Populaatiosta, joka lisääntyy jakaantumalla

Teos: Ilkka Lappalainen: Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio. (Minerva, 2022)

Äänikirjan lukija: Petri Hanttu

Olen vajaan vuoden aikana lueskellut hajanaisesti joitain uudempia 70-luvusta kertovia taistolaismuistelmia taustatyönä omaan romaaniprojektiini. Mitään täsmäteosta ei ole löytynyt, sillä olisin halunnut lukea lähinnä niistä taistolaisista, jotka lähtivät opiskelemaan Moskovan puoluekouluun.

Ilkka Lappalaisen (s.1953) tuore muistelmateos oli ehkä kattavin kuvaus omiin tarkoitusperiini, sillä se kertoo toimittajasta, joka päätyy sekalaisten vaiheiden kautta tekemään Neuvostoliitosta kertovaa Maailma ja me-lehteä vuonna 1985. Tätä ennen hän oli toiminut kahden eri kommunistisen lehden toimittajana Tampereella ja Helsingissä. Uusi työ Maailma ja me-lehdessä oli hänelle merkittävä käänne uralla, ja häntä jopa onniteltiin mukavan eläkeviran varmistamisesta 31-vuotiaana.

Lappalainen oli kasvanut Nokialla evakkotaustaisessa porvarisperheessä. Hänestä ei olisi ehkä tullut taistolaista, ellei kasvupaikka olisi ollut Nokia. Paikkakunnan poliittinen polarisaatio oli käsinkosketeltavaa 60-70-luvun vaihteessa, ja nuori Lappalainen oli imenyt kansalaissodan aikaiset kauhutarinat paikallisilta informanteiltaan. Kapina oman kodin arvomaailmaa vastaan oli myös rajua, ja lukion kesken jättäminen merkitsi pesäeroa synnyinkotiin.

Teos kertoo nuoresta miehestä, joka menee töihin raksalle ja perustaa perheen varhaisessa vaiheessa. Ay-aktiivina hän pääsee koulutukseen lehden avustajaksi, ja pian hän löytää itsensä taistolaisten paikallisen lehden, Hämeen Yhteistyön toimituksesta.

Työ Tampereella osoittautuu harvinaisen nihkeäksi, vaikka vielä tuossa vaiheessa Lappalainen uskoo aatteeseensa aukottomasti. Hän on stallari, änkyrä, luokkakantainen agitaattori. Pian hän kuitenkin ymmärtää, että taistolaiset ovat erikoinen heimo, joka lisääntyy vaan jakautumalla. Lehden toimituksessa on epäluuloinen ilmapiiri, ja monella kollegalla on vakava alkoholiongelma.

Helsingissä Lappalainen pääsee tutustumaan SKP:n sisäpiiriin ja sen kummallisiin, neuvostoperäisiin rahakätköihin. Perhe onnistuu saamaan asuntolainan STS-pankista erityisen ehdoin. Helsingissä perheen lapset eivät enää käy pioneerikerhossa, vaikka Nokialla heitä kasvatettiin poliittisesti oikeaoppiseen tyyliin.

Teokseen mahtuu suht paljon Lappalaisen perhe-elämän kuvausta. Arjen kuvaus onkin herkullista, vaikka perheen tarinaan mahtuu myös äärimmäisen traaginen käänne. On kuitenkin hienoa, ettei Lappalainen päädy selittämään perheen tragediaa poliittisesta viitekehyksestä. Muutenkin tämä tarina tuntuu sellaiselta, joka on vaatinut kirjoittajaltaan ajallista välimatkaa. Koin, että tässä kirjoittaja oli löytänyt sopivan tasapainoisen ja kiihkottoman näkökulman menneeseen elämäänsä. Monissa muissa vastaavissa teoksissa suhde menneisyyteen on edelleen tuntunut kovin kipeältä. Tässä en kokenut, että kirjoittamisen tarkoitus olisi ollut ensisijaisesti terapeuttinen tai aiempia tekemisiä anteeksipyytelevä. Tai kyllä Lappalainen pyytää anteeksi lähipiiriltään kirjan alussa, mutta itse työuran kuvaus ei onneksi ole täynnä katumusta, tai katkeraa tilitystä.

Itse en muista Maailma ja me-lehteä kuin ehkä nimeltä, mutta en ole tainnut koskaan lukea sitä. Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, joiden kautta pääsi eksoottisiin kohteisiin. Lappalainen oli muun muassa päässyt mukaan ensimmäiselle Suomesta tehdylle turistimatkalle Pohjois-Koreaan, mutta ei hänestä kuitenkaan tullut juche-aatteen levittäjää (tähänkin porukkaan olen törmännyt vielä 00-luvulla). Keski-Aasian tasavaltoihin ja Afganistaniin hän pääsi tutustumaan hieman syvällisemmin kuin äärimmäisen kontrollin Pohjois-Koreaan, ja näissä kohteissa oli jo mahdollista ilmaista neuvostojärjestelmän kritiikkiä.

Teos päättyy huikeaan kuvaukseen Barentsinmeren alueen tshutshkikansan elämäntavasta, jonka olisin voinut hyvin lukea erillisenä esseenä tai novellina. Lappalainen osoittautuu monipuoliseksi kertojaksi, jolta voisin kuvitella lukevani myös matkakirjan tai fiktiota samasta aihepiiristä.

Kertoo paljon tekstin koherenssista, että jaksoin kuunnella tämän yhteen putkeen saman päivän aikana. Minulla on ollut työn alla myös Lauri Hokkasen teos Kenen joukoissa seisoin, mutta tuota kirjaa en jaksanut lukea kokonaisuutena, kun siinä oli mielestäni liikaa yleisen historian kertausta. Molemmista kirjoista ammensin kuitenkin jotain olennaista omaan tarinaani, jossa päähenkilö on nainen, joka edelleen uskoo Otto Wille Kuusisen viitoittamaan tiehen 2020-luvulla.

