Erään strutsifarmin tarina

Teos: Christina Lamb: House of Stone. (HarperCollins, 2007)

Christina Lamb on brittiläinen toimittaja, jolla näkyy olevan hyvin samansuuntaisia maantieteellisiä intressejä kirjoissaan kuin itselläni on ollut. Olen lukenut häneltä yhden teoksen Pakistanista, toisen siirtomaa-ajan Rhodesiasta, ja nyt kolmannen, jossa Rhodesia muuttaa nimeään Zimbabweksi.

House of Stone on tosi tarina Nigel Houghista, valkoisesta farmarista, joka päättää jäädä Zimbabween maata viljelemään, vaikka olot ovat epävakaat. Kirja kertoo myös Aquinata Shamvista, perheen mustasta lastenhoitajasta, joka muuttaa tiluksille asumaan perheineen 1990-luvun lopussa.

Nigel ja Aqui ovat melkein ikätovereita, mutta ovat eläneet täysin eri todellisuuksissa tässä äärimmäisyyksien maassa. Nigel on elänyt tyypillisen etuoikeutetun rhodesialaisen lapsuuden ja nuoruuden vanhempiensa tiluksilla ja sisäoppilaitoksessa, kun taas Aqui on kasvanut syrjäisellä maaseudulla eristyksissä valkoisten todellisuudesta. Erikoisen nimensä hän on saanut irlantilaisista papilta, mutta valkoisia hän on nähnyt lähinnä uskovaisen hyväntekijän roolissa.

Neljäntoista vuoden iässä tyttö lähtee piikomaan Maranderon provinssikaupunkiin, ja pian hän on naimisissa komean, mutta juopon Tendain kanssa. Ennen avioitumista hän on ehtinyt toimia ZANU-puolueen mobilisoijana omassa townshipissään. Liitto on onneton, mutta siitä huolimatta lapsia perheeseen syntyy viisi. 1990-luvulla Aquin on ryhdyttävä taas piikomaan, koska muutakaan työtä ei ole saatavilla.

Nigel on ehtinyt tässä välissä opiskella Etelä-Afrikassa kahdessa yliopistossa, ryhtyä kaupalliseksi lentäjäksi, ja tehdä huonoja bisneksiä Kiinassa strutsinlihan maahantuojana. Hän perustaa perheen vasta kolmikymppisenä, ja muuttaa takaisin Zimbabween kasvattamaan tupakkaa ja strutseja. Hänen farmillaan on 200 työntekijää, ja hän joutuu huolehtimaan monien työntekijöiden jälkikasvusta, koska moni heistä menehtyy HIV:iin kesken kaiken.

Valkoisten farmareiden tilanne on ollut maassa tukala 70-luvun lopulta saakka, mutta 2000-luvun alkuvuosina koetaan uusi pohjakosketus mustien ja valkoisten välisissä suhteissa. Moni Nigelin tuntema farmari menettää henkensä, kun vihaiset sotaveteraanit ilmaantuvat tiluksille vaatimaan maita itselleen sotakorvauksena. Nigel itse myös menettää tiluksensa, mutta perhe ei edelleenkään suostu muuttamaan pois synnyinmaastaan.

Nigelin ja Aquin suhde joutuu myös koetukselle, kun lastenhoitaja osoittautuu liian lojaaliksi ZANU-puolueen kannattajaksi. Tosin hän ei itse haaveile valkoisten tilusten sosialisoinnista, mutta hän jää talon valtauksen tilanteessa hankalaan välikäteen. Kaksikko kuitenkin onnistuu korjaamaan välinsä, ja he ovat yhteyksissä senkin jälkeen, kun Nigel ei enää ole Aquin työnantaja.

Kirjasta noin puolet on Zimbabwen lähihistorian kertaamista, mikä sinänsä on sivistävää länsimaisille lukijoille. Olisin kuitenkin mieluummin lukenut tämän paikallisen draaman erillisenä teoksena, sillä näiden kahden perheen tarinoissa riitti pohdittavaa yhteen kirjaan tarpeeksi.

Kirjaa kirjoittaessaan Lamb ehti matkustaa Zimbabween 12 kertaa, ja loppuvaiheessa hän oli jo Mugaben hallituksen mustalla listalla valtion vihollisena. Silti hän onnistui kyläilemään maassa vaivihkaa, mutta vankilaan joutumisen riski oli olemassa.

Asiat, joista Lamb kertoo kirjassaan eivät Robert Mugaben kuoleman jälkeen tunnu enää kovin tulenaroilta, mutta ne ovat saattaneet olla sitä vuonna 2007. En näkisi Zimbabwea edelleenkään minään sananvapauden mallimaana, ja lyhyt katsaus sen lehdistöön tänä päivänä antaa vaikutelman maasta, jossa journalismi on tukahdutettu potentiaalisena ilmaisukanavana.

Pesän rakennusta Länsi-Saharassa

Teos: Sanmao: Tarinoita Saharasta (Aula&co, 2023)

Suomennos: Rauno Sainio

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

En ennen tätä viikkoa ollut kuullut Sanmaosta (1943-1991), taiwanilaisesta naiskirjailijasta, jonka elämän suurimmaksi pakkomielteeksi oli tullut Saharan autiomaa. Sanmao on julkaissut teoksensa Tarinoita Saharasta vuonna 1976, mutta se on löydetty äskettäin uudelleen, ja saa taas uusia lukijoita ympäri maailmaa.

Teos on myös ensimmäinen kiinankielinen taiwanilaisteos, joka on koskaan suomennettu. Kääntäjä Rauno Sainio kertoo loppusanoissa varsin kiinnostavasta käännösprosessistaan, jossa on tehty yhteistyötä useamman Euroopan maan kääntäjien välillä.

Kirjan kertoja on asunut Euroopassa ennen seikkailuun lähtöään, ja mennyt naimisiin espanjalaisen poikaystävänsä Josen kanssa. Länsi-Saharassa pariskunta asettuu El Aaiunin kaupunkiin, ja Jose menee töihin insinööriksi saksalaisen Grupp-firman palvelukseen. Miehen palkka on niin hyvä, että Sanmao voi jäädä kotirouvaksi.

