Jouluturskan makuinen sukutarina

Teos: Germano Almeido. The Last Will and Testament of Senhor da Silva Araújo. (New Direction, 1991/2004)

Käännös: Sheila Faria Glaser

Kap Verde on ollut yksi elämäni parhaita matkakohteita, ja heti, jos kynnelle kykenen, aion lentää noille saarille uudestaan. Hävettää myöntää, etten ensi reissullani enkä sitä odotellessa lukenut ainuttakaan kirjaa saarista, ja siellä ollessani tein johtopäätöksen, että saaret elävät musiikkiteollisuudestaan. En usko, että monessakaan noin pienessä maassa olisi niin paljon levyttäviä artisteja, mutta ehkä musiikkibuumi myös syö pattereita muilta taiteilta.

Kap Verden kirjailijoita kammatessani olin jo vaipua epätoivoon, sillä mitään ei meinannut löytyä asettamillani hakuehdoilla. Kun sitten muutin hakusanoja, löysin jopa kaksi englanniksi käännettyä teosta saarilla asuvilta kirjailijoita, joista toinen, se vakavampi, löytyi e-kirjana päätteeltäni. Toinen oli vetävän oloinen dekkari Sergio F. Monteirolta, johon mahdollisesti tutustun maahaasteen jälkeen.

Germano Almeida (s. 1945) on saarten tunnetuimpia nykykirjailijoita, jonka tuotanto on laaja. Kuudestatoista julkaistusta teoksesta yhdeksän on romaaneja, ja hän on myös perustanut saarille oman kustantamon, Ilhéu Editoran. Siviiliammatiltaan Almeida on lakimies, ja on toiminut tässä ammatissa kirjailijanuransa rinnalla.

Romaani herra Araújon testamentista oli räjäyttää pankkini ja tajuntani, sillä kirjan huumori on vähäeleisyydessään tarttuvaa. Kirjassa ahkera import-export-yrittäjä ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja kuolee kasikymppisenä poikamiehenä, ja hänen veljenpoikansa Carlos uskoo perivänsä kaiken, koska muitakaan perijöitä ei ole näkyvissä. Carlos on työskennellyt uskollisesti setänsä firmassa nuoresta saakka, ja seurannut kärsivällisesti tämän vanhan liiton toilailuja. Saarten vientituotteet ovat vähäisiä, ja herra Araújon firma keskittyy selkeästi enemmän importiin kuin exportiin. Vietävänä heillä tuntuu olevan vain vuohennahkaa, punaista kasviväriä ja suolaa.

Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, ja saarten itsenäistyminen tapahtuu herra Araújon toimiessa innokkaasti Mindelon kaupungin paikallispolitiikassa. Mies on varmasti jo ammattinsa vuoksi poliittisesti oikealla, mutta hän ei voi tuomita kadulla rettelöiviä neilikkavallankumouksen lapsia, koska köyhyys on saarilla niin jokapäiväistä ja riipivää. Hän on itsekin aloittanut bisneksensä nollasta, ja tullut San Vicenten saarelle pieneltä San Nicolasilta, jolla elämä on ollut kovin niukkaa. Vaurastuttuaan hän keskittyykin hyväntekeväisyyteen, varsinkin kotien rakentamiseen Boavistan saaren tulvien uhreille.

Herra Araújoa pidetään pinttyneenä poikamiehenä, mutta piinallisen seikkaperäisessä perinnönjakotilaisuudessa ilmenee, että miehellä on tytär, joka tulee perimään melkein kaiken. Tytär on saanut alkunsa firman toimiston pöydällä, ja hänen äitinsä Dona Chica on pelkkä toimistosiivooja. Nainen ei selvästikään ole miehen elämän suuri rakkaus, vaan hän edelleen haikailee nuoruuden heilojensa perään. Saarilla korostuu se tuttu ilmiö, että naiset lähtevät ja miehet jäävät, ja ainakin yksi hänen mielitietyistään on paennut Amerikkaan hyvää miestä ja kunnon katolista avioliittoa. Kun mies saa tietää lapsen tulosta, hän järjestelee asiat ja hoitaa tyttären elatuksen, mutta ei uskalla ottaa askelta kohti alttaria. Maria Gracasta tulee verisukulainen vasta perinnönjaossa, ja vihan purkauksien jälkeen hän on halukas tutustumaan siittäjäänsä.

Teoksen nykyisyydessä Carlos ja Maria Graca käyvät läpi herra Araújon jäämistöä, ja heidän välilleen muodostuu luonteva ystävyys, vaikka Maria Gracan on vaikea kutsua vainajaa isäksi. Onneksi hänellä on ollut kyllin hyvä isäpuoli, joka on tullut tytön elämään jo ennen tämän syntymää. Jäämistöstä löytyy päiväkirjoja, joissa mies tilittää eroottisesta elämästään, ja varsinkin yksipuolisesta rakkaudestaan myyttiseen Adéliaan, joka piti miestä kesäkissanaan kihlatun ollessa ulkomailla.

