Työmiehistä ja taivaanrannanmaalareista

Sain Gummerukselta joulutervehdyksenä kevään uutuusromaanin ennakkokappaleen. Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018) on odottanut arviotaan jo kolme viikkoa, koska teoksen virallinen julkaisupäivä on tänään. On ilo päästä arvioimaan tuoretta kirjaa, varsinkin, kun se on taidokkaasti kirjoitettu ja yllätyksellinen.

En olisi tätä kirjaa välttämättä itse löytänyt ilman kustantajan vinkkausta. Pohjoinen teema toki kiinnostaa, mutta toisen maailmansodan saksalaishaamut alkavat minulla olla jo hieman koluttu luu. Joillekin muille, varsinkin niille, joita Saksaan kohdistuva sukututkimus omakohtaisesti koskettaa, kiinnostus voi olla elävämpi. Romaanissa siis keski-ikäinen perhostutkija Max etsii isää 1980-luvun alkupuolella.

Isän etsintä tulee Maxille ajankohtaisesti vasta Silvia-äidin kuoltua. Max ja Silvia ovat olleet vähäpuheinen kaksikko, eikä äidin tunteet poikaa kohtaan ole aina olleet pelkästään rakkaudelliset. Max luulee saksalaisen isän kuolleen Lapin sodassa, tai näin viralliset tiedostot hänelle kertovat. Oulun maakunta-arkistosta löytyy kuitenkin ristiriitaisia tiedon murusia, jotka johtavat Maxin matkalle kohti syvempää itsetuntemusta. Hampurista hän löytää oletetun setänsä Viktor Stanislauksen, joka on ainoa elossa oleva henkilö, joka voi raottaa sota-aikaista mysteeriä.

Teos on rakennettu kolmentoista sinfonian ympärille, joista osa on tietoisen riitasointuisia ja tuskaisia. Maxin aikuinen elämäkään ei kulje yhteiskunnan oletetun käsikirjoituksen mukaan, vaan hänen uransa perhostutkijana näyttää lopun merkkejä. Ainoa toivon pilkahdus löytyy suhteesta teini-ikäiseen tyttäreen, joka edelleen suostuu tapaamaan yksinäistä ja erakoitumiseen taipuvaista isäänsä, vaikka tämä unohtuukin kuolleiden perhostenraatojen maailmaan.

Teos on äärimmäisen tiivis, runollinen ja umpimielinen. Ahokumpu ei ainakaan sorru päähenkilöidensä minimalistisen tunneilmaisun selittelyyn, vaan näyttää näiden sodan haavoittamien ihmisten rajallisuuden kaikessa raadollisuudessaan. Rajat ja puutteet periytyvät kolmanteen polveen, mutta isän ja tyttären suhteessa on kenties mahdollisuus avata menneisyyden kipeitä kysymyksiä.

Pidin paljon kirjan kuvitteellisista sukututkimuksellisista ”aineistoista” ja ylipäänsä sukututkimusteemasta. Kirjassa onnistuttiin lopulta löytämään isä, mutta Maxin puhumattoman äidin tarina jäi edelleen suureksi kysymysmerkiksi. Silvian sotavamma vaikutti suuremmalta kuin Stanislauksen veljesten, ja hänen suomalainen sukutaustansa jäi kokonaan penkomatta. Lukija sai vain tietää, että hänen lappilaiset sukulaisensa häpesivät sakemannin poikaa. Toista isäehdokkaista, sitä työteliäämpää, Silvia käyttää kotipuolessa näytillä, mutta eksentristä muusikkoa ei parane uskovaisille vanhemmille esitellä. Yksinäinen äiti päättää paeta etelään, jotta pääsisi suvun langettamasta häpeäleimasta.

Esikoisteokseksi romaani vaikutti poikkeuksellisen kypsältä ja loppuun asti viilatulta, ja uskon sen saavan paljon positiivista huomiota kielen taitavuuden ja kuvauksen tarkkuuden vuoksi. Itse pidin kirjassa eniten juuri kielestä ja tunnelmista, mutta koin henkilöhahmojen emotionaalisen kylmyyden tai niukkuuden paikoitellen raskaaksi ja tietynlaisia Suomi-kliseitä toistavaksi. Saksa-kliseistä en osaa sanoa, mutta ainakin Ahokumpu osaa näyttää tavallisen natsisotilaan sielunelämän ja haavoittuvaisuuden aivan suvereenisti. Samalla herää kysymys, kuinka paljon ylipäänsä sota-ajan arkistoihin voi luottaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: ”Vuonna 2018 julkaistu kirja.”

