Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

ArterTeos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.

Mainokset

Matkantekoa ennen selfie-keppejä

saagojen kutsuMatkakirjoissa parhautta ovat ne kertomukset, joista olen varma, etten vastaaviin koskaan kykene. Olen viettänyt aikaa Islannissa, mutta en olisi koskaan edes harkinnut sinne matkustamista meriteitse. Nyt löysin veneilykirjojen klassikon, Pekka Pirin klassikkoteoksen Saagojen kutsun/Avoveneellä Islantiin (1998) äänikirjana, ja koen riemua matkasta ohi mukavuusalueeni. Luksusta tässä äänikirjassa on kirjailijan oma ääni, ja lukuisat äänitehosteet, jotka tekevät kokemuksesta autenttisen kuuloisen. Tuntuu jopa, etten ehkä olisi jaksanut lukea tätä painettuna kirjana, mutta äänikirjana teos avautuu aivan eri tavalla.

Pekka Pirin ja Matti Pullin kaksinpurjehdus FinnFaster-avoveneellä Helsingistä Höfnin satamaan oli vuonna 1994 mediatapahtuma, josta oli kiinnostunut myös Islannin presidentti Vigdis Finnbogadottir. Matka oli Pirin unelma jo kolme vuotta ennen reissua, ja tätä edelsi työelämän vakava burnout ja avioero. Ennen tätä Piri oli harrastanut veneilyä ja saaristolaiselämää Kökarin vesillä, jossa perheellä oli kesämökki. Matkallekin kirjassa lähdetään Kökarin kautta, jossa Pirillä on matkan ensimmäinen ja ainoa kriisi – luottamuspula matkakumppaniin, jota hän ei tuntenut pitkään ennen matkalle lähtöä.

Kirjassa vellotaan läpi ikuisen harmaan ja oranssien aamusumujen ja pohditaan niin rakkauselämään kuin muuttuviin työelämän sääntöihin liittyviä ongelmia. Pekka Piri on noin viisikymppisenä keskellä elämänsä suurinta kriisiä, eikä edes tiedä, missä tulee asumaan matkan päätyttyä. Suomessa eletään keskellä syvintä lamaa, ja keski-ikäisenä työttömäksi jääminen on pelottavaa. Piri ei oikein koe elävänsä helsinkiläisessä rivitaloidyllissään, vaan on jo henkisesti elänyt lähinnä saaristolaistodellisuudessaan.

Minusta kirja on erinomaisen onnistunut, koska se tarjoaa sopivasti teknistä tietoa veneilyn harrastajille, mutta on samalla syvän filosofinen, jopa runollinen. Viikinkien ikiaikaisten reittien tunnelmat välittyvät, vaikka kyseessä ei ole historialarppaajan teos. Pirin ääni on kouliintuneen merikarhun ääni, ja toki tässä eletään miehistä fantasiaa tyylipuhtaasti. Piri edustaa sitä miestyyppiä, jolle perinteiset sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys, eikä naisen paikka ole aina veneessä hänen rinnallaan. Hän viihtyy parhaiten itse rakentamallaan kalastajakämpällä ja ulkoluodoilla, mahdollisimman kaukana ihmisen rakentamasta sivilisaatiota.

Pirin ja Pullin matkaa seurattiin aikanaan medioissa, mutta samalla parivaljakko halusi vetää rajat toimittajille. Matkan alkuvaiheessa varsinkin ruotsalaiset kulttuuritädit Pohjola-Norden-yhdistyksessä olisivat halunneet miehet vieraikseen, mutta Piri koki ahdistusta saamastaan huomiosta, eikä halunnut klovniksi. Tätien antamia runsaita lahjoja jouduttiin heittämään matkan aikana mereen, koska matkan turvallisuuden vuoksi varustelut piti pitää minimissä. Veneessä miehet tuntuivat elävän lähinnä Poutun tehtaan lahjoittamalla makkaralla, kun taas satamissa nautiskeltiin kunnon ruoasta. Reykjavikin kantapaikka Matkro nousee tässä legendaariseksi tukikohdaksi, jonka messinkistä oluthanaa Piri palvoo.

