Romunkerääjän vaimon kujanjuoksu

IMG_1802Onko kellään havaintoa Kerttu-Kaarina Suosalmesta (1921-2001)? Itse muistan muutama vuosi sitten lukeneeni pätkän teosta Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), pitänyt tyylistä ja unohtanut tekijän. Nyt eteeni ponnahti toinen teos Jeesuksen pieni soturi (Gummerus, 1976), jonka nimi oli niin järeä ja kansikuva positiivisen 70-lukulainen, että se oli pakko pelastaa.

Ja huh, tulihan tässä suht täsmällinen aikamatka varhaislapsuuteeni, vaikka oma kokemukseni on ollut varsin erilainen kuin tässä kuvattu. Vanhan ajan kunnon baarit muistuivat mieleeni, ja alkoi tehdä mieli rasvaista munkkia ja muna-anjovisleipää. Kaikkialla poltetaan posket lommoilla ja viinaa tuodaan kyläpaikkaan kasseittain, vaikka kyseessä olisi kirjastovirkailijoiden päivätreffit. Tietysti fiktiossa on lupa liioitella, mutta varmasti päällimmäinen muisto teoksesta tulee olemaan yltiöpäinen alkoholinkäyttö, milloin vaan, missä vaan. Tosin usein talouksissa, joissa on baarikaappi ja jääpaloja.

Suosalmea on pidetty keskiluokan tuntojen kuvaajana, hänen poliittista taustaansa en osaa arvata. Vasemmistolaisuuden siemeniä teoksissa kai on, mutta mitään ohjelmallista politiikkaa hän ei tee. Monissa 70-luvun kotimaisissa teoksissa poliittinen kantaaottavuus on paljon helpommin havaittavaa.  Jeesuksen pienessä soturissa päähenkilöt tulevat vaatimattomista lähtökohdista, eivätkä ainakaan edusta yhtä, yhdenmukaista keskiluokkaa. Ihmiset, joilla on rahaa, elävät paisuneita kulutusjuhliaan, joissa hankintoja tehdään enemmän naapureiden ja sukulaisten kademielen nostattamiseksi kuin omien mieltymysten mukaan. Muiden kotien arviointi on kansallinen pakkomielle, ja joillekin ainoa tyydytyksen lähde.

Päähenkilöt ovat aviopari Elisa ja Mauri, jotka ovat molemmat eri tavalla toistaitoisia ja onnettomia. Elisa on käynyt jopa yliopistossa lukemassa kirjojen hyllytystä, kun taas Mauri on laajentanut romupihaansa nuorukaisesta saakka. Mauri kuuluu siihen miestyyppiin, jolla ei nykykielellä ilmaistuna olisi ”työelämävalmiuksia”, ”alaistaitoja” tai ”joustavuutta”. Romudiilerinä Mauri ostaa enemmän kuin myy, ja erityisenä paheena hänellä on holtiton ja harkitsematon maakauppa. Hän tissuttelee tasaiseen tahtiin työpäivinä, hakkaa vaimoaan ja lapsiaan ja siirtyy sen jälkeen baareihin hurmaamaan pikkupimuja bisnesvisioillaan. Naisista tärkein hänelle on kuitenkin ”villiminkki”-Riitta, lapsuudenystävä, joka on myös yrittäjä, ja jonka kanssa Mauri viettää enemmän aikaa kosteilla reissuillaan kuin vaimonsa kanssa kotona. Elisa on jäänyt Maurin takia kotirouvaksi, mutta ei kykene toimimaan tämän business-enkelinä. Liitto natisee liitoksistaan, ja aikuistuvien lasten ongelmat kasaavat niskaan lisää paineita.

Romaani sijoittuu Lahden suunnalle, mutta paikallisuus ei ole tässä ehdoton koukku. Suosalmi kirjoittaa äärimmäisen korrektia kirjakieltä, mikä saattaa olla omanlaisensa kannanotto. Minua aika ajoin rasitti täydellisten lauseiden pakkomielle, jota ilmenee myös erittäin rosoisen Maurin ulosannissa. Aikalaisarvioiden mukaan Suosalmi oli tätä romaania varten kehittänyt tyyliään, ja varsin tyylikästä taideproosaa tämä onkin. Itseni on nykyisin vaikeaa lukea tekstiä, jonka yleinen tyylikeino on puolen sivun mittainen lause. Tässä romaanissa sitä harrastetaan vielä maltillisesti, mutta teksti on paikoitellen ahdistavaa päänsisäistä jöötiä.

Teoksen nimi viittaa Elisan omaan lapsuuteen ja äkilliseen kiinnostukseen helluntailaisuudesta, josta toivoo löytävänsä lohtua vaikeaan tilanteeseensa. Helluntailaisuuden kuvaus onkin teoksen kohokohtia, sillä siinä naisten asema liikkeessä nousee esiin. Tomera seurakunnan ydinhenkilö Martta saa tehtäväkseen varoittaa pastori-Leeviä nuorten tyttöjen viettelemisestä tämän vaimon läsnäollessa, ja siinä diplomatian perussäännöt unohtuvat. Raamatullisia vertauksia teoksessa on joitakin, mutta uskonnollisuus ei lopulta nouse pääteemaksi. Lukijalle jää epäselväksi, tuleeko Elisa lopulta uskoon, eli helluntaiseikkailu jää muusta juonesta irralliseksi.

