Alice Munron kaima kävi täällä

MoriartyLiane Moriartyn teokset ovat vihdoin valloittaneet kotini. Ensimmäinen lukemani Moriarty (Hyvä aviomies) saapui e-kirjana, mutta sen jälkeen tuli neljä paperikirjaa, jotka ovat jo odottaneet tovin avaamista (kiitos Lauralle lahjoituksesta!).

Lähestyn pinoa random-järjestyksessä, ja ensimmäisenä avautuu The Last Anniversary (Penguin, 2005). Teos kiinnostaa, koska se vaikuttaa historiallisemmalta kuin muut Moriartyn teokset, ja siinä liikutaan hurmaavalla pikku saarella Sydneyn kupeessa.

Teos käsittelee Munron löytölapsen mysteeriota, eli tarinaa vauvasta, joka jätettiin kahden viikon ikäisenä kotiinsa Scribbly Gumin saarelle 1930-luvun laman aikaan. Alice Munro on mehukkaasti vauvan äidin nimi, mikä varmasti kutkuttaa kaikkia kirjallisuuden ystäviä.

Teoksen nykyisyydessä toinen vauvan löytäjistä, Connie-täti, kuolee ja testamenttaa talonsa Sophielle, joka ei ole tälle lainkaan sukua, vaan Munro-vauvan lapsenlapsen ex-tyttöystävä. Sophie on neljänkympin kriisiä poteva ikisinkku, jolla on ainoana lapsena epäterveen symbioottinen suhde vanhempiinsa. Vaikka talon vastaanottaminen merkitsee raivokasta perintöriitaa Munrojen jälkeläisten kanssa, Sophie päättää seurata mystisen haltiakummin hänelle suunnittelemaa polkua.

Kirjan juoni iskee kuin häkä kaikkiin meihin, jotka emme ole elämässä saavuttaneet yhteiskunnan käsikirjoituksen mukaisia etappeja. Kukapa ei olisi haaveillut äkillisestä perinnöstä, varsinkin, jos siihen liittyisi idyllinen maisemaikkuna? Ja vaikka tässä moriartymaiseen tapaan viihdytään aamiaismurojen ja Tupperware-astioiden arkimaailmassa, niin arki jossain, missä kookaburra-lintu päivystää terassilla, kuulostaa vallan houkuttelevalta.

Kirja kertoo myös koomisella tavalla turismista, sillä saaren asukkaat elävät kirjaimellisesti Munro Baby Mystery-teemapuistossa. Suvun naisten tehtävänä on ollut leipoa joka päivä kotimuseoon tiikerikakku, kukin omaa reseptiään noudattaen. Tiikerikakku kertoo Munrojen lähdön äkillisyydestä, eihän moni muista leipoa kakkua, jos suunnittelee lapsen hylkäämistä ja katoamista. Kakun lisäksi museo tarjoaa täydellistä Devonshiren teetä ja valmiiksi pakattuja piknik-koreja laiskaa rantapäivää varten. Saarella vierailee varsinkin koululaisryhmiä ja tätikerhoja, joiden tyypillinen nimi on ”Shirleyt”. Urbaania nuorisoa saari ei houkuttele, eikä moni Munrojenkaan jälkeläisistä ole oikeasti kiinnostunut elämästä historiallisessa maisemassa.

Vaikka kirjan konteksti tihkuu nostalgiaa ja vanhanajan romantiikkaa, laajemmalla tasolla teos kertoo enemmän äitiydestä ja ystävyydestä kuin romansseista. Urbaanien uraihmisten perheenperustamiskiireet ovat omanlaisensa henkinen ansa, eikä onni aina kukoista pastellinhuuruisissa vauvaidylleissä. Saako nelikymppinen nainen sitten etsiä onneaan historiallisista romansseista ja Tia Maria-liköörin juomisesta vaahtokylvyssä? Onko se hukkaan heitettyä elämää, ja onko kaikkien jatkettava sukuaan? Entä suvut, jotka valitsemme – sukulaissielut?

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hyvästä aviomiehestä, vaikka kieltämättä tässä viljeltiin enemmän Australia-kliseitä. Esimerkiksi Sydneyn asemaa maailman gay-pääkaupunkina käsiteltiin heterosinkkunaisten näkökulmasta.  Jos nyt jotain valoterapiaa kaunokirjallisuudesta etsii, niin tässä on täsmälääkettä puutostautisille – sopivan positiivista ja elämäniloista, mutta ei kuitenkaan aivotonta hömppää. Ja edelleen kiitän Moriartya tietyntyyppisestä epäkaupallisuudesta – hänen hahmonsa eivät ainakaan ole trendipellejä tai materian orjia. Eikä heidän maailmankuvansa ole rasittavan ulkonäkökeskeinen.

Mainokset

Napalanko ja velipuolikuu

IMG_1582Islanti on haasteellinen maa dekkaristeille siksi, että jos kirjailija haluaa mitenkään viitata reaalimaailman faktoihin ja tilastoihin, silloin hurjat saagat massa- tai sarjamurhista tuntuvat epäuskottavilta. Maassa yleensä murhataan tai tapetaan yksi ihminen vuodessa, ja silloinkin tekijä usein saadaan kiinni rysän päältä.