Toki kirja kertoo klassisella tavalla ystävyydestä, ja sivuhenkilöitä kirjassa on runsaasti (joista kaikki eivät ole matkassa mukana). Varsinkin Kökarin naapureita Piri muistelee matkan aikana paljon, jopa enemmän kuin naisiaan ja lapsiaan. Eräs naapureista haluaa lähettää Vigdis Finnbogadottirille kortin, joka säilyy avoveneen myrskyissäkin timmissä kunnossa. Kohtaaminen Islannin presidentin kanssa on symbolisesti keskeinen, ja viestii vieraanvaraisuudesta ja kunnioituksesta.

Koska minusta ei ole valtamerten purjehtijaksi omalla veneellä, aloin miettiä, kuinka muuten voisin kokea tuon huikean Atlantin ylityksen. Päädyin kirjaa kuunnellessani tutkailemaan Smyril Linen lauttayhteyksiä, ja huomasin, ettei meno-paluu Tanskasta Islantiin olisi mahdottoman hintainen, jos suostuu tinkimään mukavuudestaan ja majoittuu halvimmassa luokassa. Tällä reissulla voisi myös pysähtyä Färsaarilla, mikä olisi suuri unelmani. En välttämättä edes matkustaisi Reykjavikiin (jonka tunnen jo hyvin), vaan minulle voisi riittää Itä-Islantiin tutustuminen.

Historian havinaa kirjassa edustaa muun muassa filmien kehittäminen. Toki valtameripurjehduksella, jossa ihminen on itse vastuussa kaikesta, aikaa valokuvaamiseen taitaa olla kovin hintsusti. Ylipäänsä veneilyssä eniten kiehtoo sen tarjoamat mahdollisuudet irtaantua kokonaan noin sanotusta sivilisaatiosta, ja jäinkin kaihoamaan vanhan ajan matkustamista, jonka pointtina ei ollut esitellä lomakuviaan koko maailmalle. Tämän päivän turismin iljettävin keksintö on selfie-keppi, ja sen aikaansaama dekadenssi varsinkin massaturismikohteissa on herättänyt minussa jopa haluttomuutta matkustaa.

Tästä teoksesta on otettu uusia painoksia, ja näyttää, että se on myös käännetty englanniksi. Koin, että tämä on jo merkittävä klassikko, joka varmasti ihastuttaa myös nuorempaa lukijakuntaa. Samalla se tarjoaa kunnon pläjäyksen ysärinostalgiaa,  ja jopa yhteiskunnallisia pohdintoja, mikä on matkakirjoissa harvinaista herkkua.

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

Tuhotkaa jumalat, eliminoikaa torakat

20180514_171353Kun Burundissa alkoi vallankaappaus vuonna 1993, radiossa soitettiin Wagnerin Jumalten tuhoa samaan aikaan, kun kapinalliset tappoivat maahan juuri demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin. Kaikki ehdokkaat olivat varmasti huonoja kansalle, joka oli jo saanut etnisen nationalismin tartunnan. Sotaa käyvän naapurimaa Ruandan paikallisradioissa oli tavallista kuulla länsimaisen popmusiikin välissä suoraan toimintaan kannustavia viestejä, kuten ”torakat pitää saada hengiltä”. Ruandan tutseista suuri osa oli maanpaossa Burundissa, aktivistit olivat olleet jo 60-luvulta saakka.

Ranskalais-burundilainen kirjailija Gaël Faye (s. 1982) vietti lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Hänen ranskalainen isänsä oli saapunut maahan suorittamaan siviilipalvelustaan 70-luvulla ja rakastunut ruandalaiseen pakolaisnaiseen. Fayen romaani Pienen pieni maa (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on fiktiota, jolla kuitenkin on todellisuuspohjaa. Romaanin kertoja on Gaby-poika, joka on tapahtumien aikana 10-11-vuotias.

