Throwback Tuesday: Himoshoppaajat

Teos: Sophie Kinsella: Shopaholic & Sister (Black Swan, 2004)

Joskus 2000-luvun alussa olin koukussa Himoshoppaaja-sarjaan, mutta en tainnut ehtiä tähän sarjan neljänteen osaan, jossa Rebecca Brandon (o.s.Plumwood) saa tietää kauan kadoksissa olleesta siskostaan. Minullakin on shopaholisti-geeni, eli kirjojen lukeminen on ollut minulle terapeuttista. Nyt lähes 20 vuoden jälkeen shoppailuun ei enää ole samoja mahdollisuuksia kuin ennen, ja onneksi maailma ympärilläkin on muuttunut. Pidän kirjasarjaa oivana ajankuvana, vaikka en itse kuulunutkaan kuluttajien platinum-kerhoon.

Tässä teoksessa Becky on juuri palannut Lontooseen kymmenen kuukauden mittaiselta jää matkaltaan maailman ympäri. Ostoksia on tehty visa vinkuen joka maassa, ja paketit saapuvat Maida Valen luksusasuntoon huolintafirman varastosta. Ongelmana on, että Becky on tilapäisesti työttömänä, ja yksinäisyys kalvaa nuorta rouvaa. Aviomies Luke on liian kiireinen viestintäfirmassaan, ja onhan jonkun painettava duuniakin elintason ylläpitämiseksi, joka tässä tapauksessa on elitistinen.

Beckyn vanhemmat käyttäytyvät oudosti tämän kotiinpalatessa, ja pian heillä on uutisia kerrottavanaan. Nuori nainen Pohjois-Englannista on lähestynyt heitä isyysasiassa, koska häneltä on löytynyt perinnöllinen tauti, josta haluaa informoida mahdollisia sukulaisiaan. Jessica on geologian väitöskirjaopiskelija ja ympäristöaktivisti, joka vihaa shoppaamista ja harrastaa nuukailua yhtä intohimoisesti kuin kivien keräämistä.

Kieltämättä sisarusten luonteiden ero on kerrottu räikeän mustavalkoisella tavalla, mutta on tässä myös oivaltavaa sanailua. Opin uuden termin ”skinflint”, jota en ole koskaan käyttänyt. Jessica kierrättää jopa kahvinpurut suodattamalla ne kahdesti, ja onnistuu joka kauppareissulla saamaan mukaansa ilmaisia, hieman kolhiintuneita hedelmiä. Beckylle naisen pihiys on alussa kauhistus, sillä hänelle elämässä iloa tuottavat muotilehdet ja niiden kylkiäiset (tosin ovathan nekin jollain logiikalla ”ilmaisia”).

Onneksi tämän tyyppinen markkinointi on viime vuosina vähentynyt hurjasti, sillä olin joskus itsekin kuin Becky. Suurin osa lehtien kylkiäisistä jäi käyttämättä, mutta niiden hankinnassa oli jotain kovin addiktiivista.

Beckyn avioliitto karahtaa kriisiin suunnilleen heti, kun sen tavallinen arki alkaa. Naisella on taipumusta valehteluun (tai asioiden kaunisteluun/toiveajatteluun), ja hän on myös ärsyttävä päällepäsmääjä. Myös hänen miellyttämisen halunsa on äärimmäistä, mutta tätä voi tulkita myös anteliaisuutena. Hahmo on karikatyyri, mutta sarjan fanit varmasti tunnistavat siinä joitain piirteitä itsessään – itse ainakin maanisen shoppailuun, mutten välttämättä miellyttämisenhalua.

Onko sitten olemassa tilannetta tai paikkaa, josta Becky ei löytäisi matkamuistoa? Tuskin. Beckyn suhde tavaraan on täysin sairaalloinen, mutta ehkä hän tämän tarinan aikana oppii luopumaan edes jostain.

Sarjan huumori edelleen naurattaa minua, vaikka en ole enää sama ihminen kuin kolmikymppisenä shopaholistina. Ehkä tämä sarja kuuluu omassa lukuhistoriassani chicklit-genren ytimeen, sillä siinä harrastetaan muista erottautumista kalliiden tavaramerkkien kautta, ja eletään etuoikeutettua elämää maailman metropolissa. Onneksi genren sisällä on kuitenkin tapahtunut paljon kehitystä, eikä kaikissa Lontooseen sijoittuvissa kirjoissakaan enää tavoitella äärimmäistä luksuselämää.

Mielikuvitusystävien reservaatissa

Teos: Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Yksi HELMET-haasteen parhaita puolia on tutustuminen uusiin kirjailijoihin, myös niihin, jotka eivät keiku äitien-, isänpäivän tai joulun myyntitilastojen kärjessä. Roope Sarvilinna (s. 1972) on Tammen kautta kolme romaania julkaissut kirjailija ja lääkäri, jonka tuotannosta en ollut ennen eilistä tietoinen. Valkoinen vuosi kiinnosti minua ennen kaikkea huumeriippuvuuden kuvauksena, johon kirjan nimikin viittaa.

Romaanin kertoja on kovien huumeiden koukusta kuntoutuva nuori mies, joka on tykittänyt suoniinsa äitinsä perintöasunnon. Hän on katkaisuhoitojen konkari, joka kuvittelee olevansa päihdeasioissa jotenkin korkeammalla tasolla kuin vanhan kansan juopot. Jonkin aikaa kuivilla oltuaan hän saa työtarjouksen maaseudulla sijaitsevasta hoitokodista, johon hän tarttuu oljenkortena lopulliseen raitistumiseen. Valitettavasti samaan bussiin änkeää terapiakurssilta tuttu juoppo-Aarne, jonka vanhan liiton muistelot Stray Catseista ja tötteröotsatukista eivät lohduta. Aarne on matkalla samaan paikkaan, ja heistä on tulossa kollegoita.

