Kasarihelmi revisited

IMG_1897Toissapäivänä löysin Kampin kierrätyspisteestä myös 1980-luvun hurjan kirjan, Annika Idströmin romaanin Veljeni Sebastian (WSOY, 1985). Teos oli julkaisuvuotena Finlandia-ehdokas ja sitä pidetään Idströmin läpimurtoteoksena. Se sai aikanaan paljon julkisuutta, johtuen kai eniten sen rankoista teemoista, insestistä ja lasten huostaanoton ulottuvuuksista.

Olen lukenut romaanin 13-vuotiaana, ja uskallan väittää, että olen ollut aivan liian nuori kirjaa ymmärtämään. Kirjan päähenkilö, Antti, on 11-vuotias, samalla varhaiskypsä ja hyvin haavoittuva tarkkailija, vanha sielu ja koulukiusattu reppana. Antti asuu kahdestaan kirjailijaäitinsä Kaarinan kanssa, jolla on haasteita mielensä terveyden kanssa. Välillä perheessä käy isäehdokkaita, joista viimeisin, Mika, saa aikaan suurinta hallaa.

Idström ilmeisesti tuli lasketuksi mukaan ns. pahan koulukuntaan juuri tämän romaanin vuoksi. Luin joku aika sitten hänen toisen hittiteoksensa, Kirjeitä Trinidadiin, joka oli näkökulmiltaan yhtä outo kuin tämä, mutta paljon toiveikkaampi. Veljeni Sebastian taas on kauttaaltaan rankka kirja, jossa oikein kellekään ei anneta suurta toivoa. Kirjassa on kiusaamista, hyväksikäyttöä, riippuvuuksia ja mielenterveysongelmia vaikka koko ihmiskunnalle jakaa. Teoksen viimeinen kolmannes pitää jo sisällään sen verran paksua kamaa, ettei ainakaan tämän aikuisen lukijan sielu meinannut enää sitä kestää.

Veljeni Sebastian on kaikkea muuta kuin realistinen romaani, eikä sitä kannata arvioida uskottavuuden näkökulmasta. Siinä on paljon fantasioita, ja varsinkin itse Sebastianin hahmo vaikuttaa Antin pään sisäiseltä mielikuvituskaverilta. Myös Antin insestikuvio aamutakkisen äidin kanssa vaikuttaa sen verran utuiselta, että se voi olla sairastumassa olevan lapsen sisäinen fantasia. Kuvaus itähelsinkiläisen koulun arjesta tuntuu kaikista realistisimmalta kerrokselta, kun taas Sebastianin kotielämän kuvaus on puhdasta dadaa.

Maailma on muuttunut paljon sitten 1980-luvun, ja tämän päivän näkökulmasta Veljeni Sebastian saattaa edustaa sosiaalipornoa. Toisaalta maailma on muuttunut myös poliittisesti korrektiin suuntaan, jossa varsinkaan sosiaalisista ongelmista ei enää voida kirjoittaa rehellisesti. Pahimmilta sosiaalipornosyytöksiltä tämän romaanin pelastaa sen vahva fiktionaalisuus, päänsisäisyys. Kirjaa voisi ehkä myös lukea dokumenttina autismin kirjosta – ajalta, jolloin autismista ei vielä puhuttu neuropsykiatrisin käsittein.

Minulla oli tästä romaanista suuremmat luulot kuin miksi tämä nostalgiatrippi lopulta muodostui. Teos pitää otteessaan maagisesti noin puoleen väliin saakka, mutta loppuvaiheissa olisin odottanut jopa parempaa toimittamista. Kirjasta tulee olo, että se on kirjoitettu todella suurella vimmalla, ja että yksi kustannustoimittajan määräämä toimituskierros olisi tehnyt sille hyvää.

Hyvät vibat jäivät mieleeni lähinnä taideproosan tasosta tekstissä: Antin kodin yksityiskohdat ovat todella outoja, ja niissä pyrkimys keskiluokkaisuuteen ja silkka kurjuus vaihtelevat päivittäin. Hän ei koskaan tiedä, onko tulossa pullantuoksuiseen turvasatamaan vaiko veriseen juoppokämppään.

Suosittelen kirjaa vahvoille persoonille ja väkivaltaisten dekkareiden suurkuluttajille. Jälkimmäisille siksi, että tämän romaanin luettua addiktio väkivaltaan ja lasten hyväksikäyttöä kuvaaviin kirjoihin voi lievittyä.

