Onnellisten laakson perijättäret

Teos: Lucinda Riley: Auringon sisar (Bazar, 2021)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kesällä kuulin suru-uutisen Lucinda Rileyn menehtymisestä, joka kyllä kosketti, vaikka kirjailija ei aivan top 10:n suosikkeihini mahdukaan. Rileyn kirjoja on liikenteessä maamme kirjanvälityspisteissä sen verran runsaasti, ettei niiltä ole voinut välttyä, ja itse aloitin niihin tutustumisen muista kuin tästä huippusuositusta sisarsarjasta.

Olen nyt siis lukenut seitsemän siskon saagasta ekan ja vikan osan. Ekan luin toissa kesän seksihelteiden aikana uimarannalla, ja tämä toinen on mennyt kotona sisätilassa hieman analyyttisemmassa asennossa. Olin sarjan aloitusosan jälkeen sitä mieltä, että kaupallinen sapluuna on jo nähty ja koettu, mutta nyt seitsemännen osan Keniaan sijoittuva historiallinen osio alkoi kiinnostaa.

Nykyisyydessä Papa Saltin adoptiotytärten kuopus Electra menestyy mallina New Yorkissa. 26-vuotiaana tämä uraohjus asuu hulppeassa asunnossa Central Parkin laidalla, hänellä on henkilökohtainen avustaja ja hän lentelee maailmalla kuvauksissa lähes joka viikko. Hän on myös vaikeassa päihdekoukussa, joka ihme ja kumma ei tunnu vaikuttavan ulkomuotoon. Vodkaa ja kokaiinia kuluu päivittäin loputtomia määriä, ja uusi lasti saapuu kotiovelle pelkällä puhelinsoitolla.

Electra on siskoista ainoa, joka ei ole avannut Papa Saltin jättämää hyvästelykirjettä, jossa tämä paljastaa jotain lapsensa biologisesta syntymästä. Hän on unohtanut kirjeen eksänsä asunnolle Malibuun. Eksän ilmoitettua uudesta kihlauksestaan hän toimittaa pikaisesti Electralle tämän miehen residenssiin jättämät tavarat, ja naisen on aika kohdata totuus itsestään.

Electralla on vuosien varrella käynyt monia mustia naisia väittämässä oletettua sukulaisuutta, eli pyytämässä rahaa rivien välistä. Kuitenkaan hänen näköisiään ei tule vastaan joka nurkan takaa edes Harlemissa, hän on pitkä ja ylväs afrikkalaiskaunotar. Nainen on tosin kasvanut Genevejärven saarella, ja käynyt koulunsa Sveitsissä paljon valkoisemmassa ympäristössä kuin aikuisuuden kotikaupungissa New Yorkissa.

Electran ”juurimatka” sijoittuu Keniaan, jossa kokonaan musta maasaiprinsessa Stella syntyy metsässä klaaninsa hylkäämänä vuonna 1940. Stella tulee valkoisen amerikkalaisen Cecilyn adoptoimaksi, vaikka laillisesti tämä adoptio ei ole mahdollista. Lapsettoman parin on järjesteltävä tytölle musta taloudenhoitaja äitihahmoksi, ja peitetarina on raskasta ylläpitää.

Cecily on elänyt etuoikeutettua elämää niin New Yorkissa kuin Kenian siirtomaapiireissä, ja Happy Valleyn Paradise Farmillakin hän tuntuu kohtaavan enemmän eläimiä kuin paikallisia afrikkalaisia. Hänen brittimiehensä Bill taas tuntee maasaikulttuurin kuin omat taskunsa, mutta pariskunnan järjestelty avioliitto on haastava. Naapuritilan Katherine on oikea sydänystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut, kun taas kummitäti-Kitin raisua elämäntapaa hänen on vaikea ymmärtää.

Kirjassa käydään läpi niin kolonialismin historiaa Keniassa kuin kansalaisoikeusliikkeen vaiheita Yhdysvalloissa. Ehkä jokainen lukija ei kaipaa johdantoa siihen, mitä Martin Luther King ja Rosa Parks saivat aikaan, eli osa tässä esitellyistä tiedoista ovat liian alkeellisia, ellei lukija ole todella nuori. Tosin olihan supermalli-Electran ja ihmisoikeusasianajaja-Stellan lähentyminen kiinnostavaa seurattavaa, kun naiset tuntuivat tuntemisensa alkuvaiheessa edustavansa niin eri arvomaailmoja.

Jos nyt epäuskottavuuksia alkaa kaivaa, niin minun oli vaikea uskoa Electran päihteiden käytön määrää suhteessa hänen elämänsä tahtiin. Ulkoisesti häntä ei edelleenkään tunnistanut syvällä päihteissä rypeväksi tapaukseksi, vaikka käyttöä oli jo jatkunut kauan. Toki hänellä oli apuna maailman kalleimmat kauneustuotteet ja alan ammattilaiset, mutta hän eli ns. rappiovaiheessa, jossa kukaan normaaleilla geeneillä varustettu ei olisi pitkään aikaan ollut työkuntoinen.

Ehkä sarjan sisaret ovatkin supervoimia omaavia Disney-prinsessoja, jotka osaavat vetää myös kokaiinia tyylipuhtaasti.

Tämä oli minusta vetovoimaisempi tarina kuin sarjan aloitusosa, ja pystyin hyvin eläytymään kaikkien kolmen naispäähenkilön tarinoihin. Toki tämän sarjan kaikkien hahmojen elitistisyys rasittaa, kun sarjassa eletään koko ajan maailmassa, jossa lentoja varaillaan maailman ääriin lyhyellä varoitusajalla, ja asutaan aina parhaissa hotelleissa. Mutta kyseessä on aikuisten satukokoelma, ja jos tämän genremääritelmän pystyy sisäistämään, silloin kirjojen parissa voi viihtyä paremmin.

Sarjan muut osat eivät kiinnosta minua yhtä paljon kuin tämä, mutta muistaakseni minulla oli toissa vuonna jotain yritystä Norjaan sijoittuvan Myrskyn sisaren kanssa, joka päättyi tylsistymiseen. Muissa osissa kohdemaina näkyisi olevan ainakin Espanjaa, Australiaa ja Irlantia. Siskojen hahmoista kiinnostavin minusta on henkinen eläinhoitaja Tiggy, jonka juuret ovat Andalusian romanikulttuurissa. Saatan siis vielä jatkaa seikkailuja sarjan parissa, vaikka lähiaikoina ei näytä olevan aikaa näin mittaviin eepoksiin.

Ajankohtaisuuden kipurajalla

Teos: Clare Mackintosh: Panttivanki (Gummerus, 2021)

Suomennos: Marja Luoma

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin Clare Mackintoshin vasta suomeksi julkaistun trillerin jo ennen juhannusta, ja tähän väliin kiilasi jo muutama muu teos. Muistijälki Panttivangista on edelleen tuore, mutta omat näkemykseni teoksesta ovat edelleen hakusalla. En osaa sanoa, oliko tämä minulle kahden vai neljän tähden lukukokemus.