Hoitokoti sijaitsee nimettömällä paikkakunnalla, syrjäkylällä, jossa virikkeet ovat vähäisiä. Paikan johtaja on italialainen Antonio, jonka jutut alkuperästään ja Suomeen päätymisestä tuntuvat faabeleilta. Antonio on kuitenkin loistavasti kotoutunut Pohjolaan; ainoa asia, josta hänen etelämaalaisuutensa huomaa on tuoreen leivän himo. Hoitokodissa ei syödä näkkäriä, vaan Antoniolla on henkilökohtainen leipuri, joka tuo paikan päälle tuoretta leipää joka aamu. Hoidokit eivät ole täysin hunningolla, mutta Antonio antaa kouluttamattomille tulokkailleen valtavasti vastuuta.

Nuorimmat asukkaat ovat 16-vuotiaita ja vanhimmat keski-ikäisiä; osa on kehitysvammaisia, osa kroonisia mielenterveyspotilaita. Paikassa pelataan ylettömästi pleikkaria ja tietokonepelejä, mutta onneksi osa porukasta pääsee päiväksi kouluun tai kuntoutukseen. Kesälomat ovat pitkiä kuin nälkävuodet, ja välillä hankalat vanhemmat tulevat asumaan lastensa luo lomaviikkoina. Kertoja iskee silmänsä Uula-nimisen pojan äitiin Margaretaan, jota kohtaan kokema himo muistuttaa ruumiin tervehtymisestä, mutta myös huumeiden aiheuttamista harhatiloista.

Varsinkaan postista tilattujen muuntohuumeiden vaikutuksista kertojalla ei ole selkeää käsitystä. Mahdollisesti niiden jättämät kemialliset jäljet seuraavat häntä loppuelämän. Riippuvuuden kuvaus tuntuu teoksessa varsin uskottavalta, mutta tämä ei ole äärimmäisen karu kuvaus katuojista. Koin, että ilmiön kuvaus ja teeman valinta olivat varsin onnistuneita. Sarvilinna kuvaa myös terävästi narkkareiden ja alkoholistien välistä statuseroa ja nokkapokkaa. Niille, jotka ovat kiinnostuneet kuntoutuksen maailmoista, tämä voi olla todellinen nappiteos.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta jäin kaipaamaan kuvaukseen lisää kierroksia. Tuntui, että kirjailijalla oli kaikki hittikirjan ainekset käsissään, mutta hän ei tässä toteutuksessa päässyt käyttämään niitä optimaalisesti loppuun saakka. Toki sekin, että kirjassa annetaan ääni kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille, oli voimaannuttavaa, ja siinä myös seurataan nuoren kehitysvammaisen naisen raskautta kiinnostavalla tavalla. Syrjään jääneiden äänien ristivalotus oli kirjan parasta antia.

Maaseudun tulevaisuudesta Sarvilinna ei maalaile kovin ruusuisia visioita. Suomessa on varmasti kyliä, joissa tämän tyyppiset laitokset ovat ainoita työllistäjiä, ja pahimmassa tapauksessa työpaikat eivät kelpaa paikallisillekaan. Työelämän kuvauksena romaani oli kieltämättä karu, vaikka hoitajien henkilögalleriaan ei mahtunut pahimpia ihmisperseitä tai sadisteja.

Pidin romaanin henkilöistä ja tunnelmien satunnaisesta lipsumisesta surrealismin puolelle, kilpikonnien karkailusta ja ummehtuneiden laitoshuoneiden aikaansaamista harhakuvista. Luulen, että olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut useampi kertoja, sillä moni sivuhenkilö tuntui laajemman tarinan arvoiselta. Tällaisenaan teos varmasti puhuttelee eniten niitä, jotka tavalla tai toisella työskentelevät tai omaavat taustaa hoitoalalta, suljetuista laitoksista tai huumekuntoutuksesta. Itse luin tämän sujuvasti, mutta jäin kaipaamaan lisää fiktion yllättäviä voimia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 31: ”Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.”

Kaunokirjallisessa Nekalassa

Teos: Metti Löfberg: Nervosa. (Torni, 2017)

Kaksi nuorta, tyttö ja poika tapaavat Doris-yökerhon tupakkakopissa Tampereen yössä. Toisella on vaikea syömishäiriö; toinen elättää itseään huumekaupoilla ja viettää puolet ajastaan toisessa todellisuudessa. Molemmat ovat jo melkein kolmikymppisiä, mutta elämä junnaa paikoillaan pakkomielteiden tai riippuvuuden vuoksi.

Tällaisia ovat Kati ja Jalmari Metti Löfbergin romaanissa Nervosa. Kyseessä on aikalaiskuvaus tamperelaisesta nuorisosta, aikuisteineistä, joista toinen asuu Ilmarinkadulla Tammelassa, toinen Riihitiellä Nekalassa. Sattumoisin teos kuuluu minulla niihin, joita voin ahmia ”sieluni silmin”, koska olen asunut molemmissa kaupunginosissa, ja jopa Ilmarinkadulla. Nekalan tapahtumapaikka on myös tuttu, koska eräs läheiseni asuu kuvatuissa taloissa. Itse asun vajaan kilometrin päässä osoitteesta. Nekalassa asuu paljon nuoria, joilla on ongelmia huumeiden kanssa. Siksi teos tuntuu äärimmäisen realistiselta, paikoitellen jopa liiallisesti.

Teos kuuluu young adult-genreen, ja kertoo kipeästä kohtaamisesta, jossa kumpikin tahtoo toiselle hyvää, mutta on liian rikki sitoutumaan parisuhteeseen. Jalmari luulee Katin olevan ihmissuhdepelejä pelaava hienostotyttö, ja häntä hävettää varsinkin myöntää naiselle, ettei pahemmin lue kirjoja. Katin kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta ovat rajalliset, koska oman kehon jatkuva tarkkailu vie häneltä kaikki voimavarat. Jalmarin luona hän kuitenkin uskaltaa kokeilla elämää tavallisena naisena, joka suutelee, rakastelee ja juo maitokahvia. Miehessä hän myös arvostaa sitä, ettei tämä kutsu häntä monen lajin illallisille, koska ulkona syöminen on hänelle lähestulkoon mahdotonta.

