Ei juhannusta ilman rähinäukkoja

Teos: Heikki Turunen: Simpauttaja (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Esa Saario

Juhannusviikon tunnelmiin kuuluu joku suomalainen maalaisklassikko, ja oma hittikirjani tällä saralla on ilman muuta Heikki Turusen Simpauttaja. Olen nähnyt tämän leffan ainakin viisi kertaa, ja kirjan olen lukenut aiemmin vain kerran, todennäköisesti tällä vuosikymmenellä. Vielä en ole nähnyt Simpauttajaa teatterin lavalla, mutta kesäteatterin valtavasta tarjonnasta tuo näytelmä kelpaisi millaisena sovelluksena tahansa.

Nyt en pitkästytä ketään perinteisellä arviolla kirjasta, joka ei kaipaa ”nostoa”: lukijat löytävät kyllä tiensä sen luo ilman ylistäviä sanojani. Minulle kirjassa omakohtaista on se, että kylä, jonne tarina sijoittuu, Vuonislahti nykyisessä Lieksassa, on isoäitini synnyinpaikka. Olen kuunnellut kylään liittyviä juttuja myös kirjan ulkopuolelta, tosin eri vuosikymmeniltä. Simpauttaja sijoittuu 1970-luvun alkuun, jolloin mummoni ei enää kylässä käynyt, eikä siellä muutenkaan ole meillä sukulaisia jäljellä.

Kirjan kuunteleminen antaa mahdollisuuden keskittyä enemmän sen kielelliseen antiin kuin juoneen. Murrepuhe on runsasta, ja nuoriso käyttää v-sanaa varsin railakkaasti, varsinkin Imppa uhmatessaan autokraattista isäänsä Hilppaa. Seksuaalinen rehvastelu kuuluu kylän miesten repertuaariin ylisukupolvisesti Mikko Ryssän baarissa. Vanhemmat ukot arvuuttavat, ovatko jo menneet ”kunttaäijiksi”.

En aiemmin huomannut, kuinka suuri rooli Jouko Turkalla on teoksessa. Häneen viitataan ainakin kahdesti, sillä hän on työttömän vasemmistolaisen toimittaja-Jompan suuri idoli. Turkka siis toimi nuorena Joensuun kaupunginteatterin johtajana 1968-72. Potkut tästä tehtävästä saatuaan hän oli vasta 30-vuotias, ja tuossa vaiheessa hyvin aktiivinen kommunisti. Kirjan Jomppa on myös saanut potkut toimittajan työstä ilmeisesti Karjalaisesta, ja maleksii kylillä kilinäkassien kanssa kaikkien riesaksi. Hän käy myös kiusaamassa kylän kirjastonhoitajaa, ja vaatii valikoimiin Marxia ja Brechtiä – juuri Brechtin Äiti-näytelmän esityksestä käytiin tuohon aikaan Joensuussa teatterisotaa, kun näyttelijät menivät lakkoon Turkan epädemokraattisista näytelmävalinnoista.

Simpauttaja on hurja uskottomuusdraama (Simpauttaja, Kuuno ja Julia), siinä on vahva mielenterveydellinen ulottuvuus (Oton kohtalo), mutta eniten luen sitä kertomuksena maaseudun nopeasta murroksesta. Kylän vanhuksista osa on uskomattomia jääriä, kuten kunttaäijä Hilppa, tai rapajuoppoja pikkudiktaattoreja (kuten Pirtamon isäntä), mutta suuremman osan suhde nuorisoon on salliva, ja visio tulevaisuudesta optimistinen. Ehkä kirjan suosio perustuukin sen hyväntahtoiseen ihmiskuvaan: vasemmistolaisia viboja on aistittavissa, mutta Turunen ei sorru poliittiseen saarnaamiseen. ”Oikeaa” tulkintaa historiasta tai politiikasta ei ole olemassa, eikä suurimmalla osalla kyläläisistä ole aikaa vääntää moisista, sillä leipä on revittävä niukoista lähteistä.

Eeppinen juhannuskirja Simpauttaja ei ole, vaan sen tapahtumat painottuvat loppukesään. Erilaisissa kyläjuhlissa on kuitenkin juhannuksen tuntu, eikä juhlia tule ilman juhlapaikan liepeillä hoippuvia rähinäukkojen remmejä. Oikeastaan nuoren Impan tulevaisuudessa siintää kaksi vaihtoehtoa: lähteäkö kaupunkiin, vai jäädäkö Jompan kanssa hakemaan junalla kilinäkasseja etelän Joensuusta tai pohjoisen Lieksasta. Ehkä 1970-luvulla juna pysähtyi Vuonislahdella useammin kuin kerran päivässä suuntaansa. Kun viimeksi olen siellä päin käynyt, se pysähtyi sen tasan kerran. Kiskobussi onneksi näyttää edelleen olevan toiminnassa, ja se edelleen pysähtyy myös syrjäkylillä.

