Nainen, heittopussi, kapinallinen

Teos: Tsitsi Dangarembga: This Mournable Body (2018)

Äänikirjan lukija: Adenrele Rojo

Joskus 90-luvun lopulla luin zimbabwelaisen Tsitsi Dangarembgan romaanin Nervous Conditions (1988, suom. Tambu), joka kertoo syömishäiriöstä kärsivän nuoren mustan lukiolaistytön Tambudzain odysseiasta 1960-luvun Rhodesiassa.

Teos jäi mieleen hurjana esimerkkinä siitä, millaisia psyykkisiä vaikutuksia kolonialismilla on ollut nuoriin alisteisessa asemassa oleviin mieliin. Kirjassa Tambudzai joutui mielisairaalaan, eikä tytön maalaisilla vanhemmilla ollut minkäänlaisia työkaluja käsitellä tilannetta. Teosta luin sydän syrjälläni pohtien, miten tuon traaginen päähenkilön vaiheet jatkuisivat.

Teoksessa This Mournable Body Dangarembga palaa Tambun tarinaan 90-luvulla, kun hän on lähes nelikymppinen sosiologian maisteri Hararessa, ja ikuinen työnhakija. Naisen tilanne on kinkkinen, koska häntä melkein uhkaa kodittomuus. Sekalaisten hanttihommien palkka ei riitä oman kämpän vuokraan, joten hän on asunut vuosikausia hostellissa.

Hostellin emäntä on kuitenkin päättänyt, että Tambudzai on liian vanha asumaan siellä, ja näin hän joutuu hakemaan uutta huonetta leskinaisten asuntolasta. Hän ei ole koskaan ollut naimisissa, mutta välillä hänet houkutellaan yöelämään pummaamaan ilmaisia drinkkejä ukkomiehiltä.

Sitten Tambu päätyy hakemaan opettajan paikkaa kaupungin arvostetusta tyttölukiosta. Se on biologian opettajan paikka, mutta koulun rehtoria ei haittaa se, ettei Tambulla ole opintoja luonnontieteistä. Uuden sukupolven mentaliteetti on kovin erilainen kuin hänen, ja hän kokee työssään äärimmäisiä vieraantumista. Ylempien luokkien tytöt ovat tekokynsiin sonnustautuneita pissiksiä, jotka eivät osoita vanhapiikaopettajaa kohtaan piiruakaan kunnioitusta. Rehtoria lähinnä kiinnostaa, kuinka koulu voisi hyötyä näiden pissisten rikkaista vanhemmista miesystävistä. Sugar daddy- ilmiö on siis rutiköyhässä maassa koko yhteisön yhteinen ilo.

Tambun hermostuneisuus nostaa taas päätään, ja välillä hän myös lääkitsee itseään liiallisella viinillä kouluiltaisin. Psykiatrinen osasto odottaa häntä jälleen, mutta tällä kertaa hän onnistuu auttamaan itseään ennen kuin on liian myöhäistä.

Teoksen ensimmäinen puolisko oli kieltämättä melko raskassoutuinen, kun Hararen kaupunki on jo kontekstina niin karu. Mutta toisessa puoliskossa siirrytään maaseudulle, Tambun kotikonnuille, jonne hänen valkoinen ystävänsä Tracey on perustamassa uutta ekoturismiyritystä. Työtarjous tuo Tambun elämään kaivattua vaihtelua, mutta onko tämä kommunismin kanssa flirttaillut, sodan runtelema maa valmis toivottamaan tervetulleiksi nirsoja, vaativia turisteja maailman metropoleista? Millä ehdoilla näitä putiikkihotelleja pystytetään, ja kuinka ne muuttavat syrjäkylien elämäntapaa?

Minusta tämä kysymyksenasettelu on edelleen aiheellista, vaikka pienimuotoisella ekoturismilla on myös puolustajia. Itse olen näitä Zimbabwe-kirjoja kuunnellessa onnistunut löytämään Tambudzain kotiseuduilta maailman huikeimmat matkakohteet, mutta huomaan samalla, että tuon maan turismi on räätälöity ainoastaan superrikkaille. Ja maan talous näyttää olevan niin kuralla, ettei siellä tavallinen kansa tunnu käyttävän muita kuin ruokakauppojen palveluja.

Ei tuntuisi hyvältä päätyä Viktorian putousten koloniaaliseen putiikkihotelliin siemailemaan viiden dollarin erikoiskahveja, tai ylipäänsä syömään ulkona koko maassa, jossa hintataso on about Suomen hintaista. Vaikka kuinka minua muistutettaisiin turismin työllistävistä efekteistä, tuntuisi hurjalta syödä ravintoloissa, joissa yhden illan lasku voisi olla tavallisen zimbabwelaisen kuukausipalkan suuruinen.

Romaanissa on myös paljon huumoria, mutta se on enimmäkseen kieroa tai mustaa. Dialogien runsaus tuo raskaaseen aihepiiriin tarvittavaa kepeyttä, ja naisten puheiden kautta lukija pääsee tutustumaan todella laajaan henkilögalleriaan.

Tambun saagaan on olemassa myös kakkososa, jossa vieraillaan hänen yliopisto-opintojensa vaiheessa. Nerokasta tässä trilogiassa on mielestäni se, että Dangarembga onnistuu ristivalottamaan kovin eri tyyppisten naisten kohtaloita. Itse ainakin pystyin samastumaan Tambudzain hahmoon aivan täysillä, ja tunnistin myös muista hahmoista tuttuja puhetapoja, kuten bisneshenkisen menestysteologian.

Sukusalaisuuksien siivillä

Teos: Peter Godwin: When the Crocodile Eats the Sun (Back Bay Books, 2006)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Viikonloppuna kuuntelemani Peter Godwinin (s.1957) lapsuusmuistelma Rhodesiasta jäi vaivaamaan sen verran voimallisesti, että minun oli pakko selvittää, mitä kirjailijan perheelle tapahtui sen jälkeen, kun maasta tuli Zimbabwe.