Kirjan tapahtumat ovat tiiviit, aika-akseli on noin kuukauden mittainen, ja siinä ehtii tapahtua paljon surullista. Toisaalta varsinkin Katin elämässä se merkitsee suurta irtiottoa normaalista arjesta, kun taas Jalmari liikkuu syvemmälle addiktion suohon. Molemmat nuoret ovat sympaattisia, ja vaikeuksista huolimatta hahmot ovat kehityskelpoisia. Huumekaupan kuvauksessa kirjaan hiipii jopa pieni dekkarin juonne, vaikka siinä ei varsinaisesti ratkaista rikoksia.

Parasta kirjassa on totaalinen imelyyden puute, ja urbaanin nuorison kuvauksena teos myös yllätti epäkaupallisuudellaan. Jos kirjaa vertaa vaikka Sisko Savonlahden helsinkiläiskuvaukseen, jossa näiden nuorten masentunut ikätoveri lusii työttömyyden ikeessä, tämän kirjan nuoret eivät juhli kuluttamistaan, eivätkä myöskään kärsi kulutusjuhliin osallistumattomuudestaan. Rahaa henkilöillä palaa vain päihteisiin, eikä Katilla palaisi niihinkään, elleivät kaverit olisi raahaamassa häntä baareihin. Syömishäiriön kontekstissa rahan kuluttamattomuus tai pieni hiilijalanjälki eivät toki ole suuria hyveitä, mutta tämän tyyppisiä vaihtoehtoteoksia tarvitaan.

Tuntuu, että olisin jäävi lopulta arvioimaan teosta, koska luin sitä niin vahvasti paikallisuuden ja tuttujen ”hoodien” kautta. Mutta ei teos ole sillä tavalla nurkkakuntainen, että paikkojen kuvaus muodostuisi jonkunlaiseksi fetissiksi, kuten sakeimmissa paikkakuntadekkareissa usein käy.

Tämä oli nyt toinen lukemani teos, joka keskittyy vahvasti Nekalan kaupunginosaan, ensimmäinen oli Virpi Aaltosen dekkari Nekala (2016). Minulle saa vinkata muistakin, sillä mentaalisella tasolla kerään näitä. Koska itsekin kirjoitan, ei koskaan tiedä, milloin itse ammennan inspiraation lähialueen tyypeistä, mutta toistaiseksi inspiraatio on aina löytynyt hajuraon päästä omiin ”hoodeihin”. Nekalankulman K-market tosin voisi jo alkaa kerätä sulkia hattuunsa ja profiloitua kaunokirjallisena kauppana, sillä molemmissa teoksissa asioitiin siellä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjassa käsitellään mielenterveyden ongelmia.”

Rouva Fortunan suosiossa?

kivimäkiTämä juhannus on paha paikka köyhille e-kirjojen lukijoille, koska moni muukin on turvautunut Ellibsin ilmaisiin palveluihin. Tänään latasin romaanin, jota en ehkä muuten olisin lähestynyt, Antti Kivimäen esikoisteoksen Odotusarvoisesti sinun (Atena, 2018). Kirja kertoo peli- ja nettideittiriippuvuuksista, ja on ensimmäinen ammattimaisesta pokerinpeluusta kertova fiktiivinen teos Suomessa. Kivimäki on toiselta ammatiltaan tiedetoimittaja, ja hänellä on omakohtaista kokemusta kummastakin kuvaamastaan riippuvuuden lajista.

Teoksen päähenkilö Ville-Veikko Backman on maalta kaupunkiin muuttanut kauppatieteilijä, jota kiusattiin nuoruudesta liiallisesta Pacman-pelin peluusta. Lapsuuden Commodore 64-peli odottaa pelaajaansa toimintavalmiina pojanhuoneessa, jonka kirjahyllyn päällä pönöttää myös tyhjä Koskenkorva Pink Cat-pullo toteemina teinikänneistä. Hän tulee turvallisista oloista, ns. hyvästä perheestä, ja eläkkeellä oleva opinto-ohjaajaäiti lähettää hänelle edelleen työpaikkailmoituksia ja muita elämänohjeita kirjeitse. Äidin hahmo olikin tässä herkullinen, vaikkakin äärimmäisen rasittava.

Ville-Veikko ei ole ehtinyt tehdä pitkää uraa yritysmaailmassa, vaan on pian opintojen päätöksen jälkeen valinnut elämänurakseen pokerinpeluun. Hän pelaa niin kasinoilla, netissä kuin kokeneiden konkareiden kämpillä. Pelin ympärille on kehkeytynyt oma alakulttuurinsa, jossa monet Ville-Veikon lailla kamppailevat myös muiden riippuvuuksien kanssa.

Kasinoilla tunnetaan ns. paistit, eli vanhemmat setämiehet, joiden taidot eivät riitä ammattimaiseen voittamiseen. Villen tuttavapiiriin kuuluu ”paisti” lempinimeltä Kapteeni, joka kertoo tarinoita alkoholinhuuruisesta menneisyydestään lentokapteenina.  Myös Ville itse alkaa kuulua kasinon vanhempiin ikäluokkiin, ja tunnetaan sisäpiireissä lempinimellä Dosentti.

Kapteenin rikastumisesta liikkuu useita vaihtoehtoisia legendoja, joihin kaikkiin liittyy jollain tavalla alkoholi, seksi ja korruptio. Vaikka Kapu on pelannut lähes kaikki rahansa itsetuhoisessa alasluisussa, on hänellä edelleen varaa sponsoroida nuorempia pelikavereitaan. Kapun koti on peliluola, jonne välillä eksyy myös vaarallista porukkaa, ja siellä käyneet saattavat joskus joutua öisillä retkillään ensiapupolin paikattaviksi.