Kiinnostavaa kirjan hahmoissa on, ettei heillä ole ihonväriä. Sain suvun hahmojen kuvauksesta käsityksen, että he olisivat valkoisia siirtomaaherrojen jälkeläisiä, mutta herra Araújon naiset eivät välttämättä ole. Ainakin hän nuorempana metsästää kuumaa mimmiä Dakarista, jolta hän sitten saa tippurin. Baarielämä on Mindelossa vauhdikasta, mutta herra Araújo ei ole tarpeeksi peluri nauttiakseen siitä. Haave perheen perustamisesta kytee hänessä vielä kuusikymppisenä, mutta hänen on tyydyttävä jouluturskan nauttimiseen tohtori Sousan ja tämän vaimon luona. Myös Carlos on usein kutsuttu näille päivällisille, sillä kaksikolla ei tunnu olevan omia sukulaisia missään.

Kirjassa parasta on kertojan ääni, joka suorastaan piikittelee vainajalle. Pedantin miehen hautajaisten valmistelukin on hupaisaa, sillä vainaja on kirjallisesti määrännyt niiden kulun. Kontrollifriikkiys on ollut hänen elämänsä teema, mutta silti hän ei saa arkusta käsin paikallista bändiä oppimaan Beethovenin soittamista hautajaismusiikkina yhdessä yössä. Vainajan puvun etsintä saa jo tragikoomisia piirteitä, mutta romaanin alun polveileva veijarihuumori ei aivan kanna loppuun saakka.

Kulttuurisena ja historiallisena kuvauksena romaani on kuitenkin hulppea, sillä se onnistuu 172 sivussa tiivistämään tuoreen postkoloniaalin saarivaltion haasteet olematta pätkääkään opettavainen. Yksinäisyys, eristyneisyys ja yhteisöjen hajoaminen ovat haasteita maastamuuton riivaamilla saarilla, joilla syntyvyys ei ole korkeaa. Jokaisen Maria Gracan syntymä on siis pieni ihme, ja verisiteillä on edelleen merkitystä pienessä maassa. Naurun lisäksi kirja herättää haikeutta ja kaipuuta, ja parasta siinä olikin vähemmän yksioikoinen tunneilmasto.

Maahaasteessa olen kohdassa 96/196: Kap Verde.

Mainokset

Hännystelijöiden sielunelämästä

Teos: Moses Isegawa: Snakepit (Knopf, 2004)

Uganda on toinen Afrikan maista, joissa olen sattunut käymään, enkä siltikään ole koskaan lukenut ugandalaista romaania. Hyllyssäni on jokunen tietokirja maasta tuolta reissulta, joita en myöskään ole lukenut loppuun. Reissusta on parhaiten jäänyt mieleen keskustelut paikallisten naispoliitikkojen kanssa, ja myöhemminkin olen seurannut maan tilannetta sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvissä keskusteluissa. Maa kiinnostaa minua kovasti juuri poliittisesta näkökulmasta, mutta en ole saanut kovin hyvää käsitystä sen kirjallisesta ja muusta taiteellisesta elämästä.

Moses Isegawa (s. 1964) on yksi maan tunnetuimmista kirjailijoista, joka tunnetaan kahdesta menestysromaanista. Teokset kirjoittaessaan hän asui Alankomaissa, joiden kansalaisuuden hän sai kuudentoista vuoden maahanmuuton aikana. Vuonna 2006 hän palasi Ugandaan, eikä ole julkaissut mitään tämän jälkeen. Siviiliammatiltaan Isegawa on historian opettaja, ja hän on myös käynyt katolisen pappisseminaarin. The Abyssinian Chronicles (1998) oli lukemaani teosta suurempi hitti, mutta päätin lukea toisen romaanin Snakepit, koska Idi Aminin aika hämmentää minua edelleen.

Teoksen päähenkilö Bat Katanga on neljättä vuosikymmentään käyvä paluumuuttaja, Cambridgessa opiskellut matemaatikko, joka saa töitä energia- ja viestintäministeriöstä kahden viikon sisällä kotiinpaluusta, Idi Aminin hallituksesta. Naimattoman miehen ympärillä alkaa heti käydä kuhina, ja pian hän on kahden naisen loukosssa, kun Victoria-niminen työkaveri on tälle raskaana ja samaan aikaan hän pokaa hautajaisista tulevan vaimonsa Babitin. Batin perhe alkaa ottaa mieheen etäisyyttä, ja aika monen ministeriön työntekijän suku on kokenut poliittista painostusta tai väkivaltaa.

