King Lear itkuhälyttimien maassa

toivoa sopiiTeos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

Oman ikäluokkani retroilija

200px-LuokkakokousJarkko Tontin Luokkakokous (Otava, 2007) iskee suoraan oman ikäluokkani hermoon: siinä kuvataan kolmen reilun kolmikymppisen v. 1973 syntyneen Tampereella kasvaneen uraihmisen polkujen risteymiä ja ystävyyttä, joka kenties kestää kaiken, kenties ei. Toni ja Matias ovat olleet molemmat olleet intohimoisesti rakastuneita Emmiin jo lukioajoista saakka; Emmi on tyydyttänyt seikkailunhaluaan molempien kanssa haluamatta sitoutua. Koska molemmat miehet elättelevät toivoa romanssin uudelleensyttymisestä, he suostuvat Emmin apulaisiksi luokkakokouksen järjestäjiksi.

Tontin elämäkertaa tutkineena olettaisin teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen, tosin ei varmasti yksi yhteen. Hän itse syntyi v. 1971 Tampereella, mutta tämän teoksen päähenkilöt eivät päässeet paljoa 1980-luvun nousukaudesta nauttimaan. Kaikki 1980-luvun lopun kliseekokemukset kuten teinikännit Viking Linella käydään läpi, mutta kertomuksen painopiste on 1990-luvulla ja teoksen nykyhetkessä, jossain 2000-luvun puolivälissä. Kaiken toiminnan kohteena on 80-luvun nousukauden mahtaileva Ilves-hotelli, josta tilat kokousta varten on varattu.

Toni ja Matias asuttavat Helsingin parempia kortteleita viettäen paljon aikaa trendibaareissa. Tonin it-ala ja Matiaksen historiantutkimus ovat molemmat samaa selkäänpuukottajien taistelutannerta. Pidän erityisesti yliopistomaailman pyrkyryyden ja opportunismin valoittamisesta, tosin tuntuu melkein absurdilta, että 1400-luvun pyhimysten ja kaupunkilainsäädännön tutkijoitakin kadehditaan ja että historiantutkijatkin osaavat olla näin tyrkkyjä. Matias tutkii keskiajan kaupunkivaltioita, kun ei muutakaan elämässään keksi – pian hän pelkää verensä olevan laihaa kuin Porthanian kahvi. Pragmaattisella ja rahanahneella Tonilla taas on selkeät suunnitelmat elämänsä suhteen: oma it-firma on perusteilla ja horisontissa siintää rivitaloidylli Espoossa rakastetun lääkärivaimon kanssa. Tosin rakastettu asuu, työskentelee ja tekee vihreää politiikkaa Tampereella ja ”pojittelee” sähköposteissaan entisiä rakastajiaan tahallisen tekopirteästi.

Luokka-analyysia teoksessa on kohtuupaljon, tosin luokka tai status ei määrittele kaikkia kolmikon valintoja. Siksi teoksen nimikin on monimerkityksinen. Toni ja Matias ovat ylipäänsä päätyneet samaan Rellun lukioon siksi, että porvarien lapsille siellä oli tarjolla laaja latina ja kommunistien lapsille laaja venäjä. Tonin hervantalaistausta on tarinassa se silmiinpistävä ”toiseus”, mutta Matiaksenkin vakaa porvarillinen tausta murenee vähitellen. Kummallakaan miehellä ei oikeastaan ole syytä olla toiselle kateellinen, mutta molemmat värittävät toistensa taustoja räikeämmillä väreillä kuin minä ne aikanaan ovat ilmenneet. Vai olivatko poliittiset leirit 1980-luvun Tampereella todella näin kaukana toisistaan, verrattuna vaikka Keski-Suomeen? Minulla oli kavereita kommunistikodeista, mutta ketään ei lähetetty Neuvostoliittoon tai DDR:ään kesäleireille, kuten Toni tässä vietti lapsuuttaan. Ja kommunisteillakin oli kesämökkejä. Monet kommunistit lukivat vaikeaa kirjallisuutta ja harrastivat klassista musiikkia. Ehkä hersyvämpi asetelma olisikin ollut laittaa vastapareiksi kommunistisen kulttuurikodin ja Hervannassa asuvan kokoomushenkisen pienyrittäjän vesat. Tosin en tunne Tampereen lähihistoriaa tarpeeksi pystyäkseni kuvittelemaan Hervannan Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kokousta 1980-luvulta.

Tontti on rakentanut romaaninsa huolellisesti, siihen mahtuu yllättävän paljon asiaa, analyysia ja historiallista ristivalotusta. Juoneen olisin kaivannut enemmän yllätyksiä, pystyin nimittäin arvaamaan liikaa etukäteen. Kielellisesti teksti oli jouhevaa ja monisyistä. Koska olen tunnistanut Tontin aiemmista yhteyksistä runoilijana, en prosaistina, odotin tekstin olevan yltiöpoeettista, kuten usein käy kahden lajin taitajille. Tässä tyylilaji on realistinen, jopa viihteellinen, mutta se ei latista kiinnostavia teemoja. Tuntui, että tekstissä ei ollut yhtään turhaa sanaa.

Pidin teoksesta paljonkin, vaikka henkilöhahmot eivät suorastaan menneet ihoni alle. Sukupolvimuistelmana teos onnistuu loistavasti. Tunneilmapiiri on kauttaaltaan tragikoominen, ja loppua kohti lipuu surullisuuteen. Uskoisin, että pohjimmiltaan teos kertookin kuolemanpelosta, kaiken rajallisuudesta ja luopumisesta. Että sellaiset bileet.

