Kasaritunnelmaa Filippiineiltä

Teos: Niyati Keni: Esperanza Street (And Other Stories, 2015)

Filippiinit on toinen Aasian kirjamaa, jonka teoksia etsiskelin kauan. Olin jo kauan sitten päättänyt lukea Joanne Ramosin dystopiaromaanin The Farm (2019), mutta kun luin siitä arvioita, en sitten syttynytkään siitä niin, että hankkisin tämän uutuusromaanin itselleni. Tuo teos myös sijoittuu Yhdysvaltoihin, joten se ei oikein täytä haasteeni ehtoja, vaikka kyseessä on lahjakas nuori filippiiniläistaustainen kirjailija.

Open Library tarjosi paljon vaihtoehtoja, joissa monessa oli Arman Alizad-tyylinen nyyhkytarina slummeista, huumeista, ihmiskaupasta ja munuaisten myynnistä rikkaisiin maihin. Mutta seurattuani Armanin matkoja vuosikausia en halunnut ainakaan lukea selviytyjän omaelämäkerrallista tositarinaa. Filippiiniläisillä naiskertojilla taas näkyi paljon uskonnollista, katoliseen uskoon liittyvää tematiikkaa. Kristillinen kirjallisuus ei minua sinänsä häiritse, mutta mieluummin luen kirjallisuutta, jossa uskoontulo ei ole keskeinen tai ainoa teema.

Valitsin sitten melkein-Arman-linjoilla liikkuvan romaanin intialaiselta kirjailijalta, Niyati Keniltä (s. 1968), joka asuu Lontoossa. Esperanza Street on 1980-luvulle sijoittuva romaani, joka kuvaa Puerto de Princesan rantakaupungin yhden kadun elämää. Sen kertoja on kahdeksanvuotias Joseph-poika, kotiapulainen. Josephin isä myy poikansa täyshoitolan omistaja Mary Moralesille, koska tämän äiti tekee kuolemaa eikä hän kykene yksin huolehtimaan lapsesta. Joseph kuitenkin tapaa isää viikonloppuisin, ja muitakin sukulaisia, jotka asuvat lähikortteleissa.

Joseph kasvaa Moralesin perheessä lapsipuolen asemassa. Hän ystävystyy rouvan poikien kanssa, mutta joutuu illallisilla tarjoilemaan ruokia vieraille. Koulua hän saa käydä päivisin, mutta työpäivät jatkuvat heti koulun jälkeen. Kirjassa ei kuitenkaan kuvata äärimmäistä riistoa, vaan tilannetta, jossa lapsi ei kunnolla tunnista paikkaansa perheessä eikä koko maailmassa. Pahinta mitä hänelle tapahtuu on se, että hän tulee kerran pimeässä tunnistamattoman jengin hakkaamaksi. Toki hän myös hengailee jengien ympärillä, koska Mary-täti ei katso hänen peräänsä vanhemman lailla.

Yhteisön tasolla kirjassa vastustetaan paikallisen pohatan alueelle suunnittelemaa ostoskeskushanketta, joka tuhoaisi satojen henkien asumukset läheisessä Greenhillsin slummissa. Osa asumuksista ja yrityksistä on rakennettu jättömaalle luvattomasti, ja pohatta-Eddien miehillä on häätäjinä enemmän valtaa kuin poliisilla. Poliittinen vääntö jää kuitenkin vailla laajempaa kontekstiaan, eikä varsinkaan ulkomainen lukija ymmärrä sen kaikkia nyansseja, ellei tapahtumia sijoiteta suurempaan kansalliseen kertomukseen.

Sain jo romaanin alusta kirjailijan tyylistä varsin etnografisen vaikutelman, ja juuri nyt en ollut oikeassa mielentilassa lukemaan pikkutarkkaa selvitystä kymmenien henkilöhahmojen välisistä suhteista. Toinen ongelma tarinassa oli, ettei siinä ole kunnollista draaman kaarta. Sivuhenkilöille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin kertojalle, mutta enimmäkseen tässä seurataan avioliiton ulkopuolisten lasten syntymiä. Kirjassa on takuulla paljon nostalgiaa niille, jotka ovat kotoisin Puerto de Princesan kaupungista, mutta minulle espanjalaisen koloniaalisen estetiikan kuvaus ei oikein riittänyt tunnelman luojaksi.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on pilvin pimein tämän tyyppisiä nurkkakuntaisia teoksia, jotka eivät välttämättä edes avaudu kyseisen maan toisella puolella eläneille. Romaanissa ei ollut kielellisesti suuria haasteita, kun tässä ei edes puhuttu englannin ja tagalogin sekakieltä, mutta en nähnyt tarinassa vastaavaa globaalia kiinnostavuutta kuin löysin esimerkiksi juuri viimeksi lukemissani thaimaalaisissa novelleissa.

Näistä haasteista huolimatta teos ei jättänyt sosiaalipornahtavaa jälkimakua, vaan jäin lukijana kevyen toiveikkaaksi kertojan tulevaisuuden suhteen. Ja toivoa kirjan nimikin yrittää välittää, vaikka kirjan hahmojen toivo tuntuu jo 1980-luvun alussa sijaitsevan siirtotyöläisenä Arabian niemimaalla.

Vasta kirjan läpi kahlattuani ymmärsin, että sen kustantaja, lontoolainen And Other Stories on joukkorahoituksella toimiva pienkustantamo, eli sen kautta voi saada kirjan julkaistuksi, jos sitä tilaa etukäteen riittävä määrä ihmisiä. Teos on siis omanlaisensa omakustanne, johon kirjailijan ei tarvitse itse sijoittaa suuria summia rahaa. Opin siis kirjan kautta jotain uutta kustannusalasta, ja olisin itsekin valmis kokeilemaan tämän tyyppistä kustannustoimintaa niin kirjailijana kuin lukijana.