Kuluneella viikolla kirjojen ulkopuolella pientä mielenkiintoa on herättänyt Elokapina-liikkeen leireily Helsingin kaupunkitilassa. Sympatiani ovat aktivistien puolella, mutta ymmärrän myös niitä, joita erityisesti kadulla telttailu ärsyttää. Juuri nyt en voinut lähteä liikettä tukemaan Helsinkiin saakka, mutta sain hyviä energioita joistain näkemistäni videostreameista.

Näin ollen olin ahdistunut siitä, että näin Clare Mackintoshin kirjan kaapatulla lennolla vahvasti elementtejä kansainvälisestä Extinction Rebellion-ryhmittymästä. Jos joku pelkää liikoja juonipaljastuksia, voi lopettaa arvioni lukemisen tähän. Yritän olla paljastamatta romaanin keskeisimpiä koukutuksia, mutta kirjasta olisi todella latteaa kertoa pelkästään sen tylsän päähenkilöpariskunnan kautta.

Teos kertoo länsimaisten, hyväosaisen nuorten harjoittamasta ekoterrorismista, jota on markkinoitu varsin viattomin, rauhanomaisin keinoin. Varsinaista toimintaa on suunniteltu sisäpiiriläisten kesken kryptattujen koodien takana Tor-verkossa. Mukaan mahtuu sosiaalisesti rajoittuneita ja epätasapainoisia yksilöitä, joilla on oma roolinsa liikkeessä, vaikka he eivät ole tanssimassa pääkaupunkien kaduilla.

Romaanissa noin nelikymppinen ”lentoemäntä” tai nykykielellä matkustushenkilökuntalainen Mina on naimisissa poliisimies Adamin kanssa. Pariskunta on pitkän lapsettomuuskriisin jälkeen päätynyt adoptoimaan kotimaassa syntyneen Sofia-tytön, joka on jo kuusivuotias. Sofian biologisia sukulaisia asuu lähellä pariskunnan kotia, mutta tämä ei enää haittaa perheen arkea.

Perhe on joutunut turvautumaan au pairien apuun, sillä molempien epäsäännölliset työajat eivät mahdollista varmaa, rutiinikeskeistä arkea. Viimeisin, ukrainalainen au pair Katja on juuri lähtenyt ovet paukkuen viitaten Adamin uskottomuuteen hänen itsensä kanssa. Mina on laittanut ukkonsa ulkoruokintaan, ja tämä voi harvinaisen huonosti omassa miesluolassaan. Ensi hätään on palkattu lapsenvahdiksi paikallinen teini Becca, johon varsinkaan Adam ei tunnu luottavan pätkääkään.

Sofia-tyttären käytöksessä on paljon sellaista, joka viittaa kiintymyssuhdehäiriöihin. Hän on rakastettava lähinnä vieraille ihmisille, kun taas omien vanhempiensa kanssa hän on oppinut manipuloimaan tunteilla. Varsinkaan Adam ei ole oikein koskaan kokenut todellista läheisyyttä älykkään, mutta vaativan lapsensa kanssa. Liian usein hän kadehtii niitä, joilla on ”normaaleja” biologisia lapsia – ikään kuin yhteiset geenit takaisivat lapsen käytöksen ennakoitavuuden.

Ainoa kiinnostava asia tässä raskaassa ja seikkaperäisesä perhekuviossa oli sen kielitilanne. Minalla on ranskalais-algerialaiset juuret, ja hän haluaisi tyttärensä oppivan sekä ranskaa että arabiaa. Arabia on hänelle lähinnä kiroilun ja moitteiden kieli, jota Minan oma äiti käytti lähinnä suutuspäissään. Omalle tyttärelle hän haluaisi opettaa parempaa tunneilmaisua molemmalla kielellä.

Puolet trilleristä sijoittuu Britannian mantereelle, puolet Lontoon ja Sydneyn väliselle nonstop-neitsytlennolle, ja ihan lopussa vietetään vielä lyhyt jakso Sydneyssä. Mackintosh on luonut lennolleen mittavan henkilögallerian, ja monella sivuhenkilöistä voisi olla henkilökohtaisia syitä kostaa maailmalle räjäyttämällä jumbojetti pillun päreiksi. Koneen henkilökunnasta harva tuntee toisiaan hyvin, eikä työpaikka tosiaan ole mikään unelmatehdas yhteishengen tai palkkaetuuksien vuoksi.

Ilmeisesti Mina on päässyt urallaan huipulle, kun hän saa palvella businessluokan puolella historiallisella lennolla. Taidokasta kirjassa on Minan epäluotettava kertojan positio, sillä hän tuntui olevan lennon aikana, jo ennen terroriuhkaa, sekaisin kuin seinäkello.

Ärsyynnyin kirjassa siitä, että moni sen asetelmista tuntui kuin käyttäytymispsykologian oppikirjoista revityiltä. Loppusanoissa Mackintosh kertoo kirjoittamisprosessistaan, ja sitä kautta päädyin kysymään, olisiko tässä teoksessa menty liiankin pitkälle taustoituksen kanssa. Kaikki Mackintoshin taustamateriaali ei kuitenkaan tule kirjoista, sillä hän on tehnyt pitkän uran poliisivoimissa ennen kirjailijaksi ryhtymistä. Siksi on kiinnostavaa, ettei hän kirjoita dekkareita, vaan psykologisia trillereitä, joissa äitiys ja vanhemmuus ovat aina jotenkin keskiössä.

Positiivista Panttivangissa kuitenkin on se, että se saattaa hyvin kiinnostaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään pienten lasten vanhempia. Suurkatastrofin teema kiinnostaa usein enemmän mies- kuin naislukijoita, vai onko oletukseni vain ennakkoluuloinen?

Kirjaa hetken auki kelattuani jäin vaikutelmissa kuitenkin plussan puolelle, mutta tämä ei ole suosikkini Mackintoshin tuotannossa. Samalla olen hyvin tietoinen, että monille muille tämä saattaa olla koko kesän hittikirja.

Itse jään teoksen siivittämänä vain haaveilemaan päivästä, jolloin vielä lentäisin johonkin ilman terrorismin tai virustartunnan pelkoa. Itse tienaamalla rahalla. Siinä onkin tavoitetta kerrakseen. Tällä välillä olen jo oppinut korvaamaan lentokoneet pitkän matkan busseilla.