Kirjeitä afganistanilaisella käsialalla

Teos: Svetlana Aleksijevits: Sinkkipojat (Tammi, 2023)

Suomennos: Pauli Tapio

Äänikirjan lukija: Maria Jyrkäs

Olen ollut innoissani Svetlana Aleksijevitsin yhteisöllisestä kirjoitustyylistä, mutta teoksiin tarttuminen on silti ollut hidasta. Joku vuosi sitten kuuntelin häneltä englanniksi valtavan laajan teoksen neuvostonaisista toisessa maailmansodassa, mutta Neuvostoihmisen loppu on kiinnostanut enemmän.

Nyt löysin 1990-luvulla kirjoitetun teoksen Sinkkipojat, joka vei kirjailijan aikanaan oikeuteen, kun kirjassa kuvattujen poikien äidit suuttuivat siitä tavasta, jolla Aleksijevits kuvasi poikien väkivaltaisia tekoja. Kunnon neuvostotyyliin äidit syyttivät kirjailijaa yksisilmäisestä lännen myötäilystä ja isänmaallisten nuorten miesten demonisoinnista. Epäiltiin, että Aleksijevits oli kirjoittanut teoksen vain Mercedes Benzin kiilto silmissä.

PEN oli juuri rantautunut entisen Neuvostoliiton maihin 90-luvun alussa, ja sai Aleksijevitsin keissin puolustettavakseen. Tapaus kertoo oivallisesti sananvapauden haasteista ideologisen myllerryksen keskellä.

En ole lukenut ainuttakaan teosta Afganistanin 1980-luvun sodasta venäläisestä/neuvostoliittolaisesta näkökulmasta, vaan kaikki aiemmat lukemistoni, jotka ovat sivunneet aihetta, ovat olleet afgaanien tai pakistanilaisten kirjoittamia. Kyseessä on kuitenkin Vietnamin sodan kaltainen sukupolvikokemus, joka on vaikuttanut syvästi ihmisten mieliin.

Juuri nyt tällä teoksella on valtava tilaus, koska se kertoo nuorista miehistä, jotka pakkovärvätään järkyttävän väkivaltaiseen sotaan. Valtio pyrkii antamaan sodasta mahdollisimman humaanin kuvan, sitä kuvataan jopa hyväntekeväisyysprojektina hyvin samalla tavalla kuin Venäjä nyt tekee itäisessä Ukrainassa. Jotkut pojista luulevat lähtevänsä kaukomaille romanttiseen seikkailuun, toisille se taas on mahdollisuus auttaa köyhiä sukulaisia. Kotirintamalla sotilaiden vanhempia saatetaan jopa kadehtia, sillä he saavat eksoottisia lahjoja ja rahaa. Pojille itselleen jopa köyhän Afganistanin kaupat ovat aarreaitta verrattuna kotimaan kommunistiseen niukkuuteen.

Moni äiti saa kotiin lomille huumeriippuvaisen ihmisraunion, joka ei enää pysty olemaan läsnä kotonaan totutuissa kuvioissa. Joidenkin pojat päätyvät kotiin palattuaan tappamaan ihmisiä huumepäissään täysin vailla sääliä tai katumusta. Valtio pyrkii vaikuttamaan siihen, ettei kukaan kertoisi julkisesti sodan nurjasta puolesta.

Eniten jäin kirjaa lukiessa pohtimaan kulttuurieroja, ja neuvostokoneiston suhtautumista Afganistanin paikallisiin etnisiin ryhmiin ja islamiin. Kylmän sodan aikana USA tuki mujahideen-sotureita, joiden tulkinta islamista oli äärikonservatiivinen, kun taas Neuvostoliitto tuki ns. edistyksellisiä voimia. On mahdollista, että 1970-luvulla ennen tätä sotaa itäblokin tuki sai Afganistanissa aikaan materiaalista kehitystä ja naisten aseman paranemista.

Vaikka teoksen pääpaino on nuorissa miehissä, kirjassa puhuvat myös maassa palvelleet naiset, jotka usein olivat ”sinkkipoikia” vanhempia, ja jotka olivat vapaaehtoisina harkinneet lähtöään huolellisemmin kuin nuoret asevelvolliset. Kirjan informanteilla ei ole yhtenäistä tulkintaa sodan tapahtumista, sillä he toimivat maassa kovin erilaisissa tehtävissä.

Teos on varsin kunnianhimoinen ja kattava, mutta lukijan on suhtauduttava genreen avoimin mielin. En ainakaan itse osannut lukea tätä juonellisena romaanina, koska siinä on niin monia kertojia, mutta samalla teos tuntuu liian kaunokirjalliselta tietokirjaksi. Ehkä teos avautuu parhaiten, jos lukija ei yritä pohtia sen genreä lainkaan.

HELMET- lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Keskisuomalaista kirjallisuutta, osa 1

Teos: Risto Urrio: Reiska. Kertomus elävästä elämästä. (Atena, 1988)

Olen ottanut projektikseni silmäillä täällä Kirjailijatalolla joka päivä hetken verran keskisuomalaista kirjallisuutta. Aihe ei ole minulle läpikotaisin tuttu, vaikka olenkin asunut Jyväskylän seudulla pitkään. Täällä asuessani se ei kiinnostanut pätkääkään, ja myöhemminkin uudet tuttavuudet ovat jääneet suht vähäisiksi. En määrittele keskisuomalaista kirjallisuutta kirjailijan syntyperän, vaan aihepiirin mukaan.

