Vuoden nuori taiteilija ei koskaan vanhene

Teos: Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Nelikymppinen Sanna toimii aikuislukion rehtorina välisuomalaisessa provinssikaupungissa, eikä haaveile perheen perustamisesta. Hänellä on miesystävä, kryptisesti kutsuttu Y, joka asuu erillään lapsuudenkodissaan, vanhassa puutalossa kaupungin laidalla. Erilleen asuminen sopii mainiosti molemmille, kunnes Sanna sattuu keskelle ryöstön yritystä kellosepän liikkeessä keskellä päivää, ja joku hänen päässään vinksahtaa. Sannan elämän palikat vaihtavat paikkaa, ja hän joutuu arvioimaan uudelleen merkittävien ihmisten roolia sisäisessä kertomuksessaan.

Pirjo Hassinen tunnetaan monipuolisena kertojana, joka ei pelkää uusiin haasteisiin tarttumista. Hänen uusimmassa teoksessaan on ripaus dekkaria, vaikka jännitysromaaniksi sitä ei voi luonnehtia. Siinä päähenkilö haluaa korjauttaa miesystävänsä omistaman arvokellon tämän syntymäpäivän kunniaksi. Kellolla on kuitenkin kinkkinen tarina kerrottavanaan, johon rehtoriparka on itsekin sekaantunut.

Teoksessa palataan 1990-luvun laman henkiseen perimään, ja Sannan nuoruusmuistoihin, joita raskautti työttömäksi jääneen isän tekemä itsemurha. Sanna on kasvanut pienemmällä paikkakunnalla, jota lama kuritti pahemmin kuin nykyistä asuinkaupunkia. Hän on vieraantunut äidistään, mutta vierailee tämän luona väkinäisillä kohteliaisuuskäynneillä harvemmin kuin kerran vuodessa. Äiti on katkera jälkikasvulleen varsinkin koulutuksen luomasta henkisestä kuilusta. Isäkin oli muuttunut itsetuhoiseksi kuulemma siksi, että kuvitteli olevansa liian hieno ”oikeisiin töihin”.

Romaanin kiinnostavin hahmo on ”vuoden nuori taiteilija” Mia, joka on Sannan miesystävä Y:n entinen puoliso. Y ei tunnu pääsevän Mian henkisestä yliotteesta eroon, ja Mia pyörii muutenkin Sannan kaveripiirissäkuin herhiläinen. Vaikka hänen tähtensä taiteen tekijänä on jo eltaantumassa, hänen itsetuntonsa on edelleen mintissä kunnossa. Mian viimeisestä taideprojektista sain kunnon naurut, vaikka kieltämättä hahmo tuntui liian todenperäiseltä ollakseen totta. Luultavasti olen kohdannut joitakuita Mian kaltaisia, joiden taiteilijalegenda on töitä suurempi. Hahmo ei silti ollut törkeä karikatyyri, sillä hän selkeästi kykeni itsenäiseen ajatteluun, ja omien kantojen kyseenalaistamiseen. Ehkä silti kuvataide oli hänen sokea pisteensä.

Kirjassa tutkitaan onnellisuutta, ja ihmisen alttiutta masennukseen, sen perintötekijöitä ja muita altistavia tekijöitä. Viihdyin sen maailmassa erinomaisesti, ja arvostin kellotarinan omaperäisyyttä, mutta juuri nyt tässä maailmantilanteessa teoksen henkilöiden murheet ja kompleksit tuntuivat liian kepeiltä. Näin voin kuitenkin todeta lähes kaikesta viime viikkoina kuluttamastani kaunokirjallisuudesta. Hassisen tuotannosta uskallan kuitenkin iloisesti todeta, että se tarjoaa monipuolisia täkyjä erityyppisille lukijoille. En osaa itse vieläkään nimetä ehdottomia suosikkejani hänen laajasta tuotannostaan, mutta luultavasti niissä on jotenkin käsitelty kristinuskon ja erotiikan risteyskohtia.

Rakkautta high tech-vankilassa

Teos: Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan (LIKE, 2021)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Nahr on keski-ikäinen palestiinalaisnainen, joka istuu pitkää tuomiota israelilaisessa high tech-vankilassa syytettynä terrorismista. Hänen ex-miehensä veli Bilal on ollut hänen elämänsä rakkaus, ja tämä suhde on johtanut terroriepäilyyn. Kukaan Nahrin elossa olevista läheisistä ei pääse Israeliin naista katsomaan. Hänen luonaan käy vain ulkomaisia toimittajia ja näiden tulkkeja, joista jotkut jättävät tälle salaisia viestejä koodikielellä.

Nahr on syntynyt Kuwaitissa pakolaisperheeseen 1960-luvun loppupuolella. Elämä vieraassa maassa on ollut kohtuullista, mutta köyhää 70-80-luvuilla, ja perheen lapset on kasvatettu kunnioittamaan Kuwaitin kansallista historiaa. Tilanne muuttuu, kun Irak miehittää maan. Miehityksen aikana kaikkia palestiinalaisia aletaan pitää maanpettureina, ja heidät ahdetaan nurkkaan. Suurin osa joutuu muuttamaan muualle arabimaailmaan.

Nahr on ollut pitkään perheensä pääasiallinen elättäjä. Hän on mennyt naimisiin liian nuorena, ja aviomies on hylännyt hänet jo vuoden sisällä häistä. Parikymppisenä hän työskentelee päivät sihteerinä, illat vaatemyyjänä, mutta tämäkään ei riitä säästämiseen pikkuveljen yliopisto-opintoja varten. Pian apuun tulee toinen eronnut nainen, Umm Burak, joka vie Nahrin kaupungin salaiseen yöelämään.

Emiirien ja sheikkien bileissä Nahr tienaa yhdessä illassa enemmän kuin kuukaudessa palkkatöissä. Ilkeiden ja väkivaltaisten ukkomiesten rakastajattareksi joutuminen ei ole hänelle selkeä valinta, vaan hän ajautuu tähän rooliin painostuksesta. Kaksoiselämää ei kestä pitkään, mutta tämä jakso jättää syvät jäljet nuoreen naiseen.