Toinen kirjan keskeinen henkilö on kenraali Bazooka, armeijan komentaja, joka kokee jäävänsä alakynteen Idi Aminin viihdyttäjähahmolle, Robert Ashesille, valkoiselle brittimiehelle, joka saa vastuun erityisjoukkojen koulutuksesta. Ashes on riskinottaja ja klovni, joka saa anteeksi kaikki ylilyöntinsä, jopa sianlihan syöttämisen muslimisotilaille. Bazookalla on napit vastakkain lähes kaikkien hallituksen virkamiesten kanssa, ja hän onnistuu myös toimittamaan Batin vankilaan.

Romaanissa eletään jonkunlaisessa kollektiivisessa psykoosissa, ryypätään ja käytetään huumeita rajattomasti. Bazooka kunnostautuu orgioiden pitäjänä näihin varatuissa huviloissa. Näissä juhlissa tuskin kukaan on kykenevä harrastamaan seksiä, mutta niissä ammuskellaan lintuja, kuseskellaan ammeisiin ja laitetaan palveluskunta siivoamaan sotkuja, joita tulee housuun paskomisesta. Virkamies-Bat ei osallistu pahimpiin bakkanaaleihin, mutta hänellä riittää päänvaivaa entisen tyttöystävän harrastamassa systemaattisessa vainossa.

Isegawan kieli on nyansoitunutta ja tarkkaa, poliittinen analyysi hyytävää, mutta loppua kohti aloin jo puutua teoksen päättömiin raakuuksiin. Kirjaimellisesti päättömiin, koska ihmisiltä katkotaan päitä heidän omissa kodeissaan. Maailmanpolitiikan kentillä kaikki tämä sai tapahtua Ugandassa siksi, ettei Idi Aminin hallitus ollut itään eikä länteen päin kallellaan, eivätkä suurvallat jaksaneet toimia maailman poliisina mitättömässä afrikkalaisessa valtiossa.

Eniten romaani kertoo siitä, kuinka täysin tolkulliset ja korkeasti koulutetut intellektuellit saatiin huijattua mukaan kannattamaan Aminia, jonka uskottiin olevan mustan väestön voimauttaja ja kansallisen itsetunnon palauttaja. Amin ei esiinny teoksessa kuin takapiruna, mutta hänen hännystelijöidensä sielunelämä paljastetaan kaikessa noloudessaan ja ristiriitaisuudessaan.

Pidin enemmän Maaza Mengistun vastaavasta kuvauksesta Etiopian vallanvaihdoksesta kuin tästä teoksesta siksi, että siinä tavalliset kadunmiehet ja – naiset saivat suuremman roolin toimijoina. Tämä romaani keskittyy poliittisen eliitin, virkamiesten ja intellektuellien rooleihin, ja valtapeleihin. Toki myös näillä hahmoilla on inhimillisiä tunteita, jopa kenraali Bazookalla, mutta olisin kaivannut kirjaan enemmän variaatiota henkilöhahmojen tasolla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 84/196: Uganda

Mustien mannekiinien muistista

Teos: Yvonne Vera: The Stone Virgins (Farrow, Strauss & Giroux, 2002)

Maahaasteessa olen lukenut pitkään itselleni uppo-outoja kirjailijoita, mutta nyt on aika palata maahan ja kirjailijaan, jota jo vähän tunnen. Zimbabwessa en ole koskaan käynyt, mutta maan kirjallisuus on tullut tutuksi muutaman loistavan äänen kautta. Yvonne Vera (1964-2005) ehti kirjoittaa viisi teosta ennen kuolemaansa, ja itse olen lukenut näistä aiemmin teoksen Butterfly Burning (1998), joka myös suomennettiin nimellä Palava perhonen (2001).

Veran teoksia on opetettu yliopistoissa ympäri maailmaa postkoloniaalin kirjallisuuden kursseilla, ja hänellä on ollut ainakin akateemisissa piireissä jonkunlainen kulttistatus. Vaikka Vera vietti osan elämästään Kanadassa, opiskeli, väitteli ja opetti Yorkin yliopistossa Torontossa, hänen teoksensa kertovat kaikki Zimbabwen (entisen Rhodesian) lähihistoriasta. Itse olen ollut tietoinen sekä Veran että hänen aikalaisensa Tsitsi Dangarembgan (s.1959) tuotannoista jo melko pitkään, ennen kuin löysin uudempia (ja vähemmän vaikeatajuisia) zimbabwelaiskertojia tällä vuosikymmenellä (mm. Pettina Gappah, NoViolet Bulawayo, Tendai Huchu).

Romaani The Stone Virgins jäi Veran viimeiseksi, ja siinä käsitellään Rhodesian sisällissodan jättämiä haavoja kollektiivisen muistelun tasolla. Siinä ei ole kovin montaa nimettyä henkilöhahmoa, ja nimetyillä henkilöillä on vahva sisäinen maailma, mutta noin kolmasosa teoksesta on paikkojen ja reittien poetiikkaa. Teos on hyvin tiivis ja intensiivinen, ja sitä ymmärtäisi parhaiten, jos pysähtyisi lukemaan sitä itselleen ääneen.

