Äitiys ei ole kilpalaji

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Gummerus, 2019)

Käännös: Sari Karhulahti

Kiinnostavia uusia kirjailijanimiä pomppii eteeni nyt angloamerikkalaisesta maailmasta, mikä hieman jopa harmittaa, koska ensisijainen kiinnostuksen kohteeni tässä blogissa juuri nyt on edistää aloittamaani maahaastetta. Kiinalaisamerikkalaistaustaisen Celeste Ng:n teoksia olen kuullut kehuttavan jo ennen nyt lukemaani suomennosta, joten olen jo odottanut pääseväni häneen käsiksi. Hänen teoksissaan keskiössä tuntuu olevan monikulttuurinen perhe-elämä, ei kuitenkaan leimallisesti kiinalaisamerikkalaisesta tai aasialaisesta näkökulmasta.

Teosta Tulenarkoja asioita on jo suositeltu äitienpäivän lukemistoksi suomalaisessa Blogistaniassa, ja teos on saanut sekavia arvioita. Täytyy myöntää, etten myöskään itse aloittanut tätä teosta ”liekeissä”, sillä sen aihepiiri, ohiolaisen aatteellisen asuinyhteisön naapurusto ja siellä asuvat, täydellisyyttä tavoittelevat keskiluokkaiset äidit, tuntui liian sovinnaiselta. Koukkuna minulla kuitenkin toimi tuo asuinyhteisö, eli Shaker Heights, jo 1930-luvulla rakennettu rauhan tyyssija, jonka keskeinen tavoite oli roturajojen hälventäminen ja yleinen yhteiskunnallinen tasa-arvoistaminen.

”Shakerit” olivat tiukka protestanttinen uskonlahko, jotka uskoivat selibaattiin ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Tässä kuvataan lahkon viimeisiä aikoja, sillä valtaosa Shaker Heightsin asukkaista on maallistuneita, ja uskovat enemmän demokraattiseen puolueeseen kuin Kristukseen. Uskonnollinen teema oli kuitenkin kiehtova, ja olisin voinut lukea yhteisön historiasta enemmänkin.

Teos sijoittuu vuoteen 1998, eikä 1990-luku ole minulle kaikista vetävin ”historiallinen” ajanjakso kirjojen maailmassa. En osaa vielä tutkia tuota vuosikymmentä retrospektiivisin lasein, ja koska itse olin nuorena aikuisena suht stressaavassa ja ruuhkaisessa vaiheessa, en omaksunut ”ysäriltä” läheskään kaikkia sen kulttuuri-ilmiöitä. Toisaalta olin äiti 90-luvulla ja pystyn hyvin samastumaan kaikkiin teoksen äitihahmoihin. Teoksen keskeinen teema on äitiyden moninaisuus ja suorituskeskeisen äitiyden kyseenalaistaminen.

Rouva Elena Richardson on kolmannen polven yhteisöläinen, joka on onnistunut olemaan kotoa poissa vain opiskeluvuodet. Hän on ammatiltaan toimittaja, mutta on luopunut urahaaveistaan perheensä vuoksi. Aviomies on menestynyt juristi, joka käy töissä läheisessä Clevelandin kaupungissa; Elena toimittaa yhteisön omaa paikallislehteä ja puuhastelee moninaisissa hyväntekeväisyyskampanjoissa. Hänellä on neljä lasta, joista nuorin Izzy on erityistä huomiota kaipaava nuori. Äidin suhde nuorimpaan tyttäreensä on monessa suhteessa ongelmallinen, koska tämä, toisin kuin sisaruksensa, ei ole koskaan oppinut noudattamaan yhteisönsä sääntöjä.