Ja tuollaisesta Itä-Eurooppaa halki tahkovasta bussistakin saisi aikaan mainion trillerin…

Karu stoori talonvaltauksesta

Teos: Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet (WSOY, 2021)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Koska olen viime päivät ahminut todella syvällisiä ja historiallisesti raskaita teoksia, on hyvä lukea väliin jotain viihteellisempää. Viikon viihdekirjaksi valikoitui brittiläisen Lisa Jewellin tuorein teos, joka sijoittuu Lontooseen ja Etelä-Ranskaan. Olen lukenut Jewelliltä aiemmin ainakin pari teosta, jotka ovat olleet psykologisen trillerin genren sisällä positiivisia yllätyksiä.

Tässä romaanissa Libby Jones saa 25-vuotispäivänään kirjeen lontoolaiselta asianajajalta, jossa on kutsu tulla neuvottelemaan naisen tulevasta perinnöstä. Libby on adoptoitu vauvana perheeseensä, ja hän tietää biologisista vanhemmistaan aika vähän. Nämä ovat kuolleet kotonaan Lontoon Chelseassa, talossa, josta Libby löydettiin ja josta tytön teini-ikäiset sisarukset katosivat maan ääriin vuonna 1990.

8 makuuhuoneen talo superarvokkaalla tontilla voisi olla monelle ainutlaatuinen onnenpotku, mutta Libby sukeltaa syviin vesiin keissin tutustuessaan. Oikeastaan asiasta on vaikea avautua tavallisille ihmisille, eikä Libby ole varma, onko hänellä edessä elämänsä käänteentekevä mahdollisuus vai kirottu kohtalo. Talokin on 24 vuotta tyhjänä olleena karmea mörskä, eikä hänellä olisi nykyisillä tuloillaan varaa kunnostaa ja ylläpitää sitä. Hänhän on proosallisen keittiökalustefirman myyntipäällikkö, joka asioi Lidlissä ja jolle Aperol Spritz-drinkki merkitsee äärimmäistä luksusta.

Nelikymppinen Lucy taas on asunnoton kahden lapsen yksinhuoltaja Etelä-Ranskassa, joka yrittää elättää heitä kadulla viulua soittamalla. Hän on elänyt maassa 24 vuotta ilman passia, ja nyt hän suunnittelee paluuta Britanniaan. Hänellä on väkivaltainen ex-mies, joka omalla tavallaan rajoittaa naisen liikkuvuutta. Lucylla ei ole tainnut koskaan ollut ns. normaalia perhe arkea missään maassa, ja johtuen nuoruuden traumoista myös hänen muistinsa rakoilee.

Keitä Lucy ja Libby lopulta ovat toisilleen, ja ketkä ovat keiden lapsia?

Tarinassa on paljon kiehtovia elementtejä, joista Chelsean taloon linnoittautunut kultti on karmivin. Kuinka sitten tällainen asuinyhteisö on voinut pärjätä Lontoon etuoikeutetulla hienostoalueella on kysymys, joka hieman veloittaa tarinan uskottavuutta (toisaalta luin juuri vastaavan kulttikuvauksen Iris Murdochilta 1960-luvulta – häntä ei pidetty viihdekirjailijana, koska hän oli Oxfordin filosofian professori) . Uskottavaa taas on Jewellin tapa käsitellä sellaisten lasten ja nuorten maailmankuvaa, jotka on eristetty ideologiseen kuplaan, ja oikeastaan myös jätetty selviytymään keskenään, koska yhteisön aikuiset eivät ole kykeneviä toimimaan vanhempina. Millainen moraalikäsitys siis rakentuu sellaisille lapsille, joilta on riistetty koulunkäynnin mahdollisuus ja jotka eivät enää tapaa sukulaisiaan?

Lucyn kodittomuuden kertomus oli riipivää seurattavaa, ja uskon, että vastaavia kohtaloita voisi löytyä myös suomalaisten parista esim. Espanjan Aurinkorannikolla. Kirjassa on myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista suuri osa on entisiä kultin jäseniä. Oikeastaan kaikki kirjan kertojat ovat omalla tavallaan epäluotettavia, ja heillä on hyvin erilaisia keinoja tulla toimeen menneisyytensä kanssa.

Tämä teos on laadukasta viihdettä siksi, että se pyrkii enemmän herättämään lukijassa omia kysymyksiä kuin selittämään maailmaa puhki. Ilokseni myös huomaan, etten ole vielä lukenut Jewelliltä näitä kaikkia viimeaikaisia trillereitä, joten saatan tänä kesänä korkata häneltä toisenkin teoksen.

Pornoleffoja ja sirkushuveja

Teos: Cilla ja Rolf Börjlind: Kolmas ääni (S&S, 2017)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo

Olivia Rivera on vastavalmistunut tukholmalainen poliisi, joka on joutunut hermolomalle työstään ennen kuin on hakenut ainuttakaan virkaa. Hänen biologiset vanhempansa on murhattu Meksikossa, ja hänet on adoptoinut pariskunta, joka salasi adoption verrattaen pitkään. Tämä on ollut mahdollista, koska adoptioäiti Maria on espanjalainen, ja muistuttaa ulkonäöllisesti enemmän Oliviaa kuin perus-svennet. Olivian palattua juurihoitomatkalta toisesta kotimaastaan hän joutuu tahtomattaan keskelle murhakeissiä äitinsä naapurustossa.

Naapurin yksinhuoltajaisä löytyy hirtettynä olohuoneestaan, ja ruumiin löytää teini-ikäinen tytär Sandra. Tyttö on jo menettänyt äitinsä Thaimaan tsunamissa, ja alkaa pian oireilla psyykkisesti. Vain Olivia saattaa ymmärtää tytön tuskaa, sillä hänkin on menettänyt paljon läheisiä. Nuoret naiset ystävystyvät, mutta ei Oliviakaan pysty tekemään ihmeitä tytön voinnin romahtaessa.

Toista keissiä lähtevät Ranskan Marseilleen ratkaisemaan entinen poliisi Tom Stilton ja tämän nuorempi ystävä Abbas. Abbas on saanut tietää, että hänen entinen rakastettunsa Samira on löytynyt paloiteltuna kuudesta eri kohteesta. Abbas ja sokea Samira ovat olleet rakastavaisia kiertävässä sirkuksessa, mutta Abbasin oli jätettävä tämä ura sen jälkeen, kun Samiran mies, veitsenheittomestari sai tietää vaimonsa uskottomuudesta. Veitsenheitto on edelleen miehen intohimo myös Ruotsissa, mutta hän on onnistunut luomaan itselleen uuden elämän kasinon croupierina Tukholmassa.

Tom Stilton taas on asunut muutaman vuoden kaduilla potkujen ja vaikean avioeron jälkeen. Nykyisyydessä hän edelleen etsii itseään työttömänä, mutta on päässyt asumaan asuntolaivaan Luna-nimisen naisen vuokralaiseksi. Hän on rosoinen hahmo, joka riitautuu helposti harvojen ystäviensäkin kanssa, mutta olisiko hänellä vielä toivoa paluusta poliisivoimiin?

Ja kuinka sitten Samiran ja Sandran isän murhat liittyvät toisiinsa?