Vuonna 1991 perheen saaga jatkuu Ammanissa, Jordaniassa, jossa pakolaisten arki on vaikeampaa kuin Kuwaitissa takavuosina. Nahr on entistä enemmän sidoksissa äitiinsä ja isoäitinsä, ja velikin on joutunut luopumaan opinnoistaan. Palestiinaan hänen on matkustettava, jotta saisi eron miehestään. Siellä eron byrokratiaa hoitaa Bilal, jonka kanssa suhde alkaa kehittyä uuden teknologian, internetin, välityksellä.

Tämä on hurjempi teos kuin mistä onnistuin hatarassa referaatissani kertomaan. En tehnyt tässä vielä massiivista juonipaljastusta, sillä kirjan juoni on paljon kompleksisempi, ja osa kertomastani paljastetaan jo kirjan takakannessa. Eläytyminen tarinaan oli minulle siksi helppoa, että päähenkilö edustaa kanssani suunnilleen samaa ikäluokkaa ja maailman tapahtumien kronologia näyttäytyy minulle samansuuntaisena. Tosin tässä Nahr pitää Saddam Husseinia sankarinaan, ja provosoi vanginvartijoita näillä kannanotoillaan vielä diktaattorin teloituksen jälkeen. Nahrin elämän tarinassa on hyvin vähän suvantovaiheita, ja maailmanpolitiikka määrittelee lähes kaikkia liikkeitä. En myöskään osannut päättää, kumpi osio oli rankempi, tarina prostituutiosta vai vankilasta.

Luin Susan Abulhawalta aiemmin hänen esikoisteoksensa Jeninin aamut, ja kaikessa runsaudessaan se teki aikanaan suuren vaikutuksen. Tämä romaani on taatusti yhtä taidokas, mutta se vaatii lukijaltaan vielä enemmän maailman murheiden sietokykyä. Teosta en suosittele heikkohermoisille, mutta toisaalta eipä Palestiinan lähihistoriasta taida olla olemassa muita kuin rankkoja kertomuksia.

Hieman helpotusta rankkuuteen tuo kirjan lyhyt rakkaustarina, ja kuvaukset kauneusrituaaleista, perinnetekstiileistä ja kokkaamisesta. Kirjan ihmiset eivät varsinaisesti elä arkea sillä tavalla kuin rauhanomaisessa kontekstissa kasvanut arjen ymmärtää, mutta tietyt oman kulttuurin traditiot luovat elämään toivoa ja jatkuvuutta. Joillekin toivoa luo myös uskonto, mutta Nahrille vankilassa rukoileminen on vain yritys luoda struktuuria ajattomaan aikaan.

Kaunokirjallisena teoksena romaani on melko tyhjentävä, eli tämän jälkeen on vaikea palata helpomman maailman tarinoihin. Jään innolla odottamaan muiden arvioita tästä, sillä uskon kirjan herättävän paljon keskustelua. Tämän tyyppistä kirjallisuutta luin enemmän 00-luvun alkupuolella, jolloin aikani ei olisi koskaan riittänyt romanttiselle siirtomaahömppäfiktiolle.

Leopardin loikkaa lakeuksilla

Teos: Quynh Tran: Varjo ja viileys (Teos ja Förlaget, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Teemu Mäkinen

Suomessa on asunut vietnamilaisia 1970-luvulta saakka, mutta en muista lukeneeni ainuttakaan suomenvietnamilaista fiktiivistä teosta ennen eilistä. Quynh Tran (s. 1989) kuuluu 1990-luvulla maahan tulleeseen pakolaiskiintiöön, ja hän on kirjoittanut tämän esikoisromaaninsa Ruotsissa, jossa hän toimii psykologina. Tarina sijoittuu Pietarsaareen, jossa myös kirjailija on varttunut, ja vähän laajemminkin tuolle seudulle. Kirjan kertoja on yksinhuoltajaperheen nuorempi poika, joka on introvertti tarkkailijaluonne. Uudet tulokkaat tutustuvat lähiympäristöön pitkillä merenrantakävelyillä ja marjaretkillä, joita organisoi ystävyystoiminnan puuhakas Gunnel.

Yksi äidin ystävä, Teitei-täti, näkee marjapuskissa leopardeja, mutta pian hänet hiljennetään näkyjen kertomisen suhteen omaksi parhaakseen. Kulttuurierot ovat suuret, ja pelko mielenterveystoimiston asiakkaaksi joutumisesta on valtava. Teitei-tädin marjankeruutahti on maaninen, eikä motivaatio toimintaan johdu pelkästä rahasta. Myös kertojan isoveli Hieu joutuu vastoin tahtoaan psykologin vastaanotolle lyötyään luokkakaveriaan, satunnaista heilaansa. Samaan aikaan hän stalkkaa puskissa ex-tyttöystäväänsä Lauraa, jonka vanhemmat uhkaavat perhettä rikosilmoituksella. Hieu ei vielä ole luisumassa kohti pahinta rappiota, mutta nuoren miehen elämässä olisi se kuuluisa ”kopin ottamisen” paikka.

Poikien äiti sinnittelee sekalaisissa hanttihommissa paikallisissa yrityksissä, ja kokee usein tulleensa kusetetuksi työnantajien toimesta. Vietnamilaisten yhteisöllä on suuri merkitys äidin hyvinvoinnissa. Iloa hän kokee mm. silloin, kun hän aloittaa pienimuotoisen videonvuokraustoiminnan ystäväpiirissään. Vietnamilaiset ovat leffahulluja, ja haluavat nähdä myös japanilaiset leffat vietnamilaisilla tekstityksillä.

Toinen äidin harrastus on uhkapelaaminen, ja tätä hän harrastaa vain vietnamilaisten kanssa. Pelimatkoja tehdään viikonloppuisin muille paikkakunnille, joissa ollaan yökylässä ystäväperheiden luona. Onneksi homma ei kuitenkaan ryöstäydy käsistä, vaan tuntuu enemmän keinolta pitää yllä sosiaalisia suhteita.