Psykologista syvyyttä kirjan hahmoissa on vaikka moneen romaaniin jaettavaksi, mutta juoni on ennalta-arvattava. Jaksoin lukea kirjan siksi, että jäin vertailemaan 70-luvun ja tämän päivän elinkeinomahdollisuuksia. Kyllä näinä päivinä Maurit ja Elisat olisivat molemmat pitkäaikaistyöttömiä kuntouttavan työtoiminnan pajalaisia, joilla ei olisi edes sitä horjuvaa tönöä jätemaalla. Tuolloin taas yrittäjissä saattoi hyvinkin olla iso osa sosiaalisesti sopeutumatonta ainesta, jotka pystyivät rakentamaan tuottamattomia, mutta suuruudenhulluja valtakuntiaan pitkäänkin, koska perintäkoneisto oli tehottomampi (ainakin näin luulen).

Kirja on moniulotteinen, mutta kielellisesti raskassoutuinen. Olisin pitänyt siitä enemmän, jos siinä olisi ollut ripaus lisää huumoria, ja jos alkoholismin ja perheväkivallan teemat olisivat laajenneet muuksikin kuin inhorealistiseksi revittelyksi. Tavoissamme puhua näistä asioista on tapahtunut muutoksia 40 vuoden aikana, enkä ainakaan kokenut kaipaavani tämän kirjan maailmaan, jossa naisen menestystä edelleen mitattiin sillä, kuinka hyvin hän luo puitteet miehensä urakiidolle. Ainakin joissain piireissä.

Suosalmi oli aikanaan varsin arvostettu kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa monipuoliselta, mutta nykyään se on aika lailla unohdettu. Olen blogissani aika ajoin yrittänyt nostaa näitä randomilla kaivamiani kierrätyskorien helmiä, ja tämä on viimeaikaisten löytöjeni parhaimmistoa.

 

 

 

 

Mainokset

Köysiradalla antikvariaattiin

IMG_1755Pasi Ilmari Jääskeläinen tunnetaan huikeista kaupunkikuvauksistaan, ja alun perin ihastuin hänen tapaansa kuvata Jyväskylää Harjukaupungin salakäytävissä. Uusimmassa teoksessaan Väärän kissan päivä (Atena, 2017) hän rakentaa fiktionaalisen Marrasvirran kaupungin, joka tunnetaan jo kansainvälisesti railakkaista syyskarnevaaleistaan, joihin pukeudutaan antaumuksella.

Teoksen päähenkilö Kaarna on keski-ikäinen arkkitehti, joka on palannut synnyinkaupunkiinsa suunnittelemaan tulevaisuuden vetovoimaista kaupunkikuvaa. Yksi hänen visioistaan on kaupungin kukkuloita yhdistävä köysirataverkosto, jonka pysäkeillä on antikvariaatteja kaupunkilaisten lukuharrastusta tukemassa. Kaarnan vaimo Minerva taas tutkii STASI:n historiaa, ja hänen näyttelynsä aiheesta avataan teoksen nykyhetkessä, karnevaalien avajaispäivänä.

Väärän kissan päivä on yhdenpäivänromaani, jossa aikamatkaillaan äidin ja pojan erikoiseen menneisyyteen, erityisesti 1970-luvulle, ja myös vähän tulevaisuuteen. Kaarnan äiti Alice on kansainvälisesti menestynyt psykologi ja psykoterapeutti, ihmismielen insinööri, jonka kokeilut traumojen hoidossa ovat herättäneet keskustelua. 71-vuotiaana hän asuu varakkaiden dementikkojen palvelukodissa, jossa kaikki hoito on räätälöity potilaan yksilöllisiä tarpeita kunnioittaen. Muistisairauden teemaa Jääskeläinen lähestyykin ansiokkaasti, raa’an rehellisesti ja humoristisesti. Sairaus kun ei katso koulutustaustaa tai luokka-asemaa.

Alicen ja Kaarnan suhteeseen mahtuu valtava skaala sävyjä. Äidin hoivavietti sammuu lähes kokonaan pojan pitkän ja vaikean tulehdussairauden aikana, jota hoidetaan mystisesti kotona. Kaksikon muistikuvat ajoista ennen sairautta eroavat dramaattisesti toisistaan. Kaarnan valikoiva muisti johtuu sairauden kehollisista rasitteista, mutta joihinkin lapsuuden muistoihin, kuten Lola-patukoihin, hän suhtautuu häpeämättömän nostalgisesti. Onneksi Jääskeläinen on kuitenkin taloudellinen 70-luvun objektien muistelussaan; tästä ei tule vaikutelmaa, että kävelisi museossa tai teemapuistossa.

Kaksikon kesämatka DDR:ään oli minua eniten kiinnostava juonellinen viritys. Kaarna ei edes aktiivisesti muista, kummassa Saksassa hän lomaili, vaikka oli matkallaan jo 10-vuotias. Alicen kommunismia ja uskoa uuteen, sosialistiseen ihmiseen ei toteuteta ilman uhrauksia. Kuitenkin Alicen elämäntapa on kauttaaltaan porvarillinen, jopa elitistinen, eikä hänen rakkautensa Pradan kenkiin lakkaa dementiakodissakaan. Ihmiskokeiden teema ei ollut aivan niin rankka kuin Tiina Raevaaran tuoreessa kauhutrilogiassa, joka sijoittuu osittain Romaniaan, mutta Alicen hahmossa ja Raevaaran lääkärivaarissa oli jotain samaa.

