Sukupolviromaanien problematiikkaa

oikea elämäTeos: Jarmo Ihalainen: Oikea elämä. (Atena, 2018)

Tämä arvio on looginen jatko edelliseen postaukseeni, ja vaikka sen voi lukea erillisenä, minä bloggarina jatkan pidemmän teeman käsittelyä. Eli kirjoitan romaaneista, joissa käsitellään keski-ikäisten henkilöiden kriisejä ja elämänmuutoksen tarvetta, osa 2.

Viime postauksessani siis valitin romaanista, jossa tavaraa oli liikaa ja teksti tuntui viimeistelemättömältä. Luin perään toisen romaanin, Oikean elämän, jossa asetelma ja ongelmakenttä oli lähes identtinen. Kolme henkilöä, vaikea lapsuus ja nuoruus, ihmissuhdevaikeuksia ja työelämän rakennemuutoksia. Ihalaisen romaani keskittyy Helsinkiin, vaikka hahmot ovat ennen aikuistumistaan asuneet jossain Etelä-Suomen radanvarren pikkupaikkakunnalla. Teos pysyy hyvin lestissään, eli se tuntuu loppuun saakka hiotulta. Rakenteellisesti ja muodollisesti se oli jopa malliesimerkki taloudellisesta kerronnasta. Ongelmat siis kahden lukemani kirjan välillä olivat täysin erisuuntaisia.

Päähenkilöt Juri, Lotta ja Antti ovat pysyneet ihmeen hyvin koossa yli nelikymppisiksi ottaen huomioon, kuinka rankoista perhetaustoista he tulevat. Juri on businesskonsultti, Lotta terveyskeskuslääkäri ja Antti maahanmuuttoasioista vastuussa oleva virkamies ministeriötasolla. Kaikille kolmelle keskiluokkaisen menestyksen pintakiilto on itseisarvo elämässä, mutta ei siksi, että se olisi kotoa opittua, vaan siksi, että he eivät ole sitä koskaan lapsena nähneet.

Pidin kirjassa 70-80-lukujen lapsuuden ja kouluelämän kuvauksesta, vaikka kovin omaperäistä näkökulmaa siihen ei tarjottu. Sen sijaan kolmikon nykyisyyden haasteiden käsittely oli pääasiallisesti apeaa ja ankeaa, ja masentunut ilmapiiri tarttuu jo kannesta. Hahmot eivät vaikuttaneet kovin kehityskelpoisilta eikä kykeneviltä edes ikäviin yllätyksiin. Varsinkin Lotta-lääkärin laihdutus- ja miehenmetsästysprojekti tuntui pelkästään aneemiselta. Vertaan tätä asetelmaa nyt äsken lukemaani Heinosen romaaniin Pala omaa taivasta: siinä elämäänsä kyllästynyt kotiavustaja kapinoi varastamalla rahaa syyntakeettomilta asiakkailtaan. Hahmossa oli jotain herkullisen tragikoomista. Tämän romaanin hahmoissa ei taas ole särmää, vaikka heille on tapahtunut kauheita asioita. Mielestäni tämä on psykologisesti jopa epäuskottavaa.

Yhteiskunnallista ja historiallista syvyyttä kirjassa on yleisemmässä ajan hengen kuvauksessa, ja varsinkin tässä surraan kadonneita duunarityöpaikkoja ja työelämän näköalattomuutta. Kirjailija on vahvasti pienen ihmisen puolella, ja osoittaa, kuinka helppoa vapailla markkinoilla on pudota kuormasta.

Olen mielestäni teoksen otollisinta kohderyhmää, eli minulle tämä on sukupolviteos. Olen elänyt aikaa, jolloin alakoulun pihalla saattoi saada reilusti turpaan, ja jolloin poikien suita pestiin saippualla. Teoksen alussa nyökkäilin hyväksyvästi vasemmistohenkiselle työläisnostalgialle, mutta tekstin imuun pääsin vasta epilogissa, joka oli upeaa sanataidetta.

Ymmärrän, että toisenlaisesta taustasta tulevalle lukijalle tämän teoksen tarjoama vähäeleisyys voi olla juuri oikea taso käsitellä keski-ikäistymisen kriisejä. Minulle, jo kauan sitten porvarillisesta junasta pudonneelle, teos ei tarjonnut tarpeeksi uusia sytykkeitä, tai ehkä olen vain lukenut liikaa keskiluokkaisista kaupunkilaisista, joilla on vaikeaa itsensä kanssa viimeisen päälle kalustetuissa huoneissa.

Mainokset

Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

ArterTeos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.