Luin kirjaa pikalukuna siksi, että pöydälläni on nyt liian monta afrikkalaisteosta, joista olen innoissani. Lukemiseni ei tehnyt kirjalle kunniaa, mutta onneksi minulla oli tuoreessa muistissa Toni Morrisonin Jazz, johon teosta nyt vertaan. Vera antaa Bulawayon kaupungille rytmin samalla tavalla kuin Morrison New Yorkille. Tässä Bulawayossa kuunnellaan ehkä vähemmän musiikkia, mutta äänimaailma tulee luonnosta ja kaupungin orgaanisesta melusta. Bulawayosta matkustetaan bussilla vuorille, Kezin kylään, joka ennen maan itsenäisyyttä toimii leppoisana retkipaikkana kaupunkilaisille. Puolet kirjan tapahtumista sijoittuvat Keziin ja Gulatin vuoristoon, jonnka kallioissa on kiveen hakattuja naishahmoja pyhillä paikoilla. Kirjan nimi tulee näistä paikoista, jotka maan sisällissodan aikana olivat vapaustaistelun sissien miehittämiä.

Kirjan päähenkilöt ovat sisarukset Thenjiwe ja Noncebe, joilla on iso ikäero. Isosisko on kolmikymppinen ja pikkusisko käy vasta lukiota sisäoppilaitoksessa. Thenjiwe on siskonsa huoltaja äidin kadottua ja isän kuoltua. Pikkusiskon poissaollessa Thenjiwe löytää täydellisen rakastajan, ja kerrankin hän uskaltaa avautua täydellisesti miehen seurassa. Suhde on lyhyt ja kiihkeä, ja kahden kuukauden symbioosin jälkeen Thenjiwe heittää miehen takaisin sinne, mistä on tullutkin eli alas kaupunkiin.

Kirjaan mahtuu järjetöntä, silmitöntä väkivaltaa ja julmuutta, jota sodan runtelevat mielet tekevät toisilleen. Onneksi Vera ei kuitenkaan mässäile väkivallalla, vaan kuvaa enemmän syvästä traumasta selviytyvän Nonceben suruaikaa ja selviytymistä. Myös sodassa palvelleet naissotilaat ovat omalla tavallaan kivineitsyitä, koska heidän palattuaan rintamalta miehet eivät edes uskalla tervehtiä heitä. Teos vuorottelee kollektiivisen ”kuorolaulun” ja sisarusten sisäisten maailmojen tutkimisen välillä. Veran kirjoitustyyli on poeettista, lauseet ovat lyhyitä ja luontosuhde on välillä keskeisemmässä roolissa kuin ihmisten väliset psykologiset suhteet.

Maan itsenäistyttyä Bulawayon kaupungin ostoskatujen ikkunat täyttyvät mustilla mannekiineilla, mikä on oman sorttinsa vapauden ilmaisu. Noncebe muuttaa siskonsa entisen rakastajan Cephasin luo fiiniin kaupunkiasuntoon, koska eläminen Kezin kylässä on liian turvatonta. Kuolleen siskon henki leijailee kämppäkavereiden yllä, eikä Cephas uskalla rakastaa kahta siskoa samaan aikaan, sillä se tuntuu insestiltä. Bulawayon kaupunkielämä kuulostaa 1980-luvulla hyvin modernilta, ja kaupallisten hyödykkeiden paljous muistuttaa länsimaista tasoa. Vaikka kirjassa kuvataan sodan kauheuksia, se ei siis ole köyhyydestä ja puutteesta kertova kehitysmaakertomus. Myöhemmässä zimbabwelaisessa kirjallisuudessa materiaalinen puute taas on usein kaiken kerronnan keskiössä.

Sain siis kirjasta vaikutelman, että Zimbabwe on maana kokenut taloudellisesti järkyttävän katastrofin, mikä saattaa myös osittain johtua siitä, että yhden sukupolven koulutus keskeytyi suht tehokkaasti 1970-80-lukujen vaihteessa. Mugaben harjoittamaa diktatuuria ei tässä teoksessa kommentoida, sillä poliitikoilla ei ole intiimissä tarinassa nimiä.

Maahaasteessani The Stone Virgins edustaa viiden tähden maailmankirjallisuutta, mutta teos ei päässyt yllättämään minua, sillä lähestyin sitä lähes pelonsekaisella kunnioituksella. Aika lienee kuitenkin tehnyt tehtävänsä, sillä ymmärsin teosta paremmin kuin tuota ikonista esikoisteosta Butterfly Burning.

Maahaasteen rasti on kohdassa 82/196: Zimbabwe.