Elena saa lisätuloja vuokraamalla vanhemmiltaan perimää taloa halpoja kämppiä tarvitseville, kuten taiteilijoille ja siirtotyöläisille. Myös vuokranantajana hän kokee olevansa hyväntekijä, mutta tästä huolimatta vaihtuvuus tässä asunnoiksi jaetussa talossa on tiheä. Kun Elena saa vuokralaiseksi Mia Warrenin, valokuvaajan ja yhden tyttären yksinhuoltajan, hänen perheessään alkaa tapahtua, hyvässä ja pahassa. Ehkä pahin virhe, jonka Elena tekee, on Mian kysyminen perheen taloudenhoitajaksi. Mia on koko aikuisikänsä tehnyt hanttihommia, jotta pystyisi omistautumaan osa-aikaisesti taiteelleen. Elena aidosti haluaa tukea vuokralaistaan taiteen saralla, mutta työ- ja vuokrasuhde alkaa nopeasti natista liitoksistaan.

Nämä kaksi äitiä ovat molemmat omalla tavallaan vahvoja yhteiskunnan pilareita. Myös Mia on omahyväinen ja aatteisiinsa syvästi uskova vaihtoehtoihminen, joka paheksuu suureen ääneen porvarillista elämäntapaa ja omistamista. Mialle nomadinen elämäntapa on itseisarvo, ja tämän vuoksi hän on raahannut tytärtään Pearlia osoitteista ja osavaltioista toiseen vain toteuttaakseen visioitaan kuvauksista. Mian kuvausprojekti kestää tyypillisesti puolesta vuodesta vuoteen, minkä jälkeen kaksikko pakkaa autonsa ja lähtee hortoilemaan kohti seuraavaa vuokramurjua.

Shaker Heights on ensimmäinen paikka, johon Pearl-tytär kokee kotoutuvansa. Hän ystävystyy kaikkien Richardsonin sisarusten kanssa, ja tulee vihityksi teinikulttuurin salaisuuksiin pinnallisen, mutta hyväsydämisen Lexien kautta. Richardsoneilla katsotaan koulun jälkeen kaikki iltapäivät Jerry Springer Show’ta ja pohditaan siinä esiintyvien friikkien ja marginaaliotusten haasteita lähes antropologisesta näkökulmasta. Tämä ulottuvuus kiehtoi minua, vaikka en itse muista päässeeni näiden tunnustuksellisten talkshow’ien maailmaan muiden kiireiden vuoksi. Muistan kuitenkin ajan, jolloin lapsuuteni kodissa oli aina iltapäivällä TV päällä ja sieltä katsottiin joko MTV:n videoita tai jotain amerikkalaista tositv-scheibaa. Nuorisokuvauksesta tuli siis kotoisa olo, ja pystyin hyvin samastumaan heidän hengailuunsa.

Kirjan juoni on tarpeeksi yllätyksellinen, eikä kaikki draama keskity Elenan ja Mian pinnan alla kytevään kaksintaisteluun. Minulle jännityksen määrä oli sopiva, ja koin varsinkin kysymyksen kiinalaisten siirtotyöläisten oikeuksista, ja siihen kytkeytyvän adoptiodraaman koskettavaksi. Kuvatussa yhteisössä asuu vähävaraisia kiinalaisia, joista valtaosa työskentelee alipalkattuina etnisissä ravintoloissa, sekä hyväosaisia afroamerikkalaisia, varsinaisia Bill Cosby-perheitä. Celeste Ng ei kuitenkaan kaikkialla alleviivaa rotukysymyksiä, vaan esittää hahmonsa monisyisinä ja myös vähemmän stereotyyppiseen ajatteluun kykenevinä.

Suosittelen siis lämpimästi Tulenarkoja asioita niille, jotka vielä etsivät kirjaa äidille äitienpäiväksi. Teos on siksikin sopiva, että siinä seikkailee monen ikäisiä äitejä, ja myös isovanhempia. Teini-ikäisten näkökulma sopii hyvin niille, jotka ovat nyt alle nelikymppisiä. Ja vaikka teos on fiktiota, luin rivien välistä, että siinä saattaa olla joitain omaelämäkerrallisia säikeitä, koska kirjailija itse on kasvanut tuossa yhteisössä, joka on oikeasti olemassa.