Yrsa Sigurdardottirin teoksessa Perimä (Otava, 2017, suom. Tapio Koivukari ja Tuula Tuura-Hietala) Reykjavikissä kuolee kolme ihmistä samalla tekotavalla viikon sisällä. Uhrit on muumioitu ilmastointiteipillä ja heidät on tapettu tuskallisesti imuria käyttäen. Henkilöillä ei tunnu olevan mitään loogista yhteyttä toisiinsa, eikä kukaan heistä ole onnistunut keräämään vihamiesten joukkoa ympärilleen. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät matalaa profiilia. Vain verovirkailija Elisa raportoi tunnollisesti Facebookiin nauttimistaan työpaikkalounaista ja lastensa kepposista.

Romaanin keskiössä on lastensuojelun ja poliisin yhteistyö tilanteissa, joissa lapset ovat saaneet kokea jotain käsittämättömän traumaattista. Elisan tytär, seitsenvuotias Margret on äidin murhan avaintodistaja, ja häntä kuulustellaan uupumukseen saakka klinikalla nimeltä Lastentalo. Omaisten ja poliisinkin luottamus tähän hataraan instituutioon on heikko, sillä paikka on vain kyhätty toimisto omakotitalon yhteydessä. Islannin pienuus yhteiskuntana näkyy myös siinä, että huostaanottotilanteet vaikuttavat edelleen suht improvisoiduilta. Tässä nuori psykologi Freyja joutuu ottamaan Margretin luokseen asumaan, vaikka hän asuu tilapäisesti vankilassa lusivan veljensä vuokramurjussa kaupungin laidalla.

Kirjan nimen perusteella oletin siinä olevan tieteellisempää ja syvällisempää analyysia maan kattavasta geenipankista ja geenitutkimuksesta, mutta kyseessä on varsin perinteinen, poliisijohtoinen dekkari. Tunnelmat ovat painostavan synkät, ja kaikki rikosta selvittävät henkilöt työskentelevät sellaisessa poikkeustilassa, ettei tilaa jää kulttuurisille tai yhteiskunnallisille pohdinnoille. Juonessa riittää yllätyksiä loppuun saakka, ja teksti on vetävää, mutta teos ei lopulta herättänyt minussa kovin radikaaleja uusia kysymyksiä. Pienen saaren sisäsiittoisuudesta on jo olemassa niin paljon todisteaineistoa.

Takaumat 1980-luvulle, jolloin maassa oli vielä yleistä puhdistaa adoptoitavien lasten rekisteri ja luoda heille uusi henkilötunnus, kuvaavat sosiaalityön anonymiteetin vaikeutta pienellä saarella. Varsinkin tapauksissa, joissa lapsiin oli kohdistunut väkivaltaa tai joissa tilanne perheessä muuten oli tulenarka, tällaista puhdistusta suositeltiin viranomaisten toimesta. Teos ilmeisesti pyrkii herättämään kysymyksiä insestin mahdollisuudesta tulevissa polvissa; tosin teema rajoitu mitenkään Islantiin eikä pieniin maihin. Itse en erityisesti syty klassisen tragedian insestiteemoista, ja koin, ettei tässäkään teoksessa onnistuttu avaamaan adoption eettisten haasteiden teemaa kovin raikkaalla tavalla.

Islanti ja Irlanti ovat molemmat saaria, joihin suhtaudun elämäni vaiheiden vuoksi yltiönostalgisesti, ja luen molempien maiden kirjallisuutta laidasta laitaan silloinkin, kun tyylilaji on väärä. Yhtään aidosti huonoa islantilaista romaania en kuitenkaan ole vielä lukenut; irlantilaisesta viihdekirjallisuudesta useamman, varsinkin silloin, kun siinä kosiskellaan lukijoita vihreän saaren mystiikalla ja katolilaisella kitschillä. Sigurdardottirin kynän jäljessä ei ole mitään kaupallisesti laskelmoivaa, mutta teos vaan soljahtaa pohjoismaisen kriminaalikirjallisuuden ylilaajaan suohon oivana perusdekkarina.

PS: Pyydän anteeksi islannin väärinkirjoitusta – laiskana henkilönä en löydä erityismerkkejä pädiltä.

 

Milloin mätäpaise sopii puhkaista?

IMG_1451Luin Johanna Holmströmin Itä-Helsingin monikulttuurisista perheistä kertovan Itämaan (2013) suurella innostuksella, ja jäin odottamaan sille vastaavaa yhteiskuntakriittistä jatkoa. Siksi olinkin yllättynyt, että lahjakkaan kirjailijan seuraava romaani olikin kauhua/psykologinen trilleri.

Sulje silmäs pienoinen (Otava, 2015, suom. Tuula Kojo) sijoittuu maantieteellisesti vain kivenheiton päähän edellisen romaanin maisemista, mutta mentaalisesti etäisyys on valovuosia. Siinä mielessä kirjailija ei ainakaan toista itseään. Kirjassa kolmikymppinen lapsipsykologi Robin palaa lapsuutensa maisemaan Sipooseen, Särkkälä-nimiseen asuinidylliin meren rannalle. Särkkälä on ökyrikkaiden uudehko asuinalue, jonka Robinin edesmennyt isäpuoli on raivannut ja myynyt suurella voitolla. Robinin perhe on ollut alueen uudisraivaajia, mutta heitä on kohdannut niin suuret menetykset ja suru, että heitä enää tuskin tunnetaan.

