Ingallsin Laura muuttaa Vietnamiin

Teos: Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Elina Salonen

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kuluneen viikon hyvät uutiset ovat johtamassa siihen, että luultavasti en lähiaikoina ehdi päivittää kirjablogia, tai postausten tahti tulee vähenemään. Olen siirtymässä vakavamman kirjallisuusaiheisen työn pariin, eli minusta tulee puoleksi vuodeksi afrikkalaisen draaman kääntäjä ja tuottaja. Tässä blogissa en ole pahemmin kertonut draamaintresseistäni, vaikka vielä blogin alkuvaiheessa tällaisesta urasta haaveilin. Nyt olen saanut mahdollisuuden edistää tätä uraa uudestaan.

Tällä viikolla olen kuunnellut kahta kolmanteen maailmaan sijoittuvaa teosta, jotka keskittyvät 1970-luvun alkuun. Täytän ensi viikolla 50, joten nämä teokset ovat tuntuneet hyviltä muistutuksilta syntymäni ajan maailmanpolitiikasta.

Nguyen Phan Que Mai (s. 1973) on ehkä kolmas vietnamilaistaustainen kirjailija, jonka tuotantoon olen saanut tutustua. Vuorten laulu sijoittuu juurikin vuoteen 1972, jolloin Vietnamin sota on loppumassa. Maasta on tulossa yhtenäinen itäblokin valtio, ja monet kommunismin kriitikot ovat joutuneet uudelleenkoulutusleireille. Kirjan päähenkilö on teini-ikää lähestyvä Huong, joka on jäänyt mummonsa hoiviin vanhempien lähdettyä rintamalle.

Huongin mummo on liberaali toisinajattelija, eivätkä hänen elon jääneet lapsensa pysty käännyttämään häntä kunnon kommunistiksi. Tarinan alussa mummo käy vielä opettajan töissä maaseudun kyläkoulussa, mutta jossain vaiheesta hänestä tulee mustan pörssin kauppias, ja häneen suhtaudutaan penseästi.

Huongin äiti on ollut rintamalla lääkärin töissä, ja palaa kotiin ihmisrauniona. Hän ei pysty elämän kotona tyttärensä kanssa, vaan muuttaa siskonsa luo toipumaan. Huong kokee olonsa hylätyksi, mutta mummon hankkimat kielletyt kirjat auttavat häntä selviytymään rankasta arjesta. Kertomukset Ingallsin Laurasta tuovat lohtua, ja vietnamiksi tuo saaga on nimeltään Pieni talo suuressa metsässä. Huong on myös kaveripiiristään ainoa tyttö, joka pääsee lukioon Hanoin kaupunkiin. Kaikki muut ovat joutuneet ruumiillisiin töihin.

Aatteelliset riidat rikkovat perheitä, eivätkä kirjan naiset automaattisesti omaksu sukujensa miesten mielipiteitä. Kirjassa on myös monia takaumia varsinkin 1930-40-luvuille, jolloin maassa oli toisen maailmansodan jäljiltä valtava nälänhätä. Ranskalaisen kolonialismin perintöäkin kirjassa puretaan, mutta romaanin kylän viljelijät ovat joutuneet pokkuroimaan niin monen vieraan vallan edustajalle, etteivät he osaa sanoa, mikä valta oli julmin. Toisaalta kirjan hahmot ovat hyvin uteliaita ulkomaailmasta, ja haluavat seurata aikaansa. Hanoissa kommunistihallitus jahtaa varsinkin hippejä, eli sellaisia miehiä, joiden housut lahkeet ovat liian leveät.

Teos on todella monisyinen ja kielellisesti vivahteikas. Kyseessä on perinteisempi historiallinen romaani kuin kanadanvietnamilaisen Kim Thuyn (s.1968), jotka romaanit ovat tavoittaneet monia suomalaisia lukijoita viime vuosina. Ngyuen viittaa laajemmin yleiseen historiaan, käyttää tarkkoja vuosilukuja ja tilastoja. Mutta ei tämä teos silti syyllisty liikaan opettavaisuuteen, enkä myöskään kokenut, että teosta olisi kirjoitettu pelkästään länsimaisia yleisöjä silmällä pitäen. Ymmärsin, että kirjailija asuisi edelleen kotimaassaan, mutta on matkustellut laajalti, ja kirjoittanut tämän teoksen englanniksi, mutta ennen tätä hän on julkaissut monia teoksia vietnamiksi, varsinkin runoja.

Hyvää romaanissa on tasapaino kahden poliittisen leirin välillä, eli Nguyen pyrkii aidosti ymmärtämään teoksensa rikki menneen perheen vastakkaisia tuntoja. Hänen tapansa kuvata sodasta palanneiden henkilöiden mielenmaisemaa tuntui jopa tutulta, eli en kokenut lukevani romaania kovin kaukaisesta, vieraasta kulttuurista. Henkilöitä teoksessa on runsaasti, ja loppua kohti tapahtumat raaistuvat. Mutta kokonaisuutena teos on täyteläinen, ja mukaan mahtuu myös romantiikkaa, ja aitoa teinimeininkiä.

Ainoa asia, josta jupisen, on romaanin kliseinen nimi, eli en olisi valinnut sitä kannen perusteella. Näitä vuoriaiheisia kirjoja kun on tullut eteen todella monia, ja varsinkin Aasiasta. Mutta taisin lukea alkuvuodesta pitkällä viiveellä Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, eikä sekään ollut huono teos, vaikka nimi pitkästytti.

