Historian havinaa lyhytjänteisille

Teos: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (Aula &co, 2018)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazard on lontoolaisen yläkoulun uusi historianopettaja, joka saa 12-vuotiaissa aikaan taianomaista ryhdistäytymistä. Hänen tarinankerron taitonsa on vangitseva, ja lähikortteleihin liittyvä muistinsa ilmiömäinen. Välillä mies käyttäytyy kummasti oppitunneilla, kärsii pahoista päänsäryistä ja tuntuu vetäytyvän omiin maailmoihinsa, mutta lasten vanhemmilta saatu palaute kertoo omaa tarinaansa. Tähtiopettajasta halutaan pitää kiinni, sillä vastaavia pedagogisia lahjakkuuksia on vaikea saada sitoutumaan Tower Hamletsin ongelmanuoria pursuavaan valtion kouluun. 

Matt ihastuu päätä pahkaa ranskanopettaja Camilleen, mutta pelkää tunteidensa osoittamista siksikin, että ”päivänkorentoihin” liiallinen sekaantuminen on häneltä kiellettyä. Hän kuuluu salaiseen yhdistykseen, jonka säännöissä kielletään ihmisolioihin rakastuminen. Tämä siksi, että rakastuminen johtaa automaattisesti vaikeuksiin, jos ei kumppanin niin ainakin ulkomaailman taholta. Eikä ihme, koska oikeasti Tom on yli 400-vuotias albatrossi, ”alba”, eli hitaasti vanheneva poikkeusyksilö. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on kevyt ja toiminnallinen aikuisten satu, jossa tavataan muun muassa Shakespeare, kapteeni Cook, Scott Fitzgerald ja suuri määrä noitavainon riivaamia ihmisiä. Teoksen keskiössä on Lontoo, mutta Tom Hazard ehtii pitkän elämänsä aikana elää myös Pariisissa, ympäri Yhdysvaltoja, Islannissa ja Kanadassa. Hän pääsee laivapojaksi Tyynenmeren saaria valloittamaan, kokeilee mainarin kovaa elämää kuparikaivoksissa Arizonassa, mutta onnellisin hän on kausina, jolloin hän voi elättää itseään muusikkona. Silti luutun tai pianonsoitto vievät hänet liian lähelle inhimillisiä tunteita, rakastumisen kiihkoa, jonka tietää olevan hänelle hengenvaarallista. 

Vaikka teksti oli helppoa ja melkein liiankin sujuvaa, en ahmaissut tätä yhdeltä istumalta, vaikka potentiaalia tässä on juuri sellaiseksi teokseksi. Pidin Tomista henkilöhahmona, vaikka paikoitellen koin, että Haig laittaa postmodernin ihmisen 1600-luvun teemapuistoon. Tom kohtaa ensirakkautensa ollessaan oikeasti 18-vuotias, orvoksi jääneen hedelmäkauppias-Rosen, joka asuu siskonsa kanssa kahdestaan omassa talossaan Hackneyssä. Ja vaikka 1600-luvun miljöön kuvaus on verevää, en ollut täysin vakuuttunut rakkaustarinan uskottavuudesta. Koin, että mentaliteettien tasolla kirjasta jäi paljon uupumaan, tai vaihtelut eri aikakausien välillä olivat niin nopeita, että paikoitellen kirja sortui pinnallisiin huitaisuihin. 

Luinkin tätä ensin nuortenkirjana, ja uskoisin sen keskeisenä kohderyhmänä olevan itseäni nuoremmat lukijat. Kirjan tarjoama historiallinen anti on kuin kävisi fuusioruokaa tarjoavassa buffetissa: kaikkea voi maistaa vähän, mutta ruokalajeja on vaikea muistaa jälkikäteen. 1600-luvulle sukellettiin jo hieman pidemmäksi aikaa, maisteltiin kyyhkyspiirasta ja palsternakkamuhennosta, mutta muut seikkailut jäivät lyhytjänteisiksi. Teoksen nykyisyydessä oli ehkä terävimpiä havaintoja, joiden kautta lukija voi pohdiskella omaa suhdettaan elettyyn historiaan. 

En kuulu teoksen kohderyhmään, koska luen paljon historiallista fiktiota ja arvostan huolellista pohjatyötä. Yleensä pidän myös enemmän sellaisista historiankuvauksista, jotka eivät pursua merkkihenkilöitä. Tässä julkkisten litania oli vähintään yhtä rasittava kuin Enni Mustosella, ja yhteen kirjaan oli ympätty vielä neljän vuosisadan kulttuuri-ikonit. Muuten aikamatkailun idea oli fantasiakirjallisuuden perussettiä, ei hirvittävän kekseliästä sellaista, mutta toimivaa juonen punonnan kannalta. 