Pariskunta vuokraa asunnon paikallisen väestön kortteleista kaupungin laidalta, jossa aavikko on jo läsnä. Lähes kaikki muut siirtotyöläiset asuvat kalliisti kaupungin keskustassa, tai työnantajien asuntoloissa. Ennakkoluulot sahraveja ja paimentolaisia kohtaan ovat syviä, ja monet kotirouvat pelkäävät kulkutauteja poistuessaan aidatuilta asuinalueiltaan.

Tarina sijoittuu aikaan, jolloin Espanja oli jo menettämässä tätä surullisenkuuluisaa siirtomaataan, ja naapurimaat Marokko ja Mauritania taistelivat vasemmistolaisen Polisarion kanssa alueen herruudesta. Suosittelen alueen poliittiseen historiaan tutustumista ennen kirjan lukemista, sillä Sanmao taustoittaa tilannetta varsin taloudellisesti ja sekavasti. Tarinassa päästään kyllä poliittisen kriisin ytimeen, mutta nykypäivä lukija ei välttämättä hahmota sen voimasuhteita pelkästään tämän silminnäkijäkertomuksen pohjalta.

Sanmao pääsee lähemmäksi paikallisia ihmisiä siksi, että hän ei ole eurooppalainen. Pikkuhiljaa hänen reviirinsä autiomaassa laajenee, ja hän lähtee kuvausmatkoille beduiinien leireihin ilman aviomiestään. Kameran käyttö on kuitenkin taitolaji paikoissa, joissa monet pelkäävät kameran varastavan ihmisen sielun. Tämä teema tuntui jopa vähän kulahtaneelta, koska olen lukenut versioita samasta taikauskosta ympäri maailmaa.

Kotirouvaksi Sanmao on boheemi ja intellektuelli, mutta hän myös sopeutuu tilanteeseen, jossa hän on kokonaan miehensä elätettävä. Miehensä kanssa he ovat aitoja sielunkumppaneita, mutta uusien ystävien saaminen ei ole seikkailuhenkiselle kirjailijanaiselle helppoa. Pariskunnan kotona käy kuitenkin vieraita tiuhaan, koska vieraat ihastuvat Sanmaon keittotaitoon.

Tässä kokkaillaan monipuolisesti sekä kiinalaista ruokaa että sushia aavikolla, ja pyöritetään taloutta Taiwanista lähetettyjen ruokapakettien avustuksella. Sanmaon side kotimaahan ja sukulaisiin on tiivis, ja kodin rakentamisessa esineillä on hänelle suuri merkitys. Erityisen rakas hänelle on aviomiehen hänelle häälahjaksi antama kamelinkallo.

Tämä teos avautui minulle ensisijaisesti lifestyle-teoksena, koska siinä kuvataan niin pittoreskisti arkisia nautintoja, varsinkin ruokaa. Eniten hämmensi pariskunnan kodin tavarapaljous, kun tässä kuitenkin eletään siirtolaisina aavikon reunalla. Sanmao muutenkin vaikutti ylellisyyksille persolta tyypiltä, jonka garderoobista löytyi myös iltapukuja.

Tarinaan mahtuu tietysti äärimmäisiä vaaran momentteja, onnettomuuksia, verta ja kipua. Vaikka pariskunnan elämän puitteet muuttuvat vuosien varrella melkein porvarillisiksi, heidän elämänsä ei ole kovin suojattua. Monet vaaran momentit johtuvat kulttuurisista väärinymmärryksistä.

Löysin tästä kirjasta myös automaattisen yhteyden juuri lukemani Karen Blixenin teoksen Varjoja ruohikolla kanssa, koska molemmissa kirjoissa päähenkilö auttaa paikallisia ihmisiä terveyspulmissa. Vuosikymmen on eri, ja kulttuureissakin on eroa, mutta Länsi-Afrikan paimentolaiset elävät tässä alkeellisemmissa oloissa kuin Kenian vuoriston heimot 1930-luvulla.

Kiinnostaisi todella lukea muitakin kirjoja Sanmaolta, joka vaikuttaa jo nyt aika dramaattiselta kirjailijapersoonalta. Hänen rakas aviomiehensä kuoli onnettomuudessa vuonna 1979, ja tämän jälkeen Sanmao palasi Taiwaniin tarkoituksenaan aloittaa kirjailijan ura vakavasti. Vuonna 1991 hänen rikas elämänsä päättyi itsemurhaan, mutta tästäkin kuolemasta on postuumisti ollut liikkeellä muitakin tulkintoja.

Populaatiosta, joka lisääntyy jakaantumalla

Teos: Ilkka Lappalainen: Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio. (Minerva, 2022)

Äänikirjan lukija: Petri Hanttu

Olen vajaan vuoden aikana lueskellut hajanaisesti joitain uudempia 70-luvusta kertovia taistolaismuistelmia taustatyönä omaan romaaniprojektiini. Mitään täsmäteosta ei ole löytynyt, sillä olisin halunnut lukea lähinnä niistä taistolaisista, jotka lähtivät opiskelemaan Moskovan puoluekouluun.

Ilkka Lappalaisen (s.1953) tuore muistelmateos oli ehkä kattavin kuvaus omiin tarkoitusperiini, sillä se kertoo toimittajasta, joka päätyy sekalaisten vaiheiden kautta tekemään Neuvostoliitosta kertovaa Maailma ja me-lehteä vuonna 1985. Tätä ennen hän oli toiminut kahden eri kommunistisen lehden toimittajana Tampereella ja Helsingissä. Uusi työ Maailma ja me-lehdessä oli hänelle merkittävä käänne uralla, ja häntä jopa onniteltiin mukavan eläkeviran varmistamisesta 31-vuotiaana.

Lappalainen oli kasvanut Nokialla evakkotaustaisessa porvarisperheessä. Hänestä ei olisi ehkä tullut taistolaista, ellei kasvupaikka olisi ollut Nokia. Paikkakunnan poliittinen polarisaatio oli käsinkosketeltavaa 60-70-luvun vaihteessa, ja nuori Lappalainen oli imenyt kansalaissodan aikaiset kauhutarinat paikallisilta informanteiltaan. Kapina oman kodin arvomaailmaa vastaan oli myös rajua, ja lukion kesken jättäminen merkitsi pesäeroa synnyinkotiin.