 

Mainokset

Kun Emily Dickinson addiktoituu kimchiin

JaanLuoksesiKorealaisen Kyung-sook Shinin (s. 1963) ensimmäinen suomennettu teos Pidä huolta äidistä (Into, 2015) on ollut suosittu teos, ja kirjailija on käynyt Suomessa sitä markkinoimassa kääntäjänsä seurassa. Pidin teosta viime vuoden vahvimpana lukukokemuksena, koska se yllätti niin totaalisesti kieleltään ja näkökulman valinnaltaan.
Siksi uusi suomennettu teos Jään luoksesi (Into, 2017, suom. Taru Salminen) innosti, kuumotti ja jopa arvelutti, koska pelkäsin sen jäävän edeltäjänsä varjoon. Teoksen jälkisanoista voi myös lukea kirjailijan matkoista Suomeen ja kiinnostuksesta meidän kulttuuriimme. Myös se, että Taru Salminen pystyy suomentamaan teoksia suoraan alkukielestä, tekee minuun suuren vaikutuksen. Kirja kisaakin tänä vuonna käännöskirjallisuuden Jarl Helleman-palkinnosta.

Blogissani olen kiinnittänyt liian vähän huomiota kääntäjiin ja käännöksiin – johtuen laiskuudesta. Voisin kai itsekin toimia englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjänä, ja yleensä kiinnitän huomiota hätäisiin käännöksiin, tai kulttuurisiin väärinymmärryksiin silloin, kun kääntäjä ei selvästikään tunne teoksen paikallista kontekstia. Näistä en yleensä raportoi, vaan totean, että teos olisi ollut parempi lukea alkukielellä.

Yleensä käännöskukkasia olen löytänyt vain englannista käännetyistä postkoloniaaleista romaaneista, tyyliin eteläaasialaisista ja länsiafrikkalaisista – maiden, joiden kielenkäyttöön olen itse hyvin kotoutunut. Näihinkin usein vaikuttaa eniten kustannusmaailman kiivas tahti. Ja varmasti kaikki kääntäjät saavat töitä, joiden konteksteista he eivät ole yhtä innoissaan kuin toisista – erikoisiin murteisiin on tutustuttava nojatuolista käsin, eikä kaikkiin ongelmiin voi kilauttaa kaverilta apua.

Käännöksiä on helppo dissata, mutta niiden onnistuneisuudesta ei aina muisteta antaa palautetta. No, sanottakoon, että Kyung-sook Shinin teosten suomennokset toimivat ilmiömäisesti. Tosin minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä arvioida niitä, muuten kuin kielen sujuvuuden näkökulmasta.

Teoksessa eletään 1980-luvun demokratisoitumiskehitystä ja opiskelijamellakoiden aikaa Soulissa. Nuoret rakastavaiset Yeong Yun (nainen) ja Myeoung-Seo (mies) opiskelevat taideyliopistossa, ja avustavat kirjallisuuden professoria kirjoittamaan puhtaaksi luentojaan. Yeong Yun on vasta menettänyt äitinsä, ja matkat kotikaupunkiin leski-isää lohduttamaan ovat surumielisiä. Hyvin ei mene rikkaalla Mirullakaan, vaikka hänen isänsä on ostanut sisaruksille oman talon opiskeluja tukemaan. Yeong Yun asuukin aikansa Mirun talossa, jonka keskipisteenä on Emily-kissa. Kaveriporukka palvoo kissaa ja Emily Dickinsonia samalla intensiteetillä, ja muutenkin länsimaisen kirjallisuuden klassikoilla on suuri rooli juonen kehittelyssä.

Jään luoksesi on tematiikaltaan laajempi ja Korean historian kannalta merkittävämpi teos kuin Pidä huolta äidistä, ja vaatii lukijalta perehtymistä maan lähihistoriaan. Nuoria kuolee ja katoaa traagisissa ja epäilyttävissä oloissa, niin yliopistolla kuin armeijassa, ja professorit eroavat viroistaan osoittaakseen solidaarisuutta erotettuja kollegoita kohtaan. Opiskelu ei tunnu oikein kenestäkään fiksulta sijoitukselta tulevaisuuteen. Yeong Yunille kaikki olennainen tapahtuu kirjojen välityksellä, kun taas Miru elää neuroottisten ruokapäiväkirjojensa kautta. Ystävyys on kattavampi teema kuin romanttinen rakkaus, ja kuten arvata saattaa, siihen liittyy suurta surua ja myös mielenterveyden horjumista.

Eniten pidin teoksen hengellisestä ulottuvuudesta, mikä vakuutti enemmän kuin poliittinen. Emily-kissan lisäksi keskeinen myyttinen hahmo on matkalaisten suojelupyhimys Kristoforos, hän jonka uskotaan kantaneen Jeesus-vauvan virran yli valtavilla käsivarsillaan. Kumma kyllä, olin itsekin kirjoittamassa romaania (paperittomista siirtolaisista) kymmenen vuotta sitten, jossa Kristoforos oli keskiössä, mutta se jäi kesken. Kirjaa lukiessa tuli läpivalaiseva olo oman sielunelämän ja hengellisen polun suhteen. Kristinuskon leviäminen Aasiassa ja aasialaisten kristittyjen uudelleentulkinnat eurooppalaisista pyhimystaruista ovat tässä se postkoloniaali sivujuoni, joka alkoi kovasti kutkuttaa.