Maahaasteessa olen saapunut kohtaan x/196: Filippiinit.

Mainokset

Bengalin Kunta Kinteä etsimässä

Teos: Philip Hensher: Scenes from Early Life. (Faber & Faber, 2012)

Bangladesh on yksi niistä Aasian kirjamaista, joiden tuotannosta minun kai kuuluisi olla jotenkin kartalla, mutta en ole. Ennen maahaastetta olen lukenut yhden maan superjulkkiksen, Taslima Nasrinin, ja uudemman kirjallisen komeetan, Tahmina Amamin teoksia. Kaikki maailmalla vähänkään tunnetut bangladeshilaiset tai maan diasporan jälkeläiskirjailijat tuntuvat olevan naisia, eikä maassa asuvia, maailmalla tunnettuja kirjailijoita ole monia. Maan sananvapaustilanne on heikko, ja muun muassa bloggarin ura voi olla hengenvaarallinen.

Maassa asuu yli 163 miljoonaa asukasta, ja lukutaitoprosentti on hieman yli 50%. Kun miettii kirjailijan tehtävää tässä köyhässä ja väestörikkaassa maassa, en ymmärrä, miksi kirjailija kirjoittaisi englanniksi, jos hänellä on tippaakaan patriotismia veressään. Ja maassa toki julkaistaan kirjallisuutta bengalin kielellä, mutta sitä käännetään englanniksi todella vähän.

Valitsin Bangladeshia edustamaan teoksen, joka ei välttämättä saa massojen hyväksyntää maassa, jota se kuvaa. Philip Hensher (s. 1965) on brittikirjailija, joka on naimisissa bangladeshilaisen ihmisoikeusjuristi Zaved Mahmoodin (s. 1970) kanssa. Hensher on hyvin aktiivinen sosiaalisessa mediassa, ja hänet on listattu tärkeäksi LGTB-vaikuttajaksi Britanniassa. Lukemani teos on puoliksi romaani, puoliksi elämäkerta, sillä se pohjautuu Zaved Mahmoodin lapsuusmuistoihin Dhakassa.

Hmh, kiinnostava asetelma. En muista lukeneeni toista teosta, jossa kerrottaisiin näin tarkasti kirjailijan puolison elämästä, ainakaan, jos tämä on vielä elossa. Julkisuutta tällä kirjalla on selkeästi haettu, ja pariskunta on myös kiertänyt puhumassa siitä yhdessä Britannian kirjallisissa tapahtumissa.

Romaanin kertoja Saadi on yläluokkaisen perheen poika, jonka isä ja isoisä ovat molemmat asianajajia. Isoisän talo on perheen luontainen kokoontumispaikka ja Saadin toinen koti, jossa hän viettää kaikki viikonloput ja loma-ajat. Lapset lähetetään perjantai-iltapäivänä pyörärikshalla parhaisiin pukeutuneena mummolaan, ja vanhemmat tulevat perässä, kun ehtivät. Saadin isä ei aina jaksaisi tulla anoppilaan, mutta pyörii nurkissa velvollisuudentunnosta. Isoisällä on paljon valtaa paikallisessa yhteisössä, ja hän asuukin samalla kadulla kuin pääministeri ja tuleva presidentti sheikki Mujib.

Perheen länsisuuntautuneisuutta kuvaa se, että lapset saavat isoisän luona katsoa televisiosta amerikkalaisia sarjoja, kuten Ritari Ässää ja Dallasia. Kadun kersojen suosikkisarja on kuitenkin Roots, ja he alkavat leikkiä keskenään gambialaista orjakauppaa. Koska Saadi on vaaleampi iholtaan kuin moni muu, hän saa orjakauppiaan jämäroolin, kun taas Kunta Kinten roolista taistellaan enemmän. Kadulla asuu myös lapsia, jotka eivät saisi tällaisia leikkejä leikkiä, eivätkä kaikki lapset vieraile toistensa luona, koska heidän kodeissaan ollaan poliittisesti eri leireissä. Kansan poliittinen kahtia jakautuminen tuntuu vielä kiperämmältä kuin Suomessa vuonna 1917, ja lapsinäkökulma tilanteeseen on enemmän kuin onnistunut.

Saadin suvun näkökulmasta pahimpia maanpettureita ovat vanhat Pakistanin ystävät, jotka taistelivat vuoden 1971 sodassa omiaan vastaan. Isoisä eli Nana on tiukka patriootti, bengalin kielen ja kulttuurin puolustaja, myös yhteisen kulttuurin, jonka he jakavat hindujen kanssa. Hän on aina ollut vähemmistöjen puolella, ja siksi hänen palveluskunnassaan on myös hinduja. Köyhien hindujen asema on uudessa kansallisvaltiossa todella heikko, ja heidän mahdollisuutensa työllistyä marginaaliset.

Kirjassa on lempeää huumoria, sopivasti kylähulluja ja rasittavia perheriitoja. Varsinkin Saadin tädit ovat tarinassa avainrooleissa, ja vaikka kaksi tädeistä asuu ulkomailla, tuntuu, että heille edelleen katettaisiin paikka perheen päivällispöydässä. Nadira-täti opiskelee musiikkia vakavasti ennen avioitumistaan, ja saa opettajikseen Altafin ja Amitin, jotka vastoin kulttuurin sääntöjä asuvat poikamiehinä kahdestaan. Musiikkielämän kuvaukset ovat runsaita, ja innostuin niistä erityisesti, koska pidän itsekin bengalilaisesta Tagore-laulujen perinteestä.

