Elämän harjoittelusta free jazziin

Tapanani on viime aikoina ollut löytää perätysten ”samaan sarjaan” kuuluvia teoksia. Nyt ilmeisesti työn alla ovat pohjoisen miesten elämänmakuiset kasvutarinat. Parin viikon aikana olen lukenut Joni Skiftesvikiä, Tommi Kinnusta ja nyt viimeiseksi Risto Oikarista.

Oikarinen (s.1978) on julkaissut aiemmin runoteoksia, mutta Nälkämaan laulu on hänen esikoisromaaninsa. Hän on myös jazzmuusikko ja teologian opiskelija. Kaikki hänen rakkautensa loistavat Nälkämaan laulussa, jossa suurella todennäköisyydellä on vahvoja omaelämäkerrallisia teemoja. Teos ei tunnu esikoiselta, sillä kertojan ote on poikkeuksellisen itsevarma. Sitä voi lukea musikaalisen kasvukertomuksen lisäksi matkakirjana, kotiseutukirjana ja persoonallisena historiikkinä.

Romaanin nimetön päähenkilö on elämäänsä treenikämpillä harjoitellut keski-ikää lähestyvä helsinkiläinen saksofonisti, jonka juuret ovat Kainuussa. Hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Kajaanin Turva-talossa, vakuutusyhtiön nimen saaneessa tornitalossa, joka on kaupungin ainoa ”pilvenpiirtäjä”. Pojan elämä on ollut lapsena juurevan maakunnallista, mutta maailma tulee kylään kohtalokkaana keväänä 1986, kun hän kuulee ensi kertaa Richie Colea naapurin pappilassa asuvan juopon suntion luona.

Jos omituisista henkilöhahmoista puhutaan, Oikarisen galleriaan mahtuu vielä erikoisempia eläjiä kuin mitä juuri löysin Skiftesvikin muistelmista. Kohtaaminen lohilordi-suntion kanssa on vain alkusoittoa sille, mitä on tuleva. Introvertti, pikkuvanha muusikonplanttu on oiva kohde pervoille miljonääreille, paikallishistorian itseoppineille dosenteille ja seksikkäille teologeille. Kajaanin historiasta opimme eniten sen teatterin turhautuneen oloiselta kampaajalta, joka kokee tähtihetkensä saadessaan tehdä Pietari Brahe-peruukin pitkätukkaisen päähenkilön kutreista tämän lähtiessä armeijaan.

Teos rakentuu takaumien kautta yhdelle junamatkalle Helsingistä Kajaaniin. Mies on kutsuttu konsertoimaan tuttuun Paltaniemen kuvakirkkoon, eikä hän ole varma haluaako hän improvisoida kuluneiden Leinon runojen tahtiin. Soittamisen lopettaminen on ollut mielessä pitkään, takana on pitkä masennuskausi eikä paluu kotikonnuillekaan suuresti kuumota. Kuitenkin matka ja sen aikana kohdatut uudet ihmiset kirvoittavat hänessä jo haudattuja muistoja. Nälkämaa muuttuu todeksi Savon radalla, viljavilla ja kalaisilla mailla, joiden antimista ei riittänyt pohjoisen katajaiselle kansalle hädän hetkellä.

Kirjassa on yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani Marko Annalan Värityskirjaan. Molemmissa nuori mies kasvaa muusikoksi kaukana kasvukeskuksista suht niukoissa olosuhteissa. Oikarisen romaanin päähenkilö on kaupunkilaisempi kuin Annalan, ja hänen musiikkiharrastustaan tuetaan tiettyyn pisteeseen saakka. Kuitenkin molemmilla impulssi muusikoksi ryhtymiseen tulee kodin ulkopuolelta. Molemmat kertovat kovasta työstä, päämääräkeskeisyydestä ja oman polun seuraamisesta. Oikarisella mielenterveysteema ei ole yhtä vahva kuin Annalalla, mutta viha-rakkaussuhde saksofoniin manifestoituu kaikkialla, kuten näin:

Free jazz on saksofonin pahoinpitelyä puhaltamalla, viimeinen askel ennen kuin hakkaisin sen puun kylkeen ja paiskaisin jokeen, ajattelin kun juna pysähtyi asemalla, jonka hilseilevä, laikukkaaksi paikkailtu haaleanpunainen mansardikatto muistutti oireilevaa päänahkaa.”

Itselleni merkityksellisiä osuuksia olivat lukuisat viitteet luterilaisuuteen, Martti Lutheriin itseensä ja ruotsalaisten tuomaan ”sivistykseen” erämaakaupunkiin. Olisin arvostanut teosta viime syksynä lukiessani uskonpuhdistus-aiheiseen tenttiin, sillä Oikarinen onnistui selittämään eri kirkkokuntien suhteen ehtoollisen sakramenttiin elävämmin kuin opettajani ja tenttikirjani. Historiallisen tiedon määrä teoksessa on suuri, ja paikoitellen jäin pohtimaan, luenko matkaopasta vai romaania. Sivuhenkilöiden pitkät historialliset monologit tosin selittyvät junamatkan pitkillä korpitaipalilla, eli sanat sulautuvat maisemaansa.

Globaaleja tuulia kotiseutusaagaan tuovat seudulle aikanaan matkanneet amerikkalaiset jazzmuusikot. Kainuun Jazzkevääseen liittyvät muistot ovat haikeita, sillä tuon tason festivaaleja ei enää järjestetä noilla leveyspiireillä. Jazzfestivaalien järjestäminen samaan aikaan Lohilordi-kisan kanssa luo aidon maakunnallista basaaritunnelmaa, mutta myös perhokalastukseen liittyy omanlaistaan herraskaisuutta, jopa enemmän kuin jazziin. Perhokalastuksen historia Kainuussa on sekin kiehtova episodi, jota aikanaan kuvasi naisnäkökulmasta Eeva Kaarina Aronen. (Maria Grönforsin totuus on edelleen kiehtovin lukemani Kainuu-aiheinen teos, mutta myös Nälkämaan laulussa oli vastaavaa historiallista syvyyttä.)