 

Mainokset

Kulissien murtumisen merkittävyydestä

tonttiOlin onnekas ja sain Jarkko Tontin tuoreen romaanin Perintö (Otava, 2018) e-kirjastosta. Luulin, että olen lukenut Tonttia enemmänkin, mutta näyttää siltä, että tätä ennen olen lukenut vain esikoisromaanin Luokkakokous. Se kolahti syvälle ikäpolviromaanina, koska se kertoi uskollisesti monesta ilmiöstä, joita olen itsekin kokenut.

Perintö ei onneksi toista Luokkakokouksen tematiikkaa, eivätkä kaikki sen ilmiöt olleet minulle lainkaan tuttuja. Teos on erikoinen sukudraama, joka virittyy Espoon, Asikkalan ja Keuruun välille. Siinä kaksi riitaisaa sisarusta, Henrik ja Anna- Leena, joutuvat lääkäriäitinsä pesän jakajiksi – sellaisen äidin, joka on omasta mielestään tehnyt kaiken elämässään oikein. Leena Kallaskivi on ollut korskea anoppi, jolla on ollut valta rankata miniäkokelaita heidän taustansa mukaan, ja jonka erityisosaamisalueena on aina ollut kulissien rakennus.

Henrik on Anna-Leenan pikkuveli, joka on aina jäänyt perheessä heittopussin asemaan. Anna-Leena on valinnut urallaan äitinsä jalanjäljet, mutta päätynyt terveyskeskuksen sijaan yksityiseksi plastiikkakirurgiksi. Sisko taitaa rasvaimunsa, mutta muuten hänen maailmansa on kovin suppea. Tämän ex-mies pilkkaa sisarta hänen hitaasta järjenjuoksustaan. Henrik taas on kapinoinut perheen piinkovia arvoja lukemalla yliopistossa filosofiaa, ja hän on valmistunut vain äitinsä rahallisen kannustuksen turvin. Sisaruksilla on perintöä odotellessa valtava eturistiriita, ja muutenkin he kaivavat toisistaan ilkeimpiä puolia.

Tässä melodramaattiseksi äityvässä perhedraamassa on paljon takaumia. Tarina oikeastaan keskittyy 1980-luvulle, sisarusten teini-ikään ja perheen isän viimeisiin vuosiin, jolloin molemmat vanhemmat olivat vahvasti päihderiippuvaisia. Kuvaus äidin piilevästä lääkeriippuvuudesta on isän alkoholismin kuvausta kiinnostavampaa, sillä siihen liittyy paljon sellaista historiaa, jota monet eivät ehkä tunne tai tunnista. Luulen, että varsinkin tämän tulen kirjasta muistamaan, koska en ole itse liikkunut piireissä, joissa pirtun, pamien ja morfiinin sekakäyttö olisi tavallista.

En paljasta juonesta enempää, mutta olin osasta sen takaumista järkyttynyt. Onneksi päähenkilöillä on toivoa nykyisyydessään, vaikka suvun perimä on synkkä. Kuvaukset Asikkalan maatilalta ovat Espoon tapahtumia valoisampia, vaikka sielläkin ryypätään rankasti. Isä-Jaakko kuuluu siihen miestyyppiin, jonka ei olisi koskaan pitänyt muuttaa pois maalaisilta juuriltaan; hänelle pääkaupunkiseudun grynderimaailma on yksinkertaisesti liikaa. Leena taas on evakko Viipurista, ja hänen käytöstään selittää juurettomuuden kokemus. Myös Henrik oppii ratsastamaan karjalaisuudellaan, ainakin opiskeluvuosina, sillä 1990-luvulla viipurilaisten osakunnassa on halvimmat kämpät ja kuumimmat böönat.

Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen romaani, jonka keskiössä on perinnönjako ja sukusalaisuudet. Pidin kirjassa Leenan päiväkirjojen lukemisesta, mutta loppuratkaisu oli osittain ennalta-arvattava. En silti usko sen olevan suuri puute, koska kyseessä ei ole dekkari.

Sukupolvien välisten kuilujen kuvaajana Tontti on elementissään. Henrik on kiinnostavan häilyvä ”ituhippi”, joka äidin luona käydessään taantuu lihansyöjäksi. Toisaalta häntä ahdistaa ostaa marketista broileria tyttärensä poikaystävän vierailuja varten. On selvää, että Henrikin kaltaisten miesten jälkeläiset voivat kapinoida vain etsimällä tavallisuutta ja perinteisiä perhearvoja.