Bangladeshilaiset suvut ovat suuria, ja sukulaissuhteiden määrittelyyn menee kirjassa liikaa paukkuja. Paikoitellen teoksen pyrkimys faktuaalisuuteen alkoi jo puuduttaa, eli olisin ehkä mieluummin lukenut teosta oikeana romaanina, jossa jokaista kiveä ja kantoa ei käännetä ylösalaisin. Myös kielellisesti teos muistuttaa enemmän tietokirjaa kuin fiktiota.

Olin kirjan alkukappaleissa vertaamassa sitä pakistanilaisen Sara Sulerin Meatless Daysiin, mutta kielen tasolla siinä ei ole samaa eleganssia. Sukutarinoissa on kuitenkin jotain yhteistä ainakin tarinankerronnan tasolla: molemmissa pienistä sattumuksista paisuu suuria legendoja, joilla ei enää ole paljoa totuuspohjaa. Sulerin sukutarina tosin on huomattavasti dramaattisempi kuin Zaved Mahmoodin, vaikka Mahmoodin suku kuului vuoden 1971 sodassa sorrettuihin.

Brittiläiseksi kirjailijaksi Hensher sukeltaa syvälle bengalilaiseen kulttuuriin, ja tarjoaa varsinkin musikaalisia ja elokuvataiteellisia koordinaatteja sellaisille lukijoille, jotka haluavat syventää maatuntemustaan. Kirjaa lukiessani pohdin, onko hän päässyt tekemään taustatöitä paikan päälle lainkaan, ja onko Zavedin suku hyväksynyt avoimesti kaapista ulos tulleen homoparin joukkoonsa. Loppusanoissa tulee ilmi, että näin on tapahtunut. Tästä ilahduin todella, ja tieto muutti käsitystäni koko maasta tehokkaammin kuin kirjan muu sisältö.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 173/196: Bangladesh.

Sosiolingvistiikkaa edistyneille

Teos: Merle Collins: Angel (Women’s Press, 1987)

Seikkailen edelleen Grenadan saarella Karibialla, ja päätin ensimmäisen, päätä vaivaavan teoksen jälkeen lukea toisen vastaavan. Merle Collins (s. 1950) on yksi Grenadan vallankumouksen veteraaneista, joka työskenteli sosialistisen kokeilun aikana jonkunlaisena hallituksen tiedevastaavana. Hän muutti vuonna 1983 kokeilun kaaduttua Britanniaan, jossa hän julkaisi ensimmäiset runo- ja fiktiiviset teoksensa ja loi samalla akateemista uraa.

Minulla on nyt muistikuva, että olisin kuullut analyysia Collinsin teoksista jossain akateemisessa kontekstissa. Ainakin kirjailijan nimi oli minulle etäisesti tuttu, vaikka sekoitin hänet trinidadilaiseen Merle Hodgeen. Collins tunnetaan paremmin runoilijana kuin prosaistina, ja tämän proosakierroksen jälkeen voin hyvin kuvitella, että hänen runonsa toimivat varsinkin ääneen luettuna lavarunoutena.

Angel on hämmentävä teos, vaikka se onkin kirjoitettu perinteiseen lineaariseen kasvukertomuksen muotoon. Se on yhdistelmä pikkutarkkaa sosiologista analyysia, poliittisia sloganeita ja runoutta, ja myös uskonnollisuudella on suuri rooli kerronnassa. En usko, että kenelläkään, joka ei ole syvällisesti perehtynyt Karibian alueen kielelliseen moninaisuuteen, on mahdollisuuksia ymmärtää tätä romaania kaikkine sen nyansseineen. Varsinkin sen dialogit ovat paikoitellen kirjoitettu niin paksulla patoisillä, että hymyni oli hyytyä. Monen eri englanninkielisen saaren sanontojen lisäksi Collins ymppää joihinkin kohtiin hollantilaisilla saarilla puhuttavaa papiamentoa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Angel McAllister ja hänen äitinsä Elizabeth alias Dou Dou alias Doodsie. Tarina alkaa Angelin varhaisesta lapsuudesta ja kartoittaa hänen kasvunsa nuoreksi naiseksi ja poliittisen heräämisen nuorena aikuisena. Lapsuudessa Angel kasvaa Hermitagen maalaiskylässä, joka elää muskottipähkinän ja kaakaon viljelystä. Doodsie on käytännössä yksinhuoltaja, sillä hänen miehensä Allen on pitkiä aikoja elonkerjuussa Yhdysvalloissa ja lähettää rahaa kotiin vain satunnaisesti. Välillä hän pitää kyläkauppaa, mutta kauppa suljetaan moneen otteeseen, kun maassa ei ole mitään myytävää.

Pieni maa edistyy niin, että 1970-luvun alussa monet nuoret saavat hallituksen stipendin opiskellakseen muualla Karibian saarilla. Angel pääsee opiskelemaan Monan kampukselle Jamaikalle, jossa hän kokee kasvavansa viisaaksi keski-ikäiseksi kolmessa vuodessa. Kavereilla on itseohjautuva opintopiiri, joka tekee muun muassa ekskursioita Kingstonin länsipuolen slummeihin. Tämä jakso oli minulle elävin, koska olen jopa käynyt tuolla kampuksella, yöpynyt sen asuntolassa ja näin nyt palan sen historiaa sieluni silmin. Mahdollisesti kuvaus on omaelämäkerrallista ainakin näiltä osin, sillä myös Collins opiskeli 1970-luvun alussa tuossa yliopistossa.

