Lappu luukulle ”pienissä puodeissa”!

IMG_1687Länsimaiseen viihdekirjallisuuteen on päässyt muhimaan omituinen virus, nimittäin pakkomielle nimetä teoksia ”pieniksi puodeiksi”. On ollut suklaapuotia, kirjapuotia, lankapuotia ja jopa potenssipuotia. Puotiromantiikka vetoaa kai kaikkiin, joiden sisäinen yrittäjyys on vahva ja joiden oma haave puodin perustamisesta on syystä tai toisesta hyytynyt.

Onneksi coffee shop on suomeksi kahvila, ja brittienglannissakin se on perinteisesti ollut vaan tylsä cafe. Me eurooppalaiset olemme tottuneet mieltämään coffee shop:in aivan muunlaiseksi instituutioksi kuin se, missä kaadetaan eksoottisia siirappeja kuumaan maitovaahtoon. Siitä huolimatta nähdessäni kierrätyskorissa teoksen nimeltä The Little Coffee Shop of Kabul (Sphere, 2011) teos lähtee mukaani. Ei imelän maitokahvin eikä yrittäjyyden vuoksi, vaan siksi, että luen mielelläni Euroopan ulkopuolelle sijoittuvia chicklit-teoksia.

Deborah Rodriquez on amerikkalainen kampaaja ja aktivisti, jonka teokset ovat vahvasti omaelämäkerrallisia. Hän lähti Afganistaniin avustustöihin vuonna 2001 ja perusti pian kauneuskoulun, jossa tarkoituksena oli rohkaista naisia pienyrittäjyyteen. Tämän jälkeen hän toimi kahvilan pitäjänä. Hän joutui lähtemään maasta v. 2007, jonka jälkeen hän on jatkanut tulevien kampaajien ja kosmetologien kouluttamista Meksikossa. Pieni vilkaisu kirjailijan elämäkertatietoihin osoittaa, että hänen oma tarinansa saattaa olla jopa värikkäämpi kuin romaanien hahmojen.

En ole uskollisesti seurannut kaikkea Afganistaniin sijoittuvaa kirjallista tuotantoa. Hyvin vähän sieltä kai tulee maassa edelleen asuvien afgaanien omaa tekstiä; kirjailijat ovat joko pitkään länsimaissa asuneita siirtolaisia tai ekspatriaatteja. Moni varmaan muistaa viime vuosikymmenen kohukeissin, kun Åsne Seierstad ryösti Kabulin kuuluisan kirjakauppiaan tarinan. Tuo teos ei ollut ”pieni puoti”-tyyppistä chicklitiä, vaan dokumentaarinen matkakirja, joka lopulta asetti kirjoittajansa varsin kyseenalaiseen valoon. Suomalaisista ekspatriaateista jotkut saattavat tunnistaa Pia Heikkilän, joka räväytti muutama vuosi sitten esikoisteoksellaan Operaatio Lipstick. Tuo teos aiheutti minussa hämmennystä enemmän kuin mikään viihdekirja aikoihin, ja olen edelleen valmis kategorisoimaan sen vahvaksi kandidaatiksi huonon kirjallisuuden festareiden palkintojenjaossa.

The Little Coffee Shop of Kabul ei ole päätä huimaavaa kaunokirjallisuutta, mutta siinä nousee edukseen kirjoittajan kokemuksen rintaääni. Naisasian edistäminen on pontevaa; eshoppailu ja seksuaalisuus jäävät sivuteemoiksi, koska kumpikaan harrastus ei ole päähenkilöille turvallista.

Kahvilan pitäjä Sunny on tullut Kabuliin miehensä Tommyn työn perässä. Pariskunnan elämä kotona Arkansasissa on ollut niukkaa, mutta ekspatriaatteina heitä kohdellaan kuin aatelisia. Tommy jättää pian rauhanturvaajan työn ja siirtyy salaiseen tiedustelupalveluun, mikä käytännössä tarkoittaa, että Sunny on ”elävän leski”. Hän laittaa kaiken energiansa kahvilan pitämiseen, mutta sen menestystä varjostaa kiristyvä turvallisuustilanne.