Olen lukenut monia brittiromaaneja, joiden taustalla luulen olevan laskelmoitu menestysromaanin kaava, ja tämä kuuluu niihin kirkkaasti. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja uskon sen menestyvän vielä paremmin. Ongelmana tämän tyyppisten hyvän mielen fantasiateosten kanssa on, että ne pyrkivät miellyttämään keskivertolukijaa, joka tässä tapauksessa on kai nuorehko kaupunkilainen, jonka ymmärrys historiasta on sosiaalisen median värittämä. Ainakaan scifin ja fantasian suurkuluttajille tämä ei ole suunnattu, mutta sopisi hyvin jollekulle, joka vasta tutustuu noihin genreihin. 

Musapuolella kirja miellytti minua eniten, ja päähäni jäi soimaan muun muassa Don Henleyn ”Boys of Summer” vuodelta 1984. Sille annan pointsit, koska en kyseistä biisiä edes muistanut, vaikka se oli niin tunnelmallinen.  

Vuosisadan ikätoverilla on asiaa

VodolazkinTeos: Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä (Into, 2018)

Käännös: Elina Kahla

Mistä sain: E-kirjastosta

Seikkailuni venäläisen nykykirjallisuuden parissa jatkuu. Jelena Tsizovan Naisten ajan luin samana päivänä; Jevgeni Vodolazkinin teosta Lentäjä olen tavannut jo yli viikon. Kummatkin teokset kertovat Neuvostoliitosta, sijoittuvat Pietariin ja ovat kovin erilaisia laajuudeltaan ja tyyliltään. Tzisovan matkassa olin hämmentyneen virkistynyt,  Vodolazkinin proosaa oli helpompi lukea, mutta samalla romaanin valtava teema hieman uuvutti.

Kyseessä on sekoitus historiallista romaania ja spekulatiivista fiktiota, joka käsittelee neuvostoaikojen tieteellisiä kokeita ihmisruumiiden jäädytyksestä ja mahdollisesta myöhemmästä herättämisestä eloon. Teoksen päähenkilö on vuonna 1900 syntynyt ”vuosisadan ikätoveri” Innokenti Petrovitsh Platonov, joka joutuu 1920-luvulla Solokan saarelle vankileirille, ja saa mahdollisuuden liittyä ”Lasaruksiin”, jäädytyskokelaisiin, jotka saavat viimeiset kuukautensa syödä kunnon ruokaa ja oleskella.

Romaani on ajallisesti monitasoinen ja alkaa miehen sulatuksesta vuonna 1999, jolloin valta maassa on vaihtunut ja mies on edelleen lääketieteen koekaniini pietarilaisella klinikalla. Miestä hoitaa saksanvenäläinen lääkäri Geiger, joka lopulta onnistuu järjestämään tälle asumisen lapsuutensa kodissa Pietarin keskustassa. Samalla miehen ympärille rakentuu valtava mediajulkisuus, ja hän pääsee myös puhumaan kokemuksistaan televisiossa.

Innokentin mieli ja mentaliteetti on vanhan miehen, mutta hän osoittautuu fyysisesti noin kolmikymppiseksi. Miehen terveys vaatii kuitenkin varotoimia, eikä hän varsinkaan ole tottunut uuden ajan bakteerikantoihin. Uudessa maailmassa hän etsii epätoivoisesti nuoruuden rakastettuaan Annaa, joka oli miestä muutaman vuoden nuorempi ja asui vallankumouksen jälkeen perheensä kanssa samassa kommunalkassa kuin Innokentin perhe. Anna löytyy huonossa kunnossa geriatriselta osastolta, jossa tätä hoitaa pojantytär Nastja. Toki Innokenti on järkyttynyt rakastettunsa tilasta, mutta siirtää orastavat tunteensa pojantyttäreen, joka on vielä sinkku ja opiskelija.

Kirjan terävämmät havainnot liittyvät 1990-luvun kommunismin jälkeiseen todellisuuteen kuin vankileireille tai vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Innokentin lapsuuden muistoissa on charmia,  koska hän muistaa eniten vierailuja ystävien ja sukulaisten datshoille kesälomille. Kirjassa reissataan ainakin suomalaiseen Kuokkalaan, sadunomaiseen paikkaan nimeltä Siiverska ja rikkaan professorin huvilalle Krimille. Pojan isä on huoleton hummailija, joka tulee ammutuksi Varsovan asemalla keskellä vallankumousta. Perhe saa jatkaa asumista vanhassa kodissaan, vaikka kuuluu siihen porukkaan, jonka luo tehdään etsintöjä ja joita kuulustellaan epäillyistä neuvostovastaisista toimista. Kotiin tehdään ”tiivistämistoimenpide”, ja sen muihinkin huoneisiin majoittuu kyseenalaisia hahmoja.