Ensimmäisenä talon kirjaston hyllyistä houkutteli Risto Urrion elämäkerta Reino Parkkulaisesta (1926-1996) , Jyväskylän tunnetuimmasta kylähullusta ja katujen viihdetaiteilijasta. Tämä koko kylän Reiska oli ollut nuoruudessaan nyrkkeilijä, mutta elämä oli heitellyt häntä, ja hän oli päätynyt asumaan Taka-Keljon Veljeskotiin. Hän oli lähtöisin Viipurista, ja päätynyt Jyväskylään asuttuaan ensin perheensä kanssa Pieksämäellä.

Urrio kirjoittaa Reiskan vaiheista varsin impressionistisesti, ja sisällyttää tarinaan myös omia vaiheitaan. Hän oli tutustunut Reiskaan jo 70-luvun opiskelijavuosina, kun hän oli kesätöissä Keskikeidas-nimisessä baarissa. Reiska oli käynyt hänellä kylässä, ja oli tutustunut myös Urrion vaimoon ja lapseen. Palattuaan kotikonnuille avioeron jälkeen hän koki jopa samastumista Reiskan hahmon kanssa: Reiska oli kadottanut yhteyden perheeseensä, ja oli jäänyt yksin maailmaan hieman heitteille.

Reiska kuului niihin vanhan koulun alkoholistihahmoihin, joilla oli verbaalista lahjakkuutta ja käytöstapoja. Hän osasi myös yllättää pukeutumisellaan: vaikka vaatteita haettiin enimmäkseen diakoniasta, hän saattoi välillä sonnustautua pukuun, tai pukeutua täysin karnevalistiseksi. Jossain vaiheessa 80-lukua, kun Reiskan kuuluisuus hipoi jo kansallista tasoa, ja hänen verkkareitaan oli esillä Keski-Suomen Museossa, paikallinen MJ-pukine sponsoroi Reiskalle uusia tuulipukuja.

Itseä eniten kiinnosti kuvaus Urrion ja Reiskan yhteisestä ”juurimatkasta” Viipuriin vuonna 1988, joka tehtiin SNS-matkojen opastuksella. Reiska oli ehtinyt asua kaupungissa 13-vuotiaaksi saakka, ja etsi kotitaloaan Soihtukadulla Kangasrannan kaupunginosassa. Vaikka Reiska palasi kotiin, se oli samalla hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa 62-vuotiaana.

Ehkä tämän kirjan paras anti on yhteiskunnallinen pohdinta, sillä tässä todella yritetään nostaa vähäosaisten ja syrjään jääneiden profiilia yhteiskunnassa. Ehkä Suomessa oli myös 1980-luvulla käynnissä jakso, jolloin yhteiskunnalla oli hetken verran varaa huolehtia kohtuullisen hyvin laitapuolen kulkijoistaan. Vaikka Reiska ei saanut tuolloinkaan kaupungilta omaa vuokra-asuntoa, ei hän kuitenkaan joutunut asumaan siltojen alla. Hänellä oli piikki auki moneen kaupungin kahvilaan, ja hän itse osasi myös tarvittaessa olla vastavuoroisen antelias ja vieraanvarainen.

Muistan Reiskan hyvinkin varsinkin teinivuosilta, kun pyörimme kavereiden kanssa Kirkkopuiston tienoilla. Moni muu tuntemani henkilö on tehnyt häneen parempaakin tuttavuutta, ja tuttavuuksien määrästä kertoo myös se postikorttien määrä (70), jotka Reiska ehti lähettää Viipurista.

Tämä on oikein lämminhenkinen ja hauska elämäkerta, jossa ei ole piirunkaan vertaa sosiaalipornahtavaa sävyä. 80-luvun ajankuva välittyy mainiosti varsinkin runsaan valokuva-aineiston välityksellä. Teos varmasti kuuluu jo harvinaisuuksiin, joten se kannattaa napata mukaan antikvariaatista, jos sellaisen sattuu löytämään.

Seitsemännen kerroksen putoajat

Teos: Ljudmila Petrushevskaja: Klarissan tarina (Kirjayhtymä , 1989)

Suomennos: Katja Losowitch

Terveisiä Jyväskylän kirjailijatalolla, jossa olen nyt kirjoittamassa residenssissä. Lumiseen sunnuntaihin on kuulunut talon kirjastoon tutustumista, ja aloitin tämän tutustumalla glasnost-ajan novellitaiteeseen Neuvostoliitosta.

Ljudmila Petrushevskaja (s.1938) on minulle uusi kirjailijatuttavuus, jonka teoksia on jonkun verran suomennettu. Klarissan tarina koostuu 21 lyhyestä novellista, joista suuri osa käsittelee ihmissuhteita ja perhe-elämää. Olettaisin, että novellit on kirjoitettu 1980-luvulla, mutta mukana saattaa olla myös 1970-luvun ajankuvaa.

Moni kirjan naishahmoista on eronnut, karannut tai kulkuri, ja heillä on hurjia kohtaloja. Monilla on ukkomiehiä rakastajina, ja tällaisen valinnassa tärkeintä on auto, jolla mies ajaa. Osalle syntyy vammaisia lapsia, jotka jätetään laitoksiin tai vieraille hoitajille. Yksi nuori nainen, levoton Klaudia, palaa kotikyläänsä reissuiltaan, ja synnyttää kuolleen keskosvauvan äitinsä ruusupuskaan. Nuori koulupoika joutuu toimittamaan pumpulia äidilleen sairaalaan, äiti on ilmeisesti tehnyt abortin, eikä hänellä ole ketään muuta, jolta pyytää tätä palvelusta.

Novellit ovat synkähköjä, lakonista, toteavia. Niitä leimaa tietynlainen tyhjyyden estetiikka, ja osaa hahmoista vaivaa jopa läpinäkyvyys. Toki näiden tyyppien elämään mahtuu myös vahvoja tunteita, sielua rikki repivää rakkautta ja sekopäistä raivoa.

