Slovenialaisen avantgarden maisemissa

Teos: Andrej Blatnik: Skinswaps (Northwestern University Press, 1998)

Käännös: Tamara Soban

Slovenialaisista kirjailijoista ensimmäisenä mieleeni tulee tietysti maan superjulkkis, filosofi Slavoj Zizek, jonka laaja tuotanto ei kuitenkaan mahdu maahaasteeni pirtaan. Olen jopa käynyt maassa, enkä matkaltani tuonut ainuttakaan romaania. Mielikuvani maasta ovat edelleen kovin pinnallisia, enkä suoralta kädeltä osaisi mainita muita kuuluisia slovenialaisia kuin Zizekin (jonka suuri fani olin viime vuosikymmenellä), Melania Trumpin ja Laibachin jätkät. Myös lukemani teos alkaa Laibach-sitaatilla, joten hyvässä seurassa ollaan.

Andrej Blatnik (s. 1966) on kirjailijanuransa lisäksi professori, ja yksi maan tunnetuimmista prosaisteista. Sain käsiini hänen varhaisimman novellikokoelmansa Skinswaps, jota luonnehtisin lyhytproosaksi. Osa teksteistä ovat minuuttinovelleja, jotka olivat kovin trendikkäitä 1990-luvulla. Teoksesta saa heti vaikutelman, että musiikki on kirjailijan suurin inspiraation lähde, ja että hän on varmasti matkustellut laajalti maailmalla. Ja koska henkilöhahmoilla on enemmän englanninkieliseen maailmaan viittaavia nimiä kuin itäeurooppalaiseen, se ei myöskään tunnu käännöskirjalta.

Kokoelma on monessa mielessä haastava, sillä näillä novelleilla ei tunnu olevan selkeää kotimaata. Outokumma, skifi ja kauhu ovat niissä hienovaraisesti läsnä, vaikka tapahtumat eivät ole selkeän yliluonnollisia. Pisimmässä novellissa ”Scratches at the Back” sitoutumiskammoinen arkkitehti saa vieraakseen naisen, ystävän vaimon, joka linnoittautuu hänen pieneen asuntoonsa ja naarmuttaa tämän arvokkaita vinyylilevyjä, joihin kuuluu erittäin harvinaisia Smithsin varhaistuotannon kappaleita. Kukapa ei kokisi tuollaista kauhuna, minä ainakin kokisin, vaikka en vinyylilevyjä kerääkään.

Ainoa novelleista, jonka koin ymmärtäväni juonellisesti, oli ”Kyoto”. Siinä kaksi amerikkalaista miestä kohtaavat teeseremoniakoulussa, ja heistä toinen on saada primitiivireaktion siitä, kun vierailu ei vastannut hänen odotuksiaan ja koko mystiikka teenjuonnin ympärillä osoittautui ”mumbojumboksi”. Hän ei myöskään suostu ymmärtämään, mitä erikoista on teen juomisessa Japanissa, ja miksi rituaalista tekee erityisen se, että kuppia pyöritetään tietyllä tavalla. Koska olen kroonisesti kiinnostunut turistien huijaamisesta yrittäjyyden muotona, koin novellin absurdiudessaan inspiroivana.

Kuoriutumista, nahan ja ihon uusiutumista, metamorfoosia tarinoissa kyllä tapahtuu, eli kokoelman nimi on osuva. Englanniksi nimi kuulostaa tosin hieman tekotaiteelliselta. Erotiikkaa teksteissä on myös samalla tavalla vihjailevasti kuin kauhua, ja henkilöt tuntuvat olevan seksuaalisuutensa kanssa luonnosta vieraantuneita. Laskelmoivia, neuroottisia tyyppejä, joille olennaista seksissä on valita huolella oikea taustamusiikki ja oikea viinin rypäletyyppi kumppanin viettelemiseksi. Toisin sanoen novelleissa on suuri määrä urbaania, postmodernia vieraantuneisuutta.

Pohtiessani entisen Jugoslavian maiden lähihistoriaa on ilahduttavaa nähdä, että slovenialainen nykykirjailija voi kirjoittaa muustakin kuin sodista, etnisistä konflikteista, oman maan historiasta ja kansallissankareista. Blatnikin novelleissa on yksi minuuttinovelli, jossa muistellaan Titon kuolinpäivää, mutta muuten tarinat ovat lähes vailla historiaa.

Luin näiden tekstien lisäksi Blatnikilta Kari Klemelän suomentaman novellin ”Noran kasvot”, jossa James Joyce jää vahingossa junasta Nora-vaimonsa kanssa Ljubljanassa vuonna 1904 ja viettää yön taivasalla kuvitellen tulevaisuutta, jossa kirjailijat kirjoittavat sähköisillä laitteillaan. Tästä päättelin, että Joyce on Blatnikille keskeinen vaikuttaja, ja ainakin osa tuon englanniksi käännetyn kokoelman teksteistä ovat dialogin tasolla yhtä vaikeaselkoisia kuin keskustelut Odysseuksessa. Ehkä niissä on jopa pala Finnegan’s Wakea – teosta, johon en ole edes koskenut, kun taas Odysseus on odottanut loppuun saattamista hyllyssäni 25 vuotta.