Antikvariaattien lisäksi teos on ylistyslaulu kirjastoille. Marrasvirran lastenkirjasto on sellainen korkeakulttuurin vyöhyke, jollaista harva meistä pystyy tämän päivän kulttuuri-ilmastoon kuvittelemaan. Teoksessakin sen kohtalo on jatkuvan poliittisen debatin kohteena, ja osa päättäjistä haluaisi sen tilalle ostoskeskuksen. Kirjastonhoitaja Aamunen on loistava sivuhenkilö, jonka kasvatukselliset metodit eivät ole täysin salonkikelpoisia.

Kissoja kirjassa vilisee kuin Vilkkilässä, ja välillä mieleeni tuli Bulgakov. Teoksen nimi on varsinkin harvinaisen juureva, ja jos siihen liittyvä sananlasku on ollut oikeasti olemassa, ainakin se on omaperäinen ja vähemmän tunnettu. Kissat eivät saa tässä teoksessa yhtä inhimillisiä piirteitä kuin vaikka Heidi Mäkisen romaanissa Ei saa mennä ulos saunaiholla. Mäkisen kissasaagaan uppouduin suuremmalla antaumuksella kuin tämän teoksen kissamutantteihin, mutta kissojen rooli on teoksissa erilainen, eikä suoraan verrattavissa oleva.

Jääskeläinen on saanut ulkomailla enemmän arvostusta kuin Suomessa, ja onneksi hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle. Suomalaisen spefin kentillä hän varmasti toimii sisäänheittäjänä, sillä uskon teosten olevan lähestyttäviä myös niille, jotka lukevat vähemmän ”kummaa”. Itse siis kuulun tähän kohderyhmään: vaikka pidän ”kummasta”, minulta puuttuu käsitteistöä arvioida sitä genren sisäisesti. Tämä  teoksen koin varsin houkuttelevaksi myös suuremmille yleisöille, ja varsinkin muistisairauden ja psykologisen ohjelmoinnin teemat ovat tarpeeksi järeitä, jotta uudet lukijat huomaisivat teoksen.

Teos on hyvin toiminnallinen ja täynnä historiallisia ja intertekstuaalisia yksityiskohtia. Ei kannata luovuttaa, jos ei kaikkia kirjallisuusviitteitä hoksaa. Minusta juuri tuo toiminnallisuus pelastaa kirjan liialta akateemiselta brassailulta, vaikka toimintaa oli omaan makuuni himpun verran liikaa.

Kiinnostavaa on, että teosta voi myös lukea dekkarina, vaikka siinä ei ole perinteistä dekkarin rakennetta. Kaarna itse päätyy oman elämänsä ”pop-up-etsijäksi” ja esittää omia mielipiteitään dekkarin mallikkaasta edistymisestä istuessaan puiston penkillä. Tämän tyyppinen metateksti on varsinainen taitolaji, ja minusta Jääskeläinen onnistui sen viljelyssä ilman, että se vaikutti liian itsetietoiselta tai päälleliimatulta.

Kaiken kaikkiaan teos on hurmaava aikamatka, joka varmasti tarjoaa elämyksiä kaiken tyyppisille lukijoille. Tätä teosta en pystynyt lukemaan yhdessä päivässä, vaan se vaati useamman istunnon, ja jokaisesta jäi kutkuttavan pöllämystynyt fiilis. Tämä on itselleni yleensä laadun merkki: jos maailma vaikuttaa lukemisen jälkeen hieman vinksahtaneelta, teos on saanut aikaan sielullisia liikahduksia.

 

Kun Barbie teki luostarilupauksen

IMG_1697”Kävi sitten niin, että kaupungin puutarhan tukityöllistetty Tytti Paskari ei jaksanut kuunnella kasteluohjeita loppuun saakka, vaan päätti kastella itkusammion vedellä kaikki kaupungin kasvit, mukaan lukien vihannesmaan.”

Näin kertoo tuore esikoiskirjailija Annastiina Storm suruihin hukkuvasta perheestä romaanissa Me täytytään valosta (S&S, 2017). Kirjassa matkataan 1970-80-luvuille työväenluokkaiseen maakuntamaisemaan, jossa tavallisen ydinperheen lapset Silja ja Santtu yrittävät jäsentää huojuvaa maailmaansa.

Silja on jo koululainen ja Santtu eskarilainen. Isosiskon käydessä tanhuharkoissa Santtu joutuu odottamaan tätä yksin kirjaston kahvilassa sillä aikaa, kun isä asioi musaosastolla. Isän pärjäämisestä lasten kanssa ollaan monta mieltä: äiti ei haluaisi jättää heitä isän kanssa yksin, mutta mummin mielestä jokaisen perheen on kannettava ristinsä. Isän vastuu lapsista kasvaa, kun äiti saa keskenmenon ja joutuu siitä johtuvan masennuksen vuoksi sairaalaan.

Isovanhempien maailmaa leimaa vahva uskonnollisuus. Mummi puhuu kielillä ja koittaa paikata lastenlastensa käymätöntä pyhäkoulua kotikonstein. Välillä vieraillaan lasten äidin ja Mervi-tädin nuoruudessa, jossa syntiä oli kaikki muu kuin kirkossa käynti, mutta uskonnolliset viitteet ovat (tahallisesti?) sekavia. Mummi osoittaa kiinnostusta ainakin ortodoksisuuteen ja helluntailaisuuteen, mutta paikallisen seurakunnan jähmeä järjestys ja käyttäytymissäännöt vaikuttavat luterilaiselta. Siljan Barbiesta tulee nunna, jota Ken käy edelleen uskollisesti tervehtimässä luostarissa.

