Englanninlaivan eksyneet

IMG_1590Seikkailuni kuumien kesädekkarien maailmassa ei tunnu saavan loppua. Viimeisin löytöni on tanskalaisen Lone Theilsin Kohtalokas merimatka (Aula&co, 2016, suom. Kari Koski), joka taatusti puhuttelee kaikkia 80-luvulla nuoruuttaan eläneitä. Varsinkin, jos nuoruuteen kuului reissuja Britanniaan. Live Aidia ja Pink Floydia, haaveita päästä George Michaelin musavideolle ja sitä kautta glamourin ytimeen.

Teoksen päähenkilö Nora Sand on tanskalaisen Globalt-lehden ulkomaantoimittaja, joka tekee kiihkeää uraansa Lontoossa. Enimmäkseen Nora matkustelee maailman kriisipesäkkeisiin, mutta kun hän eräällä masentavalla kotimaan juttukeikallaan löytää antiikkiliikkeestä vanhan matkalaukun ja sen sisältä oudon kokoelman Polaroid-kuvia, toimittajan katse kääntyy kotiovelle Lontooseen ja Tanskaan.

Nora on kolmikymppinen, sitoutumiskammoinen sinkku, jonka elämässä parisuhteen korvaa työtoveruus australialaisen kuvaaja-Peten kanssa. Facebookin kautta yhteys vanhoihin koulukavereihin on auennut, ja Nora suostuu tapaamaan lukiokaverinsa Andreaksen, poliisin, joka on tullut Lontooseen Scotland Yardiin terrorisminvastaiseen koulutukseen. Andreas suostuu lähtemään Noran kanssa rannikolle jäljittämään matkalaukun arvoitusta, mutta romanssi ei etene odotetun kaavan mukaan.

Kirjassa etsitään vuonna 1985 kadonneita tanskalaisia teinityttöjä Lisbetiä ja Lulua, ja kuvioon kuuluu huonosti hoidettu lastensuojelu. Englannin-lautalla laitosnuorten ensimmäinen ulkomaanreissu tyssäsi tykkänään tyttöjen karkaamiseen, mutta tytöistä ei löytynyt jälkeäkään lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Nora löytää Jyllannista laitoksen alkoholisoituneen johtajan, joka tyttöjen kadottua menetti elämänuskonsa.

Tanskalaisilla, jotka elävät meren sylissä, maassa, jossa mistään kolkasta merelle ei ole pitkä matka, ei ole samanlaista innostusta autolautoilla ördäämiseen kuin vaikka suomalaisilla. Tanskassa asuneena en muista, että laivamatkoja olisi edes erityisesti mainostettu. Tässä kirjassa kuvattu yhteys Esjbergistä Harwichiin on lopettanut kulkemisen. Siksikin romaani kuvaa mennyttä maailmaa, aikaa ennen halpalentoyhtiöitä, jolloin ihmisillä oli aikaa ylittää Pohjanmeri hitaasti ja myrskyisästi.

Luulin, että kirja olisi leppoisa trippi lähimenneisyyteen, mutta se yllättää nykyisyyden tasolla ja tarjoaa kunnollista kauhua. Vastapainoksi raskaille rikoksille tässä reissataan mitä mahtavimmissa kohteissa, kalastajakylissä, turistirysissä ja devonilaisella omenafarmilla. Paikallisten ihmisten kohtaamiset ovat omaperäisiä, pubilounaat houkuttelevat, mutta suurinta rentoutusta Nora kokee Kensington Whole Foods-supermarketissa spelttikeksien keskellä.

Kadonneita ulkomaalaisia tyttöjä, onnenonkijoita, au paireja ja kielikurssilaisia, alkaa löytyä poliisin arkistosta enemmänkin. Nora joutuu uudelleen avattujen keissien keskelle, Scotland Yardin informantiksi, ja hänet lähetetään haastattelemaan pahamaineista sarjamurhaajaa uusien vinkkien toivossa. Hänen asemansa itseoppineena ad hoc-salapoliisina on arveluttava, ja pohjoismaista sinisilmäisyyttäkin hänessä on jäljellä, ehkä liikaa.

Kohtalokas merimatka tarjoaa sopivan cocktailin brittinostalgiaa ja korkeajännitystä. Voin hyvin kuvitella, että joku ihastuu kirjaan vain paikkojen kuvauksen vuoksi. Minusta kirjassa oli dekkariksi poikkeuksellisen paljon elämäniloa, ja tunnelmissa oli enemmän variaatiota kuin pohjoismaisissa dekkareissa yleensä. Tanskastakin moni dekkaristi löytää syvän angstisia Nordic Noir-viboja, varsinkin syys-ja talviaikaan, mutta tämä romaani sijoittuu kesäkauteen, jolloin Tanskassa nautitaan pionien kukinnasta siirtolapuutarhamökeillä.

Teos kuuluu tänä vuonna lukemieni dekkareiden parhaimmistoon. Sarjan seuraava osa, Runoilijan vaimo, julkaistaan suomeksi elokuussa, ja odotan sitä innolla, sillä siinä palataan Tanskaan ja etsitään kuuluisan iranilaisen runoilijan kadonnutta vaimoa.

Kun Mirja Pyykkö ei kuuntele

IMG_1541Kuulun siihen klassiseen koulukuntaan, joka uskoo, ettei onnellisista perheistä voi saada aikaan hyvää kirjallisuutta. Addiktiot, mielenhäiriöt ja kommunikaatio-ongelmat kuuluvat mielestäni kirjallisuuden peruskauraan, ja mitä vähemmän ongelmia psykologisoidaan, sitä parempi. Kirjallisuuslandiassa ei ole onnistuneita terapiasuhteita, koska jos terapia onnistuu, kirjallisuutta ei tarvita. Näistä lähtökohdista yritän itsekin kirjoittaa, ja tunnistan samanhenkisyyden nopeasti.

Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä (Atena, 2016) oli minulla jo toista kertaa työn alla juhannusreissulla. Ensimmäisellä lukukerralla teos ei auennut, ja nyt toisella kerralla luin sitä hieman vaativissa oloissa. Kirja olisi ansainnut hiljaisemman ajan ja tilan. Kolmanteen lukukertaan en nyt veny, joten perustan arvioni jokseenkin hataraan muistitietoon.