Sunnyn keskeinen suojatti on Bashir, hazaramies, jonka hän on kouluttanut baristaksi ja turvamieheksi. Monet afgaaniasiakkaat osoittavat halveksuntaa Bashiria kohtaan aina, kun voivat, sillä heidän mielestään ei ole sopivaa, että hazara on päässyt niin rahakkaaseen ja näkyvään työhön. Pian Sunny saa huollettavakseen toisen, synkkää kohtaloaan karkuun päässeen nuoren naisen Yazminan, joka on leski ja raskaana. Yazmina on myyty maalta Nuristanista pääkaupungin avioliittomarkkinoille, mutta hänet on heitetty kadulle, kun raskaus on ilmentynyt välittäjälle. Yazmina on hyvin tietämätön tilastaan ja peloissaan, varsinkin kun häntä pidetään yleisesti prostituoituna, onhan hän nuori, kaunis, naimaton ja ilman sukulaismiestä suojelijanaan.

Naapurin mummo Halajan käyttää burqansa alla farkkuhametta 70-luvulta. Hän polttaa kuin korsteeni ja on kahvilassa vastuussa ”teetarjoilusta”, johon ainakin ei-muslimit ovat oikeutettuja pitkien työpäivien jälkeen. Halajanin liberaalia maailmankuvaa varjostaa luku- ja kirjoitustaidottomuus, ja se vaikeuttaa myös hänen orastavaa onneaan deittimarkkinoilla, onhan hän kirjeenvaihtosuhteessa erään kapinallisen räätälin kanssa. Halajanin poika Ahmet toimii kahvilan väen autokuskina, ja on äitiään konservatiivisempi tapaus. Pojan ahkera rukoileminen herättää huolta mahdollisesta radikalisoitumisesta, mutta se on myös kapinaa äidin sukupolven länsimaistunutta arvomaailmaa vastaan.

Teoksen muilla länsimaisilla naisilla ei tunnu olevan tervettä itsesuojeluvaistoa, vaan heitä ajaa sokea rakkaus tai idealismi kohteisiin, joissa he ovat täysin suojaamattomia.

Kirja on aika opettavainen, siinä on myös liitteenä kysymyksiä kirjakerhoille ja ruokaohjeita. Chicklit-teoksena se loistaa kulttuurintuntemuksellaan ja yhteisöllisyydellään. Vaikka sen kieli on arkipäiväistä, se ei ole tyypillistä aivot narikkaan-viihdettä. Lukija voi esimerkiksi pohtia sen valossa Afganistanin tämänhetkistä turvallisuustilannetta ja pakkopalautusten oikeutusta. Tässä kuvataan Kabulin tilannetta noin kymmenen vuotta sitten – onko tilanne kenties huonontunut sen jälkeen ja millainen on hazara-vähemmistön tilanne nyt?

Kaikista lukemistani ”pieni puoti”-aiheisista teoksista tämä on ehdottomasti paras. Ei vielä kovin järeä meriitti kaunokirjalliselle teokselle, mutta kaikki, jotka tuntevat vertauskohtia, voivat sijoittaa antamani viisi puotitähteä kuvittelemalleen kartalle.

We are all boat people

KrokotiilimeriFabio Geda on italialainen kirjailija, joka sai tutustua Torinosta turvapaikan saaneeseen nuoreen afgaanimieheen Enaiatullah Akbariin. Kohtaamishetkellä Enaiat oli jo lähemmäs parikymppinen, mutta yksinäiselle matkalle kohti tuntematonta hän lähti oman arvionsa mukaan kymmenvuotiaana – eihän Afganistanin kylissä pidetty tarkkaa kirjaa syntymistä. Kirja Krokotiilimeri (Otava, 2012, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) syntyi kahden miehen keskusteluista kahden kulttuurin välillä, ja on tosi tarina Silkkitien ihmissalakuljetuksesta ja siihen liittyvästä rikollisuudesta.

Teos luultavasti pysäyttää lukijansa vuonna 2015 vielä voimallisemmin kuin muutama vuosi sitten; onhan suurella yleisöllä nyt vihdoin käsitys niistä vaarallisista reiteistä, joita ihmiset kulkevat. Tässä seurataan Enaiatin kahdeksan vuoden mittaista maanpakoa, jonka vaiheet ovat pelkästään karut. Enaiat kuuluu hazara-vähemmistöön, jonka asema on ollut Afganistanissa hankalin heidän muista poikkeavan ulkonäkönsä ja shialaisuuden vuoksi. Enaiatin kohtalo johtuu äidin päätöksestä pelastaa edes yksi lapsistaan, joten hän kuljettaa nuorimman poikansa omakätisesti Pakistaniin ja palaa kotiin elämään kauhuntäytteistä elämää Talebanin varjossa.