Robin on ollut taktisesti poissa kuvioista pitkään vältellen alkoholisoitunutta leskiäitiään Henrikaa, joka asuttaa kartanotyylistä asumustaan yksin. Eräänä syksynä hän päättää palata ja alkaa huolehtia taas äidistä. Viidessätoista vuodessa paljon mikään ei ole ulkoisesti muuttunut Särkkälässä, mutta ilmapiirissä on aistittavissa uusia jännitteitä. Sosiaalinen mätäpaise on puhkeamassa. Alueen rikkaat perheenäidit kiinnostuvat Robinin ammattitaidosta, ja kutsuvat tämän konsultoimaan lapsia, jotka ovat alkaneet leikkiä pelottavia leikkejä läheisellä suolla.

Romaanissa oli temaattisesti paljon yhteistä äsken lukemani Tiina Raevaaran kauhutrilogian kanssa. Tavallaan koinkin, että sen teemat, ihmiskauppa, elinsiirrot, adoptio, huumeet ja vaikeat luokkasuhteet olivat hieman liian järeitä yhteen romaaniin. Jännityksen tasolla toimintaa ja hurjia käänteitä riittää, eikä kukaan selviä pyörityksestä täysin puhtain paperein. Jopa lasten ovelta ovelle myymistä luokkaretkipiparipurkeista löytyy erikoisia sattumia.

Pidin paljon teoksen synkästä huumorista ja yhteiskunnallisesta syväanalyysista. Sipoon paikallista historiaakin sivutaan viinatrokauksen, seurakuntaelämän ja Seiskarin kauniin Siirin laulun kautta. Paikalliset ihmiset, myös ruotsinkieliset, vihaavat eristettyä rikkaidenrantaa intohimoisesti, mutta monet oppivat myös hyötymään heidän vauraudestaan. Robinin ensirakkauden kohde Johannes on jämähtänyt lähtöruutuun, Vinqvistin kaupan edustalle, diilaamaan kaikenlaista ja odottamaan hanttihommia ylemmiltään. Samalla ökyhuviloiden jälkikasvu on siirtynyt New Yorkiin muotibloggaamaan. Robin itse on haavoittunut menestyjä, jonka traumaattinen lapsuus on loputon Pandoran laatikko.

Miljöön kuvaus oli kutkuttavan herkullista, henkilöhahmot uskottavia, mutta rakenteellisesti juonessa oli jumittavia kohtia.  Jaksoin lukea teoksen loppuun suht intensiivisesti, mutta itse rikosten käsittely alkoi puuduttaa minua viimeisellä kolmanneksella. Itse kauhu ei kannatellut minua tarpeeksi, kirjan muut elementit kyllä. Jäin pohtimaan, olisiko teos muuttunut jännittävämmäksi kerronnallisilla muutoksilla.

Lasten ja nuorten arjen kuvaajana Holmström osoittautuu taitavaksi molemmissa romaaneissaan. Itämaassa nuori tyttö taistelee vapaudestaan suomalaissyntyisen muslimikäännynnäisen äidin diktatuurin ikeen alla; tässä huomioni keskittyi varsinkin Robinin isoonveljeen Lukasiin, jonka seksuaalinen etsintä vaatii rankkoja huumekokeiluja. Ökyrikkaiden nuorten allasbileissä homofobia esiintyy hieman erilaisena kuin lähiön nuorisotalon takana, mutta ei se siitä jalostu.

Holmström näyttää kirjoittavan kotikonnuistaan, ja paikallistuntemus nousee teoksen ehdottomaksi valttikortiksi. Minusta tuntuu, että olisin nauttinut kertomuksesta enemmän aivan ”tavallisena” nuorten kasvukertomuksena, ilman käyntiä romanialaisissa lastenkodeissa. Kirjassa oli paljon ansioita puhtaan kaunokirjallisesta näkökulmasta, eli uskon sen kiinnostavan myös sellaisia lukijoita, jotka eivät tavallisesti lue kauhua.

Lapsiluukkuun pudonneita

beautiful_liesAmerikkalaiset dekkarit ovat minulle lähes tuntematon kenttä, ja Lisa Ungerin Beautiful Lies (Vintage, 2006) odotti lukijaansa hyllyssäni vuosia siksi, että kannessa toinen dekkaristi Lee Child kehuu teosta nail-biteriksi. Kynsien pureminen on ymmärrettävää oheistoimintaa dekkaria luettaessa, mutta mainoslauseena se on yhtä kökkö kuin chicklit-teosten runsaaseen nenäliinavarustukseen kehoittavat viestit. Tämän lisäksi en pitänyt siitä ainoasta Lee Childin teoksesta, jota joskus kokeilin. Unohduksen suosta tämä teos nousi, koska kannessa myös kehuttiin sen seksikkyyttä.

Teos oli yllättävän koukuttava ja loppuun asti jännitystä ylläpitävä. Siis parempi kuin mitä kansiteksteissä luvattiin. Se sijoittuu 1970-luvun New Jerseyhin ja 2000-luvun New Yorkiin ja teemana on lastensuojelu. Hyvin kyseenalainen sellainen. Uskoisin, että taustalla on oikeasti toimineita hyväntekeväisyysprojekteja, joissa ei ole ollut puhtaat jauhoja pussissa. Tässä käsitellään sairaaloihin perustettua lapsiluukku-hanketta, jonne epätoivoiset vanhemmat voivat jättää vauvojaan, jos elämä lapsen kanssa ei suju. Mikäli lasta ei haeta takaisin kolmen kuukauden sisällä, hän päätyy adoptioon.

