Perussuomalaista seksiä

Hassinen PopulaPirjo Hassisen Popula (Otava, 2012) on tulevan kesän sukulukuhaasteeni: olen sopinut treffit kahden sukulaiseni kanssa mökille, jolloin agendalla on mm. tästä romaanista keskustelu. Tämä kertoo Hassisen korkeasta statuksesta väli-Suomen lukupiireissä.

Itse en ole Hassisen vannoutunut fani, mutta aiemmin lukemistani kolmesta romaanista on vahva muistijälki. Kirjat ovat eläneet omaa elämäänsä päässäni vuosikausia – se jos mikä kertoo laadusta.

Hassista on pidetty lukuromaanien  kuningattarena mutta minusta viihdekirjailijan manttelinperijäksi hänen teoksissaan on liikaa kompleksisuutta ja kielellistä kunnianhimoa. Hassinen savolaistaustaisena jyväskyläläisenä alma materini kasvattina puhuttelee minua myös kulttuuripersoonana. Erityisen paljon olen arvostanut hänen näkemystään uskonnollisuudesta.

Popula ei ole helppo pähkinä purtavaksi. Se kartoittaa oikeistopopulismin kenttiä pienten ihmisten näkökulmasta, ihmisten, jotka eivät ole tietoisesti valinneet Popula-puoluetta, vaan ovat ajautuneet sen vaikutuspiiriin. Päähenkilöinä ovat keski-ikäinen lomautettu Pirjo, joka työttömänä omistautuu akvarellimaalaukselle ja viinin litkimiselle ja hänen naapurinsa, noin kolmikymppinen peräkammarin poika Perttu, joka elättää itseään yökerhon portsarina. Sekavien sattumusten summana Perttu päätyy Popula-puolueen puheenjohtaja Jukka Kalmarin autonkuljettajaksi.

Popula tietysti edustaa reaalimaailman persuja, mutta fiktiivisen puolueen tarina ei mene yksi yhteen persujen saagan kanssa. Kalmari ei ole Soinin peilikuva, eikä muitakaan puolueen komeettoja ole kopioitu suoraan Arkadianmäeltä. Hassinen vie lukijansa tukaliin tilanteisiin, uuden ajan tupailtoihin, joissa salonkikelpoista esittävät Dressman-mallit joutuvat kosiskelemaan uusnatseja pitääkseen kentän syvät rivit tyytyväisinä. Kalmarin autonkuljettajana kiltti ja uskollinen Perttu on jatkuvasti tulilinjalla ja joutuu lopulta maksamaan pomonsa koskemattomuudesta kalliin kautta. Pirjon populamyönteisyys on Perttuakin epämääräisempää: hänen katkeruutensa ilmenee protestina taidemaailmaa vastaan. Pirjo nousee julkisuuteen töhrittyään postmodernia kukkamaalausta Ateneumissa vahvassa humalatilassa ja jouduttuaan edesvastuuseen teostaan. Pirjon protesti muistuttaa persujen kommentteja postmodernin tekotaiteen kannattamattomuudesta ja ehdotuksista taideopetuksen karsimisesta. Pirjon taulut alkavat käydä kaupaksi netin välityksellä persupiireissä.

Populan henkilöhahmot ovat lähestulkoon kaikki elämäänsä pettyneitä, maailmaa syrjästä seuraavia sivullisia. Pirjon tytär Rita elää epätyydyttävässä liitossa työkaverinsa kanssa ja kipuilee miehensä adoptiotyttären äitipuolena. Etelä-Afrikasta adoptoitu teini-ikäinen Tuulia kokee silti läheisyyttä uuden mummoehdokkaansa kanssa ja käy tämän luona salaa oppimassa maalausta. Lapsenlapsen vierailut tuovat Pirjon elämään selviä päiviä ja uutta toivoa. Valitettavasti tyttö joutuu naapuruston persudraaman uhriksi ja sijaiskärsijäksi.