Gaby muistelee lapsuuttaan täyttäessään 33 vuotta Ranskassa. Isä on vienyt lapsensa Eurooppaan turvaan, mutta äiti on jäänyt kotimaahan suremaan kuolleita sukulaisiaan. Gaby on Ranskassa menestynyt, mutta juureton, eikä halua kertoa elämästään varsinkaan uusille naisystäväehdokkaille. Yksinäisyyttään hän purkaa etsimällä jatkuvasti uusia nettideittejä, mutta heille hän haluaa olla vain suklaanruskea poika ilman historiaa, ilman taustaa.

Teos ei onneksi kertaa kaikkia sodan ja kansanmurhan julmuuksia, mutta kertoo silti tarpeeksi vakuuttaakseen siitä trauman määrästä, joka on jäänyt varsinkin suurten lahtausten silminnäkijöille. Tässä Gabyn perhe asuu suojatuissa oloissa pääkaupungin diplomaattialueella, mutta se ei kuitenkaan suojaa heitä pahimmalta tuholta. Gabyn äiti on sodan aikana osan ajasta Ruandassa, ja palaa sieltä alkoholisoituneena ihmisrauniona. Isä taas päättää pelastaa lapsensa, ja pakenee Ranskaan, mutta äiti päättää jäädä omiensa pariin.

Teos kertoo monisyisesti Afrikan sisäisestä pakolaisuudesta, ja pakolaisten monisyisistä lojaliteeteistä eri rajojen yli. Koulua käyvän lapsen näkökulmasta etniset jaot tuntuvat mielivaltaisilta, mutta konkretisoituvat sen jälkeen, kun kavereiden vanhempia tapetaan heidän omissa kodeissaan öisin. Tässä kuitenkin eletään 90-lukua, jolloin ainakin pääkaupungin eliittikoulun nuorilla on jo BMX-pyörät ja Atari-pelit, ja kaikista eniten kadehditaan niitä rikkaita kakaroita, jotka ovat saaneet viettää kesiään Amerikassa ostaen aitoja Niken tossuja.

Mitä sitten valkoisuus merkitsi 90-luvun Ruanda-Burundissa? Perheen lähipiiriin kuuluu aitoja kolonialisteja, jotka olivat olleet Afrikassa vuosikymmeniä ja tottuneet erittäin ylelliseen elämäntyyliin, jota he eivät omilla kyvyillään olisi voineet saavuttaa Euroopassa. Belgialaiset ja saksalaiset setämiehet ovat jopa naurettavia suhteessa palveluskuntaansa. Gabyn isä on vanha hippi, mutta hänkin etsii tukea ja turvaa krokotiilejä metsästävistä setämiehistä. Gabyn äitiä taas aletaan huoritella tämän lasten liian vaalean ihonvärin vuoksi.

Onneksi tarinaan mahtui myös tavallista arkea ja pienempiä huolia kuin koko kansan eliminointi maailmankartalta. Keskisen Afrikan värit, maut, hajut ja äänet pääsevät oikeuksiinsa aistillisessa kerronnassa. Banaanimunkkien paisto, mangovarkaudet ja krokotiilin lihan grillaus muistuttavat Gabya siitä lapsuudesta, josta hän koki saavansa häädön, kun lapset lennätettiin steriiliin Eurooppaan.

Kaunokirjallisesti Pienen pieni maa ei ehkä saavuta aivan samaa nerokkuutta kuin monet lukemani uudet teokset englantia puhuvista maista. Kyseessä on pieni, intiimi lapsuustarina, jossa on myös pyritty aitoon lapsen näkökulmaan. Luin teosta eniten kertomuksena kahden kulttuurin perheestä, ja vanhempien vaikeasta avioliitosta, jota myös poliittiset jännitteet varjostavat.

Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän afrikkalaista kirjallisuutta, sillä tässä teoksessa ollaan vahvasti paikan päällä menemättä kuitenkaan liian syvälle historiaan. Itselleni tämä ei ollut ensimmäinen teos Ruanda-Burundin sodista ja konflikteista, mutta kenties ensimmäinen burundilainen teos. Afrikan kirjallisuuksiin tutustumisessa olen edelleen hyvin fiksoitunut suurempiin englantia puhuviin maihin, ja siksi on hienoa, että pienempien maiden tarinoita edelleen käännetään. Tämä tuntui kielellisesti sen verran helpolta nakilta, että olisin saattanut jopa ymmärtää sitä ranskaksi. Tosin en varmasti olisi löytänyt teosta ilman käännöstä, eli kiitos LIKE:lle ja kääntäjälle kulttuuriteosta.

