Kotisiionista kajahtaa

Teos: Suvi Ratinen: Matkaystävä (Otava, 2019)

Eletään 1990-lukua Keski-Suomessa ja vanhoillislestadiolaiset nuoret luukuttavat autostereoista Vöyrin marssia. Petri Laaksosen ”Täällä pohjantähden alla” on myös suuri hitti siihen saakka, kun paljastuu, että laulaja on homo. Tytöt saavat käyttää peitepuikkoja ja permanentata tukkansa, ja laivojen taxfree-hajuvedet ovat suuremmassa suosiossa kuin Body Shopin ”köyhyystuoksu” White Musk. Seuroissa pohditaan, voiko aerobiciin osallistua ja tullaan lopputulokseen, että on parempi jäädä ulkopuolelle siksikin, ettei jumalanlapsi pysyisi sellaisen rytkeen tahdissa.

Suvi Ratinen on minusta muutaman vuoden nuorempi kirjailija ja kertoo minunkin ”hoodeistani”, eli keskisuomalaisesta mielenmaisemasta, vaikka en ole astunut jalallani kotisiioniin eli vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistykseen. Lestadiolaisia asui tuolla päin maata ripotellusti, juuri kuten Ratinen kertoo, ehkä yhdellä koululuokalla oli yksi tai kaksi ”uskomassa olevaa” nuorta. Kirjassa eletään keskisuomalaisessa kaupungissa, jossa on mahdollista pitää sikatilaa. Maantieteellistä hämmennystä pukkasi, kun en ainakaan Jyväskylästä muista sikatilallisia (eikä tämä kirja mielestäni kerro maalaiskaupungeista, Jämsästä tai Äänekoskesta), mutta onneksi luen fiktiota, jossa kaikkien koordinaattien ei tarvitse olla todenmukaisia.

Kirjassa etsitään kertojan lapsuuden ”matkaystävää”, sikatilallisen perillistä, Järvisen Markoa, joka on kadonnut mystisissä oloissa. Erityisesti arvostan kirjassa sitä, että siinä on juonellisesti muutakin kuin pelkkää uskonyhteisöstä eroamista. Markon ja kertojan ystävyys katkeaa, kun kertoja muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, mutta kadonneen jäämistöstä löytyy käsin kirjoitettu kirje kertojalle, jota poliisi pitää jonkinlaisena todisteaineistona. Markosta ollaan kotisiionissa porukalla huolissaan, vaikka hänkin on kertojan lailla lähtenyt ”maailmaan” eli luopunut lestadiolaisista tavoista. Omasta irtautumisprosessistaan kertoja toteaa näin:

”Ajattelen, että jos olisin aina vaan ollut oma itseni, olisin nytkin jossain rauhanyhdistyksen kellarissa painamassa muiden naimattomien neiti-ihmisten kanssa perunalla liljakuvioita pellavakankaaseen, josta sitten ommeltaisiin kevätmyyjäisiin rynkkyrypytysreunaisia esiliinoja.”

Minun on vaikea löytää romaanista uutta sanottavaa luettuani juuri Katja Kärjen teoksen Jumalan huoneen, joka kertoo esikoislestadiolaisista. Näitä kahta teosta erottaa se, että Ratisen teksti on kevyemmän humoristista, kun taas Kärjen kirjaan mahtuu pidempi sukutarina ja myös synkempiä sävyjä. Kirjojen nuoren naiskertojan aika-akseli on suunnilleen sama, ja molemmissa irtiotto tapahtuu nimenomaan yliopisto-opintojen kautta. Kärjen kirjassa irtiotto on huomattavasti rankempaa, kun taas Ratisen kirjassa kertoja päätyy muutaman rilluvuoden jälkeen tilastokeskuksen vakivirkaan ja valitsemaan käsintehtyjä kaakeleita omistusasuntoon poikaystävänsä kanssa. Lopullista eristämistä suvusta ei lopulta tapahdu, vaan vanhemmat tulevat ilomielin remontoimaan kertojan kämppää siitä huolimatta, ettei hän enää ole ”uskomassa”.