Barbileikit, sadut ja lasten itse keksimät lorut valaisevat muuten arkista, melankolista ja paikoitellen synkän raivokastakin kerrontaa. Vanhempien ero lymyää horisontissa, mutta äidin voimat eivät tunnu riittävän edes eroamiseen. Juonellisesti kirjan tarina on todennäköisesti puolen tuon ajan suomalaisten perheiden hajoamistarina. Mies on väkivaltainen ja viinaan menevä. Nainen kokee olonsa alistetuksi ja ahdistetuksi nyrkin ja hellan väliin. Kiinnostavat nyanssit ovat tässä teoksessa kaikkialla muualla kuin juonessa, josta voisi jopa kysyä, miksi kirja on kirjoitettu.

Samastumispintaa lasten tarinaan löytävät varmasti kaikki tuona aikana eläneet kulttuurisista nyansseista. Jugurttipurkkipuhelimet pirisevät kuumina, ja synttärilahjaksi tyttölapsi voi saada ristipistotyön. Virve Rosti tuo ankeaan tupaan elämisen makua, ja Mervi-tädin miehenmetsästystä tahdittaa Besame mucho. 

Stormin tyyli on niin vihjaavaa ja reikäistä, että lukija saattaa kokea hämmennystä lankojen punojana. Pyrkimys minimalistiseen kerrontaan on aina ihailtavaa, eikä tätä teosta ainakaan voi luonnehtia ”lukuromaaniksi” (mikä on mielestäni ankein titteli ikinä proosateokselle). Storm on selkeästi asettanut tälle tekstille taiteellisia tavoitteita, ja mennyt taide edellä. Hänen taustansa draaman maailmassa näkyy dialogien napakkuutena ja lasten herkkyyksien tulkitsijana.

Romaani taatusti kolahtaa sellaiseen lukijaan, jolla on juuri nyt menossa joku herkistymiskausi oman lapsuuden vaiheiden käsittelyssä. Minulla ei taida olla, koska kaipasin teokseen lisää sisältöä. Tekstissä oli joitain huikean hauskoja tarinan pätkiä ja allegorioita, kuten yllä lainaamani Tytti Paskarin seikkailu yhteiskunnan ylemmillä sektoreilla, mutta muuten yhteiskuntaa ei ole olemassa tämän tiiviisti yhtä pitävän suvun ja perheen universumissa. Ei myöskään ole laajempaa historiaa tai poliittista kiinnostusta.

Mietin alussa, onko teos kirjoitettu lapsille, nuorille vaiko aikuisille. Luulen,  että se voikin miellyttää kirjailijaa (s.1978) nuorempaa lukijakuntaa, jotka osaavat arvostaa lähihistorian havinaa eri tavalla kuin meitä, jotka ovat eläneet tuossa suhteellisessa niukkuudessa.

Korpipörön etelänreissu

IMG_1445Kauko Röyhkä on ollut minulle tunnetumpi muusikko kuin kirjailija, vaikka hänen musiikkinsa tuntemukseni jää tunnetuimpiin hitteihin. Mahdollisesti olen lukenut häneltä yhden teoksen 2000-luvun alussa, aikana, jolloin vapaa-ajan lukemisestani ei ole jäänyt pysyviä muistijälkiä. Röyhkän kirjallinen tuotanto näyttää kiinnostavan monipuoliselta, ja vähemmän egosentriseltä. Teosta Lapinpoika (LIKE, 2016) luulin omaelämäkerralliseksi, mitä se tuskin oli millään muotoa, kun Röyhkän elämän koordinaatteja tutkailee. Röyhkä ei ole edes Lapista kotoisin, vaan on syntynyt Valkeakoskella ja viettänyt varhaiset vuotensa Oulussa. Ilmeisesti kiinnostus Lappiin ja lappilaisiin ihmisiin on kasvanut elämän varrella.

Lapinpoika on suht perinteinen, realistinen nuoren miehen kasvukertomus, joka ajoittuu vuodesta 1973 1990-luvun laman syövereihin, aikaan, jolloin menestyvillä liikemiehillä oli jo nmt-puhelin. Päähenkilö Simppa asuu tarinan alussa jossain Lapin käsivarren pitäjässä, josta jo silloin muutetaan massoittain pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin. Hän on nykykieltä mukaillen syrjäytymisvaarassa: oppikoulun ja armeijan jälkeen nuorelle miehelle ei ole löytynyt virkaa eikä koulupaikkaa. Hän asuu boheemin kasvatti-isänsä kanssa 1800-luvun hirsimörskässä, ja suurkuluttaa kylän kirjastoa. Lojaalius  kasvatti-isää, eno-Aapia kohtaan pitää häntä kylillä, sillä Aapin voimat eivät enää riitä kaikkiin askareisiin. Aapin kuoltua saappaat jalassa Simpalla ei enää ole kylillä muuta kuin koira. Hän kokee itsensä ”korpipöröksi”, eikä varsinaisesti kaipaa maailmalle, mutta maailma pakottaa hänet lähtemään. Viesti on selvä: ”Muuta tai hautaudu tänne, kunnes kuolet.”