Mitä teoksen poliittisesta asetelmasta sitten jäi käteen? Jotenkin tuntui, että vietnamilaisten tulkinta marxismi-leninismistä oli erityisen v-mäinen, ja että poliittinen kiihko on todella tuhonnut kokonaisia perheitä ja sukuja tuossa maassa. Mutta koin ansiokkaana kirjassa varsinkin sen, ettei kirjailija esittänyt läntistä blokkia yhtään armollisempana osapuolena. Agent Orange oli tuon sodan karmeimpia asioita, minkä vaikutuksia moni länsimaissa ei varmaan enää muista.

Tavallisen stalkkerin muotokuva

Teos: Olli Jalonen: Stalkervuodet (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Kaikki alkaa sylttytehtaalta, Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitokselta vuonna 1974. Tarinan kertoja on vuonna 1954 syntynyt opiskelija, jota kyseinen oppiaine ei paljoa kiinnosta, mutta hän päätyy ilmaisen viinan juhliin, joiden kautta tulee erikoinen työtarjous. Miestä pyydetään mukaan keräämään aineistoa salaiseen tutkimukseen, jossa kohteena on hänen ikäluokkansa nuorten aikuiset.

Kohorttitutkimuksen asetelma on kerrassaan kummallinen, eikä mies saa tietää toimeksiantajastakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Rahaa hankkeesta saa kuitenkin helpolla, eivätkä tehtävät ole liian vaativia. Hänet on lähetetty stalkkaamaan omia vanhoja koulukavereitaan Hämeenlinnan suunnasta, joista osa opiskelee Tampereella. Kaikki tutkittavat eivät ole opiskelijoita, eikä miehellä ole kovin kiinnostavaa raportoitavaa kotipuolen duunareista.

Miehen elämä muuttuu, kun hän muuttaa Helsinkiin ja päätyy hanttihommiin Indonesian lähetystöön. Työ on monotonisen puuduttavaa, mutta sen ohessa hän alkaa tutustua tuon maan varsinaisiin oloihin, toisinajattelijoihin ja vankileireihin. Tietoa sotilasdiktatuurin harjoittamasta väkivallasta tihkuu varsinkin Lontoon kautta.

Miehen erikoiset toimenkuvat tekevät hänestä ikuisen syrjästäkatsojan omassa elämässään. Naissuhteet jäävät lyhyiksi, ja ystävyydet jäävät pinnallisiksi, ovathan suuri osa niistä stalkkaamisen tulosta. Suhde leski-isään Hämeenlinnassa on ainoa pysyvyys tämän ajelehtijan elämässä. Isän talon remontointi on sanatonta terapiaa muuttuvassa maailmassa.

Teos kattaa myös kertojan elämänvaiheita stalkkerin uran jälkeen. Tarinan alkupuolella luin tätä korkean luokan kylmän sodan jännärinä, mutta 1980-luvulle siirtyessä romaani muutti muotoaan laajemmaksi ja valitettavasti myös jaarittelevaksi ajankuvaksi. Varsinkin kertojan työuran läpikäynti Indonesian lähetystön pestin jälkeen tuntui puuduttavalta. Tiedän, että jään tämän mielipiteeni kanssa paitsioon, sillä kirjaa on jo hehkutettu syksyn kirjatapauksena sen julkaisun viikolla. Uskallan tosin kertoa tästä pitkästymisestä siksi, että olen vuosien varrella ollut suuresti vaikuttunut Jalosen tuotannosta.

Jalonen on monipuolinen kirjailija, ja hän osaa vaihtaa genreä ilmiömäisesti. Tässä oli jotain yhteistä hänen aiempien isyysaiheisten teostensa kanssa, mutta sen pääasiallinen genre on globaali trilleri.

Nimettömän kertojahahmon vakuuttavuus piilee hänen tavallisuudessaan, eli hän on tyyppi, joka ajautuu monenmoisiin tehtäviin vain työttömyyden uhkaa vältellessään. Moni hänen ikätovereistaan menestyy ja menee elämässä eteenpäin, mutta hänen osansa on vaatimattomampi. Vaatimatonta on jopa hänen kiinni jäämisensä stalkkerin hommista.

Kirjassa käydään läpi maamme historiaa monesta näkökulmasta, ei pelkästään kylmän sodan vakoilun. Journalismilla ja taloushistorialla on lähes yhtä suuri rooli kerronnassa kuin stalkkaamisella. Ehkä itselleni juuri nyt se taloushistorian osuus oli liikaa, eli ihan kaikkien stalkkerin ex-koulukavereiden urakehitykset eivät minua kiinnostaneet. Tampereen yliopiston marxilaisista ryhmistä olisin taas voinut lukea kokonaisen kirjasarjan.

Sosiaalihistoriaa fiktion muodossa

Teos: Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut (Basam Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Liisa Isotalo

Paula on vuonna 1952 syntynyt ”olympialapsi”, joka luuli syntyneensä keskiluokkaiseen ydinperheeseen Helsingissä. Epäilys omasta taustasta alkaa, kun hän tutustuu perheensä terveystietoihin: vanhempien ja sisarusten veriryhmissä on jotain outoa. Totuus paljastuu parikymppisenä, kun Paula hakee virkatodistusta, ja saa paperin täysin vieraalla nimellä.

Liisa Isotalo on pitkän teatteriuran tehnyt ohjaaja, joka julkaisi tämän esikoisromaaninsa pari vuotta sitten. Isotalo on kokenut jotain vastaavaa, mistä romaanissa kerrotaan, mutta päätti kirjoittaa aiheesta puhdasta fiktiota.

Katselin tätä teosta jo aiemmin useamman kerran eri palveluissa, enkä saanut siitä tarpeeksi vahvaa kuvaa kansitekstin perusteella. Aihepiirikään ei automaattisesti kiinnostanut, tai olen tainnut jo lukea liian monta kirjaa adoptiosta ja kadonneista biologisista vanhemmista.