Askeleita puhumattomuuden takaa

Zakes Mda: She Plays with the Darkness (Picador, 1995/2004)

Jostain syystä pienet Afrikan maat herättävät minussa enemmän kiinnostusta kirjahaasteeni tiimoilta kuin suuret, eikä teosten löytäminen kaikista näistä lilliputtivaltioista ole helppoa. Jos maissa puhutaan englantia, niiden näkyvyys kirjamaana on taatusti suurempi kuin muunkielisissä maissa. Siksi kirjoja voi löytää vaikka sellaisista maista kuin Lesotho tai Swazimaa, mutta Guinea, Gabon tai Djibouti ovat hankalampia rasteja.

Zakes Mda (s. 1948) on tuottelias eteläafrikkalainen kirjailija, joka on saanut paljon huomiota Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Hän on aikanaan opiskellut Lesothossa, ja siksi yksi hänen romaaneistaan, She Plays with the Darkness, kertoo maan tilanteesta juuri tuona aikana. Lesotho on postimerkin kokoinen maa Etelä-Afrikan keskellä, ja taloudellisesti täysin riippuvainen ”isoveljestään”. Maan demografiaa määrittää se, että noin puolet maan työikäisistä miehistä työskentelee Etelä-Afrikassa tai muualla ulkomailla jättäen naiset totaaliseen vastuuseen perheidensä huollosta.

Romaanin sisarukset Dikosha ja Radisene ovat yksinhuoltajan lapsia, joille isä ei lähetä rahaa ulkomailta. Lapset ovat syntyneet samana vuonna, ja heillä on mahdollisesti eri isä, sillä Dikosha siitettiin neljä viikkoa Radisenen syntymän jälkeen tanssiaisiltana. Sisaruksia pidetään kotikylässä kaksosina, ja kaksosiin liittyy monenmoista taikauskoa. Varsinkin Dikoshan epäsosiaalinen käytös ja puhumattomuus selittyy sillä, että hän on alkuperänsä vuoksi noiduttu.

Dikosha on vuoristokylässä elävä vanhapiikasisko, ja Radisene-veli on päässyt muuttamaan laakson kaupunkiin Mafetengiin opettamaan aikuisia iltakoulussa. Nuori mies on muuttunut ylpeäksi pukumieheksi, jolle kelpaa vain ulkomaalainen alkoholi. Kun iltakoulu sitten suljetaan vuoden 1970 levottomuuksien ja vallankaappauksen aikana, mies jää työttömäksi ja hukuttautuu viinaan kaupungin rankemmassa townshipissä. Poliisiväkivalta vaanii kaikkialla, sillä maassa on ulkonaliikkumiskielto iltaisin, ja juopot kotiinkulkijat ovat vapaata riistaa.

Kirja kehittyy kolmenkymmenen vuoden mittaiseksi kronikaksi, jossa vuorottelevat pääkaupungin ja kotikylän tapahtumat. Radisene on pitkään poissa kotoaan, koska ei ole omasta mielestään tarpeeksi menestynyt palatakseen. Dikoshan elämäntapa muuttuu vuosi vuodelta eksentrisemmäksi: hän ei ole käyttänyt kuin veljensä ostamaa punaista leninkiä ja hän linnoittautuu luolaan, jossa alkuperäiskansa Barwan (tunnetaan myös bushmanneina) edustajat käyvät pitämässä pyhiä menojaan. Kukaan ei tiedä, millä nainen elää, sillä hänen äitinsäkään ei enää viihdy kotona kaalinpäitä viljelemässä.

Mistä sitten tunnistaa, että teos on miehen kirjoittama? Luulin kirjaa aloittaessani sen nimen ja kansikuvan perusteella kirjailijan olevan nainen. Myös sen alkukohtaukset kuulostivat aivan 1980-luvun feministiseltä kirjoittamiselta. Kuvaus kylään yksin jääneiden naisten keskinäisistä tanssirituaaleista oli melkein separatistis-feminististä. Mutta alkukohtausten jälkeen teos siirtyy kuvaamaan Lesothon lukuisia poikkeustiloja ja vallankaappauksia. Eri kenraalit valitsevat erilaista musiikkia radiossa soitettavaksi vallankaappauksen päivänä. Kun radiossa soitetaan samaa biisiä koko päivän, kansa tietää, että jokin on pahasti pielessä pääkaupungissa.

Toki naisetkin kirjoittavat vallankaappauksista, kuten itse hyvin asiasta väitelleenä tiedän. Eikä tässä kirjassa ole puutetta molemman sukupuolen representaatioista. Ehkä kotimaahan jääneet miehet ovat keskivertoa heikompia tai rikollisuuteen taipuvaisia. Kirjassa kuvataan monenmoisia pikkurikoksia, huijauksia ja kyläkäräjien istuntoja paikallisten konfliktien sovittamiseksi. Radisene itse rikastuu lopulta vetämällä välistä vakuutusasiamiehenä, mutta tavattuaan nigerialaisia bisnesmiehiä, jotka saapuvat näyttävät boubou-asut leijuen tapaamaan häntä vuoristokylään saakka hän voi vain todeta, että kotimaan koijarit ovat pelkkiä amatöörejä. Mies menettää koko omaisuutensa, mutta hyväksyy kohtalonsa, sillä raha ei ole rehellisellä työllä hankittua.