Peter on toiminut suurimman osan aikuisiästään New Yorkista käsin, ja työskennellyt siellä mm. Pen Internationalin puheenjohtajana. Hänen siskonsa Georgina yritti aikansa toimia toimittajana Zimbabwen medioissa, mutta sai lopulta porttikiellon koko maahan. Tämä vaikeutti perheen elämää, ja vieritti huoltovastuun kokonaan Peterille. Ikääntyneet vanhemmat päättivät jäädä asumaan Harareen siitä huolimatta, ettei maa pystynyt maksamaan vanhuksille kunnollista eläkettä.

Teoksen juoni liittyy lähes kokonaan ylirajaisiin huoltosuhteisiin ja terveydenhuoltoon maassa, jonka yhteiskunta on muuttumassa kleptokratiaksi. Kirjailijan äiti työskentelee lääkärinä vielä yli 70-vuotiaana, osittain hyvästä tahdosta ja osittain siksi, että hänelle on tiedossa n. 40 vuoden uran jälkeen vain 5 dollarin eläke. Hänen isänsä ei pysty enää käymään töissä, mutta hän on onnekas, koska hän on onnistunut keräämään itselleen nuoruudessa n. 60 dollarin eläkkeen Britanniasta. Vanhempien talous on äärimmäisen niukkaa, vaikka he asuvat kaupungin eliittialueella.

Peterin isä tekee kuolemaa vuosikausia, ja vaatisi jonkun kotiin hoitajaksi, mutta luotettavaa henkilöä on vaikea löytää. Vanhusten heitteillejättö on maassa yleistä niin valkoisten kuin mustien parissa. Monilla lapset asuvat toisella mantereella, eikä vanhuspalveluja ole nimeksikään. Välillä Peter asuu Kapkaupungissa, ja tekee sieltä huoltoreissuja Zimbabween. Perustettuaan perheen tämä ei ole enää mahdollista.

Tarinan erikoisin juonenkäänne liittyy Peterin isän sukutaustaan, eli vasta kuoleman porteilla tämä alkaa nihkeästi avautua juutalaisista juuristaan. Isä George onkin alun perin ollut varsovalainen Kazimiercz, joka lähetettiin ennen sotaa kesäleirille Lontooseen. Tuolta hän ei palannutkaan kotiin, ja sillä välillä koko muu perhe oli viety Auschwitziin. Vaikenemista tästä taustasta isä selitti turvallisuussyillä, mutta se tuntui melko kaukaa haetulta sen jälkeen, kun pariskunta oli muuttanut Afrikkaan.

Juutalaisuuden identiteettitarina jää lopulta aika ohueksi, koska tämän perheen arki Hararessa on niin täynnä huolia. Poliittista analyysia Mugaben kleptokratiasta teokseen mahtuu enemmän kuin sukutarinointia, ja se on syystäkin vihaista.

Kirjan nimi viittaa tietysti diktaattoriin itseensä, jota kansa kutsui välillä tuttavallisesti Bobiksi, välillä krokotiiliksi. Krokotiilitarinoiden kautta kansalla on ollut mahdollisuus käsitellä Mugabeen liittyvää ahdistusta luovemmin keinoin.

Yleisellä tasolla kirja kertoo maasta, jonka väestörakenne on täysin vääristynyt HIV/AIDS:in ja maastamuuton vuoksi. Työikäisten aikuisten määrä on siellä yhtäkkiä kaventunut, mutta huolimatta tästä työttömyys huitelee jossain 90%:ssa (virallisesti). Ihmiset elävät epämääräisellä kaupustelulla, ja jos joku onnistuu pääsemään vallan kahvaan, se merkitsee automaattisesti sitä, että töitä on järjestettävä koko suvulle.

Tämä on sen tyyppinen kirja, jota en olisi ehkä ymmärtänyt sen julkaisuvuonna, niin hatarat ovat tietoni olleet Rhodesia/Zimbabwen historiasta. Godwinin muistelmissa käydään enemmän läpi valtiollisia tapahtumia kuin Alexandra Fullerin, joka kirjoittaa yksityisemmästä näkökulmasta. Olennainen ero näiden kahden kirjailijan saagan välillä on siinä, että Godwin säilyttää vahvan siteen Zimbabween, kun taas Fullerin tarinat ovat aidosti monipaikkaisia. Kirjailijoiden lapsuuden saagat asettuvat kuitenkin samalle alueelle, mutta heillä on kymmenen vuoden ikäero.

Tämä teos oli monella tapaa rikkaampi kuin Godwinin lapsuuden muistelma. Molempiin kirjoihin mahtuu dramaattisia käänteitä, väkivaltaa ja angstia, mutta tämän teoksen kautta opin enemmän maan lähihistoriasta. Ilmeisesti olen jo lukenut sen verran Rhodesiasta, että 60-70-lukujen tarina tuntui tutummalta.

Luin näitä kirjoja oman fiktion kirjoittamisen taustatöinä, vaikka kirjani ei varsinaisesti sijoitu Zimbabween. Mutta Zimbabwen tapahtumat vaikuttavat päähenkilön elämään, vaikka hän ei ole koskaan käynyt siellä.

Maailmanpolitiikkaa hillasuolla

Teos: Liza Marklund: Suonsilmä (Otava, 2022)

Suomennos: Antti Autio

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sain viime vuonna yllättyä positiivisesti Liza Marklundin dekkaricomebackin suhteen, ja jäin jo odottamaan tämän Ruotsin Lappiin sijoittuvan sarjan kakkososaa.

Tässä osassa keskiössä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg, joka lähenee jo eläkeikää ja on juuri saanut syöpädiagnoosin. Wiking on kotoisin Stenträskistä, ja on palvellut siellä poliisina 1980-luvulta saakka. Miehen taustaan liittyy suuri tragedia: hän on kasvattanut kaksi lastaan yksinhuoltajana sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Helena katosi marjaretkellä hillasuolla. Perheen taaperotytär Elin oli jäänyt matkasänkyyn suolle, ja olisi hyvin saattanut kuolla, ellei etsintäpartio olisi löytänyt lasta.