Löysin kirjasta samantyyppisiä hahmoja kuin esimerkiksi Ocean Vuongin ja Kim Thuyn teoksista. Jostain syystä Qyunh Tran jättää kuitenkin Vietnamin lähihistorian läpikäynnin välistä, eikä muutenkaan kerro suvun vaiheista lähtömaassa. Juurettomuuden tuntua kai selittää se, että kirjan kertoja on saapunut Suomeen pikkulapsena, eikä hänen äidillään tunnu olevan yhtään sukulaisia maassa. Kertoja keskittyy pohjalaisen kaksikielisen yhteisön sisäisten suhteiden tutkimiseen, ja tekee sitä ilkikurisella lempeydellä.

Kirja jätti minut ihmettelemään Pietarsaaren toria, ja kuuntelemaan vietnamilaisten äitihahmon ilmeikästä omakielistä kiroilua puolustaessaan mustikanmyyjäpoikaansa tilanteessa, jossa kaksikkoa syytettiin marjojen ”vesittämisestä”. Pidin kirjassa myös siitä, ettei siinä kuvata maahanmuuttajia pelkästään sankareina tai selviytyjinä, vaan ihan tavallisina, inhimillisinä, pikkurikkeisiin sortuvina tyyppeinä.

Teoksen hienoimmat havainnot liittyvät estetiikkaan, ja pohdintoihin siitä, kenen ehdoilla taidetta ja kulttuuria tuotetaan. Jos esimerkiksi Aasian maissa olisi ollut mahdollisuus kehittää kotoperäistä elokuva- ja äänentoistoteknologiaa, leffat näyttäisivät autenttisemmilta ja musiikki kuulostaisi aidommalta. Pidin myös pohdinnoista varjojen magiasta, johon myös kirjan nimi viittaa.

Laajemmalla tasolla kirjaa voi myös lukea kotoutumistarinana, jossa keskeistä roolia näyttelee ruotsin kieli. Tarinassa on myös suomenkielisiä hahmoja, eikä suomen ja ruotsin välillä ilmene suuria valtataisteluja, mutta kotoutumisessa ruotsiksi on omia erityispiirteitä, ja myös rajoituksia. Onko vietnamilaistaustaisen teinin tärkeää tietää, kuka oli Hagar Olsson, kun suurin osa maan muistakaan teineistä ei kyseistä suomenruotsalaista runoilijaa tunne?

Erilaisuuden malliperhe hajoaa

Teos: Camilla Grebe:Veteen piirretty viiva (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime viikolla kerroin blogini lukijoille, kuinka ruotsalaisissa dekkareissa arvostan enemmän niitä, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, joten looginen aasinsilta tästä on, että luen taas dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholmaan. Camilla Grebe taitaa olla se dekkaristi, jonka teoksia en voi ohittaa, ja nyt taisi olla työn alla jo viides häneltä lukemani teos.

Tämähän on sarja, jossa ei ole yhtä, selkeää poliisihahmoa, vaan sarjan eri osissa yhden tiimin henkilöillä on ollut erilaisia vetovastuita. Tässä osassa jo eläkkeellä oleva poliisi Gunnar kutsutaan takaisin töihin työstämään tapausta, jonka kanssa hän työskenteli jo 20 vuotta sitten. Hahmoista muistan edelleen parhaiten profiloija-Hannen, joka tämän kirjan nykytodellisuudessa on jo edesmennyt.

Teos kertoo uusperheestä, joka muuttaa yhteen 1990-luvun loppupuolella. Siinä on äiti Maria, joka on opettaja, tämän kehitysvammainen poika Vincent, äidin uusi aviomies Samir, joka on syövän tutkimukselle omistautunut lääkäri, ja tämän tytär Yasmina, joka on abiturientti. Marokkolaistaustainen Samir ja tämän puoliksi ruotsalainen tytär Yasmina ovat muuttaneet Ruotsiin Pariisista, eikä uuteen maahan sopeutuminen ole kummallekaan helppoa. Rasismi on arkipäiväistä ja banaalia, ja ruotsalaisten umpimielisyys masentaa. Perheen uusi koti sijaitsee tukholmalaisittain syrjässä, Kungsudden-nimisellä alueella, jossa asuu enimmäkseen rikkaita ja uusrikkaita.

Maria on asunut Kungsuddenilla koko ikänsä, sillä hän on läheisen kartanon puutarhurin tytär. Marian puutalo on vanha ja vetoisa, kun taas naapuruston tyyppitalo muistuttaa nykytaiteen museota. Muita ulkomaalaisia alueella on lähinnä kotiapulaisten muodossa, eikä monikaan vaivaudu opettelemaan näiden nimiä.

En spoilaa juonta kertoessani, että tarina keskittyy Yasminan katoamiseen eräänä talviyönä vuonna 2000, ja Samir-isään kohdistuvaan rikossyytteeseen. Tämän lukija saa selville jo takakannesta. Keissi saa valtavasti mediahuomiota, ja Samirista tulee yhdessä yössä Ruotsin vihatuin mies, jolle ei edes suostuta myymään bensaa lähibensiksellä. Eletään vielä aikoja, jolloin kunniaväkivallan käsite ei ole kaikille tuttu, mutta islamiin liittyvät ennakkoluulot ovat sakeita. Marialla on kestämistä myös omassa äidissään, jonka mukaan tyttäreen on iskenyt ”viidakkokuume”.

Greben tapa kertoa eri päähenkilöiden suulla on tässä teoksessa intiimi, lähes iholle käyvä. Teos koostuu enemmän henkilöiden sisäisistä monologeista kuin toiminnasta. Mieleen jäivät parhaiten Yasminan piinalliset havainnot uuden äitipuolen yksisilmäisestä poliittisesta korrektiudesta, ja Gunnarin tunnustukset villistä seksielämästään asumisoikeustalon yhdistyksen kokousten jälkeen. Eli vaikka teoksen pääteema on raskas, teokseen mahtuu yllättävän paljon huumoria ja terävää yhteiskunnallista analyysia.

Enemmänkin kuin kertomuksena menneen ajan rasismista teos puhutteli minua tarinana ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa ”vanha raha” hylkii uutta rahaa. Grebe pääsee syvälle parempien piirien teinien maailmaan, jossa arvomaailma on paikalleen jämähtänyt, ja jossa parisuhteiden malli voi olla kovin naisia alistava. Kuvaukset Kungsuddenin nuorten kotibileistä olivat kauhunsekaisia, ja seurustelun kuvioiden kuvaus oli jotain muuta kuin hilpeää ja kepeää Solsidania.