Hienoa tässä kirjassa oli lestadiolaisten oman kielen esiintuominen, mikä auttoi huomattavasti ymmärtämään heidän mielenmaisemaansa. Kulttuurisena kuvauksena tämä oli vähintään yhtä vahva kuin Hannu Raittilan romaani Ei minulta mitään puutu (1998), joka kertoo samanaikaisesti suviseuroista ja körttien herättäjäjuhlista. Suviseurojen tuoksumaailma lihakeittoineen ja puuhakkeineen jäi nostalgisesti ihoni alle, vaikka en ole koskaan niillä käynytkään.

Päällimmäisenä havaintonani tätä romaania lukiessa oli 80-90-lukujen materiaalinen yltäkylläisyys, joka ilmenee lestadiolaisissa perheissä ruoan ja leipomusten ylitsepursuavana tarjontana. Näissä piireissä naisten pitää osata leipoa uskomattomia kermaunelmia ja samalla jatkuvasti laihduttaa, koska naimisiin ei pääse ilman timmiä kroppaa. Perheisiin ostetaan myös kaikki mahdollinen sallittu elektroniikka, eikä aitoamerikkalaisista Levis-farkuistakaan ole pulaa. Myös kotimaisilla design-tuotteilla, kuten Marimekon raitakuoseilla ja Pentikin astioilla prameilu kuuluu kulttuuriin.

Mikä sitten on ”tavallista” ja mikä ”poikkeavaa” valtakulttuurista? Ainakin tässä romaanissa kerrottiin perheistä, jotka monella tapaa pyrkivät myös mukautumaan kuluttavaan, keskiluokkaiseen valtakulttuuriin. Nämä uskovaiset eivät todellakaan kieltäydy materiaalisesta hyvästä, vaan pikemminkin pyrkivät korostamaan menestystään.

Positiivista tässä kirjassa on se, että huolimatta uskonyhteisön tiukoista käyttäytymisnormeista Ratinen rakentaa uskovistaan suuria persoonallisuuksia, eli henkilöhahmojen tasolla teos toimii loistavasti. Juonessa oli jonkin verran toistoa, ja varsinkin toisissa jääkiekon maailmanmestaruusbileissä olin jo pitkästyä. Kertojan aikuisuuden kuvaus on paikoitellen jopa tylsää, mutta kerronta nousee taas loppua kohti, kun kuvioihin palaa nuoruuden seinäkellon lailla sekaisin oleva seurapuhuja.

Kirjaa suosittelen erityisesti räväkämmän huumorin ystäville, eikä lukijan tarvitse olla erityisen kiinnostunut uskonlahkoista, jotta huumori kolahtaisi. Kirjassa on myös osattu tiivistää asioita, ja sen pitkä kirjoitusprosessi näkyy erikoisissa leikkauksissa ja tarkoissa kielellisissä havainnoissa. Luultavasti teos toimisi paremmin leffana kuin teatterin lavalla, ja todella mielelläni katsoisin tämän myös valkokankaalla.

Mainokset

Kyyhkynen nimeltä Hurriya

Teos: Tahar Ben Jelloun: Sokaiseva pimeys (Gummerus, 2002)

Suomennos: Annikki Suni

Tahar Ben Jelloun kuuluu niihin islamilaisen maailman hieman mystisiin kertojiin, jotka löysin samaan aikaan kuin Paulo Coelhon, ja muistikuvissani on sekaannusta näiden kahden kirjailijan tuotannoissa. Paitsi että Ben Jelloun on vakavampi kirjailija, eikä hän varmasti pitäisi vertauksesta. Hyllyssäni on useampi hänen teoksensa, jotka olen pelastanut kirja-alennusmyynneistä, enkä ole lukenut kuin pari niistä.

Käsissä oleva teos, Sokaiseva pimeys, on ehdottomasti rankin häneltä lukemani. Se sai aikaan poliittista sekaannusta Marokossa, ja voitti Dublinin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004. Ymmärrän myös, miksi en ole kirjaa lukenut aikanani – koska luin työkseni toisen muslimimaan vankilamuistoja, en jaksanut lukea marokkolaisista sellaisista. Kirja perustuu tositapahtumiin, ja sitä voi lukea myös dokumenttiromaanina, vaikkakin se on hyvin kaunokirjallinen ja stilisoitu.