Helena ja Wiking kohtasivat vuonna 1985 Solnassa, jossa Wiking asui poliisikoulun opintojen aikana. Pariskunta koki salamarakastumisen, ja pian nuoreen perheeseen odotettiin jo lasta. Perheen muutto Lappiin Wikingin kotikonnuille tapahtui pitkälti vaimon toiveesta, ja perhekeskeinen Helena sopeutui hyvin paikalliseen kulttuuriin, vaikka ei ollut ennen suhdetta käynyt koko Lapissa.

Mutta kuka Helena oikeastaan oli, ja putosiko hän sittenkään hillasuohon, kuten aikanaan päädyttiin tulkitsemaan?

Teos on enemmän poliittinen trilleri kuin dekkari, ja se kertoo karua tarinaa kylmän sodan ajan sotateollisuudesta. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, myös tässä useamman henkilön tarina kytkeytyy alueen kaivoksiin, luonnon riistoon ja globaalien suuryritysten ahneuteen.

En halua spoilata juonta liikaa, mutta näen tässä vahvan yhteyden Gustav Skördemanin niin ikään kylmän sodan aikaisten trillereiden kanssa. Noissa kirjoissa yksi vahva tapahtumapaikka oli DDR, mutta tässä kirjassa seikkaillaan Neuvostoliitossa. Ehkä temaattisen painavuuden tasolla Skördemanin teokset edustavat 2000 palan palapeliä, ja niihin verrattuna Suonsilmä on 1500 palan peli. Tässä kirjassa on lopulta melko rajallinen henkilögalleria, eli henkilöihin ehtii tutustua kunnolla ja perusteellisesti.

Yksi tärkeä henkilö tarinassa on Wikingin kehitysvammainen veli Sven, joka toi romaaniin ylimääräisen ja koskettavan ulottuvuuden. Käynnit Svenin luona vammaisten asuntolassa eri vuosikymmeninä toivat tarinaan erityistä lämpöä.

Vaikka kirjassa käydään läpi äärimmäisiä tunteita, se onnistuu olemaan viihdyttävä ja omalla tavallaan myös yhteisöllinen. Minusta sarja on onnistunut jo pelkkänä lappilaisen elämäntavan kuvauksena, eli sitä voi lukea myös yhteiskunnallisena dokumenttina.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti tänä vuonna lukemieni dekkareiden kärkikaartiin. Teos jätti lukijan taas odottamaan jatkoa jo siksi, että pelkästään Wikingin terveydentilassa oli jo paljon draamaa.

Elintasorajan kahdella puolella

Anna Soudakova: Varjele varjoani (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikova

Anna Soudakova on kirjailija, jonka uutta teosta olenkin jo ehtinyt odottaa. Hänen esikoisteoksensa Mitä männyt näkevät oli minulle tärkein lukemani romaani vuonna 2020. Luin tällä viikolla tämän hänen kakkosteoksensa, ja Reijo Rautajoen muistelmateoksen inkeriläisestä äidistä putkeen. Teokset ovat tyylillisesti ja genrenkin suhteen kovin erilaisia, mutta molemmat kovin ajankohtaisia tässä maailmanpoliittisesti turbulentissa syksyssä.

Teoksen päähenkilö on Nina, joka on 80-luvun alussa Leningradin kommunalkaan syntynyt nuori nainen. Suomeen hän on muuttanut 90-luvun alkupuolella, ja täällä hänen korkeasti koulutetut vanhempansa joutuvat aloittamaan kaiken alusta. Neuvostoliitossa isä Georgi on ollut kaukomaita kiertävä geologi, ja äiti Vera on opiskellut taidehistoriaa. Suomessa he enimmäkseen harjoittelevat työelämää, mutta isä onnistuu välillä työskentelemään automekaanikkona.

Tarina perheen perustamisesta boheemissa yhteistaloudessa on upea. Käpyoven takainen mystiikka on vaatimattoman kekseliästä. Venäläisestä lukijasta aihe saattaa tuntua liian arkiselta, mutta suomalaiselle tämä aihe on sopivan eksoottinen. Konmunalkan keittiö tunnetaan nimellä Omenatarha, ja siellä jaetaan niin ilot kuin murheet.

Suomessa pieni perhe asuu Turun Varissuolla ja ihmettelee uuden maan omituisia ruokia ja tapoja. Mitä ihmettä on mysli, ja kuinka sitä kuuluisi syödä? Isovanhemmat muuttavat perheen perässä, eikä mummo voi hyväksyä uuden asunnon kirppiskalusteita. Vera kokee vielä aikuisenakin monet suomalaisten tavat oudoiksi, kuten vispipuuron syömisen mariskooleista.

Teoksen vaikuttava nimi on lainaus Joseph Brodskyn runosta. Automatkoilla perheellä on tapana kuunnella Vysotksyn lauluja powerplayna. Tämä hieno tarinallinen kerroksellisuus tiivistyy perheen kesämökin kuvauksessa: sinne on kerätty kaikki neuvostoaikainen omaisuus maasta, jota ei enää ole. Soudakova kuvaa myös jonkinlaista huijarisyndroomaa, jota Nina kokee vanhempiensa mökillä. Ninan on välillä vaikea uskoa, että suomalainen dacha voisi kuulua heille, että he ovat osallisia uuden maan mökkeilykulttuurissa.