Poliittisella tasolla Hassinen tuo erinomaisen elävästi esille kysymyksen, joka varmasti askarruttaa suurta osaa äänestäjäkunnasta näin eurovaalienkin kynnyksellä: mitä seurauksia on sillä, että väkivaltarikoksista tuomitut pilottitakit, puolilukutaidottomat koulupudokkaat ja sekakäyttäjät rynnivät politiikkaan? Onko se osoitus demokratian toteutumisesta vai kansan tyhmenemisestä? Pitäisikö kansanedustuslaitoksen asettaa uudenlaisia minimikriteerejä edustajaksi pääsyyn? Onko tyhmyys jopa seksikästä? Mediaseksikästä ainakin.

Seksiä romaanissa on hintsunlaisesti. Pirjon ja Pertun toverillisen naapuruussuhteen leviämisyritys fyysiselle tasolle on inhorealistista luettavaa. Tässä pelataan pitkälti säälin ja myötähäpeän tunnekartoilla. Ehkä kuva puolueen rivijäsenistä on liiankin luuserimainen. Yleinen selitys maahanmuuttokriittisyydelle kun on valkoisen miehen katkeruus ja syrjäytyneisyys: oletuksena on, että nuoret miehet ajautuvat persuihin, Hommaforumille ja vielä oikeampiin ääriryhmiin naisen puutteessa. Kuitenkin moni persujen johtohahmoista elää pitkissä parisuhteissa. Hassinen viittaa siihenkin – persujen jakoon puolue-eliitin ja kansan syvien rivien välillä. Espoolaiset perheenisät kun eivät välttämättä tunne itähelsinkiläisten nuorten miesten elämismaailmaa. Pertun ja Pirjon hahmot olivat oivaltavasti jotain tältä väliltä.

Toinen romaanin pääjuoni liittyy vanhustenhoitoon ja alzheimeriin. Siinä Hassinen onnistuu pelaamaan groteskeilla kentillä ja ravisuttamaan lukijaansa melkein syvemmin kuin persujen olemusta etsiessään. Yksityisen hoitokodin arkeen liittyvät episodit voivat olla liian rajuja herkkäsieluisille.

En ole vielä valmis Populan kanssa vaan teos vaatinee toisen lukukerran. Koska itse olen työstänyt vastaavaa tematiikkaa vuosikymmenen saamatta aikaiseksi kuin yhden näytelmän, tiedän, kuinka vaikeaa oikeistopopulismista kirjoittaminen on. On helppoa langeta moraalisen ylemmyyden ansaan varsinkin, jos on korkeasti koulutettu ja paljon matkustanut. Hassinen ohittaa tuon ansan rakentaen uskottavan skenarion persujen arkisesta kentästä. Ehkä päähenkilön nimeäminen Pirjoksi oli keskeinen strategia uskottavuutta luodessa.

Populasta syntyi kiinnostava ajatuksellinen aasinsilta Jari Järvelän uusimpaan dekkariin Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014). Tyylillisesti kirjat edustavat eri maailmoja, mutta yhdessä luettuina toimisivat tuhtina matkaoppaana nykypolitiikkaan. Suoraa toimintaa, jännitystä ja väkivaltaa tarjoiltiin molemmissa yhtä ehtoisasti.

 

 

Kirsikankukkien aikaan

Toinen VanhKyotoan kirjan päivän haasteeni oli japanilaisen nobelistin, Yasunari Kawabatan (1899-1972) klassikkoromaani Kioto (alk.1962, suom. Eeva-Liisa Manner, Tammi 1968), jonka sain taannoin luettavaksi ystävältä lukupiirisessiosssa. Kioto oli tehnyt häneen suunnattoman vaikutuksen jo nuorena tyttönä ja minun piti tunnustaa, etten tuntenut koko kirjailijaa. En esitä olevani  minkään sortin Japanin-tuntija, mutta yleisenä Aasian ystävänä odotan itseltäni tietämystä edes Japanin kansainvälisesti tunnetuimmista kirjailijoista. Nähtävästi sekin haaste on ollut vaikea tavoittaa. En ole mikään Nobel-kirjailijoiden palvoja enkä katso velvollisuudekseni lukea vuoden nobelistin teoksia, vaikka suurin osa niistä usein löytyykin jo valmiiksi käännettyinä Keltaisesta kirjastosta. Vanhojen nobelistien teoksia sen sijaan on mielenkiintoista lukea, ilman suorituspaineita.