Päähenkilö Ridley Jones on kolmikymppinen freelancer-toimittaja, joka haaveilee kirjailijan urasta. Ridley tulee hyvin toimeentulevasta lääkäriperheestä New Jerseystä. Hänen lapsuutensa maisema on klassinen Americanah-idylli valkoisine aitoineen ja runsaine jouluvalmisteluineen. Ridleyn perheen idylliä tosin tahraa Ace-veljen huumeriippuvuus. Ridley on lunastanut perheessä hyvän lapsen aseman, ja vanhempien senhetkinen huomio keskittyy pelkästään häneen. Ace on polttanut sillat vanhempiensa kanssa ja elää narkkikämpissä ilman pysyvää osoitetta. Sisarusten keskinäinen suhde on myös mutkikas, mutta Ridley tapaa veljeään suttuisisten ruokaloiden looseissa, usein aamuyöllä. Veli tulee tapaamisiin, koska tarvitsee rahaa.

Ridleyn elämä kääntyy ylösalaisin, kun hän pelastaa auton alle juoksevan taaperon vilkasliikenteisellä kadulla. Hän saa viiden minuutin tv-julkisuutensa, minkä seurauksena hän alkaa saada outoa postia tuntemattomalta mieheltä. Lisäksi yläkerran naapurin tatuoitu ”hunksi”  Jake vokottelee tätä viinipullolla, jonka on jättänyt naisen ovelle. Jake on hänen eksänsä täydellinen vastakohta. Eksä on hänen isänsä kaltainen sosiaalisesti vastuuntuntoinen lääkäri ja perhetutun poika. Ero on tullut, kun Ridley ei tahdo enää elää järjestetyssä suhteessaan. Silti hän on eksänsä bestis, mikä aiheuttaa hankaluuksia, kun vaarallisen komea Jake astuu kuvioihin.

Ridley ei ole koskaan ollut kiinnostunut yksityisetsivän hommista, mutta joutuu niihin lähes vastoin tahtoaan. Tehtävät ovat siksikin vastenmielisiä, sillä ne kohdistuvat hänen vanhempiinsa ja heidän lähipiiriinsä. Enempää en juonesta paljasta, mutta pidin Ungerin tavasta kuvata nuorenparin molemminpuolista identiteettikriisiä. Seksuaalinen vetovoima ja rakkaustarina ovat sopivasti hankauksessa keskenään. Lisäksi Ridley vaikuttaa tyypiltä, joka ei ihan joka päivä paneskele naapuriensa kanssa. Hänen turvallinen, sisäsiisti elämänsä järkkyy vakavasti kohdattuaan Max-setänsä lapsenkaappaushankkeen.

LargeContentImageLaitoksissa ja huonoissa sijaisperheissä kasvanut Jake kokee olevansa Quidam, latinan kielen anonyymi ohikulkija, jota kukaan ei tunnista. Jaken ainoa intohimo on kuvanveisto, mutta muuten hänen elämässään vallitsee steriili persoonattomuus. Hänen ainoa merkittävä ihmissuhteensa on ollut viimeisen lastenkodin ohjaajaan, joka kannusti häntä elämän paskalastin purkamiseen taiteellisin keinoin. Ilman tätä miestä hän olisi luultavasti ollut jo kuollut tai vankilassa. (Quidam näyttää sopivasti olevan myös Cirque du Soleilin tämän kauden menestysesitys, joka on juuri tulossa Suomeen. Olen aina halunnut nähdä heidän shownsa livenä. Oheisen kuvan bongasin aamulla bussipysäkiltä.)

Rikospuoli tarinasta on sopivan kompakti lukijan huomion keskittämiseksi. Väkivalta on periamerikkalaista ammuskelua ja autolla takaa-ajoa – jännitys tässä on enemmän psykologista kuin fyysistä. Lapsiluukkuun pudonneiden ja heidän läheistensä tarinat ovat riipiviä. Unger käsittelee rivien välissä myös kipeitä luokkakysymyksiä, jotka liittyvät käsityksiin kelvosta vanhemmuudesta. Ridley joutuu kipeästi kohtaamaan vanhempiensa ja lähipiirinsä konservatiivisen asennemaailman, jossa hyvä vanhemmuus merkitsee ensisijaisesti materiaalista hyvinvointia ja college-säästöjä. Hän on luullut kuuluvansa tähän mielenmaisemaan, mutta löydettyään henkilöhistoriansa salatun puolen huomaakin kuuluvansa aidan toiselle puolelle, köyhäintaloille ja asuntovaunujen parkkialueille.

Amerikkalaisesta elämänmenosta en oppinut teosta lukiessani mitään uutta. New Yorkin hektinen syke tuntui siltä samalta, mitä olen vuosikausia olen imenyt televisiosta. Sen sijaan lastensuojelu- ja huostaanottokysymyksissä teos antoi uutta ajateltavaa. Amerikkalainen malli kun on perinteisesti keskittynyt säätiöiden tuottamaan hyväntekeväisyyteen. Tässä lapsiluukkuprojekti on pitkään saanut olla minkään tahon vartioimatta tai tarkastamatta, ja sen parissa työskentelleet pysyvät lojaalina rahoittajalleen. Pelkään pahoin, että parinkymmenen vuoden päästä tässäkin maassa tulee olemaan läpikotaisin yksityistetty lastensuojelu. Silloin on entistä ilmeisempää, keneltä lapset viedään ja kuinka heikko lapsensa menettäneiden oikeusturva tulee olemaan.