Uskoisin, että teos puhuttelee moninaisia yleisöjä, myös niitä, jotka eivät tiedä paljoa jazz-musiikista eivätkä ole koskaan käyneet Kainuussa. Oikarisen tapa kuvata muusikon elämäntapaa on raivokkaan runollinen, ja avaa soittamisen vimmaa myös niille, jotka eivät ole koskaan rakastuneet instrumenttiin. Kainuun tarinat taas kuuluvat keskeisesti kansalliseen historiaan, alkaen jo kliseeksi nousseesta orjalaivojen tervakaupasta kohti vähemmän tunnettuja episodeja ja hahmoja, kuten karkotettuja ruotsalaisia jumalanpilkkaajia, jotka istuivat tuomiotaan Kajaanin linnassa. Tiiviiseen romaaniin mahtui uskomaton kirjo ihmiskohtaloita, joista monesta jäi halu kuulla lisää.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 19: ”Yhdenpäivänromaani.” Vaikka teoksen historiallinen muisti ulottui 500 vuoden säteelle, varsinainen juoni sijoittuu yhteen päivään nykyisyydessä. Kerrassaan loistelias trippi minuuteen, mutta vielä enemmän minusta pois, kohti yhteisiä merkityksiä ja kollektiivista tajuntaa.

Voiko körttikahleista vapautua?

img_1151Antti Heikkisen Pihkatappi (Siltala, 2013) oli löydettävä heti Matkamies maan lukemisen jälkeen. En lukenut teoksia väärässä järjestyksessä, sillä ne ovat itsenäisiä, mutta yhteistä tarttumapintaa niissä on. Molemmat paikantuvat Savoon, molemmissa käsitellään maaseudun rakennemuutosta, ja jotkut päähenkilöistä ovat mukana harrastelijateatterissa. Kumpikaan ei tyhjennä toisiaan. Pihkatappi on sukutarina ja Matkamies maan laajempi yhteisöllinen kudos. Pihkatapissa asutaan syrjäkylällä, Matkamies maan henkilöt asuttavat kirkonkylää. Huumori on viäräleukaista molemmissa, Matkamies maassa ehkä astetta mustempaa.

Pihkatappi on siinä mielessä tyypillinen esikoisteos, että se kertoo kovin Heikkistä itseään muistuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Päähenkilö Jussi on Tampereella asuva ilmaisjakelulehden toimittaja, joka eräänä kosteana hiihtolomana alkaa kirjoittaa menestysromaania sukunsa salaisuuksista. Itseironinen pilke on silmäkulmassa, kun hän treenaa Kalle Päätalo-lihaksiaan. Kerronta on paikoitellen päätalomaisen arkista ja kansanomaista; savolaiset päihittänevät kainuulaiset ainakin seksuaalisissa ja muissa ruumiin eritteisiin liittyvissä kaksimielisyyksissä.

Onneksi arjesta irtoavia, kokeilevia elementtejäkin löytyy, sillä muuten teos jäisi edustamaan maakunnallisen murrekirjan piinallista genreä. Murteen määrän sopivuus on aina lukijasta kiinni, eikä siihen ole mitään vakiovastausta. Itse en tässä kokenut itseäni haastettavan liikaa kielellisesti, vaikka murteellisuus oli tässäkin paikoitellen kaiken kattavaa. Matkamies maassa murteellisuus saattaa jo hidastaa tai vaikeuttaa ei-savolaisen lukijan ymmärrystä.

Kirjan nimi viittaa Urho Kaleva Kekkoseen häröllä tavalla, jota en tässä paljasta. Koko tarina lähtee liikkeelle Kekkosen hautajaisista, jotka aikanaan aiheuttivat maansurun umpikeskustalaisessa kylässä. Jussin isovanhemmat ovat niin sisällä keskustapiireissä, että saavat joka joulu Virolaisilta joulukortin, ja Johanneksen kuoltua vielä Kyllikki-leskeltäkin. Muita idoleita kylän universumissa ovat Jaakko Teppo, Jamppa Tuominen, Eino Grön ja Anita Hirvonen. Kylässä eletään niin umpioitunutta elämää, että jopa ”te va kukku te” on eksoottinen ilmaisu. Jussin isäkään ei ole valmis tarjoamaan pojalleen ulkomaanmatkoja, vaikka suurin osa koulukavereista niillä kehuskelee. Poika puetaan Halpa-Hallin verkkareihin ja ilmaisiin mainoslippiksiin, joilla ei koulun pihalla osteta katu-uskottavuutta.

Syvemmällä tasolla Pihkatappi on kertomus surusta, leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta. Jussin äiti kuolee toiseen synnytykseen, ja kahden miehen pienperhe välillä kärsii dysfuntionaalisuudesta, vaikka isää ei voida juoppudesta tai huolenpidon puutteesta syyttää. Mummot nousevat merkittäviksi hahmoiksi Jussin elämässä, ja he ovat alusta asti leimallisen vanhoja, perinteisiä mummoja. Tiina-mummon sairastuttua muistisairauteen Rauha-mummo auttaa hänen miestään mummonkaitsimisessa, jotta tämä voi edelleen osallistua itselleen tärkeään kunnallispolitiikkaan. Mummoilta Jussi saa yliannostuksen uskonnollista kasvatusta, ja myös valkoisen Suomen sukuperimää. Mustavalkoisia kuvia katsellen aikuinen Jussi päättelee, ettei mummoilla todennäköisesti ollut edes punaisia lettinauhoja lapsina, niin syvään uurrettua punaviha heillä päin oli.

Körttikahleiden murtaminen ei ole ollut suvussa helppoa, ja vaikka Jussi ei ole erityisen uskonnollinen kaupunkilaisessa arjessaan, myös hän kokee vahvan sukusiteen itseään kahlitsevaksi. Romaanin nykyhetkessä hän on kolmikymppinen potentiaalinen paluumuuttaja, vanha sielu, jota on äkillisesti purrut sukututkimuskärpänen. Hänen pitkä parisuhteensa proosallisen sairaanhoitaja-Petran kanssa ei tunnu kestävän orastavaa taiteilijuutta. Ja juuri taiteilijuus on ollut hiertävä asia myös isän ja pojan suhteessa. Ikänsä turpeeseen sidottu maanviljelisäisä ei voi ymmärtää teatteri-innostusta. Ehkä kovan ruumiillisen työn tekeminen ilman itsensä turhaa korottamista on suvun körttiperimän ydin.