Parisuhdepohdinnoista löysin jopa uusia näkökulmia, vaikka tässä kuvataan hyvin tavallisia heteroydinperheitä. Tällaista koen aika harvoin, mutta tässä kuvatut tunteikkaat riidat jotenkin lämmittivät.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja olin jopa vähän helpottunut siitä, että tässä ei viitattu Stalinin vainoihin. Soudakovan tyyli pysyy edelleen runollisen aistivoimaisena, eli hän saa luotua intiimin taikamaailman melko vähäisistä aineksista. Olen tainnut aiemminkin verrata hänen teoksiaan Andrei Makinen tuotantoon, joka on ehkä minulle rakkain venäläinen nykykirjailija.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on lämminhenkinen, kielellisesti rikas ja nyansoitunut perhesaaga, joka tuottaa iloa kaikille meille venäläisen kulttuurin faneille nyt, kun naapurimaahan ei voi matkustaa. Teos on myös oiva muistutus tuon kulttuurin positiivisista puolista, jotka saattavat monilta juuri nyt unohtua tässä maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa.

Nuorisolaisten merkittävä vierailu

Teos: Anita Brookner: Visitors (Penguin, 1998)

Anita Brooknerin Visitors on ensimmäinen häneltä lukemani teos, ja otin sen jo uudelle kierrokselle, koska en muistanut siitä paljoa. Muistelin, että kyseessä olisi ollut vanhan naisen ja nuoren miehen rakkaussuhteen kuvaus, mutta muistikuvani olivat vääränlaiset.

Tässä romaanissa noin seitsemänkymppinen leski Dorothea May joutuu kinkkiseen tilanteeseen, kun edessä on edesmenneen miehen suvun häät. Miehen Kitty-serkku on luvannut järjestää amerikkalaiselle lapsenlapselleen kunnon kalaasit Lontoossa, koska tämän äidillä ei ole varaa niitä järjestää. Tytön isä Gerald on suvun musta lammas, joka majailee jossain hippikommuunissa Etelä-Englannissa, eikä usko avioliiton instituutioon.

Kirjassa hengaavat nuoret ovat ehkä juuri minun ikäluokkaani, 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa syntyneitä. Eletään jo aikaa, jolloin rikkaammalla väestön osalla on matkapuhelimet. Nuori Ann on raskaana, ja aikoo tämän vuoksi naida lapsen isän Davidin. Davidia ei häähumu voisi vähempää kiinnostaa. Hän on kuitenkin aktiivinen kristitty, ja pitää Massachusettsissa new age-henkistä kirkkoa, jossa Jumalaa palvotaan rave-musiikin tahdissa. Ann itse taas opiskelee holistisia terapiamuotoja.

Dorothea saa kotiinsa vieraaksi best man-Steven melkein vastoin tahtoaan. Vaikka hänen asuntonsa on suuri, nuoren miehen tulo saa hänessä aikaan suurta hämmennystä. Steve osoittautuu tyypiksi, joka mielellään jäisi majailemaan kenen tahansa hyväntekijän nurkkiin. Hänellä ei ole kiire elämässään mihinkään, vaan harrastaa vain kitaransoittoa ja lenkkeilyä. Paljon mieluummin hän harrastaisi näitä asioita jonkun nurkissa Lontoossa kuin Davidin ja Annin luona amerikkalaisessa suburbiassa.

Nuorten vierailu saa koko Kittyn lähipiirin pasmat sekaisin. Kuviossa on muitakin sukulaisia, ja ainakin osa heistä on taustaltaan juutalaisia. Kittyn mies Austin on nimeltään Levinson, ja elämänkatsomukseltaan rento ateisti. Häntä Davidin äänekäs kristillisyys, johon sekoittuu askeettinen terveysintoilu, lähinnä huvittaa, mutta Molly-serkun mies Harold löytää Davidin ruokavaliovinkeistä uutta puhtia.

Dorothea tekee kaikkensa, jotta Steve tajuaisi lähteä, mutta silti hän sisustaa uudelleen kotiaan, tekee hulppeita aamiaisia ja vuokraa jopa auton nuoren miehen käyttöön. Loppupeleissä häillä on piristävä vaikutus koko sukuhaaran senioreiden elämään, vaikka ilman draamaa ei koitoksesta selvitä.

Tämä romaani oli lukemistani Brooknerin teoksista humoristisin, ja oikeastaan kaikki sen hahmot olivat omalla tavallaan sympaattisia. Eli havaintoni on, että hänen tuotantonsa kevenee ja valaistuu 80-luvulta 90-luvulle siirryttäessä.

Leskeys, ikääntyminen ja yksinäisyys ovat olleet tässä minulle päätyneessä otoksessa Brooknerin vakioteemoja, mutta odotan jo lukevani häneltä teoksen, jonka päähenkilö elää toisenlaisessa todellisuudessa.

Nuorisorikollisuutta Lagosissa

Teos: Abi Ishola-Ayodeji: Patience is a Subtle Thief (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Liz Femi

Patience on nuori opiskelijatyttö Lagosissa, ja hänen isänsä on iso kiho, paikallinen kuvernööri Ibadanin kaupungissa. Patiencen äiti on kadonnut kuvioista, ja uusi äitipuoli jyrää amatsoni lailla kodin universumissa. Patiencella on äidistä jäljellä vain joitain kirjeitä ja valokuvia, ja hän uskoo äidin lähteneen Amerikkaan, maahan, jossa vanhemmat olivat joskus tutustuneet nuorina opiskelijoina.

Patience on syntynyt Yhdysvalloissa, ja hänellä on maan kansalaisuus. Lagosissa hän saa pakkomielteen äidin löytämisestä, mutta vanhempien riitaisen eron vuoksi hän tietää, ettei tule saamaan isältään rahaa Jenkkilän reissua varten. Isä pitää tyttären passia ja muita papereita lukkojen takana varmuuden vuoksi.

Ibadan on maan tärkein yliopistokaupunki, mutta Patience ei halua jäädä tähän Nigerian Oxfordiin, koska tämä tarkoittaisi kotona asumista opintojen aikana. Lagosissa häntä odottaa vapaus ilkeästä äitipuolesta, eikä häntä harmita asuminen opiskelija-asuntolassa, vaikka hän on tottunut asumaan leveästi taloissa, joissa ei koskaan koeta sähkökatkoksia.