Romaanissa alkoholistiperheen aikuinen tytär Saana joutuu kohtaamaan menneisyytensä isän hautajaisia ja perunkirjoitusta järjestellessä. Saanan äiti on karannut ulkomaille, veli on julistettu kadonneeksi jo aikoja sitten ja isä on kuollut massiiviseen aivoverenvuotoon, todennäköisesti ryyppäämällä. Äiti palaa esittämään kunnon lesken roolia hautajaisiin, ja kaksikko joutuu avaamaan menneisyyden suljettuja kaappeja.

Alkoholismin lisäksi teos kertoo herkullisella tavalla yrittäjyydestä. Saanan perhe menestyy omassa mittakaavassaan kohtuuhyvin, sillä isä on omaperäinen ja lahjakas autokauppias. Teoksessa eletään 80-90-lukuja, ja autokauppa käy vielä lamankin aikaan. Saana oppii tutkimaan ihmisiä automerkkien kautta, ja huolimatta perheen kiivaasta oikeistolaisuudesta hautajaisiin halutaan kutsua isän tuntema ladapappi. Lasinen lapsuus merkitsee Saanalle jouluna rikottuja Ultima Thule-laseja, joita saa aina uusia. Samoin hän pääsee laskettelemaan ja ratsastustunneille, ja pianorahatkin hankitaan Vermon ravireissulla. Isän käytöksessä on aimo annos maanisuutta myös selvin päin, mutta ilman tätä luonteenpiirrettä autokaupat eivät luultavasti olisi sujuneet.

Veljen katoaminen on perheen todellinen tragedia, jonka käsittely vaatii Saanalta enemmän voimia kuin lapsuusmuistot. Toivo siitä, että veli palaisi terveenä Muukalaislegioonasta, on elänyt maagisen ajattelun kautta vuosikausia. Kylillä pyörii myös huhuja, että veli olisi paennut pesemään isänsä likaisia bisnesrahoja Sveitsiin. Kuvattu kylä on ymmärtääkseni Kerava, ja Pohjalainen sukeltaakin radanvartiseen pikkusieluisuuteen pistävästi. Koulun jumppasalissa pidettyjen yrittäjäjuhlien meininki on yhtä tunkkaista kuin paikallisen kesäteatterin, jossa isä pelkää joutuvansa istumaan demarin viereen.

Teoksessa oli jotain samaa äsken lukemani Riina Paasosen esikoisromaanin (Kaikki minkä menetimme) kanssa. Molemmissa teoksissa perhe on tukehtumassa sisäisiin outouksiinsa, eikä apua ole saatavilla, koska sitä ei haluta tai osata pyytää. Kummassakaan teoksessa ongelmia ei selitetä puhki tämän päivän terapiakielellä, vaan ne näytetään sellaisinaan, raakoina, perheen sisäisen puheen kautta. Molemmissa perhe sinnittelee koossa tappiin saakka, kunnes joku karkaa tai katoaa, sillä muuta keinoa ongelmien käsittelyyn ei tunneta. Paasosen kirjassa perheen isän terapiakaluksi nousi supikoira, kun taas tässä suvun tyhjillään olleen kesämökin ovat vallanneet kärpät.

Minulla oli ongelmia kirjan rakenteen kanssa, vaikka viihdyin sen tunnelmissa erinomaisesti. Pohjalainen on taloudellinen kertoja, joka jättää lukijalle ison vastuun lankojen yhteen punojana. Olisin ehkä voinut seurata vehkeiden käyttöä hieman pidemmänkin reissun vertan. Saanan kasvutarina jäi lopulta hajanaiseksi kollaasiksi, ja varsinkaan hänen myöhempiä seurustelukuvioitaan lappilaisen miehen kanssa en täysin tajunnut. Naisen päätyminen opiskelemaan kirjallisuutta on myös mehevä mysteerio, kun hänen lähipiirissään arvostetaan lähinnä Himoshoppaajia ja Torey Haydenia (mistä mieleeni tulee, että voisin joskus aloittaa blogissani Haydenin revival-session).

Esikoisromaaniksi Käyttövehkeitä on aidon omaperäinen, kypsä ja loppuun saakka hiottu. Ihailin eniten kirjailijan kykyä kaivaa erikoisia nyansseja melko virikkeettömästä lähiympäristöstä – vaikka perheen sisäinen maailma oli sinänsä vahva, kirjan miljöö tuntui haasteelliselta. Toivon kirjan tavoittavan moninaisia lukijoita, myös niitä, jotka eivät ole kasvaneet etelän radan varressa ja joilla ei ole lasista lapsuutta. Kirja ei kosiskele yleisöjä helpolla samastumispinnalla, vaan nimenomaan kaunokirjallisilla keinoillaan. Kiinnostavaa jälkeä voi saada aikaan, kun Mirja Pyykkö ei ole kuuloetäisyydellä.

Korpipörön etelänreissu

IMG_1445Kauko Röyhkä on ollut minulle tunnetumpi muusikko kuin kirjailija, vaikka hänen musiikkinsa tuntemukseni jää tunnetuimpiin hitteihin. Mahdollisesti olen lukenut häneltä yhden teoksen 2000-luvun alussa, aikana, jolloin vapaa-ajan lukemisestani ei ole jäänyt pysyviä muistijälkiä. Röyhkän kirjallinen tuotanto näyttää kiinnostavan monipuoliselta, ja vähemmän egosentriseltä. Teosta Lapinpoika (LIKE, 2016) luulin omaelämäkerralliseksi, mitä se tuskin oli millään muotoa, kun Röyhkän elämän koordinaatteja tutkailee. Röyhkä ei ole edes Lapista kotoisin, vaan on syntynyt Valkeakoskella ja viettänyt varhaiset vuotensa Oulussa. Ilmeisesti kiinnostus Lappiin ja lappilaisiin ihmisiin on kasvanut elämän varrella.