Mainokset

Cree-intiaanit ja hylkäämisten historia

Teos: Melanie Rae Thon: Pelon lapset (Kääntöpiiri, 2000)

Käännös: Liisa Laaksonen

Kääntöpiiri oli 1980-luvulta 2000-luvun alkuun toiminut feministinen kustantamo, joka keskittyi varsinkin Euroopan ulkopuoliseen kirjallisuuteen. Tulin tietoiseksi kustantamon toiminnasta 1990-luvun alussa, ja olin sen teosten suurkuluttaja pitkään. Maassamme tapahtui 2000-luvulla jotain ikävää, eivätkä tällaiset edistykselliset yritykset enää kannattaneet. Kääntöpiirin kirjat ovat salainen keräilykohteeni: en omista niitä monia, mutta haluaisin omistaa koko sarjan.

Amerikkalaisen Melanie Rae Thonin romaanin Pelon lapset olen pelastanut kierrätyskorista ehkä tällä vuosikymmenellä. Kirjaa olen aloittanut pari kertaa, mutta koin sen ilmapiirin liian masentavaksi tuolloin. Nyt annoin teokselle uuden mahdollisuuden, ja tällä kertaa se kolahti syvälle. Teos on valloittava juuri kaunokirjallisena teoksena, ei ehkä niinkään kattavana historiikkina cree-intiaanien kulttuurista.

Teos sijoittuu 1980-luvun loppuun, ja siinä seikkailevat intiaanitaustaiset sisarukset Cecile ja Flint. Flint-veli on kylänsä paatunein nuorisorikollinen, joka on joutunut nuorisovankilaan jo 10-vuotiaana. 16-vuotiaana hän karkaa laitoksestaan, ja palaa kotikonnuilleen etsimään turvapaikkaa. Äiti Frances ei kuitenkaan halua piilottaa Flintiä, koska se mahdollisesti tuhoaisi hänen uuden perheonnensa. Siksi hän antaa pojalleen kaiken käteisen, minkä irti saa, ja lähettää tämän etelään, niin kauas kuin rahoilla pääsee, toivon mukaan Meksikoon saakka.

Äidin suunnitelma ei kuitenkaan onnistu, ja perhe päätyy hajaannuksen kautta tragediaan. Teoksen toinen kertoja, lasten kuuro Marie-täti, ei pysty siskonsa lapsia pelastamaan, mutta näkee heidän kohtalossaan yhtymäkohtia menneiden sukupolvien kärsimyksiin. Flintin kohtaloon ovat syypäitä niin omat sukulaiset kuin valkoisen vallan aikaansaama silmitön tuho. Uskonnollisen Marien kautta teos päätyy pohtimaan armon kysymystä, vaikka se onkin valkoisen miehen antama lainasana.

Kielellinen sekaannus ei ole läsnä vain Marien päässä, vaan suvun historiassa. Cree-kieli on vaihtunut englanniksi ja ranskaksi, ja Mariella on myös viittomakieli, jonka sisäoppilaitoksen nunnat ovat pontevasti häneen istuttaneet. Se, että Flint ei opi lukemaan ja kirjoittamaan englanniksi, johtuu Marien mukaan aiemmista rikkeistä heidän kansaansa kohtaan. Hän kokee, että ”meidät petetään kaikilla kielillä”, myös heidän alkuperäisellä äidinkielellään. 

Kirjassa seikkaillaan Yhdysvaltojen luoteisissa osavaltioissa. Montana on lasten koti, nuorisovankila sijaitsee Dakotassa, niin kaukana, ettei Frances-äiti ehdi käydä poikaansa siellä katsomassa kuuteen vuoteen.  Tyttöjen sisäoppilaitos sijaitsee Idahossa ja reservaatti, johon lapset karkumatkallaan päätyvät, Wyomingissä. Autoja varastetaan, välillä taivalletaan kojoottien keskellä peninkulmia, ja pikkusisko Cecile opettaa holtitonta isoveljeään ampumaan isäpuolelta varastetulla pistoolilla. Asehulluus on valkoisilta peritty ominaisuus, eikä noilla seuduilla mies ole paikkaansa ansainnut ilman asekaappia.