Elämänsä aikana Simppa tulee olemaan kolmen naisen loukussa. Vuonna 1973 naapurin hylkytaloon tulee lomailemaan kolmen hippitytön jengi, ja tyttöjen perässä Simppa saa lähdettyä etelään, vaikka ei tiedä näiden osoitteita tai koko nimiä. Tytöt ovat The Roosters-nimisen yhtyeen bändäreitä, ja Simpalla on älliä löytää kolmikko bändin keikalta Helsingistä. Simppa on rakastunut tytöistä hipeimpään, Sonjaan, mutta alkaa seurustella käytännöllisen Minnan kanssa. Minna tietää tarkkaan, mitä elämältään ja tulevalta mieheltään tahtoo, mutta funktionaaliseen perhe-elämään ei välttämättä mahdu parisuhde. Kiltti Simppa ei osaa vaatia suhteeltaan enempää kuin mitä vaimo sanelee, mutta hän löytää lohtua vuosien varrelta sekä menestyvästä juristi-Essistä että ajelehtivasta haaveilija-Sonjasta. Asetelmasta on vaikea repiä perinteistä uskottomuusdraamaa, niin naisten johdateltavissa Simppa on. Ja varsinkin, kun Simppa pitää vaimonsa ystäviä salarakkainaan, asetelma ei vaikuta kovinkaan seikkailulliselta.

Teoksen pääjuoni oli lopulta simppeli, enkä oppinut paljoa Simpan naisseikkailuista. Sen sijaan kotikylän universumin kuvaus ja myös pääkaupunkiseudun raksamiesten keskinäiset kahnaukset kiinnostivat. Ystävyys amiskan raksalinjan Ripeen kestää tämän kuolemaan saakka, ja Lapinpoika onnistuu hommaamaan alkoholisoituvalle kaverilleen töitä, vaikka tällä on puujalka. Röyhkä kirjoittaa maailmasta, jossa työ edelleen oli itseisarvo, ja jossa erilaisia kuntoutuksia ei ollut tarjolla niillekään, joilta puuttui toinen raaja. Työelämässä siedettiin paremmin puutteellisuutta, vaikka töissä ryypiskelevää Ripeä ei telineille voitu päästää puolenpäivän jälkeen.

Teoksen ajankuva on tarkkaa, mutta samalla lempeää. Kirjaston lisäksi nuoren Simpan maailmankuva muokkautuu lähinnä hylkytaloihin jääneiden viihdelukemistojen kautta. Hän kuulee homoseksuaalisuudesta Hymy-lehden Monsieur Mosse-uutisoinnin kautta, ja pelkää junassa vieraiden miesten lähestymisiä. Helsingissä miehiä pelotellaan naisista, jotka käyvät Club Safarilla hakemassa itselleen neekerisankkerin. Simpan naiset, Minnaa lukuunottamatta, jatkavat festareilla bailaamista kypsempään ikään saakka, mutta Simppa päätyy kohti elämää, jossa Avotakka säätelee haaveita, vesisängyt lotisevat ja paidan rinnuksiin ilmestyy krokotiilinkuvia.

Olen itsekin elänyt kultaisen 70-luvun pikkulapsena, ja pystyin heittäytymään tuon ajan nuorten aikuisten vapaudenkaipuuseen. Myöhempien vuosikymmenten materialismi ja elämäntavan kaventuminen kotikeskeiseksi kuluttamiseksi jopa vähän masensi. Teos oli lämminhenkinen, armollinen ja salliva, ja sen maailmaan pystyy samastumaan, vaikka ei olisi koskaan ollut rockkeikan bäkkärillä tai keikkabussissa. Silti koin, että teos todennäköisesti puhuttelee eniten 50-60-luvuilla syntyneitä lukijoita, eli se tuntui ikäpolviromaanilta. Itse olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos päähenkilö olisi ollut enemmän yhteydessä Lappiin odysseiansa aikana. Olisin siis kaivannut kirjaan enemmän Lappia, vaikka minulla ei ole mitään Vantaan lähiöitä vastaan.

Romaanissa liikuttiin samoilla korkeuksilla kuin äsken lukemassani Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäässä. Tässä tyhjentyvää kylänraittia lähestyttiin vakavan elegisesti, ja luontosuhde nousi päähenkilön keskeiseksi voiman lähteeksi. 70-luvulla kyläläisiä ei eroteltu etnisen alkuperän mukaan, vaikka olin lukevinani kuvatut henkilöt ei-saamelaisiksi ”lantalaisiksi”. Pidin kyllä Röyhkän kerronnallisesta maltillisuudesta syrjäkylän hahmojen maalauksessa: tyypit olivat tolkullisia, eivätkä viina- ja seksijutut menneet överiksi. Usein Itä-Suomen syrjäseutujen kuvauksissa mennään pidemmälle kohti Ryysyrantaa, mikä on saattanut myös olla todenmukainen maantieteellinen ja mentaalinen ero.

Uskallus koputtaa oveen

img_1174Joel Haahtela on jäänyt minulle toistaiseksi etäiseksi tuttavuudeksi, vaikka taannoin lukemani, Raija Siekkisen mystisestä kirjailijapersoonasta kertova Katoamispiste (2010) olikin hieno elämys. Takavuosina minulla on jäänyt jokunen Haahtelan teos kesken johtuen niiden äärimmäisestä runollisuudesta ja eteerisyydestä. Tuolloin elämässäni taisin arvostaa poliittisempia romaaneja.

Nyt luin häneltä tuoreimman teoksen, Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017), joka käsittelee 1950-70-lukujen helsinkiläisiä taidepiirejä. Päähenkilö Visa on niiden keskellä oman polkunsa kulkija, jota kiinnostaa enemmän rehellisyys itselle kuin uusimmat trendit. Maalarina hän arvostaa italialaisia ja hollantilaisia klassikkoja ja suuria pintoja. Hän maalaa Bolognan kaupungin alamaailman hahmoja siinä missä suomalaisia amputoituja sotaveteraanejakin. Maine ja kunnia eivät kestä hänen urallaan pitkään, mutta hän pääsee Vapaaseen Taidekouluun opettajaksi ja sitä kautta Teknilliseen korkeakouluun lehtoriksi. Visan elämäntarina ei sinänsä ole kovin hätkähdyttävä; taitelijana hän elää tasaista, työteliästä elämää. 60-70-lukujen poliittinen kuohuntakaan ei läpäise hänen taikamaailmaansa, vaikka ihmiset hänen ympärillään siihen raivokkaasti osallistuvat.