Luulin aluksi, että teos sijoittuisi kokonaan vuosien 1979-83 kommunistisen halinnon aikakaudelle, mutta se kattaakin noin 25 vuoden historian sitä ennen. Maassa oli jo ennen vallankumousta poliittisten johtajien henkilöpalvontataipumusta, ja siinä esiintyvä Johtaja näyttää olevan herra nimeltään Sir Eric Gairy. Hän oli ammattiyhdistysaktiivi ja Labour-puolueen perustaja, mutta ei tarpeeksi vasemmalla tehdäkseen yhteistyötä New Jewel Movementin kanssa. Romaanissa liikkeisiin, puolueisiin ja niiden johtajiin ei viitata nimellä, ja varsinkin vallankumouksen ajan narratiivi jää ohueksi.

Kirjaa on aikalaisarvioissa kuvattu sosiologiseksi fiktioksi, mikä on osuva termi Collinsin tyylille. Teoksen tapahtumat ovat hyvin pieniä ja paikallisia, eikä juonessa ole selkeää draaman kaarta, ellei henkilöiden työ- ja opiskeluhistoriaa voi pitää sellaisena. Kielellisesti teos on anteliain, mutta minulla ei tässä harjoituksen vaiheessa ollut paukkuja lähteä avaamaan sen monimutkaista sosiolingvistiikkaa. Suosittelen teosta varsinkin englantilaisen filologian opiskelijoille ja muille kielitieteilijöille, sillä en ole pitkään aikaan lukenut englanninkielistä teosta, joka olisi ilmaisultaan näin hybridinen.

Maahaasteessa olen kohdassa 168/196: Grenada.

Äidin ja tyttären laatuaikaa

Teos: Dervla Murphy: Muddling Through in Madagascar (Century, 1985)

Madagaskarin englanniksi käännetyn kirjallisuuden metsästys osoittautui niin työlääksi, että päätin suosiolla sijoittaa tähän kohtaan matkakirjan kirjailijalta, jonka tuotantoa jo tunnen ja jonka teoksiin on aina yhtä hauska palata.

Irlantilainen Dervla Murphy (s. 1931) on budjettimatkakirjallisuuden grand dame, joka on vaeltanut, pyöräillyt ja telttaillut varmasti joka mantereella. Kuuluisaksi hän tuli pyörämatkastaan Irlannista Intiaan vuonna 1963, ja tämän jälkeen hän sai kustannussopimuksia myös muille matkakirjoilleen. Teoksia on yhteensä 26 kappaletta, ja teokset vuosilta 1965-70 on julkaistu uudelleen Eland-kustantamon kautta matkakirjallisuuden klassikkoina.

Olen lukenut häneltä aiemmin kaksi kirjaa, Pohjois-Irlannista kertovan teoksen A Place Apart (1978) ja Pakistanin Baltistaniin sijoittuvan teoksen Where the Indus is Young (1977). Jälkimmäisessä samoin kuin tässä Madagaskar-teoksessa hän matkustaa yhdessä Rachel-tyttärensä kanssa. Madagaskarin-reissun aikana Rachel on 14-vuotias, ja varsin tottunut ja neuvokas reppumatkaaja.

En varsinkaan tiennyt siitä, että myös Madagaskarilla oli 1970-80-luvuilla sosialistinen kokeilu, mikä johti maan eristäytymiseen muulta maailmalta ja talouden sisäänpäin kääntymiseen. Murphyjen matkan aikaan maassa eletään syvintä talouden taantumaa, eikä turistejakaan maassa käy kuin kourallinen vuodessa. Hotellit ja ravintolat käyvät tyhjäkäyntiä, ja jostain peräkylän kuppilasta saattaa löytyä ikivanha Coca-Cola-pullo, jonka hinta vaihtelee kahdesta viiteen puntaan. Tavallinen kansa elää pelkällä riisillä ja kananmunilla; koulutetulla keskiluokalla saattaa olla haute cuisine-taipumuksia. Kaksikko pääsee majoittumaan paikallisten luona moneen otteeseen, ja vastaanotto on kohteliaan ystävällistä.

Jostain syystä Madagaskarilla protestanttiset kirkot ovat saaneet suuremman suosion kuin katoliset, ja vierailun aikana maassa harjoitetaan ”kristillistä marxismia”. Lähetyssaarnaajia edelleen on, varsinkin Norjasta ja Yhdysvalloista, ja heihin kohdistuu lieviä vakoilutoimenpiteitä. Kylmän sodan ilmapiiri on aistittavissa kaikkialla rivien välissä, eikä se tunnu kovin mukavalta. Sisämaan kylissä meininki on sen verran sisäsiittoista ja apaattista, etteivät niiden miehet ole kiinnostuneita paljosta muusta kuin kotipolttoisestaan. Muuten paikallinen kulttuuri on raitista, jopa niin raitista, että Dervla kokee sen vaikeaksi. Alkoholia hän kaipaa varsinkin katkottuaan kylkiluita kauhujen bussimatkan jälkeen, mutta sitä harvemmin on saatavilla tuppukylien ruokapaikoista.