Grebe on ehkä parhaimmillaan lasten, nuorten ja perheiden kuvaajana, mutta arvostan hänen tuotannossaan näkökulmien ja teemojen monipuolisuutta. Tässä tarinassa oli jotain samaa kuin Liza Marklundin 90-luvun monikulttuurisuutta käsittelevissä teoksissa, vaikka noissa muistaakseni oli enemmän islamin vaaroista varoitteleva sävy. Tässä tuon ajan henkistä ilmapiiriä ruoditaan yli 20 vuoden jälkeen, en sanoisi jälkiviisaudella, mutta ajan mahdollistavalla itsereflektiolla. Siinä henkilöiden muiden kulttuurien tietämys on varmasti kasvanut, mutta yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli Greben dekkareista ehkä helppolukuisin siksi, että tarina keskittyy pitkälti yhteen paikkaan ja sen henkilögalleria pysyy sopivan hallittuna. Itse kuuntelin tämän lähes keskeytymättömänä, kun hänen aiempiin teoksiin on mennyt enemmän aikaa.

Kirjaa suosittelen niille, jotka arvostavat dekkareissa nimenomaan psykologista näkökulmaa, ei niinkään tarkkaa poliisityötä. Itse rikostutkinnan osuus jää kirjassa vähemmälle, kun pääpaino on perheen jäsenten omissa sisäisissä juttutuokioissa. Itseeni tämä kerrontatekniikka vetosi, mutta tapahtumien kertaamisessa usean henkilön näkökulmasta oli toisteisuutta. Juoni kuitenkin tarjoaa riittävästi yllätyksiä, vaikka sen asetelma on osittain lukkoon lyöty jo alkumetreiltä.

Italialaiset järkäleet, osa 2

Teos: Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (Aula & Co, 2021)

Suomennos: Leena Taavitsainen- Petäjä

Sain tämän teoksen arvioitavaksi ennakkokappaleena jo kesäkuussa, mutta olen malttanut koko kesän olla korkkaamatta sitä ennen lähestyvää julkaisupäivää, joka kirjan kannen mukaan on 2.8. Koska olen jo nyt nähnyt tämän teoksen äänikirjamarkkinoilla julkisessa jaossa, uskallan kirjoittaa arvioni siitä muutamaa päivää ennen h-hetkeä. Muutenkin romaani on nähnyt päivänvalon Italiassa jo vuonna 2018, joten arvioiden embargo on tässä tapauksessa vähän turha.

Lukemieni paperikirjojen määrä kuihtuu kuihtumistaan, mutta nyt oli kerrankin suuri ilo lukea tätä järkälettä painettuna. Teoksen kieli ja tarinankerronta sopii erinomaisesti myös äänikirjaformaattiin, mutta tällä kertaa nautin nimenomaan nopeasta sivujen kääntämisestä. Käyttämäni aika tähän teokseen oli noin kolmannes verrattuna äänikirjan kestoon, ja kuuntelen äänikirjoja yleensä 1,3 kerran nopeutuksella.

Teoksessa nuori torinolainen Teresa viettää kesiä yhdessä isänsä kanssa tämän kotiseuduilla Apuliassa, siellä Italian kuuluisassa saappaankärjessä. Tytön kaupunkilainen äiti ei viihdy näillä lomilla, vaikka suhde apulialaiseen anoppiin on muuten lämmin. Isällä on myös haaveita kotiseudulle takaisin muutosta, mutta tämä saattaisi johtaa hänet avioeroon. Teresalle Apulian mummola on toinen koti, ja teini-ikään tultaessa hän on muodostanut tiiviin kaverisuhteen mummon tilan naapurin poikien Bernin, Tommason ja Nicolan kanssa.

Poikien koti ei ole tuiki tavallinen maatila, vaan heidän uskovaiset vanhempansa elävät osittain sijoituslasten vastaanotosta. Bern on tilan isännän Cesaren siskonpoika, Nicola on pariskunnan biologinen lapsi ja Tommaso on sijoitettu heille viranomaisten kautta. Tilalla tulee ja menee sijoituslapsia, joista osa ottaa hatkat nopeasti. 1990-luvulla Itä-Euroopan maiden vapautuminen lisää lastensuojelun tarvetta myös Italiassa. Poikien kanssa hengaa myös albanialaistaustainen teinityttö, joka on ristinyt itsensä uudelleen Violaliberaksi. Tämä tyttö elättää itseään liikuntakyvyttömän miehen avustajana, ja tutustuttaa uskovaisen kodin poikia päihteiden käyttöön.

Cesare ja hänen vaimonsa Floriana ovat ns. hippiuskovaisia, jotka uskovat omalla tavallaan myös vapaaseen kasvatukseen. Cesare ei ole pelottavaa kulttijohtajatyyppiä, vaan hän on Intiaa kolunnut pohdiskelija, joka tutustuttuaan monipuolisesti myös Aasian uskontoihin valitsi lopulta kristinuskon ja Raamatun. Raamattua hänen tilallaan luetaan pidäkkeettömästi,mutta tämä ei saa hänen kasvattejaan hylkäämään muita lukemistoa. Varsinkin Bernille lukeminen on ainoa henkireikä, ja hän loukkaantuu, kun Teresa ei syty yhtä lailla Italo Calvinon teoksista kuin hän on itse syttynyt.

Bernistä tulee Teresan ensi rakkaus, mutta Bern ei johtuen rosoisesta taustastaan pysty sitoutumaan teininä seurustelusuhteeseen. Pari tapaa uudestaan siinä vaiheessa, kun Teresa on luonnontieteen opintojen loppusuoralla. Bern on taas viettänyt nämä vuodet tekemällä maatöitä eri tiluksilla ja hengailemalla aktivistiporukoissa. Viimeisin käänne on Cesaren omistaman ja tyhjäksi hylkäämän tilan valtaaminen, ja sen muuttaminen permakulttuurikeskukseksi.