Teos kertoo nuoresta miehestä, joka menee töihin raksalle ja perustaa perheen varhaisessa vaiheessa. Ay-aktiivina hän pääsee koulutukseen lehden avustajaksi, ja pian hän löytää itsensä taistolaisten paikallisen lehden, Hämeen Yhteistyön toimituksesta.

Työ Tampereella osoittautuu harvinaisen nihkeäksi, vaikka vielä tuossa vaiheessa Lappalainen uskoo aatteeseensa aukottomasti. Hän on stallari, änkyrä, luokkakantainen agitaattori. Pian hän kuitenkin ymmärtää, että taistolaiset ovat erikoinen heimo, joka lisääntyy vaan jakautumalla. Lehden toimituksessa on epäluuloinen ilmapiiri, ja monella kollegalla on vakava alkoholiongelma.

Helsingissä Lappalainen pääsee tutustumaan SKP:n sisäpiiriin ja sen kummallisiin, neuvostoperäisiin rahakätköihin. Perhe onnistuu saamaan asuntolainan STS-pankista erityisen ehdoin. Helsingissä perheen lapset eivät enää käy pioneerikerhossa, vaikka Nokialla heitä kasvatettiin poliittisesti oikeaoppiseen tyyliin.

Teokseen mahtuu suht paljon Lappalaisen perhe-elämän kuvausta. Arjen kuvaus onkin herkullista, vaikka perheen tarinaan mahtuu myös äärimmäisen traaginen käänne. On kuitenkin hienoa, ettei Lappalainen päädy selittämään perheen tragediaa poliittisesta viitekehyksestä. Muutenkin tämä tarina tuntuu sellaiselta, joka on vaatinut kirjoittajaltaan ajallista välimatkaa. Koin, että tässä kirjoittaja oli löytänyt sopivan tasapainoisen ja kiihkottoman näkökulman menneeseen elämäänsä. Monissa muissa vastaavissa teoksissa suhde menneisyyteen on edelleen tuntunut kovin kipeältä. Tässä en kokenut, että kirjoittamisen tarkoitus olisi ollut ensisijaisesti terapeuttinen tai aiempia tekemisiä anteeksipyytelevä. Tai kyllä Lappalainen pyytää anteeksi lähipiiriltään kirjan alussa, mutta itse työuran kuvaus ei onneksi ole täynnä katumusta, tai katkeraa tilitystä.

Itse en muista Maailma ja me-lehteä kuin ehkä nimeltä, mutta en ole tainnut koskaan lukea sitä. Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, joiden kautta pääsi eksoottisiin kohteisiin. Lappalainen oli muun muassa päässyt mukaan ensimmäiselle Suomesta tehdylle turistimatkalle Pohjois-Koreaan, mutta ei hänestä kuitenkaan tullut juche-aatteen levittäjää (tähänkin porukkaan olen törmännyt vielä 00-luvulla). Keski-Aasian tasavaltoihin ja Afganistaniin hän pääsi tutustumaan hieman syvällisemmin kuin äärimmäisen kontrollin Pohjois-Koreaan, ja näissä kohteissa oli jo mahdollista ilmaista neuvostojärjestelmän kritiikkiä.

Teos päättyy huikeaan kuvaukseen Barentsinmeren alueen tshutshkikansan elämäntavasta, jonka olisin voinut hyvin lukea erillisenä esseenä tai novellina. Lappalainen osoittautuu monipuoliseksi kertojaksi, jolta voisin kuvitella lukevani myös matkakirjan tai fiktiota samasta aihepiiristä.

Kertoo paljon tekstin koherenssista, että jaksoin kuunnella tämän yhteen putkeen saman päivän aikana. Minulla on ollut työn alla myös Lauri Hokkasen teos Kenen joukoissa seisoin, mutta tuota kirjaa en jaksanut lukea kokonaisuutena, kun siinä oli mielestäni liikaa yleisen historian kertausta. Molemmista kirjoista ammensin kuitenkin jotain olennaista omaan tarinaani, jossa päähenkilö on nainen, joka edelleen uskoo Otto Wille Kuusisen viitoittamaan tiehen 2020-luvulla.

Kirjeitä afganistanilaisella käsialalla

Teos: Svetlana Aleksijevits: Sinkkipojat (Tammi, 2023)

Suomennos: Pauli Tapio

Äänikirjan lukija: Maria Jyrkäs

Olen ollut innoissani Svetlana Aleksijevitsin yhteisöllisestä kirjoitustyylistä, mutta teoksiin tarttuminen on silti ollut hidasta. Joku vuosi sitten kuuntelin häneltä englanniksi valtavan laajan teoksen neuvostonaisista toisessa maailmansodassa, mutta Neuvostoihmisen loppu on kiinnostanut enemmän.

Nyt löysin 1990-luvulla kirjoitetun teoksen Sinkkipojat, joka vei kirjailijan aikanaan oikeuteen, kun kirjassa kuvattujen poikien äidit suuttuivat siitä tavasta, jolla Aleksijevits kuvasi poikien väkivaltaisia tekoja. Kunnon neuvostotyyliin äidit syyttivät kirjailijaa yksisilmäisestä lännen myötäilystä ja isänmaallisten nuorten miesten demonisoinnista. Epäiltiin, että Aleksijevits oli kirjoittanut teoksen vain Mercedes Benzin kiilto silmissä.

PEN oli juuri rantautunut entisen Neuvostoliiton maihin 90-luvun alussa, ja sai Aleksijevitsin keissin puolustettavakseen. Tapaus kertoo oivallisesti sananvapauden haasteista ideologisen myllerryksen keskellä.

En ole lukenut ainuttakaan teosta Afganistanin 1980-luvun sodasta venäläisestä/neuvostoliittolaisesta näkökulmasta, vaan kaikki aiemmat lukemistoni, jotka ovat sivunneet aihetta, ovat olleet afgaanien tai pakistanilaisten kirjoittamia. Kyseessä on kuitenkin Vietnamin sodan kaltainen sukupolvikokemus, joka on vaikuttanut syvästi ihmisten mieliin.