Toki teos on hurja kuvaus lastensuojelusta (tai lähinnä sen puutteesta), mutta onneksi Rae Thon ei kirjoita huolestuneen sosiaalityön ammattilaisen näkökulmasta. Kirjaa lukiessani minulla tuli mieleen muun muassa Marilynn Robinsonin, Lucia Berlinin ja Jennifer Eganin teokset. Varsinkin Eganin uudehko teos Rakkaudesta aseisiin kertoo samansuuntaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, perheestä, joka elää melkein kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella. 

Joka suhteessa teos oli koskettava, mutta ei sentimentaalinen eikä imelä. Pidin myös sen kuvituksesta, eli cree-symboliikasta lukujen välillä. Ainoa tyylillinen ongelma, mikä teki lukemisesta hieman raskasta, oli se, että vielä viimeisissäkin kappaleissa tarinaan ujutetaan uusia sivuhenkilöitä, joiden kohtaloista en enää jaksanut olla kiinnostunut.

Teos pohjautuu tositapahtumiin, mikä tekee tarinasta vieläkin hurjemman. Tässä kun kuvataan ihan hardcore-nuorisorikollisuutta. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1990, mutta vahvan paikallisuuden ja tietynlaisen jälkijättöisyyden vuoksi tarina on miltei ajaton. Nämä syrjäytyneet lapset eivät paljoa tiedä oman aikansa trendeistä, tv-ohjelmista tai musiikista.

Tämän luettuani aion palata pian Katja Ketun uusimpaan teokseen, joka on minulla kesken äänikirjana.

Sijoitan tämän HELMET-haasteessa kohtaan 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Kotisiionista kajahtaa

Teos: Suvi Ratinen: Matkaystävä (Otava, 2019)

Eletään 1990-lukua Keski-Suomessa ja vanhoillislestadiolaiset nuoret luukuttavat autostereoista Vöyrin marssia. Petri Laaksosen ”Täällä pohjantähden alla” on myös suuri hitti siihen saakka, kun paljastuu, että laulaja on homo. Tytöt saavat käyttää peitepuikkoja ja permanentata tukkansa, ja laivojen taxfree-hajuvedet ovat suuremmassa suosiossa kuin Body Shopin ”köyhyystuoksu” White Musk. Seuroissa pohditaan, voiko aerobiciin osallistua ja tullaan lopputulokseen, että on parempi jäädä ulkopuolelle siksikin, ettei jumalanlapsi pysyisi sellaisen rytkeen tahdissa.

Suvi Ratinen on minusta muutaman vuoden nuorempi kirjailija ja kertoo minunkin ”hoodeistani”, eli keskisuomalaisesta mielenmaisemasta, vaikka en ole astunut jalallani kotisiioniin eli vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistykseen. Lestadiolaisia asui tuolla päin maata ripotellusti, juuri kuten Ratinen kertoo, ehkä yhdellä koululuokalla oli yksi tai kaksi ”uskomassa olevaa” nuorta. Kirjassa eletään keskisuomalaisessa kaupungissa, jossa on mahdollista pitää sikatilaa. Maantieteellistä hämmennystä pukkasi, kun en ainakaan Jyväskylästä muista sikatilallisia (eikä tämä kirja mielestäni kerro maalaiskaupungeista, Jämsästä tai Äänekoskesta), mutta onneksi luen fiktiota, jossa kaikkien koordinaattien ei tarvitse olla todenmukaisia.