Kun viinaa sitten loppumatkasta löytyy, sen kirous alkaa näkyä jo muutamassa päivässä. Dervla alkaa kärsiä kihdistä, ja samalla matkustaa saaren poikki bussissa, jonka molemmat kuskit ovat syvästi alkoholisoituneita. Matkan aikana hän toivoo, että olisi laittanut Rachelin ratsastusleirille Tipperaryyn. Tytär tuntuu sopeutuvan kulttuuriin kuin kulttuuriin, eikä kiukuttele edes silloin, kun häneltä kielletään snorklaaminen (joka oli hänen ainoa retkitoiveensa apinametsissä liikkumisen lisäksi). Valitettavasti molemmat sairastuvat matkan loppumetreillä myös hepatiittiin, mitä lähdetään hoitamaan Irlantiin Moskovan kautta.

Murphy kartoittaa Madagaskarin historiaa kirjassaan seikkaperäisesti, ja täytyy myöntää, etten pysynyt kärryillä varsinkaan 1600-1700-lukujen tapahtumissa. Historiaan perehtyneisyys johtuu varmasti osittain siitä, että saarella kävi myös irlantilaisia löytöretkeilijöitä ja lähettiläitä, joiden vaiheista hän on kiinnostunut. Matkan aikana kaksikko vierailee myös katolisten munkkien pitämässä leprasiirtolassa, joka edustaa Murphylle kristillisyyttä aidoimmassa muodossa. Valitettavasti samaan aikaan katolinen kirkko edustaa saarella sellaisia perhearvoja, jotka aiheuttavat väestönräjähdyksen, eikä maan väestönkasvu tosiaankaan kuulosta lupaavalta tulevaisuuden suhteen.

Kirjaa lukiessa jokainen voi miettiä, missä oma mukavuusraja kulkee. Itse en olisi lähtenyt tälle reissulle, enkä kokenut hienoimpien luonnonkuvauksienkaan aikana kateutta. Afrikan mantereen matkakuvauksia lukiessani koen, ja olisin valmis sietämään jopa torakoita hotellihuoneessa, jos olosuhteet olisivat muuten sellaiset, että pahoista paikoista pääsisi suht nopeasti pois. Tässä tarinassa ahdistavinta oli se, että Murphyt jäivät moneen helvetinkoluun jumiin moneksi päiväksi, eikä tietoa seuraavan kulkuvälineen liikkumisesta saanut mistään.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa X/196: Madagaskar.

Jouluturskan makuinen sukutarina

Teos: Germano Almeido. The Last Will and Testament of Senhor da Silva Araújo. (New Direction, 1991/2004)

Käännös: Sheila Faria Glaser

Kap Verde on ollut yksi elämäni parhaita matkakohteita, ja heti, jos kynnelle kykenen, aion lentää noille saarille uudestaan. Hävettää myöntää, etten ensi reissullani enkä sitä odotellessa lukenut ainuttakaan kirjaa saarista, ja siellä ollessani tein johtopäätöksen, että saaret elävät musiikkiteollisuudestaan. En usko, että monessakaan noin pienessä maassa olisi niin paljon levyttäviä artisteja, mutta ehkä musiikkibuumi myös syö pattereita muilta taiteilta.

Kap Verden kirjailijoita kammatessani olin jo vaipua epätoivoon, sillä mitään ei meinannut löytyä asettamillani hakuehdoilla. Kun sitten muutin hakusanoja, löysin jopa kaksi englanniksi käännettyä teosta saarilla asuvilta kirjailijoita, joista toinen, se vakavampi, löytyi e-kirjana päätteeltäni. Toinen oli vetävän oloinen dekkari Sergio F. Monteirolta, johon mahdollisesti tutustun maahaasteen jälkeen.

Germano Almeida (s. 1945) on saarten tunnetuimpia nykykirjailijoita, jonka tuotanto on laaja. Kuudestatoista julkaistusta teoksesta yhdeksän on romaaneja, ja hän on myös perustanut saarille oman kustantamon, Ilhéu Editoran. Siviiliammatiltaan Almeida on lakimies, ja on toiminut tässä ammatissa kirjailijanuransa rinnalla.

Romaani herra Araújon testamentista oli räjäyttää pankkini ja tajuntani, sillä kirjan huumori on vähäeleisyydessään tarttuvaa. Kirjassa ahkera import-export-yrittäjä ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja kuolee kasikymppisenä poikamiehenä, ja hänen veljenpoikansa Carlos uskoo perivänsä kaiken, koska muitakaan perijöitä ei ole näkyvissä. Carlos on työskennellyt uskollisesti setänsä firmassa nuoresta saakka, ja seurannut kärsivällisesti tämän vanhan liiton toilailuja. Saarten vientituotteet ovat vähäisiä, ja herra Araújon firma keskittyy selkeästi enemmän importiin kuin exportiin. Vietävänä heillä tuntuu olevan vain vuohennahkaa, punaista kasviväriä ja suolaa.

Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, ja saarten itsenäistyminen tapahtuu herra Araújon toimiessa innokkaasti Mindelon kaupungin paikallispolitiikassa. Mies on varmasti jo ammattinsa vuoksi poliittisesti oikealla, mutta hän ei voi tuomita kadulla rettelöiviä neilikkavallankumouksen lapsia, koska köyhyys on saarilla niin jokapäiväistä ja riipivää. Hän on itsekin aloittanut bisneksensä nollasta, ja tullut San Vicenten saarelle pieneltä San Nicolasilta, jolla elämä on ollut kovin niukkaa. Vaurastuttuaan hän keskittyykin hyväntekeväisyyteen, varsinkin kotien rakentamiseen Boavistan saaren tulvien uhreille.

