Italialaiset järkäleet, osa 2

Teos: Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (Aula & Co, 2021)

Suomennos: Leena Taavitsainen- Petäjä

Sain tämän teoksen arvioitavaksi ennakkokappaleena jo kesäkuussa, mutta olen malttanut koko kesän olla korkkaamatta sitä ennen lähestyvää julkaisupäivää, joka kirjan kannen mukaan on 2.8. Koska olen jo nyt nähnyt tämän teoksen äänikirjamarkkinoilla julkisessa jaossa, uskallan kirjoittaa arvioni siitä muutamaa päivää ennen h-hetkeä. Muutenkin romaani on nähnyt päivänvalon Italiassa jo vuonna 2018, joten arvioiden embargo on tässä tapauksessa vähän turha.

Lukemieni paperikirjojen määrä kuihtuu kuihtumistaan, mutta nyt oli kerrankin suuri ilo lukea tätä järkälettä painettuna. Teoksen kieli ja tarinankerronta sopii erinomaisesti myös äänikirjaformaattiin, mutta tällä kertaa nautin nimenomaan nopeasta sivujen kääntämisestä. Käyttämäni aika tähän teokseen oli noin kolmannes verrattuna äänikirjan kestoon, ja kuuntelen äänikirjoja yleensä 1,3 kerran nopeutuksella.

Teoksessa nuori torinolainen Teresa viettää kesiä yhdessä isänsä kanssa tämän kotiseuduilla Apuliassa, siellä Italian kuuluisassa saappaankärjessä. Tytön kaupunkilainen äiti ei viihdy näillä lomilla, vaikka suhde apulialaiseen anoppiin on muuten lämmin. Isällä on myös haaveita kotiseudulle takaisin muutosta, mutta tämä saattaisi johtaa hänet avioeroon. Teresalle Apulian mummola on toinen koti, ja teini-ikään tultaessa hän on muodostanut tiiviin kaverisuhteen mummon tilan naapurin poikien Bernin, Tommason ja Nicolan kanssa.

Poikien koti ei ole tuiki tavallinen maatila, vaan heidän uskovaiset vanhempansa elävät osittain sijoituslasten vastaanotosta. Bern on tilan isännän Cesaren siskonpoika, Nicola on pariskunnan biologinen lapsi ja Tommaso on sijoitettu heille viranomaisten kautta. Tilalla tulee ja menee sijoituslapsia, joista osa ottaa hatkat nopeasti. 1990-luvulla Itä-Euroopan maiden vapautuminen lisää lastensuojelun tarvetta myös Italiassa. Poikien kanssa hengaa myös albanialaistaustainen teinityttö, joka on ristinyt itsensä uudelleen Violaliberaksi. Tämä tyttö elättää itseään liikuntakyvyttömän miehen avustajana, ja tutustuttaa uskovaisen kodin poikia päihteiden käyttöön.

Cesare ja hänen vaimonsa Floriana ovat ns. hippiuskovaisia, jotka uskovat omalla tavallaan myös vapaaseen kasvatukseen. Cesare ei ole pelottavaa kulttijohtajatyyppiä, vaan hän on Intiaa kolunnut pohdiskelija, joka tutustuttuaan monipuolisesti myös Aasian uskontoihin valitsi lopulta kristinuskon ja Raamatun. Raamattua hänen tilallaan luetaan pidäkkeettömästi,mutta tämä ei saa hänen kasvattejaan hylkäämään muita lukemistoa. Varsinkin Bernille lukeminen on ainoa henkireikä, ja hän loukkaantuu, kun Teresa ei syty yhtä lailla Italo Calvinon teoksista kuin hän on itse syttynyt.

Bernistä tulee Teresan ensi rakkaus, mutta Bern ei johtuen rosoisesta taustastaan pysty sitoutumaan teininä seurustelusuhteeseen. Pari tapaa uudestaan siinä vaiheessa, kun Teresa on luonnontieteen opintojen loppusuoralla. Bern on taas viettänyt nämä vuodet tekemällä maatöitä eri tiluksilla ja hengailemalla aktivistiporukoissa. Viimeisin käänne on Cesaren omistaman ja tyhjäksi hylkäämän tilan valtaaminen, ja sen muuttaminen permakulttuurikeskukseksi.

Romaanissa on temaattisesti paljonkin yhteistä Richard Powersin teoksen Ikipuut kanssa, jossa puita suojellaan metsäteollisuuden ahneudelta Kaliforniassa. Tässä suojelun kohteina ovat Apulian alueen ikiaikaiset oliivipuut, joita kommuunin porukka haluaa suojella monikansallisten yritysten suosimilta torjunta-aineilta, ja myöhemmin myös kaatamiselta. Myös Bernistä tulee puuhun linnoittautuva ikoninen aktivisti, josta saadaan tehtyä yhden traagisen yön tapahtumien jälkeen kansainvälisesti etsintäkuulutettu terroristi. Tässä teoksessa on kuitenkin vähemmän aktivismia kuvaavia joukkokohtauksia, vaikka siinä eletään erilaisissa vallatuissa taloissa ja leireillä noin kymmenen vuoden ajan.

Tykkäsin kirjassa varsinkin Ukrainan ja Islannin matkakuvauksista. Ukraina-osuudessa on myös kiinnostava yhteys Sofi Oksasen Koirapuiston tematiikkaan, vaikka tässä kirjassa ei käsitellä kohdunvuokrausta, vaan pariskuntien Ukrainaan harrastamaa alkionsiirtoturismia. Giordanon näkökulma aiheeseen ei ole täysin kyseistä toimintaa tuomitseva, vaan hän näyttää onnistuneesti lapsettomuuden monet kasvot. Myös paikalliset ukrainalaiset käyttävät näitä palveluja, ja tässä kerrottiin myös Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaiden vauvaturismista.