Lapinpoika on suht perinteinen, realistinen nuoren miehen kasvukertomus, joka ajoittuu vuodesta 1973 1990-luvun laman syövereihin, aikaan, jolloin menestyvillä liikemiehillä oli jo nmt-puhelin. Päähenkilö Simppa asuu tarinan alussa jossain Lapin käsivarren pitäjässä, josta jo silloin muutetaan massoittain pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin. Hän on nykykieltä mukaillen syrjäytymisvaarassa: oppikoulun ja armeijan jälkeen nuorelle miehelle ei ole löytynyt virkaa eikä koulupaikkaa. Hän asuu boheemin kasvatti-isänsä kanssa 1800-luvun hirsimörskässä, ja suurkuluttaa kylän kirjastoa. Lojaalius  kasvatti-isää, eno-Aapia kohtaan pitää häntä kylillä, sillä Aapin voimat eivät enää riitä kaikkiin askareisiin. Aapin kuoltua saappaat jalassa Simpalla ei enää ole kylillä muuta kuin koira. Hän kokee itsensä ”korpipöröksi”, eikä varsinaisesti kaipaa maailmalle, mutta maailma pakottaa hänet lähtemään. Viesti on selvä: ”Muuta tai hautaudu tänne, kunnes kuolet.”

Elämänsä aikana Simppa tulee olemaan kolmen naisen loukussa. Vuonna 1973 naapurin hylkytaloon tulee lomailemaan kolmen hippitytön jengi, ja tyttöjen perässä Simppa saa lähdettyä etelään, vaikka ei tiedä näiden osoitteita tai koko nimiä. Tytöt ovat The Roosters-nimisen yhtyeen bändäreitä, ja Simpalla on älliä löytää kolmikko bändin keikalta Helsingistä. Simppa on rakastunut tytöistä hipeimpään, Sonjaan, mutta alkaa seurustella käytännöllisen Minnan kanssa. Minna tietää tarkkaan, mitä elämältään ja tulevalta mieheltään tahtoo, mutta funktionaaliseen perhe-elämään ei välttämättä mahdu parisuhde. Kiltti Simppa ei osaa vaatia suhteeltaan enempää kuin mitä vaimo sanelee, mutta hän löytää lohtua vuosien varrelta sekä menestyvästä juristi-Essistä että ajelehtivasta haaveilija-Sonjasta. Asetelmasta on vaikea repiä perinteistä uskottomuusdraamaa, niin naisten johdateltavissa Simppa on. Ja varsinkin, kun Simppa pitää vaimonsa ystäviä salarakkainaan, asetelma ei vaikuta kovinkaan seikkailulliselta.

Teoksen pääjuoni oli lopulta simppeli, enkä oppinut paljoa Simpan naisseikkailuista. Sen sijaan kotikylän universumin kuvaus ja myös pääkaupunkiseudun raksamiesten keskinäiset kahnaukset kiinnostivat. Ystävyys amiskan raksalinjan Ripeen kestää tämän kuolemaan saakka, ja Lapinpoika onnistuu hommaamaan alkoholisoituvalle kaverilleen töitä, vaikka tällä on puujalka. Röyhkä kirjoittaa maailmasta, jossa työ edelleen oli itseisarvo, ja jossa erilaisia kuntoutuksia ei ollut tarjolla niillekään, joilta puuttui toinen raaja. Työelämässä siedettiin paremmin puutteellisuutta, vaikka töissä ryypiskelevää Ripeä ei telineille voitu päästää puolenpäivän jälkeen.

Teoksen ajankuva on tarkkaa, mutta samalla lempeää. Kirjaston lisäksi nuoren Simpan maailmankuva muokkautuu lähinnä hylkytaloihin jääneiden viihdelukemistojen kautta. Hän kuulee homoseksuaalisuudesta Hymy-lehden Monsieur Mosse-uutisoinnin kautta, ja pelkää junassa vieraiden miesten lähestymisiä. Helsingissä miehiä pelotellaan naisista, jotka käyvät Club Safarilla hakemassa itselleen neekerisankkerin. Simpan naiset, Minnaa lukuunottamatta, jatkavat festareilla bailaamista kypsempään ikään saakka, mutta Simppa päätyy kohti elämää, jossa Avotakka säätelee haaveita, vesisängyt lotisevat ja paidan rinnuksiin ilmestyy krokotiilinkuvia.

Olen itsekin elänyt kultaisen 70-luvun pikkulapsena, ja pystyin heittäytymään tuon ajan nuorten aikuisten vapaudenkaipuuseen. Myöhempien vuosikymmenten materialismi ja elämäntavan kaventuminen kotikeskeiseksi kuluttamiseksi jopa vähän masensi. Teos oli lämminhenkinen, armollinen ja salliva, ja sen maailmaan pystyy samastumaan, vaikka ei olisi koskaan ollut rockkeikan bäkkärillä tai keikkabussissa. Silti koin, että teos todennäköisesti puhuttelee eniten 50-60-luvuilla syntyneitä lukijoita, eli se tuntui ikäpolviromaanilta. Itse olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos päähenkilö olisi ollut enemmän yhteydessä Lappiin odysseiansa aikana. Olisin siis kaivannut kirjaan enemmän Lappia, vaikka minulla ei ole mitään Vantaan lähiöitä vastaan.

Romaanissa liikuttiin samoilla korkeuksilla kuin äsken lukemassani Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäässä. Tässä tyhjentyvää kylänraittia lähestyttiin vakavan elegisesti, ja luontosuhde nousi päähenkilön keskeiseksi voiman lähteeksi. 70-luvulla kyläläisiä ei eroteltu etnisen alkuperän mukaan, vaikka olin lukevinani kuvatut henkilöt ei-saamelaisiksi ”lantalaisiksi”. Pidin kyllä Röyhkän kerronnallisesta maltillisuudesta syrjäkylän hahmojen maalauksessa: tyypit olivat tolkullisia, eivätkä viina- ja seksijutut menneet överiksi. Usein Itä-Suomen syrjäseutujen kuvauksissa mennään pidemmälle kohti Ryysyrantaa, mikä on saattanut myös olla todenmukainen maantieteellinen ja mentaalinen ero.

Elämän harjoittelusta free jazziin

Tapanani on viime aikoina ollut löytää perätysten ”samaan sarjaan” kuuluvia teoksia. Nyt ilmeisesti työn alla ovat pohjoisen miesten elämänmakuiset kasvutarinat. Parin viikon aikana olen lukenut Joni Skiftesvikiä, Tommi Kinnusta ja nyt viimeiseksi Risto Oikarista.

Oikarinen (s.1978) on julkaissut aiemmin runoteoksia, mutta Nälkämaan laulu on hänen esikoisromaaninsa. Hän on myös jazzmuusikko ja teologian opiskelija. Kaikki hänen rakkautensa loistavat Nälkämaan laulussa, jossa suurella todennäköisyydellä on vahvoja omaelämäkerrallisia teemoja. Teos ei tunnu esikoiselta, sillä kertojan ote on poikkeuksellisen itsevarma. Sitä voi lukea musikaalisen kasvukertomuksen lisäksi matkakirjana, kotiseutukirjana ja persoonallisena historiikkinä.