Herra Araújoa pidetään pinttyneenä poikamiehenä, mutta piinallisen seikkaperäisessä perinnönjakotilaisuudessa ilmenee, että miehellä on tytär, joka tulee perimään melkein kaiken. Tytär on saanut alkunsa firman toimiston pöydällä, ja hänen äitinsä Dona Chica on pelkkä toimistosiivooja. Nainen ei selvästikään ole miehen elämän suuri rakkaus, vaan hän edelleen haikailee nuoruuden heilojensa perään. Saarilla korostuu se tuttu ilmiö, että naiset lähtevät ja miehet jäävät, ja ainakin yksi hänen mielitietyistään on paennut Amerikkaan hyvää miestä ja kunnon katolista avioliittoa. Kun mies saa tietää lapsen tulosta, hän järjestelee asiat ja hoitaa tyttären elatuksen, mutta ei uskalla ottaa askelta kohti alttaria. Maria Gracasta tulee verisukulainen vasta perinnönjaossa, ja vihan purkauksien jälkeen hän on halukas tutustumaan siittäjäänsä.

Teoksen nykyisyydessä Carlos ja Maria Graca käyvät läpi herra Araújon jäämistöä, ja heidän välilleen muodostuu luonteva ystävyys, vaikka Maria Gracan on vaikea kutsua vainajaa isäksi. Onneksi hänellä on ollut kyllin hyvä isäpuoli, joka on tullut tytön elämään jo ennen tämän syntymää. Jäämistöstä löytyy päiväkirjoja, joissa mies tilittää eroottisesta elämästään, ja varsinkin yksipuolisesta rakkaudestaan myyttiseen Adéliaan, joka piti miestä kesäkissanaan kihlatun ollessa ulkomailla.

Kiinnostavaa kirjan hahmoissa on, ettei heillä ole ihonväriä. Sain suvun hahmojen kuvauksesta käsityksen, että he olisivat valkoisia siirtomaaherrojen jälkeläisiä, mutta herra Araújon naiset eivät välttämättä ole. Ainakin hän nuorempana metsästää kuumaa mimmiä Dakarista, jolta hän sitten saa tippurin. Baarielämä on Mindelossa vauhdikasta, mutta herra Araújo ei ole tarpeeksi peluri nauttiakseen siitä. Haave perheen perustamisesta kytee hänessä vielä kuusikymppisenä, mutta hänen on tyydyttävä jouluturskan nauttimiseen tohtori Sousan ja tämän vaimon luona. Myös Carlos on usein kutsuttu näille päivällisille, sillä kaksikolla ei tunnu olevan omia sukulaisia missään.

Kirjassa parasta on kertojan ääni, joka suorastaan piikittelee vainajalle. Pedantin miehen hautajaisten valmistelukin on hupaisaa, sillä vainaja on kirjallisesti määrännyt niiden kulun. Kontrollifriikkiys on ollut hänen elämänsä teema, mutta silti hän ei saa arkusta käsin paikallista bändiä oppimaan Beethovenin soittamista hautajaismusiikkina yhdessä yössä. Vainajan puvun etsintä saa jo tragikoomisia piirteitä, mutta romaanin alun polveileva veijarihuumori ei aivan kanna loppuun saakka.

Kulttuurisena ja historiallisena kuvauksena romaani on kuitenkin hulppea, sillä se onnistuu 172 sivussa tiivistämään tuoreen postkoloniaalin saarivaltion haasteet olematta pätkääkään opettavainen. Yksinäisyys, eristyneisyys ja yhteisöjen hajoaminen ovat haasteita maastamuuton riivaamilla saarilla, joilla syntyvyys ei ole korkeaa. Jokaisen Maria Gracan syntymä on siis pieni ihme, ja verisiteillä on edelleen merkitystä pienessä maassa. Naurun lisäksi kirja herättää haikeutta ja kaipuuta, ja parasta siinä olikin vähemmän yksioikoinen tunneilmasto.

Maahaasteessa olen kohdassa 96/196: Kap Verde.

Mustien mannekiinien muistista

Teos: Yvonne Vera: The Stone Virgins (Farrow, Strauss & Giroux, 2002)

Maahaasteessa olen lukenut pitkään itselleni uppo-outoja kirjailijoita, mutta nyt on aika palata maahan ja kirjailijaan, jota jo vähän tunnen. Zimbabwessa en ole koskaan käynyt, mutta maan kirjallisuus on tullut tutuksi muutaman loistavan äänen kautta. Yvonne Vera (1964-2005) ehti kirjoittaa viisi teosta ennen kuolemaansa, ja itse olen lukenut näistä aiemmin teoksen Butterfly Burning (1998), joka myös suomennettiin nimellä Palava perhonen (2001).

Veran teoksia on opetettu yliopistoissa ympäri maailmaa postkoloniaalin kirjallisuuden kursseilla, ja hänellä on ollut ainakin akateemisissa piireissä jonkunlainen kulttistatus. Vaikka Vera vietti osan elämästään Kanadassa, opiskeli, väitteli ja opetti Yorkin yliopistossa Torontossa, hänen teoksensa kertovat kaikki Zimbabwen (entisen Rhodesian) lähihistoriasta. Itse olen ollut tietoinen sekä Veran että hänen aikalaisensa Tsitsi Dangarembgan (s.1959) tuotannoista jo melko pitkään, ennen kuin löysin uudempia (ja vähemmän vaikeatajuisia) zimbabwelaiskertojia tällä vuosikymmenellä (mm. Pettina Gappah, NoViolet Bulawayo, Tendai Huchu).