Kirjassa etsitään kertojan lapsuuden ”matkaystävää”, sikatilallisen perillistä, Järvisen Markoa, joka on kadonnut mystisissä oloissa. Erityisesti arvostan kirjassa sitä, että siinä on juonellisesti muutakin kuin pelkkää uskonyhteisöstä eroamista. Markon ja kertojan ystävyys katkeaa, kun kertoja muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, mutta kadonneen jäämistöstä löytyy käsin kirjoitettu kirje kertojalle, jota poliisi pitää jonkinlaisena todisteaineistona. Markosta ollaan kotisiionissa porukalla huolissaan, vaikka hänkin on kertojan lailla lähtenyt ”maailmaan” eli luopunut lestadiolaisista tavoista. Omasta irtautumisprosessistaan kertoja toteaa näin:

”Ajattelen, että jos olisin aina vaan ollut oma itseni, olisin nytkin jossain rauhanyhdistyksen kellarissa painamassa muiden naimattomien neiti-ihmisten kanssa perunalla liljakuvioita pellavakankaaseen, josta sitten ommeltaisiin kevätmyyjäisiin rynkkyrypytysreunaisia esiliinoja.”

Minun on vaikea löytää romaanista uutta sanottavaa luettuani juuri Katja Kärjen teoksen Jumalan huoneen, joka kertoo esikoislestadiolaisista. Näitä kahta teosta erottaa se, että Ratisen teksti on kevyemmän humoristista, kun taas Kärjen kirjaan mahtuu pidempi sukutarina ja myös synkempiä sävyjä. Kirjojen nuoren naiskertojan aika-akseli on suunnilleen sama, ja molemmissa irtiotto tapahtuu nimenomaan yliopisto-opintojen kautta. Kärjen kirjassa irtiotto on huomattavasti rankempaa, kun taas Ratisen kirjassa kertoja päätyy muutaman rilluvuoden jälkeen tilastokeskuksen vakivirkaan ja valitsemaan käsintehtyjä kaakeleita omistusasuntoon poikaystävänsä kanssa. Lopullista eristämistä suvusta ei lopulta tapahdu, vaan vanhemmat tulevat ilomielin remontoimaan kertojan kämppää siitä huolimatta, ettei hän enää ole ”uskomassa”.

Hienoa tässä kirjassa oli lestadiolaisten oman kielen esiintuominen, mikä auttoi huomattavasti ymmärtämään heidän mielenmaisemaansa. Kulttuurisena kuvauksena tämä oli vähintään yhtä vahva kuin Hannu Raittilan romaani Ei minulta mitään puutu (1998), joka kertoo samanaikaisesti suviseuroista ja körttien herättäjäjuhlista. Suviseurojen tuoksumaailma lihakeittoineen ja puuhakkeineen jäi nostalgisesti ihoni alle, vaikka en ole koskaan niillä käynytkään.

Päällimmäisenä havaintonani tätä romaania lukiessa oli 80-90-lukujen materiaalinen yltäkylläisyys, joka ilmenee lestadiolaisissa perheissä ruoan ja leipomusten ylitsepursuavana tarjontana. Näissä piireissä naisten pitää osata leipoa uskomattomia kermaunelmia ja samalla jatkuvasti laihduttaa, koska naimisiin ei pääse ilman timmiä kroppaa. Perheisiin ostetaan myös kaikki mahdollinen sallittu elektroniikka, eikä aitoamerikkalaisista Levis-farkuistakaan ole pulaa. Myös kotimaisilla design-tuotteilla, kuten Marimekon raitakuoseilla ja Pentikin astioilla prameilu kuuluu kulttuuriin.

Mikä sitten on ”tavallista” ja mikä ”poikkeavaa” valtakulttuurista? Ainakin tässä romaanissa kerrottiin perheistä, jotka monella tapaa pyrkivät myös mukautumaan kuluttavaan, keskiluokkaiseen valtakulttuuriin. Nämä uskovaiset eivät todellakaan kieltäydy materiaalisesta hyvästä, vaan pikemminkin pyrkivät korostamaan menestystään.

Positiivista tässä kirjassa on se, että huolimatta uskonyhteisön tiukoista käyttäytymisnormeista Ratinen rakentaa uskovistaan suuria persoonallisuuksia, eli henkilöhahmojen tasolla teos toimii loistavasti. Juonessa oli jonkin verran toistoa, ja varsinkin toisissa jääkiekon maailmanmestaruusbileissä olin jo pitkästyä. Kertojan aikuisuuden kuvaus on paikoitellen jopa tylsää, mutta kerronta nousee taas loppua kohti, kun kuvioihin palaa nuoruuden seinäkellon lailla sekaisin oleva seurapuhuja.