Romaanin nimetön päähenkilö on elämäänsä treenikämpillä harjoitellut keski-ikää lähestyvä helsinkiläinen saksofonisti, jonka juuret ovat Kainuussa. Hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Kajaanin Turva-talossa, vakuutusyhtiön nimen saaneessa tornitalossa, joka on kaupungin ainoa ”pilvenpiirtäjä”. Pojan elämä on ollut lapsena juurevan maakunnallista, mutta maailma tulee kylään kohtalokkaana keväänä 1986, kun hän kuulee ensi kertaa Richie Colea naapurin pappilassa asuvan juopon suntion luona.

Jos omituisista henkilöhahmoista puhutaan, Oikarisen galleriaan mahtuu vielä erikoisempia eläjiä kuin mitä juuri löysin Skiftesvikin muistelmista. Kohtaaminen lohilordi-suntion kanssa on vain alkusoittoa sille, mitä on tuleva. Introvertti, pikkuvanha muusikonplanttu on oiva kohde pervoille miljonääreille, paikallishistorian itseoppineille dosenteille ja seksikkäille teologeille. Kajaanin historiasta opimme eniten sen teatterin turhautuneen oloiselta kampaajalta, joka kokee tähtihetkensä saadessaan tehdä Pietari Brahe-peruukin pitkätukkaisen päähenkilön kutreista tämän lähtiessä armeijaan.

Teos rakentuu takaumien kautta yhdelle junamatkalle Helsingistä Kajaaniin. Mies on kutsuttu konsertoimaan tuttuun Paltaniemen kuvakirkkoon, eikä hän ole varma haluaako hän improvisoida kuluneiden Leinon runojen tahtiin. Soittamisen lopettaminen on ollut mielessä pitkään, takana on pitkä masennuskausi eikä paluu kotikonnuillekaan suuresti kuumota. Kuitenkin matka ja sen aikana kohdatut uudet ihmiset kirvoittavat hänessä jo haudattuja muistoja. Nälkämaa muuttuu todeksi Savon radalla, viljavilla ja kalaisilla mailla, joiden antimista ei riittänyt pohjoisen katajaiselle kansalle hädän hetkellä.

Kirjassa on yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani Marko Annalan Värityskirjaan. Molemmissa nuori mies kasvaa muusikoksi kaukana kasvukeskuksista suht niukoissa olosuhteissa. Oikarisen romaanin päähenkilö on kaupunkilaisempi kuin Annalan, ja hänen musiikkiharrastustaan tuetaan tiettyyn pisteeseen saakka. Kuitenkin molemmilla impulssi muusikoksi ryhtymiseen tulee kodin ulkopuolelta. Molemmat kertovat kovasta työstä, päämääräkeskeisyydestä ja oman polun seuraamisesta. Oikarisella mielenterveysteema ei ole yhtä vahva kuin Annalalla, mutta viha-rakkaussuhde saksofoniin manifestoituu kaikkialla, kuten näin:

Free jazz on saksofonin pahoinpitelyä puhaltamalla, viimeinen askel ennen kuin hakkaisin sen puun kylkeen ja paiskaisin jokeen, ajattelin kun juna pysähtyi asemalla, jonka hilseilevä, laikukkaaksi paikkailtu haaleanpunainen mansardikatto muistutti oireilevaa päänahkaa.”

Itselleni merkityksellisiä osuuksia olivat lukuisat viitteet luterilaisuuteen, Martti Lutheriin itseensä ja ruotsalaisten tuomaan ”sivistykseen” erämaakaupunkiin. Olisin arvostanut teosta viime syksynä lukiessani uskonpuhdistus-aiheiseen tenttiin, sillä Oikarinen onnistui selittämään eri kirkkokuntien suhteen ehtoollisen sakramenttiin elävämmin kuin opettajani ja tenttikirjani. Historiallisen tiedon määrä teoksessa on suuri, ja paikoitellen jäin pohtimaan, luenko matkaopasta vai romaania. Sivuhenkilöiden pitkät historialliset monologit tosin selittyvät junamatkan pitkillä korpitaipalilla, eli sanat sulautuvat maisemaansa.

Globaaleja tuulia kotiseutusaagaan tuovat seudulle aikanaan matkanneet amerikkalaiset jazzmuusikot. Kainuun Jazzkevääseen liittyvät muistot ovat haikeita, sillä tuon tason festivaaleja ei enää järjestetä noilla leveyspiireillä. Jazzfestivaalien järjestäminen samaan aikaan Lohilordi-kisan kanssa luo aidon maakunnallista basaaritunnelmaa, mutta myös perhokalastukseen liittyy omanlaistaan herraskaisuutta, jopa enemmän kuin jazziin. Perhokalastuksen historia Kainuussa on sekin kiehtova episodi, jota aikanaan kuvasi naisnäkökulmasta Eeva Kaarina Aronen. (Maria Grönforsin totuus on edelleen kiehtovin lukemani Kainuu-aiheinen teos, mutta myös Nälkämaan laulussa oli vastaavaa historiallista syvyyttä.)

Uskoisin, että teos puhuttelee moninaisia yleisöjä, myös niitä, jotka eivät tiedä paljoa jazz-musiikista eivätkä ole koskaan käyneet Kainuussa. Oikarisen tapa kuvata muusikon elämäntapaa on raivokkaan runollinen, ja avaa soittamisen vimmaa myös niille, jotka eivät ole koskaan rakastuneet instrumenttiin. Kainuun tarinat taas kuuluvat keskeisesti kansalliseen historiaan, alkaen jo kliseeksi nousseesta orjalaivojen tervakaupasta kohti vähemmän tunnettuja episodeja ja hahmoja, kuten karkotettuja ruotsalaisia jumalanpilkkaajia, jotka istuivat tuomiotaan Kajaanin linnassa. Tiiviiseen romaaniin mahtui uskomaton kirjo ihmiskohtaloita, joista monesta jäi halu kuulla lisää.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 19: ”Yhdenpäivänromaani.” Vaikka teoksen historiallinen muisti ulottui 500 vuoden säteelle, varsinainen juoni sijoittuu yhteen päivään nykyisyydessä. Kerrassaan loistelias trippi minuuteen, mutta vielä enemmän minusta pois, kohti yhteisiä merkityksiä ja kollektiivista tajuntaa.