Romaani The Stone Virgins jäi Veran viimeiseksi, ja siinä käsitellään Rhodesian sisällissodan jättämiä haavoja kollektiivisen muistelun tasolla. Siinä ei ole kovin montaa nimettyä henkilöhahmoa, ja nimetyillä henkilöillä on vahva sisäinen maailma, mutta noin kolmasosa teoksesta on paikkojen ja reittien poetiikkaa. Teos on hyvin tiivis ja intensiivinen, ja sitä ymmärtäisi parhaiten, jos pysähtyisi lukemaan sitä itselleen ääneen.

Luin kirjaa pikalukuna siksi, että pöydälläni on nyt liian monta afrikkalaisteosta, joista olen innoissani. Lukemiseni ei tehnyt kirjalle kunniaa, mutta onneksi minulla oli tuoreessa muistissa Toni Morrisonin Jazz, johon teosta nyt vertaan. Vera antaa Bulawayon kaupungille rytmin samalla tavalla kuin Morrison New Yorkille. Tässä Bulawayossa kuunnellaan ehkä vähemmän musiikkia, mutta äänimaailma tulee luonnosta ja kaupungin orgaanisesta melusta. Bulawayosta matkustetaan bussilla vuorille, Kezin kylään, joka ennen maan itsenäisyyttä toimii leppoisana retkipaikkana kaupunkilaisille. Puolet kirjan tapahtumista sijoittuvat Keziin ja Gulatin vuoristoon, jonnka kallioissa on kiveen hakattuja naishahmoja pyhillä paikoilla. Kirjan nimi tulee näistä paikoista, jotka maan sisällissodan aikana olivat vapaustaistelun sissien miehittämiä.

Kirjan päähenkilöt ovat sisarukset Thenjiwe ja Noncebe, joilla on iso ikäero. Isosisko on kolmikymppinen ja pikkusisko käy vasta lukiota sisäoppilaitoksessa. Thenjiwe on siskonsa huoltaja äidin kadottua ja isän kuoltua. Pikkusiskon poissaollessa Thenjiwe löytää täydellisen rakastajan, ja kerrankin hän uskaltaa avautua täydellisesti miehen seurassa. Suhde on lyhyt ja kiihkeä, ja kahden kuukauden symbioosin jälkeen Thenjiwe heittää miehen takaisin sinne, mistä on tullutkin eli alas kaupunkiin.

Kirjaan mahtuu järjetöntä, silmitöntä väkivaltaa ja julmuutta, jota sodan runtelevat mielet tekevät toisilleen. Onneksi Vera ei kuitenkaan mässäile väkivallalla, vaan kuvaa enemmän syvästä traumasta selviytyvän Nonceben suruaikaa ja selviytymistä. Myös sodassa palvelleet naissotilaat ovat omalla tavallaan kivineitsyitä, koska heidän palattuaan rintamalta miehet eivät edes uskalla tervehtiä heitä. Teos vuorottelee kollektiivisen ”kuorolaulun” ja sisarusten sisäisten maailmojen tutkimisen välillä. Veran kirjoitustyyli on poeettista, lauseet ovat lyhyitä ja luontosuhde on välillä keskeisemmässä roolissa kuin ihmisten väliset psykologiset suhteet.

Maan itsenäistyttyä Bulawayon kaupungin ostoskatujen ikkunat täyttyvät mustilla mannekiineilla, mikä on oman sorttinsa vapauden ilmaisu. Noncebe muuttaa siskonsa entisen rakastajan Cephasin luo fiiniin kaupunkiasuntoon, koska eläminen Kezin kylässä on liian turvatonta. Kuolleen siskon henki leijailee kämppäkavereiden yllä, eikä Cephas uskalla rakastaa kahta siskoa samaan aikaan, sillä se tuntuu insestiltä. Bulawayon kaupunkielämä kuulostaa 1980-luvulla hyvin modernilta, ja kaupallisten hyödykkeiden paljous muistuttaa länsimaista tasoa. Vaikka kirjassa kuvataan sodan kauheuksia, se ei siis ole köyhyydestä ja puutteesta kertova kehitysmaakertomus. Myöhemmässä zimbabwelaisessa kirjallisuudessa materiaalinen puute taas on usein kaiken kerronnan keskiössä.

Sain siis kirjasta vaikutelman, että Zimbabwe on maana kokenut taloudellisesti järkyttävän katastrofin, mikä saattaa myös osittain johtua siitä, että yhden sukupolven koulutus keskeytyi suht tehokkaasti 1970-80-lukujen vaihteessa. Mugaben harjoittamaa diktatuuria ei tässä teoksessa kommentoida, sillä poliitikoilla ei ole intiimissä tarinassa nimiä.

Maahaasteessani The Stone Virgins edustaa viiden tähden maailmankirjallisuutta, mutta teos ei päässyt yllättämään minua, sillä lähestyin sitä lähes pelonsekaisella kunnioituksella. Aika lienee kuitenkin tehnyt tehtävänsä, sillä ymmärsin teosta paremmin kuin tuota ikonista esikoisteosta Butterfly Burning.

Maahaasteen rasti on kohdassa 82/196: Zimbabwe.

Pikku pääskysten fadoa kuuntelemassa

Teos: Mia Couto: Voices Made Night. (Heinemann, 1986)

Käännös: David Brookshaw

Mia Couto (s.1955) on yksi Mosambikin kansainvälisesti tunnetuimmista kirjailijoista, ja minulla on ollut hyllyssä hänen varhainen novellikokoelmansa, Voices Made Night, yli kaksikymmentä vuotta. En aikanaan oikein syttynyt näistä köyhän maaseudun maagis-realistisista tarinoista, ja nytkin olen tankannut teosta maahaasteeni alusta saakka. Toisaalta olen lukenut myöhemmin hänen romaaninsa, Flamingon viimeisen lennon (2001), joka muistaakseni oli vallan mainio. Hänen tuotantonsa on laaja, ja sisältää romaaneja, novelleja, runoja ja esseitä, mutta valtaosa siitä on saatavilla vain portugaliksi.