Kaiken hippeytensä keskellä Henrik voi kuitenkin maksaa 150 euroa wine tastingista ja hukuttaa itsensä lapsen pään kokoiseen lasiin Baroloa. Lasi on vahva symboli perityistä etuoikeuksista. Romaani onkin oiva tutkielma sellaisen henkilön mielestä, joka ei ole koskaan joutunut ponnistelemaan tavoitteellisesti elämässään, vaan jossa naiset ovat aina toimineet elättäjinä ja vastuunkantajina.

Jäin myös pohdiskelemaan 90-luvun laman henkistä perintöä, ja sen jättämiä traumoja. Tontti käyttää myös paikoitellen termiä ylisukupolvinen, ja tässä voidaan jo puhua ylisukupolvisesta vauraudesta. Vaikka Henrik on pärjääjäsukunsa heikko lenkki, silti hänen lastensa ei tarvitse koskaan tinkiä ulkona syömisestä, vaan rahahana on aina jostain päästä auki.

Samaan aikaan maassamme on valtava armeija lapsiperheköyhiä, joille Mäkkärillä käynti saattaa olla ansaittu juhla-ateria vuodessa. Nämä perheet ovat usein laman lasten muodostamia. Näistä perheistä kirjoitetaan vähemmän romaaneja, tai ainakaan sellaisia romaaneja ei julkaista, koska romaaneja ostava yleisö ei osaa niihin samastua.

Pidin paljon tästä kuvaelmasta espoolaisesta rikkaidenrannasta, koska siinä koko härdelliin suhtauduttiin kriittisesti. Tämän rinnalle kaipaisin toista kasvutarinaa ihmisistä, jotka joutuvat hautaamaan äitinsä sossun sponsoroimassa minimalistisessa arkussa.

 

Autonaisen viimeisellä matkalla

hassinen paritTaidan tänä vuonna kuulua ensimmäisten joukkoon, jotka kirjoittavat jotain Pirjo Hassisen uusimmasta romaanista Parit (Otava, 2018). Hassisen laajasta tuotannosta laskeskelin, että vain 5 romaania on jäänyt lukematta, mutta joitain olen lukenut monenkin vuoden viiveellä niiden julkaisusta. 90-luvulla lukemistani teoksista en muista kunnolla kuin Joelin, kun taas 2010-luvun teokset ovat tuoreessa muistissa. Ehkä enemmänkin kuin seksuaalisuus tai politiikka Hassisen tuotannossa minua on kiinnostunut uskonnollinen tai hengellinen ulottuvuus, mitä tosin ei ilmene kuin muutamassa teoksessa.

Parit ei ole erityisen poliittinen eikä hengellinen romaani, vaikka se käsittelee vahvasti porvarillisen ja oikealle rähmällään olevan suvun historiaa. Seksuaalisuus, ruumiillisuus ja aistillisuus ovat Hassisella kestoteemoja, mutta tällä kertaa erotiikkaa vahvempana Parit-romaanissa nousee elämänkumppanuus ja jopa agape-rakkaus. Kirja on myös vahva Jyväskylä-historiikki, ja varsinkin sen 1930-luvun historia nousee tutkimusaiheeksi.

Luen romaania entisenä jyväskyläläisenä ja henkilönä, jolla on myös sukujuuria kaupunkiin. 1930-luvun historia on silti minulle etäisempää, koska lähisukulaiseni juurtuivat kaupunkiin vasta toisen maailmansodan aikana. Olen kyllä lukenut varsinkin kirjassa mainitusta Mustan Karhun ravintolasta (jota kuvataan mainiosti), mutta varsinkin Kinkomaan keuhkoparantolan historiasta minulla oli vain vähän tietoa. Mäki-Matin työväenluokkaiset korttelit kiviä heittävine resuisine lapsineen ikuistettiin myös elävästi. Hassinen on tehnyt huolellista työtä luodessaan tälle sukutarinalle laajemmat historialliset puitteet, ja erityisen ansiokasta on, ettei kaikki kirjassa keskity yläkaupungin rikkaidenrantaan ja Seminaarinmäen alueelle.

Romaanin Grahnit ovat vauras porvarissuku, jossa yhteydet kaupungin silmäätekeviin ja seminaariin ovat olleet tiiviit jo 1800-luvulta saakka. Vuonna 1938 sukuun adoptoidaan uusi jäsen, 17-vuotias Leena, joka tulee Kuopiosta kaupunkiin ollakseen lähempänä keuhkotautista äitiään Minnaa. Minnan sisko Maria on onnistunut naimaan itseään vanhemman leskimiehen Alfred Grahnin, jolla on vaikea suhde ainoaan elossa olevaan lapseensa, Werneriin. Werneristä on tullut juoppo jo 19-vuotiaana ja hän on muuttanut uhmakkaasti asumaan ”vaimonsa” Akselin luo Mäki-Matin torppaan. Kostaakseen kieroon kasvaneelle pojalleen hän ottaa Leena-tytön erityiseksi suojatikseen ja kustantaa tälle autokoulun, jotta perheen siniselle Fordille tulisi jotain käyttöä.