Parasta tässä kirjassa oli kerronnan jouhevuus, ja Apulian luonnon kuvauksen aistivoimaisuus. Verrattuna juuri äsken lukemaani Pascal Mercierin suureen Italia-eepokseen tämä romaani eteni kitkattomasti. Molemmissa kirjoissa oli kirjoja rakastavia hahmoja, mutta Giordanon romaanissa oli omaan makuuni intertekstuaalisia viitteitä juuri sopivasti, ja Mercierin teoksessa hieman liikaa.

Olin bongaavinani teoksesta pari historiallisten faktojen sekaannusta, joista toinen liittyi käytettävään rahayksikköön (jossain kohtaa henkilöt puhuivat euroista jo 90-luvulla), ja toinen Tsernobylin onnettomuuden ajankohtaan. Tosin Giordano ei suosi tarinassaan kovin tarkkoja aikamääreitä, mutta Teresan ikä suhteessa reaalimaailman tapahtumiin heittelehti paikoitellen.

Uskoisin, että tämä romaani tuntuu monipuolisuutensa vuoksi kiinnostamaan monenlaisia yleisöjä. Tässä on sopivasti Italian kulttuurin tenhoa, vaikeaa rakkaustarinaa, maailmantuskaa ja myös jännitystä dekkarin siemeninä. Itse koukutuin tarinaan alkuvaiheessa uskonnollisuuden kuvauksen kautta, ja loppuosissa koin lukevani italialaista toisintoa Baader-Meinhof-ryhmän vaiheista. Kiinnostavaa oli myös uskonnollisen symboliikan soluttautuminen ekologisen ääriryhmän rituaaleihin, ja jopa ruumiin kieleen.

Antiloopin lempeästä viisaudesta

Teos: Jari Vainio: Viidakkotohtori. Dokoto Jalin päiväkirjat (Johnny Kniga, 2021)

Äänikirjan lukija: Martti Suosalo

Luin nyt putkeen kaksi suomalaisen kirjoittamaa Afrikka-kuvausta, jotka komppaavat hyvin toisiaan, vaikka ovat eri aikakausilta. Jari Vainio lähti lääkärin hommiin Sambiaan 28-vuotiaana vuonna 1987, kun HIV-epidemia oli vaarallisessa nousussa, mutta maan hallitus edelleen kielsi koko ilmiön. Hän päätyi Mosambikin rajalle katolisen kirkon ylläpitämälle puskaklinikalle, jossa tautia hoidettiin hallituksen linjaa uhmaten.

Dokoto Jali viihtyi maassa kuutisen vuotta, ja ymmärtääkseni miehen myöhempäänkin uraan on liittynyt kehitysmaajaksoja ja erikoistumista trooppisiin sairauksiin. Kylmän sodan aikana Sambia taisi olla aika kommunistisvetoinen maa, mutta tarinan aikana tämä itäinen tuki loppuu ja maa siirtyy IMF:n uusliberaaliin regiimiin. Vainio ei tarinassaan keskity näihin globaaleihin taloustrendeihin, mutta itäblokkipainotteisuus näkyy siinä, että suuri osa Jarin työkavereista ovat puolalaisia. Tosin puolalaiset perustivat puskaklinikan jo vuonna 1911, jolloin maa ei ollut kommunistinen.

Kovin paljon Dokoto Jalilla ei ollut vapaa-aikaa klinikkaa palvellessaan, mutta jos sitä oli, niin hän käytti aikansa luonnon tutkimiseen ja klassikkokirjallisuuden lukemiseen. Alueella ei näkynyt televisio, vaan sitä saattoi joskus ihmetellä Lusakan-reissuilla. Vapaa-aikaa piti järjestää ulkomaan lomien muodossa, ja Jari tapasi käydä mm. Keniassa ja Lontoossa. Naapurimaassa Mosambikissa käytiin sisällissotaa, jolla oli vaikutuksia myös klinikan arkeen, eikä muissakaan lähialueen maissa, kuten Zimbabwessa, ollut kovin turvallista.

Paikallisten ihmisten näkökulmasta Jarin palvelusjakson kohokohta oli varmasti hänen vanhempiensa vierailu kylässä, mikä sai aikaan vieraanvaraista juhlimista. Jarin vanhemmat eivät olleet kovin tottuneita maailmanmatkaajia, mutta sambialainen elämänmeno sopi heille mainiosti.

Kiinnostavaa kirjassa ovat lääketieteeseen liittyvät eettiset kysymykset silloin, kun resurssit ovat vaatimattomat ja on tehtävä hoitoon liittyviä proriteettivalintoja. Vanhojen lääkkeiden dumppaaminen kehitysmaihin on tunnettu ilmiö, mutta joku raja tähänkin on vedettävä. Vainiolle tuli yllätyksenä se, kuinka paljon hänen klinikallaan kierrätettiin varusteita, ja kuinka antiikkisia välineitä siellä käytettiin. Kuitenkaan tämä ei ole kaikista alkeellisin lukemani tarina kehitysmaan lääketieteestä, vaan esimerkiksi Afganistaniin sijoittuvat tarinat ovat olleet vielä haasteellisempia. Tässä katoliset nunnat todella pyrkivät kehittämään omaa työtään esimerkiksi opiskelemalla Britanniassa. Jotain erikoissairaanhoitoakin yritetään soveltaa paikallisiin oloihin, ja ihmiset osaavat jo hakea apua psyykkisiin ja neurologisiin vaivoihin. Resurssipulassa myös Jari suosittelee joillekin psykiatrisille potilaille vaihtoehtohoitoja, sillä väärä lääkitys ei yleensä johda kuin syveneviin ongelmiin.