Blatnikin tekstejä on käännetty yli 30 kielelle, eli kyseessä ei todellakaan ole mikään marginaalikirjailija. Tuntuu muutenkin, että vielä pienempien kieliryhmien maissa kuin Suomi arvostetaan käännöskirjallisuutta enemmän kuin täällä. Sekin, että englantilaisesta kirjallisuudesta väitellyt tohtorismies on valinnut kirjoittaa fiktiota äidinkielellään, kertoo paljon maan kielitilanteesta.

Slovenialaista nykykirjallisuutta on saatavilla suomeksi Mansarda-kustantamon julkaisemana enemmänkin, eivätkä teokset ole hinnalla pilattuja. Tällaista liiketoimintaa arvostan suuresti, koska suurilla kustantamoilla angloamerikkalaisuuden suosiminen on jo mennyt liian pitkälle.

Maahaasteeni etenee nyt rastille x/196: Slovenia.

Mainokset

Paranoiaa pisin-kielellä

Teos: Samantha Gillison: The Undiscovered Country (Grove Press, 1998)

Maahaasteeseen olen valinnut joidenkin maiden kohdalle summamutikalla amerikkalaisten kirjoittamaa ”ekspatriaattikirjallisuutta”, joka eroaa matkakirjoista siinä, että niissä usein lähdetään pidemmäksi aikaa töihin suorittamaan jotain projektia. Viimeisin lukemani romaani aiheesta tosin oli irlantilaisen kirjoittama, Bahrainiin sijoittuva jännäri. Tämän kokemuksen rohkaisemana valitsin toisen romaanin, jossa amerikkalainen perhe lähtee isän tutkimustyön tiimoilta asumaan vuodeksi Papua Uuden-Guinean viidakkoon.

Luin pari vuotta sitten toisen Papua Uuteen-Guineaan sijoittuvan omaelämäkerrallisen teoksen, saksalaisen Sabine Kueglerin Viidakkolapsen (2006). Se kertoi maahan sitoutuneista lähetyssaarnaajista ja heidän lapsistaan, joiden kotoutuminen ulkoilmapainotteiseen elämään oli kokonaisvaltaista. Kirjallisuutta läpi kammatessani tuntui, että lähes kaikissa papuaguinealaisteoksissa kristillinen lähetystyö saa jonkunlaisen roolin. Itsekään en muista, olisinko kuullut maasta muuten kuin kotiin palanneiden lähettiläiden kertomana.

Samantha Gillisonin teos The Undiscovered Country sai aikanaan suitsuttavia arvioita korkeilta tahoilta sen kaunokirjallisten ansioiden vuoksi, ja valitsin sen siksi, etteivät sen päähenkilöt ole kristittyjä lähettiläitä. Kulttuurin kuvauksena teos kuitenkin jää ohueksi, vaikka siinä opetellaan pisinin kieltä ja kuunnellaan abinia, joka on paikallinen heimokieli. Pisinit, pidginit ja kreolet kiinnostavat minua aina, ja tässäkin pisinissä oli joitain helposti tunnistettavia sanoja.

Romaanissa nuori pari Peter ja June Campbell lähtevät 7-vuotiaan tyttärensä Taylorin kanssa asumaan Abinin vuoristokylään, jossa ei asu kiertävän aluevirkailijan lisäksi muita valkoisia ihmisiä. Peterin tehtävänä on kerätä paikallisesta väestöstä loistauteihin liittyvä aineisto, ja työhön tarvitaan sosiaalisten taitojen lisäksi kalliita välineitä. June on bostonilainen juutalaisperijätär, jonka rahoilla matkaa pitkälti rahoitetaan, ja siksikin valta-asetelma pariskunnan välillä on jo alusta saakka vinksahtanut.

June ei myöskään ole psyykkisesti täysin vakaa, ja äitinä hän on välillä jopa holtiton. Tyttären terveys aiheuttaa vanhemmissa huolta, ja häntä on käytävä hoidattamassa helikopterikyydillä läheisimmässä sairaalassa, joka on kaukana. Lääkärin koulutuksen saanut Peter tuntuu kädettömältä teoreetikolta, jolla ei ole kykyä pitää perhettään hengissä ääriolosuhteissa. Puolet kertomuksen ajasta jollain perheenjäsenellä on terveyskriisi, ja vanhempien hepatiitti- ja malariatartunnat ovat tyttären sairastelua vakavampia.

Taylor-tytär kotoutuu viidakkokylään vanhempiaan nopeammin, saa kavereita ja oppii pisin-kieltä, mutta suolistoloisten iskettyä ja epämääräisten allergiaoireiden puhjettua June keskittyy tyttärensä liikkeiden rajoittamiseen. Hän on sairastunut paranoiaan, joka usein ilmenee enemmän muiden länsimaisten seurassa kuin kyläläisten. Äidin ja tyttären suhteen ja tyttären liian varhaisen itsenäistymisen kuvaus oli romaanissa ansiokkainta, sillä tässäkin, samoin kuin läntisen maailman maahanmuuttokuvauksissa nopeaälyisestä lapsesta tulee perheen tulkki ja paikallisen kulttuurin asiantuntija.

Jo kansiteksti paljastaa, että perhe tulee tarinan aikana hajoamaan liitoksistaan. Kirjassa ei siis ole juonen suhteen paljoa odotettavaa, mutta psykologisten jännitteiden kuvaus on osuvaa. Kirjan pariskunnalla ei ole konkreettista syytä toisistaan vieraantumiseen, mutta varsinkin Peter kokee avioliittonsa lähestyvän tiensä päätä. Myös trooppisella hulluudella on iso rooli tilanteen kehityksessä: kirjassa kuvataan päiviä, jolloin sekä mies että vaimo vain tuijottelevat kaukaisuuksiin ja huokailevat vasta rakennetun talonsa terassilta, eivätkä työläät kenttätyöt etene, varsinkaan, kun verinäytteet ovat pilaantuneet generaattorin levittyä.