Maalaiselämään liittyvät pienet yksityiskohdat ovat teoksen ehdoton suola, joille nauretaan hyväntahtoisesti. Esimerkiksi naisten keskinäinen kilpailu pitoemännyydestä sukujuhlia järjestettäessä on huvittavaa, ja isän uuden naisystävän paikka pulmallinen. Myrna-kuppien rooli on sukujuhlissa keskeinen, ja uudenaikaiset salaattiviritelmät tarjoamisissa paheksuttavia. Piirakoiden oikeaa rypytystä ei voi oppia kuin pitkän koulutuksen kautta.

Vaikka olen lukenut paljon kansalaissota-aiheisia teoksia, joissa tappaminen ja väkivalta on esitetty raaempana kuin tässä, koin silti kertomuksen Onni Vihtori Taskisen punikintapporetkestä kammottavana. Varkaus on ollut ilmeisen paha paikka sodan aikaan, sillä tämä ei ollut ensimmäinen teos, joka viittaa siellä tapahtuneisiin julmuuksiin. Jussi ei jaa esi-isiensä isänmaallisuutta ainakaan samalla kokemisen ja tuntemisen tasolla, mutta kokee sukuhistorian tuntemisen arvoiseksi.

Kaikista eniten pidin kirjassa 80-luvun maalaislapsuuden kuvauksesta, varhaisista poliittisista muistoista, omituisista sivuhenkilöistä, joita pikkuvanha, vain aikuisten keskellä kasvanut poika tarkkailee muun tekemisen puutteessa. Innostuin siitä yhtä paljon kuin taannoin innostuin nigerialaisen Chigozie Ibioman romaanista Kalamiehet,  jossa myös reflektoidaan lasten ymmärrystä puoluepolitiikasta. Puolueiden symbolit, ilmaislahjat, kuten kalenterit ja lasten käyttö poliittisina maskotteina näytti hyvin samanlaiselta Nigerian ja Suomen syrjäseuduilla. Molemmilla kertojilla on samanlaista pyrkimystä autenttisuuteen, kirjoittamiseen syrjäseudun ihmisten ehdoilla. Ja vaikka Pihkatappi tuntuu kielellisen kompleksisuutensa vuoksi suurelta käännöshaasteelta, en yhtään ihmettelisi, jos ulkomainen kustantaja kiinnostuisi siitä. Teoksessa on samanlaista käännöspotentiaalia kuin esimerkiksi Mikael Niemen Vittulajänkä-teoksessa aikanaan oli (kyseisen romaanin olen lukenut vain ja ainoastaan englanniksi, ja outouttamisen kokemus oli mahtava!).

Pihkatappi on hallitumpi ja eheämpi romaani kuin sitä seuraava Matkamies maan, jossa painitaan suurempien yhteiskunnallisten kysymysten ja laajemman tunneskaalan ympärillä. Ilahduttavaa lukukokemuksessa oli tunne, etten kokenut käyväni aivan samassa paikassa, vaan pientä pohjoissavolaista paikkakuntaa kuvataan eri linssein. Terveyskeskus ja teatteri olivat teoksia yhdistävät ankkurit, mutta henkilöt eivät olleet identtisiä eivätkä heidän ongelmansa. Pidän siis Heikkistä monipuolisena ja itseään uudistavana kertojana, jonka seuraavilta teoksilta jään odottamaan paljon.

 

 

Karvalakkikansan raivosta

kalmariPirjo Hassinen ei pystynyt jättämään populismin tutkimistaan yhteen romaaniin, vaan Popula (Otava, 2012) synnytti Kalmarin (Otava, 2016). Kyseessä ei ole varsinainen jatko-osa aiemmalle teokselle, sillä päähenkilöt uudessa romaanissa ovat vaihtuneet. Edelleen teos ruotii Popula-puolueen perustajan Jukka Kalmarin persoonaa, mutta tällä kertaa sukelletaan Kalmarin nuoruuteen Laukaassa ja Jyväskylässä suvun salaisuuksien kautta.

Teoksen varsinaiset päähenkilöt ovat entinen aviopari Katja ja Kaius, jotka edelleen tuntevat ainakin älyllistä vetoa toisiinsa, vaikka Katja onkin löytänyt rinnalleen seksuaalisesti kyvykkäämmän ”paistimiehen”, Arton. Katja on vuorotteluvapaalla virastaan sosiaali- ja terveysvirastosta, ja hänellä on hyvää aikaa tavata myös eksäänsä osittain mieheltään salassa. Kaius on tätinsä perintörahoilla elelevä vapaaherra, melkoinen vässykkä, joka ei häpeä pukeutua collegehousuihin ja puvuntakkiin. Hän ei ole koskaan saanut graduaan valmiiksi, ja gradunteon peitenimellä Katja pystyykin varaamaan aikaa salaisiin tapaamisiin eksänsä kanssa, joissa tapahtuu aivan muuta.

Kaius on löytänyt sukunsa jäämistöstä pinkan Hämähäkkimies-lehtiä, joiden välistä on löytynyt nimellä varustettu nuoruuden päiväkirja. Kirjoittaja on kukas muu kuin Jukka Kalmari, ja hengentuotos paljastaa melkoisia ”jytkyjä” miehen mielenmaisemista ajalta, jolloin hän jo haaveili poliittisesta johtajuudesta. Hyvää kirjassa (kuten Populassakin) on, ettei puoluejohtajan biografia noudata millään muotoa Timo Soinin elämänkulkua. Kalmari on ollut nuorena jupahtava kusipää, Tuhatkunnan kantapeikkoja, jonka asema Jyväskylän lyseon lukiossa on ollut kukkopojan röyhkeää ylivaltaa. Nuoren miehen kasvava kansallismielisyys liittyy suvun salaisuuteen, Tukholmassa asuvaan mädättäjätätiin ja hänen moniväriseen lapsilaumaansa. Jyväskylä-episodeihin oli helppo samastua entisenä jyväskyläläisenä, vaikka en muistakaan yhtä tiukkoja ”Lacoste-katseita” omasta lukiostani. Kasari-ilmapiirin kuvaus on osuvaa, ja herättää ristiriitaisiakin muistoja.