Voiko körttikahleista vapautua?

img_1151Antti Heikkisen Pihkatappi (Siltala, 2013) oli löydettävä heti Matkamies maan lukemisen jälkeen. En lukenut teoksia väärässä järjestyksessä, sillä ne ovat itsenäisiä, mutta yhteistä tarttumapintaa niissä on. Molemmat paikantuvat Savoon, molemmissa käsitellään maaseudun rakennemuutosta, ja jotkut päähenkilöistä ovat mukana harrastelijateatterissa. Kumpikaan ei tyhjennä toisiaan. Pihkatappi on sukutarina ja Matkamies maan laajempi yhteisöllinen kudos. Pihkatapissa asutaan syrjäkylällä, Matkamies maan henkilöt asuttavat kirkonkylää. Huumori on viäräleukaista molemmissa, Matkamies maassa ehkä astetta mustempaa.

Pihkatappi on siinä mielessä tyypillinen esikoisteos, että se kertoo kovin Heikkistä itseään muistuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Päähenkilö Jussi on Tampereella asuva ilmaisjakelulehden toimittaja, joka eräänä kosteana hiihtolomana alkaa kirjoittaa menestysromaania sukunsa salaisuuksista. Itseironinen pilke on silmäkulmassa, kun hän treenaa Kalle Päätalo-lihaksiaan. Kerronta on paikoitellen päätalomaisen arkista ja kansanomaista; savolaiset päihittänevät kainuulaiset ainakin seksuaalisissa ja muissa ruumiin eritteisiin liittyvissä kaksimielisyyksissä.

Onneksi arjesta irtoavia, kokeilevia elementtejäkin löytyy, sillä muuten teos jäisi edustamaan maakunnallisen murrekirjan piinallista genreä. Murteen määrän sopivuus on aina lukijasta kiinni, eikä siihen ole mitään vakiovastausta. Itse en tässä kokenut itseäni haastettavan liikaa kielellisesti, vaikka murteellisuus oli tässäkin paikoitellen kaiken kattavaa. Matkamies maassa murteellisuus saattaa jo hidastaa tai vaikeuttaa ei-savolaisen lukijan ymmärrystä.

Kirjan nimi viittaa Urho Kaleva Kekkoseen häröllä tavalla, jota en tässä paljasta. Koko tarina lähtee liikkeelle Kekkosen hautajaisista, jotka aikanaan aiheuttivat maansurun umpikeskustalaisessa kylässä. Jussin isovanhemmat ovat niin sisällä keskustapiireissä, että saavat joka joulu Virolaisilta joulukortin, ja Johanneksen kuoltua vielä Kyllikki-leskeltäkin. Muita idoleita kylän universumissa ovat Jaakko Teppo, Jamppa Tuominen, Eino Grön ja Anita Hirvonen. Kylässä eletään niin umpioitunutta elämää, että jopa ”te va kukku te” on eksoottinen ilmaisu. Jussin isäkään ei ole valmis tarjoamaan pojalleen ulkomaanmatkoja, vaikka suurin osa koulukavereista niillä kehuskelee. Poika puetaan Halpa-Hallin verkkareihin ja ilmaisiin mainoslippiksiin, joilla ei koulun pihalla osteta katu-uskottavuutta.

Syvemmällä tasolla Pihkatappi on kertomus surusta, leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta. Jussin äiti kuolee toiseen synnytykseen, ja kahden miehen pienperhe välillä kärsii dysfuntionaalisuudesta, vaikka isää ei voida juoppudesta tai huolenpidon puutteesta syyttää. Mummot nousevat merkittäviksi hahmoiksi Jussin elämässä, ja he ovat alusta asti leimallisen vanhoja, perinteisiä mummoja. Tiina-mummon sairastuttua muistisairauteen Rauha-mummo auttaa hänen miestään mummonkaitsimisessa, jotta tämä voi edelleen osallistua itselleen tärkeään kunnallispolitiikkaan. Mummoilta Jussi saa yliannostuksen uskonnollista kasvatusta, ja myös valkoisen Suomen sukuperimää. Mustavalkoisia kuvia katsellen aikuinen Jussi päättelee, ettei mummoilla todennäköisesti ollut edes punaisia lettinauhoja lapsina, niin syvään uurrettua punaviha heillä päin oli.

Körttikahleiden murtaminen ei ole ollut suvussa helppoa, ja vaikka Jussi ei ole erityisen uskonnollinen kaupunkilaisessa arjessaan, myös hän kokee vahvan sukusiteen itseään kahlitsevaksi. Romaanin nykyhetkessä hän on kolmikymppinen potentiaalinen paluumuuttaja, vanha sielu, jota on äkillisesti purrut sukututkimuskärpänen. Hänen pitkä parisuhteensa proosallisen sairaanhoitaja-Petran kanssa ei tunnu kestävän orastavaa taiteilijuutta. Ja juuri taiteilijuus on ollut hiertävä asia myös isän ja pojan suhteessa. Ikänsä turpeeseen sidottu maanviljelisäisä ei voi ymmärtää teatteri-innostusta. Ehkä kovan ruumiillisen työn tekeminen ilman itsensä turhaa korottamista on suvun körttiperimän ydin.

Maalaiselämään liittyvät pienet yksityiskohdat ovat teoksen ehdoton suola, joille nauretaan hyväntahtoisesti. Esimerkiksi naisten keskinäinen kilpailu pitoemännyydestä sukujuhlia järjestettäessä on huvittavaa, ja isän uuden naisystävän paikka pulmallinen. Myrna-kuppien rooli on sukujuhlissa keskeinen, ja uudenaikaiset salaattiviritelmät tarjoamisissa paheksuttavia. Piirakoiden oikeaa rypytystä ei voi oppia kuin pitkän koulutuksen kautta.

Vaikka olen lukenut paljon kansalaissota-aiheisia teoksia, joissa tappaminen ja väkivalta on esitetty raaempana kuin tässä, koin silti kertomuksen Onni Vihtori Taskisen punikintapporetkestä kammottavana. Varkaus on ollut ilmeisen paha paikka sodan aikaan, sillä tämä ei ollut ensimmäinen teos, joka viittaa siellä tapahtuneisiin julmuuksiin. Jussi ei jaa esi-isiensä isänmaallisuutta ainakaan samalla kokemisen ja tuntemisen tasolla, mutta kokee sukuhistorian tuntemisen arvoiseksi.