Tässä teoksessa kahdeksantoista poliittista vankia elää hidasta, kiduttavaa kuolemaa maanalaisessa Tazmamartin vankilassa 1970-80-luvuilla. Suuri osa miehistä on yrittänyt vallankaappausta kuninkaallisessa kesäpalatsissa vuonna 1971, ja moni on ollut hyvin nuori ja tietämätön mahdollisista seurauksista. Kertojana kirjassa on vanki numero 7, osaston ”virallinen” tarinankertoja Salim, joka on marrakechiläisen runoilijan poika. Salimin isä on perheensä hylännyt, naisten parfyymeja käyttävä elostelija, joka on päässyt kuninkaan suosioon, eikä mies palatsiin marssiessaan tiedä, onko hän murhaamassa kuningasta vaiko isäänsä.

Salimin tehtävänä on kertoa tovereilleen tunnettujen elokuvien ja romaanien juonia. Hän harmittelee sitä, että on aikanaan jättänyt Tuhannen ja yhden yön tarinat lukematta, mutta saa paljon irti Marlon Brandonin roolisuorituksista. Toki myös Camus’n Sivullinen saa uusia tulkintoja, joihin joku tovereista voi jopa yhtyä. Kun miehen kunto heikkenee eikä hän enää kykene muistamaan kestosuosikkejaan, myös muiden vankien tilassa ilmenee heikentymistä. Suurin osa tovereista kuolee, mutta millainen tulevaisuus odottaa henkiin jääneitä?

Salimin äiti on jäänyt huoltamaan yksin perhettään, eivätkä isän kosiskelut saa ensimmäistä vaimoa takaisin perhekuntaan. Isällä on uusi vaimo toisessa kaupungissa, mutta haluaisi pitää kiinni luontaiseduistaan myös Marrakechissä. Perheen tilannetta helpottaakseen Salim liittyy armeijaan, josta hän lähettää äidilleen suuren osan palkastaan. Armeijaura ei kuulu tämän ylempikeskiluokkaisen perheen kulttuuriin, sillä heillä on totuttu katsomaan Hollywood-leffoja ja analysoimaan ranskalaisia romaaneja puhki. Salimin vankilassaolon aikana hänen veljensä päätyy teatterikouluun New Yorkiin, mutta Salim opiskelee hengessäpysymisen aakkosia maan alla kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ainoastaan usko pitää Salimia hengissä, ja uskoa edustavat myös selliin eksyvät linnut, kuten kyyhkynen nimeltä Hurriya (”Vapaus”). Jostain syystä linnut valitsevat kohteekseen juuri Salimin, mistä muut vangit ovat kateellisia. Selleissä pelätään myös, että lintuihin on tahallaan istutettu tarttuvia tauteja, mutta linnunlaulu pimeässä helvetissä on todellinen merkki paratiisin olemassaolosta. Osastolle eksyy myös kulkukoira, joka saa jäädä miesten lemmikiksi, mutta eläin kuolee rankkoihin oloihin muutamassa kuussa.

Kirjan juoni keskittyy muiden sellitovereihin poismenoihin, ja on äärimmäisen raaka ja surullinen. Alkuvuosina miehet pääsevät vankilan ulkopuolelle hautaamaan tovereitaan, ja valon kokeminen on heille ainoa henkireikä. Kiltimmät vartijat antavat heidän nauttia auringosta noilla reissuilla joitain ylimääräisiä hetkiä, mutta vanki numero 8:n kuoltua skorpionin pistoksiin tämä etuoikeus peruutetaan.

Vaikka aihe on äärimmäisen ankea, onnistuu Ben Jelloun taikomaan vahvoja tunnelmakuvia ja luomaan hienoja sivuhenkilöitä niukimmista mahdollisista aineksista. Lukija tietää Salimin pelastuvan, joten juonen suhteen ei ole paljoa jännitettävää. Kirjaa lukiessa voi keskittyä Jellounin poeettiseen kieleen ja sen symboliikkaan, jos vankien ruumiillisuus käy liian tukalaksi.

