Kirjastokortilla seuraavaan elämään

Teos: Matt Haig: Keskiyön kirjasto (2021)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Nora Seed on Bedfordin mitäänsanomattomassa kaupungissa elävä keski-ikää lähestyvä nainen, jolle ei ole aikoihin kuulunut mitään. Moni juna on jättänyt naisen: filosofian opinnoista yliopistossa ei ole seurannut mitään, työ musiikkikaupan myyjänä toistaa itseään, treffeillä hän ei ole käynyt aikoihin, ja vanhemmatkin ovat kuolleet ennenaikaisesti. Ainoan varteenotettavan sulhasehdokkaan hän dumppasi kaksi päivää ennen häitä, eikä nykyisessä masennuksen suossa energiaa riitä edes haaveiluun perheen perustamisesta.

Kun String Theory-kaupan omistaja Neil sitten antaa Noralle potkut kuudentoista palvelusvuoden jälkeen, ei hän voi muuta kuin alkaa suunnitella maailmasta poistumistaan. Tässä vaiheessa mieleen tulee rouva Elm, hänen teinikautensa hyvä haltiatar, koulun kirjastonhoitaja, jonka kanssa hänellä oli tapana pelata shakkia välitunneilla. Sukulaissielut tunnistivat toisensa, ja rouva Elm oli ainoa henkilö, joka tunnisti nuoren naisen ainutlaatuiset kyvyt.

Yhtäkkiä Nora löytää itsensä maagisesta keskiyön kirjastosta, jossa jokainen teos pitää sisällään hänen vaihtoehtoisia elämäntarinoitaan. Niissä vilisee tuttuja ihmisiä, mutta joissain niistä päästään kauas Britanniasta. Osassa niistä Nora on päässyt toteuttamaan todellisia kykyjään ja seuraamaan intohimojaan; osa taas on seurausta siitä, että hän on miellyttänyt muita. Keskihyllyiltä löytyy niitä skenarioita, joita Nora on osannut itselleen visioida, kun taas ylä- ja alahyllyiltä löytyy vähemmän todennäköisiä polkuja. Tuoko sitten toteutuneet perhe-ja urahaaveet onnellisuutta? Vai syntyykö onnellisuus satumaisesta maailmanmenestyksestä, miljoonista Instagram-seuraajista ja luksustaloista mansikkapaikoilla?

Haig kuvaa kiinnostavalla tavalla sitä sekaannusta, joka syntyy Noran vierailuista vaihtoehtoisiin elämiinsä. Hän tunnistaa osan hahmoista, mutta joutuu pinnistelemään roolinsa esittäjänä. Vaikeinta on kuuluisan rockbändin laulajana, sillä hän ei osaa laulujen sanoja kiertueella Etelä-Amerikassa. On myös vaikeaa suhtautua läheisten ennenaikaisiin kuolemiin, ja jossain vaiheessa äitiyskin tulee puskista. Norasta tulee tahtomattaan puskafarssin esittäjä, ja hänen läheisensä ovat aidosti huolissaan naisen oudosta käytöksestä ja muistikatkoksista.

Kyllähän tämä on kaupallinen aikuisten satu, mutta ihan nokkela sellainen. Lähin genre, johon tämän sijoittaisin, on enemmän chicklit kuin spekulatiivinen fiktio. Mutta Nora on kuitenkin perehtynyt Thoreaun luonnonfilosofiaan, ja muutenkin tässä kuvatut vaihtoehtoiset elämät pursuavat akateemisia viitteitä. Eli viihdekirjaksi teos ei ole tyhjäpäinen, ja saattaa puolustaa opiskelemisen henkistä antia siinäkin tilanteessa, jossa lukeminen ei käänny taloudelliseksi hyödyksi.

Olen pitänyt jostain aiemmastakin Haigin aikuisten sadusta, ja lukenut häneltä myös pari lastenkirjaa, joista toinen sijoittui Suomeen. Arkinen brittimeininki ilahdutti minua tässä romaanissa lopulta eniten maanisen elämänvaihdon ja rajattoman matkaamisen keskellä. Jotkut kirjan sivuhenkilöistä, kuten rouva Elm ja naapurin herra Banerjee, olivat viehättäviä, ja tässä tutustuttiin myös hauskoihin eläinystäviin.

Kirjan ideaaliksi kohderyhmäksi ehdottaisin nuoria aikuisia, eli Noraa nuorempia lukijoita, ja lukijoita, joille masennus on läheinen tuttava. Mielenterveyden hoitamisen puolustuksena kirjalla on vankka paikkansa, vaikka aiheen käsittely olikin omaan makuuni vähän liian fantastinen.