Kaius ja Katja päättävät kirjoittaa paljastuskirjan Kalmarista, ja saavat kolmanneksi pyöräksi ”ammattikirjoittajaksi” freelancer-toimittaja Marken, joka muistutti kovasti viimeksi lukemani Mediahuora-romaanin päähenkilöä Mariaa. Tunnelmallisesti näissä kahdessa romaanissa oli paljon samaa – ahdistus oli päällimmäinen tunnetila, jossa itse molempia kirjoja luin. Marken kautta ilmapiiri seksualisoituu ja sähköistyy, mutta kumpikaan existä ei tarkalleen tiedä, millaiset jauhot toimittajalla on pussissaan. Kirjaa kirjoittaessaan Marke onnistuu myymään lehdistölle myös mummonsa muinaisen hyväksikäyttötarinan, ja hänen feministinen tietoisuutensa kasvaa. Samalla hän tosin kosiskelee avoimesti naimisissa olevaa naisvihaista bloggaria Myrkyttäjää (jonka hahmosta bongasin erään jyväskyläläisen akateemisen naisvihaajan historian laitokselta). Kolmikon yhteistyö on välillä dynaamista, mutta kukaan ei ole täysin kartalla omista poliittisista motiiveistaan olla mukana projektissa.

Teoksessa vellotaan mielestäni liian pitkällisesti Katjan ja Kaiuksen menneen liiton pohjamudissa. Seksuaalisuuden kuvaus on Hassiselle tyypillisen makaaberia, minkä jo tunnistaa omanlaisenaan tavaramerkkinä. Asiallisen virkanaisen Katjan elämästä paljastuu yllättävä huolto-ulottuvuus sisko Sariin, jotka vähän väliä pelastetaan häädöiltä huumehelvetin keskellä. Sarin tarina tuntuu pääjuonesta irrallisena, mutta kiinnostavana lisänä, jos kirjaa ajattelee nyky-yhteiskunnan peilinä. Sarin hauras luottamus yksisarvisterapioihin vakavan riippuvuuden keskellä on riipivää luettavaa. Teoksen monipuoliset henkilöhahmot ovat omalla tavallaan romaanin pelastus, sillä ne takaavat, ettei katse kohdistu pelkästään Jukka Kalmariin. Henkilöiden omissa historioissa on esiintynyt samanmoisia vääristyneitä valtasuhteita, hyväksikäyttöä ja sortoa kuin Kalmarinkin. Kalmari on syyllistynyt johonkin kammottavaan nuorena, mutta yksi nuoruuden hairahdus on lopulta pieni ohari suhteessa siihen, millaista tuhoa miehen perustama puolue on kollektiivina saanut aikaan valtakunnallisesti.

Hassinen analysoi äärioikeiston viimeaikaista radikalisoitumista säälimättömän tarkasti, ja luultavasti toimii taas tulevaisuuteen katsovana meedionakin.  Katjan sattuminen keskelle väkivaltaista poliittista mellakkaa ja pamputetuksi joutuminen (ja siitä johtuva alle pissaaminen) päätyy välittömästi YouTubeen, ja naista aletaan kutsua sosiaalisissa medioissa ”Tena-ladyksi”. Kansakunnan umpioitumisesta ja pierunhajuisuudesta Hassisella on varsin vihaista sanottavaa:

”Tavallisia suomalaisia he olivatkin, heissä oli vain se ruma, itsekäs, vieraista elämäntavoista ja muusta maailmasta piittaamaton ja ymmärtämätön karvapallero noussut pintaan. Että vitut ulkomaailmalle…onko se muka meidän vika, kun maailman tukka on tulessa? Vaikka maapallo oli liikahtanut sijoiltaan kansojen pakkautuessa toistensa syliin, sotia ja kuolemaa pakoon, mitä se meitä liikutti. RAJAT KIINNE!”

Hassinen on myöntänyt haastatteluissa, että Kalmari on hänen ensimmäinen terapiakirjansa. Terapeuttisuus näkyykin kielen tasolla kärkevinä sananvalintoina ja asia edellä menemisenä. Tyylillisesti kieli ei ole yhtä huoliteltua eikä eleganttia kuin Hassisen aiemmissa teoksissa. En luonnehtisi teosta kuitenkaan väliteokseksi, koska moni lukijoistakin kamppailee vastaavien raivon tunteiden kanssa ja kaipaa tunteilleen peiliä. Jos kellä tahansa lukijoista on kokenut masokistista riippuvuutta vihamedioiden seuraamiseen, tämä teos voi auttaa siitä erottautumisesta. Tämä voi olla se tarvittava yliannostus, joka auttaa huomaamaan, että muutakin elämänsisältöä on olemassa kuin vihan lietsonta.

Kirjoittaessani tätä arviota seurasin samalla toiselta ruudulta livestreamausta Suomi Ensin-ryhmän varsin hapokkaasta mielenosoituksesta Savon sydämestä Siilinjärveltä, jossa oli käynnissä kunnon rähinät ”rajakkien” ja ”suvakkien” välillä. Pienen paikkakunnan torille ei olisi millään mahtunut kahta megafoneihin huutavaa kakofonista porukkaa, vaan tunnelma oli käsinkosketeltavan polarisoitunut. Jotenkin tuntuu, ettei tämä vihamielinen kahtiajako edes poistuisi, jos valtaosa uusista maahantulijoista karkotettaisiin, eli taistelu ei enää johdukaan pelkästään suhteesta monikulttuurisuuteen. Kyseessä on laajempi ideologinen kahtiajako, joka liittyy keskusteluun kulttuurimarxismista. Onko sellaista todella havaittavissa, ja kuka sellaiseksi tunnustautuu? Kenen totalitarismi on mädännäisempää kuin toisen?