Kiinnostukseni Japanin kirjallisuuteen syttyi 90-luvulla Banana Yoshimoton, raflaavan pop-henkisen naiskirjailijan tuotannosta. Yoshimoton rinnalle toiseksi kestosuosikiksi nousi pian Haruki Murakami, ja Murakamin rinnalla olen pitänyt Kenzaburo Oesta, joka on näitä edellisiä paljon ”hitaampi” ja filosofisempi kertoja. Kazuo Ishiguro-haasteeni on vielä levällään, mutta sen loppuun vieminen näyttää lupaavalta. Kawabatan tyyli lähentelee näistä mainitsemistani nykykirjailijoista ehkä lähiten Ishiguroa; erityisesti Kioton ja The Artist of the Floating World-romaanien välillä on luonteva temaattinen silta ja tyylillistä samanhenkisyyttä.

Kioton juoni on yksinkertainen ja kerrontatapa lähestyttävä, vaikkei paljon Japanista tietäisikään. Siinä seurataan kahden toisistaan erilleen joutuneen kaksossiskon Chiekon ja Naekon jälleennäkemistä ehkä 1950-luvun lopun Kiotossa. Ajankohta on viitteellinen, mutta II maailmansodan pahimmista traumoista tässä on jo toivuttu ja huomio keskittyy taas pienempiin murheisiin. Chieko on lapsena lapsettoman pariskunnan rappusille hyljätty löytölapsi; tosin Chiekon ottoäidillä on välillä muunlaisiakin versioita tytön adoptiosta. Chieko on saanut tietää kohtalostaan teini-ikäisenä ja nyt kaksikymppisenä asia nousee taas ajankohtaiseksi hänen suunnitellessa tulevaisuuttaan urasuunnittelun ja naima-aikeiden viidakossa. Naekoon hän törmää retkellä vuoristokylään, jossa hän huomaa identtisesti häntä muistuttavan nuoren naisen metsätöissä. Sisarusten välinen luokka- ja kokemusero on ilmiselvä: Chieko on saanut kasvaa suht vakavaraisessa kangaskauppiaan perheessä, jossa häntä on kasvatettu kunnioittamaan perinteisiä japanilaisia esteettisiä arvoja ja taidetta, kun taas Naeko on tehnyt ruumiillista työtä pikkulapsesta saakka.

Varttuneeksi mieskirjailijaksi Kawabata siis keskittyy tyttöjen väliseen epätodennäköiseen ystävyyteen ja nuorten naisten avioliittomarkkinoihin varsin suvereenisti. Romaanin vahvuus on siinä, että siinä kuvataan tarkasti ja seikkaperäisesti japanilaisen yhteiskunnan eri luokkien elämää. Kerronta keskittyy enemmän vuoden eri festivaaleihin kuin arkisimpaan arkeen, mutta tekstiiliteollisuuden kriisistä raportoidaan myös monisyisesti. Chiekon ottoisän Takichiron, joka siis on kankaiden tukkukauppias, keski-iän kriisi esiintyy haluna vetäytyä harrastamaan kalligrafiaa nunnaluostareihin. Perhe ei osaa päättää, kuka liikettä jatkaisi. Chieko osoittaa liikkeenharjoitukseen selviä kykyjä, mutta häntä kannustetaan myös harkitsemaan varhaista avioelämää. Liikkeenjohdon tehottomuudesta johtuen ainakin yksi Chiekosta kiinnostunut kosija alkaa jo käsitellä firman asioita kuin ominaan. Asiakkaiden yleinen kiinnostus kimonokankaisiin on hiipumassa, mikä aiheuttaa sekä vanhemmissa että tyttäressä melankoliaa.