Osa tarinoista huokuu tyypillistä kommunalka-estetiikkaa: joka nurkan takana on aamuun jatkuvia kosteita juhlia, jonne hommataan kemistisiskolta apteekin spriitä, jos muut juomat loppuvat. Lempinovellini kokoelmassa oli ”Yö”, joka kertoi Ramazanin, ilmeisen aasialaisen ihmisoikeustaistelijan väitöstilaisuudessa ja karonkassa. Vaikka tilaisuuden olisi kuulunut olla arvokas, Ramazan vetää omassa karonkassaan kunnon känniraivoisen performanssin, joka hiljentää kaikki muut vieraat.

Etsin kirjasta tiettyjä neuvostoarkeen liittyviä arkisia ilmiöitä, ja löytyihän niitä roppakaupalla. Esimerkiksi riitelevien avioparien asioita puidaan tässä alueen poliittisen vastaavan toimesta. Historiaa Petrushevskaja käsittelee varsin vähän, tai se ilmenee muodoissa, joita länsimainen lukija ei välttämättä tajua. Ortodoksiseen uskoon viitataan hieman enemmän, eli tässä osa hahmoista on edelleen säilyttänyt sen perinteitä, ja jotkut jopa käyvät kirkossa.

Novelli ”Influenssa”antoi ajattelemisen aihetta ja sisälsi suoran viittauksen nykypäivän Venäjälle, jossa monien eri ammattikuntien, mutta varsinkin sairaaloiden henkilökunnan kohtalona on tulla heitetyksi alas ikkunoista. Tässä novellissa erään naisen aviomies putoaa työpäivänsä aikana seitsemännessä kerroksesta, ja vaikka kuolemaan viitataan itsemurhana, on se voinut olla muutakin:

”Mutta muuten, kaiken kaikkiaan siinä virastossa, jossa mies oli ollut töissä, monilla oli nykyään tapana sanoa, että aikaisemmin heillä oli ollut töissä neljä ja puoli henkeä, mutta sitten näistäkin yksi oli heittäytynyt seitsemännessä kerroksesta alas ja että niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, asia on tosi kuin vesi.”

Kaiken kaikkiaan kokoelma oli kiinnostava varsinkin tyylillisesti, ja hieno aloitus tälle vierailulle. Kovin paljoa en varmasti ehdi täällä penkoa kirjaston hyllyjä, mutta tarkoitus olisi tehdä jonkinlaista tutkimusmatkaa varsinkin keskisuomalaiseen kirjallisuuteen.

Maailmanpolitiikkaa hillasuolla

Teos: Liza Marklund: Suonsilmä (Otava, 2022)

Suomennos: Antti Autio

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sain viime vuonna yllättyä positiivisesti Liza Marklundin dekkaricomebackin suhteen, ja jäin jo odottamaan tämän Ruotsin Lappiin sijoittuvan sarjan kakkososaa.

Tässä osassa keskiössä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg, joka lähenee jo eläkeikää ja on juuri saanut syöpädiagnoosin. Wiking on kotoisin Stenträskistä, ja on palvellut siellä poliisina 1980-luvulta saakka. Miehen taustaan liittyy suuri tragedia: hän on kasvattanut kaksi lastaan yksinhuoltajana sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Helena katosi marjaretkellä hillasuolla. Perheen taaperotytär Elin oli jäänyt matkasänkyyn suolle, ja olisi hyvin saattanut kuolla, ellei etsintäpartio olisi löytänyt lasta.

Helena ja Wiking kohtasivat vuonna 1985 Solnassa, jossa Wiking asui poliisikoulun opintojen aikana. Pariskunta koki salamarakastumisen, ja pian nuoreen perheeseen odotettiin jo lasta. Perheen muutto Lappiin Wikingin kotikonnuille tapahtui pitkälti vaimon toiveesta, ja perhekeskeinen Helena sopeutui hyvin paikalliseen kulttuuriin, vaikka ei ollut ennen suhdetta käynyt koko Lapissa.

Mutta kuka Helena oikeastaan oli, ja putosiko hän sittenkään hillasuohon, kuten aikanaan päädyttiin tulkitsemaan?

Teos on enemmän poliittinen trilleri kuin dekkari, ja se kertoo karua tarinaa kylmän sodan ajan sotateollisuudesta. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, myös tässä useamman henkilön tarina kytkeytyy alueen kaivoksiin, luonnon riistoon ja globaalien suuryritysten ahneuteen.

En halua spoilata juonta liikaa, mutta näen tässä vahvan yhteyden Gustav Skördemanin niin ikään kylmän sodan aikaisten trillereiden kanssa. Noissa kirjoissa yksi vahva tapahtumapaikka oli DDR, mutta tässä kirjassa seikkaillaan Neuvostoliitossa. Ehkä temaattisen painavuuden tasolla Skördemanin teokset edustavat 2000 palan palapeliä, ja niihin verrattuna Suonsilmä on 1500 palan peli. Tässä kirjassa on lopulta melko rajallinen henkilögalleria, eli henkilöihin ehtii tutustua kunnolla ja perusteellisesti.

Yksi tärkeä henkilö tarinassa on Wikingin kehitysvammainen veli Sven, joka toi romaaniin ylimääräisen ja koskettavan ulottuvuuden. Käynnit Svenin luona vammaisten asuntolassa eri vuosikymmeninä toivat tarinaan erityistä lämpöä.

Vaikka kirjassa käydään läpi äärimmäisiä tunteita, se onnistuu olemaan viihdyttävä ja omalla tavallaan myös yhteisöllinen. Minusta sarja on onnistunut jo pelkkänä lappilaisen elämäntavan kuvauksena, eli sitä voi lukea myös yhteiskunnallisena dokumenttina.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti tänä vuonna lukemieni dekkareiden kärkikaartiin. Teos jätti lukijan taas odottamaan jatkoa jo siksi, että pelkästään Wikingin terveydentilassa oli jo paljon draamaa.