Autonaisen viimeisellä matkalla

hassinen paritTaidan tänä vuonna kuulua ensimmäisten joukkoon, jotka kirjoittavat jotain Pirjo Hassisen uusimmasta romaanista Parit (Otava, 2018). Hassisen laajasta tuotannosta laskeskelin, että vain 5 romaania on jäänyt lukematta, mutta joitain olen lukenut monenkin vuoden viiveellä niiden julkaisusta. 90-luvulla lukemistani teoksista en muista kunnolla kuin Joelin, kun taas 2010-luvun teokset ovat tuoreessa muistissa. Ehkä enemmänkin kuin seksuaalisuus tai politiikka Hassisen tuotannossa minua on kiinnostunut uskonnollinen tai hengellinen ulottuvuus, mitä tosin ei ilmene kuin muutamassa teoksessa.

Parit ei ole erityisen poliittinen eikä hengellinen romaani, vaikka se käsittelee vahvasti porvarillisen ja oikealle rähmällään olevan suvun historiaa. Seksuaalisuus, ruumiillisuus ja aistillisuus ovat Hassisella kestoteemoja, mutta tällä kertaa erotiikkaa vahvempana Parit-romaanissa nousee elämänkumppanuus ja jopa agape-rakkaus. Kirja on myös vahva Jyväskylä-historiikki, ja varsinkin sen 1930-luvun historia nousee tutkimusaiheeksi.

Luen romaania entisenä jyväskyläläisenä ja henkilönä, jolla on myös sukujuuria kaupunkiin. 1930-luvun historia on silti minulle etäisempää, koska lähisukulaiseni juurtuivat kaupunkiin vasta toisen maailmansodan aikana. Olen kyllä lukenut varsinkin kirjassa mainitusta Mustan Karhun ravintolasta (jota kuvataan mainiosti), mutta varsinkin Kinkomaan keuhkoparantolan historiasta minulla oli vain vähän tietoa. Mäki-Matin työväenluokkaiset korttelit kiviä heittävine resuisine lapsineen ikuistettiin myös elävästi. Hassinen on tehnyt huolellista työtä luodessaan tälle sukutarinalle laajemmat historialliset puitteet, ja erityisen ansiokasta on, ettei kaikki kirjassa keskity yläkaupungin rikkaidenrantaan ja Seminaarinmäen alueelle.

Romaanin Grahnit ovat vauras porvarissuku, jossa yhteydet kaupungin silmäätekeviin ja seminaariin ovat olleet tiiviit jo 1800-luvulta saakka. Vuonna 1938 sukuun adoptoidaan uusi jäsen, 17-vuotias Leena, joka tulee Kuopiosta kaupunkiin ollakseen lähempänä keuhkotautista äitiään Minnaa. Minnan sisko Maria on onnistunut naimaan itseään vanhemman leskimiehen Alfred Grahnin, jolla on vaikea suhde ainoaan elossa olevaan lapseensa, Werneriin. Werneristä on tullut juoppo jo 19-vuotiaana ja hän on muuttanut uhmakkaasti asumaan ”vaimonsa” Akselin luo Mäki-Matin torppaan. Kostaakseen kieroon kasvaneelle pojalleen hän ottaa Leena-tytön erityiseksi suojatikseen ja kustantaa tälle autokoulun, jotta perheen siniselle Fordille tulisi jotain käyttöä.

Naisen ajaminen vuonna 1938 ei ole ollut aivan itsestäänselvää, ja kun katsoo maamme tieverkostoa ja muuta kansantalouden statistiikkaa, huomaa, kuinka varakkaasta perheestä tässä oikeasti on kyse. Leena lahjotaan sukuun uppiniskaisen Wernerin kesyttäjäksi, mutta alusta asti on selvää, että hänellä on itsenäinen urasuunnitelmansa. Älyllisesti Leena on supersuoriutuja, mutta tunteiden tasolla hän jää suremaan äitinsä kuolemaa takertuvalla tavalla. Kirjassa kuvataan Leenan akateemista uraa varsin vähän, eli Hassinen ei ole kiinnostunut hänen julkisesta elämästään. Leena elää kiihkeästi viimeisiä vapauden vuosiaan, ja pompahtaa taas kuvioihin eleganttina emeritaprofessorina, suvun matriarkkana, joka ei ole erityisen dominoiva eikä vaativa.