Tämä on humoristisempi teos kuin Walleniuksen Kenian saaga, ja ehkä kirjoittajien ikäero vaikuttaa tyyliin. Vainio kertoo nuoruudestaan kolmenkymmenen vuoden viiveellä, mikä saattaa lieventää kertojan maailmantuskaa. Toisaalta suuri osa havainnoista tuntuu autenttiselta päiväkirjan merkinnöiltä omalta ajaltaan.

Tykkäsin varsinkin katoliseen kirkkoon liittyvästä huumorista, joka onnistui mainiosti vierittämään nunnilta etäistä sädekehää. Tämän tarinan nunnat ovat ihan tavallisia työkavereita, jotka saattavat juoda liikaa jouluna ja päätyä hihittelemään katuojaan. Jarin läheisin ja eniten oppinut työkaveri sattuu olemaan nimeltään Teresa, ja mies ihmettelee, jääkö hän koskaan eläkkeelle. Toisaalta nunnien lomailu aiheuttaa klinikalla kohtuutonta työtaakkaa sinne jääville, sillä uusien työntekijöiden rekrytointi ei ole kovin helppoa. Välillä klinikalla käy vapaaehtoisia ja harjoittelijoita varsinkin Suomesta ja Irlannista, mutta jo klinikan syrjäinen sijainti tekee työhön sitoutumisen haasteelliseksi.

Tästä tarinasta ei todellakaan puutu sitoutumista, vaan Vainio tuntuu oppineen lähes täydellisesti paikallisen elämänasenteen. Omista ihmissuhdekuvioistaan hän ei tässä avaudu, mutta luulen, että sinkkuelämän syy johtuu pitkälti HIV-epidemiasta. Myös Walleniuksen Kenian-tarinassa HIV on edelleen suuri riskitekijä, mutta ei enää merkitse automaattista kuolemantuomiota. Wallenius päätyy samassa ajassa pysyvään parisuhteeseen työkaverinsa kanssa, mutta dokoto Jalilla on enimmäkseen nunnia työkavereina, joiden kanssa ei ymmärrettävästi kehity sutinaa.

Tämä on todella aistivoimainen, hauska ja informatiivinen teos, joka toimii niin työnkuvauksena, matkakirjana (silloin kun kertoja poistuu kotikylästään) kuin myös lähihistoriallisena dokumenttina. Kirjoittajalla on selkeitä kaunokirjallisia lahjoja, jotka kuvastuvat muun muassa luontokuvauksessa.

PS: Pahoittelen kirjan kannen tuplaantumista postauksessani. WordPress ei juuri nyt anna minun deletoida toista kuvaa.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Ellun isäukkoa etsimässä

Teos: Lucinda Riley: Vaarallinen kirje (Bazar, 2021)

Suomennos: Tuukka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mirva Kuivalainen

Lucinda Riley kuuluu niihin viihdekirjailijoihin, jonka teoksiin haksahdan noin kerran vuodessa, vaikka en ole aivan vakuuttunut hänen tyylistään tai teemoistaan. Kuuluisaksi nousseesta seitsemän sisaren sarjasta olen toistaiseksi lukenut vain aloitusosan, mutta aiempia teoksia on tullut löydettyä poistohyllyistä. Nyt työn alla oli hänen uusin teoksensa, joka liittyy brittihovin fiktiivisiin salaisuuksiin. Tämä on kovin mediaseksikäs aihe, joka luultavasti kiinnostaa enemmän lukijoita ulkomailla kuin kotimaassaan.

Luin tätä samaan aikaan, kun hovissa taas kuohui Meghan Marklen ulostulosta oletetusta Archie-vauvan ihonväriin liittyvästä rasismista. Ylipäänsä tuntuu, että uutisointi Mountbattenin suvun linjoista ja geeniperimästä on jo aikoja mennyt ohi raiteiden, ja siitä johtuen luin tätä romaania osittain parodiamielessä. Kaikkea tästä kirjasta ei kannata tietää ennen siihen tarttumista, mutta kyseessä on jännitysromaani, johon liittyy MIT-tiedustelupalvelu ja siinä kaivellaan hovin salaisia suhteita 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on nuori toimittajanalku Joanna Haslam, joka tekee hanttihommia tabloid-lehden uutispuolella vuonna 1995. Hän saa riesakseen juttukeikan Sir James Harrisonin, aateloidun näyttelijän hautajaisiin, josta pitäisi loihtia joku jymyjuttu. Joannalla ei ole kiinnostusta kaivella Sir Jamesin suvun juoruja, vaikka moni hänen jälkeläisistään on kypsää kauraa törkyuutisiin. Sen sijaan hän törmää hautajaisissa huonossa hapessa olevaan vanhaan rouvaan, joka tarvitsee apua kotiin pääsyssä.

Rouvassa on jotain mystistä, ja pian Joanna saa töihin häneltä postia. Kirjeessä on kirje vuodelta 1924, ja pyyntö tavata toimittajaa uudelleen vielä, kun rouvassa henki pihisee. Joanna ei kuitenkaan ehdi paikalle tarpeeksi ajoissa, mutta naisen hämärä identiteetti alkaa kiinnostaa häntä. Kuka on tehnyt kuolinsiivouksen asunnossa, kun naisella ei tunnu olevan maassa ainuttakaan sukulaista? Ja mitä ihmettä hän säilytteli ikivanhoissa teepurkeissa, jotka olivat hänen suurimpia aarteitaan?