Epävakauden sukuraamattu

Mustat ikkunatHenkisyys, hengellisyys, kirkkohistoria ja mielenterveyden järkkyminen ovat kaikki teemoja, joista olen kiinnostunut (myös kaunokirjallisesti), ja siksi tartuin tällä viikolla omakustanteeseen, mitä teen harmillisen harvoin. Nytkin arviointijonossa on kaksi muuta varsin laadukasta omakustannetta, mutta niiden arvioijana olen, myönnettäköön, laiska ja myös varovainen – varovainen siksi, etten ainakaan halua arviollani heikentää itseni kanssa samassa asemassa olevan kirjailijanalun mahdollisuuksia menestykseen.

Heini Röyskön esikoisromaani Mustat ikkunat (2017) oli löytö Tampereen seurakuntien kirjastosta, jossa on kolme hyllyrivillistä uskontoon liittyvää fiktiota. Kirjasto on ensisijaisesti ammattikirjallisuuden kehto, mutta ilmeisesti seurakuntien työntekijät ovat saaneet tilata sinne suosikkejaan. Olen aina löytänyt sieltä minulle sopivaa luettavaa, ja tämäkin teos vaikutti jo kannen tasolta saakka kutsuvalta.

Romaani kertoo suomalaisesta suvusta, jossa on vahva lähetystyön perinne, alkaen isoisovanhempien ajoista Ambomaalla 1900-luvun alussa. Keskiössä on helluntailainen ydinperhe, jonka äiti on luterilaisen lähettilässuvun kasvatti, isä taas itäsuomalaisesta helluntaisuvusta. Perheen äiti on karannut oman sukunsa painostavaa perimää mennäkseen naimisiin tulevan helluntaisaarnaajan kanssa, eli liittyminen uskonnollisesti kiihkeämpään seurakuntaan on hänen tapansa kapinoida. Teoksen nykyisyydessä eletään enimmäkseen 1980-90-lukuja Suomessa, Pohjanmaalla ja pääkaupunkiseudulla, mutta takaumien kautta siinä matkustetaan myös aiemmille vuosikymmenille ja Ambomaalle.

Teoksessa on ainakin temaattisesti paljon yhteistä Lauri Mäkisen historiallisen dekkarin Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala, 2015) kanssa. Uskallan sanoa näin, vaikka en ole vielä lukenut tuota mainiota teosta loppuun. Röyskön romaanissa Ambomaa-osio oli ohuempi ja helpompi ymmärtää, mutta varmasti yhtä perusteellisesti tutkittu. Olin lukevinani Mäkisen teoksesta enemmän kritiikkiä suomalaisten kolonisaatiopyrkimyksiä kohtaan, kun taas Röyskön teoksessa muuten kontrolloivat ja vallanhimoiset Ambomaan matriarkat suhtautuvat miltei yltiöhumaanisti mustiin seurakuntalaisiin, varsinkin mustiin naisiin.

Kirjassa oli yksi minua ärsyttävä tekijä, joka esti minua samastumasta täysin kenenkään henkilöön. Henkilöhahmoilla ei ole nimiä, vaan heihin viitataan etäisesti ”isoäitinä”, ”isänä”/”toiminnanjohtajana”, ”äitinä”, ”isosiskona”, ”pikkusiskona” jne. Tämä tuntuu tarkoin harkitulta etäännyttämiskeinolta, mutta samalla se luo tekstiin hieman vaivaantuneen tunnelman. Ellei teos olisi kertonut minua aidosti kiinnostuneista teemoista, se olisi saattanut jäädä minulta kesken tämän kerronnallisen keinon vuoksi.

