksena, mutta ilman kampanjaa en ehkä olisi koskaan siitä kuullut.

Suosittelen kirjaa huumorintajuisille lukijoille, jotka eivät ole liian heikkohermoisia. En tiedä, kuinka intohimoiset vegaanit tähän suhtautuisivat: erityisesti minkin lihan keitto-operaatio oli paksuhkoa  luettavaa. Pohjalaisia perinneruokia laitetaan onnistuneemmin, ja ruokaan suhtaudutaan sopivalla hartaudella.

 

Lapsen paras huvipuisto

1184_Poijärvi_20141128164232Eevamaija Poijärvi (1932-2001) oli minulle viime viikkoon saakka tuntematon tamperelainen kirjailija, jonka tuotantoon mahtui sekä proosaa että runoutta. Tunnetuin teos häneltä oli esikoisromaani Perhosleikki (1973), joka kuvaa maalla kasvavan kehitysvammaisen tytön murrosikää. Tuotanto on ilmeisesti ollut hänellä laajempaa kuin mitä virallisissa biografioissa listataan.

Itse löysin seurakuntien kirjaston poistokorista omaelämäkerrallisen esseeteoksen Kasvun verran aikaa (Kirjapaja, 1980), joka kertoo äidin kasvusta isoäidiksi 43 vuoden ikäkriisissä. Koska itsekin olen 43-vuotias ja olen joutunut viime aikoina opinnoissakin pohtimaan elinikäisen kasvun ja oppimisen teemaa, teos tuntui kiinnostavalta ja läheiseltä.

Eevamaija kasvaa Isomaijaksi, mummoksi, joka pyrkii tutustuttamaan pojantytärtään luontoon. Hän ei ole erityisen pullantuoksuinen isoäiti, vaan pikemminkin filosofinen ja seikkaileva. Nuori isä kipuilee parisuhteessa ja jää yksinhuoltajaksi jo tyttären ollessa kolmivuotias. Miesten yksinhuoltajuus on ollut 70-luvun loppupuolella sen verran harvinaista, ettei siihen ole olemassa valmista tukisapluunaa. Poijärvi ei kauhistele eikä ihmettele poikansa kohtaloa, mutta esittää omana aikanaan rehellisen kuvan toisenlaisesta vanhemmuudesta.

Ikäkriisissään hän palaa oman nuoruutensa ja vanhemmuutensa kipupisteisiin, kuuntelemattomuuteen ja myös aggressiivisiin purkauksiin. Erityisesti hän katuu omia kirjailijan kiireitään ja kykenemättömyyttä elää hetkissä. Tuttua huttua nykylukijoille, mutta pohdinnat ovat tuolloin saattaneet olla avaavia. Pojantyttären kautta runonkirjoitukselle omistautuneen naisen on mahdollista sukeltaa myöhäsyntyiseen äitiyteen. Eniten hän on huolissaan lapsista, joiden kysymyksiin kellään ei ole aikaa vastata.

Kirjassa keräillään ja tunnistetaan tuttujen sini-ja talvivuokkojen lisäksi myös harvinaisempia metsäkukkia. Esimerkiksi nyökkyhelmikki kuulosti minusta eksoottiselta (olisiko fiktionaalinen kukka, kun Google ei sitä tunnista?). Ajatus metsästä lapsen parhaana huvipuistona kuulosti jo vähän hipsteriltä. Itse en ole viettänyt aikaa isovanhempieni kanssa metsässä -he olivat jo sen verran huonojalkaisia, ettei se olisi ollut luontevaa. Omien vanhempien kanssa kylläkin, mutta siihenkin enimmäkseen liittyi marjastusintressi. Poijärvellä on monia omaperäisiä ja aikaansa edellä kulkevia ideoita lastenkasvatuksesta.

Erityisen tärkeiksi hän näkee epäonnistumisen tilanteet, esimerkiksi huonoihin koulunumeroihin suhtautumisen. Hän myös puolustaa lapsen perusoikeutta olla tuhma. Murrosikäisten vaatteitakaan ei hevillä keräillä, vaan perheen kodissa pesii jalkahienhajuisia myttyjä siellä täällä. Armollisuus ja epätäydellisyyden sietokyky ovat teoksen keskeisiä viestejä.