Väkivaltaisen nettipornon ja tullin huumesotkujen lisäksi kirjassa käsitellään voittoa tuottavien yksityisten hoivakotien kriisiä, jonka kuvaus muistutti lähes yksi yhteen kotimaamme Esperi Care-keissiä. Albion-yhtymän riskisijoittaja Jean Burell oli vähän liiankin niljakas tapaus, jonka äärimmäisen taidemieltymykset myötäilivät seksuaalisia taipumuksia.

Luin tältä kaksikolta aiemman teoksen, Uinu paju pienoinen, joka tuntui todella mustavalkoiselta ja ennalta-arvattavalta tarinalta. Tämä teos taas imaisi minut mukaansa lähes maagisesti, ja olin aivan fiiliksissä varsinkin sirkusmaailman ja Marseillen maahanmuuttajalähiöiden kuvauksista. Sarja lähtee heti uuteen seurantaan, sillä myös Olivian henkilökohtainen elämä tuntui sopivan haasteelliselta makuuni. Kirjassa oli myös riittävästi yhteiskunnallisuutta ja tavallisen arjen kuvausta murhakeissien ulkopuolella. Enkä todellakaan osannut arvata Ruotsin pään murhaajaa, mikä on aina laadukkaan juonen merkki.

Ilmaisia kirjoja kotikaranteeniin

TuplanaTeos: Anna ja Eppu Nuotio: Tuplana, kiitos (Crime Time, 2012)

Äänikirjan lukija: Jenni Kitti

Koronatilanne ja kotikaranteenit johtavat nyt monissa kodeissa kirjapuutostautiin, ja sen lievittämiseen on monia keinoja. Kevään aikana uskon, että monet kustantamot tulevat tarjoamaan ilmaisia e-kirjoja ja äänikirjoja, joista yritän itsekin tiedottaa tässä blogissa. Tänä viikonloppuna bongasin jo kaksi tällaista tarjousta: Crime Time tarjoaa kokoelman dekkareita ladattavaksi Elisa Kirjan sivuilla ja pienkustantamo Ossianilla on muutamia teoksia ladattavina omilla verkkosivuillaan.

Tartuin heti Crime Timen kahden ilmaisen dekkarin tarjoukseen, ja valitsin Anna ja Eppu Nuotion (äiti ja tytär) ja J.P.Koskisen teokset. Valitettavasti Koskisen kirjan suhteen sähläsin ja onnistuin lataamaan jo luetun teoksen. Anna ja Eppu Nuotionkin teosta olen muistaakseni aloitellut takavuosina, mutta minulla oli siitä vain vähän muistijälkeä.

Teos siis kertoo pikkukaupungissa asuvista kolmikymppisistä kaksosista, Alisasta ja Elisasta, joiden suhde on pinkeän kuormittunut. Kirjan kolmas päähenkilö on Seurahuoneen ravintolan hovimestari Rauno, joka on todistanut Marja-nimisen naisen mystisiä tapaamisia aikuistuvan tyttärensä kanssa vuosikausia. Marja on tullut ravintolaan säännöllisesti kuin turvapaikkaan, ja hänen asiakkuutensa kulmakivenä on tuplaviskin tilaaminen. Rauno on vanhan ajan herrasmiesmäinen asiakaspalvelija, jolle hyvät tavat ja hienotunteisuus ovat itseisarvoja.

Kirjassa on paljon surua ja haikeutta, kuolemanpelkoa ja ristiriitoja, mutta jännityksen suhteen jäin odottamaan lisää kierroksia. Psykologisena kaksostutkimuksena se onnistuu paremmin kuin dekkarina. Elisa-siskon elämäntarinasta ja ulkomaan komennusten vaiheista olisin halua lukea lisääkin, sillä hän tuntui viihtyvän varsinkin kylmissä, arktisissa kohteissa, kuten Färsaarilla ja Islannissa. Biologisen Marja-äidin hahmo jää henkilögalleriassa etäisimmäksi, tai vielä etäisempiä ovat lapset adoptoinut pariskunta, joka on jo romaanin nykyisyydessä siirtynyt ajasta iäisyyteen.

1990-luvun ajankuva teoksessa oli osuvaa, ja muutenkin pidin siitä, ettei kerronta ollut liian teknistä tai mediapainotteista. Poliisityön rooli jäi siinä aika marginaaliseksi, ja tarinan varsinainen murha ei ollut lainkaan tämän hampurilaisen pihvi. Eppu Nuotio on kokenut tiimikirjoittaja, ja olen lukenut häneltä ainakin yhden muun toisen henkilön kanssa kirjoitetun dekkarin. Tämä ei ollut terävin häneltä lukemani teos, mutta ihmeen hyvin jaksoin tarinaa kuunnella päivänä, jolloin keskittymiseni on muuten herpaantunutta.

Juuri ennen tätä luin Mary Higgins Clarkin teoksen, jossa myös ruodittiin lääketeollisuuden lähihistoriaa ja ahneita ihmiskokeita. Tuo teos oli kyllä jännittävämpi kuin tämä suomalainen tarina, mutta kaikentyyppiselle jännitykselle on oma paikkansa. Ehkä tämäntyyppinen ihmissuhdepainotteinen psykologinen jännitys voi luoda turvallisuuden tunnetta oloissa, jotka ovat huomattavasti vaativammat kuin monien dekkareiden kuvaama arki.

 

Armillaarin osoittama kohtalo

Teos: Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. Bazar, 2017

Käännös: Hilkka Pekkanen

Ihmisen täytyy olla jokseenkin hullu, jos työstää samaan aikaan kahta massiivista kirjasarjaa. Näin kävi minulle nyt loppukesästä, osittain vahingossa. Ryhdyin tietoisesti paikkaamaan Ferrante-aukkoa sivistyksessäni, mutta Lucinda Rileyn sisarussaaga tuli luokseni melkein sattumalta.

Löysin sarjan ensimmäisen osan kierrätyskorista tietämättä sen laajuudesta mitään. Olen lukenut Rileyltä kaksi kirjaa aiemmin, enkä ole jaksanut raportoida niistä blogissa, koska kumpikaan arvio ei olisi ylittänyt tiettyä rimaa. Nyt kuitenkin muistutan, etteivät Rileyn teokset ole ollenkaan hassumpaa viihdettä. Myös noissa kahdessa aiemmin lukemassani kirjassa (Keskiyön ruusu, The Orchid House) oli joku ”juju”, joka sai minut lukemaan kirjat loppuun, vaikka romantiikka pursusi kaikista tuuteista. Niistä kuitenkin huomasi, että kirjailija on ollut aidosti kiinnostunut kuvaamiensa paikkojen historiasta.