Kirjan pääteemaa, eli perheen äidin psyykkistä sairastumista, Röyskö kuvaa koskettavasti ja riipivästi. Mustia ikkunoita on ollut suvun muissakin taloissa kuin 80-luvun rivitalossa, jonne perheen tyttäret palaavat iltapäivinä koulusta sydämet pamppaillen. 50-luvun pappilassa on ehkä vielä kelmeämpi tunnelma kuin Ambomaan lähetysasemalla. Romaani kuvaa onnistuneesti psyykkisen epävakauden henkistä perimää sukupolvesta toiseen, ja sitä, kuinka siihen on suhtauduttu eri vuosikymmeninä varsinkin kristillisissä piireissä. 1980-90-luvuille tultaessa psyykkistä sairautta aletaan jo uskovaistenkin piireissä lähestyä enemmän sairautena kuin saatanallisena riivauksena, mutta perheen äidin poissaoloja ei silti haluta selitellä monisanaisesti seurakuntalaisille ilkeiden juorujen pelossa.

Romaanista on vaikea päätellä, onko se edelleen helluntailaisessa yhteisössä vaikuttavan kirjailijan teos vai jonkun, joka on ottanut etäisyyttä kasvuympäristöstään. Kuitenkin luulen, ettei tällaista asetelmaa voi luoda ilman omakohtaista kokemusta vapaiden suuntien uskonelämästä (kertoo nimimerkki helluntailaisuudesta kirjoittanut ilman helluntaitaustaa). Helluntailaisuudesta on tullut viime aikoina muitakin vahvoja (usein osittain omaelämäkerrallisia) romaaneja, ja siinä tarinoiden kirjossa Mustat ikkunat on vahva ja omaperäinen avaus. Minusta erityisen kiinnostavaa oli vertaileva näkökulma luterilaisen ja helluntailaisen kasvatuksen välillä.

Ansiokasta romaanissa olivat myös pohdinnat lähettiläsperheiden, varsinkin niiden lasten, psyykkisestä jaksamisesta ja identiteettipulmista. Romaanin perhe ei voi lähteä kaukomaille äidin psyyken epävakauden vuoksi, mutta perheen isä pääsee yksin toteuttamaan itseään lähetysjärjestön toiminnanjohtajana. Röyskö osoittaa myös hienovaraisesti lähettiläiden osittain puhtaan itsekkäät motiivit, joita kätketään hengellisen maailmanvalloituksen pyyteettömään kaapuun. Olisin voinut lukea tästä teemasta kokonaisen toisen romaanin, varsinkin lapsikertojien näkökulmasta.

Kokonaisuutena Mustat ikkunat tuntuu varsin vahvalta ja eheältä esikoisromaanilta, ja ihmettelenkin, miksi tätä ei ole julkaistu kaupallisella kustantajalla. Romaanin loppua kohti aloin kyllästyä liiallisiin takaumiin, mutta tämä lienee puhdas makuasia. Jos olisin lukenut tätä esilukijana, ainoa asia, josta olisin napissut vahvasti, oli kerrontatekniikka. Muuten, kielellisesti, temaattisesti ja myös henkilöhahmojen uskottavuuden kannalta tämän romaanin siivet kantavat, ja myös tiivistämisen taito Röysköllä on vahvasti hallussaan.

Teos näyttää saaneen huomiota kristillisissä medioissa, joten on hyvin todennäköistä, että kirjailijalla on itsellään vahva tausta helluntailaisuudessa. Blogiarvioita en löytänyt. Suosittelen teoksen lukemista silti lämpimästi niillekin, jotka eivät koe vapaita suuntia läheisiksi, koska mielestäni teoksessa ei ollut piiruakaan sentimentaalisen uskonnollisuuden makua.

 

Snobismia suoraan suoneen

loistava-menneisyysEdward St. Aubyn (s.1960) on brittikirjailija, jonka tuotanto on mennyt minulta kokonaan ”ohi” 1990-luvulla. St. Aubyn julkaisi Patrick Melrosesta kertovan autofiktiivisen trilogiansa Yhdysvalloissa vuosina 1992-4, ja sarjaa täydentävät vielä kaksi myöhempää osaa. Kirjasarja on noussut uuteen suosioon v. 2017, kun siitä alettiin tehdä tv-sarjaa. Samaan syssyyn Otava päätti suomentaa kirjasarjan, josta trilogia on julkaistu samoissa kansissa Loistava menneisyys – nimellä (2018, suom. Markku Päkkilä).