Rakastuin romaanin ensimmäiseen kolmannekseen aivan pidäkkeettömästi, ja luin myös sujuvasti kahden muun aikakauden kerrokset, mutta Ollin ja Tarjan avioliiton kuvauksessa ei ollut minulle, 1970-80-lukujen kasvatille, kovin paljoa uutta annettavaa. Leenan ainoasta pojasta Ollista kasvaa pahempi öykkäri kuin isästään, jolle juominen ja rilluttelu ovat lähinnä olleet keino peittää homoseksuaalisuuttaan ja kapinoida isäänsä vastaan. Olli taas elää murrosikäänsä vielä yli 60-vuotiaana, mutta äidin rakkaus hulivilipoikaa kohtaan on kaiken kestävä.

Romaanin nykyajassa Leenan lapsenlapsi Aino kamppailee on/off-suhteessa Marko-nimisen ”taviksen” kanssa, joka on monella tapaa Leenan sukulaissielu – nuorena orvoksi jäänyt mies, jolla ei ole tietoa isästään. Sukupolvien väliseen dialogiin syntyy uudenlaista syvyyttä, ja autoilun teema nousee taas tärkeäksi Leenan jäätyä leskeksi yli 90-vuotiaana. Marko osoittautuu romaanin hahmoista joustavimmaksi ja kehityskelpoisimmaksi, kun taas hänen vaimonsa Aino potee naiivia syyllisyyttä tulevasta perinnöstään ja etuoikeutettujen ihmisten valikoivaa maailmantuskaa.

Aivan samaa mystiikkaa ja flow’ta Hassinen ei Jyväskylä-kuvauksissaan tavoita kuin Pasi Ilmari Jääskeläinen monessa kaupunkiin sijoittuvassa romaanissaan, mutta uskoisin, että se saattaa tavoittaa suuremman lukijamäärän siksi, ettei lukijan tarvitse ihastua harjukaupunkiin saadakseen romaanista jotain irti.  Päähuomio romaanissa ei liity ”siisteihin” paikkoihin, vaan ihmissuhteisiin ja ylisukupolvisiin mekanismeihin, jotka ylittävät paikallisen intressin. Kirjaa voi siis lukea, jos ei tunne Jyväskylää ja silloinkin, jos jostain syystä kokee sen olevan täysin epäkiinnostava välisuomalainen tuppukylä.

Jostain syystä minua romaanissa puhutteli eniten autoiluteema, kuvaus Leenan autokoulun käynnistä, ja hänen ensimmäisistä autoretkistään kaupungin ulkopuolelle. Myös Leenan viimeiset autoreissut koskettivat, koska tässä ”satujen isoäiti” käy uusimassa korttinsa vielä 92-vuotiaana ja luopuu siitä vasta ajettuaan pikku kolarin Sokoksen parkkihallissa. Koska elämme muuttuvia aikoja, en näe todennäköisenä, että enää seuraavien sukupolvien ikäihmiset ajaisivat tuossa iässä – eli romaanissa kuvattu teräsmummous on merkki katovasta kansanperinteestä.

Weetabixin jälkikoloniaaleista merkityksistä

aminatta fornaAminatta Forna (s.1964) on brittiläis-sierraleonelainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti isänsä kotimaasta, niin fiktiota kuin faktaa. Olen aiemmin lukenut häneltä romaanin The Memory of Love, ja nyt pelastin hyllyssäni vuosikausia lukematta olleen omaelämäkerrallisen teoksen, The Devil that Danced on the Water (Flamingo, 2002).

Kirja on jäänyt minulta kesken siksi, että huomasin sen olevan täynnä sellaista yksityiskohtaista poliittista historiaa, jonka perehtymiseen aikani ei koskaan riittänyt. Uudella lukukerralla päätin, että lukisin kevyemmin ne osiot, jotka keskittyvät täysin maan sisäisiin valtataisteluihin, ja yrittäisin löytää kaiken keskeltä yleisemmän tarinan. Tämän tyyppisiä postkoloniaaleja poliittisia omaelämäkertoja olen joskus tutkinut työkseni, mutta nyt tuon maailman jättäneenä yritän muistaa, että niihin voi suhtautua keveämminkin.

Aminatta Fornan poliitikkoisä vangitiin Freetownissa vastustajiensa toimesta vuonna 1974, ja hirtettiin maanpetoksesta tuomittuna vuonna 1975. Mohamed Forna oli nuori, vasemmistolainen radikaali, joka ehti ennen katoamistaan palvella maataan lyhyen aikaa valtiovarainministerinä. Syytösten kehän isää kohtaan laukaisi se, että hän uhmakkaasti erosi ministerin tehtävästään ja julkaisi erokirjeensä paikallisessa lehdessä. Ammatiltaan Forna oli lääkäri, ja hänellä oli suuria suunnitelmia maan terveydenhoitojärjestelmän uudistamiseksi. Fornan ensimmäinen vaimo, Aminattan äiti, oli skotlantilainen Maureen, joka yritti parhaansa elää afrikkalaisen poliitikon vaimona, mutta ei onnistunut tehtävässä.