Kalmarissa maahanmuuttajat jäävät statistin rooliin samalla tavalla kuin tänään Siilinjärven torilla. Kirjassa on vain Tukholmassa asuvia kahden kulttuurin serkkuja, jotka häpeävät sukulaisuuttaan äidin kotimaan puoluejohtajaan. Tämä ei tuntunut puutteelta, sillä Hassinen osoittaa tässä myös rasismia vastustavien toimijoiden taustojen moninaisuuden. Katja, Kaius ja Marke eivät kukaan näytä tuntevan henkilökohtaisesti maahanmuutajia, vaan pyörivät kaikki kolme pienissä piireissään ja kuplissaan. He ovat tavallisia arjen ahertajia, ”nobodyja”, joiden poliittiset intohimot eivät riitä kovinkaan radikaaliin toimintaan. Varsinkin Katjalla ja Kaiuksella harkintakyky lopulta jäädyttää sen projektin, jonka kautta he olisivat tulleet julkkiksiksi edes yhdeksi päiväksi.

Kirja jäi mukavasti muhimaan takaraivoon uusien kysymysten muodossa, ja saatan palata siihen uudestaan, jos en ole vieläkään päässyt eroon vihamedia-addiktiostani. Kirja ei ehkä sytytä suomalaisen lukijakunnan valtavirtaa, sillä se ei ole mukava isänpäivä-, äitienpäivä- eikä joululahjateos, jolla leppoisasti tapetaan pitkät pyhät. Politiikka-addiktit luultavasti saavat kirjasta sytykettä myös kaunokirjallisuuden ulkopuolisiin hankkeisiinsa. Kirja voi raivostuttaa, ahdistaa, etoa tai jurppia, mutta tuskin se jättää lukijoitaan täysin kylmäksi. Lukekaa se omalla riskillä. Ottakaa se mukaanne turuille ja toreille, kun kohtaatte niitä, joita ette millään haluaisi ymmärtää.

 

 

 

 

Kerran rouva, ikuisesti rouva

imageKyllä joka kesään kuuluu yksi pirtsakka natsikirja. Natseista pitää lukea siksikin, että näkisi orastavat kasvustot ympärillään. Juuri viime viikolla luin rajakkien palstalta saksalaisesta Itämeren saaresta, jolla ei kuulemma asu ainuttakaan muslimia, ja rajakit olivat matkavinkistä aidosti täpinöissään.

Fehrmarnilla moni meistä on käynyt, jos on matkustanut Tanskan kautta Keski-Eurooppaan. Ja Fehrmarnin saaresta kertoo erikoisella tavalla Terhi Rannela uusimmassa romaanissaan Frau (Karisto, 2016), jonka sankaritar on omapäinen toisinajattelija Lina Heydrich. Rouvasta on jonkun verran kirjoitettu suomalaisissa lehdissä johtuen hänen kypsän iän avioliitostaan teatterijohtaja Mauno Mannisen kanssa. Tässä teoksessa suomalainen sukunimi on omanlaisensa suoja, sillä kaikilla vihamiehillä ei välttämättä ollut tietoa natsilesken Suomi-yhteydestä.

Saarella natsileski ei kuitenkaan voi maastoutua, sillä hän on kuuluisaa paikallista von Osten-sukua. Lina on elänyt hiljaista elämää kasvattaen lapsiaan ja pitäen hotellia, jossa ilmeisesti viihtyvät entiset puoluetoverit. Hänen kotoaan löytyy vielä kultaisin natsimerkein koristeltuja astiastoja, eikä hän ole koskaan ajatellut pyytää anteeksi kansallismielisyyttään. Natsipuolue oli lähellä hänen sydäntään jo nuorena, ja löydettyään miehensä Reinhard Heydrichin hän tutustutti tämän keskeisiin toimijoihin kuten Himmleriin. Tarinasta saa käsityksen, että pariskunnasta Lina oli aatteellisempi natsi kuin miehensä, joka otti korkeat tehtävät vastaan rikastumismielessä, vallasta humaltuen.

Kirjassa kohtaavat Rouva ja toimittaja Erich Richter, joka on aikeissa kirjoittaa rouvan elämästä kirjan. Tässä vaiheessa Lina on jo hauras ja sairas, ja joutuu valmistautumaan haastatteluun huolella, ettei rintasyöpäleikkauksen haava vuotaisi. Erichin motiivit tehdä haastattelua ovat alussa mystiset, ja projekti vie hurjasti hänen voimavarojaan. Romaani rakentuu muutaman haastattelupäivän ympärille Fehrmarnilla v.1982, kun taas avaintapahtumat keskittyvät Prahaan ja sen ympäristöön v.1942.

Pidinkin enemmän Tshekkeihin liittyvistä osuuksista kuin Linan ja Erichin keskusteluista. Heydrichin attentaatti v. 1942 oli minulle unohdettua historiaa, ja lisäksi opin paljon uutta tshekkien hiljaisesta vastarinnasta Lidicen kylän massamurhan kautta. Kirja antoi jopa monia kiinnostavia matkavinkkejä Prahan reissua varten. Mukavaa vaihtelua tarinaan toi tavallinen teinityttö Marta ja hänen perheensä – näin raskaissa kertomuksissa tarvitaan henkireikiä ja vaihtoehtoisia näkökulmia, minkä Rannela on hienosti oivaltanut.

Massamurhien, muistin ja unohtamisen teemoja Rannela käsitteli myös Punaisten kyynelten talossa, joka sijoittui Kambozhaan. Se kosketti minua tunnetasolla enemmän kuin Frau, jonka sävy on paikoitellen (tarkoituksellisen?) hyytävä. Toisaalta Rannela onnistuu rakentamaan Linasta täyden ihmisen, jolla on tavallisen ihmisen tarpeet. Hän ei ole natsiudessan mielisairas, vaan aatteensa täysin omaksunut toimija, jonka maailmankuva on harvinaisen aukoton. Vahvana naisena ideologiaansa uskoen hän luovuttaa valtansa aviomiehelleen, sillä natsiaatteessa on vain yksi naisen malli. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kiinnostus valtaan tai halu seurata politiikkaa olisi hänessä vähentynyt.

Vanhoilla päivillään Lina kuitenkin pohtii, kuinka olisi käynyt, jos hän olisi edes kerran sanonut jollekin miehelleen ei päin naamaa. Surkuhupaisa saaga teatterijohtaja Mannisen kanssa ei tähän teokseen varsinaisesti mahdu, mutta muualla kerrotaan, että vaatimaton, äidillinen rouva työskenteli Helsingissä miehensä teatterin korjausompelijana. Linan hahmoon ei saa eleganssia heruttamallakaan, vaan hän tuntuu kauttaaltaan maalaiselta talousmatamilta.