Kirjaa suosittelen erityisesti räväkämmän huumorin ystäville, eikä lukijan tarvitse olla erityisen kiinnostunut uskonlahkoista, jotta huumori kolahtaisi. Kirjassa on myös osattu tiivistää asioita, ja sen pitkä kirjoitusprosessi näkyy erikoisissa leikkauksissa ja tarkoissa kielellisissä havainnoissa. Luultavasti teos toimisi paremmin leffana kuin teatterin lavalla, ja todella mielelläni katsoisin tämän myös valkokankaalla.

Rapujen esikoulussa

Teos: Emma Rous: Au pair (Minerva, 2019)

Käännös: Sisko Ylimartimo

Emma Rous on brittiläinen esikoiskirjailija, jonka teos Au pair on ollut kansainvälinen hitti monessa maassa. Dekkareiden ja trillereiden saralla näkyy nyt useampiakin teoksia, joissa huomio keskittyy lastenhoitajiin, kotiapulaisiin ja au paireihin – itse luin äskettäin Pierre Lemaitren varsin kammottavan romaanin Verihäät ja odotan saavani käsiksi Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, josta olen lukenut eniten arvioita etukäteen. Au pairista en tiennyt mitään, mikä on aina hyvä asetelma. Teos myös kertoo ajasta, jolloin olen itsekin työskennellyt au pairina ja tutustunut heidän verkostoihinsa toisessa maassa – eli samastumispintaa riittää.

Tarina on hieman erilainen kuin mitä odotin, sillä tässä yläluokkaiseen perheeseen tuleva au pair on britti itsekin, eli teos ei kerro kulttuurieroista. 18-vuotias lontoolainen Laura saapuu Norfolkiin Summerbournen herraskaiseen residenssiin viettämään välivuotta lukion ja yliopiston välillä. Kylässä ei ole mitään tekemistä nuorille, joten Laura on vapaa-aikanakin isäntäperheensä käytettävissä. Perheen äiti Ruth on kotiäiti ja isä Dominic työskentelee viikot Lontoon Cityssä rahaa vuolemassa. Lauran ainoa tehtävä on kolmivuotiaan pikkuvanhan Edwinin kaitseminen silloin, kun talon emännällä on omia menoja.

Teosta on vaikea arvioida tekemättä juonipaljastuksia, mutta yritän antaa ruusuja ja risuja yleisimmällä mahdollisimmalla tasolla. Hyvää kirjassa oli, että kuvattu au pair-hahmo ei ollut ihmishirviö. Jännitys kirjassa on tosiaankin psykologista, ja väkivallan ja kauhun määrä pysyy hyvän maun rajoissa. Melodraamaa oli omaan makuuni liikaa, mutta psykologisesta näkökulmasta tyypit olivat asteen uskottavampia kuin joissain muissa suosituissa brittitrillereissä, joita olen viime aikoina lukenut (övereintä melodraamaa on ollut J.K. Tremaynella ja Ruth Warella). Myöskään alkoholilla ja huumeilla ei ollut suurta roolia, mikä on ollut niin yleistä joissakin teoksissa, että olen jo epäillyt kirjailijan kirjoittaneen niitä kännissä.

Paikallisesta folkloresta ja 90-luvun ajankuvasta olisin voinut lukea enemmänkin. Luontokuvaus, ja varsinkin rantaelämän kuvaus oli herkullista, vaikkakin vähäistä, eletäänhän tässä meren sylissä ja opetetaan rapuja käymään esikoulua. Vaikka teoksen isäntäperhe kuuluu varakkaaseen yläluokkaan, he tuntuvat löytävän elämänilonsa hyvin samanlaisista asioista kuin muutkin kyläläiset – kuten luonnosta. Teos keskittyy luokkaeroihin huomattavasti vähemmän kuin tämäntyyppiset teokset yleensä.