Romaanissa on temaattisesti paljonkin yhteistä Richard Powersin teoksen Ikipuut kanssa, jossa puita suojellaan metsäteollisuuden ahneudelta Kaliforniassa. Tässä suojelun kohteina ovat Apulian alueen ikiaikaiset oliivipuut, joita kommuunin porukka haluaa suojella monikansallisten yritysten suosimilta torjunta-aineilta, ja myöhemmin myös kaatamiselta. Myös Bernistä tulee puuhun linnoittautuva ikoninen aktivisti, josta saadaan tehtyä yhden traagisen yön tapahtumien jälkeen kansainvälisesti etsintäkuulutettu terroristi. Tässä teoksessa on kuitenkin vähemmän aktivismia kuvaavia joukkokohtauksia, vaikka siinä eletään erilaisissa vallatuissa taloissa ja leireillä noin kymmenen vuoden ajan.

Tykkäsin kirjassa varsinkin Ukrainan ja Islannin matkakuvauksista. Ukraina-osuudessa on myös kiinnostava yhteys Sofi Oksasen Koirapuiston tematiikkaan, vaikka tässä kirjassa ei käsitellä kohdunvuokrausta, vaan pariskuntien Ukrainaan harrastamaa alkionsiirtoturismia. Giordanon näkökulma aiheeseen ei ole täysin kyseistä toimintaa tuomitseva, vaan hän näyttää onnistuneesti lapsettomuuden monet kasvot. Myös paikalliset ukrainalaiset käyttävät näitä palveluja, ja tässä kerrottiin myös Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaiden vauvaturismista.

Parasta tässä kirjassa oli kerronnan jouhevuus, ja Apulian luonnon kuvauksen aistivoimaisuus. Verrattuna juuri äsken lukemaani Pascal Mercierin suureen Italia-eepokseen tämä romaani eteni kitkattomasti. Molemmissa kirjoissa oli kirjoja rakastavia hahmoja, mutta Giordanon romaanissa oli omaan makuuni intertekstuaalisia viitteitä juuri sopivasti, ja Mercierin teoksessa hieman liikaa.

Olin bongaavinani teoksesta pari historiallisten faktojen sekaannusta, joista toinen liittyi käytettävään rahayksikköön (jossain kohtaa henkilöt puhuivat euroista jo 90-luvulla), ja toinen Tsernobylin onnettomuuden ajankohtaan. Tosin Giordano ei suosi tarinassaan kovin tarkkoja aikamääreitä, mutta Teresan ikä suhteessa reaalimaailman tapahtumiin heittelehti paikoitellen.

Uskoisin, että tämä romaani tuntuu monipuolisuutensa vuoksi kiinnostamaan monenlaisia yleisöjä. Tässä on sopivasti Italian kulttuurin tenhoa, vaikeaa rakkaustarinaa, maailmantuskaa ja myös jännitystä dekkarin siemeninä. Itse koukutuin tarinaan alkuvaiheessa uskonnollisuuden kuvauksen kautta, ja loppuosissa koin lukevani italialaista toisintoa Baader-Meinhof-ryhmän vaiheista. Kiinnostavaa oli myös uskonnollisen symboliikan soluttautuminen ekologisen ääriryhmän rituaaleihin, ja jopa ruumiin kieleen.

Antiloopin lempeästä viisaudesta

Teos: Jari Vainio: Viidakkotohtori. Dokoto Jalin päiväkirjat (Johnny Kniga, 2021)

Äänikirjan lukija: Martti Suosalo

Luin nyt putkeen kaksi suomalaisen kirjoittamaa Afrikka-kuvausta, jotka komppaavat hyvin toisiaan, vaikka ovat eri aikakausilta. Jari Vainio lähti lääkärin hommiin Sambiaan 28-vuotiaana vuonna 1987, kun HIV-epidemia oli vaarallisessa nousussa, mutta maan hallitus edelleen kielsi koko ilmiön. Hän päätyi Mosambikin rajalle katolisen kirkon ylläpitämälle puskaklinikalle, jossa tautia hoidettiin hallituksen linjaa uhmaten.

Dokoto Jali viihtyi maassa kuutisen vuotta, ja ymmärtääkseni miehen myöhempäänkin uraan on liittynyt kehitysmaajaksoja ja erikoistumista trooppisiin sairauksiin. Kylmän sodan aikana Sambia taisi olla aika kommunistisvetoinen maa, mutta tarinan aikana tämä itäinen tuki loppuu ja maa siirtyy IMF:n uusliberaaliin regiimiin. Vainio ei tarinassaan keskity näihin globaaleihin taloustrendeihin, mutta itäblokkipainotteisuus näkyy siinä, että suuri osa Jarin työkavereista ovat puolalaisia. Tosin puolalaiset perustivat puskaklinikan jo vuonna 1911, jolloin maa ei ollut kommunistinen.

Kovin paljon Dokoto Jalilla ei ollut vapaa-aikaa klinikkaa palvellessaan, mutta jos sitä oli, niin hän käytti aikansa luonnon tutkimiseen ja klassikkokirjallisuuden lukemiseen. Alueella ei näkynyt televisio, vaan sitä saattoi joskus ihmetellä Lusakan-reissuilla. Vapaa-aikaa piti järjestää ulkomaan lomien muodossa, ja Jari tapasi käydä mm. Keniassa ja Lontoossa. Naapurimaassa Mosambikissa käytiin sisällissotaa, jolla oli vaikutuksia myös klinikan arkeen, eikä muissakaan lähialueen maissa, kuten Zimbabwessa, ollut kovin turvallista.

Paikallisten ihmisten näkökulmasta Jarin palvelusjakson kohokohta oli varmasti hänen vanhempiensa vierailu kylässä, mikä sai aikaan vieraanvaraista juhlimista. Jarin vanhemmat eivät olleet kovin tottuneita maailmanmatkaajia, mutta sambialainen elämänmeno sopi heille mainiosti.