Teos pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti kirjoitustyylin ja dokumentaarisen otteen vuoksi. Olin aivan täpinöissäni Sylvi Orvokki Rämön, biologisen äidin, rosoisesta hahmosta ja päähenkilön tavasta lukea äitinsä historiaa.

Kyseinen Sylvi osoittautuu jopa viiden lapsen äidiksi, joista kaikki oli otettu häneltä pois jo varhaisessa lapsuudessa. Hän on asunnoton alkoholisti, joka asuu asuntoloissa ja syö aina ulkona. Paula saa ensimmäisen kerran kontaktin äitiinsä tällaisella ruokailuretkellä Hakaniemen torilla. Pian äidin vaiheista tulee Paulalle pakkomielle, ja hän haluaa ottaa selvää myös muiden sisarusten vaiheista.

Kirjassa käydään läpi monenlaisia kohtaamisia, myös Sylvin ja Paulan kasvattiäidin sellaisia. Tarina ulottuu useammalle vuosikymmenelle, ja käsittelee myös aikaa Sylvin kuoleman jälkeen, myös Paulan isoäidiksi tulemista. Ylisukupolvisuuden teema, eli jonkun perusturvattomuuden periytymisen kysymys, on Isotalon tarkastelun keskiössä, mutta sitä käsitellään enemmän taiteellisin kuin sosiologisin lasein.

Minulle tuli tästä kirjasta mieleen jotkut ihailemani brittiläiset feministiset kirjailijat, joilla on teoksissaan vahva sosiaalihistoriallinen ote. Carolyn Steedman tuli varsinkin mieleen, ja Jeanette Winterson. Tämän tyyppistä kirjallisuutta on julkaistu Suomessa aika vähän, mutta reittaisin tämän teoksen kansainvälisestä näkökulmasta suht maineikkaaseen seuraan.

Golden Oldies: Anita Brookner

Teos: Anita Brookner: A Family Romance (Penguin, 1993)

Ilmeisesti saarivaltion päänaisen poismenon kunniaksi aloin kaivaa arkistoja lukemattomista brittiromaaneista, ja niitä löytyy enemmän kuin jaksan lukea.

Aina välillä intoudun lukemaan unohdettuja moderneja klassikkoja, varsinkin naiskirjailijoiden sellaisia. Minulla on ollut hallussani vinot pinot Iris Murdochin (1919-1999) ja Anita Brooknerin (1928-2016) teoksia, ja tähän pakkaan sekoitan myös Margaret Drabblen (s. 1939), joka lopulta ei ollut yhtä tuottelias romaanikirjailija, vaan keskittyi enemmän elämäkertoihin. Drabble on A. S. Byattin (s. 1936) pikkusisko, ja tuolta kirjailijalta en ole koskaan saanut yhtään teosta luettua, sillä olen pitänyt niitä liian vaativina.

A Family Romance on tyypillisintä Brookneria, eli kuivahkoa tarinointia hankalista perhesuhteista. Siinä keskiluokkainen perhe, jolla on sukujuuria Euroopan mantereelle, taiteilee hankalien sukulaistensa kanssa moneen suuntaan. Romaanin päähenkilö on nuori Jane Manning, ainoa lapsi, jonka vanhemmat kuolevat tämän ollessa alle parikymppinen. Jane on aina asunut samassa talossa Lontoossa lähellä Battersea Parkia, ja viettänyt elämäänsä varsin pienissä ja turvallisissa piireissä. Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, mutta henkilöiden arvomaailma tuntuu olevan jämähtäneen jonnekin 1930-luvulle.

Janen elämän merkittävä toinen on, halusipa hän tai ei, Dolly-täti, joka ei ole verisukulainen, vaan edesmenneen Hugo-sedän leski. Hugo ja Dolly ovat asuneet pitkään Brysselissä, ja eläneet hedonistisen huoletonta elämää lapsettomana pariskuntana. Janen äiti Henrietta on hyvin stressantunut heidän vuosittaisista vierailustaan, vaikka todennäköisesti he vain piipahtavat teen ja kurkkuvoileipien äärellä.

Saksalaistaustainen Dolly on kasvanut Ranskassa, ja tullut toisen maailmansodan jälkeen Lontooseen metsästämään aviomiestä. Hän on suurieleinen, maailmallinen ja patavanhoillinen mitä tulee sukupuolten väliseen työnjakoon. Leskeksi jäätyään hänestä tulee jokseenkin maanvaiva Janen taloudessa, ja kun Janen vanhemmista aika jättää, hän pelkää saavansa Dollysta jopa asuintoverin. Välillä hänen on vaikea sanoa tädille ei, mutta pikkuhiljaa tätä taitoa on pakko alkaa opetella.

Romaanissa on paljon naisia, joilla on arjessaan kovin vähän tekemistä. Miehillä on turvattu toimeentulo usein rahoitusalalla tai muissa toimistopainotteisissa bisneksissä, mutta kirjan universumissa on tavallista, että teinitytön äiti on kotirouvana ja pitää taloudenhoitajaa seuraneitinään. Myöskään tämän taloudenhoitajan ei tarvitse hikoilla, vaan työ koostuu enemmän teen juonnista fiineistä perintöastioista.

Eniten kirjassa nauratti päähenkilö Janen ensimmäinen työpaikka. Vaikka tällä nuorella naisella olisi varaa ja kykyjä aloittaa opinnot Cambridgessa, hän ei voi niin tehdä äidin leskeksi jäätyä. Hauras ja avuton äiti ei pärjää kotona yksin, vaikka taloudenhoitaja edelleen käy heillä joka arkipäivä. Näin Janen on löydettävä työ Lontoosta ja mentävä iltakursseille Birkbeck Collegeen. Janen toimenkuva on aikakauslehtien leikkeleminen lehtileikkeitä tilaaville asiakkaille. Tässä hommassa hän viihtyy pari vuotta, kunnes firma myydään ja Jane saa potkut tuotannollisista syistä.