Luin trilogiaa hitaasti kahden viikon laina-aikana, kykenemättä ahmimaan sen varsin raskaita teemoja. Trilogia kertoo paljon muustakin kuin insestistä ja suonensisäisten huumeiden käytöstä, ja tyylillisesti se tuntuu perineen paljon Evelyn Waughin Mennyt maailma– teoksesta. Waughiin viitataan myös intertekstuaalisesti kaivaten hänen reippaita juhliaan. Kirjan konteksti on kompromissittoman yläluokkainen, eikä tästä henkisestä perimästä tunnu kukaan saavan potkuja, vaikka saapuisi juhliin verinen ruisku kyynärtaipeessa. (Tätä teoksissa ei tapahdu, mutta Patrick tuntuu viettävän 80-luvun rikkaiden ystäviensä vessoissa.)

Ensin täytyy tunnustaa, että olisin luultavasti ihastunut kirjasarjaan pidäkkeettömämmin 20-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Varsinkin trilogian toinen osa Bad news (Ikävä juttu) olisi taatusti kolahtanut silloiseen rappioromantiikkaa ihannoivaan itseeni. Sarja kolahti edelleen, mutta oli myös rankkaa lukea päähenkilön pohjattomasta itsetuhoisuudesta. Ja osa huumetrippien kuvauksista tuntui jopa pitkäveteiseltä, koska ne olivat sekasortoisella tavalla perin sivistyneitä ja oppineita.

Trilogiassa siis kartoitetaan ”tuhlaajapoika” Patrick Melrosen elämää 5-vuotiaasta noin kolmikymppiseksi, jolloin hän on parantunut pahimmasta huumehelvetistään ja palannut Britannian seurapiireihin. Patrickin alkoholisoitunut pedofiili-isä kuolee miehen ollessa parikymppinen, ja hänet lähetetään New Yorkiin hakemaan tämän tuhkia. Ensimmäinen osa sijoittuu siis 60-luvun Provenceen, toinen osa New Yorkiin vuonna 1982, ja kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoossa ja Cotswoldsin maaseudulla vuonna 1990.

Patrick on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi 5-vuotiaasta eteenpäin, eikä hänen sekakäyttäjä-äidillään riitä voimia puuttua asiaan, vaikka hän on tietoinen miehensä taipumuksista. Myöhemmin vanhemmat eroavat, rikas amerikkalainen äiti nousee ahdingostaan, mutta isä jää Ranskaan elämään rappioelämää ex-vaimonsa antamilla almuilla. Kasvavalle Patrickille ainoa lohtu on se, ettei isä ole menestynyt, vaan kenties lunastanut hänelle kuuluvan alhaisen paikan yhteiskunnassa.

Trilogiassa on vähän osioita, jotka eivät tavalla tai toisella liity päihteisiin. Nuorten huumeriippuvuuksia ei moralisoida, koska vanhempien ikäpolvi marinoituu kosteilla lounaillaan saaden aikaan lähes yhtä pahaa jälkeä. 1990-luvulle tultaessa lähes jokainen Patrickin elossa oleva ystävä kuuluu NA- tai AA-ryhmään, joiden hoivissa heistä tulee ympäristölleen sietämättömiä. Patrickiä itseään vainoaa edelleen kolmikymppisenä lapsuuden synkät varjot huolimatta lukuisista terapiasuhteista. Vihan tunteen käsittely tuntuu olevan hänen elämänsä läpileikkaava teema, vielä hankalampi kuin päätös lopettaa suonensisäisten huumeiden käyttö.