Kiinnostavaa kirjassa ovat lääketieteeseen liittyvät eettiset kysymykset silloin, kun resurssit ovat vaatimattomat ja on tehtävä hoitoon liittyviä proriteettivalintoja. Vanhojen lääkkeiden dumppaaminen kehitysmaihin on tunnettu ilmiö, mutta joku raja tähänkin on vedettävä. Vainiolle tuli yllätyksenä se, kuinka paljon hänen klinikallaan kierrätettiin varusteita, ja kuinka antiikkisia välineitä siellä käytettiin. Kuitenkaan tämä ei ole kaikista alkeellisin lukemani tarina kehitysmaan lääketieteestä, vaan esimerkiksi Afganistaniin sijoittuvat tarinat ovat olleet vielä haasteellisempia. Tässä katoliset nunnat todella pyrkivät kehittämään omaa työtään esimerkiksi opiskelemalla Britanniassa. Jotain erikoissairaanhoitoakin yritetään soveltaa paikallisiin oloihin, ja ihmiset osaavat jo hakea apua psyykkisiin ja neurologisiin vaivoihin. Resurssipulassa myös Jari suosittelee joillekin psykiatrisille potilaille vaihtoehtohoitoja, sillä väärä lääkitys ei yleensä johda kuin syveneviin ongelmiin.

Tämä on humoristisempi teos kuin Walleniuksen Kenian saaga, ja ehkä kirjoittajien ikäero vaikuttaa tyyliin. Vainio kertoo nuoruudestaan kolmenkymmenen vuoden viiveellä, mikä saattaa lieventää kertojan maailmantuskaa. Toisaalta suuri osa havainnoista tuntuu autenttiselta päiväkirjan merkinnöiltä omalta ajaltaan.

Tykkäsin varsinkin katoliseen kirkkoon liittyvästä huumorista, joka onnistui mainiosti vierittämään nunnilta etäistä sädekehää. Tämän tarinan nunnat ovat ihan tavallisia työkavereita, jotka saattavat juoda liikaa jouluna ja päätyä hihittelemään katuojaan. Jarin läheisin ja eniten oppinut työkaveri sattuu olemaan nimeltään Teresa, ja mies ihmettelee, jääkö hän koskaan eläkkeelle. Toisaalta nunnien lomailu aiheuttaa klinikalla kohtuutonta työtaakkaa sinne jääville, sillä uusien työntekijöiden rekrytointi ei ole kovin helppoa. Välillä klinikalla käy vapaaehtoisia ja harjoittelijoita varsinkin Suomesta ja Irlannista, mutta jo klinikan syrjäinen sijainti tekee työhön sitoutumisen haasteelliseksi.

Tästä tarinasta ei todellakaan puutu sitoutumista, vaan Vainio tuntuu oppineen lähes täydellisesti paikallisen elämänasenteen. Omista ihmissuhdekuvioistaan hän ei tässä avaudu, mutta luulen, että sinkkuelämän syy johtuu pitkälti HIV-epidemiasta. Myös Walleniuksen Kenian-tarinassa HIV on edelleen suuri riskitekijä, mutta ei enää merkitse automaattista kuolemantuomiota. Wallenius päätyy samassa ajassa pysyvään parisuhteeseen työkaverinsa kanssa, mutta dokoto Jalilla on enimmäkseen nunnia työkavereina, joiden kanssa ei ymmärrettävästi kehity sutinaa.

Tämä on todella aistivoimainen, hauska ja informatiivinen teos, joka toimii niin työnkuvauksena, matkakirjana (silloin kun kertoja poistuu kotikylästään) kuin myös lähihistoriallisena dokumenttina. Kirjoittajalla on selkeitä kaunokirjallisia lahjoja, jotka kuvastuvat muun muassa luontokuvauksessa.

PS: Pahoittelen kirjan kannen tuplaantumista postauksessani. WordPress ei juuri nyt anna minun deletoida toista kuvaa.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Ellun isäukkoa etsimässä

Teos: Lucinda Riley: Vaarallinen kirje (Bazar, 2021)

Suomennos: Tuukka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mirva Kuivalainen

Lucinda Riley kuuluu niihin viihdekirjailijoihin, jonka teoksiin haksahdan noin kerran vuodessa, vaikka en ole aivan vakuuttunut hänen tyylistään tai teemoistaan. Kuuluisaksi nousseesta seitsemän sisaren sarjasta olen toistaiseksi lukenut vain aloitusosan, mutta aiempia teoksia on tullut löydettyä poistohyllyistä. Nyt työn alla oli hänen uusin teoksensa, joka liittyy brittihovin fiktiivisiin salaisuuksiin. Tämä on kovin mediaseksikäs aihe, joka luultavasti kiinnostaa enemmän lukijoita ulkomailla kuin kotimaassaan.

Luin tätä samaan aikaan, kun hovissa taas kuohui Meghan Marklen ulostulosta oletetusta Archie-vauvan ihonväriin liittyvästä rasismista. Ylipäänsä tuntuu, että uutisointi Mountbattenin suvun linjoista ja geeniperimästä on jo aikoja mennyt ohi raiteiden, ja siitä johtuen luin tätä romaania osittain parodiamielessä. Kaikkea tästä kirjasta ei kannata tietää ennen siihen tarttumista, mutta kyseessä on jännitysromaani, johon liittyy MIT-tiedustelupalvelu ja siinä kaivellaan hovin salaisia suhteita 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on nuori toimittajanalku Joanna Haslam, joka tekee hanttihommia tabloid-lehden uutispuolella vuonna 1995. Hän saa riesakseen juttukeikan Sir James Harrisonin, aateloidun näyttelijän hautajaisiin, josta pitäisi loihtia joku jymyjuttu. Joannalla ei ole kiinnostusta kaivella Sir Jamesin suvun juoruja, vaikka moni hänen jälkeläisistään on kypsää kauraa törkyuutisiin. Sen sijaan hän törmää hautajaisissa huonossa hapessa olevaan vanhaan rouvaan, joka tarvitsee apua kotiin pääsyssä.

Rouvassa on jotain mystistä, ja pian Joanna saa töihin häneltä postia. Kirjeessä on kirje vuodelta 1924, ja pyyntö tavata toimittajaa uudelleen vielä, kun rouvassa henki pihisee. Joanna ei kuitenkaan ehdi paikalle tarpeeksi ajoissa, mutta naisen hämärä identiteetti alkaa kiinnostaa häntä. Kuka on tehnyt kuolinsiivouksen asunnossa, kun naisella ei tunnu olevan maassa ainuttakaan sukulaista? Ja mitä ihmettä hän säilytteli ikivanhoissa teepurkeissa, jotka olivat hänen suurimpia aarteitaan?