Kaikille kirjallisille matkailijoille voin suositella Simpauttaja-reissua sen syntysijoille, sillä siihen voi kätevästi yhdistää Kolin valloituksen. Vuonislahden kylällä on aktiivinen kyläseura, ja tarjolla on monenmoista aktiviteettia ainakin kesäkuukausina. Kuvataiteiden ystäville seudulla on eniten tarjottavaa, onhan kylällä jopa oma taiteilijatalo Hupeli (tämäkin Heikki Turusen aikaansaannos). Oma vaatimaton haaveeni olisi vielä päästä laivalla Vuonislahdelta Kolille, vanhan ajan karelianistisissa tunnelmissa.

Tarkoitukseni ei ollut tuottaa matkailumainosta, mutta kirjaa kuunnellessa tuli tarkistettua kylän tarjonta vuonna 2019. Kirjasta vielä sen verran, että tämä on yksi parhaita kuuntelemiani äänikirjoja, ja Esa Saarion ääninäytteleminen oli harvinaisen sielukasta ja luontevaa.

Mainokset

Keihäskisojen keimailijat

Teos: Nura Farah: Aurinkotyttö (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Nura Farah on Helsingissä asuva suomensomalialainen kirjailija, ensimmäinen laatuaan ja siviiliammatiltaan kemian laborantti. Luin hänen esikoisromaaninsa Aavikon tytär pian sen julkaisun jälkeen, ja nyt on teoksen jatko-osan aika. Teokset voi hyvin lukea itsenäisinä romaaneina, mutta niissä on osittain samoja hahmoja, eri vuosikymmeniltä. Aurinkotyttö sijoittuu 1970-luvulle, jolloin myös Somalian aavikolla tunnetaan jo länsimaista popmusiikkia. Lukutaitokampanjat ovat kuuminta hottia, ja kaupunkien poliittisen herätyksen saaneet älyköt matkustavat aavikon kyliin valistamaan oppimattomia aikuisia.

Teoksen päähenkilö Shamsu on yksitoistalapsisen perheen vesa, joka on päättänyt oppia lukemaan. Isällä on kaksi vaimoa, joista ensimmäinen, Luul on jäänyt lapsettomaksi. Leirillä, jossa perhe asuu, lähes kaikki ovat serkkuja keskenään, mutta muihin klaaneihin kuuluvia miehiä voi käydä salaa kuikuilemassa keihäskisoissa. Shamsun paras ystävä Zainab on ollut lapsesta saakka ihastunut tämän veljeen, mutta Shamsu itse haaveilee elämästä oman klaanin ja kylän ulkopuolella.

Aavikon kylään tulee kaupungista Madar, kansallismielinen nuori mies, joka opettaa puun alla aikuisia lukemaan. Myös Shamsu pääsee oppitunneille, vaikka kaikkien mielestä naisten opiskelu ei ole sopivaa eikä varsinkaan heidän naimaonneaan edistävää. Pian Shamsu alkaa tapailla opettajaansa salaisilla treffeillä aavikon sydämessä, mutta samaan aikaan hänelle löytyy suvun hyväksymä kilpakosija Abdullah. Rakkausavioliiton ja järjestetyn avioliiton välillä on kiperiä arvokysymyksiä, jotka eivät selity pelkällä uskonnolla tai heimokulttuurin painostuksella.

Romaani on juureva rakkaustarina, mutta länsimaisen lukijan näkökulmasta hieman ennalta-arvattava tai kiltti. Lukijan täytyykin poistua omalta mukavuusalueeltaan ja hypätä maailmaan, jossa naista on perinteisesti pidetty lehmästä hieman arvokkaampana kauppatavarana. Shamsu ei halua olla isänsä taloutta helpottava palkintolehmä, ja eniten hän pelkää joutuvansa naimisiin itseään paljon vanhemman miehen kanssa. Toisaalta jotkut hänen ystävistään nimenomaan haaveilevat vanhoista miehistä, jotta pääsisivät pian nauttimaan lesken arvostetusta asemasta.