Ylipäänsä se, että joillain on varaa rakennuttaa viidakkoon oma asumus maksimissaan vuoden mittaista seikkailua varten, tuntuu utopistiselta. Myös pariskunnan tuntevilla australialaisilla ja briteillä on kriittinen suhde rikkaiden amerikkalaisten tuulesta temmattuihin hankkeisiin.

Ehkä tämä teos ei nouse maahaasteeni ikimuistoisimpiin elämyksiin, mutta koin jonkin tason samastumista näiden akateemisten nyhveröiden tilanteeseen. Minua ei edes kiinnostanut heidän kokemansa kulttuurishokit, vaan suunnitelmien epärealistisuus.

Lääketieteellisiä kertomuksia tuli haasteessa luettua enemmän Afrikan mantereelta, mutta kaikissa niissä oli enemmän toivoa, ja niissä myös kuvattiin enemmän paikallisten lääkäreiden ja sairaanhoitajien työtä. Tämän teoksen kontekstissa eletään 1990-luvulla aikaa, jolloin Papua Uuden-Guinean maaseudulla ei työskennellyt syntyperäisiä terveydenhuollon ammattilaisia. Kirja siis kuvaa syvää alikehitystä, ja ehkä myös haluttomuutta tulla hoidetuksi valkoisen miehen keinoilla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 185/196: Papua Uusi-Guinea.

Tulenkantajien perimmäisestä vastuusta

Teos: Gilbert Tuhabonye: The Voice in My Heart. A Genocide Surviver’s Story of Escape, Faith and Forgiveness (Amistad, 2006)

Ruandan ja Burundin etniset konfliktit ja niitä seurannut kansanmurha kuuluvat niihin maailmanhistoriallisiin episodeihin, joita seurasin 1990-luvulla ehkä enemmän kuin lähempänä tapahtuvaa Jugoslavian hajoamista. Olen myös lukenut maihin sijoittuvia kaunokirjallisia teoksia ainakin muutaman. Ruanda-osuuteen maahaasteessa valikoitui kepeä chicklit-teos, mutta Burundin kohdalla olin jo helisemässä. Viime vuonna luin upean ja vaikuttavan burundilaisteoksen suomeksi, Gaël Fayen romaanin Pienen pieni maa (2018), mutta vastaavia muita tuoreempia fiktiivisiä esityksiä ei löytynyt kuin ranskan kielellä.

Löytämäni omaelämäkerran kertoja on Yhdysvalloissa merkittävän juoksijan uran tehnyt Gilbert Tuhabonye (s. 1974), joka oli lukiolainen protestanttisessa sisäoppilaitoksessa, kun kansanmurha alkoi. Vaatimattomasta maalaistaustasta ponnistaneen urheilijan vanhemmat olivat uhranneet paljon lähettääkseen pojan kouluun. Kveekariaatteen inspiroimassa koulussa etnisyys ei merkinnyt paljoa, ei ennen vuotta 1993, jolloin hutut juhlivat poliittista voittoaan enemmistönä, jonka ääni oli ennen sitä tullut heikosti kuulluksi.

Teos ei herättänyt minussa kiinnostusta ensi silmäyksellä, koska sen nimi oli kliseinen, ja sen kristillinen eetos tuntui liian läpitunkevalta. En myöskään ole lukenut elämässäni montaa urheilijan muistelmateosta, joten myös genren suhteen liikuttiin vieraalla maaperällä. Kuitenkin teos yllätti minut rikkaalla ilmaisullaan ja elämänmyönteisyydellään. Siinä kerrotaan enemmän tämän urheilijatähden rauhanaikaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta kuin häntä kohdanneesta tragediasta. Kansanmurhan etenemisestä raportoidaan välikappaleissa, jotka ovat lyhyempiä kuin varsinaiset teoksen luvut.

Tuhabonye on ihmistyypiltään kuuliainen suorittaja, jolle tulokset, luvut ja tilastot ovat tärkeitä. Siksi myös kirjassa kuvataan koulunkäyntiä ja kokeita pedanttisen tarkasti. Kotikylän elämän kuvaukset kiinnostivat minua enemmän kuin sisäoppilaitoksen arki ennen kansanmurhaa. Kylässä arvostetaan koulutusta ja länsimaista käsitystä edistyksestä, mutta heillä ei ole vielä 1980-luvullakaan sähköä, saati henkilöautoja. Perhe elää tyypilliseen tutsikulttuurin tapaan karjan kasvatuksesta, ja saa tulonsa maidon myynnistä pikemminkin kuin nautojen teurastuksesta. Kylässä puhutaan mieluummin kirundia kuin ranskaa, jonka puhuminen varsinkin isovanhempien läsnäollessa olisi epäkunnioitettavaa.

Koska teoksen kasvava nuori mies on kunnon katolilainen, hän ei uskalla käydä koulunsa tyttöjen asuntolan puolella, eikä muutenkaan pahemmin eksy kaidalta polulta. Tämän vuoksi kirjan narratiivi tuntuu paikoitellen auttamattoman kesyltä. Ilman kansanmurhan järkyttävää teemaa teos tuskin olisi tullut julkaistuksi. Tuhabonye on tietoinen olosuhteiden aikaansaamasta julkisuudestaan, joka on edistänyt hänen uraansa niin kotimaassa kuin Yhdysvalloissa.