Oikeastaan teoksen juoni olisi riittänyt minulle mainiosti ilman kuninkaallista kytkentää, sillä 1920-luvun teatterimaailma tuntui kiehtovalta, ja James Harrison tuntui tarpeeksi juurevalta hahmolta ilman vaarallisen kirjeen teemaa. Koenkin, että Rileytä vaivaa kirjoissaan lievä megalomania. Tosin myös ranskalainen Katherine Pancol on revitellyt vastaavalla teemalla kuuluisassa eläinkirjasarjassaan, eli niissäkin on brittikuninkaallisten salattuja sukulaisia.

Kirja kiinnosti minua enemmän historiallisena romaanin kuin trillerinä, sillä en pitänyt juonta kovin uskottavana. Varsinkin Simon-nimisen salaisen agentin toimet tuntuivat päälleliimatulta, ja loppukohtaukset olivat silkkaa sähläystä. Toisaalta Harrisonin suvun saaga oli kohtuukiinnostava, eikä Joannan 1990-luvun todellisuuskaan ollut aivan heikko romaanin aihio.

Kehtaan myös antaa palautetta äänikirjan toteutuksesta. Ilmeisesti minulla ja Bazar-kustantamolla on poikkeava käsitys toimivasta äänikirjan lukutyylistä. Olen useaan kertaan ollut repimässä hiuksia päästäni heidän lukijoidensa kanssa, sillä heidän teoksiinsa on pesiytynyt kaupallinen, ei-suomelta kuulostava lukutyyli (joka on ehkä periytynyt dubatuista lastenelokuvista?). Kyseinen lukija ei ole ainoa tämän koulukunnan edustaja, mutta tässä luennassa oli kaupan päälle vielä takkuamista englannin kielen rytmin kanssa, mikä sai tekstin pahasti töksähtelemään. Tuli mieleen, että ehkä äänikirjoja tuotetaan nyt järjettömällä kiireellä, eikä kustantamoilla ole aikaa tarkkailla niiden laatua.

Suoratoistopalveluissa on aina mahdollisuus palata painettuun tekstiin, jos äänikirja tökkii, mutta nytpä tämä Rileyn kirjajärkäle oli sellainen, etten ehkä olisi jaksanut lukea sitä painettuna tekstinä. Ja puolustukseksi lukijalle mainittakoon, etten itsekään olisi halunnut ottaa juuri tätä kirjaa työtehtäväksi, sillä värikkäästä juonesta huolimatta siitä puuttuu sanataiteellista magiaa.

Onneksi löysin kirjan kuuntelun aikana blogijuttuani komppaavan kuvan brittiläisestä käsityölehdestä. Taitoni eivät vielä riitä Lissun hahmon virkkaamiseen, mutta ehkä ensi vuonna Rileyn seuraavaa teosta kuunnellessa ryhdyn tuohon projektiin.

Runollinen murhatarina Huddingesta

Teos: Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi (S&S, 2020)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Tukholmalainen runoilija Tom Malmquist tunnetaan ehkä paremmin tunteita herättävästä autofiktiostaan kuin runoistaan, sillä neljä vuotta sitten hän julkaisi koskettavan teoksen vaimonsa Karinin syöpäkuolemasta, joka tapahtui, kun hän oli viimeisillään raskaana.

Karinin vielä eläessä Malmquistilla oli työn alla rikoskirja, joka liittyi hänen lapsuudenmaisemaansa 1990-luvun Huddingen lähiössä. Projekti jäi kesken haastavan perhetilanteen vuoksi, mutta hän palasi siihen siinä vaiheessa, kun Livia-tytär meni päiväkotiin ja Tom pysty aloittamaan päätoimisen kirjoittamisen jälleen.

Uskoisin, että Ruotsissa Malmquistin tarina on tuttu niillekin, jotka eivät ole lukeneet hänen kirjojaan. Sen sijaan se suomalainen lukija, joka lähestyy tätä teosta puskista, voi joutua hämmennyksen valtaan kirjan asetelmasta. Karin on kirjassa edelleen merkittävänä voimana, vaikka itse tragediaan ei enää viitata. Samoin merkittävä henkilö on Tomin vastikään syöpään kuollut isä, jota muistellaan Huddingen kävelyjen kautta.

Kirjan aiheen Malmquist sai lehtileikkeestä, jonka hän tempaisi vanhoja kahvikuppeja peittäneestä sanomalehtikääreestä. Tuo kuppilaatikko oli risteillyt käyttämättömänä ullakolta toiselle, kunnes Karin tahtoi ekologisista syistä rumat posliinikupit syntymäpäivilleen. Uutinen v. 1991 Huddingessa tapahtuneesta ”luolamurhasta” innoitti Malmquistia enemmän kuin kahvitarjoilun suunnittelu.

Huddingessa murhattiin yksinäinen nuori postin jakelukeskuksen työmies Mikael K. , jolla oli mielenterveysongelmia. Tom oli tuolloin vasta 13-vuotias, Mikael K. 29-vuotias. Eri ikäpolven edustajina heillä ei todennäköisesti ollut kosketuspintaa, mutta Tomia kiinnostaa syrjään jääneen yksinäisen miehen sielunmaisema.

