Kirjabloggaajien joulukalenteri: 6. luukku

Teos: Lucinda Riley: Enkelipuu (Bazar, 2019)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Otin ilolla vastaan kirjabloggaajien joulukalenterivuoron, mutta aikaa sopivan jouluaiheisen teoksen metsästykseen jäikin yllättävän vähän. Onneksi oli Storytel-tilaus, josta onnistuin bongaamaan monta joulutunnelmaista kirjan kantta. Tänä vuonna olen lukenut muun muassa Matt Haigin Suomeen sijoittuvia joulusatuja, mutta tähän haasteeseen halusin valita aikuisten kirjan.

Lucinda Riley on brittikirjailija, joka tarjoaa joulun viettäjille tuhteja lukupaketteja, jotka saattavat riittää koko pyhien yli. Enkelipuu saattaa olla hänen kirjoistaan se, jossa vietetään joulua pisimmän kaavan mukaan, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole täysin jouluun keskittyvä tarina.

Teoksen avainhenkilö Greta Simpson on 58-vuotias muistinsa menettänyt erakko Lontoosta, joka palaa Marchmontin tilalle Walesiin joulunviettoon pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hänestä on jo tulossa isoisoäiti, sillä hänen perheessään on totuttu saamaan lapset nuorina. Paniikkikohtauksista kärsivä nainen joutuu tsemppaamaan itseään äärimmäisellä tavalla jopa läheistensä kohtaamiseksi. Monet pitävät häntä höpsähtäneenä vajaakuntoisena, mutta muistinmenetyksen syynä ei ole ennenaikainen vanheneminen.

Teoksen aika-akseli ei ollut alussa aivan selvä, mutta ilmeisesti teoksen nykyisyys sijoittuu 1980-luvun puoleenväliin. Vuonna 1945 Greta on kahdeksantoistavuotias tanssityttö Lontoossa Windmill-teatterissa, joka tuottaa eroottissävyisiä kabaree-esityksiä sodasta palanneille isänmaan sankareille.

Greta suostuu rohkeisiin rooleihin, koska hänen vuokranmaksunsa on kroonisesti myöhässä, ja uusia vaatteitakin tarvitaan treffeille amerikkalaisen sulhasen kanssa. Kohtalon oikusta hän päätyy emännäksi walesilaiseen kartanoon, vaikka hänen tarkoituksenaan oli valloittaa New York Maxin kainalossa. Max kuitenkin häipyy kuvioista jättämättä itsestään sanaakaan, ja Greta jää yksin ratkaisemaan rakkauden hedelmän kohtaloa. Ylipäänsä kirjassa eletään maailmassa, jossa naisen onni tai kohtalo on aina miehen käsissä, eikä Greta ole erityisen taitava aviomiehen metsästäjä.

Koska teoksen aika-akseli on pitkä, tässä ehditään viettää monenlaisia jouluja. Gretan kohtalona on jäädä heittopussin tai altavastaajan rooliin monessa elämän vaiheessa, vaikka hän yrittää parhaansa pienen perheensä elättämiseksi. Jossain vaiheessa hän kovettaa itsensä, ja keskittyy vain maineen, kunnian ja vaurauden kartuttamiseen lahjakkaan tyttärensä kautta. David on hänen nuoruudenystävänsä, jonka läsnäolo on ainoa pysyvä tekijä elämän karikoissa, mutta hän ei ole onnistunut arvostamaan tämän huolenpitoa tarpeeksi.

Muuten teos sijoittuu viihde- ja elokuvamaailmaan. Windmill-kabareen lisäksi siinä liikutaan Sheppertonin studioilla ja seurataan Cesca Hammondin uskomatonta uraa leffojen lapsitähtenä, brittien omana Shirley Templenä. Cescan urakiidossa on kuitenkin varjopuolensa, eikä tunne-elämältään hauras näyttelijänalku selviä elämän karikoista yhtä pontevasti kuin manageriäitinsä.

Juonellisesti teos tarjoaa reipasta pyöritystä, ja lukija joutuu työstämään varsinkin sen aikatasoja. Jouduin ainakin itse jopa laskeskelemaan hahmojen ikiä, ja koin kirjan nykypäivän paikoitellen jopa historiallisesti epätarkaksi/epäuskottavaksi, mutta se johtunee omista rajoittuneista muistoistani Britannian-matkailun suhteen. En nimittäin muista, että kukaan olisi Britanniassa 1980-luvulla tunnistanut ruokalajia nimeltä tofu, ja tässä kirjassa käydään samanmoista vääntöä kasvis- ja lihansyönnin välillä kuin mitä valtaväestö tekee nykypäivänä. Toki Lontoon hienostopiireissä on mahdollisesti rakastettu tofua jo tuolloin, eli kirjassa kuvatut muoti-ilmiöt ovat sellaisia, jotka ovat levinneet muualle Eurooppaan pitkällä viiveellä.