Brookner on sen tyypin kirjailija, että välillä innostun hänen kuivan lakonisesta tyylistään ja välillä pitkästyn. Tänä viikonloppuna kirjat tylsistyttivät, mutta opin lopulta arvostamaan suurestikin niiden tarjoamaa ajankuvaa. Siis tämän romaanin Jane oli arvioni mukaan minua muutaman vuoden vanhempi, lähes ikätoveri. Tässä elettiin sellaisessa Lontoon taskussa, jossa ei ollut maahanmuuttajia, ja joissa feminismikin tuntui olevan uhkaava ulkopuolinen tauti, jolta hyvät naiset suojelevat itseään. Jane toki tyyppinä oli täysin vanhoihin varsiin istutettu, eikä hän pyrkinyt pyristelemään ulos tuosta muotista kovinkaan voimallisesti.

Jännää kirjassa olivat ne vähäiset etniset/uskonnolliset jännitteet, joita näiden valkoisten eurooppalaisten hahmojen välillä ilmaantui. Janen isoäiti Toni oli Wienin juutalainen pakolainen, mutta tästä huolimatta Dolly päätti haudata miehensä protestanttikirkossa kysymättä asiasta miehen sukulaisilta. Myös Dollylla itsellään oli juutalaista verta, mutta hän pyrki häivyttämään tämän taustan kokonaan, ja myös saksalaisuuden suhteen hän oli kovin vaitonainen. Dollylle pukevin etnisyys oli ranskalaisuus, jota hän esitti kovin uskottavasti Lontoon ja Brysselin seurapiireissä.

Yritän vielä saattaa loppuun toisenkin Brooknerin teoksen tänä viikonloppuna, josta kirjoitan erillisen postauksen. Teoksissa oli paljon yhteistä, ja näin ollen niiden lukeminen perättäin aiheutti jopa ajatusten puuroutumista. Mutta tätä teosta suosittelen kaikille niille, jotka muistelevat muinaisia matkojaan Lontooseen ja mahdollisia kuninkaallisten bongauksia. Kuningattaren uudenvuoden puhekin tässä kirjassa noteerataan.

Avotakkaa ja avoimia suhteita

Teos: Kaari Utrio: Ruusulaakso (Tammi, 1982)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Kaari Utrio täytti eilen 80 vuotta, ja huomasin syntymäpäivään liittyvän lukuhaasteen hieman myöhässä. Valitsin sitten hänen tuotannostaan erikoisuuden: romaanin, joka käy läpi 70-80-lukujen edistysuskoa ja menestyneitä ihmisiä. Ajattelin, että pystyisin lukemaan tämän teoksen kepeämmin kuin historiallisen romaanin. Mene ja tiedä, mutta kepeäksi viihderomaaniksi Ruusulaakso on suht kiemurainen sukuromaani.

Teos alkaa inhorealistisesti epäsuhtaisen pariskunnan, Lauran ja Karin, normiaamusta. Kari on aikansa menestyneimpiä kuvataiteilijoita, ja häntä nuorempi Laura on hänen muusansa. Laura on tottunut siihen, että Kari tuo kosteiden iltojen jälkeen itseään nuorempia naisia yökylään. Hän on itse kolmikymppinen, eikä oikein tiedä, mitä tekisi loppuelämällään. Muusan rooli alkaa tuntua ahtaalta, koska Kari ei enää palvo häntä. Työ taidemyyjänä Leo-sedän liikkeessä ei myöskään ole hänen elämäntehtävänsä, vaikka se antaa hänelle välillä mahdollisuuden esiintyä asiantuntijana.

Lauran ja Leon suvun patriarkka on ollut aikansa kuuluisin taidemaalari Axel Strömberg. Hän on jo kuollut, mutta hänen vaimonsa Eva voi hyvin maatilalla Somerolla. Taiteilija-muusa-suhde kuuluu siis suvun perintöön, mutta Axelin ja Evan liitto oli tasa-arvoisempi ja perinteisempi kuin Lauran liitto Karin kanssa. Eletään jo lööppijournalismin aikaa, ja kansa rakastaa seurata ökypariskunnan edesottamuksia.

Tämä on hämmentävä teos täynnä viinaa, väkivaltaista seksiä ja toksisia ihmissuhteita. Välillä Utrio ottaa historian opettajan roolin, ja taustoittaa näiden pinnallisten kaupunkilaishahmojen maalaisia juuria sukupolvien taa. Välillä tutkitaan kirkkotaidetta, ja välillä päästään kokemaan arkeologisia kaivauksia. Pääpaino on kuitenkin ahneiden ja välinpitämättömien menestyjähahmojen egoissa, ja heidän nöyrissä palvelijoissaan, jollainen Laura on esimerkillisesti.

Kirjassa on kaksi hanketta, jotka jäivät kutkuttamaan mielikuvitustani. Lauran isosisko Tuire johtaa Ruska-muotiketjua, joka menestyy niin kosmetiikan kuin vaatteiden saralla. Brändi tekee rahaa feministisillä mielikuvilla, ja pohjoisen luonnon hyvää tekevillä elementeillä. Jossain vaiheessa Tuire alkaa muhinoida Naisten puolueen miespoliitikon Raimon kanssa, joka on kaikessa maalaisuudessaan koominen hahmo Helsingin seurapiireissä. Tässä puolueviritelmässä ja feministibrändissä oli molemmissa jotain tulevaisuuteen katsovaa visionäärisyyttä. Tulihan meille paljon myöhemmin Feministinen puolue, joka ei kuitenkaan ole onnistunut saamaan edustajia oikein minnekään.