Naisen ajaminen vuonna 1938 ei ole ollut aivan itsestäänselvää, ja kun katsoo maamme tieverkostoa ja muuta kansantalouden statistiikkaa, huomaa, kuinka varakkaasta perheestä tässä oikeasti on kyse. Leena lahjotaan sukuun uppiniskaisen Wernerin kesyttäjäksi, mutta alusta asti on selvää, että hänellä on itsenäinen urasuunnitelmansa. Älyllisesti Leena on supersuoriutuja, mutta tunteiden tasolla hän jää suremaan äitinsä kuolemaa takertuvalla tavalla. Kirjassa kuvataan Leenan akateemista uraa varsin vähän, eli Hassinen ei ole kiinnostunut hänen julkisesta elämästään. Leena elää kiihkeästi viimeisiä vapauden vuosiaan, ja pompahtaa taas kuvioihin eleganttina emeritaprofessorina, suvun matriarkkana, joka ei ole erityisen dominoiva eikä vaativa.

Rakastuin romaanin ensimmäiseen kolmannekseen aivan pidäkkeettömästi, ja luin myös sujuvasti kahden muun aikakauden kerrokset, mutta Ollin ja Tarjan avioliiton kuvauksessa ei ollut minulle, 1970-80-lukujen kasvatille, kovin paljoa uutta annettavaa. Leenan ainoasta pojasta Ollista kasvaa pahempi öykkäri kuin isästään, jolle juominen ja rilluttelu ovat lähinnä olleet keino peittää homoseksuaalisuuttaan ja kapinoida isäänsä vastaan. Olli taas elää murrosikäänsä vielä yli 60-vuotiaana, mutta äidin rakkaus hulivilipoikaa kohtaan on kaiken kestävä.

Romaanin nykyajassa Leenan lapsenlapsi Aino kamppailee on/off-suhteessa Marko-nimisen ”taviksen” kanssa, joka on monella tapaa Leenan sukulaissielu – nuorena orvoksi jäänyt mies, jolla ei ole tietoa isästään. Sukupolvien väliseen dialogiin syntyy uudenlaista syvyyttä, ja autoilun teema nousee taas tärkeäksi Leenan jäätyä leskeksi yli 90-vuotiaana. Marko osoittautuu romaanin hahmoista joustavimmaksi ja kehityskelpoisimmaksi, kun taas hänen vaimonsa Aino potee naiivia syyllisyyttä tulevasta perinnöstään ja etuoikeutettujen ihmisten valikoivaa maailmantuskaa.

Aivan samaa mystiikkaa ja flow’ta Hassinen ei Jyväskylä-kuvauksissaan tavoita kuin Pasi Ilmari Jääskeläinen monessa kaupunkiin sijoittuvassa romaanissaan, mutta uskoisin, että se saattaa tavoittaa suuremman lukijamäärän siksi, ettei lukijan tarvitse ihastua harjukaupunkiin saadakseen romaanista jotain irti.  Päähuomio romaanissa ei liity ”siisteihin” paikkoihin, vaan ihmissuhteisiin ja ylisukupolvisiin mekanismeihin, jotka ylittävät paikallisen intressin. Kirjaa voi siis lukea, jos ei tunne Jyväskylää ja silloinkin, jos jostain syystä kokee sen olevan täysin epäkiinnostava välisuomalainen tuppukylä.

Jostain syystä minua romaanissa puhutteli eniten autoiluteema, kuvaus Leenan autokoulun käynnistä, ja hänen ensimmäisistä autoretkistään kaupungin ulkopuolelle. Myös Leenan viimeiset autoreissut koskettivat, koska tässä ”satujen isoäiti” käy uusimassa korttinsa vielä 92-vuotiaana ja luopuu siitä vasta ajettuaan pikku kolarin Sokoksen parkkihallissa. Koska elämme muuttuvia aikoja, en näe todennäköisenä, että enää seuraavien sukupolvien ikäihmiset ajaisivat tuossa iässä – eli romaanissa kuvattu teräsmummous on merkki katovasta kansanperinteestä.