Kaikista eniten pidin kirjassa 80-luvun maalaislapsuuden kuvauksesta, varhaisista poliittisista muistoista, omituisista sivuhenkilöistä, joita pikkuvanha, vain aikuisten keskellä kasvanut poika tarkkailee muun tekemisen puutteessa. Innostuin siitä yhtä paljon kuin taannoin innostuin nigerialaisen Chigozie Ibioman romaanista Kalamiehet,  jossa myös reflektoidaan lasten ymmärrystä puoluepolitiikasta. Puolueiden symbolit, ilmaislahjat, kuten kalenterit ja lasten käyttö poliittisina maskotteina näytti hyvin samanlaiselta Nigerian ja Suomen syrjäseuduilla. Molemmilla kertojilla on samanlaista pyrkimystä autenttisuuteen, kirjoittamiseen syrjäseudun ihmisten ehdoilla. Ja vaikka Pihkatappi tuntuu kielellisen kompleksisuutensa vuoksi suurelta käännöshaasteelta, en yhtään ihmettelisi, jos ulkomainen kustantaja kiinnostuisi siitä. Teoksessa on samanlaista käännöspotentiaalia kuin esimerkiksi Mikael Niemen Vittulajänkä-teoksessa aikanaan oli (kyseisen romaanin olen lukenut vain ja ainoastaan englanniksi, ja outouttamisen kokemus oli mahtava!).

Pihkatappi on hallitumpi ja eheämpi romaani kuin sitä seuraava Matkamies maan, jossa painitaan suurempien yhteiskunnallisten kysymysten ja laajemman tunneskaalan ympärillä. Ilahduttavaa lukukokemuksessa oli tunne, etten kokenut käyväni aivan samassa paikassa, vaan pientä pohjoissavolaista paikkakuntaa kuvataan eri linssein. Terveyskeskus ja teatteri olivat teoksia yhdistävät ankkurit, mutta henkilöt eivät olleet identtisiä eivätkä heidän ongelmansa. Pidän siis Heikkistä monipuolisena ja itseään uudistavana kertojana, jonka seuraavilta teoksilta jään odottamaan paljon.

 

 

Karvalakkikansan raivosta

kalmariPirjo Hassinen ei pystynyt jättämään populismin tutkimistaan yhteen romaaniin, vaan Popula (Otava, 2012) synnytti Kalmarin (Otava, 2016). Kyseessä ei ole varsinainen jatko-osa aiemmalle teokselle, sillä päähenkilöt uudessa romaanissa ovat vaihtuneet. Edelleen teos ruotii Popula-puolueen perustajan Jukka Kalmarin persoonaa, mutta tällä kertaa sukelletaan Kalmarin nuoruuteen Laukaassa ja Jyväskylässä suvun salaisuuksien kautta.

Teoksen varsinaiset päähenkilöt ovat entinen aviopari Katja ja Kaius, jotka edelleen tuntevat ainakin älyllistä vetoa toisiinsa, vaikka Katja onkin löytänyt rinnalleen seksuaalisesti kyvykkäämmän ”paistimiehen”, Arton. Katja on vuorotteluvapaalla virastaan sosiaali- ja terveysvirastosta, ja hänellä on hyvää aikaa tavata myös eksäänsä osittain mieheltään salassa. Kaius on tätinsä perintörahoilla elelevä vapaaherra, melkoinen vässykkä, joka ei häpeä pukeutua collegehousuihin ja puvuntakkiin. Hän ei ole koskaan saanut graduaan valmiiksi, ja gradunteon peitenimellä Katja pystyykin varaamaan aikaa salaisiin tapaamisiin eksänsä kanssa, joissa tapahtuu aivan muuta.

Kaius on löytänyt sukunsa jäämistöstä pinkan Hämähäkkimies-lehtiä, joiden välistä on löytynyt nimellä varustettu nuoruuden päiväkirja. Kirjoittaja on kukas muu kuin Jukka Kalmari, ja hengentuotos paljastaa melkoisia ”jytkyjä” miehen mielenmaisemista ajalta, jolloin hän jo haaveili poliittisesta johtajuudesta. Hyvää kirjassa (kuten Populassakin) on, ettei puoluejohtajan biografia noudata millään muotoa Timo Soinin elämänkulkua. Kalmari on ollut nuorena jupahtava kusipää, Tuhatkunnan kantapeikkoja, jonka asema Jyväskylän lyseon lukiossa on ollut kukkopojan röyhkeää ylivaltaa. Nuoren miehen kasvava kansallismielisyys liittyy suvun salaisuuteen, Tukholmassa asuvaan mädättäjätätiin ja hänen moniväriseen lapsilaumaansa. Jyväskylä-episodeihin oli helppo samastua entisenä jyväskyläläisenä, vaikka en muistakaan yhtä tiukkoja ”Lacoste-katseita” omasta lukiostani. Kasari-ilmapiirin kuvaus on osuvaa, ja herättää ristiriitaisiakin muistoja.

Kaius ja Katja päättävät kirjoittaa paljastuskirjan Kalmarista, ja saavat kolmanneksi pyöräksi ”ammattikirjoittajaksi” freelancer-toimittaja Marken, joka muistutti kovasti viimeksi lukemani Mediahuora-romaanin päähenkilöä Mariaa. Tunnelmallisesti näissä kahdessa romaanissa oli paljon samaa – ahdistus oli päällimmäinen tunnetila, jossa itse molempia kirjoja luin. Marken kautta ilmapiiri seksualisoituu ja sähköistyy, mutta kumpikaan existä ei tarkalleen tiedä, millaiset jauhot toimittajalla on pussissaan. Kirjaa kirjoittaessaan Marke onnistuu myymään lehdistölle myös mummonsa muinaisen hyväksikäyttötarinan, ja hänen feministinen tietoisuutensa kasvaa. Samalla hän tosin kosiskelee avoimesti naimisissa olevaa naisvihaista bloggaria Myrkyttäjää (jonka hahmosta bongasin erään jyväskyläläisen akateemisen naisvihaajan historian laitokselta). Kolmikon yhteistyö on välillä dynaamista, mutta kukaan ei ole täysin kartalla omista poliittisista motiiveistaan olla mukana projektissa.