Seitsemän sisarta-sarjassa seurataan kuuden Sveitsissä kasvaneen adotiolapsen elämää aikuisina, juuri sen jälkeen, kun heidän mystinen adoptioisänsä Papa Salt on kuollut. Tytöt on adoptoitu eri mantereilta ja osalla on iso ikäero toisiinsa. Sarja on rakennettu niin, että sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä, sillä jokainen tarina alkaa samasta pisteestä, Papa Saltin muistotilaisuudesta Genevenjärven rannalla. Sarja silti etenee ikäjärjestyksessä, eli se alkaa vanhimman sisaren, Maian, tarinasta.

Romaanissa liikutaan nykyajassa ja 1920-luvulla, Sveitsissä, Brasiliassa ja Pariisissa. Maia on tiennyt alkueperästään vain sen, että hänet on adoptoitu Brasiliasta, ja isän jäähyväiskirjeen inspiroimana hän lähtee Rioon etsimään juuriaan. Isä on antanut hänelle yhden koordinaatin, osoitteen, joka ei viittaa orpokotiin, vaan yksityisasuntoon. Perillä vanhassa rapistuneessa sukutalossa hän tulee torjutuksi: talon asukkaat, kaksi vanhaa naista, ovat kaikkea muuta kuin innoissaan sukututkijasta tai mahdollisesta perintöhuijarista.

Kirjan sisarukset ovat niin varakkaita, ettei heidän tarvitse kärkkyä perintöä keneltäkään. Kaikille on tehty suunnitelma, jonka mukaan he voivat elää hulppeasti loppuikänsä. Kaikilla on kuitenkin joku ammatti tai he opiskelevat vielä. Maia on jo 35-vuotias ja on jäänyt asumaan isänsä kartanoon kotikonnuille. Sieltä käsin hän toimii kielenkääntäjänä, ja käy satunnaisesti tapaamassa ulkomaisia kustantajia. Hänellä on myös kirjallisia kontakteja Brasiliaan, ja hän on juuri kääntänyt Floriano Quintelas-nimisen kirjailijan romaanin ranskaksi.

Pidin enemmän kuvauksesta Rion moniarvoisesta nykymenosta kuin retkestä sen seurapiirien historiaan. Menneisyyden tarinassa on paljon samaa Enni Mustosen Pariisiin sijoittuvien romaanien kanssa, sillä myös siinä liikutaan Montmartren taidepiireissä. Closerie de Lilas-baari pursuaa kuuluisuuksia, ja nuori seurapiirikaunotar Bel oppii juomaan taiteilijoiden kanssa absinttia. Kehyskertomus liittyy Rion Kristus-patsaan suunnitteluun, ja patsaan osien kuljettamiseen Pariisista paikan päälle. Bel rakastuu kuvanveistäjä Landowskin oppipoikaan Laurentiin, vaikka on juuri mennyt kihloihin Gustavon kanssa kotimaassaan. Kolmiodraama on ilmeinen, vaikka rakastavaisia erottaa luokka-asema ja valtameri.

Tätä teosta en ahminut yhdeltä istumalta, vaan sen läpi käymiseen meni jopa pari viikkoa. Teksti on kyllä koukuttavaa, ja Riley osaa antaa kutkuttavia vinkkejä seuraavan osan mahdollisista koordinaateista. Tässä on käytetty säälimättömästi hyväksi kaikkea mahdollista tietoa astrologiasta ja astronomiasta, mikä ei ainakaan minua haitannut, kun kyse on fiktiosta. Perheen kartanon pihalle on pystytetty armillaari, joka näyttää sisarten syntymätähtien suunnan.

Minua jäi eniten askarruttamaan Papa Saltin identiteetti ja hänen rikkautensa lähde. Olisi jännittävämpää, jos hän paljastuisi ovelaksi rikolliseksi kuin anonyymiksi hyväntekijäksi. Voidaan myös kysyä, millä oikeudella hän on haalinut tuollaisen lapsilauman ympärilleen, kun hän ei kuitenkaan ehtinyt matkatöidensä vuoksi heitä tarpeeksi hoitaa. Ökyrikkaiden adoptio on myös yksi kirjasarjan kattava teema, ja toivon, että sitä myös käsiteltäisiin kriittisesti, ei pelkästään prinsessasatuna.

Sarjan kakkososa vie lukijansa 1800-luvun loppupuolen Norjaan, ja sekin, että vauraasta Norjasta on löytynyt lapsi Papa Saltin likkaremmiin, on yksi fiktiomaailman ihme.

Luin kirjaa myös käynnissä olevaan maahaasteeseeni, eli olen kohdassa 73/196: Sveitsi. Jos löydän kiinnostavan sveitsiläisen nykykirjailijan, tämä kohta saattaa vielä muuttua.

(Tässä blogissakin on luettu monia Sveitsiin sijoittuvia kirjoja, mutta ei sveitsiläisten itsensä kirjoittamia. Sveitsiläinen kirjallisuus on minulle yksi suuri mysteerio: joko maalla ei ole tarvetta markkinoida kirjailijoitaan tai sen tuottamat kirjat ovat niin sisäsiittoisia, etteivät ne ulkomaailmaa kiinnosta. Pienellä promootiolla minä saattaisin kiinnostua, olenhan lukenut viime aikoina myös saksalaisia ja itävaltalaisia romaaneja.)

Äitiys ei ole kilpalaji

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Gummerus, 2019)

Käännös: Sari Karhulahti

Kiinnostavia uusia kirjailijanimiä pomppii eteeni nyt angloamerikkalaisesta maailmasta, mikä hieman jopa harmittaa, koska ensisijainen kiinnostuksen kohteeni tässä blogissa juuri nyt on edistää aloittamaani maahaastetta. Kiinalaisamerikkalaistaustaisen Celeste Ng:n teoksia olen kuullut kehuttavan jo ennen nyt lukemaani suomennosta, joten olen jo odottanut pääseväni häneen käsiksi. Hänen teoksissaan keskiössä tuntuu olevan monikulttuurinen perhe-elämä, ei kuitenkaan leimallisesti kiinalaisamerikkalaisesta tai aasialaisesta näkökulmasta.

Teosta Tulenarkoja asioita on jo suositeltu äitienpäivän lukemistoksi suomalaisessa Blogistaniassa, ja teos on saanut sekavia arvioita. Täytyy myöntää, etten myöskään itse aloittanut tätä teosta ”liekeissä”, sillä sen aihepiiri, ohiolaisen aatteellisen asuinyhteisön naapurusto ja siellä asuvat, täydellisyyttä tavoittelevat keskiluokkaiset äidit, tuntui liian sovinnaiselta. Koukkuna minulla kuitenkin toimi tuo asuinyhteisö, eli Shaker Heights, jo 1930-luvulla rakennettu rauhan tyyssija, jonka keskeinen tavoite oli roturajojen hälventäminen ja yleinen yhteiskunnallinen tasa-arvoistaminen.