Kirja on tiiviisti kirjoitettu dokumentti elämästä, elinvoimasta ja selviytymisestä. Tapaamme pitkän matkan varrella poikia ja nuoria miehiä Afganistanista, Pakistanista ja Bangladeshista – kaikki eivät todellakaan ole ystävällisiä toisilleen, eikä luottamus toisiin synny pelkän pakolaisuuden pohjalta. Maksaakseen matkansa kohti länttä Enaiat työskentelee vuosikausia majatalon palvelijana, katukauppiaana, rakennustyömaan hanslankarina ja kaivostyöläisenä Pakistanissa ja Iranissa. Iranissa häntä kohdellaan välillä kuin ihmistä, mutta Pakistanissa ja Turkissa olot ovat hankalat. Kreikkaan päästyään Enaiat kohtaa ihmisiä, jotka antavat hänelle ruokaa, vaatteita ja rahaa matkalippuihin. Italiaan päästyään hän löytää jopa ystävällisen perheen, joka kotimajoittaa häntä turvapaikanhakuprosessin aikana.

Teos kertoo karua tarinaa myös keskenjääneestä koulutuksesta. Enaiatin koulutie päättyy, kun talebanit surmaavat kyläkoulun rehtorin oppilaiden silmien edessä. Pakistanissa hän katselee kaiholla paikallisen koulun aidan läpi, kun huolehtivat vanhemmat varustavat hemmoteltuja vesojaan lämpimillä vaatteilla ja välipaloilla. Tarinassa ehkä voimallisimmin iskee vasten kasvoja se ajatus, etteivät kymmenvuotiaat ole kaikkialla maailmassa automaattisesti oikeutettuja koulunkäyntiin, vaan osan on työskenneltävä aikuisten paskakuskeina ja teenkantajina. Kun Enaiat vihdoin pääsee Italiaan, hän suorittaa peruskoulun oppimäärän vuodessa ja hakeutuu ammatilliseen koulutukseen. Hänen opettajilleen tulee yllätyksenä, ettei pojalla ole aiempia todistuksia, mutta heiltä riittää ymmärrystä mukauttaa poika koulujärjestelmään joustavasti. Koulua käymättömien poikien maailmankuvasta kertoo jo kirjan nimi: vaarallisella merimatkalla Turkista Kreikkaan pojat eivät pelkää myrskyä eikä kumiveneen puhkeamista, vaan meressä vaanivia krokotiilejä.

Minulle tämä tarina oli tuttu jo ennen kirjan lukemista, ja voin tunnustaa, että olen lukenut sen aiemmin tekemättä paljoa muistiinpanoja – koska aiheesta oli jo olemassa niin paljon faktapohjaista dokumentaatiota.  Nyt luin kirjan uudestaan pohtien sen arvoa tilanteessa, jossa alaikäisten turvapaikanhakijoiden keskuksia ollaan perustamassa kuin sieniä sateella. Teos tuntui toisella lukukerralla tärkeämmältä.

Teos on kiinnostavassa vuoropuhelussa ainakin tamperelaisen professori Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjan (Into, 2010) kanssa, jossa seurataan vastaavia kauhuja kokeneen nuoren miehen ensi vaiheita Suomessa – ja paperittomien siirtolaisten piilottamiseen liittyvää kansalaisaktivismia. Tämä teos toimii herättäjänä niille, joita kumiveneellä Eurooppaan matkustavien kohtalot eivät ole aiemmin liikuttaneet. Suorannan kirja on taas analyyttisempi jatko-osa, jossa mietitään myös länsimaisen ihmisen auttamisenhalun perusteita. Suosittelisin teosta luettavaksi esimerkiksi yläkoulun yhteiskuntaopin tunnilla. Rasismin ja islamofobian ehkäisijänä luulisin kirjan purevan eritoten nuoriin. Teoksen yksinkertainen kieli ja toiminnallisuus voi herättää lukuhaluja niissäkin, jotka harvemmin lukevat kaunokirjallisuutta.