PS: Teosta ei kannata sekoittaa tänä vuonna ulostulleeseen samannimiseen elokuvaan, joka perustuu tanskalaiseen käsikirjoitukseen. Niillä tuskin on mitään yhteistä.

 

Punavuoren valekirjailija

toinenTuomas Vimma on ainakin vuosikymmenen ärsyttänyt minua kirjailijahahmona, enkä lukenut häntä, kun hänen ympärillään kävi suurin hypetys, mutta palaan miehen tuotantoon nyt, kun pöly on laskeutunut. Varastostani löytyi Toinen (Otava, 2005) , joka siis kertoo fiktionaalisen Tuomas-nimisen julkkistyrkyn elämästä valekirjailijana esikoisromaanin menestyttyä. Suhteeni teokseen oli reippaan ennakkoluuloinen, mutta uskoin pystyväni lukemaan sen vastaavalla läpällä, jolla se on kirjoitettukin.

Kaikki teoksessa on vedetty niin överiksi kuin mahdollista, eiralais-punavuorelaisen kaveriporukan luksuselämä, heidän sekavat suhteensa ja addiktionsa. Tuomas on elegantin puoliksi afrikkalaisen, mallinmittaisen Indigon tyytyväinen kotiorja, jonka lahjakkuus piilee enemmän hysteerisessä kodin puhtaanapidossa kuin älyllisissä toiminnoissa. Rakkaansa kanssa hän kuitenkin tekee diilin, että kirja julkaistaan hänen nimissään, jotta tämä säästyisi ikävältä julkisuudelta. Kustantamojen maailma on viinanhuuruista ja keskittyy samoihin etelähelsinkiläisiin ravintoloihin, joissa kaikki muutkin pyrkyrit pesivät.

Oikeastaan nautin eniten luksuselämään liittyvästä revittelystä, varsinkin tilanteessa, jossa oman tilini saldo on usein muutamia kymmeniä senttejä. Ääripäät usein ymmärtävät toisiaan. Tässä tilataan 25 000 dollarin Louis Vuittonin matkalaukkuja päivän piristeeksi, siemaillaan 1000 euron kilohintaista teetä, nautitaan arkisista fasaanipaisteista ja lennetään tylsänä hetkenä shoppailemaan Milanoon. Oikeastaan kaikki pariskunnan arjessa on tuotteistettu, eikä heillä ole paljoa sisältöä elämässään hintalappujen ulkopuolella. Tuomaksen elämäntehtävänä on suututtaa kaikki superjulkkikset alkaen Giorgio Armanista kännisellä ördäyksellään. Loppupeleissä Tuomasta kiinnostaa vain massi, vaikka on hänellä myös pyrkimystä yksiavioisuuteen ja aitoa auttamisen halua ystäviään kohtaan.

Koska kyseessä ei ole ajan henki 2000-luvun alusta, vaan karkeasti liioiteltu parodia bling bling-elämästä, teksti onkin yllättävän viihdyttävää. Teoksen draaman kaari synkkenee kohti loppua näyttäen nuorten self-made-miljonäärien elämän synkemmänkin puolen. Ronja-nimisen exän ja nykyisen bestiksen psykoottinen kännääminen ja narkkaaminen on suunnilleen yhtä karua luettavaa kuin Juha Vuorisen delirium-kuvaukset Juoppohullun päiväkirjassa.

Kiinnostavalla tavalla juonessa on jotain yhteistä Katherine Pancolin eläinaiheisten teosten kanssa, joissa myös käsitellään valekirjailijuuden teemaa. Tässä Tuomaksen ja hänen avopuolisonsa välinen diili on samansuuntainen kuin Pancolin teosten sisarusten välinen sopimus. Kun väärällä identiteetillä julkaistu teos alkaakin menestyä ja tuottaa suuria tuloja, rikoskumppaneiden välit usein tulehtuvat ja ”oikea” kirjailija kokee tulleensa syrjäytetyksi. Tässä Indigo-rakas hoitaa homman pirullisen tyylikkäästi himaan siinä vaiheessa, kun suhde alkaa rakoilla. Tuomas saa kantaa julkisuuden luoman kirouksensa hamaan loppuun saakka.

Suomalainen 7 päivää-lehden ympärille keskittynyt julkkismaailma on oikeasti nuhjuista ja todella säälittävää, ja hyvin harvoin Seiskan toimittajat saavat lehteensä kuvia villeistä kokaiininhuuruisista bileistä, joissa uidaan kalleimmassa ranskalaisessa sampanjassa. Oikea Seiska-julkisuus koostuu siiderillä itsensä turvottaneista eroottisista tanssijoista ja elähtäneistä iskelmälaulajista, jotka eivät pääse lentokoneisiin Alanyan turistirannoilta. Salarakkaiden bongailu kai oli 2000-luvun alun paparazzien lempipuuhaa, mutta vuosikausiin en ole lukenut mehevää salarakas-juorua.

En usko lukevani tämän Helsinki-trilogian muita osia, mutta myöhempi Raksa-sarja voisi kiinnostaa siksi, että kirjailija on teoksia kirjoittaessaan oikeasti kokeillut rakennusalan duunarihommia. En tiedä, millainen ele tämä on ollut avoimesti oikeistolaiseksi taiteilijaksi julistautuneelta dandylta, mutta ainakin Vimman kirjailijapersoonasta ei puutu paradokseja. Mieluummin luin tätä kuin monia läpi kahlaamiani luksuselämään liittyviä chicklit-pläjäyksiä, joissa ei ole itseironian häivääkään. Tässä sitä oli roppakaupalla, jos lukija osaa asettua ironisen lukijan positioon.