Länsimaisesta näkökulmasta kulttuurin kuvauksessa ponnahtaa esiin yksi paikallinen erikoisuus, eli olutkulttuuri, ja durraoluen juottaminen myös lapsille ravinnon lähteenä ainakin juhla-aikoina.

Tuhabonye oli ainoa tutsi, joka selviytyi hengissä lukioonsa tehdyssä iskussa vuonna 1993, ja hän oli pitkään sairaalahoidossa vakavien palovammojen vuoksi. Oli ihme, että hän kuntoutui jälleen kilpatason juoksijaksi, ja ehkä kuntoutumisen tarina kertoo eniten miehen kristillisestä vakaumuksesta.

Vaikka teoksen kristillisyys on kaikenkattavaa, se ei kuitenkaan ole naiivi eikä hurmoshenkinen tarina. Olympiatulen kantajana hän tietää, että tulien sytyttäminen on helpompaa kuin niiden sammuttaminen, ja lähtiessään Burundista hän jättää taakseen akuutilla tavalla kytevän maan, jossa väkivaltaiset uhkaukset ovat edelleen arkipäivää.

Elämä jatkuu Austinissa, Teksasissa, jonne hän tuo burundilaisen morsiamensa Triphinen. Juoksijoiden yhteisö on hänen uusi kotinsa, ja hän selvästi kirjoittaa tarinaansa enemmän amerikkalaisille juoksukollegoille kuin kotiin jääneille burundilaisille. Kielellisesti mies on onnistunut saavuttamaan sujuvan ilmaisun vajaassa vuosikymmenessä, mutta kirjan rakenteessa näkyy myös tietynlainen amerikkalainen kaavamaisuus. Toisaalta teosta ei ole selkeästikään kirjoitettu kirjallisuuspalkintojen toivossa, vaan sen motivaattoreina ovat elävä usko ja eloonjäämisen riemu.

Maahaaste etenee nyt rastille 103/196: Burundi.

L-koodin jäljillä Belizessä

Teos: Claudia McKay: A Twist of Lime (New Victoria Publishers, 1997)

Minulla oli pitkään Belize-kohtaan listattuna suomalaisen Anna-Mari Raaskan matkakirja Belizessä kaikki on paremmin (2006), mutta muistan lukeneeni tämän perheen seikkailuista Hesarin kolumneissa, enkä muutenkaan saanut kirjaa käsiini. En tiedä, edustaako sitten amerikkalainen lesbomysteerien kirjoittaja yhtään enemmän belizeläistä autenttisuutta, mutta ainakin romaanin avainsanat lesbot, arkeologia ja huumekauppa herättivät uteliaisuuteni.

Varsinkin Pohjois-Amerikassa oli viime vuosikymmeninä genre nimeltä ”lesbian fiction”, ja olen aina pitänyt sen kategoriaa jokseenkin arveluttavana. Ei siksi, etten pitäisi sateenkaarevista romaaneista, mutta en pidä siitä, että fiktiivinen teos naulataan sen hahmojen seksuaalisen suuntautumisen mukaan. En myöskään pidä uskottavana fiktiota sellaista, jossa kaikki hahmot olisivat seksuaalivähemmistöjen edustajina. Sellaista teosta en tosin muista koskaan lukeneeni, mutta varmasti sellaisiakin jostain löytyy, ainakin scifin maailmasta.

Claudia McKayn teos A Twist of Lime edustaa vanhan koulun lesboestetiikkaa, ja 1990-lukua, jolloin lesboutta vielä alleviivattiin varsinkin akateemisissa piireissä. Romaanissa ryhmä naisista pitäviä naisia on lähtenyt auttamaan heidän ystäväänsä Sarahia arkeologisissa kaivauksissa Belizessä. Sarah Donovan on edennyt professoriksi nuorella iällä, ja osa ryhmän jäsenistä on hänen oppilaitaan yliopistolta. Lynn Evans on Sarahin nuoruuden ystävä, toimittaja ja kirjan salapoliisihahmo, joka on paikan päällä vaihtelun ja trooppisen loman vuoksi. Kirjasarja on nimeltään Lynn Evans Mysteries, eikä tämä ole sarjan ensimmäinen osa.

Edellä mainituista varauksista huolimatta teos on vetävästi kirjoitettu, ja siinä tutustutaan pieneen mangroven peittämään suomaahan niin syrjäkylillä kuin Belize Cityssä. Kaivaus sijaitsee mayakylän kupeessa, ja mayakulttuuri vetää vaihtoehtoväkeä maahan. Kaikilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussista, ja maasta salakuljetetaan muinaisia aarteita hallituksen tarkasta syynistä huolimatta. Kaivauksen ympärille ilmaantuu siipeilijöitä, jotka pyrkivät saamaan aarteista osansa hämäräperäisin keinoin.

Kirjassa katoaa ja pian sen jälkeen kuolee yksi kaivauksen työntekijöistä, uhmakas ja vetäytyvä Ann, jonka kanssa Lynnillä on ollut alusta asti nokkapokkaa. Nuori nainen löytyy rämeiköstä kuolleen käärmeen läheisyydestä henkitoreissaan, ja kuolee myöhemmin sairaalassa huumeiden yliannostukseen. Käärme on kuollut purtuaan Annia, Annin käyttämiin huumeisiin.