Ensimmäisenä tarinassa silmään pistää suomalaisten nimien runsaus. Niitä näkyy mm. paikallislehden urheilu-uutisissa. Pian kerrotaan myös, että Mikaelin äiti oli suomalainen ensimmäisen polven muuttaja, Viipurin evakkoja. Myös Tom itse kiinnostuu sukututkimuksesta, ja saa tietää, että omaa hyvin kaukaisia juuria Hämeeseen. Myös tämä innoittaa jatkamaan, sillä löytöjen kautta Malmquist kokee suurempaa yhteyttä Mikaeliin.

Toisena jää mieleen Ruotsin postin historiaan perehtyminen. Malmquist oikein alleviivaa Mikaelin ammattia postinlajittelijana katoavana muinaisjäänteenä. Hän kävi töissä Tukholman keskustassa sijainneessa suuressa postinlajittelukeskuksessa, joka edusti postihistorian loisteliainta aikaa. Mikaelin entisten työkavereiden haastatteluista paljastuu vanhainaikaista ammattiylpeyttä, mikä johtuu arvostuksen tunteesta.

Tarina on rakenteeltaan ”jutusteleva” ja hajanainen, enkä ainakaan itse pysynyt siinä täysin mukana ensi kuulemalla. Murhamysteerio menee tässä enemmän true crimen kuin dekkarin osastolle. Kovin jännittäväksi en luolamurhan saagaa kuvailisi, tai tarinan rakenne on sen verran rönsyilevä, että itse rikosjuonessa kiinni pysyminen vaatii lukijalta pinnistelyä.

Ehkä eniten teos kertookin työkyvyn palauttamisesta vaikean kriisin jälkeen. Myös 90-luvun alun ruotsalaisen kansankodin ja lähiömaiseman kuvaus on herkullista. Tietääkseni en ole koskaan käynyt Huddingessa, mutta teosta voisi pitää myös matkaoppaana sen eri historiallisiin kerrostumiin.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 20: ”Kirjassa on ammatti, jota ei ole tai joka on harvinainen”. Postin lajittelijan ammatti nyt ei vielä ole täysin kadonnut, mutta kirjailijan tapa kuvata postin työtä tekee ammatista harvinaisen kuuloisen.

Floridalainen talvisotahiihto

Lakeuden kutsuTeos: Antti Tuuri: Lakeuden kutsu (Otava, 1997)

Oleskeluni kirjaerämaassa pitenee, ja hätäapuna ovat jo kelvanneet isäni hyllyn kuivakkaat äijäteokset, joiden parhaat palat on jo käyty läpi menneinä jouluina. Eilen ja tänään työn alla oli ännännes lukemani Antti Tuurin teos Lakeuden kutsu, joka on hänen Amerikan siirtolaisuudesta kertovan Pohjanmaa-sarjan viimeinen osa. Tästä sarjasta olen lukenut aiemmin tätä edeltävän teoksen Ameriikan raitti, joka kertoo uudemmasta siirtolaisuudesta Floridaan 1980-luvulla.

Tässä teoksessa autokauppias Erkki Hakala palaa juurilleen Kauhavalle keski-ikäisenä veropakolaisena. Vaimo Kaisu on vuosien varrella ehtinyt tehdä toisen lapsen nimettömän lapualaisen kanssa, sillä ”pohjalaisen avioeron” konsepti on molemman puolison suvuissa hyväksi koettu. Välivuosina Erkkiä, Tapania ja Taistoa on Suomen poliisi käynyt etsiskelemässä Lake Worthin alueelta, mutta miesten verovelat ovat jo vanhenemassa, ja tilalle ovat tulleet uudenlaisen talousrikolliset, joiden rinnalla nämä matonkutojien jälkeläiset ovat pelkkiä kuoropoikia.

Romaani on tiivis road movie-tyyppinen veijaritarina suvun jälleennäkemisistä, ja Erkin uusista bisneshankkeista Jalasjärvellä, vieraalla paikkakunnalla, jonne on sopiva piiloutua sukulaisten liian uteliailta katseilta. Paluun aikana Erkki ja Taisto asuvat aluksi Seinäjoella Hotelli Lakeudessa, ja sieltä käsin valloittavat maakunnan takaisin. Kaksikon reippaassa kyydissä viihtyy niin sukulaismiehiä kuin muita vanhoja tuttuja, usein tekaistuilla peitetarinoilla, joilla ukot saavat luvan vaimoiltaan olla poissa kotoa.

Yksi sellainen on sotaveteraanien toivioretki Karjalan kannaksen Särkisyrjään, talvisodan taistelujen muistomerkin paljastukseen. Tosiasiassa miesten eläkkeelle jäänyt opettaja käy vaimoltaan salaa syöpähöidoissa, ja jää siltä reissulta Amerikan letukkajengin kanssa ryypiskelemään. Teoksessa liikutaan usealla paikkakunnalla, joissa kaikilla parjataan EU:ta, sosialidemokraatteja ja yhteiskunnan tuilla eläviä loisia.

1990-luvun lamanjälkeinen mielenmaisema ikuistuu teoksessa ansiokkaasti, myös nuorempien ikäluokkien näkökulmista. Pääpaino on kuitenkin keski-ikäisten ja talvisodan käydeiden sotaveteraanien kohtaamisissa, ja kahden aikakauden olojen vertaamisessa. Erkki etsii sukutalojen vinteiltä äitinsä saamia kirjeitä solttupojilta, ja muutenkin pohjalaisen talvisotalarppaamisen henki sakenee peräkylien saluunoiden pöydissä.