Kirjailijan omakin parisuhde kaipaa jatkuvaa päivitystä. Hän ei ole lainkaan varma, tuleeko se kestämään. Kahdestaan jääneen keski-ikäisen pariskunnan arki on jatkuvaa riitelyä, mutta lapsenlapsen tulo tasoittaa yhdessäoloa. Kesämökillä hänellä on parinikävöimisviikko ja toisenvierusnälkä, mutta arki on jatkuvaa vääntöä esimerkiksi siivoamisesta.

Teoksessa on virkistäviä runoja ja piirroksia lapsuudesta ja vanhemmuudesta. Tekstin sävy tuntuu edelleen ajankohtaiselta. Vasta viimeisellä sivulla kirjailijan kristillisyys pääsee kuuluviin -itse sanoma tosin välittyy erinomaisesti myös ei-kristilliselle lukijoille. Poijärvi on aikanaan ollut suosittu puhuja ev.lut. kirkon tilaisuuksissa, mutta kuten tästäkin teoksesta ilmenee, hänellä on ollut muunkinlaista vientiä.

Kiinnostavaa historian havinaa myöhäisestä Kekkoslovakiasta. Tuo Perhosleikki kiinnostaisi myös tätä lukijaa, jos sattuisin sen jostain laarista pelastamaan.

Kahden miehen metsästysseura

LampaansyöjätVeikko Huovinen kuuluu tämän feministilukijan satunnaisiin sivupolkuihin siinä missä Heikki Turunen ja Arto Paasilinna – kaikkia pitäisin perinteisinä äijäkertojina, joiden teoksissa tosimiehen myyttiä valotetaan moninaisista suunnista (usein myös sitä rikkoen).

Huoviseen olen tutustunut vähemmän kuin Turuseen tai Paasilinnaan, vaikka lapsuudenkodissani on täytynyt olla miehen koko tuotanto hyllyssä. Koirankynnen leikkaajan elokuvaversion lisäksi minun on täytynyt nähdä hänen tarinoitaan tv-tuotantona, mutta varsinaisiin kirjoihin tutustuin vasta vuosi-pari sitten. Hamsterit (1957) oli mielenkiintoinen klassikko, ja Rasvamaksa-novellikokoelman (1973) luin myös kannesta kanteen, vaikka vedin kunnolla herneen nenään sen nimikkotarinan rasismista. Nauru afrikkalaisen opiskelijan oletetulle ihmissyönnille tuntui vain auttamattoman jälkijättöiseltä. Herne nenästäni on nyt poistettu, tosin tuskaisammin kuin se Bic-kynän sininen kanta, jonka tungin nenäonteelooni (luultavasti poskionteloon saakka) kolmivuotiaana ja jonka poistamisessa terveyskeskuslääkäri oli enemmän kuin helisemässä.

Lampaansyöjät (WSOY, 1970) on ”suomalainen reippailutarina”, joka kertoo kahdesta poikamiehestä, vanhoista ystävistä, Sepestä ja Valtterista. Valtteri on Helsingissä asuva Bachelor of Science, Sepen koulutustaustasta emme kuule enempää, mutta molemmat miehet tuntuvat olevan arjessaan siisteissä sisätöissä. Sepe kutsuu ystävänsä tärkeälle missiolle elokuun ollessa kypsimmillään, ja Valtteri vastaa kutsuun muutaman päivän varoitusajalla.

Lammasretkelle lähdetään maan hulppeimmista maisemista, Kalajoen hiekkasärkiltä ja suunta on kohti koillista ja pohjoista. Sepen Saabissa on lupaava länsiauton tuoksu, ja muutenkaan reissulla ei aiota kieltäytyä nautinnoista, vaikka osan aikaa teltassa nukutaankin. Matkalla lomaillaan ainakin Oulussa, Vuokkijärvellä, Ämmänsaarella, Kuusamossa, Torniossa, Haaparannassa, Muoniossa, Karesuvannolla ja Norjan Lapissa. Varsinkin Huovisen omat ”hoodit” eli Kainuun maisemat kiinnostivat minua eniten, koska en ole siellä päin paljoa käynyt – muuten romaani vei minut lapsuuteni automatkoille pohjoiseen, jolloin meilläkin oli soputeltta, retkikeitin ja jossain vaiheessa jopa Saab.