Kreetalainen katoamistemppu

20180718_072901Ulkona oli +32 astetta lämmintä tänään. Istuin puiston penkillä vesigallonan kanssa ja kuvittelin olevani Kreikassa. Matkalukemisena oli uusiseelantilaisen Charlotte Randallin romaani The Crocus Hour (Penguin, 2008), joka kertoo muun muassa elämästä kreetalaisessa pikkukylässä 70-80-lukujen vaihteessa. Kirjassa uusiseelantilainen varhaiseläkeläinen Henry matkaa joka vuosi Kreetalle etsimään kadonnutta tytärtään Sallya. Siis kyseessä on varhainen – ja hyvin älyllinen – versio tositeeveeohjelmasta Kadonneiden jäljillä.

Kirjan kertoja on nimetön nuorehko brittimies, reppureissaaja, joka jää Henryn tarinoinnin vangiksi ja päätyy jakamaan hänen kanssaan saman huoneen kuukaudeksi vuonna 1981. Sally on ollut kateissa kolmisen vuotta, ja mies on myös jäänyt äskettäin leskeksi. Saarella hän enimmäkseen kuluttaa aikaansa tupakoiden kahviloissa, meditoiden rukoushelmiensä kanssa ja jos saa sopivaa seuraa, nautiskellen ouzoa ja retsinaa. Harvat jaksavat hänen pitkiä monologejaan kauaa, ja itse saarelaiset pitävät häntä järkensä menettäneenä.

Teos pyrkii jäljittämään viimeisiä havaintoja Sallystä saarelaisten ja tämän matkakumppanin Janen silmin. Saaren poliisi on valmis uskomaan, että nuori nainen on karannut maailman ääriin paikallisen rantaleijonan kanssa, eikä tapaukseen liity rikosta. Janekaan ei usko, että Sally olisi kuollut, mutta hän on lopen kyllästynyt Henryn pakkomielteiseen tapaan toistaa samaa vanhaa tarinaa. Jollain tasolla Jane kuitenkin kokee läheisyyttä ystävänsä isän kanssa, ja miehen vanhetessa hän päätyy jopa asumaan tämän kanssa Uudessa-Seelannissa.

Kirjan kertoja jatkaa yhteydenpitoa niin Henryn kuin Janen kanssa yli kahdenkymmenen vuoden ajan, ja romaani on kolmikon yhteinen ja erillinen matkakertomus. Puolet tapahtumista sijoittuu Uuden Seelannin maaseudulle, ja huikeista maisemista huolimatta minun on tunnustettava, etten täysin päässyt kiinni näistä hyvin syvällisistä ekologisista ja mytologisista pohdinnoista. Kreetan kertomusta oli helpompi seurata, koska olen käynyt saarella ja muistan melko hyvin tarinat minolaisesta kulttuurista. Kirjassa laitetaan rinnakkain toisilleen melko vastakkaiset maisemat ja elämäntavat, ja pohditaan niukkuuden ja runsauden estetiikkaa – ja myös uskonnon aiheuttamia mentaliteettieroja (ortodoksius vs. presybyteeri protestantismi)..

Romaania voi lukea myös matkakertomuksena, koska siinä ollaan lähes koko ajan tien päällä. Randallin kerronta on aistillista, ja sen kautta saa kosketuksen varsinkin puutarhanhoitoon, yrttien kasvatukseen ja kreikkalaiseen keittiöön. Kiinnostavalla tavalla se myös kuvaa Kreikan varhaista turismia, ja paikallisten suhtautumista varsinkin nuoriin naisturisteihin, joilla on otsaa tulla kansoittamaan rantoja ilman isien. veljien ja aviomiesten suojaa. Siinä kuvataan myös tuon ajan hippien kiinnostusta kreetalaisiin luoliin, ja Kreikkaa välietappina kuuluisalla ”hippikaravaanilla”, joka ulottui eteläisestä Euroopasta Iranin, Afganistanin ja Pakistanin kautta Intiaan.

Ongelmana kirjan ymmärtämisessä ei ollut kieli, vaan kerrontatekniikka: kirjan nimetön kertoja lopulta paljastaa kovin vähän itsestään, ja hänen anonymiteettinsä vuoksi tarinointi käy paikoitellen abstraktiksi. Välillä hän virittelee suhdetta Janeen, mutta henkilöiden platoninen kolmiodraama estää romanssin nuorten osapuolten välillä. Mieskertoja tuntuu täydelliseltä kuuntelijalta, ja epäitsekkäältä ”vastaanottajasolulta” vahvojen ja mieleltään horjuvien ystäviensä seurassa.