Teoksen kautta voi maakunnan ulkopuolinenkin lukija virkistää Pohjanmaan kartan tuntemustaan, ja opiskella eri paikkakuntien ominaispiirteitä. Opin muun muassa, että parhaat tyylihuonekalujen valmistajat ovat löytyneet Nurmosta, ja että paikkakunta tunnetaan myös painijoistaan. Körttiläisyyden elementtejä teokseen on myös ripoteltu maltillisesti, vaikka päähenkilöt suhtautuvatkin Raamatun sanaan maltillisesti. Juonellisesti kiinnostava yksityiskohta liittyi kansatieteilijä Kustaa Vilkunan operoimiin keruuretkiin, joiden kohteena myös Hakalan suku oli 1950-luvun alussa.

Koska en ole lukenut koko kirjasarjaa oikeassa järjestyksessä, en osaa suhteuttaa tätä loppuhuipentumaa suvun aiempiin vaiheisiin, mutta teoksessa kerrotaan siirtolaisuuden ja paluumuuton ylisukupolvisista merkityssiirtymistä. Ehkä sitten Ameriikan raitin henkinen perimä on jättänyt syvimmät jälkensä Pohjanmaalle, kun taas Itä-Suomessa siirtolaisuutta ei välttämättä muistella yhtä innokkaasti.

 

Seksuaalikasvatusta Long Islandilla

IrvingJohn Irving: Leski vuoden verran (Tammi, 1998)

Käännös: Kristiina Rikman

Viimeistä SPR:n kirpparilöytöä viedään, eikä koskaan ole liian myöhäistä hankkia itselleen menneitä kirjakerhoaarteita. John Irvingin (s. 1942) tuotantoa oli aikanaan paljon vanhempieni hyllyssä, mutta en silloin innostunut suuresti tämän suuren kertojan teoksista. Viimeisen vuosikymmenen aikana olen onnistunut lukemaan Irvingin teoksia harvakseltaan. Yhteenkään en ole ollut pettynyt, ja kirjailijan teemojen kehitys on taatusti monen väitöskirjan arvoinen. Teoksissa esiintyy tiettyjä vakioteemoja ja -symboleja, joiden koomiset efektit perustuvat toistoon ja jatkuvuuteen.

Olen mahdollisesti lueskellut tätä teosta 1990-luvulla, mutta syvää muistijälkeä teos ei silloin jättänyt. Romaani on kauttaaltaan kovin kirjallinen, eli lähes kaikki sen avainhenkilöt ovat kirjoittavia ihmisiä, joko kirjailijoita tai toimittajia. Teos kertoo Long Islandilla asuvasta Colen perheestä, jonka elämää varjostaa kahden pojan, Thomasin ja Timothyn, kuolema auto-onnettomuudessa teini-ikäisinä. Pojat olivat kuollessaan Exeter Collegen, New Hampshiressa sijaitsevan eliittisisäoppilaitoksen oppilaita, eikä perheen isän lojaalisuus tätä opinahjoa kohtaan pääty poikien hautajaisiin.

Teoksen varsinainen päähenkilö on perheen tytär Ruth, josta tulee lastenkirjailijaisäänsä Tediä menestyneempi kirjailija. Ted on tullut kuuluisaksi muutamalla itse piirtämällään kulttiteoksella, jotka miellyttävät enemmän äitejä kuin lapsia. Hän on pinttynyt naistenmies, joka saa yksinäisyyttä potevien kotirouvien pikkuhousut putoamaan kirjallisissa tilaisuuksissa. Long Islandilla miehen hamesankarin maine alkaa jo olla kyseenalainen, mutta hän pystyy jatkamaan rosoista elämäntyyliään kirjoista saamallaan tasaisella tulovirralla.

Ruthin äiti on karannut käänteentekevänä kesänä 1958, jolloin tällä oli suhde miehensä nuoreen avustajaan Eddie O’Hareen, joka myös opiskeli Exeter Collegessa. Eddielle on jäänyt pakkomielle Ruthin äidistä, ja hän on onnistunut kirjoittamaan useamman omaelämäkerrallisen romaanin suhteistaan vanhempiin naisiin. Myös Eddien ja Ruthin välille punoutuu jännite, kun he tapaavat New Yorkissa lukijaillassa, mutta Ruthin seksuaalinen moraali on tiukempi kuin vanhempiensa, jotka edustavat dekadentimpaa arvomaailmaa.

Romaani ajoittuu kolmelle aikatasolle, vuoteen 1958, 1980-luvun ja 1990-luvun vaihteeseen ja vuoteen 1995. Ruthin kirjailijanura vie hänet kiertueille Eurooppaan, ja vuorovaikutus fanien kanssa on tiiviimpää kuin tämän isällä konsanaan. Irving myös paljastaa kiinnostavia asioita kirjallisista fanikulttuureista, jotka mahdollisesti ovat omakohtaisia. Myös Suomi mainitaan, sillä päähenkilöllä on vahva lukijakunta Helsingissä. Euroopassa diivamainen kirjallinen komeetta suostuu myös signeeraamaan teoksiaan, kun taas Yhdysvalloissa hän kieltäytyy kunniasta fanien arvaamattoman käytöksen vuoksi.

Romaanissa pelataan myös uupumukseen saakka squashia, mikä on Ruthin isän pakkomielle kotirouvien metsästyksen rinnalla. Laji tuntuu olevan erityisesti eronneiden miesten mieleen, jotka ovat joutuneet luopumaan tenniskerhon jäsenyydestä eroprosessissa.