Tähän haasteeseen lukemistani maa-aiheisista kirjoista Sokaiseva pimeys on toistaiseksi vakavin. Se kertoo valtiovallan sokeudesta ja virheistä vielä enemmän kuin päähenkilön kasvavasta hengellisyydestä. Amnesty Internationalilla on myös merkittävä rooli tarinan suhteen. Marokon vankilat ovat olleet, ja varmasti ovat edelleenkin, karmivia paikkoja, ja nykypäivän näkökulmasta lukija saattaa päätyä pohtimaan vankilaolojen suhteellisuutta.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 39/196: Marokko. Listallani oli nuorempienkin marokkolaiskirjailijoiden teoksia, maasta on kirjoitettu mm. kiinnostavia dekkareita (ks. esim. Abdelilah Hamdouchi). Maa vaikuttaa oikein lupaavalta kirjamaalta, ja marokkolaiskirjoja on saatavilla paljon englanniksi, ehkä sinne kohdistuvan turismin vuoksi. Sen sijaan naapurimaiden, Algerian, Tunisian ja Libyan suhteen päässäni lyö pelkkää tyhjää, eikä Camus’n Sivullinen nyt kelpaa algerialaisrastiksi.

Goldberg-muunnelmia vastasyntyneelle

Teos: Maritta Lintunen: Stella (WSOY, 2018)

Sylvi Indrenius on klassinen laulaja, joka on pitänyt jäähyväiskonserttinsa 1960-luvulla. Liian pitkään hän on elänyt antamalla laulutunteja lahjakkaille ja lahjattomille taiteilijanaluille, eikä muusikon urassa ole riittävästi kohokohtia muisteltavana. Kun vuonna 1983 hänen luokseen saapuu maaseudulta nuori Liisa kortteeria asumaan, hän katsoo parhaakseen valmentaa nuorta naista elämän realiteetteja varten.

Sylvi on vahvatahtoinen isoäitihahmo, joka sulkee Liisan taikapiiriinsä tarjomalla tälle arvoasunnossaan hunajateetä ja mustikkalikööriä iltaisin. Päivisin Liisa käy kirjoittajakurssia aikomuksenaan ryhtyä runoilijaksi. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten hän on haaveillut, vaan pian hän löytää itsensä pänttäämästä sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin ollessaan viimeisillään raskaana. Sylvi ei hylkää häntä tällöinkään, vaan tahtoo uudelle suojatilleen parasta.

Lintusen romaanissa on painostava tunnelma, mutta harvinaisen kiinnostavia henkilöhahmoja. On nuori lääkäri Juri, joka ei täysin muista, kuka hänelle soitti Goldberg-variaatioita sylilapsena. On keski-ikäinen Liisa, joka purkaa maanisuuttaan hääräämällä rikkaiden eläkeläisten piikana Karibian-risteilyillä. On Jurin morsian Jenni, joka pyrkii oopperadiivaksi, mutta jonka äänestä puuttuu lämpö ja sielu. On Anna, kolmas yksinhuoltaja, joka ei ole luopunut omista haaveistaan lapsensa vuoksi, vaan laulaa sielukkaammin kuin Jenni. Lisäksi on kuolleita ja miltei eteerisiä, kaukaisia ystäviä, kuten venäläinen pianonsoiton opettaja Ivan ja mystinen Elzbieta, johon Juri tuntuu olevan enemmän rakastunut kuin lähellä oleviin nuoriin naisiin.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, vaikka kertomuksena luovuudesta se ei antanut minulle paljoa uutta. Hurjinta siinä oli hyvään tahtoon kääritty kontrollinhalu ja vallanhimo, joka kuitenkin tuntui inhimilliseltä, ottaen huomioon Sylvin yksinäisyyden. Ehkä meripihkaan kääriytyvä mehiläiskuningatar on hahmona hieman överi, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista. Todellisuudessa on hyvinkin ollut mahdollista, että vielä 80-luvulla tulevilla yksinhuoltajilla on saattanut olla mitä erikoisempia ”suojelijoita”, olihan lapsen yksin synnyttämisessä vielä pitkään omanlaisensa yhteiskunnallinen taakka tai stigma.