Teoksessa eletään vaatimatonta elämää Eiran Luotsikadulla. Visan äiti on yksinhuoltaja ja elättää poikaansa työssä lennättimessä ja ompelijana. Muistoihin eteläisestä Helsingistä ei liity mitään elitististä, vaan naapurustoa elävöittää lähinnä sotaveteraanien proteesipaja. Suhde äitiin pysyy lämpimänä, ja äiti pyrkii tukemaan aikuisen poikansa taiteilijanuraa niin paljon kuin kykenee. Työläispojaksi Visalla on yllättävän hyvä itsetunto, ja maailmallakin hän pärjää maailmanmiehen elkein.

Pidin kirjassa eniten Italian pitkän opintomatkan kuvauksesta, jossa paikallinen elämänilo ja opiskelijaradikalismi pääsevät oikeuksiin. Visa fantasioi vanhemman rouvashenkilö Chiaran pelastamisesta porvarillisesta häkistään, mutta saa yrityksessään lähinnä aikaan tahatonta komediaa. Bolognasta tulee miehelle arkinenkin koti, mutta haltioitumisen hetkiä hän kokee Assisissa ja Venetsiassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu kuolevan maalarimestari Morandin luona, jonne Visa vain tupsahtaa sisään kadulta. Mies ei ole aina rohkeuden perikuva, mutta hänellä on rohkeutta koputtaa itselleen ennen tuntemattomia ovia.

Haahtela on runollisten kollaasien rakentamisen mestari. Visan aarteisiin kuuluu merkillisiä esineitä, kuten paikannäyttäjän koppalakki, kuolleen ystävän sideharsomytty, psalmi 130:n illuminaatio, ja lukuisia kappaleita Tohtori Zivagosta. Hänelle lähetetään rosmariinia kirjekuoressa Italiasta, ja hän arvostaa viikunoita ja artisokkia hedelmällisyyden ja perisynnin symboleina. Värien kokemisen intensiteetti on välillä jopa pakahduttavaa, kuten kypsän iän matkalla Marrakeshissa:

”Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu. Tähdet taivaalla luovuttivat valonsa ja meri olisi sininen juuri häntä varten.”

Onneksi teksti ei kuitenkaan koostunut pelkästä taidemaalarin työn kuvauksesta, vaan muiden maailmojen ongelmat ja poliittisetkin kriisit noteerataan. Välillä koin lievää puutumista maalaustekniikan kuvauksen paljouden ympärillä, ja varsinkaan taidekoulujen miesten keskinäiset kamppailut arvostuksesta eivät niin sytyttäneet. Sellaiselle lukijalle, joka on opiskellut kyseisessä opinahjossa, teksti varmasti aukenee aivan eri tavalla.

Jos lukija pitää Hannu Väisäsestä ja Kjell Westöstä, hän taatusti pitää myös tästä teoksesta. Aidosti globaalin kulkurin ja lievästi nurkkapatriootin pääkaupunkilaisen hahmot yhdistyvät herkullisesti Visan hahmossa, ja Haahtela myös osoittaa, että mainiota proosaa voi kirjoittaa myös henkisesti tasapainoisista ihmisistä. Kaiken kaunokirjallisuuden ei tarvitse kulkea mielen äärirajoilla ja kaltevilla pinnoilla, vaan joskus lukunautinto voi koostua myös onnellisuuden muruista. Sekään, että päähenkilö on aidosti läheisistään välittävä ja hyvään pyrkivä, ei välttämättä tee teoksesta naiivia. Taide, niin maalaus- kuin sanataide, saa myös eheyttää ja hoitaa, ja se voi tehdä niin sortumatta halpoihin aforismeihin ja elämäntapaoppaiden kliseisiin. Ottaisin siis tämän kirjan osaksi kirjallisuusterapian kurssia, sillä teos voi hoitaa monenlaisia ihmisiä, myös niitä, jotka eivät vello akuuteimmassa kriisissä.

Hyvinvointivaltion retonki on rikki

img_1141Savolaisuus on mielentila, ja ennen kaikkea savolaisuus elää kielessä. Voiko savolaisuutta koskaan olla liikaa, siitä voidaan vääntää kättä puhelinmyyjien pomojen ja kielenhuoltajien välillä. Savolaisuus voi olla brändi, jolla ikävätkin asiat saadaan kuulostamaan lupsakammilta, emmekä ole koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, pärjääkö savolainen paremmin käytettyjen autojen kauppiaana vaiko pääministerinä.

Antti Heikkinen on ottanut savolaisuuden voimavarakseen, mutta hänen savolaisukkonsa eivät ole pelkkiä karvahattupäisiä lämpimikseen höpöttäjiä Matkahuollon baarissa. Heikkisen romaanissa Matkamies maan (Siltala, 2016) pohjoissavolainen kunta on lakkauttamassa terveyskeskusta ja vastaanottamassa turvapaikanhakijoita jo suljettuun ammattikoulun kiinteistöön. Kuten arvata saattaa, muutokset eivät miellytä kaikkia kuntalaisia, ja varsinkin nuoret miehet kokevat tulleensa petetyiksi. Muukalaisvihaa on liian helppo lietsoa naiskysymyksellä. Kylän pahin rasisti on perheenisä, koulun kiinteistönhuoltaja ja vihabloggari, joka vakavissaan suunnittelee amiskan rakennuksen tuhopolttoa. Isänmaallisten pieni piiri kokoontuu punomaan juoniaan erään kerrostalon kerhohuoneelle. Myös sotaveteraanikorttia käytetään kansan syvien tuntojen nostattamiseksi.