Oikeastaan teoksen juoni olisi riittänyt minulle mainiosti ilman kuninkaallista kytkentää, sillä 1920-luvun teatterimaailma tuntui kiehtovalta, ja James Harrison tuntui tarpeeksi juurevalta hahmolta ilman vaarallisen kirjeen teemaa. Koenkin, että Rileytä vaivaa kirjoissaan lievä megalomania. Tosin myös ranskalainen Katherine Pancol on revitellyt vastaavalla teemalla kuuluisassa eläinkirjasarjassaan, eli niissäkin on brittikuninkaallisten salattuja sukulaisia.

Kirja kiinnosti minua enemmän historiallisena romaanin kuin trillerinä, sillä en pitänyt juonta kovin uskottavana. Varsinkin Simon-nimisen salaisen agentin toimet tuntuivat päälleliimatulta, ja loppukohtaukset olivat silkkaa sähläystä. Toisaalta Harrisonin suvun saaga oli kohtuukiinnostava, eikä Joannan 1990-luvun todellisuuskaan ollut aivan heikko romaanin aihio.

Kehtaan myös antaa palautetta äänikirjan toteutuksesta. Ilmeisesti minulla ja Bazar-kustantamolla on poikkeava käsitys toimivasta äänikirjan lukutyylistä. Olen useaan kertaan ollut repimässä hiuksia päästäni heidän lukijoidensa kanssa, sillä heidän teoksiinsa on pesiytynyt kaupallinen, ei-suomelta kuulostava lukutyyli (joka on ehkä periytynyt dubatuista lastenelokuvista?). Kyseinen lukija ei ole ainoa tämän koulukunnan edustaja, mutta tässä luennassa oli kaupan päälle vielä takkuamista englannin kielen rytmin kanssa, mikä sai tekstin pahasti töksähtelemään. Tuli mieleen, että ehkä äänikirjoja tuotetaan nyt järjettömällä kiireellä, eikä kustantamoilla ole aikaa tarkkailla niiden laatua.

Suoratoistopalveluissa on aina mahdollisuus palata painettuun tekstiin, jos äänikirja tökkii, mutta nytpä tämä Rileyn kirjajärkäle oli sellainen, etten ehkä olisi jaksanut lukea sitä painettuna tekstinä. Ja puolustukseksi lukijalle mainittakoon, etten itsekään olisi halunnut ottaa juuri tätä kirjaa työtehtäväksi, sillä värikkäästä juonesta huolimatta siitä puuttuu sanataiteellista magiaa.

Onneksi löysin kirjan kuuntelun aikana blogijuttuani komppaavan kuvan brittiläisestä käsityölehdestä. Taitoni eivät vielä riitä Lissun hahmon virkkaamiseen, mutta ehkä ensi vuonna Rileyn seuraavaa teosta kuunnellessa ryhdyn tuohon projektiin.

Runollinen murhatarina Huddingesta

Teos: Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi (S&S, 2020)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Tukholmalainen runoilija Tom Malmquist tunnetaan ehkä paremmin tunteita herättävästä autofiktiostaan kuin runoistaan, sillä neljä vuotta sitten hän julkaisi koskettavan teoksen vaimonsa Karinin syöpäkuolemasta, joka tapahtui, kun hän oli viimeisillään raskaana.

Karinin vielä eläessä Malmquistilla oli työn alla rikoskirja, joka liittyi hänen lapsuudenmaisemaansa 1990-luvun Huddingen lähiössä. Projekti jäi kesken haastavan perhetilanteen vuoksi, mutta hän palasi siihen siinä vaiheessa, kun Livia-tytär meni päiväkotiin ja Tom pysty aloittamaan päätoimisen kirjoittamisen jälleen.

Uskoisin, että Ruotsissa Malmquistin tarina on tuttu niillekin, jotka eivät ole lukeneet hänen kirjojaan. Sen sijaan se suomalainen lukija, joka lähestyy tätä teosta puskista, voi joutua hämmennyksen valtaan kirjan asetelmasta. Karin on kirjassa edelleen merkittävänä voimana, vaikka itse tragediaan ei enää viitata. Samoin merkittävä henkilö on Tomin vastikään syöpään kuollut isä, jota muistellaan Huddingen kävelyjen kautta.

Kirjan aiheen Malmquist sai lehtileikkeestä, jonka hän tempaisi vanhoja kahvikuppeja peittäneestä sanomalehtikääreestä. Tuo kuppilaatikko oli risteillyt käyttämättömänä ullakolta toiselle, kunnes Karin tahtoi ekologisista syistä rumat posliinikupit syntymäpäivilleen. Uutinen v. 1991 Huddingessa tapahtuneesta ”luolamurhasta” innoitti Malmquistia enemmän kuin kahvitarjoilun suunnittelu.

Huddingessa murhattiin yksinäinen nuori postin jakelukeskuksen työmies Mikael K. , jolla oli mielenterveysongelmia. Tom oli tuolloin vasta 13-vuotias, Mikael K. 29-vuotias. Eri ikäpolven edustajina heillä ei todennäköisesti ollut kosketuspintaa, mutta Tomia kiinnostaa syrjään jääneen yksinäisen miehen sielunmaisema.

Ensimmäisenä tarinassa silmään pistää suomalaisten nimien runsaus. Niitä näkyy mm. paikallislehden urheilu-uutisissa. Pian kerrotaan myös, että Mikaelin äiti oli suomalainen ensimmäisen polven muuttaja, Viipurin evakkoja. Myös Tom itse kiinnostuu sukututkimuksesta, ja saa tietää, että omaa hyvin kaukaisia juuria Hämeeseen. Myös tämä innoittaa jatkamaan, sillä löytöjen kautta Malmquist kokee suurempaa yhteyttä Mikaeliin.