Olen klassisen musiikin suhteen puolilukutaitoinen, ja minusta tässä musiikkiterminologian määrä oli juuri sopiva. Olen lukenut muusikoiden elämästä paljon raskaampia kuvauksia ammatillisen slangin sisältä, kuten vaikka viime aikoina Marjo Heiskasen teos Mustat koskettimet. Tämä ei välttämättä aukea, jos lukijalla ei ole mielessään säveltapailun perusteita. Stellassa taas ansiokasta oli musiikkimaailman avaaminen niillekin, jotka eivät enää koulun musiikkitunneilta muista, mitä tarkoittaa partituuri.

Olen lukenut Lintuselta yhden teoksen aiemmin, Sydänmaan(2012), joka kertoi isänmaallishenkisestä nuorten naisten ryhmästä, joka etsi Karjalaa takaisin. Tämä on jäänyt mieleeni elävästi, ja on yksi parhaita lukemiani kotimaisia äärioikeistokuvauksia. Näiden kahden otoksen pohjalta pidän Lintusta harvinaisen monipuolisena kertojana, joka osaa mennä syvälle hahmojensa ihon alle ja käsitellä vaikeita, ristiriitaisia ilmiöitä ja tunteita.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43: ”Teos seuraa lapsen kasvua aikuiseksi”, vaikka tämä ei aivan perinteinen kasvukertomus olekaan.

Sukupolviromaanien problematiikkaa

oikea elämäTeos: Jarmo Ihalainen: Oikea elämä. (Atena, 2018)

Tämä arvio on looginen jatko edelliseen postaukseeni, ja vaikka sen voi lukea erillisenä, minä bloggarina jatkan pidemmän teeman käsittelyä. Eli kirjoitan romaaneista, joissa käsitellään keski-ikäisten henkilöiden kriisejä ja elämänmuutoksen tarvetta, osa 2.

Viime postauksessani siis valitin romaanista, jossa tavaraa oli liikaa ja teksti tuntui viimeistelemättömältä. Luin perään toisen romaanin, Oikean elämän, jossa asetelma ja ongelmakenttä oli lähes identtinen. Kolme henkilöä, vaikea lapsuus ja nuoruus, ihmissuhdevaikeuksia ja työelämän rakennemuutoksia. Ihalaisen romaani keskittyy Helsinkiin, vaikka hahmot ovat ennen aikuistumistaan asuneet jossain Etelä-Suomen radanvarren pikkupaikkakunnalla. Teos pysyy hyvin lestissään, eli se tuntuu loppuun saakka hiotulta. Rakenteellisesti ja muodollisesti se oli jopa malliesimerkki taloudellisesta kerronnasta. Ongelmat siis kahden lukemani kirjan välillä olivat täysin erisuuntaisia.

Päähenkilöt Juri, Lotta ja Antti ovat pysyneet ihmeen hyvin koossa yli nelikymppisiksi ottaen huomioon, kuinka rankoista perhetaustoista he tulevat. Juri on businesskonsultti, Lotta terveyskeskuslääkäri ja Antti maahanmuuttoasioista vastuussa oleva virkamies ministeriötasolla. Kaikille kolmelle keskiluokkaisen menestyksen pintakiilto on itseisarvo elämässä, mutta ei siksi, että se olisi kotoa opittua, vaan siksi, että he eivät ole sitä koskaan lapsena nähneet.

Pidin kirjassa 70-80-lukujen lapsuuden ja kouluelämän kuvauksesta, vaikka kovin omaperäistä näkökulmaa siihen ei tarjottu. Sen sijaan kolmikon nykyisyyden haasteiden käsittely oli pääasiallisesti apeaa ja ankeaa, ja masentunut ilmapiiri tarttuu jo kannesta. Hahmot eivät vaikuttaneet kovin kehityskelpoisilta eikä kykeneviltä edes ikäviin yllätyksiin. Varsinkin Lotta-lääkärin laihdutus- ja miehenmetsästysprojekti tuntui pelkästään aneemiselta. Vertaan tätä asetelmaa nyt äsken lukemaani Heinosen romaaniin Pala omaa taivasta: siinä elämäänsä kyllästynyt kotiavustaja kapinoi varastamalla rahaa syyntakeettomilta asiakkailtaan. Hahmossa oli jotain herkullisen tragikoomista. Tämän romaanin hahmoissa ei taas ole särmää, vaikka heille on tapahtunut kauheita asioita. Mielestäni tämä on psykologisesti jopa epäuskottavaa.