Tavallisen stalkkerin muotokuva

Teos: Olli Jalonen: Stalker–vuodet (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Kaikki alkaa sylttytehtaalta, Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitokselta vuonna 1974. Tarinan kertoja on vuonna 1954 syntynyt opiskelija, jota kyseinen oppiaine ei paljoa kiinnosta, mutta hän päätyy ilmaisen viinan juhliin, joiden kautta tulee erikoinen työtarjous. Miestä pyydetään mukaan keräämään aineistoa salaiseen tutkimukseen, jossa kohteena on hänen ikäluokkansa nuorten aikuiset.

Kohorttitutkimuksen asetelma on kerrassaan kummallinen, eikä mies saa tietää toimeksiantajastakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Rahaa hankkeesta saa kuitenkin helpolla, eivätkä tehtävät ole liian vaativia. Hänet on lähetetty stalkkaamaan omia vanhoja koulukavereitaan Hämeenlinnan suunnasta, joista osa opiskelee Tampereella. Kaikki tutkittavat eivät ole opiskelijoita, eikä miehellä ole kovin kiinnostavaa raportoitavaa kotipuolen duunareista.

Miehen elämä muuttuu, kun hän muuttaa Helsinkiin ja päätyy hanttihommiin Indonesian lähetystöön. Työ on monotonisen puuduttavaa, mutta sen ohessa hän alkaa tutustua tuon maan varsinaisiin oloihin, toisinajattelijoihin ja vankileireihin. Tietoa sotilasdiktatuurin harjoittamasta väkivallasta tihkuu varsinkin Lontoon kautta.

Miehen erikoiset toimenkuvat tekevät hänestä ikuisen syrjästäkatsojan omassa elämässään. Naissuhteet jäävät lyhyiksi, ja ystävyydet jäävät pinnallisiksi, ovathan suuri osa niistä stalkkaamisen tulosta. Suhde leski-isään Hämeenlinnassa on ainoa pysyvyys tämän ajelehtijan elämässä. Isän talon remontointi on sanatonta terapiaa muuttuvassa maailmassa.

Teos kattaa myös kertojan elämänvaiheita stalkkerin uran jälkeen. Tarinan alkupuolella luin tätä korkean luokan kylmän sodan jännärinä, mutta 1980-luvulle siirtyessä romaani muutti muotoaan laajemmaksi ja valitettavasti myös jaarittelevaksi ajankuvaksi. Varsinkin kertojan työuran läpikäynti Indonesian lähetystön pestin jälkeen tuntui puuduttavalta. Tiedän, että jään tämän mielipiteeni kanssa paitsioon, sillä kirjaa on jo hehkutettu syksyn kirjatapauksena sen julkaisun viikolla. Uskallan tosin kertoa tästä pitkästymisestä siksi, että olen vuosien varrella ollut suuresti vaikuttunut Jalosen tuotannosta.

Jalonen on monipuolinen kirjailija, ja hän osaa vaihtaa genreä ilmiömäisesti. Tässä oli jotain yhteistä hänen aiempien isyysaiheisten teostensa kanssa, mutta sen pääasiallinen genre on globaali trilleri.

Nimettömän kertojahahmon vakuuttavuus piilee hänen tavallisuudessaan, eli hän on tyyppi, joka ajautuu monenmoisiin tehtäviin vain työttömyyden uhkaa vältellessään. Moni hänen ikätovereistaan menestyy ja menee elämässä eteenpäin, mutta hänen osansa on vaatimattomampi. Vaatimatonta on jopa hänen kiinni jäämisensä stalkkerin hommista.

Kirjassa käydään läpi maamme historiaa monesta näkökulmasta, ei pelkästään kylmän sodan vakoilun. Journalismilla ja taloushistorialla on lähes yhtä suuri rooli kerronnassa kuin stalkkaamisella. Ehkä itselleni juuri nyt se taloushistorian osuus oli liikaa, eli ihan kaikkien stalkkerin ex-koulukavereiden urakehitykset eivät minua kiinnostaneet. Tampereen yliopiston marxilaisista ryhmistä olisin taas voinut lukea kokonaisen kirjasarjan.

Elintasorajan kahdella puolella

Anna Soudakova: Varjele varjoani (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikova

Anna Soudakova on kirjailija, jonka uutta teosta olenkin jo ehtinyt odottaa. Hänen esikoisteoksensa Mitä männyt näkevät oli minulle tärkein lukemani romaani vuonna 2020. Luin tällä viikolla tämän hänen kakkosteoksensa, ja Reijo Rautajoen muistelmateoksen inkeriläisestä äidistä putkeen. Teokset ovat tyylillisesti ja genrenkin suhteen kovin erilaisia, mutta molemmat kovin ajankohtaisia tässä maailmanpoliittisesti turbulentissa syksyssä.

Teoksen päähenkilö on Nina, joka on 80-luvun alussa Leningradin kommunalkaan syntynyt nuori nainen. Suomeen hän on muuttanut 90-luvun alkupuolella, ja täällä hänen korkeasti koulutetut vanhempansa joutuvat aloittamaan kaiken alusta. Neuvostoliitossa isä Georgi on ollut kaukomaita kiertävä geologi, ja äiti Vera on opiskellut taidehistoriaa. Suomessa he enimmäkseen harjoittelevat työelämää, mutta isä onnistuu välillä työskentelemään automekaanikkona.

Tarina perheen perustamisesta boheemissa yhteistaloudessa on upea. Käpyoven takainen mystiikka on vaatimattoman kekseliästä. Venäläisestä lukijasta aihe saattaa tuntua liian arkiselta, mutta suomalaiselle tämä aihe on sopivan eksoottinen. Konmunalkan keittiö tunnetaan nimellä Omenatarha, ja siellä jaetaan niin ilot kuin murheet.