”Shakerit” olivat tiukka protestanttinen uskonlahko, jotka uskoivat selibaattiin ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Tässä kuvataan lahkon viimeisiä aikoja, sillä valtaosa Shaker Heightsin asukkaista on maallistuneita, ja uskovat enemmän demokraattiseen puolueeseen kuin Kristukseen. Uskonnollinen teema oli kuitenkin kiehtova, ja olisin voinut lukea yhteisön historiasta enemmänkin.

Teos sijoittuu vuoteen 1998, eikä 1990-luku ole minulle kaikista vetävin ”historiallinen” ajanjakso kirjojen maailmassa. En osaa vielä tutkia tuota vuosikymmentä retrospektiivisin lasein, ja koska itse olin nuorena aikuisena suht stressaavassa ja ruuhkaisessa vaiheessa, en omaksunut ”ysäriltä” läheskään kaikkia sen kulttuuri-ilmiöitä. Toisaalta olin äiti 90-luvulla ja pystyn hyvin samastumaan kaikkiin teoksen äitihahmoihin. Teoksen keskeinen teema on äitiyden moninaisuus ja suorituskeskeisen äitiyden kyseenalaistaminen.

Rouva Elena Richardson on kolmannen polven yhteisöläinen, joka on onnistunut olemaan kotoa poissa vain opiskeluvuodet. Hän on ammatiltaan toimittaja, mutta on luopunut urahaaveistaan perheensä vuoksi. Aviomies on menestynyt juristi, joka käy töissä läheisessä Clevelandin kaupungissa; Elena toimittaa yhteisön omaa paikallislehteä ja puuhastelee moninaisissa hyväntekeväisyyskampanjoissa. Hänellä on neljä lasta, joista nuorin Izzy on erityistä huomiota kaipaava nuori. Äidin suhde nuorimpaan tyttäreensä on monessa suhteessa ongelmallinen, koska tämä, toisin kuin sisaruksensa, ei ole koskaan oppinut noudattamaan yhteisönsä sääntöjä.

Elena saa lisätuloja vuokraamalla vanhemmiltaan perimää taloa halpoja kämppiä tarvitseville, kuten taiteilijoille ja siirtotyöläisille. Myös vuokranantajana hän kokee olevansa hyväntekijä, mutta tästä huolimatta vaihtuvuus tässä asunnoiksi jaetussa talossa on tiheä. Kun Elena saa vuokralaiseksi Mia Warrenin, valokuvaajan ja yhden tyttären yksinhuoltajan, hänen perheessään alkaa tapahtua, hyvässä ja pahassa. Ehkä pahin virhe, jonka Elena tekee, on Mian kysyminen perheen taloudenhoitajaksi. Mia on koko aikuisikänsä tehnyt hanttihommia, jotta pystyisi omistautumaan osa-aikaisesti taiteelleen. Elena aidosti haluaa tukea vuokralaistaan taiteen saralla, mutta työ- ja vuokrasuhde alkaa nopeasti natista liitoksistaan.

Nämä kaksi äitiä ovat molemmat omalla tavallaan vahvoja yhteiskunnan pilareita. Myös Mia on omahyväinen ja aatteisiinsa syvästi uskova vaihtoehtoihminen, joka paheksuu suureen ääneen porvarillista elämäntapaa ja omistamista. Mialle nomadinen elämäntapa on itseisarvo, ja tämän vuoksi hän on raahannut tytärtään Pearlia osoitteista ja osavaltioista toiseen vain toteuttaakseen visioitaan kuvauksista. Mian kuvausprojekti kestää tyypillisesti puolesta vuodesta vuoteen, minkä jälkeen kaksikko pakkaa autonsa ja lähtee hortoilemaan kohti seuraavaa vuokramurjua.

Shaker Heights on ensimmäinen paikka, johon Pearl-tytär kokee kotoutuvansa. Hän ystävystyy kaikkien Richardsonin sisarusten kanssa, ja tulee vihityksi teinikulttuurin salaisuuksiin pinnallisen, mutta hyväsydämisen Lexien kautta. Richardsoneilla katsotaan koulun jälkeen kaikki iltapäivät Jerry Springer Show’ta ja pohditaan siinä esiintyvien friikkien ja marginaaliotusten haasteita lähes antropologisesta näkökulmasta. Tämä ulottuvuus kiehtoi minua, vaikka en itse muista päässeeni näiden tunnustuksellisten talkshow’ien maailmaan muiden kiireiden vuoksi. Muistan kuitenkin ajan, jolloin lapsuuteni kodissa oli aina iltapäivällä TV päällä ja sieltä katsottiin joko MTV:n videoita tai jotain amerikkalaista tositv-scheibaa. Nuorisokuvauksesta tuli siis kotoisa olo, ja pystyin hyvin samastumaan heidän hengailuunsa.

Kirjan juoni on tarpeeksi yllätyksellinen, eikä kaikki draama keskity Elenan ja Mian pinnan alla kytevään kaksintaisteluun. Minulle jännityksen määrä oli sopiva, ja koin varsinkin kysymyksen kiinalaisten siirtotyöläisten oikeuksista, ja siihen kytkeytyvän adoptiodraaman koskettavaksi. Kuvatussa yhteisössä asuu vähävaraisia kiinalaisia, joista valtaosa työskentelee alipalkattuina etnisissä ravintoloissa, sekä hyväosaisia afroamerikkalaisia, varsinaisia Bill Cosby-perheitä. Celeste Ng ei kuitenkaan kaikkialla alleviivaa rotukysymyksiä, vaan esittää hahmonsa monisyisinä ja myös vähemmän stereotyyppiseen ajatteluun kykenevinä.

Suosittelen siis lämpimästi Tulenarkoja asioita niille, jotka vielä etsivät kirjaa äidille äitienpäiväksi. Teos on siksikin sopiva, että siinä seikkailee monen ikäisiä äitejä, ja myös isovanhempia. Teini-ikäisten näkökulma sopii hyvin niille, jotka ovat nyt alle nelikymppisiä. Ja vaikka teos on fiktiota, luin rivien välistä, että siinä saattaa olla joitain omaelämäkerrallisia säikeitä, koska kirjailija itse on kasvanut tuossa yhteisössä, joka on oikeasti olemassa.

Matka kissojen majataloon

Teos: Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat. (S&S, 2019)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilainen kissakirjallisuus on noussut blogissani esiin aiemminkin, sillä lemmikkieläinten nostaminen romaanien kertojiksi on Japanissa tavallisempaa kuin eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Kissan symboliikka onnen tuojana on muutenkin japanilaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa laaja-alaista. Ennen tätä luin Takashi Hiraiden Kissavieraan, ja olen myös käsitellyt kissojen läsnäoloa Haruki Murakamin tuotannossa, tosin Murakami ei aina kohtele kissojaan kovin korrektisti.