Juuri nyt tällä teoksella on valtava tilaus, koska se kertoo nuorista miehistä, jotka pakkovärvätään järkyttävän väkivaltaiseen sotaan. Valtio pyrkii antamaan sodasta mahdollisimman humaanin kuvan, sitä kuvataan jopa hyväntekeväisyysprojektina hyvin samalla tavalla kuin Venäjä nyt tekee itäisessä Ukrainassa. Jotkut pojista luulevat lähtevänsä kaukomaille romanttiseen seikkailuun, toisille se taas on mahdollisuus auttaa köyhiä sukulaisia. Kotirintamalla sotilaiden vanhempia saatetaan jopa kadehtia, sillä he saavat eksoottisia lahjoja ja rahaa. Pojille itselleen jopa köyhän Afganistanin kaupat ovat aarreaitta verrattuna kotimaan kommunistiseen niukkuuteen.

Moni äiti saa kotiin lomille huumeriippuvaisen ihmisraunion, joka ei enää pysty olemaan läsnä kotonaan totutuissa kuvioissa. Joidenkin pojat päätyvät kotiin palattuaan tappamaan ihmisiä huumepäissään täysin vailla sääliä tai katumusta. Valtio pyrkii vaikuttamaan siihen, ettei kukaan kertoisi julkisesti sodan nurjasta puolesta.

Eniten jäin kirjaa lukiessa pohtimaan kulttuurieroja, ja neuvostokoneiston suhtautumista Afganistanin paikallisiin etnisiin ryhmiin ja islamiin. Kylmän sodan aikana USA tuki mujahideen-sotureita, joiden tulkinta islamista oli äärikonservatiivinen, kun taas Neuvostoliitto tuki ns. edistyksellisiä voimia. On mahdollista, että 1970-luvulla ennen tätä sotaa itäblokin tuki sai Afganistanissa aikaan materiaalista kehitystä ja naisten aseman paranemista.

Vaikka teoksen pääpaino on nuorissa miehissä, kirjassa puhuvat myös maassa palvelleet naiset, jotka usein olivat ”sinkkipoikia” vanhempia, ja jotka olivat vapaaehtoisina harkinneet lähtöään huolellisemmin kuin nuoret asevelvolliset. Kirjan informanteilla ei ole yhtenäistä tulkintaa sodan tapahtumista, sillä he toimivat maassa kovin erilaisissa tehtävissä.

Teos on varsin kunnianhimoinen ja kattava, mutta lukijan on suhtauduttava genreen avoimin mielin. En ainakaan itse osannut lukea tätä juonellisena romaanina, koska siinä on niin monia kertojia, mutta samalla teos tuntuu liian kaunokirjalliselta tietokirjaksi. Ehkä teos avautuu parhaiten, jos lukija ei yritä pohtia sen genreä lainkaan.

HELMET- lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Ingallsin Laura muuttaa Vietnamiin

Teos: Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Elina Salonen

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kuluneen viikon hyvät uutiset ovat johtamassa siihen, että luultavasti en lähiaikoina ehdi päivittää kirjablogia, tai postausten tahti tulee vähenemään. Olen siirtymässä vakavamman kirjallisuusaiheisen työn pariin, eli minusta tulee puoleksi vuodeksi afrikkalaisen draaman kääntäjä ja tuottaja. Tässä blogissa en ole pahemmin kertonut draamaintresseistäni, vaikka vielä blogin alkuvaiheessa tällaisesta urasta haaveilin. Nyt olen saanut mahdollisuuden edistää tätä uraa uudestaan.

Tällä viikolla olen kuunnellut kahta kolmanteen maailmaan sijoittuvaa teosta, jotka keskittyvät 1970-luvun alkuun. Täytän ensi viikolla 50, joten nämä teokset ovat tuntuneet hyviltä muistutuksilta syntymäni ajan maailmanpolitiikasta.

Nguyen Phan Que Mai (s. 1973) on ehkä kolmas vietnamilaistaustainen kirjailija, jonka tuotantoon olen saanut tutustua. Vuorten laulu sijoittuu juurikin vuoteen 1972, jolloin Vietnamin sota on loppumassa. Maasta on tulossa yhtenäinen itäblokin valtio, ja monet kommunismin kriitikot ovat joutuneet uudelleenkoulutusleireille. Kirjan päähenkilö on teini-ikää lähestyvä Huong, joka on jäänyt mummonsa hoiviin vanhempien lähdettyä rintamalle.

Huongin mummo on liberaali toisinajattelija, eivätkä hänen elon jääneet lapsensa pysty käännyttämään häntä kunnon kommunistiksi. Tarinan alussa mummo käy vielä opettajan töissä maaseudun kyläkoulussa, mutta jossain vaiheesta hänestä tulee mustan pörssin kauppias, ja häneen suhtaudutaan penseästi.

Huongin äiti on ollut rintamalla lääkärin töissä, ja palaa kotiin ihmisrauniona. Hän ei pysty elämän kotona tyttärensä kanssa, vaan muuttaa siskonsa luo toipumaan. Huong kokee olonsa hylätyksi, mutta mummon hankkimat kielletyt kirjat auttavat häntä selviytymään rankasta arjesta. Kertomukset Ingallsin Laurasta tuovat lohtua, ja vietnamiksi tuo saaga on nimeltään Pieni talo suuressa metsässä. Huong on myös kaveripiiristään ainoa tyttö, joka pääsee lukioon Hanoin kaupunkiin. Kaikki muut ovat joutuneet ruumiillisiin töihin.

Aatteelliset riidat rikkovat perheitä, eivätkä kirjan naiset automaattisesti omaksu sukujensa miesten mielipiteitä. Kirjassa on myös monia takaumia varsinkin 1930-40-luvuille, jolloin maassa oli toisen maailmansodan jäljiltä valtava nälänhätä. Ranskalaisen kolonialismin perintöäkin kirjassa puretaan, mutta romaanin kylän viljelijät ovat joutuneet pokkuroimaan niin monen vieraan vallan edustajalle, etteivät he osaa sanoa, mikä valta oli julmin. Toisaalta kirjan hahmot ovat hyvin uteliaita ulkomaailmasta, ja haluavat seurata aikaansa. Hanoissa kommunistihallitus jahtaa varsinkin hippejä, eli sellaisia miehiä, joiden housut lahkeet ovat liian leveät.