Phil Collinsia lähetystön allasbileissä

LipstickPia Heikkilän Operaatio Lipstickiä olen metsästänyt jo kauan, mutta jostain syystä intialaisen alkuperäisteoksen tilaaminen Amazonista ei onnistunut enkä tiennyt, että teos on myös suomennettu. Se löytyi nyt sattumalta Prisman hyllystä, eli näyttää siltä, että siitä on tulossa joulun lahjahitti. Teos kiinnosti minua ei niinkään chicklit-sisällön, vaan Kabulin arjen kuvauksen takia. Kirja onkin muualla kategorisoitu military romance-genreen, mikä ilmeisesti ainakin rapakon takana on suosittu.

Operaatio Lipstickissä on roisia miehenmetsästystä ja estotonta känniseksiä. Nämä Kabulissa toimivat länsimaiset sinkkunaiset eivät ainakaan sievistele tai kainostele pyrkimyksissään; he kutsuvat ohimeneviä turvamies- ja sotilastuttavuuksiaan pikanuudelipanoiksi. Villi sinkkuelämä oikeutetaan sodan karulla logiikalla: koska kukaan ei tiedä, milloin tulee räjäytetyksi tai kävelleensä miinaan, elämästä on otettava ilo irti kuin viimeistä päivää. Sankarittarilta, suomalaistaustaiselta Annalta ja australialaiselta Kellyltä ei ainakaan puutu huumoria eikä aloitekykyä, ja hurjimman operaationsa he toteuttavat kostaakseen Kellyn petolliselle poikaystävälle, jolla huhutaan olevan kytköksensä Talebanin kanssa. Teoksen varsinainen romanssi on täysin joutava, kliseinen ja mieleenpainumaton, mutta syrjähyppyjen kuvaaminen on melko viihteellistä. Jäinkin miettimään teoksen pääasiallista lukijakuntaa: Heikkilä kertoo kirjoittaneensa kansainväliselle lukijakunnalle brittilukijat ensisijaisesti mielessään, mutta teos on kustannettu Intiassa. Intialaisia naisia hieman tuntevana kirjan kieli ja lähestymistapa hämmensivät. Olihan tässä ripaus Bollywood-kuvastoakin, mutta seksuaalisuuden kuvasto on eksplisiittisen pornografista. Ehkä Delhin ja Mumbain vapautuneet naiset pitävät tämän tyylisestä suorasukaisuudesta; minun ystäväpiirini intialaisille en kehtaisi tätä suositella.

Kiinnostavana anekdoottina kerrottakoon, että Heikkilä teosta suomentaessaan on muuttanut Anna Sandersonin hahmon Anna Sandströmiksi. Anna oli englanninkielisessä versiossa tanskalaistaustainen, mutta suomalaisessa painoksessa hänestä tulee suomalainen. Miksi ihmeessä? Tämä tuntuu jo yleisön kosiskelulta. Kirjailijan mukaan suomalainen identiteetti olisi ollut liian marginaalinen kansainväliselle lukijakunnalle. Ja katinkontit.

Maailmanpolitiikasta Operaatio Lipstick ei opeta kenellekään pätkääkään, eivätkä tavallisten afgaanien elämätkään pääse kunnolla päivänvaloon, sillä luksuselämään tottuneet päähenkilöt tuntuvat käyttävän miehenmetsästykseltä jääneen vapaa-aikaansa seuraavasta Dubain shoppailu- ja kylpylälomasta haaveilemiseen. Annalla ja kumppaneilla on neuvokas lapsipalvelija Farid, joka auttaa heitä vakoilemaan epäiltyjä hahmoja ja jopa murtautumaan näiden residensseihin tiedonhankintareissuille. Afgaaninaiset ja lapset esitetään tässä kohtuusympaattisina hahmoina,  mutta miehet lähtökohtaisesti epäluotettavina, etäisinä ja patavanhoillisina. Minusta ”kuumempi” juoni olisi ollut Annan sekaantuminen paikalliseen toisinajattelijaan, mutta kenties tämä ei olisi ollut realistista. Heikkilän kuvaamat turvamiehet ja sotilaat tuntuvat plastisilta Keneiltä, jossain alkoholisoituneessa karvaselkäisessä diplomaatissa on vähän potkua, mutta Kumman kaa-sarjan kielellä sanoisin useimmista hahmoista tässä kirjassa: ”en panisi”.