Kirja on huolellisesti rakennettu, sanoissaan taloudellinen ja jättää myös hyvin aukkoja lukijan mielikuvitukselle. Voisin hyvin kuvitella, että myös nuoremmat lukijat voisivat innostua tästä, sillä tekstissä ei ole yhtään tylsää kohtaa. Parittaisin teoksen Heidi Köngäksen Dora, Dora: n kanssa, jossa oli myös kiinnostava naisnatsinäkökulma ja vastaavaa psykologista syvyyttä.

Niin, siis miksi tällaisia kirjoja tarvitaan nyt? Arvion alussa viittasin suruttomasti ”rajakkeihin” ja vaikka heitä koko ajan pidetään kouluttamattomina reppanoina, heidän aikaansaamansa tunnelmaa ja lieveilmiöitä ei pidä aliarvioida. Kenties suomalaiselle äärioikeiston edustajalle saksalainen lomasaari, joka aiemmin ylpeili ”ei juutalaisia”-statuksella  ja on nyt kääntynyt ”ei muslimeja”-ylpeydeksi, on oikeasti paratiisi siksikin, että suuret idolit ovat lomailleet siellä. Ja tällaisten ihmisten kanssa on todella vaikeaa saada keskusteluyhteyttä. Kirjojen lukeminen ei välttämättä johda parempaan yhteyteen, mutta voi valottaa jotain ääriliikkeen edustajan psyykestä. Tämä kirja voisi olla pohjana mietiskelylle, kuinka natsismia voisi ennaltaehkäistä.

 

 

Minkkien ja perheiden vapautusrintama

imageKoko kansa lukee-haaste (4-24.7.2016) alkoi toissapäivänä, ja sen tarkoituksena on edistää e-kirjojen lukemista. Kolmesta kampanjan teoksesta valitsin Karin Erlandssonin romaanin Minkriket (S&S, 2014). Valitsin kirjan sen erikoisen aiheen ja näkökulman vuoksi, ja myös siksi, että huomaan ruotsiksi lukemisen jääneen elämässäni täysin marginaaliin.

Teos on erikoinen sukutarina isästä ja pojasta, joita molempia yhdistää usko nopeaan rikastumiseen. Pienviljelijäisä Evert saa minkkikuumeen joskus 70-luvulla ja kasvattaa pojastaan Lars-Mikaelista farmin jatkajan. Lars-Mikael ei pahemmin ehdi koulun penkkiä kuluttamaan, vaan hyppää haalariin jo yläasteikäisenä. Perheessä ei uskota koulutukseen, vaan kovaan, hikiseen työhön. Miehen malli on kovin totinen ja yksioikoinen, mutta Lars-Mikaelille luonnollinen ja ainoa mahdollinen.

Kaupungista yritetään luoda minkkitarhauksen pääkaupunkia, ja se saa poikkeusluvalla kaupungin statuksen johtuen tarhaukseen liittyvästä nousukaudesta. Parhaina aikoina kuohuviini virtaa turkishuutokauppojen jatkoilla ja farmarit matkaavat Mallorcalle hoitamaan perhesuhteitaan. Pariskunnat vitsailevat, että heidän kaikki lapsensa ovat saaneet alkunsa saarella, sillä kotona sänkypuuhiin ollaan liian väsyneitä. Puolet kirjasta onkin raskaan ruumiillisen työn kuvausta tymäköine hajuineen.

Teoksessa eletään hyvin juurtunutta ja konservatiivistakin pohjalaiselämää. Perhe ei ole erityisen uskovainen, mutta joulukirkossa käynti on silti pyhä toimitus, jonka aikana kunkin perheen varallisuutta mitataan vaimon turkin muodossa. Ruokarukoukset sanotaan tässä perheessä enää sunnuntaisin, mutta ”koti, uskonto, isänmaa”-eetos on vahva. Lars-Mikaelin äiti Marianne oli suosikkihahmoni, sillä hänen Martta-aktivisminsa on vankkumatonta. Marianne kuitenkin sairastuu muistisairauteen jo ennen eläkkeelle jäämistä, ja alkaa kokata mitä ihmeellisempiä keitoksia. Äidin ja pojan yhteiselo sairauden syvetessä oli teoksen rankin episodi, johon kuitenkn koin helpompaa samastumista kuin minkkitarhaukseen.

Ajallisesti teoksessa edetään 70-luvulta 90-luvun laman syövereihin, jolloin huonojen suhdanteiden lisäksi farmit saavat riesakseen kettutytöt. Ilmiön käsittelyssä Erlandsson on sopivan neutraali, tosin tarinaa kerrotaan vain farmarien näkökulmasta. Tässä eletään aikaa, jolloin keskustelu eläinten oikeuksista ja tarhauksen etiikasta on vasta lapsenkengissään. Lars-Mikael on aktivismista hyvin ahdistunut ja varustautuu mahdollisia iskuja vastaan huolellisesti. Aktivismin oikeutusta hänen kaltaiselleen työn sankarille on turha selittää – hän elää täysin uppoutuneena omaan arvomaailmaansa ja pieneen piiriin, johon eivät kuulu kuin oma perhe ja turkisyhdistyksen ukot.

imageMinusta tuntui kirjaa lukiessa kuin olisin käynyt jossain eksoottisessa lomakohteessa, niin omituinen paikka tämä minkkifarmi oli. Lukuelämys oli vahva, vaikka ahdistuinkin meiningistä paikoitellen kovasti. Vastaavan tyyppistä angstia koin äskettäin myös toisessa Pohjanmaalle sijoittuvassa kirjassa, Tiina Laitila Kävlemarkin Karkulahdessa (2015), jossa myös kuvailtiin maaseudun niukkoja oloja ja tunneilmaisua. Karkulahti oli vielä astetta synkempi, kun taas tässä synkkyyden johtui lähinnä toimeentulohuolista. Karkulahdessa oli aidosti ilkeitä ihmisiä, kun taas tässä kuvattiin lähinnä uupumusta ja perspektiivin kapeutta. Toisaalta pienen kaupungin elämään mahtui myös yhteisöllisyyttä markkinoiden, pääsiäiskokkoperinteen ja muiden juhlien merkeissä.