Mdan proosa on ihmeellisen tiivistä, ja hän saa mahtumaan noin 200 sivuun valtavan määrän asiaa ja tapahtumia. Odotin kirjalta enemmän poeettista tai mytologista ulottuvuutta, mutta se kehittyi toiminnallisemmaksi ja poliittisemmaksi kuin luulin. Kirjailijan muu tuotanto alkoi heti kiinnostaa, varsinkin Etelä-Afrikan historiaa käsittelevät romaanit.

Historiallisesta näkökulmasta teos yllätti, sillä en osannut arvata noin pienen maan historiaan mahtuvan niin paljon turbulenssia. Kylmän sodan kaiut tuntuivat siinä voimallisina, ja Etelä-Afrikan aikaansaama kauppasaarto kommunismin kitkemisen vuoksi tuntui haudanvakavalta asialta jo maantieteellisten tosiasioiden vuoksi. Apartheidin aikana Lesotho oli myös maa, jonne ANC-aktiivit pakenivat, mutta poliittisten pakolaisten asemasta käytiin vakavaa vääntöä, ja maa joutui palauttamaan pakolaiset, jotta sen kansalaiset saisivat edes jotain syötävää.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 82/196: Lesotho.

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Moskeijan oopiumihuoneen kertomaa

Teos: Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä (Bazar, 2011)

Käännös: Sanna van Leeuwen

Kader Abdolah (s. 1954) on iranilais-hollantilainen kirjailija, joka on valinnut kirjallisuuden kielekseen flaamin kielen. Hän on julkaissut parikymmentä teosta 1990-luvun alkupuolelta, ja hänen kansainvälisesti tunnetuin teos, Talo moskeijan vieressä, julkaistiin alkukielellä v. 2005.

Teos taitaa painettuna olla jo antikvariaattien aarre, mutta löysin sen BookBeatista. Mikään kirjan nimessä tai kannessa ei erityisesti houkutellut minua, ja tieto, että teos kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ei myöskään saanut aikaan uteliaisuutta. Olen takavuosina Pakistanin historian tutkimisen lisäksi lukenut lähes kaiken saatavilla olevan kirjallisuuden naapurimaista Afganistanista ja Iranista. Mailla on kompleksinen suhde toisiinsa, koska ne joutuivat kaikki kylmän sodan käsikassaroiksi.

Lähdin lukemaan teosta matalin odotuksin, mutta tarina vei minua kuin pässiä narusta, eikä kirjaa voinut jättää kesken. Kyseessä on pohjoiseen Iraniin, Senejanin pikkukaupunkiin sijoittuva perhedraama, jossa kolme veljestä jakavat ikivanhan sukutalon. Yksi heistä on imaami, toinen muezzin eli rukouskutsun huutaja ja kolmas mattokauppias. Mattokauppias Agha Dzan on tarinan avainhenkilö, joka mahdollisesti nauttii kaupungissa enemmän arvostusta kuin mukavuudenhaluinen ja vanhakantainen imaamiveljensä.

Tarina alkaa vuodesta 1969 ja amerikkalaisten kuun valloituksesta, mikä laittaa myös iranilaisten päät sekaisin. Myös moskeijan residenssiin salakuljetetaan TV, vaikka imaami julkisesti saarnaa television synnillisistä vaikutteista. Ei kulu kauaa siitä, kun shaahin länsimieliset joukot saapuvat paikkakunnalle perustamaan naistenklinikkaa, teatteria ja kirjastoa. Elokuvateatteri saa aikaan niin vahvaa protestia uskovaisissa, että hanke jäädytetään ainakin hetkeksi mellakoiden pelossa. Leffateatterit palavat maakunnissa jo ennen vuoden 1979 vallankumousta, mutta kirjan perheen Nusrat-serkku päätyy itse Khomeinin hovikuvaajaksi.

Moskeija ja sukutalo ovat oma toimijansa, jolla on paljon persoonallisia piirteitä. Kymmenet eri muuttolintulajit pysähtyvät sen räystäillä matkalla etelään, kirjastossa luetaan enemmän eroottisia säkeitä kuin haditheja, kellarissa on aarrearkku, joka on täynnä edesmenneiden imaamejen sandaaleja. Oopiumihuonetta on joskus käytetty enemmän miesten seurusteluhuoneena, mutta tarinassa se on paikka, jonne kuolevia tuodaan kivunlievitykseen. Ehkä kaupungissa ajatellaan, että oopiumin käytöstä poistuu synti, jos sitä poltetaan moskeijan hiililampussa.