Kirja vaatii aitoa kiinnostusta pelialaan, jota minulla ei valitettavasti ainakaan vielä ollut. Teoksen lopussa on pitkä aiheeseen liittyvä sanasto ja muuta johdantoa aiheeseen. Osa kappaleista on kirjoitettu sisäpiirin pelikielellä, johon tutustuminen oli sinänsä kiinnostavaa, vaikka en ihan kaikkea ymmärtänytkään. Pelikielen simulaatioissa on kokeilevia osuuksia, joihin lukija voi joku ihastua tai vihastua.

Villen naisseikkailuja voisi hyvinkin lukea hersyvänä miesviihteenä, varsinkin analyysejä naisten nettideittiprofiileista. Tässä kenties kuvataan vuosia ennen Tinderin läpilyöntiä, mutta tuskin viesteihin vastaamisen logiikka on radikaalisti muuttunut välivuosina. Ville ei lainkaan koe omaavansa mielenterveyteen liittyviä ongelmia tai neuroepätyypillisyyttä, mutta hänen deittikäytöksestään on hyvin paljon aistittavissa molempia viboja. Erilaiset äärimmäisyydet etsivät toisiaan, ja Villen deittikumppaneihin ei ainakaan tunnu kuuluvan turvallisuushakuisia kotoilijoita tai downshiftaajia.

Uskon, että teos ensisijaisesti koskettaa niitä, jotka ovat eläneet (tai jopa elättäneet itseään) peliriippuvuuksien maailmoissa. Teos tuntui rehelliseltä ja monisyiseltä kuvauksesta todellisuudesta, joka ei automaattisesti aukea niille, jotka eivät ole ko. addiktiota itse kokeneet. Villen lähipiirin pelurit eivät kaikki pelanneet samoista syistä, eikä kaikkien riippuvuus ollut saman tasoista. Ehkä oli hyväkin ratkaisu, ettei tässä kuvattu äärimmäistä addiktion loppuluisua, minkä tyyppisiä kuvauksia olen viime aikoina lukenut alkoholiin tai huumeisiin liittyen.

Päähenkilön tulevaisuudessa oli toivoa, vaikka hän ei varmastikaan muuttunut yritysmaailman unelmatyöntekijäksi ja unelmapuolisoksi pelaamisen lopettamisen jälkeenkään. Ei hän raukkaparka kelvannut kummiksikaan parhaan ystävänsä vauvalle, koska lapsen äiti epäili hänen moraalista kyvykkyyttään. Muistutuksena globaalista vastuusta hän pitää eteisessään Unicefin vanhaa julistetta, jossa on vähäpukeisia maailman lapsia.

Kolmikymppisten urbaanien laman lapsien elämäntilanteesta olen viime aikoina lukenut monenmoisia kuvauksia. Ihan vastaavaa terävyyttä tästä ei löytynyt kuin Johannes Ekholmin teoksesta Rakkaus niinku (2016), vaikka päähenkilöiden elämäntilanteessa oli jotain samaa. Näkökulma oli rajatumpi, eikä ulottunut analysoimaan riippuvuuden ilmiön laajempia yhteiskunnallisia/poliittisia mekanismeja. Silti tässä oli hyvää huumoria, ja varsinkin osuvaa seksuaalisuuden kuvausta. Ville esineellisti deittikumppaneitaan, mutta varmasti tuli myös heidän esineellistämäksi.

Yhtään naispuolista pokerinpelaajahahmoa en kirjasta bongannut, tai naiset esitettiin casinon maailmassa joko satunnaisina turisteina tai työntekijöinä.

Olen iloinen, että luin tämän kirjan maailmasta, jota todella huonosti tunnen. Nyt luin kirjaa vahvasti ilmiö edellä, enkä ehtinyt pohtia paljoa sen kerronnallisia ratkaisuja. Esikoisteokseksi se vaikutti kuitenkin loppuun saakka hiotulta, rajatulta ja moniuloitteiselta.

Supikoirien salatut elämät

IMG_1455Jokaisella kunnon perheellä on supikoira haudattuna puutarhassaan. On myös kilttejä perheenisiä, joiden voimaeläimeksi nousee supikoira kriisin keskellä. Supikoirat ovat yksiavioisia, ja niillä on oma kirppulajinsa, jota ei tunneta muilla pikkupedoilla. Kun supikoiria vapautuu luontoon esim. turkistarhaiskujen jäljiltä, ne saattavat leutoina talvina ajautua kaupunkeihin, lähiöihin, omituisten perheiden takapihoille, joista ne adoptoidaan kotieläimiksi huolia ja pelkoja kuulemaan.

Jotain tällaista tapahtuu tamperelaisen esikoiskirjailija Riina Paasosen romaanissa Kaikki minkä menetimme (Minerva, 2017). Paasonen on haastattelujen mukaan kulkenut pitkän tien kohti suurta haavettaan, romaanin julkaisua, ja tullut yllätetyksi, kun Minerva-kustantamo lämpeni käsikirjoitukselle (Minerva ei tänä vuonna kustanna muita kotimaista taideproosaa kuin juuri tämän).

Luin juuri toisenkin Tampereen alueelle sijoittuvan esikoiskirjan Viita-Akatemian kirjoittajakollegalta, Jaakko Melentjeffin Hukkuneet. Se on virtaviivainen dekkari, jonka ongelmana (jos ongelmia pitää täikammalla etsiä) voisi olla selkokielisyys ja juonen selkeä lineaarisuus. Melentjeff taitaa kaavan, jolla teoksia mahdollisesti myydään myös ulkomaille. Paasosen tyyli on jokseenkin päinvastainen: teoksessa tapahtuu hyvin vähän, sen teemaa on vaikea tiivistää myyntilauseeksi, ja sen päähenkilöt ovat niin outoja, etteivät he ehkä kelpaisi kaupalliseen dekkariin. Eikä teos dekkari olekaan, vaikka henkilöt potentiaalisesti saattaisivat olla rikokseen taipuvaisia tai kykeneviä. Rikollisuutta teoksessa sivutaan monesta suunnasta, ja sen kautta näkisin kirjailijalla olevan kykyjä myös dekkariin tai kauhuun.