Jos jotain heikkoutta teoksesta etsitään, niin itse en ollut kovin vaikuttunut sen ohuesta dekkarijuonesta, eikä Ruthin suorittama Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueen ”kenttätyö” muutenkaan täysin vakuuttanut minua lukijana. Ehkä Irving pyrkii korostamaan Ruthin varhaisten lapsuusmuistojen ja tämän myöhemmän pakkomielteen välistä yhteyttä, mutta ”dekkari romaanissa”-rakenne tuntui hätäisesti toteutetulta, ehkä siksi, että tämäntyyppiset ratkaisut ovat yleistyneet sitten 1990-luvun ja niissä on esiintynyt huomattavasti syvällisempää psykologista merkityksellisyyttä.

Suosikkini Irvingin kirjoista taitaa edelleen olla Kaikki isäni hotellit (1981), ja muutenkin vahvemmat muistikuvat teoksista painottuvat minulla miehen alkutuotantoon. Mainitsemisen arvoista myös on, että Kristiina Rikman on uskollisesti suomentanut Irvingin koko tuotannon vuodesta 1980 saakka.

Yksinhuoltaja ja rimanylittäjä

LÖYSIN SINUTTeos: Lisa Jewell: Minä löysin sinut (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Eila Pyhältö

Kesä ei olisi mitään ilman muutamaa vetävää psykologista trilleriä, mielellään britti-sellaista. Olen nyt tullut pisteeseen, jossa en enää dokumentoi kaikista näistä, ja viime aikoina näitä on myös oireellisesti alkanut jäädä entistä enemmän kesken. Elämä tuntuu liian lyhyeltä varsinkin kaavamaiselle, rahastuksen makuiselle melodraamalle.

Minä löysin sinut ainakin onnistui koukuttamaan, ja haluan kertoa jotain lukemastani, vaikka en itse lue tämän tyyppisistä teoksista arvioita etukäteen. Nämä arviot ovat enemmän muistilappuja itselleni, sillä huomaan olevani entistä enemmän kiinnostunut tästä genrestä kirjoittajana.

Romaani sijoittuu Itä-Yorkshireen, Ridinghouse Bayn idylliseen merenrantakylään, joka on toiminut mm. Pirates of the Caribbean-leffojen kulisseina. Nelikymppinen Alice Lake on muuttanut kylään Lontoon Brixtonista rauhoittaakseen perhe-elämänsä liialta trafiikilta. Aiemmin hän on ollut vaikeuksissa ihmissuhteidensa vuoksi, joita hän jälkikäteen kutsuu rimanalituksiksi. Hän on taiteilija ja artesaani, joka valmistaa vanhoista kartoista mittatilaustöitä. Kolmen ”Benetton-lapsen” yksinhuoltajana hän on tottunut saamaan paljon negatiivista huomiota koulumaailmassa, mutta boheemista elämäntavastaan hän ei ole täysin luopunut. Viiniä juodaan ystävien kanssa lähes päivittäin, lasten ruokinta onnistuu noutoruoalla, eikä vanhojen kokolattiamattojen puhdistus kuulu naisen harrastuksiin.

Lasten lisäksi perheeseen kuuluu kolme koiraa, ja koiralenkeillä rantaviivalla Alice kohtaa usein löytöaikuisia. Yksi tällainen on muistinsa menettänyt Ben Affleck-klooni, jonka lapset ristivät Frankiksi. Hyväsydäminen nainen ei voi jättää miestä tuuliajolle, vaan majoittaa tämän ystävällisesti pihamökkiin, jota normaalisti vuokrataan turisteille.

Romaanin toinen tapahtumapaikka on Lontoo, jossa vasta maahan tullut ukrainalaisvaimo Lily on kadottanut aviomiehensä Carlin. Lilyn ja Carlin ikäero on suuri, ja nuori Lily on uudessa maassa täysin miehensä armoilla. Rahoitusalalla toimivalla miehellä ei tunnu olevan henkilöhistoriaa, eikä Lily ole edes tavannut tämän äitiä. Kuitenkin naimisiin on menty rytäkällä, ja miehen kadottua Lily alkaa ymmärtää, etteivät kaikki palaset heidän nousujohteisessa romanssissaan matchaa.

Kolmas taso liittyy vuoteen 1993, jolloin rannikkokylässä on kadonnut nuoria huumehöyryisten kotibileiden seurauksena. 17-vuotias turistipoika Gray seuraa pikkusiskonsa Kerstin noloa lomaromanssia pröystäilevän, kartanonherrana esiintyvän Markin kanssa, ja muutenkin Markin tunkeutuminen perheen elämään arveluttaa.

Näistä aineksista kehkeytyy suht kompakti, hyvin kasassa pysyvä soppa, ei välttämättä maailman omaperäisin tai mieleenpainuvin, mutta kepeän lomaviihdekirjallisuuden genressä se kuuluu parempaan päähän. Erityisesti pidin Jewellin tavasta kuvata ukrainalaisten naisten toimijuutta maassa, joka kulkee kohti Brexitiä ja tiukentuvaa maahanmuuttolainsäädäntöä –  se ei tuntunut yliampuvalta eikä kliseiseltä.

Kirjan koukuttavuudesta kertoo se, että sain sen kuunneltua yhdessä päivässä. Trillerin juonen ulkopuolella nautin myös moninaisista lifestyle-pohdinnoista. Kirjan elämismaailman tuntui sopivan epäkaupalliselta, ja päähenkilö Alicen suhde kotiinsa ja lähiympäristöönsä herkullisen ristiriitaiselta. Suomessa ei varmaan menisi läpi, että pikkusieviä sisustusobjekteja kauppaava yrittäjä ottaisi asiakkaita vastaan kodissa, jota ei ole siivottu vuosiin, mutta Britanniassa tämä ei ole tavatonta. Ja varsinkin näin voi käydä fiktion maailmassa, missä tilikirjoja ei pidetä samalla tarkkuudella kuin reaalimaailmassa.