Suomessa pieni perhe asuu Turun Varissuolla ja ihmettelee uuden maan omituisia ruokia ja tapoja. Mitä ihmettä on mysli, ja kuinka sitä kuuluisi syödä? Isovanhemmat muuttavat perheen perässä, eikä mummo voi hyväksyä uuden asunnon kirppiskalusteita. Vera kokee vielä aikuisenakin monet suomalaisten tavat oudoiksi, kuten vispipuuron syömisen mariskooleista.

Teoksen vaikuttava nimi on lainaus Joseph Brodskyn runosta. Automatkoilla perheellä on tapana kuunnella Vysotksyn lauluja powerplayna. Tämä hieno tarinallinen kerroksellisuus tiivistyy perheen kesämökin kuvauksessa: sinne on kerätty kaikki neuvostoaikainen omaisuus maasta, jota ei enää ole. Soudakova kuvaa myös jonkinlaista huijarisyndroomaa, jota Nina kokee vanhempiensa mökillä. Ninan on välillä vaikea uskoa, että suomalainen dacha voisi kuulua heille, että he ovat osallisia uuden maan mökkeilykulttuurissa.

Parisuhdepohdinnoista löysin jopa uusia näkökulmia, vaikka tässä kuvataan hyvin tavallisia heteroydinperheitä. Tällaista koen aika harvoin, mutta tässä kuvatut tunteikkaat riidat jotenkin lämmittivät.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja olin jopa vähän helpottunut siitä, että tässä ei viitattu Stalinin vainoihin. Soudakovan tyyli pysyy edelleen runollisen aistivoimaisena, eli hän saa luotua intiimin taikamaailman melko vähäisistä aineksista. Olen tainnut aiemminkin verrata hänen teoksiaan Andrei Makinen tuotantoon, joka on ehkä minulle rakkain venäläinen nykykirjailija.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on lämminhenkinen, kielellisesti rikas ja nyansoitunut perhesaaga, joka tuottaa iloa kaikille meille venäläisen kulttuurin faneille nyt, kun naapurimaahan ei voi matkustaa. Teos on myös oiva muistutus tuon kulttuurin positiivisista puolista, jotka saattavat monilta juuri nyt unohtua tässä maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa.

Golden Oldies: Anita Brookner

Teos: Anita Brookner: A Family Romance (Penguin, 1993)

Ilmeisesti saarivaltion päänaisen poismenon kunniaksi aloin kaivaa arkistoja lukemattomista brittiromaaneista, ja niitä löytyy enemmän kuin jaksan lukea.

Aina välillä intoudun lukemaan unohdettuja moderneja klassikkoja, varsinkin naiskirjailijoiden sellaisia. Minulla on ollut hallussani vinot pinot Iris Murdochin (1919-1999) ja Anita Brooknerin (1928-2016) teoksia, ja tähän pakkaan sekoitan myös Margaret Drabblen (s. 1939), joka lopulta ei ollut yhtä tuottelias romaanikirjailija, vaan keskittyi enemmän elämäkertoihin. Drabble on A. S. Byattin (s. 1936) pikkusisko, ja tuolta kirjailijalta en ole koskaan saanut yhtään teosta luettua, sillä olen pitänyt niitä liian vaativina.

A Family Romance on tyypillisintä Brookneria, eli kuivahkoa tarinointia hankalista perhesuhteista. Siinä keskiluokkainen perhe, jolla on sukujuuria Euroopan mantereelle, taiteilee hankalien sukulaistensa kanssa moneen suuntaan. Romaanin päähenkilö on nuori Jane Manning, ainoa lapsi, jonka vanhemmat kuolevat tämän ollessa alle parikymppinen. Jane on aina asunut samassa talossa Lontoossa lähellä Battersea Parkia, ja viettänyt elämäänsä varsin pienissä ja turvallisissa piireissä. Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, mutta henkilöiden arvomaailma tuntuu olevan jämähtäneen jonnekin 1930-luvulle.

Janen elämän merkittävä toinen on, halusipa hän tai ei, Dolly-täti, joka ei ole verisukulainen, vaan edesmenneen Hugo-sedän leski. Hugo ja Dolly ovat asuneet pitkään Brysselissä, ja eläneet hedonistisen huoletonta elämää lapsettomana pariskuntana. Janen äiti Henrietta on hyvin stressantunut heidän vuosittaisista vierailustaan, vaikka todennäköisesti he vain piipahtavat teen ja kurkkuvoileipien äärellä.

Saksalaistaustainen Dolly on kasvanut Ranskassa, ja tullut toisen maailmansodan jälkeen Lontooseen metsästämään aviomiestä. Hän on suurieleinen, maailmallinen ja patavanhoillinen mitä tulee sukupuolten väliseen työnjakoon. Leskeksi jäätyään hänestä tulee jokseenkin maanvaiva Janen taloudessa, ja kun Janen vanhemmista aika jättää, hän pelkää saavansa Dollysta jopa asuintoverin. Välillä hänen on vaikea sanoa tädille ei, mutta pikkuhiljaa tätä taitoa on pakko alkaa opetella.

Romaanissa on paljon naisia, joilla on arjessaan kovin vähän tekemistä. Miehillä on turvattu toimeentulo usein rahoitusalalla tai muissa toimistopainotteisissa bisneksissä, mutta kirjan universumissa on tavallista, että teinitytön äiti on kotirouvana ja pitää taloudenhoitajaa seuraneitinään. Myöskään tämän taloudenhoitajan ei tarvitse hikoilla, vaan työ koostuu enemmän teen juonnista fiineistä perintöastioista.