Yhteiskunnallista ja historiallista syvyyttä kirjassa on yleisemmässä ajan hengen kuvauksessa, ja varsinkin tässä surraan kadonneita duunarityöpaikkoja ja työelämän näköalattomuutta. Kirjailija on vahvasti pienen ihmisen puolella, ja osoittaa, kuinka helppoa vapailla markkinoilla on pudota kuormasta.

Olen mielestäni teoksen otollisinta kohderyhmää, eli minulle tämä on sukupolviteos. Olen elänyt aikaa, jolloin alakoulun pihalla saattoi saada reilusti turpaan, ja jolloin poikien suita pestiin saippualla. Teoksen alussa nyökkäilin hyväksyvästi vasemmistohenkiselle työläisnostalgialle, mutta tekstin imuun pääsin vasta epilogissa, joka oli upeaa sanataidetta.

Ymmärrän, että toisenlaisesta taustasta tulevalle lukijalle tämän teoksen tarjoama vähäeleisyys voi olla juuri oikea taso käsitellä keski-ikäistymisen kriisejä. Minulle, jo kauan sitten porvarillisesta junasta pudonneelle, teos ei tarjonnut tarpeeksi uusia sytykkeitä, tai ehkä olen vain lukenut liikaa keskiluokkaisista kaupunkilaisista, joilla on vaikeaa itsensä kanssa viimeisen päälle kalustetuissa huoneissa.

Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

ArterTeos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.

Kasarihelmi revisited

IMG_1897Toissapäivänä löysin Kampin kierrätyspisteestä myös 1980-luvun hurjan kirjan, Annika Idströmin romaanin Veljeni Sebastian (WSOY, 1985). Teos oli julkaisuvuotena Finlandia-ehdokas ja sitä pidetään Idströmin läpimurtoteoksena. Se sai aikanaan paljon julkisuutta, johtuen kai eniten sen rankoista teemoista, insestistä ja lasten huostaanoton ulottuvuuksista.

Olen lukenut romaanin 13-vuotiaana, ja uskallan väittää, että olen ollut aivan liian nuori kirjaa ymmärtämään. Kirjan päähenkilö, Antti, on 11-vuotias, samalla varhaiskypsä ja hyvin haavoittuva tarkkailija, vanha sielu ja koulukiusattu reppana. Antti asuu kahdestaan kirjailijaäitinsä Kaarinan kanssa, jolla on haasteita mielensä terveyden kanssa. Välillä perheessä käy isäehdokkaita, joista viimeisin, Mika, saa aikaan suurinta hallaa.

Idström ilmeisesti tuli lasketuksi mukaan ns. pahan koulukuntaan juuri tämän romaanin vuoksi. Luin joku aika sitten hänen toisen hittiteoksensa, Kirjeitä Trinidadiin, joka oli näkökulmiltaan yhtä outo kuin tämä, mutta paljon toiveikkaampi. Veljeni Sebastian taas on kauttaaltaan rankka kirja, jossa oikein kellekään ei anneta suurta toivoa. Kirjassa on kiusaamista, hyväksikäyttöä, riippuvuuksia ja mielenterveysongelmia vaikka koko ihmiskunnalle jakaa. Teoksen viimeinen kolmannes pitää jo sisällään sen verran paksua kamaa, ettei ainakaan tämän aikuisen lukijan sielu meinannut enää sitä kestää.

Veljeni Sebastian on kaikkea muuta kuin realistinen romaani, eikä sitä kannata arvioida uskottavuuden näkökulmasta. Siinä on paljon fantasioita, ja varsinkin itse Sebastianin hahmo vaikuttaa Antin pään sisäiseltä mielikuvituskaverilta. Myös Antin insestikuvio aamutakkisen äidin kanssa vaikuttaa sen verran utuiselta, että se voi olla sairastumassa olevan lapsen sisäinen fantasia. Kuvaus itähelsinkiläisen koulun arjesta tuntuu kaikista realistisimmalta kerrokselta, kun taas Sebastianin kotielämän kuvaus on puhdasta dadaa.