Teoksessa on kylpyläkohtaus, joka kauneudessaan herättää hillittömän matkakuumeen. Toki myös ruoalla on keskeinen merkitys lumon luojana, ja nämä opiskelijat syövät varmasti keskivertokorealaista opiskelijaa monipuolisemmin. Meren eläviin kulutetaan suuria summia rahaa, ja sinitaskurapujen keittämisestä lukija saa hyviä vinkkejä.

Minun täytyy lukea tämä teos uudestaan, koska ensi lukukerralla en malttanut avata muutamaa historiallista solmua, jotka olisivat auttaneet kontekstin ymmärtämisessä. Toki ystävyyden ja rakkauden kuvauksena teos on täysin ymmärrettävä niillekin, jotka eivät Korean historiaa hyvin tunne. Tässä teoksessa ei ehkä ollut niin eksoottista poljentaa kuin oli edeltäjässään – en kokenut joka sivulla, että lukisin romaania ”vieraasta kulttuurista”, vaan globaalisti jaetuista teemoista. Tässä kuvattu poliittinen epävakaus kun voisi hyvin olla suomalaista todellisuutta pian, ja koulutusjärjestelmänkin voi tehokkaasti saada murtumaan yhden hallituskauden aikana.

On noloa tunnustaa, että Kyung-sook Shin on ainoa eteläkorealainen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut – tai viime vuosikymmenellä luin toisen naiskirjailijan englanninnoksen, mutta en edes teoksen nimeä muista. Olen jopa lukenut Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjallisuutta enemmän kuin Etelä-Koreaa, mutta vastikään suomennettu Bandin Syytös (harvinainen p-korealainen kaunokirjallinen teos) jäi minulta kesken – oli liian rankkaa kamaa, sielu ei sietänyt lukea.

Kenelle erityisesti kirjaa suosittelisin? Nuorille aikuisille, niille, jotka ovat olleet nuoria 1980-luvulla, niille, jotka rakastavat runsaita kirjallisuusviitteitä romaaneissa, kissojen ystäville, kulinaristeille, älykkään romantiikan etsijöille.

Lämmin kiitos Into-kustantamolle arvostelukappaleesta. On kunniatehtävä toimia tämän teoksen suosittelijana ja kulttuurivälittäjänä. Japanilaista tai kiinalaista kirjallisuutta ei ehkä enää tarvitse samalla tavalla ¨viedä¨, mutta korealainen kirjallisuus tarvitsee saman noston kuin vietnamilainen, thaimaalainen tai mongolialainen.

Tokion raivokkaista rakastajista

Alan BrownLoppuvuodesta vahva aikomukseni on lukea kaikkea muuta kuin kotimaista proosaa, ja varsinkin aasialaista tai Aasiaa käsitelevää kirjallisuutta näyttää listalleni kertyneen. ”Tyynykirjanani” on jo muutaman viikon ollut amerikkalaisen Alan Brownin Audrey Hepburn’s Neck (Sceptre, 1996), joka on ilmeisesti aikanaan herättänyt samanmoista ihastusta kuin Sophia Coppolan elokuva Lost in Translation.
Kirja kiinnosti minua houkuttelevan nimensä lisäksi siksikin, että satuin käymään Japanissa teoksen julkaisuvuonna. Olen silloin ollut nuori aikuinen ja tavannut reissullani hyvin samantyyppisiä henkilöitä kuin mitä teoksessa kuvataan. Teos sijoittuu ajallisesti 1980-90-lukujen vaihteeseen, ainakin keisari Hirohiton kuolemaa odotetaan vuonna 1989, ja päähenkilön kasvutarina sijoittuu tätä seuraaviin vuosiin. Faksit pärisevät ja maassa velloo hysteria ulkomaalaisten mahdollisesti levittämästä AIDS:ista.
Teoksen päähenkilö Toshi on nuori mangataiteilija, jolla menee kivasti pääkaupungissa, vaikka hän tuleekin Hokkaidolta ja on kaupunkiin tullessaan kaikkea muuta kuin kosmopoliitti. Toshilla on fiksaatio amerikkalaisiin tyttöystäviin, joita hän bongailee englannin kielikoulusta ja trendiravintoloista. Audrey Hepburn on hänen lapsuutensa suurin idoli, ja hän on onnistunut saamaan tämän valokuvan nimikirjoituksella. Tokiossa asuu myös lauma amerikkalaisia naisia, jotka pysyvät maassa lähinnä seksisuhteiden vuoksi.

Toshin suhde kielikoulun Jane-opettajaan on jo alusta saakka toksinen, vaikka vaarallista elämää elävä nainen kiehtookin nuorta miestä eroottisesti. Janesta on myös huomattavan vaikea päästä eroon miljoonakaupungissakin. Naisen punaiset kirjekuoret, joita hän käy tuomassa poikaystävänsä ovelle treffien välissä, kertovat pelottavasta ripustautumisesta. Ulkomaalaisena, hyvin tienaavana ekspatriaattina hän voi jatkaa mielipuolista käytöstään ilman, että mikään taho hänestä huolestuisi.