PS: Teos on saatavilla myös suomeksi Bazarin kustantamana (2007), mutta tämä on ainoa suomennos Ungerin monipuolisesta tuotannosta. Kannattaa lukea englanniksi, koska kielellisesti teksti ei ole kovin vaativaa.

Utopia ja pieni elämä

graniittimies-kahkonen_sirpa-26876275-323519632-frntlSirpa Kähkösen Graniittimies (Otava, 2014) on tämän joulunajan salalukemistoni. Perinteenänihän on lukea lahjaksi hankkimista kirjoista ainakin yksi ennen paketointia. Teos vaatisi huolellisemman käsittelyn kuin tällaisen huudahduksen kiireiden keskeltä, mutta haluan kertoa havainnoistani samalla spontaniteetillä, jolla kirjan eilen luin (yhdeltä istumalta keittiössä välttäen siivouspuuhiin ryhtymistä).

Teoksen päähenkilö, Kotkasta rajan yli hiihtänyt Klara Tuomi, on itseoppinut älykkö, jota Neuvostoliiton puolella houkuttelee ilmainen yliopistokoulutus Pietarin Lännen vähemmistökansojen yliopistossa. Vielä enemmän häntä vie rakkaus palavaan kommunistiin Iljaan. Pariskunta uskoo, että opintopiirin lunteilla ja lyijykynillä rakennetaan uutta maailmaa. Jo maahanmuuton ensi metreillä Klara tutustuu utopianismin ajatukseen toipuessaan keskenmenosta ja suuresta verenhukasta. Hän saa sänkynsä vierelle sirkustaiteilija-Tomin, joka lukee tälle ajan kuluksi Neuvostoliitossa kiellettyä Thomas Moren Utopiaa. Suomalaisesta Tom Mehristä (huom. kekseliäs nimi) nousee opportunisti takinkääntäjätoimija, jolle ei korkeista visioista huolimatta käy itselleenkään hyvin.

Suomalaisten idealistien kohtaloista olemme kuulleet enemmänkin Karjalan tasavallan kontekstissa. Minua on kiinnostanut Pietarin suomalaisten historiat ennen vallankumousta, ja Kähkönen tarjoaa näille tarinoille kiinnostavan vastakuvan – tarinoita ihmisistä, jotka luopuivat vähäisestä omaisuudestaan ja sukulaissuhteistaan aatteen vuoksi. Jos ennen vallankumousta muuttojen syy on ollut rikastua ja lähettää rahaa köyhään kehitysmaahan, tässä hyvästijättö kotimaalle ja sen arvomaailmalle on ehdotonta. Klaran ja Iljan halu assimiloitua ihanteellisiksi neuvostokansalaisiksi (nimistä lähtien) on tulenpalavaa. Suomalaisesta kansanperimästä muistuttavat vain valistusretket inkeriläiskyliin ja pullan leivonta parempina aikoina. Silti Klarasta tulee adoptoituaan kaksi orpolasta ”Finka-mama”, jonka muuttotarinaan nuori Dunja samastuu täysin rinnoin. Dunja haluaisi hiihtää pohjoisen satumaille sairas äiti selässään, sillä hän uskoo, että siellä sairaita hoidetaan paremmin.

Ellei teoksessa olisi ollut orpolasten ja orpokodin pitämisen melkein valoisaa juonenkäännettä, se olisi ollut pelkästään raadollista luettavaa. Epäonnistuttuaan agitaattorina Klara saa vastuulleen katulapsityön, jonka kautta hän päätyy pitämään yhdessä lastenkirjailija Galkinin kanssa orpokotia nimeltään Ilon sepät. Tässä toiminnassa heillä on hippunen harkinnanvaraista pelivaraa, jonka he käyttävät pyyteettömästi lasten eduksi. Onnellisin Klara on saadessaan viedä lapset kaupungista kesäkoloniaan Krasnoje Seloon, jossa keisarin hovin tyhjiksi jääneissä rakennuksissa on nyt edistyksellistä sosiaalista toimintaa. Ei kuitenkaan mene montaa vuotta, kun koko suomalaisten idealistien konkkaronkka asuu pysyvästi näissä maisemissa pakotettuna matalan profiilin pitämiseen, sillä heillä on porttikielto kaupunkiin. Klaran elämän viime vuosia kuvataan Anna Kareninan maisemissa lähellä eliitin rakastamaa Skatskin ravirataa. Yksi Klaran löytämistä elämänviisauksista liittyykin tolstoilaiseen oppiin ja sen ajatusvirheeseen. Klaran mielestä Tolstoin olisi pitänyt sallia ihmisille maallisia täyttymyksen kokemuksia, sillä vain niiden kautta ihminen voi hyväksyä toisten inhimillisyyden. Marxista, Leninistä tai Stalinista hänellä ei ole vastaavaa kristallisoitunutta viisautta, vaan pelkästään palvottuja kuvia.