Innokenti muistelee eniten naapuriaan Zaretskia, makkaratehtaalla töissä ollutta ilmiantajaa, jolla oli tapana varastaa makkaranpätkiä piilottamalla niitä housuihinsa. Zaretski on kommunismin tyypillinen hyötyjä, karkea, siivoton tarkkailija, joka tyytyy elämässään päivittäiseen vodka-annokseensa ja makkaransyöntiin. Zaretski tulee tapetuksi kadulla makkara housuissaan, ja talon asukkaita kuulustellaan murhasta.

Kirjassa on paljon muitakin absurdeja ja outoja episodeja, jotka naurattavat ja kauhistuttavat samaan aikaan. Uskonnon merkityksestä neuvostoaikana on monisyisiä pohdintoja, koska päähenkilöt tuntuvat viettävän puolet ajastaan hautausmailla ryypiskellen. Innokenti muistelee vanhaa oppimaansa ortodoksista katumuskanonia, ja viettää aikaa autuaan Ksenian kappelissa muistelemassa äitiään, joka on kuollut suruun odotellessaan poikansa kuolinviestiä vankileirillä.

Innokenti on erikoinen persoona, joka epäilee olleensa joskus taiteilija. Kirjan nimi ei siis viittaa päähenkilön lentäjän uraan, vaan muistikuviin aikaisista lentäjäsankareista, joita hänellä oli tapana käydä katselemassa ennen vallankumousta. Kuvataiteilijaksi hän on kuitenkin hyvin auditiivinen tyyppi, joka eniten muistaa menneisyydestään äänimaisemia. Äänien muuttuminen 1920-luvulta 1990-luvulle hämmentää häntä enemmän kuin muut muutokset, esimerkiksi se, ettei kaduilla enää huudeta asioita kaupatessa, on hänelle ihmetyksen aihe. Musiikissa melodiat ovat latistuneet, ja ainoa merkittävä asia on rytmi. Television talkshow’t edustavat hänelle kollektiivista idiotiaa, ja toimivat merkkinä vanhan venäläisen sivistyksen asteittaisesta rappiosta.

Innokentin ja bisnes-orientoituneen nuoren Nastjan suhteessa on myös paljon makaaberia, ja vaimo tuntuu olevan hänelle enemmän manageri kuin rakastettu. Vaimon raskaaksi tuleminen ”vuosisadan ikätoverin” kanssa on myös riskibisnes, mutta Nastjaa kiinnostanee koko projektissa eniten bisnes ja sen tuoma kuuluisuus.

Lentäjä on romaanina runsaudensarvi, josta riittäisi aineksia useampaan romaaniin. Katselin sen saamia arvioita Goodreadsissa, ja se tuntui saaneen enemmän ylistystä ulkomailla kuin venäläisiltä lukijoilta. Ennen kirjailijanuraansa Jevgeni Vodolazkin (s.1964) on toiminut kriitikkona ja keskiaikaisen venäläisen kirjallisuushistorian tutkijana, ja hän on nyt keski-iässä breikannut kansainvälisesti varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Englanniksi käännettyjä romaaneja on kolme, ja kaikki vaikuttavat ilahduttavan erilaisilta. Historiallisen fiktion taitajana hän vaikuttaa laaja-alaiselta, ja kaksi muuta käännettyä teosta ovat luultavasti kuivempia ja vaikeampia kuin tämä ”hittikirja”, jossa on populistisia ja myös elokuvallisia vivahteita.

Venäläiset arvostelijat dissasivat Lentäjää siksi, että sen aika-akseli loppuu strategisesti Jeltsinin aikoihin, eli siinä esitetty yhteiskuntakritiikki strategisesti ohittaa Putinin aikakauden suuret ongelmat. Mutta ulkomaiselle lukijalle teos esittäytyy toisenlaisena, ja uskoisin, että Vodolazkin on työstänyt teostaan niin, että se olisi ymmärrettävä myös kulttuuri- ja kielirajojen yli.

Olihan tämä komea yhteenveto 1900-luvusta, ja täynnä viitteitä suuriin venäläisiin kertojiin. Ainakin häntä on verrattu Dostojevskiin ja Bulgakoviin, ja itse löysin vankileirien kuvauksista myös palan Solzhenitsyniä. Yleensä en lue romaaneja, joissa tieteellisillä kokeilla olisi näin suuri rooli, enkä viehäty varsinkaan skifistä, jossa tehdään mittavia ihmiskokeita laboratorioissa. Mutta tätä kirjaa voi lukea sujuvasti myös tavallisena historiallisena romaanina, jonka keskiössä on muisti, vallanvaihdokset ja muistamattomuus.