Abdolah on varsinkin henkilöhahmojen rakentajana täysi virtuoosi. Eniten minua huvittivat suvun ”isoäidit” Golabeh ja Golbanu, jotka eivät olleet kenellekään sukua, vaan ikääntyneitä palvelijoita, jotka olivat uskollisesti lakaisseet moskeijan pihan roskia kaksi kahdenkymmenen vuoden sykliä. Heille oli kerrottu, että kahdenkymmenen vuoden kuuliaisuus voi johtaa pyhiinvaellusmatkaan Mekkaan. Heillä oli myös yhteinen salarakas, joka vähän ennen kuolemaansa päätti toteuttaa naisten hartaan toiveen. Niinpä mummot lähtevät matkaan salamyhkäisesti, ja suvun talous on kaatua jo heidän ensimmäisinä poissaolonsa päivinä. Matka ei sitten suju kuten kotiväki odottaa, vaan Jumalaa pelkäävät vanhukset järjestävät isäntäväelleen varsinaisen källin.

Seksiä ja seksuaalisuutta Abdolah käsittelee avoimen rehellisesti. Varsinaista päänvaivaa Iranissa on aiheuttanut shiamuslimien väliaikaisen avioliiton käsitys, ja näin uskonnollisilla alueilla on esiintynyt enemmän ”naistenvaivoja” (lue: sukupuolitauteja). Tässä varsinkin imaamit ovat innokkaita palvelustyttöjen ja leskinaisten liiviin uijia, ja heidän valtaansa tällä saralla on vaikea kyseenalaistaa. Samaan aikaan alueelle marssii Teheranista naisia, joilla on nailonsukat, läpinäkyvä hoitajantakki, ja jopa porttojen portto, shaahitar Farah Diba tulee vierailulle kaupunkiin. Ihastusta minussa herätti, että myös lempirunoilijaani Forugh Farrokhzadia siteerataan ja hänen rooliinsa naisten vapauttajana viitataan.

Huumori teoksessa ymmärrettävistä syistä vähenee, kun päästään vallankumouksen tosi toimiin. Teos etenee kronologisesti, mutta siinä tehdään välillä pitkiäkin loikkauksia. Rikki revitty suku asettuu asumaan etäälle toisistaan, osa ulkomaille, ja minun oli vaikea hahmottaa, mihin ajanjaksoon sukulaisten välien selvittely Agha Dzanin kotikylässä sijoittui. Loppuvaiheessa teosta puhutaan jo talibaneista, joten sijoitin päätöksen 1990-luvun loppuun.

Kirja siis kertoo konservatiivisen ja uskonnollisen suvun tarinan, jolla on pitkä kytkös legendaarisen Qomin seminaariin. Suvun miehet ovat kuitenkin imaameina keskinkertaisia, eikä heidän uskonnollisuutensa ole kovin hengellistä. Qomista imaamin tytärtä tulee kosimaan tulisieluinen nuori imaami, joka myöhemmin hylkää vaimonsa liittyäkseen Khomeinin lähipiiriin. Ennen vallankumousta kaksi serkusta ajautuvat vasemmistopiireihin, ja heistä Shahbal-niminen kirjoittajamies jää eloon ja pääsee muuttamaan Eurooppaan. Imaamin leskestä tulee vanhemmilla päivillä Teheranin naisvankilan kuulustelija -asema, jossa hän kokee saavansa arvostusta enemmän kuin ”miehelässä” koskaan. Kotiin Senejaniin jääneestä väestä kukaan ei sydämessään kannata Khomeinia, vaikka kaikki joutuvat tavalla tai toisella tanssimaan hänen pillinsä mukaan.

Tätä kirjaa lukiessani mieleeni tuli parikin teosta, joita lukiessa koin vastaavia oivalluksia. Vastikään lukemani Alice Zeniterin Unohtamisen taito, joka kertoi algerialaisen siirtolaissuvun tarinan, oli yhtä tiiviisti punottu kertomus muslimimaan lähihistoriasta. Tunnelmien tasolla liikuttiin välillä yhtä pakahduttavissa sfääreissä kuin Orhan Pamukin teoksessa Lumi. Tuo teos sijoittuu myöhemmän ajan Turkkiin ja on terrorismiin kietoutuva rakkaustarina, mutta luonnon ja sulkeutuneen pikkukaupungin tunnelmat olivat lähes identtisiä. Jos tämä teos kolahti minuun samalla intensiteetillä kuin Lumi, jota pidän toistaiseksi Pamukilta lukemistani teoksista parhaana, silloin romaanin on pakko olla vaikuttava.

Myös Bazar-kustantamolta lukemistani teoksista tämä kuuluu parhaimmistoon. Toivon mukaan kirja saisi e-painoksena enemmän lukijoita, sillä sen aihe ei ole vanhentunut yhtään sitten sen julkaisun.

Lehtimajan lukuhetki

Teos: Helen Dunmore: Your Blue-Eyed Boy (Picador, 1998)

Hellelukemien noustessa olen kokenut tärkeäksi etsiä viileitä lukusaarekkeita ulkosalla. Työskentely sisätiloissa ei maistu, vaikka kotini on siedettävä kuumuudessa: kun tietää, että kaikki muut ovat kirmailemassa rannoilla ja terasseilla, tuntuu elämän hukkaamiselta kököttää kotikoneella.