Eniten kirjassa nauratti päähenkilö Janen ensimmäinen työpaikka. Vaikka tällä nuorella naisella olisi varaa ja kykyjä aloittaa opinnot Cambridgessa, hän ei voi niin tehdä äidin leskeksi jäätyä. Hauras ja avuton äiti ei pärjää kotona yksin, vaikka taloudenhoitaja edelleen käy heillä joka arkipäivä. Näin Janen on löydettävä työ Lontoosta ja mentävä iltakursseille Birkbeck Collegeen. Janen toimenkuva on aikakauslehtien leikkeleminen lehtileikkeitä tilaaville asiakkaille. Tässä hommassa hän viihtyy pari vuotta, kunnes firma myydään ja Jane saa potkut tuotannollisista syistä.

Brookner on sen tyypin kirjailija, että välillä innostun hänen kuivan lakonisesta tyylistään ja välillä pitkästyn. Tänä viikonloppuna kirjat tylsistyttivät, mutta opin lopulta arvostamaan suurestikin niiden tarjoamaa ajankuvaa. Siis tämän romaanin Jane oli arvioni mukaan minua muutaman vuoden vanhempi, lähes ikätoveri. Tässä elettiin sellaisessa Lontoon taskussa, jossa ei ollut maahanmuuttajia, ja joissa feminismikin tuntui olevan uhkaava ulkopuolinen tauti, jolta hyvät naiset suojelevat itseään. Jane toki tyyppinä oli täysin vanhoihin varsiin istutettu, eikä hän pyrkinyt pyristelemään ulos tuosta muotista kovinkaan voimallisesti.

Jännää kirjassa olivat ne vähäiset etniset/uskonnolliset jännitteet, joita näiden valkoisten eurooppalaisten hahmojen välillä ilmaantui. Janen isoäiti Toni oli Wienin juutalainen pakolainen, mutta tästä huolimatta Dolly päätti haudata miehensä protestanttikirkossa kysymättä asiasta miehen sukulaisilta. Myös Dollylla itsellään oli juutalaista verta, mutta hän pyrki häivyttämään tämän taustan kokonaan, ja myös saksalaisuuden suhteen hän oli kovin vaitonainen. Dollylle pukevin etnisyys oli ranskalaisuus, jota hän esitti kovin uskottavasti Lontoon ja Brysselin seurapiireissä.

Yritän vielä saattaa loppuun toisenkin Brooknerin teoksen tänä viikonloppuna, josta kirjoitan erillisen postauksen. Teoksissa oli paljon yhteistä, ja näin ollen niiden lukeminen perättäin aiheutti jopa ajatusten puuroutumista. Mutta tätä teosta suosittelen kaikille niille, jotka muistelevat muinaisia matkojaan Lontooseen ja mahdollisia kuninkaallisten bongauksia. Kuningattaren uudenvuoden puhekin tässä kirjassa noteerataan.

Avotakkaa ja avoimia suhteita

Teos: Kaari Utrio: Ruusulaakso (Tammi, 1982)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Kaari Utrio täytti eilen 80 vuotta, ja huomasin syntymäpäivään liittyvän lukuhaasteen hieman myöhässä. Valitsin sitten hänen tuotannostaan erikoisuuden: romaanin, joka käy läpi 70-80-lukujen edistysuskoa ja menestyneitä ihmisiä. Ajattelin, että pystyisin lukemaan tämän teoksen kepeämmin kuin historiallisen romaanin. Mene ja tiedä, mutta kepeäksi viihderomaaniksi Ruusulaakso on suht kiemurainen sukuromaani.

Teos alkaa inhorealistisesti epäsuhtaisen pariskunnan, Lauran ja Karin, normiaamusta. Kari on aikansa menestyneimpiä kuvataiteilijoita, ja häntä nuorempi Laura on hänen muusansa. Laura on tottunut siihen, että Kari tuo kosteiden iltojen jälkeen itseään nuorempia naisia yökylään. Hän on itse kolmikymppinen, eikä oikein tiedä, mitä tekisi loppuelämällään. Muusan rooli alkaa tuntua ahtaalta, koska Kari ei enää palvo häntä. Työ taidemyyjänä Leo-sedän liikkeessä ei myöskään ole hänen elämäntehtävänsä, vaikka se antaa hänelle välillä mahdollisuuden esiintyä asiantuntijana.

Lauran ja Leon suvun patriarkka on ollut aikansa kuuluisin taidemaalari Axel Strömberg. Hän on jo kuollut, mutta hänen vaimonsa Eva voi hyvin maatilalla Somerolla. Taiteilija-muusa-suhde kuuluu siis suvun perintöön, mutta Axelin ja Evan liitto oli tasa-arvoisempi ja perinteisempi kuin Lauran liitto Karin kanssa. Eletään jo lööppijournalismin aikaa, ja kansa rakastaa seurata ökypariskunnan edesottamuksia.

Tämä on hämmentävä teos täynnä viinaa, väkivaltaista seksiä ja toksisia ihmissuhteita. Välillä Utrio ottaa historian opettajan roolin, ja taustoittaa näiden pinnallisten kaupunkilaishahmojen maalaisia juuria sukupolvien taa. Välillä tutkitaan kirkkotaidetta, ja välillä päästään kokemaan arkeologisia kaivauksia. Pääpaino on kuitenkin ahneiden ja välinpitämättömien menestyjähahmojen egoissa, ja heidän nöyrissä palvelijoissaan, jollainen Laura on esimerkillisesti.

Kirjassa on kaksi hanketta, jotka jäivät kutkuttamaan mielikuvitustani. Lauran isosisko Tuire johtaa Ruska-muotiketjua, joka menestyy niin kosmetiikan kuin vaatteiden saralla. Brändi tekee rahaa feministisillä mielikuvilla, ja pohjoisen luonnon hyvää tekevillä elementeillä. Jossain vaiheessa Tuire alkaa muhinoida Naisten puolueen miespoliitikon Raimon kanssa, joka on kaikessa maalaisuudessaan koominen hahmo Helsingin seurapiireissä. Tässä puolueviritelmässä ja feministibrändissä oli molemmissa jotain tulevaisuuteen katsovaa visionäärisyyttä. Tulihan meille paljon myöhemmin Feministinen puolue, joka ei kuitenkaan ole onnistunut saamaan edustajia oikein minnekään.