Blogini lukijaa saattaa kiinnostaa se, että Mia Couto on valkoihoinen, ja mies eikä nainen, kuten nimi suomeksi kuulostaa. Hän on syntynyt Mosambikissa sen siirtomaa-aikaan ja ilmeisesti asunut maassa lähes koko ikänsä. Mosambik on yksi Afrikan myöhimpään itsenäistyneistä valtioista (1975), jossa käytiin verinen sisällissota 1970-luvun lopusta vuoteen 1990. Tämän kokoelman tarinat siis kertovat ihmisistä sodan keskellä. Kaikki tarinat eivät ole sotaisia, mutta sodalla oli vaikutuksia myös niillä alueilla, joilla ei käyty aktiivisia taisteluja.

Tarinoissa köyhän perheen härkä räjähtää miinaan, korpit tuovat viestejä tuonilmaisesta, käärmeenlumoaja menettää voimansa. Lintujen symbolinen rooli on novelleissa vahvempi kuin muiden eläinten, ja vaikka villilintuja syödään nälkään, kaikki eivät ole valmiita niin tekemään, kuten köyhä kalastaja Joao Temba, joka menettää perheensä ja järkensä vastaanottaessaan Jumalan viestejä taivaan viestintuojilta.

Kokoelmassa on kaksi novellia, jotka herättivät kiinnostukseni, ja loput olivat kovin yleisluontoisia kehitysmaakertomuksia, jotka voisivat olla melkein mistä tahansa Afrikan maasta. Toki paikallista makua niihin tuo portugalin kieli, jota kääntäjä on jättänyt rivien väliin sopivasti. Tarinoissa kuvastuu Mosambikin monietnisyys, ja siirtomaiden välinen vuoropuhelu. Jopa maalaiskylissä voi olla kiinalaisia kauppiaita (Macaolta?) ja intialaisperäisiä maanomistajia Goalta. Ilmeisesti myös Portugalin siirtomaissa harjoitettiin lähes Etelä-Afrikan kaltaista rotuerottelua, ja nämä Aasian siirtolaiset kokivat olevansa astetta ylemmällä tasolla kuin paikalliset mustat.

Novellissa ”How Ascolino Do Perpetuo Socorro Lost His Spouse” juoppo goalaismies työllistää palvelijaansa Vascoa pyöräkuskina kylän ainoaan baariin. Menomatkalla isäntä istuu kiltisti ritsalla, mutta takaisin tullessa tulee yleensä riitoja niin Vascon kuin muiden kyläläisten kanssa. Baariin on ehdittävä aina iltaviideksi, ja jos Ascolino on hyvällä tuulella, voi Vascokin saada ”viskyä”, joka tarjoillaan hänelle eri puolelle kuin isännälle.

Baarin takaosassa mustat maatyöläiset saavat juodakseen vesitettyä viiniä, kun isäntien puolella alkoholin laatu on parempaa. Vasco on kaveripiirissään stara, koska hänellä on parhaat juorut pomostaan. Pomolla on tapana laulaa lintuaiheisia fadoja samalla, kun tuhoaa omaisuuttaan kännipäissään vaimonsa kauhuksi. Paluumatkalla pubista Ascolino luulee Vascoa vaimokseen, vaatii, että tämä istuu pyörän tangolla naisellisesti ja alkaa lääppiä tätä harhoissaan. Tämä on liikaa miehiselle miehelle, ja hän näkee tässä vaiheessa oikeudekseen töniä juoppohullu ojan penkkaan.

Tarina saa päässäni jopa suomalaisia viboja, vaikka suomalaisemäntä olisi käyttäytynyt aggressiivisemmin kuin Ascolinon vaimo. Alkoholilla on muutenkin iso rooli novelleissa, ja osassa myös naiset juovat. Leskirouvien asemasta Coutolla on paljon sanottavaa, ja naiset muutenkin tuntuvat olevan alttiita jättämään miehiään. Novellissa ”Patanhoca, The Lovesick Snake Catcher” kiinalaisen kauppiaan lesken Mississen kohtalo on karu, ja hänen runsas oluen juomisensa tekee hänestä helpon kohteen kulkureille. Humalassa ollessaan hän itkee niiden lapsien perään, joita hän ei koskaan saanut tai jotka hän menetti keskenmenoon. Tarinassa on traagisuutta, mutta se osoittaa myös valtaväestön ennakkoluuloja muualta tulleita vähemmistöjä kohtaan.

Luin näitä novelleja nyt kolmatta kertaa, ja minun oli vaikeaa löytää niistä sanottavaa edes blogitekstin verran. Olisin kaivannut jokaiseen novelliin lisää lihaa luiden päälle, sillä nämä eivät olleet tyyliltään mininovelleja. Teksteissä oli jotain töksähtelevää, mikä saattaa myös johtua käännöksestä. Tuntui, että kieli ei soljunut samalla tavalla kuin se ehkä olisi soljunut portugaliksi, ja että kahden rekisterin välissä oli suuri väärinymmärryksen potentiaali.

Couton lisäksi ainoa toinen kirjailija, jonka Mosambikiin sijoittuvia romaaneja olen lukenut, on Henning Mankell. Ja koska Mankell on jo maahaasteessani edustamassa Ruotsia, oli hyvä, että sain tähän sijoitettua jonkun natiivin kirjailijan. Rasti on siis 46/196: Mosambik.