Teos on todella monisyinen ja kielellisesti vivahteikas. Kyseessä on perinteisempi historiallinen romaani kuin kanadanvietnamilaisen Kim Thuyn (s.1968), jotka romaanit ovat tavoittaneet monia suomalaisia lukijoita viime vuosina. Ngyuen viittaa laajemmin yleiseen historiaan, käyttää tarkkoja vuosilukuja ja tilastoja. Mutta ei tämä teos silti syyllisty liikaan opettavaisuuteen, enkä myöskään kokenut, että teosta olisi kirjoitettu pelkästään länsimaisia yleisöjä silmällä pitäen. Ymmärsin, että kirjailija asuisi edelleen kotimaassaan, mutta on matkustellut laajalti, ja kirjoittanut tämän teoksen englanniksi, mutta ennen tätä hän on julkaissut monia teoksia vietnamiksi, varsinkin runoja.

Hyvää romaanissa on tasapaino kahden poliittisen leirin välillä, eli Nguyen pyrkii aidosti ymmärtämään teoksensa rikki menneen perheen vastakkaisia tuntoja. Hänen tapansa kuvata sodasta palanneiden henkilöiden mielenmaisemaa tuntui jopa tutulta, eli en kokenut lukevani romaania kovin kaukaisesta, vieraasta kulttuurista. Henkilöitä teoksessa on runsaasti, ja loppua kohti tapahtumat raaistuvat. Mutta kokonaisuutena teos on täyteläinen, ja mukaan mahtuu myös romantiikkaa, ja aitoa teinimeininkiä.

Ainoa asia, josta jupisen, on romaanin kliseinen nimi, eli en olisi valinnut sitä kannen perusteella. Näitä vuoriaiheisia kirjoja kun on tullut eteen todella monia, ja varsinkin Aasiasta. Mutta taisin lukea alkuvuodesta pitkällä viiveellä Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, eikä sekään ollut huono teos, vaikka nimi pitkästytti.

Mitä teoksen poliittisesta asetelmasta sitten jäi käteen? Jotenkin tuntui, että vietnamilaisten tulkinta marxismi-leninismistä oli erityisen v-mäinen, ja että poliittinen kiihko on todella tuhonnut kokonaisia perheitä ja sukuja tuossa maassa. Mutta koin ansiokkaana kirjassa varsinkin sen, ettei kirjailija esittänyt läntistä blokkia yhtään armollisempana osapuolena. Agent Orange oli tuon sodan karmeimpia asioita, minkä vaikutuksia moni länsimaissa ei varmaan enää muista.

Tavallisen stalkkerin muotokuva

Teos: Olli Jalonen: Stalker–vuodet (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Kaikki alkaa sylttytehtaalta, Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitokselta vuonna 1974. Tarinan kertoja on vuonna 1954 syntynyt opiskelija, jota kyseinen oppiaine ei paljoa kiinnosta, mutta hän päätyy ilmaisen viinan juhliin, joiden kautta tulee erikoinen työtarjous. Miestä pyydetään mukaan keräämään aineistoa salaiseen tutkimukseen, jossa kohteena on hänen ikäluokkansa nuorten aikuiset.

Kohorttitutkimuksen asetelma on kerrassaan kummallinen, eikä mies saa tietää toimeksiantajastakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Rahaa hankkeesta saa kuitenkin helpolla, eivätkä tehtävät ole liian vaativia. Hänet on lähetetty stalkkaamaan omia vanhoja koulukavereitaan Hämeenlinnan suunnasta, joista osa opiskelee Tampereella. Kaikki tutkittavat eivät ole opiskelijoita, eikä miehellä ole kovin kiinnostavaa raportoitavaa kotipuolen duunareista.

Miehen elämä muuttuu, kun hän muuttaa Helsinkiin ja päätyy hanttihommiin Indonesian lähetystöön. Työ on monotonisen puuduttavaa, mutta sen ohessa hän alkaa tutustua tuon maan varsinaisiin oloihin, toisinajattelijoihin ja vankileireihin. Tietoa sotilasdiktatuurin harjoittamasta väkivallasta tihkuu varsinkin Lontoon kautta.

Miehen erikoiset toimenkuvat tekevät hänestä ikuisen syrjästäkatsojan omassa elämässään. Naissuhteet jäävät lyhyiksi, ja ystävyydet jäävät pinnallisiksi, ovathan suuri osa niistä stalkkaamisen tulosta. Suhde leski-isään Hämeenlinnassa on ainoa pysyvyys tämän ajelehtijan elämässä. Isän talon remontointi on sanatonta terapiaa muuttuvassa maailmassa.

Teos kattaa myös kertojan elämänvaiheita stalkkerin uran jälkeen. Tarinan alkupuolella luin tätä korkean luokan kylmän sodan jännärinä, mutta 1980-luvulle siirtyessä romaani muutti muotoaan laajemmaksi ja valitettavasti myös jaarittelevaksi ajankuvaksi. Varsinkin kertojan työuran läpikäynti Indonesian lähetystön pestin jälkeen tuntui puuduttavalta. Tiedän, että jään tämän mielipiteeni kanssa paitsioon, sillä kirjaa on jo hehkutettu syksyn kirjatapauksena sen julkaisun viikolla. Uskallan tosin kertoa tästä pitkästymisestä siksi, että olen vuosien varrella ollut suuresti vaikuttunut Jalosen tuotannosta.

Jalonen on monipuolinen kirjailija, ja hän osaa vaihtaa genreä ilmiömäisesti. Tässä oli jotain yhteistä hänen aiempien isyysaiheisten teostensa kanssa, mutta sen pääasiallinen genre on globaali trilleri.