Maailma on muuttunut paljon sitten 1980-luvun, ja tämän päivän näkökulmasta Veljeni Sebastian saattaa edustaa sosiaalipornoa. Toisaalta maailma on muuttunut myös poliittisesti korrektiin suuntaan, jossa varsinkaan sosiaalisista ongelmista ei enää voida kirjoittaa rehellisesti. Pahimmilta sosiaalipornosyytöksiltä tämän romaanin pelastaa sen vahva fiktionaalisuus, päänsisäisyys. Kirjaa voisi ehkä myös lukea dokumenttina autismin kirjosta – ajalta, jolloin autismista ei vielä puhuttu neuropsykiatrisin käsittein.

Minulla oli tästä romaanista suuremmat luulot kuin miksi tämä nostalgiatrippi lopulta muodostui. Teos pitää otteessaan maagisesti noin puoleen väliin saakka, mutta loppuvaiheissa olisin odottanut jopa parempaa toimittamista. Kirjasta tulee olo, että se on kirjoitettu todella suurella vimmalla, ja että yksi kustannustoimittajan määräämä toimituskierros olisi tehnyt sille hyvää.

Hyvät vibat jäivät mieleeni lähinnä taideproosan tasosta tekstissä: Antin kodin yksityiskohdat ovat todella outoja, ja niissä pyrkimys keskiluokkaisuuteen ja silkka kurjuus vaihtelevat päivittäin. Hän ei koskaan tiedä, onko tulossa pullantuoksuiseen turvasatamaan vaiko veriseen juoppokämppään.

Suosittelen kirjaa vahvoille persoonille ja väkivaltaisten dekkareiden suurkuluttajille. Jälkimmäisille siksi, että tämän romaanin luettua addiktio väkivaltaan ja lasten hyväksikäyttöä kuvaaviin kirjoihin voi lievittyä.

 

Kulissien murtumisen merkittävyydestä

tonttiOlin onnekas ja sain Jarkko Tontin tuoreen romaanin Perintö (Otava, 2018) e-kirjastosta. Luulin, että olen lukenut Tonttia enemmänkin, mutta näyttää siltä, että tätä ennen olen lukenut vain esikoisromaanin Luokkakokous. Se kolahti syvälle ikäpolviromaanina, koska se kertoi uskollisesti monesta ilmiöstä, joita olen itsekin kokenut.

Perintö ei onneksi toista Luokkakokouksen tematiikkaa, eivätkä kaikki sen ilmiöt olleet minulle lainkaan tuttuja. Teos on erikoinen sukudraama, joka virittyy Espoon, Asikkalan ja Keuruun välille. Siinä kaksi riitaisaa sisarusta, Henrik ja Anna- Leena, joutuvat lääkäriäitinsä pesän jakajiksi – sellaisen äidin, joka on omasta mielestään tehnyt kaiken elämässään oikein. Leena Kallaskivi on ollut korskea anoppi, jolla on ollut valta rankata miniäkokelaita heidän taustansa mukaan, ja jonka erityisosaamisalueena on aina ollut kulissien rakennus.

Henrik on Anna-Leenan pikkuveli, joka on aina jäänyt perheessä heittopussin asemaan. Anna-Leena on valinnut urallaan äitinsä jalanjäljet, mutta päätynyt terveyskeskuksen sijaan yksityiseksi plastiikkakirurgiksi. Sisko taitaa rasvaimunsa, mutta muuten hänen maailmansa on kovin suppea. Tämän ex-mies pilkkaa sisarta hänen hitaasta järjenjuoksustaan. Henrik taas on kapinoinut perheen piinkovia arvoja lukemalla yliopistossa filosofiaa, ja hän on valmistunut vain äitinsä rahallisen kannustuksen turvin. Sisaruksilla on perintöä odotellessa valtava eturistiriita, ja muutenkin he kaivavat toisistaan ilkeimpiä puolia.