Teos kertoo tamperelaisesta perheestä, jossa asuu aikuiset lapset. Esikoinen Arvi on jämähtänyt masennuksen ja fobioidensa suohon eikä enää poistu kotipihaa kauemmas. Hänen siskonsa Aura käy keskustan baarissa töissä ja on lähinnä kiinnostunut rikollisuuden historiasta, varsinkin myyttisestä Maria Åkerblomista. Perheen äiti Orvokki näyttää vain harrastavan erilaisia savitöitä ja maalaamista, kun taas isä Johannes yrittää edelleen ajaa rekkaa elättääkseen perhettään. Eräänä päivänä Orvokki saa kodin ummehtuneesta ilmapiiristä tarpeekseen ja lähtee nuoren rakastajansa, uimavalvoja-Kain matkaan. Kovin eksoottisesta irtiotosta ei silti ole kyse, sillä Kai on Johanneksen serkku ja sulkapallokaveri.

Aikuisten lasten pitkittynyt kotona asuminen ja nuorten aikuisten kelkasta putoaminen ovat yhteiskunnallisia ongelmia, joita Paasonen lähestyy herkullisen outouttavasti. Kirjailija on yhdeltä ammatiltaan sosionomi, mutta ei sorru tässä ammatilliseen jargoniin tai poliittisen puheen liikaviljelyyn. Etsivä nuorisotyö ei löydä Arvia, sillä hänen perheenjäsenensä edelleen ruokkivat häntä. Entinen tyttöystävä Helmikin käy tuomassa tälle karkkia ja tofusalaattia. Arvi ei ole fobioistaan huolimatta menettänyt älyään tai havainnointikykyään, eli hän on jollain tasolla oman elämänsä subjekti. Isä Johanneksen todellisuudentajun heittely on rajumpaa, eikä päihteilläkään ole suurta roolia kuviossa.

Olin aidosti ahdistunut teoksen sisäsiittoisesta ilmapiiristä, mikä mahdollisesti on kirjailijan haluama efekti. Kirjassa kaikki päähenkilöt ovat nihkeitä, tunkkaisia ja/tai omalla tavallaan autistisia. Autismikirjon diagnoosin antaminen fiktiivisille hahmoille on joutavaa ja mahdollisesti myös loukkaavaa niitä kohtaan, joilla diagnoosi oikeasti on taskussaan. Paasonen kuvaa kyllä taitavasti sisäänpäin käpertynyttä perhettä, jonka yhdelläkään jäsenellä ei ole suuria haaveita tai tavoitteita. Seksuaalisesti heränneellä äidillä toivon pilkahdus liittyy uuteen kumppaniin, mutta hänelläkään ei riitä tarmoa edes katsoa ympärilleen, saati liittyä Tinderiin. Perhostatuoinnin hän kuitenkin saa hankittua hormonipöllyissään, mikä mahdollisesti luo hetkellisen täysillä elämisen illuusion.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on kielellisesti loppuun saakka hiottua taideproosaa. Ihmettelen sitä, kuinka kirjailija on saanut näistä aineksista kokoon toimivan kokonaisuuden. Eniten suomalaisista nykykirjailijoista romaanin ajelehtivat hahmot muistuttavat Reidar Palmgrenin arjen antisankareita. Ja tässä myös naiset ajelehtivat. Minkään nurkan takaa ei tule normiyhteiskunnan huolestunutta toimijaa ohjaamaan perhettä palvelujen piiriin.

Uskon, että moni kirjallinen oman polkunsa kulkija tulee ihastumaan tähän romaaniin. Itse taisin lukea sen vääränä päivänä, jolloin en ollut tarpeeksi vastaanottavainen sen loistaville detaljeille, täytetyille eläimille, pihapatsaille, peseytymättömyyden meheville hajuille, latinan opinnoille, lakanapyykille. Aistillisuus ei tässä teoksessa ainakaan ollut kliseistä, vaan se kuljettaa mutaisiin vesiin. Tamperelaisuuden kuvauskaan ei ollut kliseistä, tapahtumien paikkoja tuskin rekisteröin Rautatieaseman läheistä halpaa baaria lukuunottamatta. Itse asiassa luulin kirjaa aloittaessani sen sijoittuvan jonnekin erämaahan, tyyliin Jyväskylän ja Oulun väliselle vyöhykkeelle, huutokauppakeisarin hoodeista kauemmas pohjoiseen. Mutta varmasti jollain Tampereen pientaloalueella on juuri sellaista.

Teos sopii erityisesti niille, jotka kokevat kaurismäkeläisen tunneilmaisun liian höveliksi ja pliisuksi.

 

 

 

 

 

Kosteat Pentinkulman päivät

HappotestiKalle Lähde on esikoiskirjailija, joka kirjoitti teoksen Happotesti (Otava, 2016) aluksi blogimuodossa osana päihdekuntoutusprosessiaan. Blogi ja romaani eivät olleet identtisiä, ja romaania on editoitu koherentimmaksi tarinaksi. Kiinnostavaa on, että kolme suurta kustantajaa olivat kaikki kiinnostuneita julkaisemaan käsikirjoituksen, ja näistä Lähde valitsi Otavan. Blogin kirjailija päätti sulkea romaanin valmistuessa, mutta sillä oli ollut satojatuhansia kävijöitä.

Aihe on arka, tuiki tavallinen ja sekavia tunteita herättävä. Happotestissä on jotain samaa Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan kanssa, jonka muistaakseni luin aikanani inhon puistatusten aallokossa. Suhde alkoholismiin on kuitenkin tässä raaempi, eikä tämän nimettömän päähenkilön toilailuista saa huumoria irti repimälläkään. Hän on juonut rankasti kymmenisen vuotta, mutta vasta äskettäin irtisanoutunut työstään pystyäkseen keskittymään rakkauteensa täysin palkein. Hänellä ei ole suurempia tulevaisuuden suunnitelmia, vaan juominen on äitynyt vakavan itsetuhoiseksi. Hauskaa hän ei muista pitäneensä ryyppyreissuillaan juuri tuohon kymmeneen vuoteen, vaan hän enimmäkseen juo yksin, välillä satunnaisten baarituttujen kanssa. Hän on iältään noin neli-viisikymppinen, vaimo on jaksanut katsella juomista yllättävän kauan ja miehen onneksi lapsia ei ole siunaantunut.