Enempää en juonesta paljasta, mutta käärmeiden ja suurten hämähäkkien läheisyys voi tehdä Belizestä hankalan matkakohteen joillekin meistä pohjoisen hygieenikoista. Ilmeisesti maa toimii myös kovien huumeiden myynnin välietappina matkalla Kolumbiasta muualle maailmaan. Huumekuolemat tuovat aina huonoa mainetta pienelle maalle, joka elää pääosin turismista, joten tapauksia halutaan peitellä viimeiseen saakka.

Mikä sitten erottaa ”mystery novelin” dekkarista – ehkä se, että niissä usein tapahtuu enemmän rikosten ympärillä kuin itse rikospaikalla. Tämä on nyt toinen lukemani ”mystery novel” maahaasteeseen; ensimmäinen sijoittui Kongoon ja oli vielä vähemmän rikoskeskeinen kuin tämä teos. Koska dekkareiden maailmassa on sitten 1990-luvun tapahtunut muutosta kohti ei-poliisikeskeistä kerrontaa, en osannut nähdä tämän teoksen eroa hieman pehmeämpiin nykydekkareihin. Tykkään kyllä tästä amerikkalaisesta genrestä, koska amerikkalaiset perusdekkarit ovat usein liian teknisiä ja väkivaltaisia makuuni.

Aloin kiinnostua Belizestä enemmänkin, kun huomasin, että se on ollut brittien alusmaa, ja että siellä on muutamia englanniksi kirjoittavia kirjailijoita. Maa vaikuttaa samantyyppiseltä kulttuuriselta taskulta kuin Guyana, eli se on pieni englanninkielinen saareke espanjankielisessä maailmassa. Laitoin myös varaukseen teoksen Belizen ensimmäiseltä romaanikirjailijalta Zee Edgelliltä, eli saatan lähiaikoina tehdä toisen maahan suuntaavan postauksen.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 159/196: Belize.

I guess it rains down in Namibia

Teos: Peter Orner: The Second Coming of Mavala Shikongo (Little, Brown and Co., 2006)

Maaseutumatkailu eteläisessä Afrikassa kantaa hedelmää, ja nyt on Namibian vuoro. Kyseisestä maasta minulla on hyllyssäni monta tietokirjaa ja tieteellisempää opusta, mutta en ole jaksanut lukea niitä loppuun. Mielessäni kummittelee yksi suomalainen romaani, Lauri Mäkisen historiallinen dekkari, Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka teki vaikutuksen ajankuvallaan. Mutta yhtään namibialaisen kirjoittamaa romaania en ole lukenut, enkä sellaista tähän hätään löytänyt.

Lukemani kirja on amerikkalaisen maassa asuneen kirjailijan esikoisromaani. Se vie lukijansa Namibian sydänmaille, mahdollisimman autenttiseen maastoon, jossa kukaan ei haluaisi asua. Namibiassa oli ainakin 1990-luvun alussa, johon tämä teos sijoittuu, maailman pienin väestöntiheys, ja syrjäkylissä tämä merkitsee valtavia välimatkoja. Kirja kuvaa Goas Farm-nimisen siirtokunnan katolista poikakoulua, jonne nuori amerikkalainen Larry matkaa vapaaehtoistöihin. Hän ei tarkalleen tiedä, minne on menossa ja mitä työ pitäisi sisällään, ja kauhukseen hän sukeltaa suoraan syvään päähän. Hänelle annetaan englannin ja historian opetus ja seiskaluokan luokanvalvojan tehtävä, vaikka hän ei ole aiemmin opettanut mitään kenellekään. Hänen äidinkielen kieliopin taju on puutteellinen, ja hän usein nolaa itsensä fiksumpien oppilaiden edessä selittäessään futuuriperfektiä.

Tuohon aikaan koulua järisyttää uusimman naisopettajan, Mavala Shikongon katoaminen vain kolmen viikon pestin jälkeen. Mavala on jättänyt korkokengän jälkensä koulun jokaiseen sinkkumieheen, ja hänen ympärillään leijuu mystiikkaa siksikin, että hän on entinen sotilas, vapaustaistelija, joka on palvellut Angolassa sissinä. Tämän lisäksi hän on rehtorin vaimon sisko, mikä herättää muissa työntekijöissä liiallista juoruilun halua. Rehtorin Mavala on kietonut pikkurillinsä ympärille, eikä kukaan tiedä hänen koulutuksestaan alalle.

Lyhyen poissaolon jälkeen Mavala palaa duuniinsa vauva kainalossaan. Pienokainen on jo vuoden ikäinen, joten hän ei ole synnyttänyt isätöntä lastaan poissaollessaan. Hän ei suostu kertomaan kenellekään lapsen alkuperästä, vaan palkkaa opettaja Obadiahin Antoinette-vaimon hoitamaan lasta koulupäivien ajaksi. Antoinette ei kehtaa kieltäytyä, vaikka hänellä riittäisi muutakin työtä koulupoikien hostellin paimentajana. Mavalan asema opettajana on paluun jälkeen vaakalaudalla siksi, ettei aviotonta äitiä pidetä hyvänä roolimallina katolisessa koulussa edes pojille.