Uusiseelantilainen kirjallisuus on minulle vieras territorio; en muista lukeneeni kuin Janet Framea, joka tosin on melko edustava alkupiste. Randallin teos ei tunnu yhtään vähemmän kirjallisesti kunnianhimoiselta esitykseltä kuin Framen tuotanto, mutta Uuden Seelannin kulttuurin kuvaajana hän oli vaikeammin ymmärrettävä kuin Frame. Molempien teoksiin mahtuu ainakin hulluutta, feminististä kritiikkiä ja upeaa luontokuvausta.

Off topic, vaikutti, että tämä jo repaleinen löytökirja on myös ollut jonkun innokkaan reissaajan repussa tai sitä on luettu innokkaasti jonkun meren rannalla. Ehkä joku reissaaja onkin tuonut sen juuri Kreetalta, eli se on saanut paahtua itse kohteessa. Tänään se paahtui Norrköpingin puistossa, Tampereen Nekalassa, ja on lähdössä pian seuraavalle lukijalleen. Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka ovat olleet turisteina Kreikassa 70-80-luvuilla, sillä teos voi aktivoittaa hauskojakin muistoja.

Ikuinen jäätelökesä

koomson the ice cream girlsDorothy Koomson (s.1971) on ehkä Britannian parhaiten myyvä afrikkalaistaustainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut mitään. Hän on syntynyt Lontoossa, mutta hänen sukujuurensa ovat Ghanassa. Hänen tuotannossaan sekoittuu chicklitin ja dekkarin genret, ja monet teoksista sijoittuvat hänen tämänhetkiseen kotikaupunkiinsa Brightoniin. Hän on julkaissut neljätoista romaania, joista esikoinen, The Cupid Effect, tuli ulos vuonna 2003.

Löysin Koomsonin kuudennen ja ehkä tunnetuimman teoksen The Ice Cream Girls (Sphere, 2010) Kalevan kirkon kierrätyshyllystä. Kirjan kansi näytti hieman lällyltä, ja sen pohjalta odotin jotain sydäntä lämmittävää kertomusta tyttöjen välisestä ystävyydestä. Mutta kyseessä olikin kunnon rikostarina, jota pitäisin enemmän dekkarina kuin chicklit-teoksena. Teos on sovitettu tv-sarjaksi vuonna 2013, mutta siinä sen juonta on muutettu huomattavasti ja sarja on kuvattu Irlannissa, ei alkuperäisessä Brightonissa, jonne tarina sijoittuu.

Teos vetoaa teinitytön vaistoihini täydellisesti, koska siinä kuvataan 1980-luvun loppua kaupungissa, jossa olen ollut viettämässä kesää kielikurssilla. Tutut hoodit, tuttu kielenkäyttö, tuttu teinimuoti, musiikki ja diskurssit herättivät monia ristiriitaisia muistoja. Teos alkaa vuodesta 1986, jolloin Serena Gorringe ja Poppy Carlisle ovat 15-vuotiaita koululaisia. Tummaihoinen Serena käy koulua, jossa äskettäin eronnut historian opettaja Marcus Halnsley vikittelee oppilaitaan. Marcukselle ei kuitenkaan riitä oman koulun oppilaat, vaan hän löytää uhreja myös puistoista. Hän keräilee alaikäisiä ”tyttöystäviä”, eikä häntä arveluta tutustuttaa näitä toisiinsa, jos he sattuvat miehen ovelle samaan aikaan.

Teoksen nykyisyydessä Serena elää suht normaalia (tosin traumatisoitunutta) perhe-elämää hyvin tienaavan lääkärimiehensä kanssa, kun taas Poppy on istunut elinkautista syytettynä Marcuksen murhasta. Keski-iän kynnyksellä Poppy palaa Brightoniin asumaan vanhempiensa luo, mutta uusi alku on hänelle hyvin takkuinen. Serena ja Poppy eivät ole koskaan olleet ystäviä, mutta heitä yhdistää outo side mieheen, joka teki molempien elämästä helvettiä.

Marcuksen murhan jälkeen tyttöjä kutsutaan medioissa ”jäätelötytöiksi”, koska vainajan jäämistöstä löytyy pornahtavia rantakuvia molemmista, missä he nuolevat jäätelötuutteja. Poppy joutuu kantamaan tätä titteliä vankilassa koko tuomionsa ajan. Myös monet miehet muistavat tytöt ulkonäöltä, ja Poppy saa vankilaan perverssiä fanipostia ihailijoiltaan. Serena taas onnistuu maastoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa, mutta mikä on vaikenemisen hinta psyykkisesti?