Toki päähenkilö Shamsu kapinoi tässä romaanissa, mutta hän ei ainakaan heitä romukoppaan koko kulttuuriaan. Avioero ja lapsen huoltajuuskiista ovat varmasti olleet rankkoja asioita aavikolla kasvaneelle nuorelle naiselle 1970-luvulla, eli tässä kerrotaan edelläkävijänaisen tarinaa.

Ansiokasta romaanissa on aavikon perinnekulttuurin avaaminen ja perinteen ja modernin elämänmenon vertailu. Aavikon nuorille matka Mogadishuun merkitsee jo suurta seikkailua, mutta samalla kaupunkilaisten aikaansaamaa moraalista rappiota pelätään. Yhteisen kansakunnan, kansallisvaltion ja kansallisen tulevaisuuden ideat ovat aavikolla vielä kovin hauraita 1970-luvulla, ja tämän vuoksi sitoutuminen lukutaitokampanjoihin ei suju niiden suunnittelijoiden haluamalla tavalla.

Kielellisesti Farah tekee sen, mistä vain harva ensimmäisen polven maahanmuuttaja voi haaveilla. Hänen ilmaisunsa on tässä teoksessa sujuvampaa kuin esikoisessa, enkä olisi tietämättä kirjailijan taustoista osannut arvata tätä sellaisen henkilön kirjoittamaksi, joka puhuu suomea toisena tai kolmantena kielenään. Pidän myös äärimmäisen tärkeänä sitä, että suomensomalialaisille on nyt saatavilla omasta kulttuurista kertovaa kirjallisuutta myös suomen kielellä. Nämä romaanit välittävät täällä kasvavien nuorten kaukaisten juurten perimää ainutlaatuisella tavalla, ja teosten rekisteri on sen tyyppistä, johon myös perinteitä kannattavat ja islamiin vakavasti uskovat lukijat voivat samastua.

Pidin edelleen jo esikoisromaanissa tutustumastani runokilpailujen perinteestä, ja tässä romaanissa esitellään myös keihäskisoja, jotka eivät suuresti eroa suomalaisista vastaavista. Agraarisessa kulttuurissa onkin maailmanlaajuisia yhtäläisyyksiä, ja maskuliinisuuden osoitusten lisäksi suomalainen lukija voi hyvin samastua tässä esitettyihin karjanhoidon kysymyksiin. Tässä romaanissa naiset hoitavat kauneuttaan voilla; Suomessa sitä ehkä pidettiin liian arvokkaana tavarana ihonhoitoon, mutta jossain vaiheessa karjatilojen emännät alkoivat käyttää Tummelia. Voin arvostus oli kiinnostava anekdootti, ja pidin myös ruokakulttuurin laajemmista kuvauksista.

Maahaasteessa olen kohdassa 65/196: Somalia.

Kaipuu mahtuu puvuntaskuun

Teos: Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia. WSOY, 2013

Käännös: Minna Kumpulainen

Tänään lukitsin itseni kodin ulkopuolelle, ja kännykästäkin oli akku loppu. Ongelmaa lähdin ratkaisemaan Metso-kirjastoon, jossa sain puhelimen latauksen aikana luettua yhden rastin maahaasteeseeni. Teoksen poimin suht randomilla kirjasuositusten hyllystä, eikä se kansitekstin kuvauksen perusteella herättänyt suurta intohimoa.

Olisin halunnut lukea kirjan Libyasta, joka on Hisham Matarin (s. 1970) vanhempien kotimaa ja jossa tämä kosmopoliitti kirjailija on viettänyt lapsuuttaan. Tämä hänen toinen teoksensa sijoittuu kuitenkin Egyptiin, Britanniaan ja Sveitsiin. Egyptissä vietetään aikaa puolet tarinasta, ja keskeiset hahmot ovat egyptiläisiä. Matarin esikoisteos In the Country of Men taas sijoittuu Libyaan, eli hänessä on potentiaalia tulla luetuksi haasteeni kahteen kohtaan. Minulla on hyllyssäni jo luettuja egyptiläisteoksia, eli jopa tiedän jotain maan kirjallisesta historiasta. Tämäkin teos on monella tapaa ”sisäpiirin” kommentaari maan poliittisesta tilanteesta 1970-luvulla, joten kyllä se kelpaa minun kriteereilläni Egypti-rastin suoritukseksi.