Larry toki rakastuu Mavalaan, ja Mavala kokee ulkomaalaisen seuran vapauttavana. Pari tapaa salaa siesta-aikaan farmin hautausmaalla, jonne on enimmäkseen haudattu buurien vortrekkereitä. Viikonloppuisin he ryyppäävät, polttavat ja rakastelevat Grietan haudalla, jonka he usein peittävät pöytäliinalla pitäen hautaa pöytänään. Jos vauva on mukana, hän saattaa välillä nukkua koko session läpi Mavalan autossa.

Rakkaussuhdetta hulvattomampaa meininkiä Larrylla on Obadiah-kollegan vanhassa Datsunissa, joka ei enää toimi, mutta jota mies käyttää miesluolanaan. Kaikki koulun opettajat ovat älykköjä omalla laillaan, ja siksi myös hylkiöitä. Monella on liian vasemmistolainen tausta menestykseen uudessa itsenäisessä valtiossa, eikä heidän työnsä jumalan selän takana auta heitä liikkumaan edes toiseen periferiaan. Opettajissa ja muussa henkilökunnassa on myös suomalaisia nimiä, Toivoja ja Vilhoja, joten kirjan matkassa tuli kotoisa tunnelma. Tykkäsin jokaisesta henkilöhahmosta, vaikka heitä kieltämättä oli liikaa.

Jos viimeksi lukemani Malawiin sijoittuva teos oli kulttuuria selittävä ja vähän liikaakin kunnioittava, tässä romaanissa eletään maan itsenäisyyden alkuaikaa todeksi, lihassa ja veressä, iloitellen ja rienaten ihan kaikkia tyyppejä. Teoksissa oli yhteistä se, että ne kuvaavat työyhteisöä, johon länsimainen ummikko tulee tuntematta paikallista kulttuuria paljoa. Vertaamalla näitä teoksia voin väittää, että nuorella opettaja-Larryllä meni kirkkaasti paremmin tämä ulkomaankokemus kuin Malawissa työskenneellä lääkäri-Henryllä.

Enemmän kuin rakastumisesta kirja kertoo pyyteettömästä ystävyydestä. Kirjan namibialaiset hahmot eivät pyri käyttämään hyväksi nuorta Larrya, vaan ottavat hänet osaksi yhteisöään sellaisena kuin hän on. Kun Larryn äiti lähettää koululle pianon rahtina, kaikilla on itkussa ja naurussa pitelemistä, sillä soitin on saanut valtameren ylittäessään kovaa kohtelua, eikä se enää kelpaa kuin grillibileiden polttopuiksi. Mavala Shikondo itkee, sillä hän on kärsinyt jo liian kauan kirkon epäsointisten urkujen soittajana.

Kirjassa puhutaan jo vuonna 1991 (tai sen julkaisuvuonna 2006) ilmastonmuutoksesta, mikä näkyy kuivien kausien tiukentumisena ja jokien kuivumisena. Koulun arjessa on aikoja, jolloin asuntoloiden vesi katkeaa päiviksi tai viikoiksi, ja haju luokkahuoneissa on sietämätön. Kuivuustarinat ovat tämän maan kansanperinnettä, ja spontaanit sadetanssit ovat aitoja mielenilmauksia jopa katolisessa universumissa, jossa vähäpukeisuus tai alastomuus on yleensä tuomittua.

Tämä teos oli älyllinen hyvän mielen kirja, joka pursuaa historiallisia koordinaatteja ja poliittista vastarintaa. Se vaatii lukijalta enemmän perehtyneisyyttä Afrikan poliittiseen historiaan kuin leppoisat Mma Ramotswe-teokset, mutta lukija saa vastalahjana Zorbas-brandyä ja grillattua seepranlihaa Whitney Houston-karaoken tahtiin, eikä tällaista makujen sinfoniaa kukaan järkevä olento haluaisi missata.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 77/196: Namibia, ja olen riemuissani siitä, että löysin Open Libraryn, joka selvästi tarjoaa parempaa luettavaa kuin Metso-kirjasto.

Lehtimajan lukuhetki

Teos: Helen Dunmore: Your Blue-Eyed Boy (Picador, 1998)

Hellelukemien noustessa olen kokenut tärkeäksi etsiä viileitä lukusaarekkeita ulkosalla. Työskentely sisätiloissa ei maistu, vaikka kotini on siedettävä kuumuudessa: kun tietää, että kaikki muut ovat kirmailemassa rannoilla ja terasseilla, tuntuu elämän hukkaamiselta kököttää kotikoneella.

Eilen löysin täydellisen paikan Haiharan kahvihuoneen pihalta, lehtimajaa muistuttavasta suojasta, ja luin siellä putkeen poistokirjoista pelastamani brittijännärin, Your Blue-Eyed Boy. Kirjan kannessa mainitaan kirjailijan voittama Orange Prize, mutta siitä huolimatta en tiennyt hänestä mitään. Wikipedia kertoo tuotteliaasta kirjailijasta, joka julkaisi kaikkea muuta paitsi draamaa, joka on aikanaan asunut kaksi vuotta Suomessa ja joka kuoli toissa vuonna syöpään 64-vuotiaana.

Ensivaikutelma Dunmoren tuotannosta on lupaava. Lähdin lukemaan teosta dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja vaikka siinä on varsinkin jälkimmäisen piirteitä, se kuitenkin avautuu parhaiten ihan tavallisena romaanina. Kirjassa 38-vuotias tuomari Simone muuttaa perheineen Lontoosta pohjois-Englantiin, ja asettautuu pieneen kalastajakylään asumaan. Perhe on rahavaikeuksissa, vaikka vaimon palkka kohenee maallemuuton seurauksena. Hän toimii paikallisessa käräjäoikeudessa ”kiintiönaisena”, ja samalla pitää ilmaista oikeusaputoimistoa köyhille ja tarvitseville.