Homoseksuaalisuus on myös vahva teema romaanissa, sillä Toshia piirittävät myös amerikkalaiset miehet. Hänen paras ystävänsä Paul on amerikkalainen homo, joka on aina ollut rakastunut häneen, mikä luo ystävyyteen jännitteitä.

Teoksen Hokkaido-ulottuvuus kiinnosti minua enemmän kuin Tokion pintaliitopiirit. Toshin perhetausta on rikkonainen ja täynnä kiperiä salaisuuksia – toisen maailmansodan kauhuja teoksessa eletään uudelleen koskettavalla ja yllättävällä tavalla. Nuorelle miehelle on lapsesta saakka kerrottu, ettei perheellä ole sukulaisia, koska kaikki kuolivat Nagasakin pommituksessa, ja sen vuoksi vanhemmat lähtivät pohjoiseen suremaan kohtalojaan. Tämä on kuitenkin peitetarina, jonka alta paljastuu jotain paljon kipeämpää. Toshin identiteetti saa merkittäviä päivityksiä isän kuoleman jälkeen, samalla kun maassa jyrää aggressiivinen uusnationalistinen liikehdintä.

Japanilaisten vierauden pelolle ja samanaikaiselle amerikkalaisuuden palvonnalle kirjassa nauretaan, mutta samalla amerikkalaiset tekevät itsestään tahattomia tai tahallisia pellejä. Ehkä gaijin-komiikka on teoksessa liioitellun stereotyyppistä, mutta juoni on täynnä absurdeja ja erikoisia käänteitä, jotka eivät kaikki selity kulttuurieroilla.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei japanilaista elämäntapaa idealisoida tai estetisoida liikaa. Alan Brownilla on sopiva ”jalat maassa”-asenne maahan, jossa hän on toiminut toimittajana vuosikausia teosta kirjoittaessaan. Tyylillisesti journalistinen ote näkyy tekstissä helppolukuisuutena ja päivänpolittisten asioiden jatkuvana esiinnostamisena – välillä tuntui, että luin enemmän matkakirjaa kuin romaania. Tämä sekaannus ei kuitenkaan haitannut siksi, että teoksen juoni oli niin vahva.
Tämäntyyppisiä ulkomaalaisten kirjailijoiden Japani-teoksia löytyy ympäri maailmaa. Maahan on varsin seksikäs elokuvien ja romaanien kohde, ja myös suomalaiset kirjoittavat paljon Japanista. Suomalaisissa Japani-kuvauksissa korostuu usein vahvasti rakkaus maan estetiikkaan tai henkinen etsintä (ks. esim. Miia Kankimäen ja Kaija Juurikkalan teokset). Itse olen ollut nuoresta saakka kiinnostunut ehkä enemmän nykykulttuurin, pop-kulttuurin ja nuorisokulttuurien kuvauksista – zenbuddhalaisuus, teeseremoniat, geishakulttuuri ja muut perinneaiheet kiinnostavat minua vain turismin tasolla.

Tämä oli hauska aikamatka 80-90-luvuille, joka ehkä avautuu parhaiten lukijoille, jotka ovat olleet nuoria tuohon aikaan. Kirja varmasti ilahduttaa myös vanhojen Hollywood-elokuvien ystäviä, sillä onhan niiden katsominen kaukaisessa Hokkaidon peräkylässä jotenkin jännittävämpää kuin kalifornialaisessa drive-in-elokuvateatterissa.

Miiran uudet kuulumiset

MiiraEija Hetekivi Olssonin toinen romaani Miira (S&S 2017, suom. Outi Menna) jatkaa esikoisromaanin Tämä ei ole lasten maa (2013) tarinaa, jossa tapaamme 16-vuotiaan göteborgilaisen teinininjamme matkalla kohti lukiota.

Teos kartoittaa Miiran vauhdikasta elämää 80-90-lukujen vaihteessa, jolloin luokkaerot ovat vahvasti polarisoitumassa Ruotsissa. Miiran haaveena on opiskella aivokirurgiksi, ja hakee sen vuoksi luonnontieteelliseen lukioon, mutta ei kestä sen snobimenoa paria viikkoa pidempään. Hän on opiskellut ulkoa neurologian oppikirjan, mutta tämä teos ei pitkään toimi pääsylippuna ulos lähiöstä. Alkaa sekalaisten hanttihommien kausi, jolloin Miira oppii kaiken juoppokämppien kuolinsiivouksista ja alemman luokan ravintoloiden kirjoittamattomista säännöistä.