Kasarinostalgian huipentuma

JenniferTeos: Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer (HarperCollins Nordic, 2019)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Peter on 46-vuotias webbiarkkitehti, joka on viime vuodet joutunut olosuhteiden pakosta yksityisyrittäjyyden ikeeseen tuotannollis-taloudellisista syistä. Kun varmatkin tilaajat tuntuvat vaihtavan alihankkijansa kotimaisista bangalorelaisiin tiikereihin, hän seisoo tien päässä it-urallaan, jonkinlaisena internetin museona. Kriisitilassa hän on taipuvainen palaamaan 80-luvulle, aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan mahdollista jopa sosiaalisesti kömpelölle nörtille.

Jennifer on Peterin lukioaikainen ihastus, jonka kanssa romanssi ei edennyt puuta pidemmälle. Kumpunotko on unelias pikkukaupunki parin tunnin päässä Helsingistä, jossa nuoruuden idylli edelleen sijaitsee. Peterin vanhemmat asuvat edelleen lapsuudenkodissa, jonka universumi tuntuu muuttumattomalta. Hetken mielijohteesta hän palaa ”nollaamaan” elämäänsä vanhempiensa luo, ja uskoo keksineensä aikakoneen, joka palauttaa hänet 80-luvulle yhtä tehokkaasti kuin hänen lempielokuvassaan Paluu tulevaisuuteen palattiin 1950-luvulle.

Romaanin hahmot ovat sympaattisia, ja varsinkin Peterille empaattinen lukija toivoo pelkkää hyvää. Kyseessä on jonkin sortin man lit-pläjäys, jossa keski-ikäisen miehen kriisiä käsitellään kepeästi popkulttuurin runsain maustein. Pakarisen kertomisen tapa on kuin suoraan revitty Hollywood-elokuvien kuvastoista, ja se ärsytti minua jo alkumetreiltä. Kuuntelin kirjaa kuitenkin genren sisäisesti huomattuani, että kirjasta on olemassa myös englanninkielinen versio (Some Day Jennifer). Myös kustantajan valinta viestii paljon romaanin tyylistä: HarperCollins Nordic tuntuu julkaisevan vain höyhenenkepeää viihdettä.

Peter löytää uudeksi elämänprojektikseen kotikaupungin suljetun Atlas-elokuvateatterin, jonka uudelleen avaaminen tuo häneen elämäänsä toivoa. Joitain koulukavereita pyörii edelleen kotikonnuilla, kun taas toiset ovat luoneet maagisia työuria ulkomailla. Onpa yksi heistä päätynyt Amerikkaan tv-evankelistaksikin. Tässä katselmuksessa Peter kokee olevansa väliinputoaja, joku, joka ei lupaavissa tulevaisuudenvisioissaan lopulta päätynyt yrittämään tarpeeksi tai haaveilemaan kovinkaan rohkeista liikkeistä.

Uskon, että tälle kirjalle on sosiaalinen tilaus, myös miespuolisten lukijoiden parissa. Henkilöhahmojen kohtalot tuntuvat uskottavilta, ja moni pystyy identifioimaan kotiinpaluun tuskaisan teeman kanssa. Teoksen juoni taas on kovin ennalta-arvattava, ja Pakarinen kuvailee Peterin arkisia toimia aivan liian seikkaperäisesti. Tämäkään ei ollut teoksen varsinainen sokea piste, vaan todellista ärsytystä siinä aiheutti kirjailijan tapa pommittaa lukijaa popkulttuurin referensseillä.

Tämä on laiskaa kaunokirjallisuutta, ja aloittelevan kirjailijan helmasynti, sillä toimivan romaanin kuuluisi olla muutakin kuin soittolistaa ja videovuokraamon hyllyn sisältöä. Vaikka kuinka fanittaisin 80-lukua ja kaipaisin limudiscoja, joissa viimeinen biisi oli Madonnan ”Crazy For You”, en ymmärrä, mitä iloa on tunkea teos täyteen pinnallisia populaarikulttuurin viitteitä. Tämä ei ole ainoa teos, joka on aiheuttanut minussa yliannostuksen, mutta räikeimmästä päästä sellaista ”tykitystä”, joka ei enää tunnu romaanitaiteelta. Toki myös teoksen juonen kopiointi 80-luvun leffasta tuntuu älyllisesti laiskalta.

Viihdekirjallisuudessa on oma kaupallinen logiikkansa ja algoritminsä, joihin en ole kovin syvällisesti perehtynyt. Romaanin kertoja Peter taas on henkilö, joka tuntee algoritmit kuin omat taskunsa. Luulen myös, että Pakarinen kirjailijana on tehnyt joitain kannattavuuslaskelmia tätä teosta kirjoittaessa. Teokselle on olemassa selkeä markkinarako niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, mutta kirjallisten instituutioiden ja palkintoraatien huomiota teos tuskin tavoittelee. Itse olisin ehkä paremmin jaksanut pysyä Kumpunotkon ikuisten lukiolaisten tahdissa tv-sarjan muodossa, mutta nyt jäin suosiolla takapulpettiin mököttämään.