Tyylillisesti St. Aubynin teokset eivät muistuta Karl Ove Knausgårdin pikkutarkkaa arkista kerrontaa, mutta isäsuhteen käsittelyssä heillä on paljon samaa (huolimatta siitä, ettei Knausgårdin isä ollut pedofiili). St. Aubynilla tosin huomio kiinnittyy sivuhenkilöihin ja laajempaan maailmaan, kun taas Knausgårdin pitkät monologit ovat enemmän introspektiivisiä. Uskoisin kuitekin, että ”Knasun” ystävät saattaisivat ammentaa paljon myös tästä trilogiasta, jolle on luvassa kaksi jaksoa lisää. Sivumäärä jää vaatimattomammaksi, ja teokset ovat myös helpompilukuisia. Ehkä St. Aubynin tarkoituksena ei ole myöskään luoda kirjallisia spektaakkeleja, vaan luin teoksia aitoina pyrkimyksinä nostaa seksuaalisen hyväksikäytön ja riippuvuuksien välisen yhteyden teemaksi, joka vaatii myös yhteiskunnallista tarkastelua.

Luin teokset oikeassa järjestyksessä, ja suosikkini kaikessa kammottavuudessaan oli ykkösosa Never Mind. Kolmososaa Some Hope en luultavasti olisi jaksanut lukea itsenäisenä teoksena. Siinä esimerkiksi kartanon emäntä Bridgetin hahmo ei olisi avautunut lainkaan yhtä kiinnostavana, ellen olisi ensin tavannut häntä 60-luvun Ranskassa pilveä polttavana, seksuaalisesti vapautuneena tytön huitukkana.

Teoksessa käydään läpi vuosikymmenten yläluokkaisilla päivällisillä, joiden snobistiset järjestelyt tuottavat Patrickille nautintoa. Suvun perimä on edelleen se järjestys, joka pitää hänen elämäänsä jollain tasolla pystyssä. Cotswoldsissa hän pääsee juhliin, joihin osallistuu prinsessa Margaret, mutta niissä hän tyytyy terapeuttisiin keskusteluihin ex-narkkariystäviensä kanssa. Illallispöydässä prinsessa Margaret saa leningilleen peurapaistin kastiketta, joka kaiken lisäksi oli makunsa puolesta pohjanoteeraus. Kaikkia kartanon vieraita ei voida kutsua samaan pöytään prinsessan kanssa, vaan heidät lähetetään taksilla piiloon Bossington-Laneille naapurikartanoon.

St. Aubynin huumori kohdistuu aateliston ja muun yläluokan sisäsiittoisuuteen, pakkomielteisiin ja ahdasmielisyyteen. Miespuolisten perillisten tuottaminen sukuun on edelleen monien miesten ykkösprioriteetti, joka ohittaa aviollisen uskollisuuden. Lasten läsnäolo aikuisten juhlissa on suuri etikettivirhe, ja heidän ottaminen mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiinkin on kyseenalaista. Sakasti on anglikaanisessa kirkossa sopiva paikka säilyttää sylilapsia, eikä evankelisille irtiotoille ole suurta sosiaalista tilausta.

Minulle teosten suurin anti oli niiden tietynlaisessa terapeuttisuudessa, jossa kuitenkin aidon snobistisesti piikiteltiin terapiakulttuurille. Odotan sarjan loppuosilta lisää johtopäätöksiä huumevieroituksesta ja oivalluksia päihteettömästä elämästä. Patrick Melrosen yläluokkainen narkkielämä oli kyllä yhtä raadollista luettavaa kuin kaikki muukin ”alan kirjallisuus” huolimatta siitä, että päähenkilöllä oli varaa hotellien huonepalveluun ja runsaisiin tippeihin limusiinikuskeille. ”Alan kirjana” se vakuutti siksi, että St. Aubyn onnistuu pysymään toiveikkaana sortumatta kuitenkaan tyypillisimpiin sentimentaalisuuksiin.

Påskekrim från Nykarleby

ErlandssonNorjalaisilla on jo 1920-luvulta saakka ollut upea käsite, ”påskekrim”, eli dekkareiden lukeminen on heillä pääsiäisen aikaan varsinainen kansanperinne. Minulla on vieläkin ensimmäinen Harry Hole-dekkarini kesken, mutta muuta norjalaista ”krimiä” on tullut luettua senkin edestä. Yleensä nautin norjalaisen ”krimini” suomeksi käännettynä, mutta ruotsalaisia dekkareita olen ainakin takavuosina pystynyt lukemaan alkukielellä.