Teoksen kertoja on nuori kairolainen Nuri-poika, jonka äiti kuolee tämän ollessa 12-vuotias vuonna 1971. Nurin vanhemmat, varsinkin isä, ovat maailmalla viihtyviä kosmopoliitteja, ja isä edustaa poliittisilta kannoiltaan monarkiaa kannattavaa oikeistolaista siipeä. Islamin ja sosialismin vallatessa maan älymystöpiirejä rikas poliitikkoisä kokee joutuvansa ahtaalle, ja näin hän on rakentanut itselleen toisen, eurooppalaisen varjoelämän. Nuri ja hänen äitinsä ovat päässeet osaksi tästä kulutuskeskeisestä dekadenssista vain loma-aikoina, kun taas isä päivystää puolet vuodesta Genevessä, ja sukkuloi muuten Pariisin ja Lontoon väliä.

Tultuaan leskeksi isä löytää nopeasti uuden morsiamen Aleksandrian jetset-piireistä. Nuori kaunotar Mona on puoliksi egyptiläinen, puoliksi britti, joka osaa pelata pooloa, tennistä ja golfia. Nuri ihastuu Monaan päätäpahkaa, eikä ymmärrä, miksi tämä 26-vuotias deittailee nelikymppistä ukkoa. Mona on iältään Nurin ja isän puolivälissä, ja lähettää eroottisia signaaleja mahdollisesti tiedostamatta myös ottopoikaansa kohti. Samalla hän tuoreen äitipuolen auktoriteetillä taivuttaa pojan isän lähettämään tämän Englannin maaseudulle sisäoppilaitokseen, koska hänen mukaansa vain Daleswichin koulu voi tehdä hänestä isänsä mittaisen miehen.

Kun isä sitten katoaa Genevessä, ei lähipiirillä ole muuta selitystä tapahtuneelle kuin että Egyptin vasemmistolaiset voimat ovat orkestroineet kaappauksen. Sveitsin poliisi on hampaaton, eikä perheen lakimieskään voi paljoa auttaa. Nuria ja Monaa valmistellaan hyväksymään miehen mahdollinen kuolema, ja jossain vaiheessa poika tulee tietoiseksi perintöosuudestaan. Nuoresta naisesta tulee pojan huoltaja, ja hän muuttaa Lontooseen ollakseen lähempänä suojattiaan.

Minulle tuli romaanista sellainen olo, että kirjailijalla on mahdollisesti ollut materiaalinaan tosi tarina, jolle hän on halunnut pysyä jollain tasolla uskollisena. Tämän vuoksi romaani on vähäeleinen, toteava ja epädramaattinen, eikä juoni lopulta ole kovin kummoinen. Nautin eniten Kairon arkielämän kuvauksesta Zamalekin asuinalueella, jossa asunnoista on näkymät Niilille. Perheen palveluskunta tuntui aidoimmilta henkilöhahmoilta, kun taas Nurin isän lähipiiri rypee etuoikeuksissaan niin, että hahmot jäävät kovin yksiuloitteisiksi. Isän ja pojan herkkuhetket koostuvat fondue-illallisista niin Sveitsissä kuin Lontoossa, ja miehen malli välittyy mittatilauspukujen ja manikyyrien kautta. Toki Nuri on kiintynyt isäänsä, ja suree tämän katoamista edelleen toivoen jälleennäkemistä. Orpo poika ei kasva kapinalliseksi, vaan jatkaa elämäänsä isänsä toivomassa sapluunassa.

Luulisin, että romaanin älyllinen haaste on saada lukija vertaamaan 1970-luvun poliittisia suhdanteita nykypäivän tilanteeseen. Teos on julkaistu alun perin vuonna 2011, jolloin arabikevät kuohusi kiihkeimmillään Egyptissä; todennäköisesti se on kirjoitettu näitä tapahtumia ennakoiden sen aattona. Kasvavan nuoren näkökulma on kirjassa maltillinen, eikä siinä pyritä selittämään lukijalle kaikkia taustatekijöitä. Ainakaan Mataria ei voi syyttää turhasta psykologisoinnista, eikä sentimentaalisesta vellomisesta. Nuri on henkilö, joka selviää kriisistään, ja osaa ottaa myös välimatkaa kotimaansa politiikasta.

Matarin kirjoitustyyli on selkeää ja jouhevaa, jopa siihen pisteeseen saakka, että se vaikuttaa hahmoihin neutralisoivasti. Luin tämän kirjan kirjaston aulassa parissa tunnissa, ja koin oivalluksen vain yhdessä kohdassa, jossa Nuri kommentoi aikuisena brittien piilorasismia. Hänen mukaansa brittien tapa puhua arabikavereistaan on niin omahyväisen alentuvaa, että se muistuttaa sitä häpeää, kun seurassa joku pidätyskyvytön vanhus piereskelee ja muut yrittävät teeskennellä, etteivät huomaa sitä. Tästä huolimatta nuori mies jää opiskelemaan Lontooseen, ja valitsee pääaineekseen taidehistorian.