Teos on moniulotteinen, ja kirjoitettu tutkijahenkisen toimittajan pikkutarkkuudella. Forna on varmasti halunnutkin saada aikaan mahdollisimman kattavan, runsaisiin lähteisiin pohjautuvan dokumentin isänsä lyhyestä urasta, koska Sierra Leonen poliittisesta historiasta ei ole olemassa hyllytolkulla analyysia. Maan lukutaitoprosentti on edelleen matala, ja suuri osa sen arkistoista, kirjastoista ja muista muistamisen paikoista on tuhoutunut sisällissodan jäljiltä. Valtion ylläpitämiä laitoksia on olemassa nimellisesti, mutta koska palkkoja ei makseta tai maksetaan vuosia myöhässä, ei ns. työpaikoilla myöskään tehdä varsinaisesti töitä. Kirja on paikoitellen selvästi kirjoitettu hänen maanmiehilleen ja -naisilleen, mutta perheen tarina on yleismaailmallisesti koskettava ja relevantti.

Forna kertoo perheestään ja kahdesta suvustaan, jotka eivät oppineet tuntemaan toisiaan, niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Tasapuolisuus tosin on vaikeaa, koska vanhempien avioeron jälkeen lapset eivät tavanneet äitiään lainkaan, ja yhteys skottilaiseen sukuun jatkui vasta aikuisena. Isän teloituksen aikaan Aminatta oli 11-vuotias, ja tuli pitkälti brittiläisten sisäoppilaitosten kasvattamaksi. Äitipuoli Yabome joutuu myös uuden miehensä lapsista kohtuuttomaan vastuuseen, ja hän huoltaa heitä myös pakolaisena Lontoossa, kun isä on vankilassa. Isän kuoltua lapsettomasta Yabomesta tulee persona non grata, joka pystyy jättämään talonsakin lukitsematta sekasorron ja äärimmäisen köyhyyden keskellä. Yabome myös auttaa Aminattaa aineiston keruussa, kun hän palaa maahan 25 vuoden päästä.

Forna kertoo lapsuudesta kahden kulttuurin välissä, aikana, jolloin Freetownista sai tuoretta maitokaakaota paikallisen meijerin tuottamana. Äidin perimää perheessä oli länsimaiset aamiaismurot, ja varsinkin Weetabix, ja äärimmäiseen hätään haetaan ekspatriaattien supermarketista sveitsiläistä maraschinokirsikkajäätelöä. Lapsilla on aina uusimmat lelukotkotukset, kuten Cindyt ja Action-Manit. Toisaalta lasten äiti on hieman hippi, mutta kulutuskriittisyys ei vielä 60-luvulla kuulu siihen pakettiin. Äiti on myös presbyteerisen kasvatuksen saanut tehokas taloudenpitäjä, mutta Afrikassa hänen ei tarvitse usein kokata itse.

Äiti ei sovellu poliitikon vaimoksi, koska tähän elämäntapaan kuuluu miehen pitkät, joskus ilmoittamattomat poissaolot, ja uskottomuuden katsominen läpi sormien. Elämä ei ole helppoa myöskään Yabomelle, jota isä pettää yhtä lailla, mutta Yabome ei kenties naimisiin mennessään ole elätellyt suuria romanttisia kuvitelmia. Isä jopa tutustuttaa lapset erääseen rakastajattareensa, nuoreen länsimaiseen asianajajaan, jonka pitkät sääret ruskettuvat kauniisti tenniskentällä. Ottaen huomioon, että isällä ja lapsilla on vain muutama vuosi yhteistä ns. normaalia perhe-elämää, siihen mahtuu jo siinä ajassa uskomaton määrä turbulenssia ja yllättäviä käänteitä. Afrikkalaisen avioliiton menestyksen salaisuutena tässä korostetaan miesten ja naisten erillisiä elämiä, ja Yabome oppii ottamaan ilon irti statuksestaan sen lyhyen ajan, kun iloa riittää.

Forna ei rakenna isänsä ympärille sankarikulttia, vaan näyttää ihmisen, joka oli selkeästi länsimaisen koulutuksen ja sukunsa moniavioisen perimän ristipaineessa. Isällä on kuutisenkymmentä sisarusta, joista juuri hän on ainoa ulkomailla koulutuksen saanut rahasampo. Eikä häntä aikanaan valittu menestymään, vaan koska hänen äitinsä oli kuollut, häntä pidettiin sopivana uhrina lähetyskoulun kasvatiksi.