Teoksen hahmoille ei pääsääntöisesti käy hyvin; Genja-pojalla ja nuorella Katinkalla on Stalinin vainojen syvimpänä aikana vielä toivoa henkiin jäämisestä. Kuvatut olosuhteet heittävät haasteen ihmisen yleisistä psyykkisistä rajoista. Tässä kuvataan erinomaisesti poliittisen eliitin ylellisiä bakkanaaleja kansan äärettömän köyhyyden keskellä, ja avainhenkilöiden henkistä sekaannusta molemman maailman silminnäkijöinä. Lojaalisuuskonfliktit yksilön ja valtion edun välillä ovat arkipäivää, johon kaikki tottuvat omilla resursseillaan. Tässä romaanissa kukaan ei kirjaimellisesti kuole nälkään eikä menetä täysin järkeään, mutta puute johtaa kuolemansairauksiin. ”NEP-nukeksi” aiemmin tituleerattu suomalainen Jelena menettää datshalle muutettuaan kalliit turkiksensa ja pariisilaiset alusvaatteensa, myös kalliilla rahalla ylläpidetyn kauneutensa. Hän on ehkä hahmoista traagisin ja se, joka putoaa korkeimmalta.

Jokainen henkilöhahmo on huolellisesti luotu ja oma, vahva persoonansa, vaikka olisi tarinan kannalta kuinka marginaalinen. Kähkönen kuvaa neuvostoarjen harmautta äärimmäisen (muttei kuitenkaan inho-)realistisesti, mutta sen keskellä selviytyviä ihmisiä tyyppeinä, joilta mikään valtiovalta ei ole onnistunut ryöstämään inhimillisyyttä. Täydellisiä pahiksia ei ole lainkaan, on vain ihmisiä, jotka joutuvat tekemään hankalia valintoja äärimmäisen rajallisissa puitteissa.

En ole vieläkään päässyt Riikka Pelon Jokapäiväisessä elämässämme (Teos, 2013) yli sataa sivua pidemmälle puolen vuoden luennan jälkeen. Pelon ja Kähkösen romaanien ilmapiireissä ja arjen kuvailun tarkkuudessa on paljon yhteistä, eikä Pelon tekstissä ole mitään luotaantyöntävää – ehkä esteenä nopealle lukemiselle on hänen kohdallaan se, etten ole aiemmin perehtynyt Marina Tsvetajevan tuotantoon, ja jonkinlaisena perfektionistina aukko sivistyksessäni estää juoneen uppoutumisen. Koska Kähkösen teoksessa kuvataan täysin fiktiivisten henkilöiden arkea, teksti ei aseta niin suuria tiedollisia paineita.

Huolellinen Kähkös-fani osaa tietysti linkata tämän teoksen Kuopio-sarjaan, vaikka tämän voi lukea siitä täysin itsenäisenä teoksena. Reaalimaailmassa Kähkösen isoisän vuoden mittainen Leningradin reissu on informoinut juonen kehittelyä. Erityisesti sirkusmaailmaan ja lastenkotien historiaan perehtyminen on taatusti vaatinut kirjailijalta mittavaa taustatyötä.

Muiden vahvuuksien keskellä teoksen paras anti on tarinankerronnan tavassa. Uskoisin, että Graniittimiestä voi lukea ja ymmärtää myös sellainen nuori lukija, jolla ei ole ainuttakaan henkilökohtaista muistoa Neuvostoliitosta ja jolle tämä historia on aiemmin ollut yhdentekevää. Jos ja kun näin varmasti käy, tulee se olemaan suurempi meriitti kirjailijalle kuin mikään kansallinen palkinto.

Raikas sukutarina

SukupuuKati Tervon Sukupuu (WSOY, 2014) tarttui käteeni ensivisiitilläni Tampereen uudistettuun Akateemiseen, ja kehtaan tunnustaa: luin kirjan yhdeltä istumalta kaupan sohvalla, sillä minulla ei ole varaa ostaa uutuusromaaneja. Bibliofilialla on kummia purkautumiskeinoja, mutta Suomessa tällainen paikan päällä lukeminen ei yleensä onnistu, kun suurimmassa osasta kirjakaupoista ei ole sohvia tai penkkejä.

Teos siis veti puoleensa kuin häkä, ja nopea lukeminen oli mahdollista sujuvan kielen ja lyhyiden lauseiden vuoksi. Tervo on kertonut romaanin aineksista osan pohjautuvan hänen oman sukunsa tarinaan, mutta se, mikä on ”totta” ei fiktion ollessa kyseessä ole olennaista. Romaanissa kohtaavat suomalainen Hukkasten ja saksalainen Schumacherin suku kolmen polven välillä. Ihmettelenkin Tervon kykyä tiivistää monimutkaista historiaa näin kompaktiin tilaan. Hänen miehensä sukutarinat kun ovat huomattavasti rönsyilevämpiä. Aivan suoraa aasinsiltaa en onneksi löytänytkään esimerkiksi Jari Tervon Esikoiseen, vaikka voin hyvin kuvitella pariskunnan aamiaiskeskustelut kirjoittamisprosessien aikana.

Adele Hukkanen on maahanmuuttajamummo, joka vielä vanhalla iällä osoittaa vahvoja saksalaisia etnisiä piirteitä. Adele on myös aikanaan ollut vahva natsismin sympatisoija, joka on suomalaisella kesämökillään käyttänyt natsilippua ja maalannut Hitlerin kuvia. Suvun synkkää historiaa on yritetty pimittää jälkipolvilla, mutta keski-iän syövereissä Heidin valtaa halu tietää totuus. Totuus onkin monimutkainen, ja johdattaa sukututkijan lopulta Pohjois-Amerikkaan Milwaukeen kaupunkiin, jossa Adele-mummon sisko Verna on aikanaan uskonut aivan toisenlaiseen historiantulkintaan kuin siskonsa ja Saksaan jäänyt suku.