Tässä melodramaattiseksi äityvässä perhedraamassa on paljon takaumia. Tarina oikeastaan keskittyy 1980-luvulle, sisarusten teini-ikään ja perheen isän viimeisiin vuosiin, jolloin molemmat vanhemmat olivat vahvasti päihderiippuvaisia. Kuvaus äidin piilevästä lääkeriippuvuudesta on isän alkoholismin kuvausta kiinnostavampaa, sillä siihen liittyy paljon sellaista historiaa, jota monet eivät ehkä tunne tai tunnista. Luulen, että varsinkin tämän tulen kirjasta muistamaan, koska en ole itse liikkunut piireissä, joissa pirtun, pamien ja morfiinin sekakäyttö olisi tavallista.

En paljasta juonesta enempää, mutta olin osasta sen takaumista järkyttynyt. Onneksi päähenkilöillä on toivoa nykyisyydessään, vaikka suvun perimä on synkkä. Kuvaukset Asikkalan maatilalta ovat Espoon tapahtumia valoisampia, vaikka sielläkin ryypätään rankasti. Isä-Jaakko kuuluu siihen miestyyppiin, jonka ei olisi koskaan pitänyt muuttaa pois maalaisilta juuriltaan; hänelle pääkaupunkiseudun grynderimaailma on yksinkertaisesti liikaa. Leena taas on evakko Viipurista, ja hänen käytöstään selittää juurettomuuden kokemus. Myös Henrik oppii ratsastamaan karjalaisuudellaan, ainakin opiskeluvuosina, sillä 1990-luvulla viipurilaisten osakunnassa on halvimmat kämpät ja kuumimmat böönat.

Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen romaani, jonka keskiössä on perinnönjako ja sukusalaisuudet. Pidin kirjassa Leenan päiväkirjojen lukemisesta, mutta loppuratkaisu oli osittain ennalta-arvattava. En silti usko sen olevan suuri puute, koska kyseessä ei ole dekkari.

Sukupolvien välisten kuilujen kuvaajana Tontti on elementissään. Henrik on kiinnostavan häilyvä ”ituhippi”, joka äidin luona käydessään taantuu lihansyöjäksi. Toisaalta häntä ahdistaa ostaa marketista broileria tyttärensä poikaystävän vierailuja varten. On selvää, että Henrikin kaltaisten miesten jälkeläiset voivat kapinoida vain etsimällä tavallisuutta ja perinteisiä perhearvoja.

Kaiken hippeytensä keskellä Henrik voi kuitenkin maksaa 150 euroa wine tastingista ja hukuttaa itsensä lapsen pään kokoiseen lasiin Baroloa. Lasi on vahva symboli perityistä etuoikeuksista. Romaani onkin oiva tutkielma sellaisen henkilön mielestä, joka ei ole koskaan joutunut ponnistelemaan tavoitteellisesti elämässään, vaan jossa naiset ovat aina toimineet elättäjinä ja vastuunkantajina.

Jäin myös pohdiskelemaan 90-luvun laman henkistä perintöä, ja sen jättämiä traumoja. Tontti käyttää myös paikoitellen termiä ylisukupolvinen, ja tässä voidaan jo puhua ylisukupolvisesta vauraudesta. Vaikka Henrik on pärjääjäsukunsa heikko lenkki, silti hänen lastensa ei tarvitse koskaan tinkiä ulkona syömisestä, vaan rahahana on aina jostain päästä auki.

Samaan aikaan maassamme on valtava armeija lapsiperheköyhiä, joille Mäkkärillä käynti saattaa olla ansaittu juhla-ateria vuodessa. Nämä perheet ovat usein laman lasten muodostamia. Näistä perheistä kirjoitetaan vähemmän romaaneja, tai ainakaan sellaisia romaaneja ei julkaista, koska romaaneja ostava yleisö ei osaa niihin samastua.

Pidin paljon tästä kuvaelmasta espoolaisesta rikkaidenrannasta, koska siinä koko härdelliin suhtauduttiin kriittisesti. Tämän rinnalle kaipaisin toista kasvutarinaa ihmisistä, jotka joutuvat hautaamaan äitinsä sossun sponsoroimassa minimalistisessa arkussa.