En rakastunut tähän teokseen, mutta tästä huolimatta saatan lukea kirjailijan esikoisteoksen Libyasta. Nyt olen maahaasteessani rastilla 61/198: Egypti.

Teos kuin salakuljetettu timantti

Teos: Kim Thúy: Ru (Gummerus, 2019)

Suomennos: Marja Luoma

Joskus yllätän itseni ja onnistun lukemaan kokonaisen romaanin käyttämättä välillä sosiaalista mediaa. Näin minulle kävi lukiessani kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn teosta Ru. ”Ru” merkitsee vietnamiksi kehtolaulua tai tuudittamista, ja ranskaksi pientä puroa tai virtaa. Sanojen kaksoismerkitys ei voisi tulla kuvaannollisemmin perille kuin tätä teosta lukiessa.

Kim Thúy on viisikymppinen esikoiskirjailija, joka on tullut pakolaiseksi Montréalin kaupunkiin nuorena tyttönä. Muuton ajankohta ajoittui 70-luvun loppupuoleen, perhe oli ns. venepakolaisia ja ehti asua ennen Kanadaan päätymistä pitkän toven Malesiassa pakolaisleirillä. Thúy kuului Saigonissa ehdottomaan yläluokkaan, hänen suvussaan oli poliitikkoja ja taiteilijoita, eikä kukaan hänen tädeistään ollut tottunut tekemään ruumiillista työtä. Näin perhe joutui kokemaan kommunistisen vallan vaihduttua omaisuuden takavarikoinnin ja henkisen nöyryytyksen. Moni sukulaisista oli ns. uudelleenkoulutusleireillä.

Minulle kirjan konteksti oli osittain tuttu, varsinkin kiinanvietnamilaisesta näkökulmasta. Olen Suomessa tavannut vanhempia naisia, jotka ovat kertoneet minulle jotain vastaavaa. Kiinalainen tausta merkitsi kommunistisessa Vietnamissa automaattisesti ”porvarillisuutta”, sillä moni kiinalainen aiemmin oli paennut naapurimaahan Kiinan vallankumousta. Myös vanhemmat kiinalaissuvut edustivat Vietnamissa yläluokkaa, ja näin heidän asemansa oli erityisen vaikea. Kiinanvietnamilaiseksi tekeytymällä tosin muutkin pääsivät pakenemaan helpommin. Thúyn perheessäkin tämä identiteetti oli hieman tekaistu, tai kiinalaista taustaa löytyi vain kaukaa äidin puolelta.

Pakotarinaan liittyy muuttuva suhde tavaraan ja maalliseen omaisuuteen. Päästäkseen maasta pois pakolaiset joutuivat piilottamaan timantteja, kultaa ja seteleitä kekseliäisiin paikkoihin, ja näin moni hommasi itselleen tekohampaita, joihin pystyi piilottamaan timantteja. Timantit ja kulta eri ruumiin aukoissa olivat kestoteema, jonka sotilaat pikkuhiljaa oppivat huomaamaan. Thúyn piilopaikka oli vanhojen tekohampaiden pinkistä muovista sulatettu rannerengas, jonka sisällä oli timantteja.

Muuten naisen suhde tavaraan helpottui. Pakolaisena hän oppi kantamaan tärkeimpiä tavaroita mukanaan, eikä ole sen jälkeen kiintynyt omaisuuteen. Kertojan elämään mahtuu äkkiliikkeitä ja juurettomuutta, ammatinvaihtoja ja lyhyitä ihmissuhteita, usein ukkomiehiin. Sukulaissuhteet ja suhteet omiin poikiin edustavat kuitenkin pysyvyyttä, ja yksi kirjan teemoista (joista olisin voinut lukea lisää) oli suhde autistiseen poikaan, joka ei pidä turhasta kosketuksesta.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Thúyn paluun tarina, eli hän pääsi takaisin kotimaahansa töihin aikuisena, ja asui maassa kolmen vuoden ajan kansainvälisissä avustustehtävissä. Millaisia tulkintoja paikalliset tekivät hänestä, naisesta, jonka aksentti oli vääränlainen, ja jonka kehon kieli ei enää muistuttanut paikallista naista. Pohjois-Amerikassa opittu itsevarmuus ja ehkä myös epänaisellisuus liikkeiden tasolla tekivät hänestä omassa kulttuurissaan muukalaisen.