Verna Schumacher onkin teoksen vahvoista naisista ehdottomasti kiinnostavin. Hänen ojibwe-heimoon kuuluvan Giigonh-adoptiopoikansa tarina liikutti minua perusteellisesti ja toi raikkaan tuulahduksen itselleni tuntemattomammasta maailmasta. Neuvottelut pojan adoptoinnista ojibwe-heimon matriarkan kanssa olivat sydäntä riipivän kauniita. Myös Vernan miessuhteista kerrotaan räväkästi. Sisarukset ovat monessa suhteessa toistensa vastakohtia, ja tuntuu, että realistinen, jalat maassa kulkeva Verna oppii nauttimaan elämästään aivan eri tavalla kuin kotiäitiyteen ripustautuva, romanttisissa kuvitelmissaan pettynyt Adele.

Suomen kartalla tarina liikkuu Tampereen ja Helsingin välillä osoittaen kummankin kaupungin historiallisen omaleimaisuuden ja henkisen välimatkan. Tampereen kansalaissodan jälkeinen maisema on karu, eikä valkoisten puolella miehensä menettäneen anopin kanssa ole helppoa elää vierasmaalaisena kukkahattuisena huitukkana. Vaikka Hukkasen perhe on jo ennen sotaa rikastunut kenkien tekijöinä, ei sosiaalinen nousu ole poistanut anopista kansanomaista karskiutta. Tampereella nuori miniä seurustelee lähinnä hoitamansa sian kanssa, ja toteaa, ettei Suomi ole kultala, vaan tunkio.

Saksan ja saksalaisuuden maine suomalaisten mielissä on Tervolla tärkeä tutkimuskohde. Hän kykenee tarkoin siveltimen vedoin näyttämään saksalaiseen sivistykseen liittyvän romanttisen tenhon samoin kuin iljettävimmät rotuhygieeniset ylilyönnit. Hassua, että hän on valinnut romaaninsa soundtrackiin ne kaksi vanhaa saksalaista laulua, jotka tunnistan ja joita olen pitänyt erityisen kauniina: Du bist in meinem herzen ja Brahmsin kehtolaulun.  Lopulta kasvavan Heidin muistoissa amerikkalainen rockmusiikki jyrää isoäidin antaman varhaiskasvatuksen ohi, ja kirkkaimmiksi muistikuviksi jäävät ruokaan liittyvät yksityiskohdat. Leivokset, hapankaali ja kirsikat ovat natsismin taakasta huolimatta hyviä sukuun jääneitä asioita.

Olen pitänyt Tervoa hieman tätimäisenä kirjoittajana ainoastaan hänen kolumneihinsa tutustuneena, mutta tämä romaani tuuletti käsityksiäni naisesta, joka uhrasi keskeiset työvuotensa miehensä uralle ja pääsi itse kokeilemaan siipiään vasta myöhemmässä iässä. Teos on tunteisiin vetoava syyllistymättä imelyyteen, analyyttinen, moniääninen ja tasapainoinen puheenvuoro sukututkimuksen aiheuttamista yllätyksistä ja niiden merkityksestä identiteetin muokkaantumisessa. Se antoi paljon eväitä omalle kirjoittamiselleni ja suurella todennäköisyydellä palaan siihen paremmalla ajalla heti, kun se on paremmin saatavilla kirjastoista.

Isosiskon salaiset arkistot

BeatriceVaroituksen sanana: blogissani tulee suurella todennäköisyydellä olemaan lähiaikoina yliannostus Irlanti-aiheisia juttuja. Aloin nimittäin kaivaa hyllystäni ”unohdettuja” irlantilaisia kirjoja. Ei niitä ollut montaa, mutta nälkä kasvaa syödessä. Haasteenani on tutustua eritoten uudempaan irlantilaiseen kirjallisuuteen, mielellään myös pohjoisirlantilaiseen, jota olen aina tuntenut huonosti.

Noëlle Harrison (s. 1967) on julkaissut viisi teosta vuodesta 2004, jolloin hän teki kirjallisen läpimurtonsa esikoisellaan Beatrice. Harrison on Englannissa kasvanut, Irlannissa pitkään vaikuttanut ja tällä hetkellä Norjassa asuva kirjailija, jolla on irlantilainen äiti. Hän on myös kirjoittanut näytelmiä, yhden elokuvakäsikirjoituksen ja eroottista fiktiota pseudonymilla Evie Blake. Harrison vaikuttaa medioita karttavalta ”vakavalta” kirjailijalta, joka haluaa ennen kaikkea huomiota tekstiensä kautta. Hänen teemansa liittyvät perhesuhteisiin, rakkaiden menetyksiin, avioliittoon ja seksuaalisuuteen ja ainakin ensilukeman perusteella lähestymistapa tuntuu naiselliselta/naisvaltaiselta, mutta mistään kevyestä viihdekirjallisuudesta ei todellakaan ole kyse.