Hetekivi Olsson pysyy uskollisena työväenluokkaisuuden ja maahanmuuttajaruotsin teemoille, ja kyseessä on kai kasvukertomus, mutta Miiran ”ninja-asenne” on periaatteessa sama kautta näiden kahden romaanin niin, ettei hän ole kovin valmis kohtaamaan muuta maailmaa kuin kaltaisiaan lähiöiden kovaonnisia sieluja. Sisimmissään hän on tiedonhaluinen nörtti, jolla mahdollisesti on itselläänkin neuroepätyypillisiä piirteitä. Miira ei puhu suomea eikä ruotsia vaan miiraa, ja hänen kielessään toistuvat itsekeksimät termit kuten sosiaalitapausmetsä. Hän on älykäs, herkkä kovis, jolla on tunne-elämän kehityksessä merkittäviä viiveitä, ja hän käyttäytyy vielä 16-17-vuotiaana paikoitellen kuin lapset.

Miira saattaa aueta raikkaampana niille, jotka eivät ole lukeneet esikoisromaania. Esimerkiksi Miiran vanhempien tila pysyy tässä aivan samana kuin ennen, eikä äidin siivous- ja käsityövimman analyysissa ole enää mitään uutta. Suomi on edelleen nolo menneisyyden maa, jossa kuunnellaan Viktor Ällö Klimenkoa ja luetaan Kalle Päätaloa, eivätkä vanhemmat pääse noista jäänteistä eroon ravistelemallakaan.

Miiran suhde 26-vuotiaan kuvismaikan Janin kanssa on tässä ehkä se ”koukku”, joka saattaa hätkähdyttää tämän päivän lastensuojelullisesta näkökulmasta: vaikka seksin suojaikä on tainnut Ruotsissakin olla 16, opettajan ja kohta entisen oppilaan seksisuhde ja yhteen muuttaminen olisi varmasti näinä päivinä vaikea paikka vanhemmille. Tässä taas työväenluokkaista lähiötyttöä pidetään jo 16-vuotiaana aikuisena naisena, jonka osana on jatkaa rappusiivoojan työtä ja lisääntyä varhain.

Kirjaa suosittelen kaikille 70-luvun alkupuolella syntyneille, monikulttuurisuuden tutkijoille ja erilaisten tyttökirjojen ystäville. Vetävän tyylinsä vuoksi teos voisi mennä nuortenkirjastakin, vaikka tässä kuvataan nykynuorten vanhempien kultaista aikaa. Teoksessa on varsinkin tuohon siivoojan ammattiin liittyviä kohtia, jotka eivät sovellu kaikista herkimmille. Ruumiin nesteistä, kaasuista ja muista eritteistä kerrotaan pidäkkeettömästi, ja seksuaalisuuden kuvaukset ovat räväköitä.

Tunnistan itseni tästä teoksesta täysin, sillä olin lukioikäisenä tanttakäsilaukkuja suosiva kahvittelija. Vaikka minulla ei ollut kuutta hevosta enkä tullut rikkaasta perheestä, tässä kuvattu porvarillinen nousukkuus kuului elämääni enkä ollut kykenevä suhtautumaan siihen itsekriittisesti. Ja varmasti myös omasta koulustani putosi monia Miiran kaltaisia nuoria naisia hanttihommiin – tosin Suomessa nuorille riitti tuolloin aivan oikeita töitä, ja moni Siwan kassalla rahaa tienannut saattoi vielä sen jälkeen päätyä aikuislukioon. Aikuislukio on tässäkin haaveena ja tavoitteena. Onneksi niitä edelleen on, ja onneksi elämme nyt yhteiskunnassa, jossa ehkä on hieman enemmän ymmärrystä nuorten polkujen eriaikaisuudelle.

Jos sarja jatkuu vielä kolmannella teoksella, silloin Hetekivi Olssonin kerronta alkaa mennä päätalomaisen arkirealismin puolelle. Ja vaikka pidän Miirasta henkilöhahmona kovasti, ehkä kirjailijan kehityksen kannalta olisi välillä hyvä kirjoittaa muustakin kuin omaa kokemusta ja identiteettiä lähellä olevasta tematiikasta.

Toisenlainen toiviomatka

IMG_1730Sain Omppu Martinin blogista kimmokkeen lukea Annika Idströmiä (1947-2011), kirjailijaa, joka teki minuun nuorena vaikutuksen. Olen ollut 13-vuotias, kun luin Veljeni Sebastianin (1985), ja näin jälkeenpäin katsottuna tuntuu, että tulipa luettua nuorelle mielelle todella rankkaa kamaa. Kirjeitä Trinidadiin (1989) olen myös lukenut sen julkaisuvuonna, ja muistelen, että siitä puhuttiin ainakin lukion äidinkielen tunnilla.  Koska en kuitenkaan muistanut teoksesta paljoa, päätin lukea sen uudestaan YLE:n Suomi 100-kirjahankkeen tiimoilta.

Romaanilla on ensinnäkin todella houkutteleva nimi, vaikka se ei Karibianmeren tunnelmista kerrokaan. Siinä onnettoman oloinen perhe matkustaa ensimmäiselle yhteiselle etelänlomalleen Israeliin, Harrasmatkojen kiertueelle, jossa vieraillaan kaikissa keskeisissä Raamatun kohteissa. Tunnelma reissussa on yllättävän riehakas, ja varsinkin perheen äiti Elisabet lankeaa vieraaseen lihaan.