Ru ei ole tyypillinen, lineaarinen omaelämäkerta, eikä varsinkaan nyyhky/sankaritarina, vaan kypsä, runollinen, kaunokirjallisesti kunnianhimoinen ja loppuun saakka viimeistelty sanataidekoru. Hiomattomuuttakin tästä timantista löytyy, eikä se pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Kirjailijan omien vaiheiden ulkopuolella huomioni kiinnittivät erityisesti kaksi teemaa, sukulaisten seksuaalinen hyväksikäyttö (joka pahenee ahtaissa asumisoloissa) ja vammaisen naisen asema. Thúy kertoo ikimuistoisesti seitsemännestä tädistään, jonka mielenterveysongelma on jättänyt hänet lapsen tasolle ja joka jää huolehtimaan äidistään vaikeissa olosuhteissa. Tämä tarina nostaa teoksen aivan eri tasolle kuin tyypillisen pakolaistarinan.

Lämmin kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta, sillä tämä on teos, jonka tulen lukemaan useampaan kertaan. Tässä oli jotain samaa kuin eräässä pakistanilaisteoksessa, josta päädyin joskus tekemään väitöskirjan. Tyylillisesti siinä on paljon ranskalaisen feministisen kirjallisuuden eleganssia, välillä koin lukevani palasia Marguerite Durasin teoksesta Rakastaja, vaikka teos ei käsittelekään valkoisen naisen ja kiinalaisen miehen salarakkautta. Varmasti se kuitenkin on enemmän postkoloniaali, eli etsii omaa ilmaisumuotoaan ranskalaisten kaanonien ulkopuolella. Huomattavaa kuitenkin on, että kirjailija kasvoi ympäristössä, jossa palvottiin ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoja koloniaalisilla klubeilla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 47/196: Vietnam. Jos Algeria-osuus oli haasteessani toistaiseksi informatiivisin maateos, tämä romaani on ollut toistaiseksi elegantein. Iloinen olen varsinkin siitä, että se on suomennettu, sillä en olisi koskaan löytänyt teosta alkuperäisellä ranskan kielellä.

Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.

Pakolaisuuden mikrohistoriaa

Heikki Hiilamo: Näkymättömät sankarit. Suomalaisten salainen apu Chilen vallankaappausten uhreille. (Into, 2018)

Chileläiset olivat vietnamilaisten rinnalla Suomen ensimmäisiä sodanjälkeisiä pakolaisia, ja heidän historiansa on monille melko tuntematonta. Heikki Hiilamo kirjoitti tietokirjan Kuoleman listat aiheesta jo vuonna 2010, mikä ainakin minulta jäi huomaamatta. Teos sai enemmän kiinnostusta Chilessä kuin Suomessa ja se käännettiin espanjaksi vuonna 2015. Hiilamo on ensi painoksen jälkeen syventänyt tutkimustyötään aiheesta, ja julkaisi toisen, laajennetun version teoksestaan viime joulukuussa. Uutta teosta varten on hankittu lisää tietoa Chilessä paikan päältä ja tehty työtä myös muun muassa STASI:n arkistossa Berliinissä.

Suomalaisilla oli 1970-luvulla toimivia kauppasuhteita Chileen varsinkin metsä- ja kupariteollisuuden saroilla. Tämän vuoksi maahan perustettiin ensimmäinen suomalaisedustusto vuonna 1972, ja huolimatta maan talouskriisistä ja sisäisestä sekasorrosta yhteistyötä suunniteltiin laajennettavaksi sosialistisen presidentti Allenden valtakaudella. Pinochetin vallankaappauksen jälkeen suomalaisten tuki chileläisille vainotuille vasemmistolaisille oli niin mittavaa, että Suomi-Chile-ystävyysseurassa oli parhaimmillaan jopa yli 100 000 jäsentä.

Kirjan tarina keskittyy pitkälti Tapani Brotherukseen, nuoreen diplomaattiin, joka toimi Chilen-suurlähettiläänä Pinochetin vallankaappauksen aikana ja sen jälkeen, ja hänen toimintaansa vasemmistolaisten toisinajattelijoiden pelastamiseksi. Suomella oli tuohon aikaan lämpimät suhteet DDR:ään, ja Chilessä se tarkoitti käytännössä sitä, että Suomi toimi DDR:n diplomaattisena suojelijana tilanteessa, jolloin Chileltä ja DDR:ltä olivat katkenneet diplomaattisuhteet. Näin Suomen avulla tuhannet chileläiset pääsivät muuttamaan Itä-Saksaan, kun taas Suomeen päätynyt pakolaiskiintiö jäi lopulta verrattaen pieneksi. Heidän historiastaan tosin olisin halunnut lukea enemmänkin. (Mahdollisesti sellaisia teoksia onkin jossain, mutta en ole saanut niitä käsiini.)