Nimettömän kertojahahmon vakuuttavuus piilee hänen tavallisuudessaan, eli hän on tyyppi, joka ajautuu monenmoisiin tehtäviin vain työttömyyden uhkaa vältellessään. Moni hänen ikätovereistaan menestyy ja menee elämässä eteenpäin, mutta hänen osansa on vaatimattomampi. Vaatimatonta on jopa hänen kiinni jäämisensä stalkkerin hommista.

Kirjassa käydään läpi maamme historiaa monesta näkökulmasta, ei pelkästään kylmän sodan vakoilun. Journalismilla ja taloushistorialla on lähes yhtä suuri rooli kerronnassa kuin stalkkaamisella. Ehkä itselleni juuri nyt se taloushistorian osuus oli liikaa, eli ihan kaikkien stalkkerin ex-koulukavereiden urakehitykset eivät minua kiinnostaneet. Tampereen yliopiston marxilaisista ryhmistä olisin taas voinut lukea kokonaisen kirjasarjan.

Sosiaalihistoriaa fiktion muodossa

Teos: Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut (Basam Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Liisa Isotalo

Paula on vuonna 1952 syntynyt ”olympialapsi”, joka luuli syntyneensä keskiluokkaiseen ydinperheeseen Helsingissä. Epäilys omasta taustasta alkaa, kun hän tutustuu perheensä terveystietoihin: vanhempien ja sisarusten veriryhmissä on jotain outoa. Totuus paljastuu parikymppisenä, kun Paula hakee virkatodistusta, ja saa paperin täysin vieraalla nimellä.

Liisa Isotalo on pitkän teatteriuran tehnyt ohjaaja, joka julkaisi tämän esikoisromaaninsa pari vuotta sitten. Isotalo on kokenut jotain vastaavaa, mistä romaanissa kerrotaan, mutta päätti kirjoittaa aiheesta puhdasta fiktiota.

Katselin tätä teosta jo aiemmin useamman kerran eri palveluissa, enkä saanut siitä tarpeeksi vahvaa kuvaa kansitekstin perusteella. Aihepiirikään ei automaattisesti kiinnostanut, tai olen tainnut jo lukea liian monta kirjaa adoptiosta ja kadonneista biologisista vanhemmista.

Teos pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti kirjoitustyylin ja dokumentaarisen otteen vuoksi. Olin aivan täpinöissäni Sylvi Orvokki Rämön, biologisen äidin, rosoisesta hahmosta ja päähenkilön tavasta lukea äitinsä historiaa.

Kyseinen Sylvi osoittautuu jopa viiden lapsen äidiksi, joista kaikki oli otettu häneltä pois jo varhaisessa lapsuudessa. Hän on asunnoton alkoholisti, joka asuu asuntoloissa ja syö aina ulkona. Paula saa ensimmäisen kerran kontaktin äitiinsä tällaisella ruokailuretkellä Hakaniemen torilla. Pian äidin vaiheista tulee Paulalle pakkomielle, ja hän haluaa ottaa selvää myös muiden sisarusten vaiheista.

Kirjassa käydään läpi monenlaisia kohtaamisia, myös Sylvin ja Paulan kasvattiäidin sellaisia. Tarina ulottuu useammalle vuosikymmenelle, ja käsittelee myös aikaa Sylvin kuoleman jälkeen, myös Paulan isoäidiksi tulemista. Ylisukupolvisuuden teema, eli jonkun perusturvattomuuden periytymisen kysymys, on Isotalon tarkastelun keskiössä, mutta sitä käsitellään enemmän taiteellisin kuin sosiologisin lasein.

Minulle tuli tästä kirjasta mieleen jotkut ihailemani brittiläiset feministiset kirjailijat, joilla on teoksissaan vahva sosiaalihistoriallinen ote. Carolyn Steedman tuli varsinkin mieleen, ja Jeanette Winterson. Tämän tyyppistä kirjallisuutta on julkaistu Suomessa aika vähän, mutta reittaisin tämän teoksen kansainvälisestä näkökulmasta suht maineikkaaseen seuraan.

Golden Oldies: Anita Brookner

Teos: Anita Brookner: A Family Romance (Penguin, 1993)

Ilmeisesti saarivaltion päänaisen poismenon kunniaksi aloin kaivaa arkistoja lukemattomista brittiromaaneista, ja niitä löytyy enemmän kuin jaksan lukea.

Aina välillä intoudun lukemaan unohdettuja moderneja klassikkoja, varsinkin naiskirjailijoiden sellaisia. Minulla on ollut hallussani vinot pinot Iris Murdochin (1919-1999) ja Anita Brooknerin (1928-2016) teoksia, ja tähän pakkaan sekoitan myös Margaret Drabblen (s. 1939), joka lopulta ei ollut yhtä tuottelias romaanikirjailija, vaan keskittyi enemmän elämäkertoihin. Drabble on A. S. Byattin (s. 1936) pikkusisko, ja tuolta kirjailijalta en ole koskaan saanut yhtään teosta luettua, sillä olen pitänyt niitä liian vaativina.

A Family Romance on tyypillisintä Brookneria, eli kuivahkoa tarinointia hankalista perhesuhteista. Siinä keskiluokkainen perhe, jolla on sukujuuria Euroopan mantereelle, taiteilee hankalien sukulaistensa kanssa moneen suuntaan. Romaanin päähenkilö on nuori Jane Manning, ainoa lapsi, jonka vanhemmat kuolevat tämän ollessa alle parikymppinen. Jane on aina asunut samassa talossa Lontoossa lähellä Battersea Parkia, ja viettänyt elämäänsä varsin pienissä ja turvallisissa piireissä. Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, mutta henkilöiden arvomaailma tuntuu olevan jämähtäneen jonnekin 1930-luvulle.

Janen elämän merkittävä toinen on, halusipa hän tai ei, Dolly-täti, joka ei ole verisukulainen, vaan edesmenneen Hugo-sedän leski. Hugo ja Dolly ovat asuneet pitkään Brysselissä, ja eläneet hedonistisen huoletonta elämää lapsettomana pariskuntana. Janen äiti Henrietta on hyvin stressantunut heidän vuosittaisista vierailustaan, vaikka todennäköisesti he vain piipahtavat teen ja kurkkuvoileipien äärellä.