Tämä romaani on hyväsydäminen kuvaus miehen ja kissan syvästä ystävyydestä, ja siinä kissaa kohdellaan ensiluokkaisesti. Nana on itsetietoinen kolmivärinen kolli, jota luullaan joskus erikoiseksi calicoksi, vaikka se on tavallinen sekarotuinen kulkukissa. Se tykkää köllötellä erään hopeanvärisen pakun päällä, ja sen omistaja Satoru alkaa vähitellen ruokkia sitä. Pian kissasta tulee hemmoteltu sisäkissa ja se saa nimen Nana luvun seitsemän mukaan, vaikka se on tyttökissan nimi.

Mies ja kissa elävät tyytyväisinä yhdessä viisi vuotta Tokiossa, kunnes mies päättää yhtäkkiä luopua lemmikistään. Hän on ottanut yhteyttä muualla Japanissa asuviin ystäviinsä mahdollisen luovutuksen toiveessa. Kaverit eivät ymmärrä, miksi eläinrakas Satoru haluaa luopua rakkaasta Nanastaan, mutta olettavat sen johtuvan tämän työpaikan yt-neuvotteluista. Kaverikierros on eeppisen runsas kuvaus Japanin eri osien luonnosta, ja erityisen hyvin viihdyin Hokkaidon saarella, jonne kaksikko matkaa viimeiseksi.

Kirjassa toimii myös lemmikkieläinten majatalo, eli paikka, joka on tehty mahdollisimman mukavaksi lemmikkejä omistaville turisteille. Tätä pitävät Satorun lukiokaverit, aviopari Sugi ja Chikoku, joilla on parhaimmat eväät kissan adoptioon, mutta Nana ei tule toimeen näiden ärsyttävän koiraherran kanssa. Homma menee kissatappeluksi, ja molemmat osapuolet ovat helpottuneita, kun sijoitus ei onnistukaan.

Enpä nyt paljasta kirjan juonesta kaikkea, mutta ihmisten historioiden tasolla se kertoo pitkälti surutyöstä, menetyksistä, hylkäämisistä ja niistä selviämisestä. Adoption ja sijaisvanhemmuuden näkökulma on myös vahva, ja löytölasten ja -kissojen asema vertautuu toisiinsa. Kissan näkökulma toimii aukottomasti, eikä teos anna vaikutelmaa ärsyttävästä eläimen humanisoinnista. Henkilöhahmot ovat aitoja ja mutkattomia, ja jopa varautunut Noriko-täti päätyy kissahulluksi pitkän uusavuttoman totuttelun jälkeen.

Tämä kirja on varsinainen lohtuteos, ja sopii varsinkin niille, joiden elämissä on surua ja kuolemanpelkoa. Japanilaista kulttuuria ehkä esitellään hieman ulkokohtaisesti ulkomaisille lukijoille, mutta uskoisin, että tämä on ollut menestys ensin kotimaassaan, joten ikoninen Fuji-vuoren tähystely ei lopulta ärsyttänyt. Ja Hokkaido-osuus oli niin huimaavan kaunis, että siinä Kioton kultaiset temppelit kalpenivat tyystin.

Kulttuurieroista sen verran, että kerronnan tasolla sellainen lukija, joka ei tunne japanilaista kulttuuria hyvin saattaa joutua ponnistelemaan tarinan järjestyksen ja logiikan kanssa. Itse viihdyin tässä kirjassa loistavasti noiden juuri lukemieni supersimppelien ja maailmaaselittävien brittikirjojen jälkeen, joissa raportoidaan jokainen supermarketkeikka ja diagnosoidaan jokainen mielenliike. Päähenkilö Satoru on myös kokenut paljon traumaattista, mutta pidin paljon siitä tasosta, jolla Arikawa käsittelee hänen nuoruuttaan ja lapsuuttaan. Länsimainen kertoja todennäköisesti saisi näistä aineksista aikaan jonkun Kreeta Onkeli-tyylisen Ilosen talon. Tässä taas keskitytään kovia kokeneen kertojan henkiseen selviytymiseen raskaiden kokemusten jälkeen.

Maahaasteessa olen kohdassa 59/196: Japani. Tähän kohtaan oli monenmoisia teoksia tarjolla, varsinkin ne viime aikojen lukemattomat Murakamit, mutta sieluni kaipasi nyt jotain simppelimpää ja söpömpää perusjapanilaista hoitoa. Tämä teos tarjosi monta oivallista lepopaikkaa, ja herätti myös kaukokaipuuta maahan, johon haluaisin tutustua uudestaan.

Alice Munron kaima kävi täällä

MoriartyLiane Moriartyn teokset ovat vihdoin valloittaneet kotini. Ensimmäinen lukemani Moriarty (Hyvä aviomies) saapui e-kirjana, mutta sen jälkeen tuli neljä paperikirjaa, jotka ovat jo odottaneet tovin avaamista (kiitos Lauralle lahjoituksesta!).

Lähestyn pinoa random-järjestyksessä, ja ensimmäisenä avautuu The Last Anniversary (Penguin, 2005). Teos kiinnostaa, koska se vaikuttaa historiallisemmalta kuin muut Moriartyn teokset, ja siinä liikutaan hurmaavalla pikku saarella Sydneyn kupeessa.

Teos käsittelee Munron löytölapsen mysteeriota, eli tarinaa vauvasta, joka jätettiin kahden viikon ikäisenä kotiinsa Scribbly Gumin saarelle 1930-luvun laman aikaan. Alice Munro on mehukkaasti vauvan äidin nimi, mikä varmasti kutkuttaa kaikkia kirjallisuuden ystäviä.

Teoksen nykyisyydessä toinen vauvan löytäjistä, Connie-täti, kuolee ja testamenttaa talonsa Sophielle, joka ei ole tälle lainkaan sukua, vaan Munro-vauvan lapsenlapsen ex-tyttöystävä. Sophie on neljänkympin kriisiä poteva ikisinkku, jolla on ainoana lapsena epäterveen symbioottinen suhde vanhempiinsa. Vaikka talon vastaanottaminen merkitsee raivokasta perintöriitaa Munrojen jälkeläisten kanssa, Sophie päättää seurata mystisen haltiakummin hänelle suunnittelemaa polkua.

Kirjan juoni iskee kuin häkä kaikkiin meihin, jotka emme ole elämässä saavuttaneet yhteiskunnan käsikirjoituksen mukaisia etappeja. Kukapa ei olisi haaveillut äkillisestä perinnöstä, varsinkin, jos siihen liittyisi idyllinen maisemaikkuna? Ja vaikka tässä moriartymaiseen tapaan viihdytään aamiaismurojen ja Tupperware-astioiden arkimaailmassa, niin arki jossain, missä kookaburra-lintu päivystää terassilla, kuulostaa vallan houkuttelevalta.