Teoksessa vellotaan mielestäni liian pitkällisesti Katjan ja Kaiuksen menneen liiton pohjamudissa. Seksuaalisuuden kuvaus on Hassiselle tyypillisen makaaberia, minkä jo tunnistaa omanlaisenaan tavaramerkkinä. Asiallisen virkanaisen Katjan elämästä paljastuu yllättävä huolto-ulottuvuus sisko Sariin, jotka vähän väliä pelastetaan häädöiltä huumehelvetin keskellä. Sarin tarina tuntuu pääjuonesta irrallisena, mutta kiinnostavana lisänä, jos kirjaa ajattelee nyky-yhteiskunnan peilinä. Sarin hauras luottamus yksisarvisterapioihin vakavan riippuvuuden keskellä on riipivää luettavaa. Teoksen monipuoliset henkilöhahmot ovat omalla tavallaan romaanin pelastus, sillä ne takaavat, ettei katse kohdistu pelkästään Jukka Kalmariin. Henkilöiden omissa historioissa on esiintynyt samanmoisia vääristyneitä valtasuhteita, hyväksikäyttöä ja sortoa kuin Kalmarinkin. Kalmari on syyllistynyt johonkin kammottavaan nuorena, mutta yksi nuoruuden hairahdus on lopulta pieni ohari suhteessa siihen, millaista tuhoa miehen perustama puolue on kollektiivina saanut aikaan valtakunnallisesti.

Hassinen analysoi äärioikeiston viimeaikaista radikalisoitumista säälimättömän tarkasti, ja luultavasti toimii taas tulevaisuuteen katsovana meedionakin.  Katjan sattuminen keskelle väkivaltaista poliittista mellakkaa ja pamputetuksi joutuminen (ja siitä johtuva alle pissaaminen) päätyy välittömästi YouTubeen, ja naista aletaan kutsua sosiaalisissa medioissa ”Tena-ladyksi”. Kansakunnan umpioitumisesta ja pierunhajuisuudesta Hassisella on varsin vihaista sanottavaa:

”Tavallisia suomalaisia he olivatkin, heissä oli vain se ruma, itsekäs, vieraista elämäntavoista ja muusta maailmasta piittaamaton ja ymmärtämätön karvapallero noussut pintaan. Että vitut ulkomaailmalle…onko se muka meidän vika, kun maailman tukka on tulessa? Vaikka maapallo oli liikahtanut sijoiltaan kansojen pakkautuessa toistensa syliin, sotia ja kuolemaa pakoon, mitä se meitä liikutti. RAJAT KIINNE!”

Hassinen on myöntänyt haastatteluissa, että Kalmari on hänen ensimmäinen terapiakirjansa. Terapeuttisuus näkyykin kielen tasolla kärkevinä sananvalintoina ja asia edellä menemisenä. Tyylillisesti kieli ei ole yhtä huoliteltua eikä eleganttia kuin Hassisen aiemmissa teoksissa. En luonnehtisi teosta kuitenkaan väliteokseksi, koska moni lukijoistakin kamppailee vastaavien raivon tunteiden kanssa ja kaipaa tunteilleen peiliä. Jos kellä tahansa lukijoista on kokenut masokistista riippuvuutta vihamedioiden seuraamiseen, tämä teos voi auttaa siitä erottautumisesta. Tämä voi olla se tarvittava yliannostus, joka auttaa huomaamaan, että muutakin elämänsisältöä on olemassa kuin vihan lietsonta.

Kirjoittaessani tätä arviota seurasin samalla toiselta ruudulta livestreamausta Suomi Ensin-ryhmän varsin hapokkaasta mielenosoituksesta Savon sydämestä Siilinjärveltä, jossa oli käynnissä kunnon rähinät ”rajakkien” ja ”suvakkien” välillä. Pienen paikkakunnan torille ei olisi millään mahtunut kahta megafoneihin huutavaa kakofonista porukkaa, vaan tunnelma oli käsinkosketeltavan polarisoitunut. Jotenkin tuntuu, ettei tämä vihamielinen kahtiajako edes poistuisi, jos valtaosa uusista maahantulijoista karkotettaisiin, eli taistelu ei enää johdukaan pelkästään suhteesta monikulttuurisuuteen. Kyseessä on laajempi ideologinen kahtiajako, joka liittyy keskusteluun kulttuurimarxismista. Onko sellaista todella havaittavissa, ja kuka sellaiseksi tunnustautuu? Kenen totalitarismi on mädännäisempää kuin toisen?

Kalmarissa maahanmuuttajat jäävät statistin rooliin samalla tavalla kuin tänään Siilinjärven torilla. Kirjassa on vain Tukholmassa asuvia kahden kulttuurin serkkuja, jotka häpeävät sukulaisuuttaan äidin kotimaan puoluejohtajaan. Tämä ei tuntunut puutteelta, sillä Hassinen osoittaa tässä myös rasismia vastustavien toimijoiden taustojen moninaisuuden. Katja, Kaius ja Marke eivät kukaan näytä tuntevan henkilökohtaisesti maahanmuutajia, vaan pyörivät kaikki kolme pienissä piireissään ja kuplissaan. He ovat tavallisia arjen ahertajia, ”nobodyja”, joiden poliittiset intohimot eivät riitä kovinkaan radikaaliin toimintaan. Varsinkin Katjalla ja Kaiuksella harkintakyky lopulta jäädyttää sen projektin, jonka kautta he olisivat tulleet julkkiksiksi edes yhdeksi päiväksi.

Kirja jäi mukavasti muhimaan takaraivoon uusien kysymysten muodossa, ja saatan palata siihen uudestaan, jos en ole vieläkään päässyt eroon vihamedia-addiktiostani. Kirja ei ehkä sytytä suomalaisen lukijakunnan valtavirtaa, sillä se ei ole mukava isänpäivä-, äitienpäivä- eikä joululahjateos, jolla leppoisasti tapetaan pitkät pyhät. Politiikka-addiktit luultavasti saavat kirjasta sytykettä myös kaunokirjallisuuden ulkopuolisiin hankkeisiinsa. Kirja voi raivostuttaa, ahdistaa, etoa tai jurppia, mutta tuskin se jättää lukijoitaan täysin kylmäksi. Lukekaa se omalla riskillä. Ottakaa se mukaanne turuille ja toreille, kun kohtaatte niitä, joita ette millään haluaisi ymmärtää.