Vaikka teos sijoittuu maatilalle, perheen tausta tuntuu kovin työväenluokkaiselta. Lars-Mikaelin ja Kristinan lyhyt romanssi oli miltei piinallista luettavaa, sillä kummallakaan ei ole paljoa taustaa flirttailusta tai deittailusta. Ihmettelin sitäkin, että näistä kahdesta lopulta tuli pari, sillä soidinmenot rasvaisella grillikioskilla eivät luvanneet hehkeää jatkoa. Liiton alkuvaiheessa seksi on parisuhteen liima, mutta Kristina kuuluu niihin naisiin, joille seksi on vain lisääntymistä varten. Lapsilykyn loputtua tyttären syntymän jälkeen Kristina huomaa olevansa pelkkä puuronkeittäjä ja voileivän laittaja.

Kielellisesti teos ei ollut helpoimmasta päästä, sillä en ole Pohjanmaan ruotsin murteiden taitaja. Enimmäkseen olen lukenut ruotsiksi ns. monikulttuurisuusromaaneja, joissa liikutaan Tukholmassa, Malmössä tai Göteborgissa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän nyt alkukielellä kampanjan innoittamana. Teos on myös saatavana suomennoksena, mutta ilman kampanjaa en ehkä olisi koskaan siitä kuullut.

Suosittelen kirjaa huumorintajuisille lukijoille, jotka eivät ole liian heikkohermoisia. En tiedä, kuinka intohimoiset vegaanit tähän suhtautuisivat: erityisesti minkin lihan keitto-operaatio oli paksuhkoa  luettavaa. Pohjalaisia perinneruokia laitetaan onnistuneemmin, ja ruokaan suhtaudutaan sopivalla hartaudella.

 

Dekkari goes Salkkarit

imageVälillä olen pitänyt blogissani linjaa, etten kirjoita lainkaan tyrmääviä arvioita, mutta välillä teen poikkeuksia. Kritiikin pitäisi olla aina jollain tavalla rakentavaa, ja kovin tyrmäävä kritiikki mielestäni syö myös sen kirjoittajan energioita. Todella huonot kirjat eivät edes saa tyrmäkritiikkiä, sillä kukaan ei vaivaudu lausumaan niistä sanaakaan. Minua risovat eniten kirjat, joista näkee kirjoittamisen motivaation olleen pääasiallisesti kaupallisen, ja joissa on laiskuudesta ja kiireestä johtuvia epätarkkuuksia.

Löysin nyt sellaisen kirjasarjan, J.K. Johanssonin Palokaski-trilogian. Kirjoja on kutsuttu myöhempien aikojen Twin Peaksiksi ja niiden taustalla on ”ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia”. Just joo. Yleensä ryhmät kirjoittavat saippuaoopperoita. ”Ammattilaisuus” on vaikeasti näytettävissä, kun tekijä piiloutuu pseudonymin taakse. ”Tarinankerrontaankaan” ei varsinaisesti ole ammattipätevyyttä, joten projekti epäilytti jo ensimetreiltä.

Luin vielä trilogian kolmannen osan, nimeltä Venla (Tammi, 2015). Tämä oli virhe, sillä tätä ”ammatillisesti” kirjoitettua tarinaa on vaikea ymmärtää yksittäisinä osina. Kirjassa on sisäsiittoinen lähiö, jonne monet koulutetutkin ihmiset ovat jääneet asumaan näkemättä paljoa muuta maailmaa. Palokaski nimenä kiinnosti minua, koska olen itse asunut Palokka-nimisessä lähiössä. Kuitenkaan kulttuurisesti teos ei viitannut Keski-Suomeen, eikä kuvatulla paikalla ole vahvaa paikallista kulttuuria. Sijoitin paikan mielessäni pääkaupunkiseudulle tai sen lähistöön.

Trilogiassa siis katoaa nuoria naisia, ja tässä osassa avainkertomus sijoittuu 1980-luvulle, jolloin Venla liftaa Italiaan söpön kirjekaverin perään kertomatta asiasta vanhemmilleen. 80-luvun ajankuvaa kartoitetaan melko ansiokkaasti, mutta muuten tarinan aika-akselissa on hämääviä puutteita.

Romaani käsittelee myös suht kiinnostavia nykykulttuurin ilmiöitä kuten bloggaamista ja vloggaamista, fitness-kulttuuria ja verkostomarkkinointia. Näistä olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta niihin ei perehdytä tarpeeksi syvällisesti. Pyramidimarkkinoinnin uhriksi joutuneiden kohtalot ovat varmasti usein rankempiakin kuin mitä tässä kuvataan. Erilaisten vitamiinien ja luontaistuotteiden myynti kun on usein lähes uskonnollista kulttipuuhaa, johon kyllä tämänkin kirjan enkelikorut viittaavat.

Kirjan heikoin lenkki oli kieli, sillä kaikki henkilöt tuntuvat puhuvan samaa Salkkarityylistä mössökieltä, eikä vanhempien ja nuorten väliset kokemuserotkaan pääse kunnolla esiin. Keski-ikäiset hahmot tuntuvat kaikki jääneen ikuisen murrosikäisen tasolle tavalla tai toisella. Henkilöhahmoja on loputtomasti, ja heidän väliset suhteet ovat pinnallisen särmättömiä. Päähenkilö Miialla, joka on entinen poliisi ja nykyinen erityisopettaja, on elämään kyllästynyt kaveripiiri, jolla ei ole mitään kiinnostusta tavata toisiaan. Miian veli Nikke, joka on siskonsa kollega koulupsykologi, panee Miian kahta kaveria samaan aikaa ja argumentoi kuin pikkurikollinen. Niken käpälät ovat monissa hämärähommissa, hommaahan hän siskolleen valeterapeutin, jonka toiminimeä ei ole olemassakaan. Onko Nikke itsekin valepsykologi?