Kirja kertoo myös koomisella tavalla turismista, sillä saaren asukkaat elävät kirjaimellisesti Munro Baby Mystery-teemapuistossa. Suvun naisten tehtävänä on ollut leipoa joka päivä kotimuseoon tiikerikakku, kukin omaa reseptiään noudattaen. Tiikerikakku kertoo Munrojen lähdön äkillisyydestä, eihän moni muista leipoa kakkua, jos suunnittelee lapsen hylkäämistä ja katoamista. Kakun lisäksi museo tarjoaa täydellistä Devonshiren teetä ja valmiiksi pakattuja piknik-koreja laiskaa rantapäivää varten. Saarella vierailee varsinkin koululaisryhmiä ja tätikerhoja, joiden tyypillinen nimi on ”Shirleyt”. Urbaania nuorisoa saari ei houkuttele, eikä moni Munrojenkaan jälkeläisistä ole oikeasti kiinnostunut elämästä historiallisessa maisemassa.

Vaikka kirjan konteksti tihkuu nostalgiaa ja vanhanajan romantiikkaa, laajemmalla tasolla teos kertoo enemmän äitiydestä ja ystävyydestä kuin romansseista. Urbaanien uraihmisten perheenperustamiskiireet ovat omanlaisensa henkinen ansa, eikä onni aina kukoista pastellinhuuruisissa vauvaidylleissä. Saako nelikymppinen nainen sitten etsiä onneaan historiallisista romansseista ja Tia Maria-liköörin juomisesta vaahtokylvyssä? Onko se hukkaan heitettyä elämää, ja onko kaikkien jatkettava sukuaan? Entä suvut, jotka valitsemme – sukulaissielut?

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hyvästä aviomiehestä, vaikka kieltämättä tässä viljeltiin enemmän Australia-kliseitä. Esimerkiksi Sydneyn asemaa maailman gay-pääkaupunkina käsiteltiin heterosinkkunaisten näkökulmasta.  Jos nyt jotain valoterapiaa kaunokirjallisuudesta etsii, niin tässä on täsmälääkettä puutostautisille – sopivan positiivista ja elämäniloista, mutta ei kuitenkaan aivotonta hömppää. Ja edelleen kiitän Moriartya tietyntyyppisestä epäkaupallisuudesta – hänen hahmonsa eivät ainakaan ole trendipellejä tai materian orjia. Eikä heidän maailmankuvansa ole rasittavan ulkonäkökeskeinen.

Napalanko ja velipuolikuu

IMG_1582Islanti on haasteellinen maa dekkaristeille siksi, että jos kirjailija haluaa mitenkään viitata reaalimaailman faktoihin ja tilastoihin, silloin hurjat saagat massa- tai sarjamurhista tuntuvat epäuskottavilta. Maassa yleensä murhataan tai tapetaan yksi ihminen vuodessa, ja silloinkin tekijä usein saadaan kiinni rysän päältä.

Yrsa Sigurdardottirin teoksessa Perimä (Otava, 2017, suom. Tapio Koivukari ja Tuula Tuura-Hietala) Reykjavikissä kuolee kolme ihmistä samalla tekotavalla viikon sisällä. Uhrit on muumioitu ilmastointiteipillä ja heidät on tapettu tuskallisesti imuria käyttäen. Henkilöillä ei tunnu olevan mitään loogista yhteyttä toisiinsa, eikä kukaan heistä ole onnistunut keräämään vihamiesten joukkoa ympärilleen. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät matalaa profiilia. Vain verovirkailija Elisa raportoi tunnollisesti Facebookiin nauttimistaan työpaikkalounaista ja lastensa kepposista.

Romaanin keskiössä on lastensuojelun ja poliisin yhteistyö tilanteissa, joissa lapset ovat saaneet kokea jotain käsittämättömän traumaattista. Elisan tytär, seitsenvuotias Margret on äidin murhan avaintodistaja, ja häntä kuulustellaan uupumukseen saakka klinikalla nimeltä Lastentalo. Omaisten ja poliisinkin luottamus tähän hataraan instituutioon on heikko, sillä paikka on vain kyhätty toimisto omakotitalon yhteydessä. Islannin pienuus yhteiskuntana näkyy myös siinä, että huostaanottotilanteet vaikuttavat edelleen suht improvisoiduilta. Tässä nuori psykologi Freyja joutuu ottamaan Margretin luokseen asumaan, vaikka hän asuu tilapäisesti vankilassa lusivan veljensä vuokramurjussa kaupungin laidalla.

Kirjan nimen perusteella oletin siinä olevan tieteellisempää ja syvällisempää analyysia maan kattavasta geenipankista ja geenitutkimuksesta, mutta kyseessä on varsin perinteinen, poliisijohtoinen dekkari. Tunnelmat ovat painostavan synkät, ja kaikki rikosta selvittävät henkilöt työskentelevät sellaisessa poikkeustilassa, ettei tilaa jää kulttuurisille tai yhteiskunnallisille pohdinnoille. Juonessa riittää yllätyksiä loppuun saakka, ja teksti on vetävää, mutta teos ei lopulta herättänyt minussa kovin radikaaleja uusia kysymyksiä. Pienen saaren sisäsiittoisuudesta on jo olemassa niin paljon todisteaineistoa.

Takaumat 1980-luvulle, jolloin maassa oli vielä yleistä puhdistaa adoptoitavien lasten rekisteri ja luoda heille uusi henkilötunnus, kuvaavat sosiaalityön anonymiteetin vaikeutta pienellä saarella. Varsinkin tapauksissa, joissa lapsiin oli kohdistunut väkivaltaa tai joissa tilanne perheessä muuten oli tulenarka, tällaista puhdistusta suositeltiin viranomaisten toimesta. Teos ilmeisesti pyrkii herättämään kysymyksiä insestin mahdollisuudesta tulevissa polvissa; tosin teema rajoitu mitenkään Islantiin eikä pieniin maihin. Itse en erityisesti syty klassisen tragedian insestiteemoista, ja koin, ettei tässäkään teoksessa onnistuttu avaamaan adoption eettisten haasteiden teemaa kovin raikkaalla tavalla.

Islanti ja Irlanti ovat molemmat saaria, joihin suhtaudun elämäni vaiheiden vuoksi yltiönostalgisesti, ja luen molempien maiden kirjallisuutta laidasta laitaan silloinkin, kun tyylilaji on väärä. Yhtään aidosti huonoa islantilaista romaania en kuitenkaan ole vielä lukenut; irlantilaisesta viihdekirjallisuudesta useamman, varsinkin silloin, kun siinä kosiskellaan lukijoita vihreän saaren mystiikalla ja katolilaisella kitschillä. Sigurdardottirin kynän jäljessä ei ole mitään kaupallisesti laskelmoivaa, mutta teos vaan soljahtaa pohjoismaisen kriminaalikirjallisuuden ylilaajaan suohon oivana perusdekkarina.

PS: Pyydän anteeksi islannin väärinkirjoitusta – laiskana henkilönä en löydä erityismerkkejä pädiltä.