Kirjassa on monta juonta, joista vain yksi liittyy pakolaiskriisiin. Toinen vahva juoni liittyy harrastelijateatteriin, joka on toiminut parisuhteiden mustasukkaisuuden kestolähteenä jo vuosikymmenien ajan. Nyt teatterissa harjoitellaan Macbethiä savon murteella, joka toimii tarinan peilinä traagisten tapahtumien auki kiertyessä. Kirjassa on kaksi tasoa, nykyhetki ja 70-luku, hyvinvointivaltion rakentamisen ja purkamisen aikakaudet. Kirjan päähenkilöiden parisuhdekriisit vaikuttavat hämmentävän samansuuntaisilta vuosikymmenestä toiseen, vaikkakin 70-luvulla kylän henki oli optimistisempi.

Heikkinen on monisanainen, tajunnanvirtaa häpeilemättä hyväkseen käyttävä virtuoosi, jonka helmasyntinä ovat liian pitkät kappaleet ja monologit. Paikoitellen teksti oli katkeamatonta jöötiä, jossa mieli teki ottaa äidinkielen opettajan punakynä esiin, tai pikemminkin synnytyspihdit. Se tuntui jopa viimeistelemättömältä, ja mieleen tuleekin, onko tässä tartuttu suurella innolla ajankohtaiseen teemaan, joka mahdollisesti vanhenisi, jos tekstiä olisi alettu editoida. Varsinkin Macbeth-sitaatit, 96-vuotiaan Auliksen dementiapuhe ja Mannerheimin toinen tuleminen olivat haasteellista luettavaa. Kirjassa oli uuvuttavia kohtia, joita luin vain kursorisesti, sillä kaikki ei palvellut juonen kehitystä. Ylilyönnit eivät edes tuntuneet postmodernilta kikkailulta, vaan enemmän toimituksen puutteelta.

Minulla on kanttia esittää näinkin rankkaa kritiikkiä, koska aidosti pidin kirjasta ja koin saavani siitä paljon irti. Kirjaa on kehuttu ”tolkun äänenä” erityisesti suhteessa ns. pakolaiskriisiin ja vihapuheen nousuun. Mikä sitten on ”tolkkua”, siitä voidaan olla montaa eri mieltä. Itse valitettavasti olen jäänyt koukkuun rasistisen Suomi Ensin-friikkisirkuksen seuraamiseen YouTubessa, ja mieleeni on syöpynyt eritoten video Savosta, Siilinjärven syksyisestä mielenosoituksesta, jossa ilmapiiri oli erityisen aggressiivinen kahdessa leirissä. Lapsuudesta tutun paikkakunnan vihanpito hämmensi, mutta muodosti myös taustan tälle lukukokemukselle. Kuinka helppoa onkaan agitoida elämäänsä pettynyttä nuorisoa väkivaltaan, kun elämä ei tunnu tarjoavan muita kicksejä kuin internetin varjoelämän ja siideripöhnää. Tyhjä ammattikoulu on tässä vahva symboli menetetystä tulevaisuudenuskosta.

Kirjan nimi viittaa suomalaisen virsiperimän kestohittiin, virsistä masentavimpaan, mutta myös mahdolliseen lohdun lähteeseen. Teoksessa todellakin kuollaan enemmän kuin synnytään, eivätkä kaikki kuolemat ole luonnollisia. Körttiläisyys toimii teoksen taustavirityksenä, mutta ei välttämättä aukene kaikille lukijoille. Varsinkin vanhempi sukupolvi etsii tässä kadonnutta uskoaan, rukoilee yksityisesti haparoiden ja purkaa taivasikäväänsä enkelinkuvioisiin hautakynttilöihin. Timosen leskipapan ja vastaanottokeskuksen Alin yhteinen rukoushetki rivitalon takapihalla oli koskettavaa luettavaa, sillä siinä matkattiin kielen ulkopuolelle.

Kirjan vahvuus piilee siinä, että hyvyys ja pahuus eivät esiinny siinä mustavalkoisina. Kaikilla päähenkilöillä on omat synkät salaisuutensa, osalla myös vaietut rikoksensa, joiden piilottelu on muokannut heitä. Osa tyypeistä ei tunnu kehityskelpoisilta, eli heissä pahuus on voittanut hyvyyden lopullisesti. Osalla taas pahuus on olosuhteiden sanelemaa harkinnan sumenemista, jota kadutaan vuosikymmenienkin jälkeen. Monilla hahmoilla elämän vahvin voima on katkeruus, pettymys siitä, että nallekarkit eivät ole menneet tasan elämän pelissä. Katkeruus on enemmän kuin seksuaalista mustasukkaisuutta, sillä oma puoliso on varsinkin vanhemmille pareille vieras maaperä. Pienen paikkakunnan kaikki energia tuntuu menevän pettämisten kyttäämiseen, ja tämä parisuhdemalli periytyy sukupolvesta toiseen.