On kuitenkin hyvä, että Utrio jatkoi historiallisten romaanien kirjoittamista, sillä tämä teos ei mielestäni erotu omassa genressään kovinkaan edukseen. Toki Utriolla on tarkka vainu myös oman aikansa ilmiöistä, mutta paikoitellen luulin lukevani jotain Jackie Collinsia. Mutta ilmeisesti tämän tyyppinen kirjallisuus on ollut kovin muodikasta 1980-luvun alussa.

Kirjaa googlatessani huomasin, että se oli viisi vuotta sitten yksi sadasta Kirjojen Suomi-teoksesta, eli se on valittu kuvaamaan vuoden 1982 henkeä. Tuolloin itse 10-vuotiaana en vielä lukenut Jackie Collinsia, mutta olin täysin Dallas-sarjan maailmankuvan lumoissa. En muista ihailinko ketään suomalaista menestyjää, ehkä en, mutta kotonamme luettiin Avotakkaa. Kirjassa kuvatut kotien sisustukset olivatkin hienoja, eli julkkisten känniörvellysten ulkopuolella teos tarjosi aimo annoksen nostalgiaa ja rapsakkaa ajankuvaa.

Aseveljet matkalla Neuvosto-Karjalassa

Teos: Mauri Sariola: Petroskoin keltainen kissa (Gummerus, 1980)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Tänään Storytelin algoritmit tarjosivat minulle varsin mieluisaa lukemista, eli Mauri Sariolan Susikoski-sarjan ensimmäisen osan. Petroskoin keltainen kissa houkutteli niin nimen kuin kansikuvan vuoksi. Sariolan dekkareihin en ole aiemmin tutustunut, ne kuuluvat mielessäni hämärästi lapsuuteen ja nuoruuteen, vanhempien sukupolven suosikkeihin, tosin en muista, että näitä kirjoja olisi luettu meillä kotona.

Teoksessa suomalainen turistiryhmä on 70-luvulla kulttuurimatkalla Pietarissa ja Petroskoissa. Ryhmän kokoonpano eroaa hieman tyypillisestä vodkaturistiporukasta, ja matkan tekokin sujuu fiinisti junalla, ei hikisessä turistibussissa. Opas Varvara ohjaa ryhmäänsä ammattimaisella lujuudella, vaikka satusetä Samuli Ilvesoja meinaa viivyttää ryhmän aikatauluja jatkuvalla jutustelullaan.

Yöjunassa Petroskoihin käy ilmi, että neljä porukan miehistä ovat käyneet kaupungissa silloin, kun sen nimi oli Äänislinna. Samuli oli palvellut isänmaata radiolähettäjänä kaupungin keskustassa puutalossa, jonne hän palaa vuonna 1978 etsimään tontille piilottamaansa aarretta. Keltainen kissa tulee kaveriksi kaivuupuuhiin, ja Samuli melkein salakuljettaa eläimen Suomeen, niin rakkaaksi tämä matkakaveri hänelle muodostuu lyhyessä ajassa.

Itse rikosjuonesta en kerro enempää, ja muutenkin luin teosta enemmän matkakirjana kuin dekkarina. Dokumenttina 70-luvun turismista Neuvostoliittoon teos on lämminhenkinen ja oivaltava, ja minua kuumottivat varsinkin tämän suomalaisen seurueen keskinäiset suhteet. Ilmeisesti Petroskoin hotelli Pohjola on muinoin ollut todellinen menomesta, ja matkustaminen siellä on ollut piirun verran vapaampaa kuin Leningradissa, jossa turisteja valvottiin haukan katsein.

Teos on välillisesti myös sotakirja, sillä se kertoo miehistä, joilla oli jatkosodan aikana monenmoisia suhteita Petroskoin paikallisiin ihmisiin. Pahempi paikka miesten muistoissa oli läheinen Poventsa, joka tarjosi lähinnä hyytäviä paleltumiskokemuksia. Vierailu Otto-Ville Kuusisen patsaalla on kova paikka osalle miehistä, ja oikeaoppisen neuvosto-oppaan tulkinnat toisesta maailmansodasta herättävät pahaa verta veteraaneissa.

Tavallaan tämä teos on jopa ajankohtainen, sillä naapurimaassamme on viime aikoina palattu pullistelevaan neuvostoretoriikkaan. Tarkka lukija saattaa löytää Varvara-oppaan retoriikasta yhtymäkohtia Kremlin valtiolliseen itserepresentaatioon vuonna 2022.

Rakenteellisesti minua toki kummastutti, että komisario Susikoskeen tutustuttiin vasta kirjan loppumetreillä, ja tuo tuttavuus jäi melko ohueksi. Mutta voi kai dekkarisarjan näinkin aloittaa, ja aloitus ainakin pomppasi ylös massasta epätyypillisyydellään.

Lapsuusnostalgian huipentuma

Teos: Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota (SKS, 2021)

Äänikirjan lukija: Sakari Silvola

Eilen illalla aloitin tämän sinisen, unisen teoksen, ja hyvin sen tahdissa nukahdinkin. Kyseessä on tuhti palanen ostalgiaa, eli DDR-nostalgiaa, ja kirjoittaja on tutkinut aihetta paikan päällä Berliinissä vuosikausia. Lapsena hän asui perheineen Länsi-Saksassa Marburgissa, jossa lapsilla oli pääsy kummankin maan lastenohjelmien tarjontaan. Sandmännchen oli maiden yhteistä kansankulttuuria, ja vaikka kylmän sodan aikana siihen liitettiin poliittisia ambitioista, alun perin kyseessä oli varsin viattomasta ilmiöstä.