Kirjan asetelma on toki aika riskialtis, koska tapauksen käsittely voisi johtaa moralismiin aikuisten miesten harrastamasta pedofiliasta. Toki Marcus kuvataan häikäilemättömänä hyväksikäyttäjänä, joka manipuloi uhrejaan myös seksuaalisesti. Mutta kirjassa tutkitaan enemmän nuorten tyttöjen motivaatiota hankkia itselleen poikaystäväksi aikuinen mies ja vielä opettaja. Serenan suhde Marcukseen jatkuu senkin jälkeen, kun hän valmistuu tämän historian kurssilta korkein arvosanoin, kun taas Poppy valitsee opettajan, joka ei opeta hänen koulussaan. Molemmat haluavat olla Marcuksen tyttöystäviä senkin jälkeen, kun täyttävät 16 ja suojaikäraja on ylitetty. Marcus ei voi vikitellä tyttöjä kalliilla treffeillä tai lahjoilla, koska hänen rahansa menevät elatusmaksuihin ja huoltajuuskiistan oikeuskuluihin. Oikeastaan Marcus on opettajana täysi luuseri, joka saa vain lyhyitä sijaisuuksia. Tästä huolimatta miehellä on teinityttöjen edessä statusta, ja ehkä ulkonäöllisiä etuja.

Kirjassa käsitellään myös perhe-elämää ja avioliittoa laajemmin Serenan sukutarinan kautta, ja naispuolisen vangin kotoutumista ja vaikeaa suhdetta aikuisiin vanhempiin Poppyn kautta. Serenan kaksossiskot Faye ja Medina ovat myös kiinnostavia hahmoja omine kriiseineen ja kipupisteineen. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän heidän ”juuristaan”, joista ei nyt kerrota lainkaan – ainoa mustaihoinen hahmo, jonka maahanmuuton historiaa avataan vähän, on Poppyn sellikaveri, jamaikalainen Tina. Etnisyys ei näytä olevan Koomsonille keskeinen teema lainkaan, vaikka kirjoissa näyttää olevan lähes kaikissa afrikkalais- tai karibialaistaustaisia henkilöitä. Toisaalta voi olla hyväkin, että nämä hahmot eivät performoi vahvasti vanhempiensa tai isovanhempiensa lähtömaiden kulttuuria, vaan elävät samanlaista arkea kuin muutkin britit.

Kirja on kielellisesti helppolukuinen, mutta emotionaalisesti vaativa, eikä juonikaan ole mitenkään ennalta-arvattava. Ehkä eniten viime aikoina lukemistani viihdekirjoista Koomsonin tyyli muistuttaa australialaista Liane Moriartya, jonka teoksista olen pitänyt paljon. Ainakaan teoksen asetelma ei ole kulutuskeskeinen, eikä varsinkaan romanttinen, vaikka toinen päähenkilöistä valmistelee vihkivalojen uusimista hienojen kirkkohäiden muodossa. Avioliittojen kulisseissa kolisee, ja poikaystävätkin jatkavat petollisia puuhiaan.

Loistavaa kasarinostalgiaa ja sopivalla tavalla riipivää psykologista kauhua. Jään odottamaan Koomsonin muita teoksia, joita varmasti löytyy edullisina e-kirjoina jostain netin syövereistä. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu, mutta suosittelen niitä myös sellaisille lukijoille, jotka lukevat harvemmin vierailla kielillä.

 

 

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

My big fat communist family

LinderborgÅsa Linderborg (s. 1968) on minulle ennalta tuntematon ruotsalaiskirjailija (ja toimittaja ja historian tutkija), jonka esikoisteoksen Minua ei omista kukaan (LIKE, 2008, suom. Leena Peltomaa) pelastin viime viikolla kierrätyshyllystä. Kirjaa kuvataan jo kannessa ”ruotsalaisen lapsuuskuvauksen klassikoksi” ja kansikuva viittaa syvään 70-lukuun. Kiinnostuin kirjasta siitäkin huolimatta, että se lupasi kertoa alkoholisti-isän kanssa kasvamisesta. Enemmän siinä tosin kiinnosti miehen yksinhuoltajuus aikana, jolloin miespuolisia yksinhuoltajia oli todella vähän.

Teos vie lukijansa Västeråsin teollisuuskaupunkiin, joka elää metallista. Åsan isä on metallikarkurimestari, jonka ammattiylpeys on valtava siitä huolimatta, että hän kokee olevansa tehtaan orja. Hänen kätensä ovat jo kolmikymppisinä kangistuneet lihakoukuiksi, ja hän pystyy rentoutumaan iltaisin vain alkoholin voimalla. Juominen pysyy aisoissa siihen saakka, kun keskiolutta saa ruokakaupoista. Kun oluen myynti kielletään, hän siirtyy kovempiin juomiin ja joutuu asioimaan Bolagetissa ruokatunneillaan.