Tämän referaatin päätteeksi minun on vaikea määritellä, kenelle kirjasarja on suunnattu. Onko tämä nuorten aikuisten viihdettä vaiko keski-ikäisille nostalgikoille suunnattua fiilistelyä? Olen huomaavinani, että kirjasta on myyty oikeudet ainakin Saksaan, eli kansainvälistä huomiota sarja on jo saanut. Mutta Palokaski ei ollut Twin Peaks eikä Malmön ja Kööpenhaminan välinen silta – paikoista ja henkilöistä puuttui se hohdokas, synkkä omituisuus, jonka liitän joihinkin suosikkisarjoihini sekä kirjallisuudessa että tv-draaman puolella.

Kaikkia ei voi koskaan miellyttää, ja kuulisinkin mielelläni muiden positiivisia kommentteja riitasointuina omiini.

 

 

 

 

Kotoilun sietämättömästä onnesta

KissavierasTakashi Hiraiden Kissavieras (S&S, 2016, suom Raisa Porrasmaa) on jo v. 2001 ilmestynyt kulttikirja, joka on saanut uuden julkisuuden Euroopassa tällä vuosikymmenellä. Hiraide (s.1950) on tehnyt pidemmän uran runoilijana kuin prosaistina, ja runollinen ilmaisu näkyy myös tämän romaanin kielessä ja eetoksessa.

Yleensä en jaksa lukea kirjoja, joiden keskiössä on eläinhahmo, ja tämä johtuu vain omasta ihmiskeskeisestä rajoittuneisuudestani. Eläinten käyttäytymisen havainnointikin on itselleni harvinaista, ja olisin viimeinen ihminen, joka jakaisi sosiaalisessa mediassa söpöjä kissavideoita. Tähän kirjaan tartuin sen elegantin kannen vuoksi ja siksi, että usein luen melkein kaiken eteeni tulevan Japania käsittelevän kirjallisuuden, jos se on saatavilla jollain kielellä, jota ymmärrän.

Tässä kirjassa tutustumme Chibiin, kotona kirjallisia töitä tekevän introvertin pariskunnan naapurin kissaan, joka tulee heidän luokseen leikkimään useamman kerran päivässä. Chibi alkaa viihtyä naapurissa niin hyvin, että suhde syvenee jo melkein isännyydeksi ja emännyydeksi. Kirjan kertojalla ja tämän vaimollaan ei ole nimiä, mutta nimetön vaimo alkaa jo suunnitella kissan kidnappaamista, niin kiihtynyt hän on Chibiin. Chibi on naapurin pojan lemmikki, mutta samalla muistutus villistä luonnosta. Vapaasti lähiluonnossa kasvaneena kissalla on terävät metsästäjän vietit tallella, ja se ilahduttaa ihmisiä jatkuvilla tappamillaan saaliilla. Chibin ja pariskunnan suhteessa tulee myös välirikko Chibin hyökättyä vaimon kimppuun, kun tarjolla on erityisen herkullisia rapuja.

Kissaihmisten lisäksi tämä teos puhuttelee puutarhureita. Pariskunta asuu tokiolaisiksi hyvin luonnonläheisesti vanhan perinnehuvilan piharakennuksessa. Pihapiiri on maaginen ekosysteemi, jota huvilan vanha isäntä on intohimoisesti hoitanut koko aikuisikänsä. Sudenkorentojen ja amiraaliperhosten ihailu kuuluu myös runoilijamiehen päivittäisiin toimiin. Pariskunta luopuu pian töistään eri kustantamojen toimistoissa, ja jäävät kotiin freelancereiksi. Heidän suhteestaan ei lopulta kerrota paljoa, tai he ovat niin sopuisia, että riitoja ei synny lainkaan.

Poliittista kommentaariakin teoksesta löytyy Machiavellin virtún ja fortunan käsitteiden avauksen kautta. Japanin taloustilanne kääntyy tarinan aikana kohti syvää lamaa vuonna 1991, eikä kellään ole varaa pitää suuria omakotitontteja rakentamattomina. Romaanin pariskunnalle paratiisista häätö on kova paikka, mutta he jatkavat tontilla käymistä ja entisen vuokraemännän luona käyntiä palvelukodissa. Suhde vanhempiin ihmisiin on molemmilla syvän kunnioittava, ja he vaikuttavat olevan myös ahkeria rukoilijoita. Suhde Chibiin on myös hengellinen suhde, joka myös pitää parisuhdetta pystyssä.

Kirjassa oli jotain yhteistä viime vuonna lukemani korealaisen Kyun-Sook Shinin romaanin Pidä huolta äidistä  (Into, 2015) kanssa.  Molemmissa oli keskiössä perinteisen ja modernin urbaanin elämäntavan yhteentörmäys, ja vanhusten asema. Tässä pariskunnan suhde iäkkäisiin vuokraisäntään ja -emäntään kohoaa merkittäväksi, ja teos kuvaa hienovaraisesti japanilaisen yhteiskunnan suhtautumista vanhenemiseen. Palvelukotiin muuttaminen ei ole teoksen vanhalle rouvalle surun päivä, vaan hän on aktiivinen toimija, joka haluaa järjestellä asioitaan huolella. Kyun-Sook Shinin teoksessa tosin kerrotaan kulttuurihistoriasta vielä seikkaperäisemmin kuin tässä romaanissa, jossa viitteet kulttuuriin ovat enemmän välähdyksenomaisia. Hiraide onkin taitava ”salamoiden sieppaaja”, ja kielellinen ilmaisu muistuttaa pitkälti valokuvaamista.

Minuun tämä teos siis upposi täysillä, sillä tässä oli vielä klassisella tavalla ”japanilaisempi” tunnelma kuin suuresti ihailemani Haruki Murakamin teoksissa. Romaani on kuitenkin erikoinen, sillä siinä ei ole lainkaan dialogia eikä aikuisten päähenkilöiden (miehen ja vaimon) välistä jännitettä. Tyypit tuntuvat autistisilta ja täydellisesti nörteiltä. Heidän seurassaan kuitenkin matkusti lumottuun maailmaan, sielun ja mielen lepoon, puutarhaan, jossa kaikki aistit pysyvät jatkuvasti aukinaisina.