On kuitenkin hyvä, että Utrio jatkoi historiallisten romaanien kirjoittamista, sillä tämä teos ei mielestäni erotu omassa genressään kovinkaan edukseen. Toki Utriolla on tarkka vainu myös oman aikansa ilmiöistä, mutta paikoitellen luulin lukevani jotain Jackie Collinsia. Mutta ilmeisesti tämän tyyppinen kirjallisuus on ollut kovin muodikasta 1980-luvun alussa.

Kirjaa googlatessani huomasin, että se oli viisi vuotta sitten yksi sadasta Kirjojen Suomi-teoksesta, eli se on valittu kuvaamaan vuoden 1982 henkeä. Tuolloin itse 10-vuotiaana en vielä lukenut Jackie Collinsia, mutta olin täysin Dallas-sarjan maailmankuvan lumoissa. En muista ihailinko ketään suomalaista menestyjää, ehkä en, mutta kotonamme luettiin Avotakkaa. Kirjassa kuvatut kotien sisustukset olivatkin hienoja, eli julkkisten känniörvellysten ulkopuolella teos tarjosi aimo annoksen nostalgiaa ja rapsakkaa ajankuvaa.

Vehmaisten Vehtarit kävivät täällä

Teos: Seppo Jokinen: Pisara veressä (Crime Time, 2020)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Nyt on menossa kirjablogien maailmassa Dekkariviikko, ja sen kunniaksi yritän tuutata kolme postausta peräjälkeen. Seppo Jokisen Pisara veressä on lukemistoista tuoreimmassa muistissa, joten siitä aloittaminen on hyvää verryttelyä. Sakari Koskis-maratonissa alan olla jo noin puolessavälissä, mutta edelleenkään en pidä kirjaa tarkasta edistymisestä sarjan suhteen.

Tämä oli sarjan 25.osa, eli jonkun sortin jubilee-painos, ja tämän vuoksi siinä vieraillaan vahvasti 1980-luvulla, eli Koskisen poliisiuran alkuvaiheissa, ja jopa 1960-luvulla hänen lapsuudessaan.

Teoksen nykyisyydessä Hervannassa leviää sosiaalisessa mediassa itsepintaisia huhuja lapsia piinaavasta Vampyyrinaisesta. Tällaisen ilmestyksen on bongannut Cittarin pesulasta 8-vuotta täyttävä Urho, mutta tarina on levinnyt urbaanilegendana vanhempien lasten kautta. Urholla on selviä salapoliisin kykyjä, vaikkakin ne kohdistuvat naiseen, joka yrittää läpimurtoa vihreänä poliitikkona.

Elisa on käynyt pesemässä maton, jossa on ollut vereltä näyttäviä tahroja, mutta hänen miehensä Jarmon touhut herättävät suurempaa epäilystä. Jarmo on sisäsiisti ympäristötarkastaja, mutta on syytä epäillä, että hän olisi teini-ikäisenä sekaantunut silloisen lentopallovalmentajansa murhaan. Mutta mistä kaivaa esiin Vehmaisten Vehtarit, seura, joka kuopattiin jo 1990-luvun laman aikana, kun sen sponsori, paikallinen metallifirma meni konkurssiin?

Teos varmasti puhuttelee eniten omaa ikäluokkaani, noin viisikymppisiä, joiden teini-ikä sattui 1980-luvun loppuun. Tässä eletään vahvasti kesää 1986 Varalan urheiluopistolla, jonne lentopallon vahvimmat nuorisolupaukset ovat kokoontuneet näyttämään taitojaan. Taustalla soi mikäs muukaan kuin Popeda, ja rikosrintamalla kaikkia kotimaisia murhia verrataan Olof Palmen murhaan. Koskikeskusta rakennetaan, ja moni suree menetettyä Verkatehtaan kulttuurimaisemaa. Urheiluun satsataan paljon rahaa, ja valmennuksen puolella joidenkin lähestymistapa on vähän liiankin kiihkomielinen.

Näissä viimeisissä sarjan osissa pakkaa on sekoittanut se, että yksi Koskisen alaisista, Siiri Peippo, on ryhtynyt dekkarikirjailijaksi, ja naisen tapa sekoittaa faktaa ja fiktiota hämmentää kollegoja. Eli tässäkin Varalan opiston tapahtumien purkamiseen päästään Siirin teoksen aiheuttamien virikkeiden kautta.

Koskisen yksityiselämässä parisuhde Ulla Lundelinin kanssa jatkuu yhteisessä talossa Nekalan Sirppitiellä, mutta Ulla ehtii käydä kotona vain pyörähtämässä. Hänen aikansa menee lapsenlapsen hoitoon Hämeenlinnassa, eli mummous menee hänellä työn ja parisuhteen edelle. Samaan aikaan hän haikailee ex-vaimonsa Raijan perään, eli mies näyttäisi olevan kahden naisen loukussa.

Pidin kirjan vahvasta lapsinäkökulmasta enemmän kuin lentopallokuvioista. Tosin tuli niiden kautta esiin muutakin Tampereen historiaa, eli keissi oli juurevasti pohjustettu. Olen myös pitänyt sarjassa siitä, että siinä liikutaan laajasti kaupunkialueella, ja löydetään nurkkia, joiden historiaa moni ei ole tullut ajatelleeksi.

Itselleni Tampereelle sijoittuvan fiktion kirjoittaminen on edelleen ”vaiheessa”, ja jos siihen ryhdyn, ei siitä ainakaan tulisi dekkarisarjaa. Mutta Jokinen on selvästi toiminut minulle jonkinlaisena rohkaisijana, tai hänen kirjojensa kautta olen oppinut katsomaan lähiympäristöäni tarkemmin silmin.