Toisena jää mieleen Ruotsin postin historiaan perehtyminen. Malmquist oikein alleviivaa Mikaelin ammattia postinlajittelijana katoavana muinaisjäänteenä. Hän kävi töissä Tukholman keskustassa sijainneessa suuressa postinlajittelukeskuksessa, joka edusti postihistorian loisteliainta aikaa. Mikaelin entisten työkavereiden haastatteluista paljastuu vanhainaikaista ammattiylpeyttä, mikä johtuu arvostuksen tunteesta.

Tarina on rakenteeltaan ”jutusteleva” ja hajanainen, enkä ainakaan itse pysynyt siinä täysin mukana ensi kuulemalla. Murhamysteerio menee tässä enemmän true crimen kuin dekkarin osastolle. Kovin jännittäväksi en luolamurhan saagaa kuvailisi, tai tarinan rakenne on sen verran rönsyilevä, että itse rikosjuonessa kiinni pysyminen vaatii lukijalta pinnistelyä.

Ehkä eniten teos kertookin työkyvyn palauttamisesta vaikean kriisin jälkeen. Myös 90-luvun alun ruotsalaisen kansankodin ja lähiömaiseman kuvaus on herkullista. Tietääkseni en ole koskaan käynyt Huddingessa, mutta teosta voisi pitää myös matkaoppaana sen eri historiallisiin kerrostumiin.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 20: ”Kirjassa on ammatti, jota ei ole tai joka on harvinainen”. Postin lajittelijan ammatti nyt ei vielä ole täysin kadonnut, mutta kirjailijan tapa kuvata postin työtä tekee ammatista harvinaisen kuuloisen.

Floridalainen talvisotahiihto

Lakeuden kutsuTeos: Antti Tuuri: Lakeuden kutsu (Otava, 1997)

Oleskeluni kirjaerämaassa pitenee, ja hätäapuna ovat jo kelvanneet isäni hyllyn kuivakkaat äijäteokset, joiden parhaat palat on jo käyty läpi menneinä jouluina. Eilen ja tänään työn alla oli ännännes lukemani Antti Tuurin teos Lakeuden kutsu, joka on hänen Amerikan siirtolaisuudesta kertovan Pohjanmaa-sarjan viimeinen osa. Tästä sarjasta olen lukenut aiemmin tätä edeltävän teoksen Ameriikan raitti, joka kertoo uudemmasta siirtolaisuudesta Floridaan 1980-luvulla.

Tässä teoksessa autokauppias Erkki Hakala palaa juurilleen Kauhavalle keski-ikäisenä veropakolaisena. Vaimo Kaisu on vuosien varrella ehtinyt tehdä toisen lapsen nimettömän lapualaisen kanssa, sillä ”pohjalaisen avioeron” konsepti on molemman puolison suvuissa hyväksi koettu. Välivuosina Erkkiä, Tapania ja Taistoa on Suomen poliisi käynyt etsiskelemässä Lake Worthin alueelta, mutta miesten verovelat ovat jo vanhenemassa, ja tilalle ovat tulleet uudenlaisen talousrikolliset, joiden rinnalla nämä matonkutojien jälkeläiset ovat pelkkiä kuoropoikia.

Romaani on tiivis road movie-tyyppinen veijaritarina suvun jälleennäkemisistä, ja Erkin uusista bisneshankkeista Jalasjärvellä, vieraalla paikkakunnalla, jonne on sopiva piiloutua sukulaisten liian uteliailta katseilta. Paluun aikana Erkki ja Taisto asuvat aluksi Seinäjoella Hotelli Lakeudessa, ja sieltä käsin valloittavat maakunnan takaisin. Kaksikon reippaassa kyydissä viihtyy niin sukulaismiehiä kuin muita vanhoja tuttuja, usein tekaistuilla peitetarinoilla, joilla ukot saavat luvan vaimoiltaan olla poissa kotoa.

Yksi sellainen on sotaveteraanien toivioretki Karjalan kannaksen Särkisyrjään, talvisodan taistelujen muistomerkin paljastukseen. Tosiasiassa miesten eläkkeelle jäänyt opettaja käy vaimoltaan salaa syöpähöidoissa, ja jää siltä reissulta Amerikan letukkajengin kanssa ryypiskelemään. Teoksessa liikutaan usealla paikkakunnalla, joissa kaikilla parjataan EU:ta, sosialidemokraatteja ja yhteiskunnan tuilla eläviä loisia.

1990-luvun lamanjälkeinen mielenmaisema ikuistuu teoksessa ansiokkaasti, myös nuorempien ikäluokkien näkökulmista. Pääpaino on kuitenkin keski-ikäisten ja talvisodan käydeiden sotaveteraanien kohtaamisissa, ja kahden aikakauden olojen vertaamisessa. Erkki etsii sukutalojen vinteiltä äitinsä saamia kirjeitä solttupojilta, ja muutenkin pohjalaisen talvisotalarppaamisen henki sakenee peräkylien saluunoiden pöydissä.

Teoksen kautta voi maakunnan ulkopuolinenkin lukija virkistää Pohjanmaan kartan tuntemustaan, ja opiskella eri paikkakuntien ominaispiirteitä. Opin muun muassa, että parhaat tyylihuonekalujen valmistajat ovat löytyneet Nurmosta, ja että paikkakunta tunnetaan myös painijoistaan. Körttiläisyyden elementtejä teokseen on myös ripoteltu maltillisesti, vaikka päähenkilöt suhtautuvatkin Raamatun sanaan maltillisesti. Juonellisesti kiinnostava yksityiskohta liittyi kansatieteilijä Kustaa Vilkunan operoimiin keruuretkiin, joiden kohteena myös Hakalan suku oli 1950-luvun alussa.

Koska en ole lukenut koko kirjasarjaa oikeassa järjestyksessä, en osaa suhteuttaa tätä loppuhuipentumaa suvun aiempiin vaiheisiin, mutta teoksessa kerrotaan siirtolaisuuden ja paluumuuton ylisukupolvisista merkityssiirtymistä. Ehkä sitten Ameriikan raitin henkinen perimä on jättänyt syvimmät jälkensä Pohjanmaalle, kun taas Itä-Suomessa siirtolaisuutta ei välttämättä muistella yhtä innokkaasti.