Operaatio Lipstick pelastautuu unohduksen uppeluksista kahden ankkurin avulla: a)teoksessa viljellään kohtuukirpeää ironiaa sotatoimittajien ja muiden ekspatriaattien arjesta, b) päähenkilö Anna on itseironinen ja reflektiivinen neurootikko, jonka tapa tutkia maailmaa on roisimpi kuin Bridget Jonesin konsanaan. Tässä oksennetaan ja paskannetaan estottomasti, mitä en usein chicklit-kirjoissa tapaa. Lempikohtani olivat kuvaukset ekspatriaattien kosteista bileistä, joissa muodikkain musiikki tuntuu olevan Phil Collinsia ja jossa jossain vaiheessa iltaa keski-ikäiset diplomaatit alkavat riisuutua ilkoisilleen jatkaen ryyppäämistä uima-altaassa. Kaikki tämä Kabulissa, jossa elintasoaitojen ulkopuolella nainen ei saa näyttää paljasta nilkkaa tai käsivarttakaan. Ehkä Heikkilä onnistuu näyttämään sotatoimittajan elämän epäglamoröösin puolen ja nauramaan koko ammattikunnan turhamaisuuksille ja itsekeskeisille harhoille.

Kirjalle on luvassa jatkoa. Seuraavassa osassa Anna Sanderson-Sandström tavataan Pakistanissa. Olisiko se sitten Peshawarissa? Katsotaan nyt, tavattaisiinko siellä.

Alfakurssi: yhteisellä matkalla

Syksyn uusi harrastukseni on Alfa-kurssi, ekumeeninen johdatus kristinuskon perusteisiin. Käyn sitä Hervannan kirkolla, seurakunnassa johon en asuinpaikkani puolesta kuulu, mutta joka silti vetää minua enemmän puoleensa kuin kirkko, johon kuulun. Olenkin Tampereella asuessani kuulunut jo kolmeen eri seurakuntaan ja joka kerta muuton jälkeen olen saanut paikalliselta kirkkoherralta kutsun osallistua seurakunnan toimintaan. Kalevassa asuessani kävin Kalevan kirkossa kerran; Atalassa asuessani kävin Aitolahden kirkossa ennätykselliset kolme kertaa ja nyt Hallilassa asuessani en ole kolmen vuoden aikana ehtinyt Viinikan kirkkoon kertaakaan. Luterilaisen kirkon byrokraattisuutta ihmettelen aina: kuinka ihminen ei voi itse valita seurakuntaansa, miksi se määräytyy asuinpaikan mukaan?

Eniten Tampereen kirkoista olen käynyt ortodoksisessa kirkossa, joka on rakennuksena minulle hyvin rakas. Hervannan kirkko on rumankaunis, vaatimaton ja arkinen, mutta täytyy sanoa, se on Pietilöiden arkkitehtuurin paremmasta päästä. Se palvelee hyvin pientä ihmistä, tulee tavallisen kulkijan tasolle. Kalevan kirkko on kauhein Pietilä-pytinki koskaan, inhorealistinen viljasiilo. Saan näppyjä jo sen ohi kulkiessa, enkä voisi kuvitella osallistuvani mihinkään piiriin sen tiloissa. Estetiikka painaa paljon minun hengellisessä vaa’assani, tarvitsen pyhyyden kokemiseksi kauneutta.

Toissa syksynä olin ortodoksisen kirkon katekumeeniopetuksessa, mikä avarsi mieltäni suunnattomasti, mutta siellä puhuttiin enemmän kirkon tavoista kuin uskosta. Alfa-kurssilla raikasta on, ettei siellä puhuta paljoakaan luterilaisuudesta, vaan sanasta. Kursseja pidetään samalla kaavalla myös muissa kuin luterilaisissa kirkoissa. Alkuperä on Britannian anglikaanisessa kirkossa, mutta sanotaan, että kurssin rakenne on ammentanut paljon roomalaiskatolisesta uskon opetuksesta.