Kolmen kirkkopysähdyksen strategiasta

laitonlapsi_1_2Teos: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. (Atena, 2020)

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tämä viikko on mennyt jouhevasti Black Lives Matter-mielenosoituksia ja – keskusteluja seuraten maailmalla ja Suomessa. Miekkareihin en kuitenkaan lähtenyt, koska henkilökohtaisesti massatapahtumat arveluttavat vielä. Sen sijaan kirjalistoja olen päivittänyt ahkerasti, ja ottanut luentaan monentyyppisiä teoksia ”rodun” merkityksista.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja kasvaneen Trevor Noah’n (s. 1984) vasta suomennettu omaelämäkerrallinen teos Laiton lapsi kuuluu uudemmista lukemistoistani niihin, jotka luultavasti avautuvat niillekin, jotka eivät ole opiskelleet antirasismin perusteita yliopistossa, ja varsinkin nuorille, jotka eivät pysty muistamaan apartheidia historiallisena ilmiönä. Kirja on sen verran humoristinen ja vauhdikas, että siitä voivat innostua sellaisetkin nuoret, jotka lukevat vähemmän kirjoja.

Trevor Noah syntyi Johannesburgissa mustalle xhosa-äidille ja sveitsinsaksalaiselle isälle, ja vielä 1980-luvulla tällaisen lapsen olemassaolo oli yhteiskunnallinen ongelma. Trevorin isä ei hylännyt poikaansa, mutta normaali perhe-elämä ei olisi ollut mahdollista, ellei kolmikko olisi muuttanut maasta. Trevorin kapinalliselle ja varsin omapäiselle äidille maastamuutto ei tullut kysymykseen, vaan hän halusi jatkaa rämäpäistä elämäntapaansa uskoen siihen, että muutos tulisi pian. Äiti ja poika elivät toimivana kahden tiiminä kulkien sunnuntaisin kolmen kirkon väliä välillä äidin rikkinäisellä volkkarilla, välillä tuskastuttavilla pikkubusseilla.

Kristinuskolla on suuri rooli kerronnassa, ja siihen liittyy eniten huumoria, joka nauratti minua makeasti. Kysymys kuuluukin, kuinka näin moderni, älyllinen ja eteenpäinpyrkivä äiti-ihminen onnistuu olemaan niin harras kristitty, miltei hihhuli. Tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tiedä jotain afrikkalaisen kristillisyyden muodoista. Myös Trevor Noah tekee parhaansa tilannetta avatessaan ulkomaalaisille lukijoille. Uskonto on jälkikoloniaalinen ilmiö, johon kuuluu vahvoja käsityksiä rikastumisesta ja maanpäällisestä menestyksestä. Tämän vuoksi nuori Trevor joutui korvaamaan videopelien sankarihahmot Vanhan Testamentin Simsonilla.

Nuoren Trevorin elämä hankaloituu entisestään apartheidin tultua kumotuksi, koska perheeseen tulee hankala, alkoholismiin taipuvainen isäpuoli. Mies ei edes yritä ottaa Trevorin omaksi lapsekseen, ja mustasukkaisuutta aiheuttaa myös se, että äiti edelleen vie poikaansa tapaamaan biologista isäänsä. Yhtä lailla kuin aiemmassa roturajat ylittävässä suhteessa myös äidin uudessa avioliitossa pariskunta kuuluu selkeästi kahteen eri kulttuuriin, eikä äiti sopeudu uuden miehen ja tämän suvun patriarkaaliseen komentoon. Xhosa-kulttuurin naishahmojen ja sukupuoliroolien purkaminen olikin kirjassa todella ansiokasta, ja tämä ulottuvuus tarjosi minulle eniten uutta tietoa.

Trevor Noah on nykyään omaa TV-show’ta luotsaava juontaja ja toimittaja Yhdysvalloissa. Ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, että hän ”laittomana lapsena” on päässyt niin pitkälle elämässään. Väliin mahtuu myös vuosia nuorisojengiläisenä, laittoman tavaran hustlaajana ja epämukavia kohtaamisia lainvalvonnan kanssa. Tämä osio kirjasta kuvastaa niitä stereotyyppisiä representaatioita eteläafrikkalaisesta maskuliinisuudesta, joista olen saanut oman käsityksen television kautta. Trevor Noah’n asema ”värillisenä” ei ollut missään porukassa erityisen helppo, ja häneen on kohdistunut ikävää etnistä profilointia myös mustien parissa, koska kaikki eivät pystyneet hyväksymään häntä paikallisena, hyvää äidinkieltä puhuvana xhosana.

Innostuin kirjasta niin vietävästi, että kuuntelin sen äänikirjana kahdesti. Tämän kirjan haluaisin omistaa painettuna objektina, ja lukisin sen mielelläni vielä uudestaan englanniksi. Koin kyllä, että käännöksessä oli tavoitettu hyvin mustien eteläafrikkalaisten puheenpartta, mutta uskon silti alkuperäistekstin olevan piirun verran rikkaampi.

Teos nousi kirkkaasti tämän vuoden lukemistojeni huipulle, jossa kärkkyy myös Vappu Kannaksen upea historiallinen romaani Rosa Claysta. Tuo lukukokemus oli niin voimallinen, että arvion kirjoittaminen siitä on venynyt. Joku yhteinen punainen lanka näiden teosten välille muodostui, vaikka aika-akseli niiden välillä on sata vuotta ja ne edustavat aivan eri genrejä.

Kansantanhua verenmaku suussa

HaapasaloTeos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.

Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.

Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.

Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.

Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.

Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.

HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.