Humoristiseksi veijaritarinaksi Lampaansyöjät on yllättävän yhteiskuntakriittinen – tässä irvaillaan länsimaiselle moderniteetille, jossa sivistyksen merkkinä on lihan ostaminen nätisti paloiteltuna valintamyymälästä ja pitkätukkaiselle nuorisolle, joka tarvitsee erityisiä paikkoja toteuttaakseen itseään. Suomen ja Ruotsin elintasoero tulee hyvin näkyviin miesten tutkiessa suomalaisrouvien hamstraustapoja Haaparannan marketeissa – halpojen muoviämpäreiden kutsu on ollut tuolloin vahva, kuten nykyään ilmaisten sellaisten. Vietnamin sotaan liittyvää amerikkalaista kaksinaismoralismia kauhistellaan ja Norjassa miehet pelkäävät joutuvansa ”naatolaisten” vangitsemiksi anastettuaan maantieltä vahingossa kaatamansa pässinruhon Saabin konttiin. ”Sosa sola”-nimiseen juomaan miehet suhtautuvat epäilevästi, kun taas vadelmalikööristä ja Dry Vodkasta he saavat kelpoa talousjuomaa teurastuspäiviensä painikkeeksi.

Nautin kielestä, sillä Huovinen avaa sanoja, joita en ole koskaan kuullut tai jotka ovat jääneet minulta unholaan. ”Mölö” on upea kainuulainen sana, jonka opin eräältä eksältäni, tosin en ole sitä koskaan käyttänyt. Millainen nainen taas on ”kämäkän” näköinen? Mitä tarkoittaa ”hönöttely” tai ”luihauttelu”? Oletko koskaan kuullut pariskunnan olleen ”sensuaalipuuhissa”? Ymmärrettävistä syistä miesten ystävyys perustuu reheviin seksi- ja ryyppäysjuttuihin. Laskemani mukaan näkäräisiin liittyviä synonyymeja oli teoksessa enemmän kuin naisen sukuelimiin, eli tässä puhuttiin enemmän siitä hyödykkeestä, jota piisasi kuin siitä, josta oli puute.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka viettävät nyt tipatonta, sokeritonta tai vegaanista tammikuuta ja ovat muutenkin päättäneet jättää taakseen paheellisen elämän. Sepen ja Valtterin juttujen kautta lukija voi turvallisesti kuivaherkutella ja -ryypätä. Minulle tuli enemmän nälkä miesten kalajutuista (kuten juuri pyydetyn forellin graavauksesta) kuin brutaaleista teurastuspuuhista, enkä kokenut heidän alkoholinkäyttöään erityisen innostavana. Rosvopaisti olisi luultavasti maistunut, ellen olisi saanut tietää tuotantoprosessin kaikista vaiheista. Lammas on muuten suosikkilihaani, jota syön ehkä kahdesti vuodessa. En voi unohtaa tekemiäni lammaspaisteja Islannin-reissulta, mutta enemmän kuin lammasjahdista nautin  tässä kirjassa arktisesta hysteriasta, jonka tunnelmaan pääsyyn en välttämättä tarvitsisi alkoholia tai paistia. Lapin luonnon magia oli lopulta teoksen suurin anti minulle.

”Parittaisin” teoksen Haruki Murakamin romaanin Suuri lammasseikkailu (1982) kanssa, jonka juonesta en muista paljoa, mutta jossa taatusti pohdittiin samansuuntaisia ravintoon liittyviä kysymyksiä. Taatusti Murakamin päähenkilö ei ollut edes niin äijä kuin Sepe tai Valtteri, mutta huumori tuntui samansuuntaiselta.

Helmet-lukuhaastesta kuittaan tällä teoksella kohdan nro 1: ”Ruoasta kertova kirja.”