 

 

Vintage-aikamatka parantolaan

latausSatu Mattila-Laine on porilainen kirjastonhoitaja, jonka esikoisromaani Parantola (Karisto, 2015) on kai ensisijaisesti suunnattu teineille ja nuorille aikuisille. Itse lähestyin teosta sen kiinnostavan teeman vuoksi: aikamatka 1930-luvun naisten kaatumatautiparantolaan ei ole tavallisin tyttökirjan aihe. Päähenkilö Elisa on intohimoinen vintage-harrastaja ja bloggaaja, jonka elämää varjostaa epilepsia. Hän on kiinnostunut paikkakuntansa hylätystä parantolarakennuksesta lähinnä muotikuvien kuvauspaikkana, mutta eräänä kesäpäivänä hän eksyy rakennuksen lääkevarastoon yksin. Varastossa tapahtuu kummia ja yhtäkkiä hän huomaa siirtyneensä ajassa vuoteen 1934.

Rientolan parantolassa Elisa saa suojelijakseen luottohoidokin Annan, joka hyvästä kunnostaan johtuen saa vastuullisia tehtäviä liinavaatevarastossa. Parantolassa on ensimmäisen ja toisen maksuluokan potilaita, eli osa heistä on vapautettu ruumiillisesta työstä perheen maksukyvyn vuoksi. Siellä asuu myös pitkäaikaissairaita asylisteja eli työkyvyttömiä vanhuksia, jotka ovat kenties kunnan hoidokkeja. Kaikki tietävät paikkansa laitoksen universumissa, jossa kuri ja nuhde vallitsevat. Uskonnollisuus on pakotettua iäisyyskasvatusta, josta tosin osa potilaista löytää ainoan turvan.

Parantolan henkilökunnalle Anna valehtelee Elisan olevan siskonsa, ja Elisa saa jäädä vierailulle sillä ehdolla, että osallistuu Annan rinnalla päivittäisiin askareisiin. Elisalle tulevat tutuksi niin lypsyhommat, perunan kylvö kuin liinavaatteiden mankelointi. Erityistä huomiota silityshuoneessa saavat tyynyliinojen nauhat, jotka käherretään koreiksi. ”Ahkeruus on ilomme” lukee ruokalan seinävaatteessa, ja ruoaksi hoidokeille tarjoillaan suolatonta kasvisruokaa, joka tuntuu kovin lanttupitoiselta.

Elisalla on vaikeuksia tuunata puhettaan tuon ajan kielelle, ja vielä vaikeampaa hänen on seurata jälkijättöisiä hoitokäytäntöjä. Potilaiden eristäminen ja sitominen kohtausten ajaksi puistattaa häntä, samoin huhut sterilisaatioiden käytäntöönpanosta improvisoidussa leikkaussalissa. Parantolan johtaja Groman on reippaan natsihenkinen piilottaen aikeensa kansanterveyden bannerin taa. Myös hoidokkien mahdollisia seurustelusuhteita pyritään rajoittamaan, mutta Anna onnistuu uhmaamaan laitoksen pakkosiveyssääntöjä.

Vaikka romaanin juoni on melko simppeli, nautin sen ilmapiiristä ja kulttuurihistoriallisista yksityiskohdista, kuten Elokuva-Aitta-lehden kuvista, Markus-sedän radio-ohjelmasta ja pitsinnypläyksen saloista. Olettaisin, että teoksen päällimmäinen tarkoitus on saada nuoret lukijat pohtimaan suhtautumista kroonisiin sairauksiin ja löytämään keinoja tsempata esimerkiksi epilepsiaa sairastavaa kaveria. Varmasti teos voi toimia myös vertaistukena, sillä teoksen nykyisyydessä vuonna 2014 Elisa edelleen kärsii sairautensa noloudesta, vaikka siihen ei enää liitykään kohtalokasta stigmaa. Nykyisyyden kuvaus on kuitenkin romaanissa jotakuinkin ohutta, eli en saanut Elisan perheestä ja kaveripiiristä juuri minkäänlaista otetta. Kiinnostavin ja syvällisin henkilöhahmo oli silittäjätär-Anna, jonka myöhemmistä vaiheistakin löytyy vinkkejä poikaystävän sukualbumin lehdiltä.

Lähipiirini nuoret eivät kuulu tämän teoksen kohderyhmään, sillä he eivät suhtaudu intohimoisesti johonkin historialliseen kauteen. Tapaamani vintage-harrastelijat eivät ole olleet ihan teinejä, vaan pikemminkin yliopisto-opiskelijoita – eli ihanteellinen lukija voisi olla iältään lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä. Voisin hyvin kuvitella tämän kirjan inspiroivan esimerkiksi teemabileitä, saahan tästä hienoja pukeutumis- ja ehostautumisvinkkejä. Erikoinen tuttavuus kertakaikkiaan. Lisäpisteitä antaisin kielenkäytöstä: alan tästedes itsekin viljellä arkipuheessani sanoja ”hyväkäs” ja ”parahultaisesti”.