Isällä on tarjota lapsilleen Sierra Leonessa pysyvyyttä sen maan mittakaavalla (talo, palveluskunta ja laajennettu perhe), kun taas äiti Maureen on kasvattanut lapsiaan Aberdeenissä asuntovaunussa. Tämä siksi, että kukaan vuokranantaja ei ole valmis vuokraamaan kämppää naiselle, jonka lapset eivät ole valkoisia. Rasismi on Skotlannissa arkipäiväistä 60-luvulla, mutta se on sitä vielä 70-luvulla Lontoossakin äitipuolen hoivissa, vaikka mustan äitipuolen arjessa on huomattavasti enemmän afrikkalaisia.

Pidin tässä kirjassa pidäkkeettömästi lapsuuden kuvauksesta, ja myös Sierra Leonen historian kuvauksesta, varsinkin siitä näkökulmasta, että sekin maa on joskus ollut toimiva yhteiskunta. Aikuisiän paluun kertomus on kieltämättä masentava, ja siihen mahtuu niin paljon kärsimystä ja tuskaa, ettei sitä voi sulattaa ainakaan yhdeltä istumalta. Tavallaan koin, että tässä hyvin tiiviissä 400-sivuisessa teoksessa oli kaksi teosta, ja että sen jakaminen kahteen osaan olisi selkeyttänyt kerrontaa.

Tämä on yksi järeimpiä lukemiani omaelämäkerrallisia teoksia, joka laittaa taas minut kysymään, miksi omaelämäkertoja ylipäänsä kirjoitetaan. Tämä ei ole Fornan yksilökeskeinen kasvutarina, eikä psykologisviritteinen tilitys siitä, millaista oli selviytyä isän teloituksesta. Paikoitellen teoksen subjektina on koko Sierra Leonen rikki mennyt maa, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä, vaan kaikki ovat kanssakärsijöitä.

Kreetalainen katoamistemppu

20180718_072901Ulkona oli +32 astetta lämmintä tänään. Istuin puiston penkillä vesigallonan kanssa ja kuvittelin olevani Kreikassa. Matkalukemisena oli uusiseelantilaisen Charlotte Randallin romaani The Crocus Hour (Penguin, 2008), joka kertoo muun muassa elämästä kreetalaisessa pikkukylässä 70-80-lukujen vaihteessa. Kirjassa uusiseelantilainen varhaiseläkeläinen Henry matkaa joka vuosi Kreetalle etsimään kadonnutta tytärtään Sallya. Siis kyseessä on varhainen – ja hyvin älyllinen – versio tositeeveeohjelmasta Kadonneiden jäljillä.

Kirjan kertoja on nimetön nuorehko brittimies, reppureissaaja, joka jää Henryn tarinoinnin vangiksi ja päätyy jakamaan hänen kanssaan saman huoneen kuukaudeksi vuonna 1981. Sally on ollut kateissa kolmisen vuotta, ja mies on myös jäänyt äskettäin leskeksi. Saarella hän enimmäkseen kuluttaa aikaansa tupakoiden kahviloissa, meditoiden rukoushelmiensä kanssa ja jos saa sopivaa seuraa, nautiskellen ouzoa ja retsinaa. Harvat jaksavat hänen pitkiä monologejaan kauaa, ja itse saarelaiset pitävät häntä järkensä menettäneenä.

Teos pyrkii jäljittämään viimeisiä havaintoja Sallystä saarelaisten ja tämän matkakumppanin Janen silmin. Saaren poliisi on valmis uskomaan, että nuori nainen on karannut maailman ääriin paikallisen rantaleijonan kanssa, eikä tapaukseen liity rikosta. Janekaan ei usko, että Sally olisi kuollut, mutta hän on lopen kyllästynyt Henryn pakkomielteiseen tapaan toistaa samaa vanhaa tarinaa. Jollain tasolla Jane kuitenkin kokee läheisyyttä ystävänsä isän kanssa, ja miehen vanhetessa hän päätyy jopa asumaan tämän kanssa Uudessa-Seelannissa.

Kirjan kertoja jatkaa yhteydenpitoa niin Henryn kuin Janen kanssa yli kahdenkymmenen vuoden ajan, ja romaani on kolmikon yhteinen ja erillinen matkakertomus. Puolet tapahtumista sijoittuu Uuden Seelannin maaseudulle, ja huikeista maisemista huolimatta minun on tunnustettava, etten täysin päässyt kiinni näistä hyvin syvällisistä ekologisista ja mytologisista pohdinnoista. Kreetan kertomusta oli helpompi seurata, koska olen käynyt saarella ja muistan melko hyvin tarinat minolaisesta kulttuurista. Kirjassa laitetaan rinnakkain toisilleen melko vastakkaiset maisemat ja elämäntavat, ja pohditaan niukkuuden ja runsauden estetiikkaa – ja myös uskonnon aiheuttamia mentaliteettieroja (ortodoksius vs. presybyteeri protestantismi)..