Jos teoksessa on poliittista sanomaa, se taitaa liittyä naisten ja tyttöjen muuttuvaan asemaan ja liiallisen länsimaistamisen vastustukseen. Kawabata selkeästi kannattaa naisten itsemääräämisoikeutta opintoihin, työhön ja puolison valintaan liittyvissä kysymyksissä. Kioton muuttumista amerikkalaisten turistien puuhamaaksi hän kritisoi paikoitellen rankallakin kädellä. Jo 1950-luvulla kaupunki kuhisee turistibusseista ja tietämättömiä noviiseja viedään typistettyihin ”teeseremonioihin”, joissa tee tarjoillaan itsepalveluperiaatteella pahvimukeista. Vanhoihin arvostettuihin kortteleihin nousee halveksuttuja tuntihotelleja ja geisha-instituutiokin on rappeutumassa tavanomaiseksi prostituutioksi.

Minulle vähempikin japanilaisen festivaalikalenterin esittely olisi riittänyt, mutta muuten teos oli loisteliaan kaunis ja herkkä. Kankaiden lisäksi tässä fiilistellään erilaisia puita palvoessa. Ennalta-arvattujen kirsikkajuhlien lisäksi tässä ihaillaan ainakin kamferipuita, malvankukkia, bambun leikkaamista ja setripuita. Viimeisistä nousee kaksosten maagisen yhteyden symboli, sillä Chieko tilaa siskolleen obi-kankaan, jossa on tämän synnyinseutujensa setrimetsämaisema.

Kaksosiin liittyviin uskomuksiinkin viitataan. Kaksosten on perinteisesti Japanissa uskottu tuovan huonoa onnea – uskomus, joka on vallinnut monissa kulttuureissa, esimerkiksi myös läntisessä Afrikassa. Tässä ei sentään raportoida kaksosten surmista, mutta syrjintään viitataan.

Kaiken kaikkiaan teos oli lyyrisen napakka sisäänheitto japanilaiseen kulttuuriin, ja erityisesti suosittelen teosta nuorille lukijoille ja Japanista vähän tietäville uteliaille nojatuolimatkailijoille.

 

 

 

Onnistunut vanhemmuus?

Voiko vanhempi koskaan kokea aitoa onnistumista? Tai eikö vanhemmuuden kokemukseen kuulu olennaisena osana pelko epäonnistumisesta? Näin provosoi Joan Didion (s.1934), yksi Yhdysvaltain lähihistorian tunnetuimmista naisjournalisteista, esseisti, romaanikirjailija ja käsikirjoittaja. Didion tunnetaan 60-70-luvuilta ns. uuden journalismin edustajana, jossa toimittajalla oli lupa tuoda omat  tunteet ja kokemukset framille argumenttia tukemaan. Tästä huolimatta Didion ei ole koskaan syyllistynyt liikaan sentimentalismiin, hän on luonut oman tyylilajinsa, hieman lakonisen, ulkoapäin kuvailevan, tunteissa märehtimättömän tyylinsä, jota on taatusti yritetty vuosikymmenten varrella matkia.

Kysymys on Didionille edelleen lähes 80-vuotiaana ajankohtainen, koska hän menetti ainoan lapsensa, adoptiotyttären Quintana Roon vuonna 2005 keuhkokuumeen jälkitaudista puhjenneen vakavan sairauden murtamana. Tytär oli tuolloin 39-vuotias, hän oli viettänyt kaksi vuotta erilaisilla teho-osastoilla. Ennen tätä tytär oli juuri mennyt naimisiin ja hänen vanhempansa jakoivat muiden kanssa ”tavallisia ilonaiheita”. Myös Didionin aviomies John Gregory Dunne kuoli pian häiden jälkeen sydänkohtaukseen. Didionin toiseksi viimeinen teos Maagisen ajattelun aika (2005) kertoo vaiheesta, kun Didion oli menettämässä kummatkin rakkaansa.