Lagosissa Patience törmää Kash-serkkuun, joka hustlaa ahkerasti hämäräbisneksissä. Serkku on opiskellut öljyalan insinööriksi, mutta joutuu elättämään itseään okada-kuskina. Kuljetusalalla on monia mahdollisuuksia huijaamiseen, ja Kashilla on innovatiivisia välistävetämisen ideoita. Patience ylipuhutaan tähän pikkurikollisten jengiin, ja hän alkaa myös seurustella serkun rikostoveri Chiken kanssa. He päätyvät tekemään sarjan pankkitilitalletuksiin liittyviä huijauksia.

Vaikka tarina on traaginen juonellisesti, hahmoissa on myös koomista potentiaalia. Äänikirjan lukija Liz Femi onnistui tehtävässään mainiosti. Välillä minun on vaikea kuunnella pitkää romaania, joka vedetään hieman ylinäytellyllä Lagosin murteella, mutta tällä kertaa tämän lukijan kovinkin eläväinen tyyli miellytti minua.

Ishola-Ayodeji on nykyään New Yorkissa asuva kirjailija, mutta ainakaan hän ei ole menettänyt kosketusta kotimaansa elämänmenoon ja estetiikkaan. 1990-luvun ajankuva on tässä osittain sellaista, johon suomalainenkin lukija voi samastua. Nuoret rakastavat videopelejä, heillä on amerikkalaisia merkkivaatteita ja meikkejä, ja musiikkimaku on hyvin kansainvälistä. Tarina alkaa vuodesta 1992, joten arvelisin päähenkilön 1970-luvun puolessavälissä syntyneeksi. Opiskelijaelämän kuvauskaan ei tuntunut minusta kovin eksoottiselta, eli teoksen nuoret naiset elävät suht villiä ja vapaata elämää kampuksella. Toki Patience on omalla tavallaan riippuvainen isästään, mutta häntä vaivaa enemmän isän välittämisen puute kuin hänen kontrollinhalunsa.

Jotain yhteistä tässä oli myös viimeksi lukemani teoksen, Jendella Bensonin Hope and Glory kanssa, joka sijoittui nykypäivän Lontooseen, mutta kertoi myös yoruba-kulttuuriin kuuluvista nigerialaisia. Molemmissa kirjoissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä ja vaikeita tunneilmapiirejä. Hieman tämän romaanin isähahmo myös muistutti Chimamanda Ngozi Adichien Purppurahibiskuksen isää, vaikka tässä isä ei ole sadistisen väkivaltainen eikä fanaattisen uskonnollinen. Adichien romaanissa isä kuuluu igbokulttuuriin, mutta on sanoutunut irti oman kulttuurinsa tavoista ryhdyttyään katolilaisuuden äärimmäiseksi airueeksi.

1990-luku on ollut Nigeriassa poliittisesti turbulenttia aikaa, ja nuorten opiskelijoiden näkökulmasta levottomuudet ovat vaikuttaneet heidän elämiinsä konkreettisesti. Monien opinnot venyivät tai keskeytyivät, ja tämä epävarmuuden tila on jatkunut näihin aikoihin. Eli teos kertoo epätoivoisista olosuhteista, jotka tekevät ihmisistä varkaita. Pidin paljon juuri kirjan nimestä, joka on tarpeeksi monimerkityksinen ja arvoituksellinen.

Vuoden nuori taiteilija ei koskaan vanhene

Teos: Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Nelikymppinen Sanna toimii aikuislukion rehtorina välisuomalaisessa provinssikaupungissa, eikä haaveile perheen perustamisesta. Hänellä on miesystävä, kryptisesti kutsuttu Y, joka asuu erillään lapsuudenkodissaan, vanhassa puutalossa kaupungin laidalla. Erilleen asuminen sopii mainiosti molemmille, kunnes Sanna sattuu keskelle ryöstön yritystä kellosepän liikkeessä keskellä päivää, ja joku hänen päässään vinksahtaa. Sannan elämän palikat vaihtavat paikkaa, ja hän joutuu arvioimaan uudelleen merkittävien ihmisten roolia sisäisessä kertomuksessaan.

Pirjo Hassinen tunnetaan monipuolisena kertojana, joka ei pelkää uusiin haasteisiin tarttumista. Hänen uusimmassa teoksessaan on ripaus dekkaria, vaikka jännitysromaaniksi sitä ei voi luonnehtia. Siinä päähenkilö haluaa korjauttaa miesystävänsä omistaman arvokellon tämän syntymäpäivän kunniaksi. Kellolla on kuitenkin kinkkinen tarina kerrottavanaan, johon rehtoriparka on itsekin sekaantunut.

Teoksessa palataan 1990-luvun laman henkiseen perimään, ja Sannan nuoruusmuistoihin, joita raskautti työttömäksi jääneen isän tekemä itsemurha. Sanna on kasvanut pienemmällä paikkakunnalla, jota lama kuritti pahemmin kuin nykyistä asuinkaupunkia. Hän on vieraantunut äidistään, mutta vierailee tämän luona väkinäisillä kohteliaisuuskäynneillä harvemmin kuin kerran vuodessa. Äiti on katkera jälkikasvulleen varsinkin koulutuksen luomasta henkisestä kuilusta. Isäkin oli muuttunut itsetuhoiseksi kuulemma siksi, että kuvitteli olevansa liian hieno ”oikeisiin töihin”.

Romaanin kiinnostavin hahmo on ”vuoden nuori taiteilija” Mia, joka on Sannan miesystävä Y:n entinen puoliso. Y ei tunnu pääsevän Mian henkisestä yliotteesta eroon, ja Mia pyörii muutenkin Sannan kaveripiirissäkuin herhiläinen. Vaikka hänen tähtensä taiteen tekijänä on jo eltaantumassa, hänen itsetuntonsa on edelleen mintissä kunnossa. Mian viimeisestä taideprojektista sain kunnon naurut, vaikka kieltämättä hahmo tuntui liian todenperäiseltä ollakseen totta. Luultavasti olen kohdannut joitakuita Mian kaltaisia, joiden taiteilijalegenda on töitä suurempi. Hahmo ei silti ollut törkeä karikatyyri, sillä hän selkeästi kykeni itsenäiseen ajatteluun, ja omien kantojen kyseenalaistamiseen. Ehkä silti kuvataide oli hänen sokea pisteensä.