Romaania voi lukea myös matkakertomuksena, koska siinä ollaan lähes koko ajan tien päällä. Randallin kerronta on aistillista, ja sen kautta saa kosketuksen varsinkin puutarhanhoitoon, yrttien kasvatukseen ja kreikkalaiseen keittiöön. Kiinnostavalla tavalla se myös kuvaa Kreikan varhaista turismia, ja paikallisten suhtautumista varsinkin nuoriin naisturisteihin, joilla on otsaa tulla kansoittamaan rantoja ilman isien. veljien ja aviomiesten suojaa. Siinä kuvataan myös tuon ajan hippien kiinnostusta kreetalaisiin luoliin, ja Kreikkaa välietappina kuuluisalla ”hippikaravaanilla”, joka ulottui eteläisestä Euroopasta Iranin, Afganistanin ja Pakistanin kautta Intiaan.

Ongelmana kirjan ymmärtämisessä ei ollut kieli, vaan kerrontatekniikka: kirjan nimetön kertoja lopulta paljastaa kovin vähän itsestään, ja hänen anonymiteettinsä vuoksi tarinointi käy paikoitellen abstraktiksi. Välillä hän virittelee suhdetta Janeen, mutta henkilöiden platoninen kolmiodraama estää romanssin nuorten osapuolten välillä. Mieskertoja tuntuu täydelliseltä kuuntelijalta, ja epäitsekkäältä ”vastaanottajasolulta” vahvojen ja mieleltään horjuvien ystäviensä seurassa.

Uusiseelantilainen kirjallisuus on minulle vieras territorio; en muista lukeneeni kuin Janet Framea, joka tosin on melko edustava alkupiste. Randallin teos ei tunnu yhtään vähemmän kirjallisesti kunnianhimoiselta esitykseltä kuin Framen tuotanto, mutta Uuden Seelannin kulttuurin kuvaajana hän oli vaikeammin ymmärrettävä kuin Frame. Molempien teoksiin mahtuu ainakin hulluutta, feminististä kritiikkiä ja upeaa luontokuvausta.

Off topic, vaikutti, että tämä jo repaleinen löytökirja on myös ollut jonkun innokkaan reissaajan repussa tai sitä on luettu innokkaasti jonkun meren rannalla. Ehkä joku reissaaja onkin tuonut sen juuri Kreetalta, eli se on saanut paahtua itse kohteessa. Tänään se paahtui Norrköpingin puistossa, Tampereen Nekalassa, ja on lähdössä pian seuraavalle lukijalleen. Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka ovat olleet turisteina Kreikassa 70-80-luvuilla, sillä teos voi aktivoittaa hauskojakin muistoja.

Monikulttuurisuutta 70-luvulta

1184_Katz_NEW_201472616956Daniel Katz on kirjailija, joka oli alkuvuodesta aika korkealla lukulistallani, mutta laiskimuksena en venynyt hänen alkutuotantonsa kirjaharvinaisuuksia etsimään. Oletettavasti lähes kaikissa tai kaikissa Katzin teoksissa on juutalaisulottuvuus, ja myös ehkä siksi hänen asemansa on ollut hieman marginaalinen. Ilmeisesti suomalaiset lukijat samastuvat helpommin ns. suuriin juutalaiskertojiin, erityisesti niihin, jotka tulevat New Yorkista ja myyvät miljoonia. Mutta kun suomalaisjuutalainen kirjailija kirjoittaa oman kansanosansa vaiheista, hän on täällä automaattisesti vähemmistökirjailija.

Löysin Nekalan kirjaston kierrätyshyllystä Katzin toisen romaanin, Mikko Papirossin taivaallisen niskalenkin (WSOY, 1972). Olen erityisesti etsinyt hänen esikoistaan Kun isoisä Suomeen hiihti (1969), joka kertoo fiktiivisesti hänen oman sukunsa vaiheista. Tämä toinen romaani on aikalaisteos, jonka kirjailija nimeää ehkä ajan trendien mukaan epäromaaniksi. On siinä kuitenkin ihan kunnollinen juoni ja romaaniin sopiva määrä henkilöhahmoja. Teos on vahvasti yhteiskunnallinen, jopa kantaaottava, ja se käsittelee hirtehishuumorin kautta tuon ajan työelämää. Konteksti on eri, mutta tämän tyylisiä teoksia kirjoitetaan entistä enemmän.  Kirjaa lukiessani tuli esimerkiksi mieleen Matti Röngän Yyteet (2018), jonka luin äskettäin ja josta en ole ehtinyt blogata.