Saksalaistaustainen Dolly on kasvanut Ranskassa, ja tullut toisen maailmansodan jälkeen Lontooseen metsästämään aviomiestä. Hän on suurieleinen, maailmallinen ja patavanhoillinen mitä tulee sukupuolten väliseen työnjakoon. Leskeksi jäätyään hänestä tulee jokseenkin maanvaiva Janen taloudessa, ja kun Janen vanhemmista aika jättää, hän pelkää saavansa Dollysta jopa asuintoverin. Välillä hänen on vaikea sanoa tädille ei, mutta pikkuhiljaa tätä taitoa on pakko alkaa opetella.

Romaanissa on paljon naisia, joilla on arjessaan kovin vähän tekemistä. Miehillä on turvattu toimeentulo usein rahoitusalalla tai muissa toimistopainotteisissa bisneksissä, mutta kirjan universumissa on tavallista, että teinitytön äiti on kotirouvana ja pitää taloudenhoitajaa seuraneitinään. Myöskään tämän taloudenhoitajan ei tarvitse hikoilla, vaan työ koostuu enemmän teen juonnista fiineistä perintöastioista.

Eniten kirjassa nauratti päähenkilö Janen ensimmäinen työpaikka. Vaikka tällä nuorella naisella olisi varaa ja kykyjä aloittaa opinnot Cambridgessa, hän ei voi niin tehdä äidin leskeksi jäätyä. Hauras ja avuton äiti ei pärjää kotona yksin, vaikka taloudenhoitaja edelleen käy heillä joka arkipäivä. Näin Janen on löydettävä työ Lontoosta ja mentävä iltakursseille Birkbeck Collegeen. Janen toimenkuva on aikakauslehtien leikkeleminen lehtileikkeitä tilaaville asiakkaille. Tässä hommassa hän viihtyy pari vuotta, kunnes firma myydään ja Jane saa potkut tuotannollisista syistä.

Brookner on sen tyypin kirjailija, että välillä innostun hänen kuivan lakonisesta tyylistään ja välillä pitkästyn. Tänä viikonloppuna kirjat tylsistyttivät, mutta opin lopulta arvostamaan suurestikin niiden tarjoamaa ajankuvaa. Siis tämän romaanin Jane oli arvioni mukaan minua muutaman vuoden vanhempi, lähes ikätoveri. Tässä elettiin sellaisessa Lontoon taskussa, jossa ei ollut maahanmuuttajia, ja joissa feminismikin tuntui olevan uhkaava ulkopuolinen tauti, jolta hyvät naiset suojelevat itseään. Jane toki tyyppinä oli täysin vanhoihin varsiin istutettu, eikä hän pyrkinyt pyristelemään ulos tuosta muotista kovinkaan voimallisesti.

Jännää kirjassa olivat ne vähäiset etniset/uskonnolliset jännitteet, joita näiden valkoisten eurooppalaisten hahmojen välillä ilmaantui. Janen isoäiti Toni oli Wienin juutalainen pakolainen, mutta tästä huolimatta Dolly päätti haudata miehensä protestanttikirkossa kysymättä asiasta miehen sukulaisilta. Myös Dollylla itsellään oli juutalaista verta, mutta hän pyrki häivyttämään tämän taustan kokonaan, ja myös saksalaisuuden suhteen hän oli kovin vaitonainen. Dollylle pukevin etnisyys oli ranskalaisuus, jota hän esitti kovin uskottavasti Lontoon ja Brysselin seurapiireissä.

Yritän vielä saattaa loppuun toisenkin Brooknerin teoksen tänä viikonloppuna, josta kirjoitan erillisen postauksen. Teoksissa oli paljon yhteistä, ja näin ollen niiden lukeminen perättäin aiheutti jopa ajatusten puuroutumista. Mutta tätä teosta suosittelen kaikille niille, jotka muistelevat muinaisia matkojaan Lontooseen ja mahdollisia kuninkaallisten bongauksia. Kuningattaren uudenvuoden puhekin tässä kirjassa noteerataan.

Avotakkaa ja avoimia suhteita

Teos: Kaari Utrio: Ruusulaakso (Tammi, 1982)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Kaari Utrio täytti eilen 80 vuotta, ja huomasin syntymäpäivään liittyvän lukuhaasteen hieman myöhässä. Valitsin sitten hänen tuotannostaan erikoisuuden: romaanin, joka käy läpi 70-80-lukujen edistysuskoa ja menestyneitä ihmisiä. Ajattelin, että pystyisin lukemaan tämän teoksen kepeämmin kuin historiallisen romaanin. Mene ja tiedä, mutta kepeäksi viihderomaaniksi Ruusulaakso on suht kiemurainen sukuromaani.

Teos alkaa inhorealistisesti epäsuhtaisen pariskunnan, Lauran ja Karin, normiaamusta. Kari on aikansa menestyneimpiä kuvataiteilijoita, ja häntä nuorempi Laura on hänen muusansa. Laura on tottunut siihen, että Kari tuo kosteiden iltojen jälkeen itseään nuorempia naisia yökylään. Hän on itse kolmikymppinen, eikä oikein tiedä, mitä tekisi loppuelämällään. Muusan rooli alkaa tuntua ahtaalta, koska Kari ei enää palvo häntä. Työ taidemyyjänä Leo-sedän liikkeessä ei myöskään ole hänen elämäntehtävänsä, vaikka se antaa hänelle välillä mahdollisuuden esiintyä asiantuntijana.

Lauran ja Leon suvun patriarkka on ollut aikansa kuuluisin taidemaalari Axel Strömberg. Hän on jo kuollut, mutta hänen vaimonsa Eva voi hyvin maatilalla Somerolla. Taiteilija-muusa-suhde kuuluu siis suvun perintöön, mutta Axelin ja Evan liitto oli tasa-arvoisempi ja perinteisempi kuin Lauran liitto Karin kanssa. Eletään jo lööppijournalismin aikaa, ja kansa rakastaa seurata ökypariskunnan edesottamuksia.