Ja nyt palaan ”ruotuun”, eli korkkaan vuoden ensimmäisen ruotsinkielisen romaanini. Viime vuonna en tainnut lukea yhtäkään, ja toissa vuonna muistaakseni puolitoista. Teos on Karin Erlandssonin uutuusteos Pojken (Schildts &Söderströms, 2018). Olen lukenut Erlandssonin kaikki kolme aikuisten romaania, joista nyt kaksi ruotsiksi ja yhden suomeksi. Taidan siis olla fani.

Pojken (suomeksi Saarretut) on itsenäinen jatko-osa dekkarille Kuolonkielot, ja asettuu edeltäjänsä tavoin 1990-luvun Uuteenkaarlepyyhyn. Siinä Krister-nimisen miehen perhe, isä ja kaksi teini-ikäistä lasta, toipuvat äidin taannoisesta murhasta. Monikan varjo on edelleen kaikkialla talossa, ja Krister on kykenemätön palaamaan töihinsä. Myös Jonas on lintsannut koko syyslukukauden lukiosta. Kajsa-tyttären harteille lankeaa liian suuri taakka, kun sekä isä että veli oireilevat pahasti.

Perhetragedian lisäksi kirjassa seurataan paikallislehden toimituksen pientä arkea, joka dramatisoituu, kun kaupunkiin saapuu valtava lumimyrsky. Kaupunki joutuu lumen saartamaksi, tiet ja puhelimet ovat poikki, eikä lehteäkään saada toimitettua sähkökatkosten vuoksi. Lehteen on värvättävä hätäavuksi alkoholisoitunut ex-päätoimittaja Gunnar, joka ei muista vastaavaa tapahtuneen sitten vuoden 1972. Kaupunkilaisten katastrofivalmiudet eivät ole kummoisia, ja paikallinen poliisikin osoittautuu hädän hetkellä täysin hampaattomaksi.

Luonnehtisin teosta lempeäksi trilleriksi enemmän kuin dekkariksi, ja ennen kaikkia perhedraamaksi. Pohjanmaan ruotsinkielisten pienille piireille, pariskuntaillallisille ja omanlaiselleen ahdasmielisyydelle tässä piikitellään tyylikkäästi. Elämäntapa on nurkkakuntaista, kotikeskeistä ja turvallisuushakuista, eikä keski-ikäisillä pariskunnilla tunnu olevan muita vaihtoehtoja elämän sulostuttajaksi kuin viina, uskottomuus tai työväenopiston käsityökurssit. Tosin tässä kuvattu elämäntapa ei johdu kielellisestä identiteetistä, ainakaan muuten kuin parinmuodostusrintamalla.

Kirjassa tapahtuu lopulta aika vähän, mutta ilmapiiri on painostavan runollinen, ja kaikilla päähenkilöistä on omat salaisuutensa ja taakkansa kannettavanaan. Toimittaja Sara Kvist, joka oli päähenkilö sarjan ykkösosassa, jää tässä nyt vähemmälle huomiolle, vaikka hänen hankala tilanteensa väkivaltaisen miehen eksänä jatkuu. Sara asuu auttajansa Lea-tädin olohuoneen sohvalla, koska ei uskalla palata takaisin omaan asuntoonsa.

Kirja päättyi taas sillä tavalla ”kesken”, että mahdollista jatkoa voisi olla tiedossa. Erlandsson on taitava kertoja, ja osaa luoda draamaa ja jännitteitä suht vaatimattomista aineksista. Tässä teoksessa huomio kohdistuu ehkä eniten yhteisön kollektiiviseen muistiin, ja hatariin yrityksiin luoda yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä aikana, jolloin individualismi ja eristäytyminen ovat saapuneet myös pohjalaiseen pikkukaupunkiin. Itselleni parasta antia Erlandssonin kirjoissa on ollut katsaus maamme kolkkaan, jonka menosta olen autuaan tietämätön.

Kirjassa elettiin adventtiaikaa, mutta luin tätä lumisena pääsiäisenä, joka tänään (toisena pääsiäispäivänä) huipentunee kunnon lumimyräkkään. Eli tunnelmat sopivat hyvin myös tähän kevääseen.