Teos kartoittaa kiinnostavalla tavalla varhaisen television historiaa: enpä esimerkiksi tiennyt, että TV-lähetyksiä kokeiltiin Saksassa jo vuodesta 1935 saakka, mutta toinen maailmansota hidasti tuota kehitystä. Vuonna 1952 molemmissa Saksoissa aloitettiin ensimmäiset viralliset lähetykset, mutta alkuvaiheessa katsojamäärät olivat aivan minimaalisia. Lastenohjelmat tulivat mukaan lähetyksiin alusta saakka, mutta olivat vain viiden tai kymmenen minuutin mittaisia.

Nukkumatti-ohjelmaa aloitettiin tuottamaan DDR:ssä vuonna 1959, mutta kansainväliseksi vientituotteeksi se nousi vasta 1970-luvulla. Kansainvälisyys tosin kuului animaatioon jo 1960-luvulla, kun jaksoissa vierailtiin monesti Afrikassa ja Intiassa havaitsemassa paikallista edistystä. Myöhemmin jaksoissa päästiin matkailemaan eri arabimaissa ja Vietnamissa. Ehkä lapsille termi dekolonisaatio ei kuitenkaan täysin avautunut näkemänsä perusteella. Kun Nukkumatti lähti ulkomaanlomille, tämä kohdentui tietysti Kuubaan ja Bulgariaan – kohteisiin, joihin vain harvat itäsaksalaiset pystyivät itse matkustaa.

Suomessa ohjelmaan sävellettiin oma tunnari, ja olipa Nukkumatilla matkakohteenakin Suomen Lappi 1980-luvulla. DDR:n näkökulmasta Suomi oli kapitalististen maiden heikoin lenkki, eli katsottiin, että maahan kannatti panostaa informaatiovaikuttamisen keinoin. Kiinnostavaa oli, että Suomi tunnusti molemmat Saksat valtioina vasta vuonna 1973. Silvola tutkimusmatkan kuului myös ilmiön tutkiminen Tampereen Tohlopin studioilla. Siellä keskeinen pedagoginen vaikuttaja oli Maija Koivula, joka oli vastuussa animaation sovittamisesta suomalaisen lastenohjelman kontekstiin.

Olen tosiaan ollut Nukkumatti-fani, mutta en muista Pikku Kakkosta edeltävistä television lastenohjelmista paljon muuta kuin Nukkumatin. Pikku Kakkonen on aloittanut vuonna 1977, mutta oma kiintymykseni hahmoon on varmasti tapahtunut jo aiemmin. Muistan toki Lasse Pöystin iltasadut Pikku Kakkosessa, mutta en tainnut lopulta olla perinteisten iltasatujen ystävä.

Jossain vaiheessa Nukkumatti alkoi saada liian inhimillisiä, aikuismaisia piirteitä. Tehtiin jakso, jossain hän meni naimisiin, tosin kovin platonisella tavalla, valkovenäläisen Masha-nuken kanssa, mutta tätä saagaa ei sitten jatkettu strategisistä syistä.

Silvola on tietoinen siitä, että ilmiön poliittinen analyysi on pitkälti jälkiviisautta, sillä tuon ajan lasten näkökulmasta ei luultavasti merkinnyt paljoa se, että ohjelman lapsihahmoilla oli kaulassaan pioneerihuiveja. Ja onhan jokainen jälkiviisaus oman aikansa muoti-ilmiöiden suodattama.

Pidin kirjasta siksikin, että se oli äänikirjana sopivan mittainen ja tarpeeksi jouheva kuunneltavaan formaattiin. En yleensä kuuntelisi moniakaan SKS:n tietokirjoja, sillä ei niistä jäisi kuunneltuna paljoakaan mieleen. Tässä oli onnistuttu kietomaan animaatiohahmo tarinan ympärille paljon yleisempääkin historiaa, ja kirjailijan omakohtaiset muistot ryydittivät hienosti tarinaa.

Salaisuus omenapuun alla

Teos: Elina Annola: Kunnes kukkivat puut (Bazar, 2022)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Mitä tehdä, kun sydäntä kalvavat syöpä- ja taloushuolet, vaikka samalla tuntuu, ettei elämä ole vielä kunnolla alkanut? Miltä tuntuu jäädä ystäväpiirissä aina ulkokaarelle, kun muut ottavat riskejä ja heittäytyvät kohti tuntematonta? Muuttuisiko elämä, jos joku aamu unohtaisi ottaa kollageenijauheen mustikkamehulla ja monivitamiinitabletin?

Tällaisia kysymyksiä kelaa reilu kolmikymppinen Emilia, Helsingissä asuva alakoulun englanninopettaja Elina Annolan esikoisromaanissa Kunnes kukkivat puut. Emilia on elänyt koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla, ja vihdoin saanut vakituisen viran elämää vakauttamaan. Juuret hänellä ovat Pohjanmaan järviseudulla, sukutilan omenapuun juurella, mutta reissut kotipuoleen ovat pitkään tuntuneet velvollisuuksilta. Kun Emilia vihdoin kokee elävänsä elämänsä kesää, hän saa kutsun Auri-tädin hautajaisiin. Aurin, jonka elämä on aina ollut mysteerio siskontytölle. Tädin, joka suljettiin laitokseen jo nelikymppisenä, eikä koskaan voinut toteuttaa yhtään unelmistaan.

Kirja keskittyy yhteen kesälomaan ja sen jälkeiseen työhönpaluun. Kouluelämästä teos kertoo suht vähän, sillä Emilian kipupisteet sijoittuvat lähes kokonaan yksityiselämän puolelle. Työelämästä kuitenkin muistuttaa paras ystävä ja opettajakollega Minna, joka on juuri selättänyt rintasyövän ja toimii pontevasti kokemusasiantuntijana.