Kirjassa tutkitaan onnellisuutta, ja ihmisen alttiutta masennukseen, sen perintötekijöitä ja muita altistavia tekijöitä. Viihdyin sen maailmassa erinomaisesti, ja arvostin kellotarinan omaperäisyyttä, mutta juuri nyt tässä maailmantilanteessa teoksen henkilöiden murheet ja kompleksit tuntuivat liian kepeiltä. Näin voin kuitenkin todeta lähes kaikesta viime viikkoina kuluttamastani kaunokirjallisuudesta. Hassisen tuotannosta uskallan kuitenkin iloisesti todeta, että se tarjoaa monipuolisia täkyjä erityyppisille lukijoille. En osaa itse vieläkään nimetä ehdottomia suosikkejani hänen laajasta tuotannostaan, mutta luultavasti niissä on jotenkin käsitelty kristinuskon ja erotiikan risteyskohtia.

Rakkautta high tech-vankilassa

Teos: Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan (LIKE, 2021)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Nahr on keski-ikäinen palestiinalaisnainen, joka istuu pitkää tuomiota israelilaisessa high tech-vankilassa syytettynä terrorismista. Hänen ex-miehensä veli Bilal on ollut hänen elämänsä rakkaus, ja tämä suhde on johtanut terroriepäilyyn. Kukaan Nahrin elossa olevista läheisistä ei pääse Israeliin naista katsomaan. Hänen luonaan käy vain ulkomaisia toimittajia ja näiden tulkkeja, joista jotkut jättävät tälle salaisia viestejä koodikielellä.

Nahr on syntynyt Kuwaitissa pakolaisperheeseen 1960-luvun loppupuolella. Elämä vieraassa maassa on ollut kohtuullista, mutta köyhää 70-80-luvuilla, ja perheen lapset on kasvatettu kunnioittamaan Kuwaitin kansallista historiaa. Tilanne muuttuu, kun Irak miehittää maan. Miehityksen aikana kaikkia palestiinalaisia aletaan pitää maanpettureina, ja heidät ahdetaan nurkkaan. Suurin osa joutuu muuttamaan muualle arabimaailmaan.

Nahr on ollut pitkään perheensä pääasiallinen elättäjä. Hän on mennyt naimisiin liian nuorena, ja aviomies on hylännyt hänet jo vuoden sisällä häistä. Parikymppisenä hän työskentelee päivät sihteerinä, illat vaatemyyjänä, mutta tämäkään ei riitä säästämiseen pikkuveljen yliopisto-opintoja varten. Pian apuun tulee toinen eronnut nainen, Umm Burak, joka vie Nahrin kaupungin salaiseen yöelämään.

Emiirien ja sheikkien bileissä Nahr tienaa yhdessä illassa enemmän kuin kuukaudessa palkkatöissä. Ilkeiden ja väkivaltaisten ukkomiesten rakastajattareksi joutuminen ei ole hänelle selkeä valinta, vaan hän ajautuu tähän rooliin painostuksesta. Kaksoiselämää ei kestä pitkään, mutta tämä jakso jättää syvät jäljet nuoreen naiseen.

Vuonna 1991 perheen saaga jatkuu Ammanissa, Jordaniassa, jossa pakolaisten arki on vaikeampaa kuin Kuwaitissa takavuosina. Nahr on entistä enemmän sidoksissa äitiinsä ja isoäitinsä, ja velikin on joutunut luopumaan opinnoistaan. Palestiinaan hänen on matkustettava, jotta saisi eron miehestään. Siellä eron byrokratiaa hoitaa Bilal, jonka kanssa suhde alkaa kehittyä uuden teknologian, internetin, välityksellä.

Tämä on hurjempi teos kuin mistä onnistuin hatarassa referaatissani kertomaan. En tehnyt tässä vielä massiivista juonipaljastusta, sillä kirjan juoni on paljon kompleksisempi, ja osa kertomastani paljastetaan jo kirjan takakannessa. Eläytyminen tarinaan oli minulle siksi helppoa, että päähenkilö edustaa kanssani suunnilleen samaa ikäluokkaa ja maailman tapahtumien kronologia näyttäytyy minulle samansuuntaisena. Tosin tässä Nahr pitää Saddam Husseinia sankarinaan, ja provosoi vanginvartijoita näillä kannanotoillaan vielä diktaattorin teloituksen jälkeen. Nahrin elämän tarinassa on hyvin vähän suvantovaiheita, ja maailmanpolitiikka määrittelee lähes kaikkia liikkeitä. En myöskään osannut päättää, kumpi osio oli rankempi, tarina prostituutiosta vai vankilasta.

Luin Susan Abulhawalta aiemmin hänen esikoisteoksensa Jeninin aamut, ja kaikessa runsaudessaan se teki aikanaan suuren vaikutuksen. Tämä romaani on taatusti yhtä taidokas, mutta se vaatii lukijaltaan vielä enemmän maailman murheiden sietokykyä. Teosta en suosittele heikkohermoisille, mutta toisaalta eipä Palestiinan lähihistoriasta taida olla olemassa muita kuin rankkoja kertomuksia.

Hieman helpotusta rankkuuteen tuo kirjan lyhyt rakkaustarina, ja kuvaukset kauneusrituaaleista, perinnetekstiileistä ja kokkaamisesta. Kirjan ihmiset eivät varsinaisesti elä arkea sillä tavalla kuin rauhanomaisessa kontekstissa kasvanut arjen ymmärtää, mutta tietyt oman kulttuurin traditiot luovat elämään toivoa ja jatkuvuutta. Joillekin toivoa luo myös uskonto, mutta Nahrille vankilassa rukoileminen on vain yritys luoda struktuuria ajattomaan aikaan.