Romaanin Mikko Papirossin juutalaisuus ei jää kenellekään epäselväksi, koska romaanin alkukohtaus tapahtuu Turun synagogassa. Tuolla Mikko käy seremoniallisesti eroamassa vaimostaan Hanna Ewitskog-Antilopista. Mikko vaikuttaa ikuiselta humanististen tieteiden opiskelijalta, jonka verkkainen ja vähärahainen elämäntyyli aiheuttaa liittoon railon.

Romaanissa liikutaan ainakin Turussa, Helsingissä ja Porvoon seudulla, jonne rakennetaan öljyjalostamoa. Mikon kaltaista kielimiestä tarvitaan hankkeen johtoportaalla, koska työmaa on ranskalaisen firman hallinnoima. Mikko siirtyy Turusta Porvooseen konferenssitulkin hommista yritystulkiksi. Jalostamon maailmassa on paljon väärinymmärryksiä ja monikulttuurisia kiistoja, eikä tulkkikaan voi tehtävässään säilyttää täydellistä puolueettomuutta. Yrityksen paikallisen pomon, herra Pampuccin kolonialistinen hahmo oli herkullinen: algerianranskalaisena hän oli perinyt täydellisen käskyttäjän roolin, mutta samalla ”oikeat” ranskalaiset halveksivat hänen likaisia jalkojaan. Mikon tehtävä laajenee Pampuccin henkilökohtaiseksi avustajaksi, ja hän päätyy muun muassa shoppailemaan tämän vaimolle suomalaisia kansallispukuja, sillä etnologinen keräily on rouvan suuri heikkous.

Jalostamolta Mikko päätyy ylimääräisen tilapäisen arkistoapulaisen tehtävään johonkin valtion virastoon, jonka tehtävänä on profiloida rikollisia ja vankeja. Tämä osio on kai tuon ajan sosialistisen suunnitelmatalouden eli ”kremlologian” pilkkaa. Mikko Papirossi on kuitenkin selkeän vasemmistohenkinen, mutta ei mitään aktivistityyppiä. Työelämän kuviot muuttuvat vielä kieroutuneemmiksi arkistossa, jossa on töissä vain syntyperäisiä suomalaisia hahmoja.

Tämä romaani ei ole Katzin tuotannon tunnetuin, ja sen poliittinen 70-lukulaisuus tekee siitä hieman vanhahtavan oloisen ”aikalaisromaanin”. Eniten nautin kielellisestä ilottelusta ja tyyppien oudoista nimistä. Luin kirjaa viime viikolla mökillä odottaen Berliinin reissua ja juutalaisuusteemaan virittäytyen. Odotin löytäväni matkan varrelta enemmänkin juutalaista kirjallisuutta, mutta kirjaostokset jäivät valitettavan vähäisiksi. Se vähä, mitä olen Katzin tuotannosta saanut selvää, vaikuttaa kyllä todella lupaavalta, ja jään odottamaan varsinkin noita historiallisempia teoksia.

 

My big fat communist family

LinderborgÅsa Linderborg (s. 1968) on minulle ennalta tuntematon ruotsalaiskirjailija (ja toimittaja ja historian tutkija), jonka esikoisteoksen Minua ei omista kukaan (LIKE, 2008, suom. Leena Peltomaa) pelastin viime viikolla kierrätyshyllystä. Kirjaa kuvataan jo kannessa ”ruotsalaisen lapsuuskuvauksen klassikoksi” ja kansikuva viittaa syvään 70-lukuun. Kiinnostuin kirjasta siitäkin huolimatta, että se lupasi kertoa alkoholisti-isän kanssa kasvamisesta. Enemmän siinä tosin kiinnosti miehen yksinhuoltajuus aikana, jolloin miespuolisia yksinhuoltajia oli todella vähän.

Teos vie lukijansa Västeråsin teollisuuskaupunkiin, joka elää metallista. Åsan isä on metallikarkurimestari, jonka ammattiylpeys on valtava siitä huolimatta, että hän kokee olevansa tehtaan orja. Hänen kätensä ovat jo kolmikymppisinä kangistuneet lihakoukuiksi, ja hän pystyy rentoutumaan iltaisin vain alkoholin voimalla. Juominen pysyy aisoissa siihen saakka, kun keskiolutta saa ruokakaupoista. Kun oluen myynti kielletään, hän siirtyy kovempiin juomiin ja joutuu asioimaan Bolagetissa ruokatunneillaan.