Romaanissa asutaan Turussa, ja päähenkilön porvarilliset kulissit säilyvät yllättävän pitkään. Taloyhtiössä juoppouteen suhtaudutaan moralistisesti, mutta miehen aiheuttamat suuremmat järjestyshäiriöt ovat alkaneet vasta työttömäksi jäätyä. Vanhuksista koostuva pihaparlamentti kyllä huomaa taksireissut ja kotiin kuljetetut kaljakeissit. Miehen ryyppääminen on vielä tässä vaiheessa maanisen mahtipontista, sillä ansiosidonnainen juoksee ja pariskunnan yhteiseltä pankkitililtä voi aina vipata muutaman satasen. Miehen oma asenne muihin juoppoihin on ylenkatsovaa, sillä hän kokee olevansa kaikesta huolimatta kulttuuripersoona ja edelleen melko kuuma kolli. Pikku-ukoista parhaimmat kaverit hän saa Väinö Linnan romaanihahmoista, eli hänellä on kotonaan vaimon töissäollessa kosteammat Pentinkulman päivät.

Kirjassa kirjaimellisesti ryvetään paskassa, sillä päähenkilö ei enää voi kontrolloida peräsuoltaan. Kakkaa valuu pitkin reisiä hienommissakin juottoloissa, ja mies joutuu välillä soittamaan vaimonsa pelastamaan haisevista tilanteista. Vaimon palvelualttius herätti eniten kysymyksiä, vaikkakin tässä eletään sietokyvyn viimeisiä viikkoja. Kaljan kotiin ostaminen siinä toivossa, että siippa ei lähtisi ”neuvoa-antavien” jälkeen minnekään, on täysin pöllöä toimintaa. Parisuhde on tässä kuollut jo vuosia sitten, mutta vaimo säälii miestään ja toivoo jonkun katkohoitoreissun katkaisevan kamelin selän.

Katkohoidosta olisin voinut lukea enemmänkin, samoin terveyskeskuskäynneistä, jotka vaikuttivat täysin riittämättömiltä näin vaikeasti ongelmaiselle henkilölle. Hän on kuitenkin myöntänyt ongelmansa lääkäreille, mutta katkohoito ei anna muuta kuin muutaman päivän levon.Mitään jatkuvuutta ei näissä hoidoissa ole. Ahdistuslääkkeitä hän saa terveyskeskuksesta kuin automaatista, ja niiden yhdistäminen alkoholiin saa nopeasti aikaan laskeuman rapajuopon tasolle. Teos antaa todella huonon kuvan maamme päihdehuollosta, ellei henkilö ole motivoitunut hakemaan kallista yksityistä hoitoa.

Teos on rehellisyydessään kammottavan hyvä, vaikkakin ahdistava ja synkkä. Päähenkilön kuntoutumiselle ei näy ainakaan tässä vaiheessa mitään mahdollisuutta, sillä hän on menettänyt kiinnostuksensa kaikkeen muuhun kuin juomiseen. Hän herättää samaan aikaan myötätuntoa ja ällötystä. Aivojaan hän ei ole vielä juonut kokonaan, vaan kykenee krapulavaiheessa teräväänkin yhteiskunnalliseen analyysiin. Täysin ojan pohjalla hän ei vielä ole, kiitos omistusasunnon ja plussalukuisen pankkitilin, mutta sinne kohti ollaan menossa apinanraivolla. Omistusasunnon myynnistä saatu osuus kuluu tällä hemmolla muutamassa kuussa. Näillä elintavoilla on hyvin epätodennäköistä, että mikään asunto pysyisi alla pitkään.

Onko tämä sitten vertaistuellinen romaani? Terapiateksti? Varoittava esimerkki Turmiolan Tommista? Voiko tämä kenties pysäyttää lukijan pohtimaan omaa juomistaan? Voisiko tämä toimia ennaltaehkäisevän päihdetyön työkaluna? Ehkä. Uskon, että teos voi raadollisuudessaan pysäyttää jonkun. Ilman omakohtaista kokemusta tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu, ja sen uskottavuus piilee henkilökohtaisuudessa. Lähteellä kuitenkin näyttää olevan kykyjä muuhunkin kuin juomisesta kirjoittamiseen, joten jään uteliaana odottamaan toista romaania. Happotesti ei vaikuta kirjasarjan alulta, vaan yksittäiseltä puheenvuorolta. Perustellulta sellaiselta.

Alkoholismista kirjoittaessa on aina sosiaalipornoon ajautumisen vaara, mutta tässä en sitä nähnyt. Ehkä lapsettoman miehen näkökulmassa on se ”helpotus”, että hän on ”vain” tuhoamassa itseään. Vaimon lähteminen tässä vaiheessa tuntuu itsestäänselvältä, sillä en ole aikoihin tavannut marttyyrimaista ”vanhan koulun” alkoholistin vaimoa, joka kaiken kestää sortumatta itse samaan ansaan. Mutta se, että on lapseton ja yksinäinen, ei tee ihmisen avun tarvetta yhtään vähäisemmäksi.

Sopivaa lukemistoa minulle, kun paluu rankempiin teemoihin opinnoissa on pian edessä. Lomalle rentoutuskirjaksi tämä teos ei ole millään muotoa sopiva. Teos voi kyllä olla opettavainen, vaikka lukijalla ei olisi aiheesta omakohtaista kokemusta. Hyvin harvalla suomalaisella on niin onnellinen perhetausta, ettei muistoja jonkun ongelmallisesta ryyppäämisestä olisi. Suurimmalle osalle lukijoista teema on varmasti liian tuttu. Minulle päällimmäisenä kysymyksenä jäi, voidaanko tällaista henkilöä tukea, ja kuinka järeistä tukimuodoista olisi kyse.