Teos keskittyy sukusalaisuuksiin, sisarussuhteisiin, perintökysymyksiin ja riskiraskauksiin. En tiedä, johtuuko Britannian lainsäädännöstä, että siellä yhteiskunnan ulkopuolella synnyttäminen on ainakin jossain vaiheessa ollut mahdollista – koska siellä ei ole pidetty samanlaista kattavaa henkilörekisteriä kuten esimerkiksi Pohjoismaissa. Yksityisen kätilön rooli jäi myös kutkuttamaan – eli pohdin, millaisia salaisuuksia he saattavat kantaa, jos lapsia ei ole pakko rekisteröidä heti syntymän jälkeen. Kysymys kotisynnytyksistä herätti minussa taas eettistä pohdintaa, ja tämän romaanin luettuani katsoin asiaa hieman eri näkökulmasta kuin olen katsonut ennen.

Kirjan kaksi aikatasoa toimivat hyvin, kokonaisuus oli tasapainoinen ja jännitys tiivistyi loppua kohti. Luultavasti tämä teos nousee lukemieni brittitrillereiden parhaimmistoon (Goodreads 4 tähteä), kun aika moni muu on jäänyt laimeaksi tuttavuudeksi.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirjailijan ainoa teos.” Teos sopii moneen haastekohtaan, eli on varsinainen kirjajokeri.

Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

ArterTeos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.

Matkantekoa ennen selfie-keppejä

saagojen kutsuMatkakirjoissa parhautta ovat ne kertomukset, joista olen varma, etten vastaaviin koskaan kykene. Olen viettänyt aikaa Islannissa, mutta en olisi koskaan edes harkinnut sinne matkustamista meriteitse. Nyt löysin veneilykirjojen klassikon, Pekka Pirin klassikkoteoksen Saagojen kutsun/Avoveneellä Islantiin (1998) äänikirjana, ja koen riemua matkasta ohi mukavuusalueeni. Luksusta tässä äänikirjassa on kirjailijan oma ääni, ja lukuisat äänitehosteet, jotka tekevät kokemuksesta autenttisen kuuloisen. Tuntuu jopa, etten ehkä olisi jaksanut lukea tätä painettuna kirjana, mutta äänikirjana teos avautuu aivan eri tavalla.

Pekka Pirin ja Matti Pullin kaksinpurjehdus FinnFaster-avoveneellä Helsingistä Höfnin satamaan oli vuonna 1994 mediatapahtuma, josta oli kiinnostunut myös Islannin presidentti Vigdis Finnbogadottir. Matka oli Pirin unelma jo kolme vuotta ennen reissua, ja tätä edelsi työelämän vakava burnout ja avioero. Ennen tätä Piri oli harrastanut veneilyä ja saaristolaiselämää Kökarin vesillä, jossa perheellä oli kesämökki. Matkallekin kirjassa lähdetään Kökarin kautta, jossa Pirillä on matkan ensimmäinen ja ainoa kriisi – luottamuspula matkakumppaniin, jota hän ei tuntenut pitkään ennen matkalle lähtöä.

Kirjassa vellotaan läpi ikuisen harmaan ja oranssien aamusumujen ja pohditaan niin rakkauselämään kuin muuttuviin työelämän sääntöihin liittyviä ongelmia. Pekka Piri on noin viisikymppisenä keskellä elämänsä suurinta kriisiä, eikä edes tiedä, missä tulee asumaan matkan päätyttyä. Suomessa eletään keskellä syvintä lamaa, ja keski-ikäisenä työttömäksi jääminen on pelottavaa. Piri ei oikein koe elävänsä helsinkiläisessä rivitaloidyllissään, vaan on jo henkisesti elänyt lähinnä saaristolaistodellisuudessaan.