Åsan äiti on isää koulutetumpi vasemmistoradikaali, joka lähtee toisen miehen matkaan tyttären ollessa viisivuotias. Eron alkuvaiheessa isä ja tytär jäävät kaksistaan, koska äiti ei halua riistää isältä lasta. Sekä isän että äidin suvut asuvat lähellä, ja tukiverkkoa riittää. Teoksen sivuhenkilöt ovatkin mahtavia, ja innostuin enemmän sukutarinasta kuin isän ja tyttären suhteen kuvauksesta. Iso, monikulttuurinen kommunistisuku veti minua puoleensa, ja varsinkin suvun kytkökset Neuvostoliittoon tuntuivat pikanteilta.

Tässä siis kaikki kirjan aikuiset ovat Säpon mustalla listalla, ja varsinkin äidin puolen sukulaisten on vaikeaa saada pysyvää työpaikkaa kontaktiensa vuoksi. Äidin suvun kommunismi on varsin kulturellia, kun taas isän suku edustaa perinteisempää, kotikutoista työväenkulttuuria. Materiaaliset arvot ovat isän suvussa keskeisiä, ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka hyvin he hoitavat talouttaan. Leffe-isä on tällä asteikolla toivoton tapaus, koska hän on juomisensa vuoksi aina veloissa.

Åsan elämässä tapahtuu käänne toisella kymmenellä, kun isän juominen ei enää ole boheemia eikä koomista. Jäin ihmettelemään sitä, kuinka vapaasti isä saa tarinassa jatkaa juopotteluaan – ainoa instanssi, jossa sosiaalitoimi puuttuu kaksikon elämään, on kohdassa, jossa isältä on kahdeksan kuukauden vuokrat maksamatta. Tosin varmasti noihin aikoihin niin Ruotsissa kuin Suomessa riittävän vanhemmuuden kriteerinä on ollut työssäkäynti, eikä huostaanottoja tehty kuin ääritapauksissa.

Linderborg kirjoittaa lapsuudestaan ilman itsesäälin häivääkään. Hän kirjoittaa päihdeongelmasta rehellisesti, tukeutumatta jälkiviisaaseen moralismiin. ”Kurjuuden kuvastoa” hän ei viljele, tässä isä on kova sisustamaan ja laittamaan kotia, vaikka asunnosta ei löydy puhtaita lakanoita. Tyttären hygieniasta huolehtivat lähinnä muut sukulaiset, ja hän käy viikottain tätinsä luona kylpemässä. Lähes kaikki muut lukemani kuvaukset (varsinkin suomalaiset) lapsuudesta alkoholistikodissa ovat olleet traagisia ja täynnä angstia, mutta tässä onnistutaan käsittelemään vaikeaa aihetta myös ilon kautta.

Luulen, että Suomi on ollut paljon konservatiivisempi maa 70-luvulla, ja alkoholin käyttöön on perinteisesti liittynyt kristillistä siveyspuhetta. Linderborgin kirjassa vanhemmat kapinoivat juuri kristillisyyttä vastaan, joten Åsan kiihkeä kommunistiäitikään ei pahemmin ota kantaa eksänsä juomiseen. Kukaan muu suvusta ei ole alkoholisti, eikä isän malli tartu tyttäreenkään.

Kirja on vahvasti yhteiskunnallinen, ja se kuvaa oivasti perinteisten työväenluokkaisten elinkeinojen katoamista. Omalla tavallaan se on myös tribuutti työväenkulttuurille: nakkikioskeille, kotiruoalle, kansansivistykselle, unelmille oikeudenmukaisuudesta. Yhtäkkiä 2000-luvulle tultaessa kaupunkikuvassa dominoivat kalliit lattebaarit, eikä isä-Leffe tiedä, mitä caffe latte on, vaikka heillä on italialaisia sukulaisia. Karvainen Guido-enokaan ei taida tarjota kahvia korkeasta lasista, mutta tuo auton kontissa muita erikoisherkkuja kuten kaktushedelmiä.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi niin asiasisällön kuin taiteellisen toteutuksen suhteen. Kymmenessä vuodessa kirjassa esitetty yhteiskunnallinen kritiikki ei ole millään muotoa vanhentunut, ja uskon teoksen puhuttelevan varsinkin kaikkia, jotka ovat eläneet 1970-80-luvuilla. Toki kirjassa on paljon Ruotsi-spesifejä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä avaudu, ellei ole maassa asunut.