Simonen mies Donald on työtön arkkitehti, joka on taloudelliselta käytökseltään riskinottaja. Maalla hän yrittää sopeutua koti-isän rooliinsa, mutta katkeruus valtaa miehen mieltä, eikä hän suostu hakemaan hanttihommia paikallisista yrityksistä. Simonelle pohjoinen merenranta on tuttua maisemaa lapsuudesta, mutta mies ja lapset kaipaavat Lontooseen. Perhe tuntuu olevan tuuliajolla, eikä tilannetta paranna se, että ruokapöydässä on entistä enemmän säilykkeitä ja halpaa margariinia. Simone kaipaa Lontoon luomuvihanneskauppoja, ja niiden uhkeita munakoisoja.

Kirjassa eletään 1990-luvun loppua, ja sen takauma sijoittuu 1970-luvun loppuun. Simone ei ole aina ollut täsmällinen jakkupukunainen, vaan nuorena hän pukeutui intianpuuvillaan ja antoi hippitukan kasvaa. Hänen elämänsä kesä sijoittui Amerikkaan, jossa hän oli leiriohjaajana Vermontin rannikolla. Merellinen teema onkin kirjassa vahva, ja siinä vertautuvat Atlantin jylhät maisemat Pohjanmeren laimeampiin aaltoihin.

Taloushuolien keskellä Simone saa kirjeen menneisyydestä, mieheltä, jonka hän on ehkä halunnut jo unohtaa. Michael oli hänen ensi rakastajansa, kymmenen vuotta vanhempi Vietnamin sodan veteraani, joka eli veneiden kunnostajana. Simone vietti miehen kanssa kiihkeän kesän, ja suhteen kolmantena pyöränä keikkui valokuvaaja-Calvin, joka otti pariskunnasta liian seksikkäitä taidekuvia. Nainen tietää, että hänen entinen rakastettunsa tulee kiristämään häntä kuvilla. Kirjeiden jälkeen tulee soittoja, ja lankapuhelimeen vastaavat enimmäkseen muut perheen jäsenet. Michael ei tunnu antavan periksi, mutta hän on stalkkeri, jota Simone ei voi kokonaan torjua.

Minusta tämä teos pesi jännityksessään suvereenisti suurimman osan viimeaikaisista brittiläisistä psykologisista trillereistä, jotka kaavamaisuutensa lisäksi ovat usein järkälemäisen pitkiä. Jännitys kirjassa on vähäeleistä, vaikka tunteet ovat suuria. Juoneen kietoutuu myös poliittista historiaa, vaikka Simone on uransa vuoksi joutunut eliminoimaan persoonastaan monia puolia. Simonen suhde tähän mystiseen menneisyyden mieheen kertoo paljon hänen oman mielensä kaaoksesta, ja tukahdetuteista vieteistä.

Vaikka luin kirjan nopeana välipalana virikkeitä pursuavassa maastossa, se kolahti aistivoimaisuudellaan. Voisin hyvin jatkaa Dunmoren tuotantoon tutustumista, ja varsinkin hänen runoilijan uransa kiinnostaa, koska tekstistä huokuivat poeettiset elementit.

Naistenviikon haasteessa teos nousee unohdetuksi yllättäjäksi, ja edustaa lähes täydellistä lomakirjaa, joka tarjoaa niin rentoutumista, jännitystä kuin älyllistä purtavaa.

Tiikerihain paluu

Teos: Taija Tuominen: Tiikerihai (Tammi, 2000)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuonna 2000 en ollut kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Siksi minulla ei ole ollut chansseja bongata Taija Tuomisen esikoisteosta Tiikerihai. Joskus saman vuosikymmenen loppupuolella muistan, kun Tuominen tuli Viita-Akatemian kirjoittajakouluun kertomaan teoksistaan. Kirjailija oli inspiroiva, ja minua kiinnosti hänen tapansa rikkoa tabuja ja hiljaisuuksia. Tuolloin lainasin kirjastosta Tiikerihain, enkä kyennyt lukemaan sitä loppuun.

Tiikerihai on omassa lukukokemuksessani teos, jossa v-sanaa käytetään ehdottomasti eniten. En ole tehnyt tilastoa aiheesta, mutta harva rempseä nuortenkirja yltää tälle tasolle. Se on rajun raaka kuvaus äidin ja tyttären suhteesta hämäläisellä maaseudulla 1970-90-luvuilla. Siinä karjatilan emäntä Hilkka likvidoi aivosolujaan lypsyjen välillä, isä Mauno joutuu välillä lukittautumaan vintille siellä asuvan mummon eli ”irvivitun” suojaksi. Elisa-tyttären osa on jäädä alakertaan puolustamaan äitiään, vaikka tämän puheissa ja teoissa ei paljoa puolustettavaa ole.