Ja juuri Minnan sairaus triggeröi Emiliassa kuolemanpelon. Koko kesä kuluu yksityislääkäreillä ramppaamiseen, eikä keneltäkään löydy vastausta Emilian mieltä kalvaviin kysymyksiin. Opettajan palkka ei riitä näihin kuluihin, kun samalla pitää elää huoletonta hipsterielämää Kallion baareissa. Emilian kaveripiirissä kuohuviini virtaa, eikä kavereilla tunnu olevan vastaavia rahahuolia. Ja kaiken kruunuksi hän on juuri ehtinyt vaihtaa miestä, ja uusi miesystävä Jere pyytää hänet kumppaniksi yhteiseen remonttilainaan.

Välillä tämän kaveripiirin keskusteluja seuratessa tuntui, että nämä keski-ikää lähestyvät tyypit elivät kuin ikiteinit, vaikka osalla heistä oli ns. oikeita ongelmia. Kovin eksentrisiä tai originellejä nämä Kallion hipsterit eivät kuitenkaan olleet, vaan heidän individualismin ilmaisunsa olivat rasittavan samansuuntaisia. Monille päivän sisällöksi riitti chiavanukkaan ja mimosan kuvaaminen Instagramiin kuumassa brunssipaikassa. Jereä ja Emiliaa toivat selkeästi yhteen kiinnostus sisustukseen ja arkkitehtuuriin, ja tämä puoli tarinasta oli hyvinkin uskottava. Pidin myös välähdyksistä potilaiden vertaistuen kanaviin, sillä en muista lukeneeni niistä paljon kaunokirjallisuudessa (yleensä romaaneissa vieraillaan korkeintaan raskaus- tai vauva-aiheisilla foorumeilla).

Pohjanmaan sukutarinasta olisin voinut lukea pidemmänkin version. Siinä viivytään varsinkin vuodessa 1971, jolloin Auri-täti tuli virallisesti hulluksi ja joutui ensimmäistä kertaa Törnävän mielisairaalaan. Kyläyhteisön asenneilmapiiri ei ainakaan auttanut Auria parantumaan, ja ehkä tämän vuoksi Emilian omat reissut kotipuoleen eivät herättäneet haaveita paluumuutosta.

Kolmikymppisten helsinkiläisten mielenterveysongelmista on kirjoitettu viime aikoina paljon kirjoja. Parhaiten itselläni on jäänyt mieleen Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki on toisin, jossa päähenkilö eli syvemmän syrjäytymisriskin äärellä. Tämän romaanin Emilia kuului vahvemmin akateemisesti koulutettuihin onnistujiin, mutta hänen mielensä järkkyy nopeasti. Elämänhallinta on hänellä edelleen ulkoisesti hanskassa, mutta sisäisesti maailma on pirstoutumassa.

Uskoisin, että kirja puhuttelee parhaiten juuri siinä kuvattavaa ikäluokkaa ja kohderyhmää. Itselläni tuli jossain vaiheessa torjunta päälle, tai koin kirjailijan tyylin olevan itseään toistavaa. Toisaalta tyylillisesti se kuvasi hyvinkin ahdistushäiriöisen mielen toimintaa, eli Emilian rutiinit ja turvatoimet tulivat toiston kautta tutuiksi. Ylipäänsä kirja tuntuu temaattisesti tärkeältä, eli se sopii hyvin niille, jotka arvostavat romaaneissa vahvaa teemaa. Chicklit-kirjaksi romaani venyy siksi, että siinä kuvaillaan urbaanin kuluttavan luokan tyylejä ja makutottumuksia, mutta samalla siitä löytyy painavampaakin sanomaa.

Itselläni on lukijana juuri nyt niin vahva poliittinen vaihe päällä Ukrainan sodan vuoksi, että innostun enemmän teoksista, joissa ihmisten kohtalot kietoutuvat enemmän maailmanpolitiikkaan ja historiaan. Toki olen lukenut muutakin, mutta huomaan, että suhtaudun kriittisemmin kirjoihin, joissa kuvataan ns. normaaleja huolia rauhan oloissa. Tässä romaanissa kuvatut huolet eivät olleet mitättömiä, eikä teos ollut mitenkään liian kepeä, mutta juuri nyt ei ollut optimaalinen hetki minun lukuhistoriassani haltioitua Kallion hipsteribaareista.

Brightonin esoteerisellä rantabulevardilla

Teos: Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet (Bazar, 2022)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddins

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Madame Burova on seitsemänkymppinen selvännäkijä, joka on pitänyt äidiltään perimää ennustajaeukon kojua Brightonin rantabulevardilla iät ja ajat. Burova on oikeastaan hänen tyttönimensä, venäläisen isän peruja, ja ”Madame” taiteilijanimi. Oikeasti Imelda Burova ei ole koskaan ehtinyt mennä naimisiin, vaikka ei hän ole kokonaan jäänyt ilman miehistä huomiota. Ehkä hänen ammattinsa on kuitenkin ollut liian vaativa perhe-elämälle, ja kulttuuri-identiteettikin on saattanut laittaa naimahalulle jarruja. Imelda on puoliksi romani, puoliksi venäläinen, ja vielä hänen nuoruudessaan 1970-luvulla romanit ajelivat hevoskärryillä.

Teos kertoo löysästä yhteisöstä, joka on rakentunut turismin ympärille. Moni kirjan hahmo on ollut 1970-luvulla töissä saman lomakeskuksen viihdytysjoukoissa, ja osalla ystävyys on jatkunut sen jälkeen. He ovat tavanneet vuosikymmeniä samassa rantakahvilassa, ja kun Madame Burova saa asiakkaakseen Billien, keski-ikäisen naisen, joka etsii biologisia vanhempiaan, kaikki tietävät, että jotain suurempaa on tapahtumassa.