Päähenkilö romaanissa on Elisabetin aviomies, verovirkailija-Seppo, joka on jokseenkin vieraantunut vaimostaan ja vammaisesta tyttärestään Ursulasta. Elisabet on ollut kotiäitinä Ursulan syntymästä saakka, ja on syvästi uskossa. Seppo ei ole uskossa, mutta suhtautuu vaimonsa uskonnollisiin harrastuksiin avomielisesti. Seksuaalisesti pari ei ole samoilla aaltopituuksilla, ja Elisabetillä on taipumus nöyryyttää miestään julmalla tavalla. Tosin on Sepolla naisrintamalla omat varaventtiilinsä veroviraston asiakkaissa ja työntekijöissä.

Purkaakseen matkan aiheuttamia paineita Seppo kirjoittaa kirjeitä omalääkärilleen ja matkanjohtajalle. Matkan päätyttyä traagisiin tunnelmiin Seppo löytää myös kotoaan tyttärensä Ursulan tietokoneelle tallentamat kirjeet, jotka toimivat omanlaisenaan avunhuutona. Tietokoneiden tuloa tässä ihmetellään, ja Seppo on teknologian edelläkävijä.

Luin tätä kirjaa varmasti eri tavalla nyt kuin nuorena. Nuorena en ainakaan ollut pätkääkään kiinnostunut Israelista, joten kuvaukset Raamatun kertomusten tapahtumapaikoista eivät kolahtaneet. Nyt taas juuri matkan kuvaus ja Sepon piikikkäät havainnot kanssamatkustajiensa käytöksestä naurattivat. Toisella lukukerralla tämä tuntui varmaan koomisemmalta teokselta kuin nuorena luettuna, jolloin pariskunnan tunkkainen avioliitto ja seksuaalinen valtapeli ahdistivat.

Idström kuuluu joukkoon kirjailijoita, joita alettiin 80-luvulla kutsua ”pahan koulukunnaksi”. Tämän ryhmän teoksissa korostuivat dysfunktionaaliset perheet, ihmisen eläimellisyys, taipumus insestiin ja muut seksuaalista perää olevat traumat. Kirjeitä Trinidadiin ei kuvaa insestiä kuin hatarasti (viitaten Elisabetin ja tämän isän raisuihin leikkeihin saunassa), mutta on siinä kristillisen avioseksin kuvauskin aika roisia. Huomio kiinnittyy myös vammaisen tyttären ruumiiseen, sen kontrolloimattomiin toimintoihin ja ääniin tavalla, jota joku voisi näinä päivinä pitää poliittisesti epäkorrektina tai sopimattomana.

Eniten pidin kirjassa kielestä ja tarinankerronnan soljuvuudesta. Idströmin teksti on herkullisen vetävää silloinkin, kun hän kuvaa merihakalaisen veroviraston arkea. Seppo Siren henkilönä jää kuitenkin kaikista virheistään ja nurkkakuntaisuudestaan valon puolelle; hän ei edusta käsittämätöntä pahaa, vaikka omaa satunnaisia pahoja ajatuksia kanssaihmisistään.

Teoksessa on aivan mahtava kasarikansi, joka tosiaan muistuttaa tuon ajan verovirastojen kylmän persoonatonta seinätaidetta. Tosin tuohon aikaan puolessa kirjan kansista oli tuon tyyppinen, melkein identtinen kuvitus.

IMG_1731Tämä oli Kirjojen Suomi-hankkeesta ensimmäinen lukemani teos. Olen ihaillut tuota sadan teoksen listaa, ja ruksannut aiemmin lukemia teoksia parisenkymmentä. Moni ilmiselvä täsmäteos tosin on edelleen lukematta tai kesken. Sinuhe egyptiläisen kuuntelemisessa olen edelleen puolessavälissä ja ensimmäinen Harjunpääni on maannut lappeellaan kesästä saakka. Myöhässä olen tämän lukuhaasteen vuoksi siksi, etten osannut kirjautua sen e-kirjastoon ennen tätä päivää.

Muistutuksena siis vielä, että hankkeen 100 teosta on ilmaiseksi ladattavina Ellibs-lukuohjelman kautta Kansalliskirjaston verkkosivuilla.

 

Syvää ekologiaa Dolomiiteillä

IMG_1714Välillä on terveellistä lukea elämäntyyleistä ja harrastuksista, joihin itse ei kykene. Kuten vuoristokiipeilystä, meditaatiosta ja luomuviljelystä. Ja valloittamattomista vuorenhuipuista.

Italialainen Paolo Cognetti kertoo romaanissaan Kahdeksan vuorta (Bazar, 2017, suom. Lotta Toivanen) milanolaisesta perheestä, jonka kaikki lomat kuluvat Dolomiiteillä, Italian Alpeilla, vuoristokylässä nimeltä Grana. Perheen pojan Pietron ollessa 11-vuotias kylästä tulee heidän pysyvä tukikohtansa, ja he oppivat tuntemaan kylän neljäätoista asukasta. Pietro ystävystyy ikätoverinsa, paikallisen paimenpojan Brunon kanssa, jonka umpimielinen suku on aina asunut kylässä.