 

Ahneuden oikeutuksesta

kevätJokaiseen kesään kuuluu ainakin yksi ruotsalainen dekkari, ja minulla se saa olla Mons Kallentoftin Kevätkuolema (WSOY, 2013, suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen). Kallentoft on kirjoittanut yhteensä viisi vuodenaika-aiheista teosta, joissa päähenkilönä on linköpingiläinen poliisi Malin Fors. Tämä teos on sarjan neljäs osa, ja kuten kansikin vihjaa, kyseessä ei ole mikään kevytmielinen oodi puhkeavalle luonnolle.

Malin Fors on kompleksinen poliisihahmo, joka kamppailee alkoholismin ja tunnevammaisen perhetaustansa kanssa. Hän on vasta 37-vuotias, mutta vaikuttaa henkisesti vanhemmalta. Hän on tullut äidiksi nuorena ja lähtenyt poliisikouluun pienen lapsen kanssa. Tytär Tove on jo 16-vuotias itsenäinen toimija, joka on kokenut kovia äidin juomisen vuoksi. Äidin ja tyttären suhde kestää kuitenkin menneet kolhut, ja vuoroviikkoasuminen isän ja äidin luona sujuu ilman suurta draamaa. Teoksessa käsitellään Malinin sukusalaisuuksia pitkällisesti, noin puolen romaanin verran, ja rikosjuonen ja muun juonen punoutuminen yhteen tekee tästä normaalista poikkeavan dekkarin. Ihmissuhdekuvioita tässä on runsaammin kuin rikosten teknistä ratkaisemista.

Kun pommi-isku tappaa Linköpingin keskustassa 6-vuotiaat kaksoset, kansakunta järkyttyy ja mediajulkisuus on taattua. Kuolleet tytöt kummittelevat Malinille, joka juomisen jätettyään on erityisen herkkänä yliluonnollisille viesteille. Lasten surman inhottavuus oli tässä samaa luokkaa kuin juuri viimeksi lukemassani botswanalaisessa dekkarissa; molemmissa oli paljon ihmisen lihan paloja ja pelottavia ääniä tuonpuoleisesta.

Pommi-iskusta epäillään paikallisen moskeijan kävijöitä, moottoripyöräjengejä ja äärivasemmistolaista Talouden vapautusrintamaa. Talouskriisi on jättänyt linköpingiläiset massatyöttömiksi, ja ongelmat näkyvät paikallisissa juottoloissa. Ruotsin eriarvoistumista kuvataan monen henkilön näkökulmasta, Malinin itse mukaanlukien, joka ei yksinhuoltajana pienellä poliisin palkallaan ole koskaan päässyt kulutusjuhliin mukaan.

Malin päätyy selvittämään rikosta nuoruutensa Tukholmaan, jossa hän kohtaa taas hyvinvointivaltion ääriryhmät, ahneudessaan häikäilemättömät verokeinottelijat ja hampaattomat narkkarit, joista moni asuu metron salakäytävissä. Josefina-nimisen naishahmon kohtalo on riipivä, ja hänen taustansa yllättävä. Erilaisia riippuvuuksia Kallentoft käsitteleekin monisyisesti, samoin kuin heidän auttajiensa motivaatiota pysyä vaativalla kentällä. Slussenin katulähetyksen yömajalla on töissä hienostorouvia, jotka sovittavat kalliin elämäntapansa aiheuttamaa syyllisyyttä jakamalla keittoa narkkareille.

Kuinka kapitalistiseen ahneuteen voidaan kasvattaa on yksi teoksen pääkysymys. Kurtzonin suvun kasvatusmetodit olivat mielestäni teoksen yliampuvin osuus, jossa mentiin jo hieman epäuskottavuuden puolelle. Olisiko Ruotsissa oikeasti joskus ollut näin extremellä tavalla kieroon kasvanutta sijoittajasukua, sitä en tiedä.

Tämä oli järeä dekkari, joka tempasi mukaansa ja piti otteessaan loppuun saakka. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, vaikka sivumäärä oli suuri. Hankin kirjan heräteostoksena vetävän kannen vuoksi, ja siksi teos oli positiivinen yllätys. Moni ruotsalainen menestysdekkari on jäänyt minulta viime aikoina kesken, koska olen ollut puutunut siihen hypetykseen, joka ”Nordic noirin” ympärillä käy. Malin Fors-sarjaa saatan silti jatkaa piankin, sillä Malinissa itsessään oli tarpeeksi särmää.

Kalareissu, jota ei tullutkaan

Enon opetuksetPetri Tamminen oli minulle eiliseen saakka tuntematon kertoja, vaikka olenkin hänen uusinta teostaan Meriromaania (2015) sillä silmällä vilkuillut. Aloitin silti hänen tuotantoonsa tutustumisen aiemmasta teoksesta, Enon opetukset (Otava, 2006). Ilmeisesti teos on ollut aikanaan suuri menestys, kilpailihan se Finlandia-ehdokkuudesta.

Enon opetuksista innostuin kansitekstin perusteella siksi, että siinä aika-akseli lomittuu Dianan ja Charlesin ja Camillan ja Charlesin häiden väliin – tätä mojovampaa ajoitusta on vaikea keksiä. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani brittirojalismin osuus oli vielä suurempi kuin romaanin kertojalla Jussilla, joten koukutuin juoneen välittömästi. Dianan ja Charlesin häät olivat meillä, Keski-Suomen maalla, koko päivän kestävä kavalkadi kuten romaanissakin. Mitään vastaavaa intoa ei ole koskaan liittynyt ruotsalaisiin kuninkaallisiin. Dianan hautajaiset jäävät kirjassa vähemmälle huomiolle (itselleni ne olivat äärimmäisen herkkä paikka), mutta Jussi katsoo tavalleen uskollisena erokriisinsä aikana Camillan ja Charlesin häitä (joita en itse enää noteerannut). Tamminen osoittaa, kuinka ainakin Suomen maaseudulla kuninkaalliset häät pysäyttivät kaiken liiketoiminnan kokonaiseksi päiväksi kesällä 1981. Häitä katseltiin huoltoasemilla, nakkikioskeilla ja jopa hautaustoimistossa, johon Jussin eno Olli tekee yllätyshyökkäyksen ostaakseen arkun vielä elävälle isälleen.