Tämä on hämmentävä teos täynnä viinaa, väkivaltaista seksiä ja toksisia ihmissuhteita. Välillä Utrio ottaa historian opettajan roolin, ja taustoittaa näiden pinnallisten kaupunkilaishahmojen maalaisia juuria sukupolvien taa. Välillä tutkitaan kirkkotaidetta, ja välillä päästään kokemaan arkeologisia kaivauksia. Pääpaino on kuitenkin ahneiden ja välinpitämättömien menestyjähahmojen egoissa, ja heidän nöyrissä palvelijoissaan, jollainen Laura on esimerkillisesti.

Kirjassa on kaksi hanketta, jotka jäivät kutkuttamaan mielikuvitustani. Lauran isosisko Tuire johtaa Ruska-muotiketjua, joka menestyy niin kosmetiikan kuin vaatteiden saralla. Brändi tekee rahaa feministisillä mielikuvilla, ja pohjoisen luonnon hyvää tekevillä elementeillä. Jossain vaiheessa Tuire alkaa muhinoida Naisten puolueen miespoliitikon Raimon kanssa, joka on kaikessa maalaisuudessaan koominen hahmo Helsingin seurapiireissä. Tässä puolueviritelmässä ja feministibrändissä oli molemmissa jotain tulevaisuuteen katsovaa visionäärisyyttä. Tulihan meille paljon myöhemmin Feministinen puolue, joka ei kuitenkaan ole onnistunut saamaan edustajia oikein minnekään.

On kuitenkin hyvä, että Utrio jatkoi historiallisten romaanien kirjoittamista, sillä tämä teos ei mielestäni erotu omassa genressään kovinkaan edukseen. Toki Utriolla on tarkka vainu myös oman aikansa ilmiöistä, mutta paikoitellen luulin lukevani jotain Jackie Collinsia. Mutta ilmeisesti tämän tyyppinen kirjallisuus on ollut kovin muodikasta 1980-luvun alussa.

Kirjaa googlatessani huomasin, että se oli viisi vuotta sitten yksi sadasta Kirjojen Suomi-teoksesta, eli se on valittu kuvaamaan vuoden 1982 henkeä. Tuolloin itse 10-vuotiaana en vielä lukenut Jackie Collinsia, mutta olin täysin Dallas-sarjan maailmankuvan lumoissa. En muista ihailinko ketään suomalaista menestyjää, ehkä en, mutta kotonamme luettiin Avotakkaa. Kirjassa kuvatut kotien sisustukset olivatkin hienoja, eli julkkisten känniörvellysten ulkopuolella teos tarjosi aimo annoksen nostalgiaa ja rapsakkaa ajankuvaa.

Aseveljet matkalla Neuvosto-Karjalassa

Teos: Mauri Sariola: Petroskoin keltainen kissa (Gummerus, 1980)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Tänään Storytelin algoritmit tarjosivat minulle varsin mieluisaa lukemista, eli Mauri Sariolan Susikoski-sarjan ensimmäisen osan. Petroskoin keltainen kissa houkutteli niin nimen kuin kansikuvan vuoksi. Sariolan dekkareihin en ole aiemmin tutustunut, ne kuuluvat mielessäni hämärästi lapsuuteen ja nuoruuteen, vanhempien sukupolven suosikkeihin, tosin en muista, että näitä kirjoja olisi luettu meillä kotona.

Teoksessa suomalainen turistiryhmä on 70-luvulla kulttuurimatkalla Pietarissa ja Petroskoissa. Ryhmän kokoonpano eroaa hieman tyypillisestä vodkaturistiporukasta, ja matkan tekokin sujuu fiinisti junalla, ei hikisessä turistibussissa. Opas Varvara ohjaa ryhmäänsä ammattimaisella lujuudella, vaikka satusetä Samuli Ilvesoja meinaa viivyttää ryhmän aikatauluja jatkuvalla jutustelullaan.

Yöjunassa Petroskoihin käy ilmi, että neljä porukan miehistä ovat käyneet kaupungissa silloin, kun sen nimi oli Äänislinna. Samuli oli palvellut isänmaata radiolähettäjänä kaupungin keskustassa puutalossa, jonne hän palaa vuonna 1978 etsimään tontille piilottamaansa aarretta. Keltainen kissa tulee kaveriksi kaivuupuuhiin, ja Samuli melkein salakuljettaa eläimen Suomeen, niin rakkaaksi tämä matkakaveri hänelle muodostuu lyhyessä ajassa.

Itse rikosjuonesta en kerro enempää, ja muutenkin luin teosta enemmän matkakirjana kuin dekkarina. Dokumenttina 70-luvun turismista Neuvostoliittoon teos on lämminhenkinen ja oivaltava, ja minua kuumottivat varsinkin tämän suomalaisen seurueen keskinäiset suhteet. Ilmeisesti Petroskoin hotelli Pohjola on muinoin ollut todellinen menomesta, ja matkustaminen siellä on ollut piirun verran vapaampaa kuin Leningradissa, jossa turisteja valvottiin haukan katsein.

Teos on välillisesti myös sotakirja, sillä se kertoo miehistä, joilla oli jatkosodan aikana monenmoisia suhteita Petroskoin paikallisiin ihmisiin. Pahempi paikka miesten muistoissa oli läheinen Poventsa, joka tarjosi lähinnä hyytäviä paleltumiskokemuksia. Vierailu Otto-Ville Kuusisen patsaalla on kova paikka osalle miehistä, ja oikeaoppisen neuvosto-oppaan tulkinnat toisesta maailmansodasta herättävät pahaa verta veteraaneissa.

Tavallaan tämä teos on jopa ajankohtainen, sillä naapurimaassamme on viime aikoina palattu pullistelevaan neuvostoretoriikkaan. Tarkka lukija saattaa löytää Varvara-oppaan retoriikasta yhtymäkohtia Kremlin valtiolliseen itserepresentaatioon vuonna 2022.

Rakenteellisesti minua toki kummastutti, että komisario Susikoskeen tutustuttiin vasta kirjan loppumetreillä, ja tuo tuttavuus jäi melko ohueksi. Mutta voi kai dekkarisarjan näinkin aloittaa, ja aloitus ainakin pomppasi ylös massasta epätyypillisyydellään.