Kaunokirjallisena teoksena romaani on melko tyhjentävä, eli tämän jälkeen on vaikea palata helpomman maailman tarinoihin. Jään innolla odottamaan muiden arvioita tästä, sillä uskon kirjan herättävän paljon keskustelua. Tämän tyyppistä kirjallisuutta luin enemmän 00-luvun alkupuolella, jolloin aikani ei olisi koskaan riittänyt romanttiselle siirtomaahömppäfiktiolle.

Leopardin loikkaa lakeuksilla

Teos: Quynh Tran: Varjo ja viileys (Teos ja Förlaget, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Teemu Mäkinen

Suomessa on asunut vietnamilaisia 1970-luvulta saakka, mutta en muista lukeneeni ainuttakaan suomenvietnamilaista fiktiivistä teosta ennen eilistä. Quynh Tran (s. 1989) kuuluu 1990-luvulla maahan tulleeseen pakolaiskiintiöön, ja hän on kirjoittanut tämän esikoisromaaninsa Ruotsissa, jossa hän toimii psykologina. Tarina sijoittuu Pietarsaareen, jossa myös kirjailija on varttunut, ja vähän laajemminkin tuolle seudulle. Kirjan kertoja on yksinhuoltajaperheen nuorempi poika, joka on introvertti tarkkailijaluonne. Uudet tulokkaat tutustuvat lähiympäristöön pitkillä merenrantakävelyillä ja marjaretkillä, joita organisoi ystävyystoiminnan puuhakas Gunnel.

Yksi äidin ystävä, Teitei-täti, näkee marjapuskissa leopardeja, mutta pian hänet hiljennetään näkyjen kertomisen suhteen omaksi parhaakseen. Kulttuurierot ovat suuret, ja pelko mielenterveystoimiston asiakkaaksi joutumisesta on valtava. Teitei-tädin marjankeruutahti on maaninen, eikä motivaatio toimintaan johdu pelkästä rahasta. Myös kertojan isoveli Hieu joutuu vastoin tahtoaan psykologin vastaanotolle lyötyään luokkakaveriaan, satunnaista heilaansa. Samaan aikaan hän stalkkaa puskissa ex-tyttöystäväänsä Lauraa, jonka vanhemmat uhkaavat perhettä rikosilmoituksella. Hieu ei vielä ole luisumassa kohti pahinta rappiota, mutta nuoren miehen elämässä olisi se kuuluisa ”kopin ottamisen” paikka.

Poikien äiti sinnittelee sekalaisissa hanttihommissa paikallisissa yrityksissä, ja kokee usein tulleensa kusetetuksi työnantajien toimesta. Vietnamilaisten yhteisöllä on suuri merkitys äidin hyvinvoinnissa. Iloa hän kokee mm. silloin, kun hän aloittaa pienimuotoisen videonvuokraustoiminnan ystäväpiirissään. Vietnamilaiset ovat leffahulluja, ja haluavat nähdä myös japanilaiset leffat vietnamilaisilla tekstityksillä.

Toinen äidin harrastus on uhkapelaaminen, ja tätä hän harrastaa vain vietnamilaisten kanssa. Pelimatkoja tehdään viikonloppuisin muille paikkakunnille, joissa ollaan yökylässä ystäväperheiden luona. Onneksi homma ei kuitenkaan ryöstäydy käsistä, vaan tuntuu enemmän keinolta pitää yllä sosiaalisia suhteita.

Löysin kirjasta samantyyppisiä hahmoja kuin esimerkiksi Ocean Vuongin ja Kim Thuyn teoksista. Jostain syystä Qyunh Tran jättää kuitenkin Vietnamin lähihistorian läpikäynnin välistä, eikä muutenkaan kerro suvun vaiheista lähtömaassa. Juurettomuuden tuntua kai selittää se, että kirjan kertoja on saapunut Suomeen pikkulapsena, eikä hänen äidillään tunnu olevan yhtään sukulaisia maassa. Kertoja keskittyy pohjalaisen kaksikielisen yhteisön sisäisten suhteiden tutkimiseen, ja tekee sitä ilkikurisella lempeydellä.

Kirja jätti minut ihmettelemään Pietarsaaren toria, ja kuuntelemaan vietnamilaisten äitihahmon ilmeikästä omakielistä kiroilua puolustaessaan mustikanmyyjäpoikaansa tilanteessa, jossa kaksikkoa syytettiin marjojen ”vesittämisestä”. Pidin kirjassa myös siitä, ettei siinä kuvata maahanmuuttajia pelkästään sankareina tai selviytyjinä, vaan ihan tavallisina, inhimillisinä, pikkurikkeisiin sortuvina tyyppeinä.

Teoksen hienoimmat havainnot liittyvät estetiikkaan, ja pohdintoihin siitä, kenen ehdoilla taidetta ja kulttuuria tuotetaan. Jos esimerkiksi Aasian maissa olisi ollut mahdollisuus kehittää kotoperäistä elokuva- ja äänentoistoteknologiaa, leffat näyttäisivät autenttisemmilta ja musiikki kuulostaisi aidommalta. Pidin myös pohdinnoista varjojen magiasta, johon myös kirjan nimi viittaa.

Laajemmalla tasolla kirjaa voi myös lukea kotoutumistarinana, jossa keskeistä roolia näyttelee ruotsin kieli. Tarinassa on myös suomenkielisiä hahmoja, eikä suomen ja ruotsin välillä ilmene suuria valtataisteluja, mutta kotoutumisessa ruotsiksi on omia erityispiirteitä, ja myös rajoituksia. Onko vietnamilaistaustaisen teinin tärkeää tietää, kuka oli Hagar Olsson, kun suurin osa maan muistakaan teineistä ei kyseistä suomenruotsalaista runoilijaa tunne?