Pietro viettää kylässä nuoruutensa kesät, mutta katoaa maailmalle tekemään dokumenttielokuvia vajaaksi viideksitoista vuodeksi. Isänsä kuoltua hän päättää palata tämän lempimaisemiin, jonne tällä oli suunnitteilla oman talon rakennus. Hän kohtaa Brunon uudelleen, ja kaksikko jatkaa taloprojektia vuoren rinteessä, jonne ei pääse autolla. Bruno leiriytyy kesäksi rinteeseen ja Pietro raahaa laakson kylästä rakennustarvikkeita muulin selässä rakennusmestarin apumiehenä. Talon valmistuttua Pietro päättää omistaa sen yhdessä vähäpuheisen lapsuudenystävänsä kanssa.

Bruno on Villimies ja ”viimeinen vuoristolainen”, joka ei suuremmin kaipaa maailmalle. Hän on välivuodet elättänyt itseään rakennusmiehenä ja muurarina, mutta kaipaa paimentolaisen elämäntapaa, joka juoksee hänen verenperinnössään. Juustojen valmistaminen on ainoa elinkeino, joka saattaisi elättää häntä ja tuoretta perhettään. Brunolle elämäntapa ei ole hipsterin märkä uni, eikä hänen sanastoonsa kuulu termi ”luomu”. Oikeastaan hän ei tunne muuta tapaa elää, vaikka on käynyt kerran kaljalla Milanossa ja toisen kerran nukkumassa yön autossaan Genovassa meren rannalla.

Kertomus miesten ystävyydestä kietoutuu yhteen Pietron suvun tarinan kanssa. Pienen perheen intohimoinen omistautuminen kiipeilyharrastukselle on kiinnostavaa, kasvavasta nuoresta myös rasittavaa. Päähenkilö on tarinassa samana vuonna syntynyt kuin itse olen, enkä tuntenut Suomessa lähipiiristäni ketään, joka olisi viettänyt kesiään vastaavassa askeesissa kuin henkilöt tässä teoksessa. Varmasti teoksessa kuvattu reipas ulkoilmamyrkytys on myös keskivertoitalialaisesta lukijasta eksoottista.

Teos on saanut kirjallisuuspalkintoja Italiassa ja käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Varmasti teos ihastuttaa myös meitä urbaanien mukavuuksien ystäviä, tai ehkä juuri meitä. Minusta tässä oli jotain upeaa ajattomuutta, ja tavallaan Granan kylä myös leijui jossain omassa tyhjiössään, paikattomuudessa. En sanoisi, että paikka vaikutti kulttuurittomalta, mutta sen syrjäisyys sai sen tuntumaan paikalta, joka olisi helposti siirrettävissä toiselle mantereelle.

Teoksen nimi viittaa Nepalin buddhalaisten munkkien viisauteen mandaloista. Pietro pääsee tässä vertailemaan Dolomiittien kansan viisauksia Annapurnan rinteiden viisauksiin, mutta valitettavasti Nepal-osio jää ohueksi. Tarinan kannalta se luo tarvittavaa välimatkaa, mutta ei ole päähenkilölle järisyttävä kokemus. Arvostin kuitenkin sitä, ettei buddhalaisesta filosofiasta tai meditaatiosta luoda mitään coelhomaisia sitaatteja. Teksti sinänsä on hyvin meditatiivista, mutta sen viisaus avautuu tekemisen kautta.

Luin tätä enemmän matkakirjana kuin romaanina, mutta tämä on fiktiivinen teos kauttaaltaan. Cognetti ei ole Pietro, hän on päähenkilöitä jonkun vuoden nuorempi ja on saanut inspiraation teokseen ystävältään kuullusta tarinasta. Italialaisen elämänmenon kuvauksena teos yllättää, sillä en ainakaan itse osannut kuvitella Pohjois-Italiaan tässä kuvattua niukkuutta. Myös tämän vuosikymmenen talouslaman seurauksia puidaan pienen ihmisen näkökulmasta rehellisesti ja monisyisesti.

Kirja on kaikessa arkisuudessaan mieleenpainuva ja onnistunut siksi, ettei siinä kuvattua ystävyyttä glorifioida ylisanoin. Siihen mahtuu surua ja menetystä, mutta tunteissa ei vellota liikaa. Vuorikiipeilystäkään ei rakenneta huikeaa sankarimytologiaa, vaan eri ihmisten fyysiset rajat tulevat vastaan realistisesti.

Oli myös kiinnostavaa kurkistaa muinaiseen historiaan, jolloin 3-4 kilometrissä on viljelty siksi, että vuorille pakeni kansaa, jotka eivät sopineet laaksojen ”sivistyksen” järjestelmään. Tiedän Italian laaksoista aika paljon, mutta Alppien historiasta kovin vähän. Tämä teos siis avasi ikkunan muinaisiin maisemiin ja outoon kieleen, jota harva enää tunnistaa tai osaa.