Parhaimmillaan Elisa ja äiti ovat kuin Bonnie ja Clyde, tai Thelma ja Louise, haaveillen paremmasta ajasta ilman kyräilevää isänsukua ja käyden vihannesvarkaissa lähikartanon mailla. Enimmäkseen Elisan elämä kotona on kuitenkin silkkaa kurjuutta, eikä napanuora katkea senkään jälkeen, kun hän lähtee Tampereelle opiskelemaan. Äiti on pitänyt Elisaa ”talidomidina” aputyöläisenä, mutta tämä onnistuukin pääsemään tutkijanuralle. Äiti ei ymmärrä akateemisia hienouksia, ja halveksuukin tyttären näkymätöntä työtä, mutta ollessaan selvin päin tytön menestyksessä riittä kylän akoille kerskuttavaa.

Teos on kerronnallisesti sekava, eikä lukijan kannata olla liian tarkkana paikallisten sivuhenkilöiden suhteen: heistä kaikista ei ota tolkkua. Naapureita on paljon, eikä talon emännällä ole keneenkään hyvät välit. Heinosista juoruillaan paljon. Emäntä nähdään usein kylillä mitä oudommissa pukeissa, ja huhujen mukaan hän on saanut kirkkokuorostakin potkut. Kaikkea tätä ei voi selittää äidin savolaisuudella, vaikka isän suvun parissa häntä pilkataankin maatuskaksi. Myöskään äidin käytös ei pelkästään selity sillä, että hän on tullut anoppinsa kiusaamaksi.

Tuominen ei ole turhia psykologisoiva kirjailija, vaikka mielenterveystoimistoon lähettämisellä teoksessa uhataankin. Äiti ei tunnu saavan diagnoosia eikä tarvitsemaansa hoitoa, vaikka paha olo purkautuu varsin näyttävissä julkisissa performansseissa. Tällaista on siis ollut mt-huollon todellisuus suomalaisella maaseudulla, ja resurssien kaventuessa tulee varmasti olemaan vastakin. Elisa-tytär kärsii vaikeasta läheisriippuvuudesta, mutta ihmeen kaupalla hän onnistuu myös raivaamaan itselleen omaa elämää, vyöhykkeitä, joille äidin vaativa ääni ei aina kuulu. Vaikka kirja on inhorealistinen, raaka ja äärimmäinen, päähenkilön suhteen lukija voi vielä elää toivossa.

En ole lukenut läpi koko suomalaisen kirjallisuuden hulluuden ja juoppouden kuvauksia, mutta riittävän määrän kyllä, enkä suoraan osannut löytää tälle vertailukohtaa. Kreetta Onkelin Ilonen talo oli vastaavasti raaka, mutta sen äitihahmo ei ollut näin patologinen tapaus. Eniten tätä kuunnellessani mieleeni tulivat Edward St. Aubynin vasta suomennetut teokset, vaikka kirjojen asetelmat ovat kovin erilaiset. Kirjan äiti ryyppää yhtä itsetuhoisesti kuin Patrick Melrose vetää huumeita; tytär ei ole tullut isänsä raiskaamaksi, mutta dementoidun isoisän nylkyttämäksi lahkeeseen (tätä hän ei näe hyväksikäyttönä, koska pappa on syyntakeeton). Tyttären on vaikea päästä irti kodin perimästään, varsinkin kielenkäytöstä ja omintakeisesta tavasta ratkaista konflikteja.

Teos on nyt julkaistu äänikirjana ja toivon mukaan saa sitä kautta uusia kuulijoita ja lukijoita. Ihan kaikista kirjastoista kun ei enää v. 2000 painettuja esikoisteoksia taida löytyä. Teksti ei tunnu piirunkaan verran vanhentuneelta, vaan vastaavia ihmiskohtaloita on edelleen löydettävissä tyhjenevän maaseudun torpista.

Huumoriakin kirjassa on, mutta riippuu lukijan antennien suunnasta, kuinka paljon sitä voi ottaa vastaan kurjuuden keskellä. Äitiin kohdistuvat havainnot eivät osuneet minuun humoristisena, sillä hullu-Hilkka on sen verran kiero ja ilkeä hahmo, ettei hänelle voi itkemättä nauraa. Maaseudun elämäntavan kuvauksena tässä on paljon samaa kuin esimerkiksi Soili Pohjalaisen uusimmassa teoksessa Valuvika, mutta tuon teoksen juoppo, mörskässä asuva pappa oli varsin sympaattinen ja kehityskelpoinen hahmo Elisan äitiin verrattuna.

Tiikerihai ei sovellu herkimmille lukijoille, mutta lukukokemuksena se ei ainakaan jätä kylmäksi. Se ei myöskään vaadi lukijalta vastaavia kokemuksia, eli se ei ole tämän päivän ”vertaistuellinen” teos, jota kaupataan lähinnä ilmiön, ei kaunokirjallisten ansioiden kautta. Luen aika paljon, jopa liikaa, sellaisia, ja tämä teos on muistutus siitä, että pelkkä empatia ei aina riitä kirjallisuuden ymmärryksen työkaluksi. Lukeminen on hauskempaa, jos työkaluja on muitakin kuin nenäliinapaketti.

Kaunokirjallisena tekstinä Tiikerihai on häkellyttävä, rosoinen, ronski, ruumiillinen, ja kielelliseen autenttisuuteen pyrkivä. Minulle tässä oli muutama härski kohtaus liikaa, ja juuri kielellisestä näkökulmasta rasituin alapääpuheiden toisteisuudesta. Äidin alapään tarkemman tutkiskelun olisin voinut suoralta kädeltä jättää välistä.

Kirjan fanit osaavat jo ehkä odottaa teoksen jatko-osaa Kuningaskobra, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Itsekin lupaan lukea sen nopeammin, en 19 vuoden viiveellä.