Erilaisuuden malliperhe hajoaa

Teos: Camilla Grebe:Veteen piirretty viiva (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime viikolla kerroin blogini lukijoille, kuinka ruotsalaisissa dekkareissa arvostan enemmän niitä, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, joten looginen aasinsilta tästä on, että luen taas dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholmaan. Camilla Grebe taitaa olla se dekkaristi, jonka teoksia en voi ohittaa, ja nyt taisi olla työn alla jo viides häneltä lukemani teos.

Tämähän on sarja, jossa ei ole yhtä, selkeää poliisihahmoa, vaan sarjan eri osissa yhden tiimin henkilöillä on ollut erilaisia vetovastuita. Tässä osassa jo eläkkeellä oleva poliisi Gunnar kutsutaan takaisin töihin työstämään tapausta, jonka kanssa hän työskenteli jo 20 vuotta sitten. Hahmoista muistan edelleen parhaiten profiloija-Hannen, joka tämän kirjan nykytodellisuudessa on jo edesmennyt.

Teos kertoo uusperheestä, joka muuttaa yhteen 1990-luvun loppupuolella. Siinä on äiti Maria, joka on opettaja, tämän kehitysvammainen poika Vincent, äidin uusi aviomies Samir, joka on syövän tutkimukselle omistautunut lääkäri, ja tämän tytär Yasmina, joka on abiturientti. Marokkolaistaustainen Samir ja tämän puoliksi ruotsalainen tytär Yasmina ovat muuttaneet Ruotsiin Pariisista, eikä uuteen maahan sopeutuminen ole kummallekaan helppoa. Rasismi on arkipäiväistä ja banaalia, ja ruotsalaisten umpimielisyys masentaa. Perheen uusi koti sijaitsee tukholmalaisittain syrjässä, Kungsudden-nimisellä alueella, jossa asuu enimmäkseen rikkaita ja uusrikkaita.

Maria on asunut Kungsuddenilla koko ikänsä, sillä hän on läheisen kartanon puutarhurin tytär. Marian puutalo on vanha ja vetoisa, kun taas naapuruston tyyppitalo muistuttaa nykytaiteen museota. Muita ulkomaalaisia alueella on lähinnä kotiapulaisten muodossa, eikä monikaan vaivaudu opettelemaan näiden nimiä.

En spoilaa juonta kertoessani, että tarina keskittyy Yasminan katoamiseen eräänä talviyönä vuonna 2000, ja Samir-isään kohdistuvaan rikossyytteeseen. Tämän lukija saa selville jo takakannesta. Keissi saa valtavasti mediahuomiota, ja Samirista tulee yhdessä yössä Ruotsin vihatuin mies, jolle ei edes suostuta myymään bensaa lähibensiksellä. Eletään vielä aikoja, jolloin kunniaväkivallan käsite ei ole kaikille tuttu, mutta islamiin liittyvät ennakkoluulot ovat sakeita. Marialla on kestämistä myös omassa äidissään, jonka mukaan tyttäreen on iskenyt ”viidakkokuume”.

Greben tapa kertoa eri päähenkilöiden suulla on tässä teoksessa intiimi, lähes iholle käyvä. Teos koostuu enemmän henkilöiden sisäisistä monologeista kuin toiminnasta. Mieleen jäivät parhaiten Yasminan piinalliset havainnot uuden äitipuolen yksisilmäisestä poliittisesta korrektiudesta, ja Gunnarin tunnustukset villistä seksielämästään asumisoikeustalon yhdistyksen kokousten jälkeen. Eli vaikka teoksen pääteema on raskas, teokseen mahtuu yllättävän paljon huumoria ja terävää yhteiskunnallista analyysia.

Enemmänkin kuin kertomuksena menneen ajan rasismista teos puhutteli minua tarinana ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa ”vanha raha” hylkii uutta rahaa. Grebe pääsee syvälle parempien piirien teinien maailmaan, jossa arvomaailma on paikalleen jämähtänyt, ja jossa parisuhteiden malli voi olla kovin naisia alistava. Kuvaukset Kungsuddenin nuorten kotibileistä olivat kauhunsekaisia, ja seurustelun kuvioiden kuvaus oli jotain muuta kuin hilpeää ja kepeää Solsidania.

Grebe on ehkä parhaimmillaan lasten, nuorten ja perheiden kuvaajana, mutta arvostan hänen tuotannossaan näkökulmien ja teemojen monipuolisuutta. Tässä tarinassa oli jotain samaa kuin Liza Marklundin 90-luvun monikulttuurisuutta käsittelevissä teoksissa, vaikka noissa muistaakseni oli enemmän islamin vaaroista varoitteleva sävy. Tässä tuon ajan henkistä ilmapiiriä ruoditaan yli 20 vuoden jälkeen, en sanoisi jälkiviisaudella, mutta ajan mahdollistavalla itsereflektiolla. Siinä henkilöiden muiden kulttuurien tietämys on varmasti kasvanut, mutta yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli Greben dekkareista ehkä helppolukuisin siksi, että tarina keskittyy pitkälti yhteen paikkaan ja sen henkilögalleria pysyy sopivan hallittuna. Itse kuuntelin tämän lähes keskeytymättömänä, kun hänen aiempiin teoksiin on mennyt enemmän aikaa.

Kirjaa suosittelen niille, jotka arvostavat dekkareissa nimenomaan psykologista näkökulmaa, ei niinkään tarkkaa poliisityötä. Itse rikostutkinnan osuus jää kirjassa vähemmälle, kun pääpaino on perheen jäsenten omissa sisäisissä juttutuokioissa. Itseeni tämä kerrontatekniikka vetosi, mutta tapahtumien kertaamisessa usean henkilön näkökulmasta oli toisteisuutta. Juoni kuitenkin tarjoaa riittävästi yllätyksiä, vaikka sen asetelma on osittain lukkoon lyöty jo alkumetreiltä.