Minulle lukukokemus oli enemmän terapeuttinen kuin taiteellinen. Koin tätä lukiessani pääsevän jonkinlaiseen välitilinpäätökseen aikamme hengestä ja isänmaallisuudella ratsastavien ääriliikkeiden perimmäisestä motivaatiosta. Heikkinen ei jätä lukijaansa vellomaan epätoivon suohon, vaan antaa lievää toivoa myös kotikylän raittia tallaamaan jääneille amiskaviiksille. Vaikka kirjan kansi on synkeä ja antaa vaikutelman maailmanlopun tunnelmista, teoksen ilmapiiri on kirjavampi, moniääninen ja kaoottisuudessaan salliva. Lukijaa ei päästetä helpolla kielen eikä rakenteen tasolla, mutta vaivannäkö kannattaa. Yhteiskunnallisen syvääluotauksen lisäksi teos opettaa juurevia ilmaisuja, kuten juivelo, litmake, kuljake ja lötjäke. Voimme myös arvuutella, mitä on telkkuaminen, komhoijaaminen, täpästäminen tai hojellus. 

Täytynee lukea Heikkisen esikoisteos Pihkatappi pian jo kielikylvyn vuoksi.

 

Pupari maailmankartalle!

tuulen-sukuViime vuonna haltioiduin Satu Grönroosin Jyväskylään sijoittuvasta romaanista Lumen syli (Atena, 2012), ja nyt sille löytyi jatkoa teoksessa Tuulen suku (Atena, 2016).

Tapaamme jatko-osassa päähenkilö Helmin kolmetoistavuotiaana teininä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä keskimmäinen lapsi, vekkuli isoveli on muuttanut Ruotsiin. Lapset ovat syntyneet perheeseen miltei neitseellisesti ja ikäerot ovat suuret. Isyyskysymys on yksinhuoltajaäidille liian arka.

Perhe on muuttanut Harjun takaisesta puutalosta uutuutta hohkavaan Pupuhuhdan lähiöön, jossa betoniset puput seikkailevat leikkikentillä ja koulun pihalla. Modernin keittiön ja kylpyhuoneen onni on käsinkosketeltavaa, vaikka kerrostalossa joutuukin sopeutumaan monenlaisiin ääniin ja ihmiskohtaloihin. Talossa asuu juoppoja, vanhojapiikoja ja jopa yksi chileläinen pakolaismies, Alfonso. Alfonso ei kestä möykkäämistä käytävillä, vaan tulee usein moittimaan suomalaisia naapureitaan turhista äänistä.

Tarinassa eletään 70-luvun keskivaihetta, Abban nousukautta. Helmi on saanut sydänystävän naapuristaan koreografi-Mervistä, ja tytöt harjoittelevat tanssejaan leikkisällä vakavuudella. Englannin taitokin karttuu, kun opiskellaan keskeisiä sanoituksia. Helmille koulunkäynti on vakavaa puuhaa kaupungin kunnianhimoisessa tyttökoulu Tipulassa samaan aikaan, kun muissa kouluissa opiskellaan jo peruskoulun hengessä unisex-malliin.

Teos on kirjoitettu vielä satumaisemmin kuin Lumen syli; siinä pääsee fiilistelemään monien lastenkirjallisuuden klassikkojen kuten Maija Poppasen ja Tirlittanin hengessä. Teini-ikäisen Helmin ja kuusivuotiaan Sofian tilanne olisi tämän päivän lastensuojelumentaliteetin hengessä varsin huolestuttava, sillä heidän äitinsä katoaa kuin tuhka tuuleen. Perheeseen tulee ruokahuollosta ja siivouksesta vastaamaan epämääräinen Nainen, joka leijuu tarinan yllä herkullisena jokerina. Kunnan sosiaalihuoltokaan ei ole Naisen tekemisistä vastuussa. Naisen tekemät sörsselit ovat niin pahoja, että sisarukset jäävät pitkälti selviytymään keskenään moneksi viikoksi, vaikka Nainen nukkuukin äidin lakanoissa. Tytöillä on muitakin, vaihtoehtoisia äidinkorvikehahmoja, mutta keskeisissä kysymyksissä Helmi jää siskonsa huoltajaksi. Lopulta Helmi ja Nainen saavat sovittua, että Nainen huolehtii kodin kasveista ja Helmi ruoasta.

Juonta en paljasta sen enempää, eikä juoni teoksessa tunnu muutenkaan keskeiseltä, vaan tässä mennään enemmän tunnelmista toisiin. Teos tarjoaa monia sydäntä syrjäyttäviä momentteja, joista kuitenkin selvitään pienemmällä harmilla. Pidin siitä, että pahat paikat Puparin raiteilla ohitettiin jokseenkin vähäeleisesti. Helmin kasvu naiseksi on vain sivujuoni, josta hän tuntuu selviytyvän kohtuuhyvin omin voimin. Tuulella käyvältä äidiltään hän ainakin oppii sloganin. ”Miesten perään ei itketä. Seuraava linja-auto tuo uuden.”

Tuulen suku oli edeltäjäänsäkin tiivistetympi, maagis-realistinen tarina, jossa käydään syvissä vesissä ilman liikaa draaman tarvetta. Dialogin kehittäjänä Grönroos on virtuoosi. Historiallisuus on ilmavaa, pieniin vinkkeihin voi lukija tarttua halutessaan, mutta asioita ei selitetä puhki. Tässä tyttöjen olohuoneessa oli vaikeuksista huolimatta helpottavan hyvä olla. Kirjan luettuani jäi tunne, että Helmin ja Sofian myöhemmistäkin vaiheista haluaisin kuulla lisää.