Åsan äiti on isää koulutetumpi vasemmistoradikaali, joka lähtee toisen miehen matkaan tyttären ollessa viisivuotias. Eron alkuvaiheessa isä ja tytär jäävät kaksistaan, koska äiti ei halua riistää isältä lasta. Sekä isän että äidin suvut asuvat lähellä, ja tukiverkkoa riittää. Teoksen sivuhenkilöt ovatkin mahtavia, ja innostuin enemmän sukutarinasta kuin isän ja tyttären suhteen kuvauksesta. Iso, monikulttuurinen kommunistisuku veti minua puoleensa, ja varsinkin suvun kytkökset Neuvostoliittoon tuntuivat pikanteilta.

Tässä siis kaikki kirjan aikuiset ovat Säpon mustalla listalla, ja varsinkin äidin puolen sukulaisten on vaikeaa saada pysyvää työpaikkaa kontaktiensa vuoksi. Äidin suvun kommunismi on varsin kulturellia, kun taas isän suku edustaa perinteisempää, kotikutoista työväenkulttuuria. Materiaaliset arvot ovat isän suvussa keskeisiä, ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka hyvin he hoitavat talouttaan. Leffe-isä on tällä asteikolla toivoton tapaus, koska hän on juomisensa vuoksi aina veloissa.

Åsan elämässä tapahtuu käänne toisella kymmenellä, kun isän juominen ei enää ole boheemia eikä koomista. Jäin ihmettelemään sitä, kuinka vapaasti isä saa tarinassa jatkaa juopotteluaan – ainoa instanssi, jossa sosiaalitoimi puuttuu kaksikon elämään, on kohdassa, jossa isältä on kahdeksan kuukauden vuokrat maksamatta. Tosin varmasti noihin aikoihin niin Ruotsissa kuin Suomessa riittävän vanhemmuuden kriteerinä on ollut työssäkäynti, eikä huostaanottoja tehty kuin ääritapauksissa.

Linderborg kirjoittaa lapsuudestaan ilman itsesäälin häivääkään. Hän kirjoittaa päihdeongelmasta rehellisesti, tukeutumatta jälkiviisaaseen moralismiin. ”Kurjuuden kuvastoa” hän ei viljele, tässä isä on kova sisustamaan ja laittamaan kotia, vaikka asunnosta ei löydy puhtaita lakanoita. Tyttären hygieniasta huolehtivat lähinnä muut sukulaiset, ja hän käy viikottain tätinsä luona kylpemässä. Lähes kaikki muut lukemani kuvaukset (varsinkin suomalaiset) lapsuudesta alkoholistikodissa ovat olleet traagisia ja täynnä angstia, mutta tässä onnistutaan käsittelemään vaikeaa aihetta myös ilon kautta.

Luulen, että Suomi on ollut paljon konservatiivisempi maa 70-luvulla, ja alkoholin käyttöön on perinteisesti liittynyt kristillistä siveyspuhetta. Linderborgin kirjassa vanhemmat kapinoivat juuri kristillisyyttä vastaan, joten Åsan kiihkeä kommunistiäitikään ei pahemmin ota kantaa eksänsä juomiseen. Kukaan muu suvusta ei ole alkoholisti, eikä isän malli tartu tyttäreenkään.

Kirja on vahvasti yhteiskunnallinen, ja se kuvaa oivasti perinteisten työväenluokkaisten elinkeinojen katoamista. Omalla tavallaan se on myös tribuutti työväenkulttuurille: nakkikioskeille, kotiruoalle, kansansivistykselle, unelmille oikeudenmukaisuudesta. Yhtäkkiä 2000-luvulle tultaessa kaupunkikuvassa dominoivat kalliit lattebaarit, eikä isä-Leffe tiedä, mitä caffe latte on, vaikka heillä on italialaisia sukulaisia. Karvainen Guido-enokaan ei taida tarjota kahvia korkeasta lasista, mutta tuo auton kontissa muita erikoisherkkuja kuten kaktushedelmiä.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi niin asiasisällön kuin taiteellisen toteutuksen suhteen. Kymmenessä vuodessa kirjassa esitetty yhteiskunnallinen kritiikki ei ole millään muotoa vanhentunut, ja uskon teoksen puhuttelevan varsinkin kaikkia, jotka ovat eläneet 1970-80-luvuilla. Toki kirjassa on paljon Ruotsi-spesifejä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä avaudu, ellei ole maassa asunut.