Tartuin tähän kirjaan siksi, että muistan kuulleeni termin New age ensi kertaa teininä Brightonissa 1980-luvulla. Kaupungissa taisi olla keskivertoa enemmän esoteerisilla kyvyillään itsensä työllistäjiä. Teoksen asetelma tuntui siksi kodikkaalta, ja fiilistelin selvännäkijäkopin lisäksi surmanajotynnyrissä ja merenneitojen upottamiskojulla. Toki teoksessa oli myös vakavampia sävyjä, eli kirja kertoi tuon ajan monisyisestä rasismista ja seksismistä. Minusta on myös kiinnostavaa oppia lisää romanikansojen vaiheista eri Euroopan maissa, mutta tässä kirjassa romanijuoni oli lopulta aika ohut. Eläydyin vahvemmin Treasure-nimisen pojan perhetilanteeseen ja hänen jamaikalaisen isänsä emigraation tarinaan.

Teoksen rakkaustarina on traaginen, ja kirjan nimi viittaa rakkauden muistoon, jota Imelda kantaa uskollisesti kaulassaan. Onneksi hän saa lopulta mahdollisuuden hyvästellä sydämensä valittu tämän synnyinseuduilla Atlantin tyrskyissä.

Ruth Hogan kertoo työskennelleensä ennen kirjailijauraansa kunnallisen tason virkanaisena monikulttuurikysymysten ympärillä. Olen lukenut hänen kirjojaan sujuvasti, mutta myös unohtanut niiden sisällön suht tehokkaasti. Tässä uusimmassa teoksessa arvostin eniten miljöiden ja tunnelmien autenttista kuvausta, mutta juonen suhteen jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

Miehet ovat Marsista, naiset Haapsalusta

Teos: Ville Hytönen: Johannes-Andreas (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukijat: Tuukka Haapaniemi ja Hanna Saari

Johannes-Andreas on saanut baptistisaarnaajaisältään kahden apostolin nimet, ja nämä eri persoonat taistelevat nuoren miehen sisällä. Yhtäältä hän on haaveileva runosielu, toisaalta aggressiivinen pikkurikollinen, joka on joutunut Viljandin nuorisovankilaan alaikäisenä. Vanhempien seurakunnan piiristä hän on iskenyt silmänsä tallinnalaiseen Pilleen, mutta pariskunta saa toisensa vasta vuosien kuluttua, kun molemmat ovat kokeilleet avioelämää tahollaan.

Johannes-Andreas on liikkunut ympäri Viroa uskovaisten vanhempiensa kanssa. Koti on ankara ja rakkaudeton, ja poikaa piestään niin, että sosialistiset laatensuojeluviranomaiset huolestuvat asiasta. Perhe asettuu lopulta asumaan venäläisvoittoiselle Kohtla-Järvelle, kirjaimellisesti Jumalan selän taa, jossa nuori mies löytää pian sopivia rikostovereita.

Kyseessä on hurja, tositarinaan pohjautuva rikosromaani, joka toimii myös monipuolisena neuvostoihmisen mentaliteetin tutkielmana. Hurja päähenkilö päätyy syömään tappamansa merimiehen lihaa, mutta samalla tällä omituisella pariskunnalla on pyrkimys elää yhdessä jokseenkin tasapainoista elämää. Säröjä avio-onneen tuottaa miehen krooninen uskottomuus ja kasvava eroottinen ruokahalu. Johannes-Andreas haluaisi kimppakivaa, hän nukkuu välillä naisten alusvaatteissa, ja vaimo epäilee, että miehellä voi olla myös homoseksuaalisia taipumuksia.

Pillestä tulee miehensä tekemien murhien todistaja, mutta hänet tuomitaan myös avunannosta murhista viimeisimpään. Noin neljännes tarinasta keskittyy elämään pahamaineisessa Patarein vankilassa, jossa Pille istuu niin kauan, että Viro on jo ehtinyt itsenäistyä ennen vapautusta.

Teoksessa on runsaasti herkullisia yksityiskohtia 1970-80-lukujen neuvostoeestiläisestä arjesta. Pariskunnan haaveet ovat materialistisia, vaikka Johannes-Andreas haaveilee myös sosialismin seuraavasta tasosta. Tämä on hänelle ennen kaikkea kapinaa kodin arvomaailmaa vastaan. Uskovaisilla on paljon suhteita länsimaihin, ja näin he saavat paljon lahjoja muun muassa Suomesta. Pillellä on Suomessa asuva Terje-täti, joka käy vaateostoksilla Lontoossa saakka. Tämän lisäksi itäsuomalainen Piilosten perhe tuo Suosikki-lehtiä ja Sloggin rintaliivejä. Pariskunnan elintaso on selkeästi keskivertoa korkeampi, eikä rahalle löydy aina käyttö kohdetta tyhjenevissä kaupoissa. Johannes-Andreaksen murhanhimo ei siis liity mitenkään köyhyyteen, mutta enemmän alkoholismiin. Miehen käytös humalassa on muutenkin eläimellistä, myös seksuaalisessa merkityksessä.

Tämä on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen teos, jossa on paljon viitteitä virolaiseen ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen. Molemmat päähenkilöt myös rakastavat kirjoittamista, ja varsinkin Johannes-Andreaksella on kirjallisia ambitioista. Pillellä taas on tapana rakastua miehiin, joilla on kaunis käsiala. Kirjeitä kirjoitetaan niin vapaudessa kuin vankeudessa, ja tuntui, että Johannes-Andreas kirjoitti kieroutuneita elämänohjeitaan vaimolleen vielä haudan takaa.

En suosittele kirjaa kaikista herkkähermoisimmille, ja itsekin koin varsinkin seksuaalisen väkivallan kuvaukset karmeina. Neuvosto-Viron lähihistorian kuvauksena teos on kuitenkin onnistunut, koska siinä vieraillaan varsin monenlaisissa ympäristöissä. Kohtla-Järvellä en olekaan vielä käynyt, ja tuon pitäjän näkeminen omin silmin voisi kiinnostaa.