Minusta kirja on erinomaisen onnistunut, koska se tarjoaa sopivasti teknistä tietoa veneilyn harrastajille, mutta on samalla syvän filosofinen, jopa runollinen. Viikinkien ikiaikaisten reittien tunnelmat välittyvät, vaikka kyseessä ei ole historialarppaajan teos. Pirin ääni on kouliintuneen merikarhun ääni, ja toki tässä eletään miehistä fantasiaa tyylipuhtaasti. Piri edustaa sitä miestyyppiä, jolle perinteiset sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys, eikä naisen paikka ole aina veneessä hänen rinnallaan. Hän viihtyy parhaiten itse rakentamallaan kalastajakämpällä ja ulkoluodoilla, mahdollisimman kaukana ihmisen rakentamasta sivilisaatiota.

Pirin ja Pullin matkaa seurattiin aikanaan medioissa, mutta samalla parivaljakko halusi vetää rajat toimittajille. Matkan alkuvaiheessa varsinkin ruotsalaiset kulttuuritädit Pohjola-Norden-yhdistyksessä olisivat halunneet miehet vieraikseen, mutta Piri koki ahdistusta saamastaan huomiosta, eikä halunnut klovniksi. Tätien antamia runsaita lahjoja jouduttiin heittämään matkan aikana mereen, koska matkan turvallisuuden vuoksi varustelut piti pitää minimissä. Veneessä miehet tuntuivat elävän lähinnä Poutun tehtaan lahjoittamalla makkaralla, kun taas satamissa nautiskeltiin kunnon ruoasta. Reykjavikin kantapaikka Matkro nousee tässä legendaariseksi tukikohdaksi, jonka messinkistä oluthanaa Piri palvoo.

Toki kirja kertoo klassisella tavalla ystävyydestä, ja sivuhenkilöitä kirjassa on runsaasti (joista kaikki eivät ole matkassa mukana). Varsinkin Kökarin naapureita Piri muistelee matkan aikana paljon, jopa enemmän kuin naisiaan ja lapsiaan. Eräs naapureista haluaa lähettää Vigdis Finnbogadottirille kortin, joka säilyy avoveneen myrskyissäkin timmissä kunnossa. Kohtaaminen Islannin presidentin kanssa on symbolisesti keskeinen, ja viestii vieraanvaraisuudesta ja kunnioituksesta.

Koska minusta ei ole valtamerten purjehtijaksi omalla veneellä, aloin miettiä, kuinka muuten voisin kokea tuon huikean Atlantin ylityksen. Päädyin kirjaa kuunnellessani tutkailemaan Smyril Linen lauttayhteyksiä, ja huomasin, ettei meno-paluu Tanskasta Islantiin olisi mahdottoman hintainen, jos suostuu tinkimään mukavuudestaan ja majoittuu halvimmassa luokassa. Tällä reissulla voisi myös pysähtyä Färsaarilla, mikä olisi suuri unelmani. En välttämättä edes matkustaisi Reykjavikiin (jonka tunnen jo hyvin), vaan minulle voisi riittää Itä-Islantiin tutustuminen.

Historian havinaa kirjassa edustaa muun muassa filmien kehittäminen. Toki valtameripurjehduksella, jossa ihminen on itse vastuussa kaikesta, aikaa valokuvaamiseen taitaa olla kovin hintsusti. Ylipäänsä veneilyssä eniten kiehtoo sen tarjoamat mahdollisuudet irtaantua kokonaan noin sanotusta sivilisaatiosta, ja jäinkin kaihoamaan vanhan ajan matkustamista, jonka pointtina ei ollut esitellä lomakuviaan koko maailmalle. Tämän päivän turismin iljettävin keksintö on selfie-keppi, ja sen aikaansaama dekadenssi varsinkin massaturismikohteissa on herättänyt minussa jopa haluttomuutta matkustaa.

Tästä teoksesta on otettu uusia painoksia, ja näyttää, että se on myös käännetty englanniksi. Koin, että tämä on jo merkittävä klassikko, joka varmasti ihastuttaa myös nuorempaa lukijakuntaa. Samalla se tarjoaa kunnon pläjäyksen ysärinostalgiaa,  ja jopa yhteiskunnallisia pohdintoja, mikä on matkakirjoissa harvinaista herkkua.

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.