Eilen löysin täydellisen paikan Haiharan kahvihuoneen pihalta, lehtimajaa muistuttavasta suojasta, ja luin siellä putkeen poistokirjoista pelastamani brittijännärin, Your Blue-Eyed Boy. Kirjan kannessa mainitaan kirjailijan voittama Orange Prize, mutta siitä huolimatta en tiennyt hänestä mitään. Wikipedia kertoo tuotteliaasta kirjailijasta, joka julkaisi kaikkea muuta paitsi draamaa, joka on aikanaan asunut kaksi vuotta Suomessa ja joka kuoli toissa vuonna syöpään 64-vuotiaana.

Ensivaikutelma Dunmoren tuotannosta on lupaava. Lähdin lukemaan teosta dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja vaikka siinä on varsinkin jälkimmäisen piirteitä, se kuitenkin avautuu parhaiten ihan tavallisena romaanina. Kirjassa 38-vuotias tuomari Simone muuttaa perheineen Lontoosta pohjois-Englantiin, ja asettautuu pieneen kalastajakylään asumaan. Perhe on rahavaikeuksissa, vaikka vaimon palkka kohenee maallemuuton seurauksena. Hän toimii paikallisessa käräjäoikeudessa ”kiintiönaisena”, ja samalla pitää ilmaista oikeusaputoimistoa köyhille ja tarvitseville.

Simonen mies Donald on työtön arkkitehti, joka on taloudelliselta käytökseltään riskinottaja. Maalla hän yrittää sopeutua koti-isän rooliinsa, mutta katkeruus valtaa miehen mieltä, eikä hän suostu hakemaan hanttihommia paikallisista yrityksistä. Simonelle pohjoinen merenranta on tuttua maisemaa lapsuudesta, mutta mies ja lapset kaipaavat Lontooseen. Perhe tuntuu olevan tuuliajolla, eikä tilannetta paranna se, että ruokapöydässä on entistä enemmän säilykkeitä ja halpaa margariinia. Simone kaipaa Lontoon luomuvihanneskauppoja, ja niiden uhkeita munakoisoja.

Kirjassa eletään 1990-luvun loppua, ja sen takauma sijoittuu 1970-luvun loppuun. Simone ei ole aina ollut täsmällinen jakkupukunainen, vaan nuorena hän pukeutui intianpuuvillaan ja antoi hippitukan kasvaa. Hänen elämänsä kesä sijoittui Amerikkaan, jossa hän oli leiriohjaajana Vermontin rannikolla. Merellinen teema onkin kirjassa vahva, ja siinä vertautuvat Atlantin jylhät maisemat Pohjanmeren laimeampiin aaltoihin.

Taloushuolien keskellä Simone saa kirjeen menneisyydestä, mieheltä, jonka hän on ehkä halunnut jo unohtaa. Michael oli hänen ensi rakastajansa, kymmenen vuotta vanhempi Vietnamin sodan veteraani, joka eli veneiden kunnostajana. Simone vietti miehen kanssa kiihkeän kesän, ja suhteen kolmantena pyöränä keikkui valokuvaaja-Calvin, joka otti pariskunnasta liian seksikkäitä taidekuvia. Nainen tietää, että hänen entinen rakastettunsa tulee kiristämään häntä kuvilla. Kirjeiden jälkeen tulee soittoja, ja lankapuhelimeen vastaavat enimmäkseen muut perheen jäsenet. Michael ei tunnu antavan periksi, mutta hän on stalkkeri, jota Simone ei voi kokonaan torjua.

Minusta tämä teos pesi jännityksessään suvereenisti suurimman osan viimeaikaisista brittiläisistä psykologisista trillereistä, jotka kaavamaisuutensa lisäksi ovat usein järkälemäisen pitkiä. Jännitys kirjassa on vähäeleistä, vaikka tunteet ovat suuria. Juoneen kietoutuu myös poliittista historiaa, vaikka Simone on uransa vuoksi joutunut eliminoimaan persoonastaan monia puolia. Simonen suhde tähän mystiseen menneisyyden mieheen kertoo paljon hänen oman mielensä kaaoksesta, ja tukahdetuteista vieteistä.

Vaikka luin kirjan nopeana välipalana virikkeitä pursuavassa maastossa, se kolahti aistivoimaisuudellaan. Voisin hyvin jatkaa Dunmoren tuotantoon tutustumista, ja varsinkin hänen runoilijan uransa kiinnostaa, koska tekstistä huokuivat poeettiset elementit.

Naistenviikon haasteessa teos nousee unohdetuksi yllättäjäksi, ja edustaa lähes täydellistä lomakirjaa, joka tarjoaa niin rentoutumista, jännitystä kuin älyllistä purtavaa.