DDR oli myös monille chileläisille suositumpi muuttokohde kuin kylmä ja pohjoinen Suomi, ehkä siksi, että he luottivat enemmän avoimen kommunistiseen maahan, jonka koulutusjärjestelmä myös lupasi elämässä edistymistä. Myös chileläisten yhteistyö saksalaisten kanssa oli historiallisesti vahvempaa kuin pohjoismaisten. Monille chileläisille ei ollut väliä, tulivatko auttajat DDR:stä vaiko Länsi-Saksasta, vaan he kohtelivat heitä pelkkinä saksalaisina. Toisaalta Chile oli myös maa, jossa vielä 1970-luvulla löytyi useita natsisymbolein koristeltuja maatiloja.

Synkän pääteeman, lähes kansanmurhaa muistuttavien puhdistusten, lisäksi teoksessa on kiinnostavia anekdootteja suomalaisesta perspektiivistä. Hiilamo kertoo muun muassa 1970-luvulla löydetyistä suomalaisvanhuksista, jotka olivat päätyneet maahan vuosisadan alussa sattumalta rahtilaivoista. Poikkeustilassa kaikista maassa asuvista suomalaisista haluttiin tehdä listaus, ja vanhat merimiehet löytyivät katolisesta luostarista. Miehet alkoivat saada pientä eläkettä, josta valtaosa meni paikalliseen baariin. Toinen heistä sai myös kuulokojeen, jonka avulla hän onnistui taas saamaan yhteyden ympäröivään maailmaan.

Kuuntelin kirjaa lukiessani Victor Jaraa, tuota murhattua muusikkoa, joka ehti 40 ikävuoteen mennessä luoda melkoisen uran. Ennen kuolemaa sotilaat murskasivat hänen sormensa ja pakottivat soittamaan kitaraa Santiagon surullisenkuuluisalla jalkapallostadionilla, joka toimi massamurhien näyttämönä.

Maahaasteessa poikkean nyt hieman säännöistäni ja sijoitan teoksen kohtaan 44/196: Chile. Tämä siksi, että ainakin tässä historiikissä kaunokirjallisuus oli vahvana läsnä (muun muassa runsaina viitteinä Pablo Nerudan henkilöhistoriaan), ja teosta luki vähän kuin dekkaria, eli koin sillä olevan tiedonvälityksen lisäksi kaunokirjallista arvoa.

Kyyhkynen nimeltä Hurriya

Teos: Tahar Ben Jelloun: Sokaiseva pimeys (Gummerus, 2002)

Suomennos: Annikki Suni

Tahar Ben Jelloun kuuluu niihin islamilaisen maailman hieman mystisiin kertojiin, jotka löysin samaan aikaan kuin Paulo Coelhon, ja muistikuvissani on sekaannusta näiden kahden kirjailijan tuotannoissa. Paitsi että Ben Jelloun on vakavampi kirjailija, eikä hän varmasti pitäisi vertauksesta. Hyllyssäni on useampi hänen teoksensa, jotka olen pelastanut kirja-alennusmyynneistä, enkä ole lukenut kuin pari niistä.

Käsissä oleva teos, Sokaiseva pimeys, on ehdottomasti rankin häneltä lukemani. Se sai aikaan poliittista sekaannusta Marokossa, ja voitti Dublinin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004. Ymmärrän myös, miksi en ole kirjaa lukenut aikanani – koska luin työkseni toisen muslimimaan vankilamuistoja, en jaksanut lukea marokkolaisista sellaisista. Kirja perustuu tositapahtumiin, ja sitä voi lukea myös dokumenttiromaanina, vaikkakin se on hyvin kaunokirjallinen ja stilisoitu.

Tässä teoksessa kahdeksantoista poliittista vankia elää hidasta, kiduttavaa kuolemaa maanalaisessa Tazmamartin vankilassa 1970-80-luvuilla. Suuri osa miehistä on yrittänyt vallankaappausta kuninkaallisessa kesäpalatsissa vuonna 1971, ja moni on ollut hyvin nuori ja tietämätön mahdollisista seurauksista. Kertojana kirjassa on vanki numero 7, osaston ”virallinen” tarinankertoja Salim, joka on marrakechiläisen runoilijan poika. Salimin isä on perheensä hylännyt, naisten parfyymeja käyttävä elostelija, joka on päässyt kuninkaan suosioon, eikä mies palatsiin marssiessaan tiedä, onko hän murhaamassa kuningasta vaiko isäänsä.