Alfa-kurssi on omanlaisensa matka, sen aikana tutustuu ihmisiin, joihin ei ehkä muuten tutustuisi ja puhuu asioita, joita ei ole välttämättä käsitellyt edes parhaiden ystäviensä kanssa. Tähän mennessä on puhuttu taivaaseen pääsemisestä, syntien anteeksisaamisesta, koulujen uskonnonopetuksesta, perhepolitiikasta ja siitä, kuka Jeesus oikeasti oli. Kahden kurssikerran jälkeen huomaan, että minun porukassani ei ainakaan ujostella – keskustelu on ollut niin vilkasta, että lisäaikaa olisi kaivattu. Ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä uskosta ja kristitystä elämäntavasta. Politiikka astuu eetteriin väistämättä ja konflikteilta ei vältytä. Jotenkin tuo kuvastaa myös koko luterilaisen kirkon nykytilaa: jako vasemmistolaisiin ja oikeistolaisiin, liberaaleihin ja konservatiiveihin, salliviin ja niuhoihin on jyrkkä. Maailmankuvien taisto on nykyään niin paljon kiivaampaa kuin se oli lapsuuteni ja nuoruuteni kirkoissa. Homojen ja lesbojen asema, feminismi, lastenkasvatus ja suhde muihin uskontoihin ovat keskeisen riidan aiheet. Täytyy sanoa, että olen ehtinyt jo nyt ahdistua kurssilla joidenkin ahtaasta maailmankuvasta ja tietämättömyydestä, mutta ehkä kokemus on lopulta kasvattava. Olen päättänyt käydä sen loppuun vaikka pää paketissa. Kurssilta en odota uskoon tuloa (koska en usko uskoon tulemiseen) enkä hengellistä valaistumista, vaan rehellistä keskustelua perusasioista.

Matka uskoon on kaikilla erilainen, jotkut etsivät Jumalaa järjen avulla, toiset sydämen. Huomaan itsestäni, että edustan kumpaakin koulukuntaa. En ole uskoon fiiliksellä heittäytyjä, kielillä puhuja enkä armosta kaatuja, mutta en ole tieteellinen todistajakaan. Minulle riittää pieni lukemisto, Raamattuakin luen säästeliäästi. Pidän enemmän elävästä uskosta, näkemisestä, kokemisesta, haistamisesta ja maistamisesta.  Pidän yhdessä tekemisestä, jakamisesta ja seurakunnan yhteydestä, mutta samalla rasitun liian uskovaisista ihmisistä. Minulle  kristinusko on tekoja enemmän kuin sanoja.

Kristinuskossa suurin kompastuskiveni on lähetystyö, johon suhtaudun historiallisista syistä nihkeästi, mutta silti ihailen joitain sen tekijöitä. Minun kallooni ei mahdu uskoon käännyttämisen arroganssi, kaikki kovaääninen evankeliointi on minulle myrkkyä. Uskon vahvasti henkilökohtaiseen valintaan ja neutraaleihin julkisiin tiloihin, olen osittain samaa mieltä ranskalaisten kanssa, jotka kieltävät uskonnollisten symbolien käytön valtion viroissa ja tiloissa. En halua, että Suomesta tehtäisiin yhtään enemmän kristitty valtiona ja maana kuin se nyt jo on. Tässä kuulun vähemmistöön viime aikoina tapaamieni kristittyjen joukossa. Olen ollut havaitsevani, että ristiretkien henki alkaa taas nostaa päätään monissa kirkoissa. TV7:lla esimerkiksi pyörii lastenohjelma, jossa lapsia kehotetaan liittymään Jeesuksen armeijaan ja jossa Jeesus tykittää panssarivaunulla. Tähän verrattuna lapsuuteni kommunistinen Nukkumatti on sympaattinen hahmo, hän enimmäkseen tuli pasifistisilla kulkuneuvoilla eikä unihiekan heittäminenkään tappanut vääräuskoisia.

Yksi Hervannan seurakunnan nimikkoläheteistä on Leena Kaartinen, elämäntyönsä lääkärinä Afganistanissa tehnyt arjen sankari. Ilahduin, kun näin hänen kuvansa kirkon ilmoitustaululla, en nimittäin tiennyt, että hän on edustanut Hervantaa maailmalla. Nyt Leena on jo eläkkeellä ja jatkaa toimimista yhteisen hyvän vuoksi kotikaupungissaan Lahdessa, mutta ei häntä olla kokonaan saatu kotiin Afganistanista. Hän reissaa edelleen kahden kodin väliä. Satuin lukemaan kirkon aulassa Leenan paimenkirjeen viimeisimmältä Afganistanin-matkalta. Hän pyysi meitä kaikkia rukoilemaan sen puolesta, että hänen perustamansa terveyskeskus saisi taas ammattinsa osaavaa henkilökuntaa. Leenan kaltaisten ihmisten vuoksi annan luterilaiselle kirkolle vielä mahdollisuuden. Leenalla ei taatusti ole aikaa vääntää turhien asioiden takia, hänelle jokainen ihmishenki on samanarvoinen ja ehdottoman tärkeä.