 

 

Kun Barbie teki luostarilupauksen

IMG_1697”Kävi sitten niin, että kaupungin puutarhan tukityöllistetty Tytti Paskari ei jaksanut kuunnella kasteluohjeita loppuun saakka, vaan päätti kastella itkusammion vedellä kaikki kaupungin kasvit, mukaan lukien vihannesmaan.”

Näin kertoo tuore esikoiskirjailija Annastiina Storm suruihin hukkuvasta perheestä romaanissa Me täytytään valosta (S&S, 2017). Kirjassa matkataan 1970-80-luvuille työväenluokkaiseen maakuntamaisemaan, jossa tavallisen ydinperheen lapset Silja ja Santtu yrittävät jäsentää huojuvaa maailmaansa.

Silja on jo koululainen ja Santtu eskarilainen. Isosiskon käydessä tanhuharkoissa Santtu joutuu odottamaan tätä yksin kirjaston kahvilassa sillä aikaa, kun isä asioi musaosastolla. Isän pärjäämisestä lasten kanssa ollaan monta mieltä: äiti ei haluaisi jättää heitä isän kanssa yksin, mutta mummin mielestä jokaisen perheen on kannettava ristinsä. Isän vastuu lapsista kasvaa, kun äiti saa keskenmenon ja joutuu siitä johtuvan masennuksen vuoksi sairaalaan.

Isovanhempien maailmaa leimaa vahva uskonnollisuus. Mummi puhuu kielillä ja koittaa paikata lastenlastensa käymätöntä pyhäkoulua kotikonstein. Välillä vieraillaan lasten äidin ja Mervi-tädin nuoruudessa, jossa syntiä oli kaikki muu kuin kirkossa käynti, mutta uskonnolliset viitteet ovat (tahallisesti?) sekavia. Mummi osoittaa kiinnostusta ainakin ortodoksisuuteen ja helluntailaisuuteen, mutta paikallisen seurakunnan jähmeä järjestys ja käyttäytymissäännöt vaikuttavat luterilaiselta. Siljan Barbiesta tulee nunna, jota Ken käy edelleen uskollisesti tervehtimässä luostarissa.

Barbileikit, sadut ja lasten itse keksimät lorut valaisevat muuten arkista, melankolista ja paikoitellen synkän raivokastakin kerrontaa. Vanhempien ero lymyää horisontissa, mutta äidin voimat eivät tunnu riittävän edes eroamiseen. Juonellisesti kirjan tarina on todennäköisesti puolen tuon ajan suomalaisten perheiden hajoamistarina. Mies on väkivaltainen ja viinaan menevä. Nainen kokee olonsa alistetuksi ja ahdistetuksi nyrkin ja hellan väliin. Kiinnostavat nyanssit ovat tässä teoksessa kaikkialla muualla kuin juonessa, josta voisi jopa kysyä, miksi kirja on kirjoitettu.

Samastumispintaa lasten tarinaan löytävät varmasti kaikki tuona aikana eläneet kulttuurisista nyansseista. Jugurttipurkkipuhelimet pirisevät kuumina, ja synttärilahjaksi tyttölapsi voi saada ristipistotyön. Virve Rosti tuo ankeaan tupaan elämisen makua, ja Mervi-tädin miehenmetsästystä tahdittaa Besame mucho. 

Stormin tyyli on niin vihjaavaa ja reikäistä, että lukija saattaa kokea hämmennystä lankojen punojana. Pyrkimys minimalistiseen kerrontaan on aina ihailtavaa, eikä tätä teosta ainakaan voi luonnehtia ”lukuromaaniksi” (mikä on mielestäni ankein titteli ikinä proosateokselle). Storm on selkeästi asettanut tälle tekstille taiteellisia tavoitteita, ja mennyt taide edellä. Hänen taustansa draaman maailmassa näkyy dialogien napakkuutena ja lasten herkkyyksien tulkitsijana.

Romaani taatusti kolahtaa sellaiseen lukijaan, jolla on juuri nyt menossa joku herkistymiskausi oman lapsuuden vaiheiden käsittelyssä. Minulla ei taida olla, koska kaipasin teokseen lisää sisältöä. Tekstissä oli joitain huikean hauskoja tarinan pätkiä ja allegorioita, kuten yllä lainaamani Tytti Paskarin seikkailu yhteiskunnan ylemmillä sektoreilla, mutta muuten yhteiskuntaa ei ole olemassa tämän tiiviisti yhtä pitävän suvun ja perheen universumissa. Ei myöskään ole laajempaa historiaa tai poliittista kiinnostusta.

Mietin alussa, onko teos kirjoitettu lapsille, nuorille vaiko aikuisille. Luulen,  että se voikin miellyttää kirjailijaa (s.1978) nuorempaa lukijakuntaa, jotka osaavat arvostaa lähihistorian havinaa eri tavalla kuin meitä, jotka ovat eläneet tuossa suhteellisessa niukkuudessa.