Salimin tehtävänä on kertoa tovereilleen tunnettujen elokuvien ja romaanien juonia. Hän harmittelee sitä, että on aikanaan jättänyt Tuhannen ja yhden yön tarinat lukematta, mutta saa paljon irti Marlon Brandonin roolisuorituksista. Toki myös Camus’n Sivullinen saa uusia tulkintoja, joihin joku tovereista voi jopa yhtyä. Kun miehen kunto heikkenee eikä hän enää kykene muistamaan kestosuosikkejaan, myös muiden vankien tilassa ilmenee heikentymistä. Suurin osa tovereista kuolee, mutta millainen tulevaisuus odottaa henkiin jääneitä?

Salimin äiti on jäänyt huoltamaan yksin perhettään, eivätkä isän kosiskelut saa ensimmäistä vaimoa takaisin perhekuntaan. Isällä on uusi vaimo toisessa kaupungissa, mutta haluaisi pitää kiinni luontaiseduistaan myös Marrakechissä. Perheen tilannetta helpottaakseen Salim liittyy armeijaan, josta hän lähettää äidilleen suuren osan palkastaan. Armeijaura ei kuulu tämän ylempikeskiluokkaisen perheen kulttuuriin, sillä heillä on totuttu katsomaan Hollywood-leffoja ja analysoimaan ranskalaisia romaaneja puhki. Salimin vankilassaolon aikana hänen veljensä päätyy teatterikouluun New Yorkiin, mutta Salim opiskelee hengessäpysymisen aakkosia maan alla kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ainoastaan usko pitää Salimia hengissä, ja uskoa edustavat myös selliin eksyvät linnut, kuten kyyhkynen nimeltä Hurriya (”Vapaus”). Jostain syystä linnut valitsevat kohteekseen juuri Salimin, mistä muut vangit ovat kateellisia. Selleissä pelätään myös, että lintuihin on tahallaan istutettu tarttuvia tauteja, mutta linnunlaulu pimeässä helvetissä on todellinen merkki paratiisin olemassaolosta. Osastolle eksyy myös kulkukoira, joka saa jäädä miesten lemmikiksi, mutta eläin kuolee rankkoihin oloihin muutamassa kuussa.

Kirjan juoni keskittyy muiden sellitovereihin poismenoihin, ja on äärimmäisen raaka ja surullinen. Alkuvuosina miehet pääsevät vankilan ulkopuolelle hautaamaan tovereitaan, ja valon kokeminen on heille ainoa henkireikä. Kiltimmät vartijat antavat heidän nauttia auringosta noilla reissuilla joitain ylimääräisiä hetkiä, mutta vanki numero 8:n kuoltua skorpionin pistoksiin tämä etuoikeus peruutetaan.

Vaikka aihe on äärimmäisen ankea, onnistuu Ben Jelloun taikomaan vahvoja tunnelmakuvia ja luomaan hienoja sivuhenkilöitä niukimmista mahdollisista aineksista. Lukija tietää Salimin pelastuvan, joten juonen suhteen ei ole paljoa jännitettävää. Kirjaa lukiessa voi keskittyä Jellounin poeettiseen kieleen ja sen symboliikkaan, jos vankien ruumiillisuus käy liian tukalaksi.

Tähän haasteeseen lukemistani maa-aiheisista kirjoista Sokaiseva pimeys on toistaiseksi vakavin. Se kertoo valtiovallan sokeudesta ja virheistä vielä enemmän kuin päähenkilön kasvavasta hengellisyydestä. Amnesty Internationalilla on myös merkittävä rooli tarinan suhteen. Marokon vankilat ovat olleet, ja varmasti ovat edelleenkin, karmivia paikkoja, ja nykypäivän näkökulmasta lukija saattaa päätyä pohtimaan vankilaolojen suhteellisuutta.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 39/196: Marokko. Listallani oli nuorempienkin marokkolaiskirjailijoiden teoksia, maasta on kirjoitettu mm. kiinnostavia dekkareita (ks. esim. Abdelilah Hamdouchi). Maa vaikuttaa oikein lupaavalta kirjamaalta, ja marokkolaiskirjoja on saatavilla paljon englanniksi, ehkä sinne kohdistuvan turismin vuoksi. Sen sijaan naapurimaiden, Algerian, Tunisian ja Libyan suhteen päässäni lyö pelkkää tyhjää, eikä Camus’n Sivullinen nyt kelpaa algerialaisrastiksi.