Uudessa teoksessa Iltojen sinessä (2012) Didion palaa adoptiotyttären ja äidin suhteeseen. Perheen Didion-Dunne elämä oli pitkälti jetsetelämää, kirjakierroksia ympäri Yhdysvaltoja, asumista legendaarisissa hotelleissa, hengailua elokuvien kuvauksissa, lomia Karibian saarilla ja Ranskan Rivieralla. Ystävien kanssa tehtiin viikonloppuretkiä, joiden aikana ei tapahtunut paljoa muuta kuin drinkkien sekoittamista ja ihmissuhteiden vatvomista. Vauvan adoption aikana hän oli vakavasti lähdössä käärön kanssa Saigoniin harjoittamaan sotajournalismia, mutta aviomiehen kiireet ja pelko sosiaaliviranomaisten puuttumisesta suunnitelmiin peruuttivat matkan. Tyttären ollessa pieni hän koki vakavan hermoromahduksen, ja tämä vahvisti isän ja tyttären suhdetta.

Pikku Quintana Roo soitti jo 5-vuotiaana ”Hotel Californiana” tunnetun barbadoslaiseen hermoparantola-katkaisuhoitopaikkaan kysyäkseen, mitä hänen tulisi tehdä, jos hän tulee yhtäkkiä hulluksi (tässä yksi uusi anekdootti, jota en ennen tiennyt). Eaglesin umpikulunut biisi päättyykin toteamukseen: ”You can check out any time you like, but you can never leave”. Tavallaan eliittiperheen tapahtumarikas, mobiili elämä oli omanlaisensa kultainen häkki.

Kirjailijavanhemmat omistautuivat ainokaisen koukukyyditykselle ja eväslaatikkojen pakkaamiselle, mutta pitivät tyttöä aikuisten juhlien pikku maskottina. Vastoin ystävien neuvoja he kertoivat tyttärelleen adoptiosta jo nuorena, ja tytär saikin yllättäen yhteydenottoja biologiselta suvultaan parikymppisenä opiskelijana, kun hän ei ehkä ollut asialle parhaiten valmistautunut. Tyttärellä diagnosoitiin rajatilapersoonallisuus (mistä Didion rivien välissä osittain syyttää itseään), mutta tämä ei estänyt häntä rakentamaan uraa valokuvaajana ja tapaamasta elämänsä rakkautta. Onneksi Didion onnistuu myös näyttämään tyttären elämän aurinkoista puolta, muuten kirja olisi ollut liian synkkää luettavaa. Quintana Roosta tehtiin myös Broadway-näytelmä, jonka jokaiseen esitykseen Didion osallistui osana surutyötä.

Teos on mahdottoman lyyrinen ja tiivis. Pidän siinä eniten jatkuvista runolainauksista (esim. Auden ja Keats) ja historiallisista välähdyksistä. Yhtäkkiä Didion huomaa olevansa saman ikäinen kuin Sophia Loren ja hän ihmettelee, mihin ylväät silkkiturbaanipäiset, tupakkaa polttavat diivat ovat kadonneet maailman kartalta. Katsoessaan Sophia Lorenin kuvia hän kokee vielä olevansa elossa, vaikka huomaakin olevansa pienenä kurttuisena mummona täysin näkemätön kadulla. Kurttuiselle mummolle ei näemmä ole tehty lainkaan kauneusleikkauksia, mikä on erikoista ottaen huomioon hänen taustansa.

Kirjan nimi kertoo paljon vanhenevan ja sairastelevan kirjailijan mielentilasta: ”Iltojen sini on vastakohta kirkkauden sammumiselle, mutta samalla varoitus siitä.” Kirjoitushetkellä vakavasti alipainoinen ajoittaisista filmin katkeamisista ja kaatuiluista kärsivä kirjailija suree mm. sitä, ettei hänellä ole ketään lähellä asuvaa lähiomaista, jolle soittaa jos makaa asuntonsa lattialla liikuntakyvyttömänä. Vaikka teos osittain ärsytti elitistisyydessään, se myös osoittaa vanhenemisen ja kuolemanpelon samankaltaisuuden rikkailla ja köyhillä. Lapsen lähtö ennen vanhempiaan on aina tragedia, se kääntää asioiden luonnollisen järjestyksen, sillä huolenpidon roolijaon kuuluisi kääntyä jossain vaiheessa päälaelleen. Didion koki äitinä, että hänen tyttärensä piti häntä liian hauraana jo nuorena, eikä hän ymmärrä sitä, että hän, perheen krooninen potilas, jäi yksin maailmaan kirjoittamaan surustaan.