Beatricen luin kirjaimellisesti yhdeltä istumalta, sen verran voimakas ja mukaansatempaava tarina oli. Teoksessa liikuttiin Lontoon, Dublinin ja Meathin maakunnan pikkukylien välillä ja ajanjakso ulottui 60-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Historiallisesti kerronta oli tarkkaa ja monisyistä – tästä sai erittäin hyvän kuvan Britannian ja Irlannin suhteiden muutoksesta, mahdollisesta tasa-arvoistumisesta ja elintasokuilun kaventumisesta. Yleisellä tasolla kirja kertookin irlantilaisen peräkylän naisten asemasta, heidän elämästään ”elävien leskinä” ja työteliäinä maanviljelijöinä miesten kadottua Britannian rakennustyömaille vuosiksi, joskus vuosikymmeniksi. Tässä naiset päräyttävät raskaiden peltotöiden päätteeksi kyläpubiin traktoreillaan – aivan kuten edelleen voisi käydä jossain Suomessakin (tosin olen ymmärtänyt, että Pohjanmaalla traktoreilla pörräävät enimmäkseen ajokortittomat teinit). Luokan, uskonnon ja etnisyyden intersektioiden analyysiinkin (anteeksi akateeminen jargon) päästään lupaavasti. Vaikka päähenkilön brittiäiti kuuluu samaan sorrettuun työväenluokkaan kuin hänen irlantilainen isänsäkin, hän silti haaveilee protestanttisista kartanonherroista ja jopa tarjoutuu yhden sellaisen salarakkaaksi vain päästäkseen hetkeksi pois katolisen irlantilaisuuden hegemoniasta.

Teoksen juoni on riipivä. Perheen äiti Sarah on umpibritti entinen sisäkkö, joka tultuaan raskaaksi yläluokkaisen isäntäperheen pojalle törmää irlantilaiseen rakennusmieheen, joka lupautuu lapselle isäksi. Perhe muuttaa Irlantiin asumaan miehen suvun pariin, jossa uusi vaimo on miehen mukaan ”turvassa” maailman houkutuksilta. Beatrice kasvaa tiiviissä ja konservatiivisessa perhepiirissä, jossa on paljon rakkautta, mutta myös tiukkaa sosiaalista kontrollia ja totaalinen yksityisyyden puute. Aivan kuten Suomessa 60-luvulla, myös tässä maalaistalossa kannetaan vielä vedet kaivosta sisälle, pestään vauvan vaipat nyrkkipyykillä ja käydään pihan perällä asioilla. Sarah-äidille uusi elämänmuoto on järkytys, mutta hän sopeutuu siihen pakon edessä.

Sarah ei rakasta miestään, mutta he saavat toisen lapsen, Eithnen, joka on romaanin pääkertoja. Eithne ja Beatrice ovat molemmat taiteellisesti lahjakkaita lapsia, Beatrice Eithneä uhmakkaampi ja yhteisön paineista piittaamattomampi. Hän viettää lukion jälkeisen kesän Phil-serkkunsa kanssa pelloilla maaten täydessä huumepöllyssä. Isän alkoholismi saa aikaan myrskyjä, ja erään ryyppyputken päätteeksi äiti päättää kertoa Beatricelle totuuden hänen alkuperästään. Tämä aiheuttaa perheessä kahtia jakautumisen ja aggressiivisen tapahtumien ryöpyn, jonka ansiosta Beatrice katoaa 19-vuotiaana jättäen itsestään vain muutaman esineen ripoteltuna soiseen maastoon. Siskon helmistä, baskerista, muistikirjasta, huivista ja lompakosta tulee Eithnelle jonkunlaisia amuletteja, joiden kautta hän tekee surutyötä ja myös taidetta.

Perhe luulee Beatricen kuolleen hukuttautumalla mereen, mutta pakkaa sekoitetaan, kun 2000-luvulla Eithne saa puhelun Lontoosta nuorelta Lisa-tytöltä, adoptiolapselta, joka kyselee Beatrice-nimisestä biologisesta äidistään. Lisa saapuukin Eithnen ovelle toiveenaan saada tavata Irlannin sukulaiset. Henkisellä tasolla Eithne ei löydä mitään yhteyttä Lisan ja kuolleen siskonsa kanssa; he edustavat täysin eri maailmoja eivätkä edes muistuta fyysisesti toisiaan. Tästä alkaa varsinainen henkien taistelu, josta ei selvitä ilman ruumiita. Romaanissa vietetään irlantilaiseen tyyliin makaabereja ja viinanhuuruisia häitä ja hautajaisia. Huumoriakin siis löytyy, vaikka se on turpeenmustaa.

Harrison on sen verran taitava kertoja, että hän onnistuu saamaan melodramaattisen juonen tyylikkääseen, jopa tasapainoiseen formaattiin. Tyttöjen vanhempia ja isovanhempia tutkitaan kaikkine vikoineen ja dysfunktioineen melko puolueettomasti. Perheen isästä olisi voitu tehdä tunteeton hirviö, mutta Harrison päätyi toisenlaiseen ratkaisuun. Ainoita henkireikiä tai suvantokohtia tekstissä ovat kuvaukset Eithnen taiteen tekemisestä ja näyttelyn pystyttämisestä – osio, josta erityisesti pidin, sillä se antoi välimatkaa raskaaseen pääjuoneen. Kunniamaininnan antaisin myös suomaiseman ja sen kasvien lyyrisestä kuvauksesta.

Esikoisromaaniksi Beatrice on poikkeuksellisen kypsä teos, joka saattaa osittain ammentaa kirjailijan omasta henkilöhistoriasta, mutta todennäköisesti ei uskollisesti eikä itse tarkoituksella. Odotan jo innolla Harrisonin myöhempää tuotantoa.