 

 

 

 

Kerran rouva, ikuisesti rouva

imageKyllä joka kesään kuuluu yksi pirtsakka natsikirja. Natseista pitää lukea siksikin, että näkisi orastavat kasvustot ympärillään. Juuri viime viikolla luin rajakkien palstalta saksalaisesta Itämeren saaresta, jolla ei kuulemma asu ainuttakaan muslimia, ja rajakit olivat matkavinkistä aidosti täpinöissään.

Fehrmarnilla moni meistä on käynyt, jos on matkustanut Tanskan kautta Keski-Eurooppaan. Ja Fehrmarnin saaresta kertoo erikoisella tavalla Terhi Rannela uusimmassa romaanissaan Frau (Karisto, 2016), jonka sankaritar on omapäinen toisinajattelija Lina Heydrich. Rouvasta on jonkun verran kirjoitettu suomalaisissa lehdissä johtuen hänen kypsän iän avioliitostaan teatterijohtaja Mauno Mannisen kanssa. Tässä teoksessa suomalainen sukunimi on omanlaisensa suoja, sillä kaikilla vihamiehillä ei välttämättä ollut tietoa natsilesken Suomi-yhteydestä.

Saarella natsileski ei kuitenkaan voi maastoutua, sillä hän on kuuluisaa paikallista von Osten-sukua. Lina on elänyt hiljaista elämää kasvattaen lapsiaan ja pitäen hotellia, jossa ilmeisesti viihtyvät entiset puoluetoverit. Hänen kotoaan löytyy vielä kultaisin natsimerkein koristeltuja astiastoja, eikä hän ole koskaan ajatellut pyytää anteeksi kansallismielisyyttään. Natsipuolue oli lähellä hänen sydäntään jo nuorena, ja löydettyään miehensä Reinhard Heydrichin hän tutustutti tämän keskeisiin toimijoihin kuten Himmleriin. Tarinasta saa käsityksen, että pariskunnasta Lina oli aatteellisempi natsi kuin miehensä, joka otti korkeat tehtävät vastaan rikastumismielessä, vallasta humaltuen.

Kirjassa kohtaavat Rouva ja toimittaja Erich Richter, joka on aikeissa kirjoittaa rouvan elämästä kirjan. Tässä vaiheessa Lina on jo hauras ja sairas, ja joutuu valmistautumaan haastatteluun huolella, ettei rintasyöpäleikkauksen haava vuotaisi. Erichin motiivit tehdä haastattelua ovat alussa mystiset, ja projekti vie hurjasti hänen voimavarojaan. Romaani rakentuu muutaman haastattelupäivän ympärille Fehrmarnilla v.1982, kun taas avaintapahtumat keskittyvät Prahaan ja sen ympäristöön v.1942.

Pidinkin enemmän Tshekkeihin liittyvistä osuuksista kuin Linan ja Erichin keskusteluista. Heydrichin attentaatti v. 1942 oli minulle unohdettua historiaa, ja lisäksi opin paljon uutta tshekkien hiljaisesta vastarinnasta Lidicen kylän massamurhan kautta. Kirja antoi jopa monia kiinnostavia matkavinkkejä Prahan reissua varten. Mukavaa vaihtelua tarinaan toi tavallinen teinityttö Marta ja hänen perheensä – näin raskaissa kertomuksissa tarvitaan henkireikiä ja vaihtoehtoisia näkökulmia, minkä Rannela on hienosti oivaltanut.

Massamurhien, muistin ja unohtamisen teemoja Rannela käsitteli myös Punaisten kyynelten talossa, joka sijoittui Kambozhaan. Se kosketti minua tunnetasolla enemmän kuin Frau, jonka sävy on paikoitellen (tarkoituksellisen?) hyytävä. Toisaalta Rannela onnistuu rakentamaan Linasta täyden ihmisen, jolla on tavallisen ihmisen tarpeet. Hän ei ole natsiudessan mielisairas, vaan aatteensa täysin omaksunut toimija, jonka maailmankuva on harvinaisen aukoton. Vahvana naisena ideologiaansa uskoen hän luovuttaa valtansa aviomiehelleen, sillä natsiaatteessa on vain yksi naisen malli. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kiinnostus valtaan tai halu seurata politiikkaa olisi hänessä vähentynyt.

Vanhoilla päivillään Lina kuitenkin pohtii, kuinka olisi käynyt, jos hän olisi edes kerran sanonut jollekin miehelleen ei päin naamaa. Surkuhupaisa saaga teatterijohtaja Mannisen kanssa ei tähän teokseen varsinaisesti mahdu, mutta muualla kerrotaan, että vaatimaton, äidillinen rouva työskenteli Helsingissä miehensä teatterin korjausompelijana. Linan hahmoon ei saa eleganssia heruttamallakaan, vaan hän tuntuu kauttaaltaan maalaiselta talousmatamilta.

Kirja on huolellisesti rakennettu, sanoissaan taloudellinen ja jättää myös hyvin aukkoja lukijan mielikuvitukselle. Voisin hyvin kuvitella, että myös nuoremmat lukijat voisivat innostua tästä, sillä tekstissä ei ole yhtään tylsää kohtaa. Parittaisin teoksen Heidi Köngäksen Dora, Dora: n kanssa, jossa oli myös kiinnostava naisnatsinäkökulma ja vastaavaa psykologista syvyyttä.

Niin, siis miksi tällaisia kirjoja tarvitaan nyt? Arvion alussa viittasin suruttomasti ”rajakkeihin” ja vaikka heitä koko ajan pidetään kouluttamattomina reppanoina, heidän aikaansaamansa tunnelmaa ja lieveilmiöitä ei pidä aliarvioida. Kenties suomalaiselle äärioikeiston edustajalle saksalainen lomasaari, joka aiemmin ylpeili ”ei juutalaisia”-statuksella  ja on nyt kääntynyt ”ei muslimeja”-ylpeydeksi, on oikeasti paratiisi siksikin, että suuret idolit ovat lomailleet siellä. Ja tällaisten ihmisten kanssa on todella vaikeaa saada keskusteluyhteyttä. Kirjojen lukeminen ei välttämättä johda parempaan yhteyteen, mutta voi valottaa jotain ääriliikkeen edustajan psyykestä. Tämä kirja voisi olla pohjana mietiskelylle, kuinka natsismia voisi ennaltaehkäistä.