Teos ei viljele ”eno putosi veneestä”-kliseetä, vaikka suomalaiseen kansanperimään kuuluukin pitää äidin veljeä jotenkin epäilyttävänä, ellei hulttiona tapauksena. Eno Olli on kasvavalle Jussille omanlaisensa idoli, varsinkin naisten kaatajana. Ollin rosoista elämää seurataan kolmessa vaiheessa, parikymppisenä hulivilipoikana, neljääkymppiä lähestyvänä elämäntaiteilijana ja viisikymppisenä erakoituneena rapa-alkoholistina, jonka onnellisuuden takaa päivittäiset kalsarikännit ja korkkaamaton kossupullo kaapissa.

Tarinan ”pihvi” liittyy Ollin lupaamaan miesten kalareissuun lapsuuden mummolan maisemissa, jota Jussi odottaa tervetulleena breikkinä perhe-elämästä ja pikkulapsiarjesta. Paikalle päästyään hän kuitenkin saa pettyä. Iloista jälleennäkemistä on edeltänyt monen päivän ryyppyjuhlat, eikä kahdenkeskisestä laatuajasta ole tietoakaan. Ollin ja hänen parhaan ystävänsä  Myrskyn symbioosia rikkoo taistelu naisista ja naisten vielä raivokkaampi taistelu näistä elämänkoulun sankareista. Olli ja Myrsky vetävät puoleensa erityisesti itsetuhoisia taiteilijanaisia, joiden kanssa ei koskaan koeta arkea. Jussi ei voi olla vertaamatta enonsa naisonnea oman parisuhteensa tasaisen tappavaan auvoon:

”Niin se vain oli, maailmassa oli romanttisia ihmisiä, jotka tuijottivat toisiaan silmiin ja sitten meitä toisia, jotka rakastimme tasaisemmin, lihamureketta laittamalla ja sitä kehumalla.”

Pidin teoksen huumorista siksi, että siinä ei kauhistella, mytologisoida eikä tuomita alkoholin käyttöä ja sen aikaansaamaa syrjäytymistä, vaan asiat näytetään sellaisina kuin ne ovat. Enon viinankäyttö näyttää johtuvan pitkälti hänen sosiaalisista rajoitteistaan, ja Jussi tunnistaa itsessään saman taipumuksen, vaikka ei itse ole yhtä viinaanmenevä. Varsinkin erottuaan vaimostaan Jussi käyttäytyy hyvin samanlaisesti Ollin kanssa ollessaan selvin päin. Tekstiviestiseurustelu kymmenien naisten kanssa samaan aikaan tuntuu samanmoiselta maaniselta käytökseltä kuin enon ryyppääminen. Teoksessa onnistutaan näyttämään mielenterveyden ja addiktioiden välinen tragedinen kujanjuoksu ilman rasittavaa psykologisointia tai terapeuttista kieltä. Kepeän ja toiminnallisen kielen takana väijyy omituisia järkäleitä.

Teos kertoo myös yliopistomaailmasta ja sen aiheuttamasta vieraantumisen tunteesta. Jussi tekee ilmeisesti kirjallisuustieteen väitöskirjaa laitoksella, jossa hänellä on onni pitää ilmastoitua koppia ja jossa hän enimmäkseen jututtaa sihteerejä, joiden keskivertosuhtautuminen hänen huulenheittoihinsa on evvk.  Tutkijakollegoihinsa hän suhtautuu kuin ohimeneviin tuttuihin automarketissa. Viiden viikkotunnin tuntiopetus antaa Jussille kuitenkin jonkinlaisen ammatti-identiteetin, ja työhuone toimii loistavana piilopaikkana maailman ja perheen vaatimusten melulta. Tässä dokumentoidaan myös vapaan yliopistolaitoksen ”viimeisiä sissejä”, sillä yliopistomaailma on muuttunut radikaalisti viimeisen kymmenen vuoden aikana, eikä tämän tyyppisiä epämääräisiä haahuilijoita enää tueta minkään valtakunnan laitoksilla. Tämän vuosikymmenen Jussit, elleivät he ole löytäneet käytännöllisempää ammattia, viruvat nykyään kortistossa.

Tammisen hengenheimolaiseksi koen toisen saman ikäluokan varsinaissuomalaisen kertojan, Roope Lipastin, jonka Perunkirjoitus  (2013) kertoi vastaavasta halusta ymmärtää sukua ja samalla halusta ottaa siitä etäisyyttä. Olli-enon meininki muistutti minua myös vähän Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjasta (1998), mutta Juoppohullu-sarja ei ole koskaan vakuuttanut minua siksi, että se sisältää liian suuren annoksen sosiaalipornoa. Tamminen esittää enon muussakin kuin alkoholistin hahmossa, esimerkiksi valokuvauksella leipänsä hankkivana yrittäjänä.

Pidin hirveästi teoksen humanismista, lempeästä huumorista ja sen tyyppisestä hauskuudesta, jossa vitsejä ei alleviivata eikä mennä äärimmäisyyksiin. Ylipäänsä pidän humoristisista teoksista, joissa käsitellään varsin traagisia ihmiskohtaloita ja asioita, joita yleensä ei voi käsitellä nauramatta johonkin ilmiöön liittyvälle. Tämän tyyppisissä kirjoissa ei naureta varsinaiselle kohteelle, vaan hänen persoonansa säilyttää ihmisarvon hautaan saakka ja kauan hautajaisten jälkeenkin.

Enon opetukset mahtuu Helmet-haasteessa kategoriaan 45: ”kirja, joka kertoo suomalaisesta miehestä.”