Kyseessä on neljäs lukemani Lucinda Rileyn teos, ja täytyy todeta, että huolimatta niiden kaupallisesta viihteellisyydestä ne eivät ainakaan tunnu toistavan itseään. Tämä teos oli selkeämmin länsimainen tarina kuin pari aiempaa lukemaani, joissa seikkailtiin Thaimaassa ja Intiassa. Seitsemän sisaren supersuosituista tarinoista olen toistaiseksi lukenut vasta yhden, mutta tuosta kirjailmiöstä olen ollut jopa innoissani. Ehkä en lukisi Enkelipuuta satumaisten joulun tunnelmien vuoksi, mutta teos tarjosi aimo annoksen sodanjälkeistä sosiaalihistoriaa.

Olen jo kuunnellut monta kirjaa Usva Kärnän lukemana, ja tässä luennassa kaupallinen mainosääni nosti päätään liiallisesti. Paikoitellen luenta kuulosti enemmän amerikanenglannilta kuin suomelta, ja varsinkin lauseiden lopun nouseva, kiekaiseva aksentti ei kuulostanut siltä äidinkieleltä, jota itse puhun. Tämän tyyppinen luenta on tavallista Disney-elokuvien dubbauksissa tai ostoskeskusten kuulutuksissa, mutta sopii huonosti kaunokirjallisuuteen. Olisin toki voinut vaihtaa kirjan tekstimoodiin, mutta halusin puuhailla muuta tarinan aikana.

Ääninäyttelijöiden/lukijoiden suhteen mielipiteet varmasti jakautuvat, ja luulisin, että niille, jotka kuuntelevat enemmän lastenkirjoja/dubattuja lastenelokuvia Kärnän tyyli saattaa olla jopa houkutteleva. Tuon ”loppukiekaisun” ymmärsin merkiksi lauseen loppumisesta, mutta se oli niin ärsyttävä, että melkein jätin kirjan kesken. Käytin liikaa paukkuja äänikirjan toteutuksen pohtimiseen, mikä harhautti minut itse juonesta. Näin on käynyt aiemminkin juuri amerikkalaisten ja brittiteosten suhteen – kotimaiset kirjat on enimmäkseen luettu vähemmän eläytyvällä/lässyttävällä äänellä, tutun monotonisella suomen kielellä.

Haasteessa ennen minua oli vuorossa Bibbidi Bobbidi Book-blogi (https://bibobook.fi/), ja huomenna kopin ottaa Kirjakko ruispellossa (kirjakkoruispellossa.blogspot.com/). Tätä kalenteria seuraamalla tulet löytämään ihastuttavia jouluaiheisia lukuvinkkejä kaikenikäisille, ja miksi ei myös lahjavinkkejä kaikille henkisille tontuille.

Tumba de casa mami

Teos: Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula &co, 2019)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Maiju Saarinen

Venezuelalaisen Karina Sainz Borgon (s.1982) esikoisteos, joka kertoo maan viimeaikaisesta akuutista kriisistä, oli pitkään listallani kirjallisuuden maahaasteeseeni, mutta ehdin jo täyttää sen toisella teoksella. Tuo toinen teos, Alberto Barrero Tyszkan The Sickness sijoittui Chavezin hallinnon alkuaikoihin, jolloin maassa ei vielä koettu niin suurta puutetta ja kurjuutta kuin mitä Borgo omassa teoksessaan kuvaa. Molemmat romaanit tekivät minuun suuren vaikutuksen, vaikka luultavasti ovat kuvattu poliittisesti eri leireistä.

Romaanin kertoja on n. 25-vuotias nuori nainen, Adelaida Falcon, jonka yksinhuoltajaäiti on juuri kuollut syöpään caracasilaisessa sairaalassa. Äidin saattohoito on ollut tyttärelle traumaattinen kokemus, sillä sairaalan olot ovat olleet löyhkäävät, kaoottiset ja totaalisen puutteelliset. Kun hän sitten jää yksin asumaan äitinsä omistamaan asuntoon, hänen ympärillään alkaa käydä kuhina. Naapurusto pyrkii jollain tavalla hyötymään lesken jättämästä perinnöstä, joka ei kuitenkaan irtaimiston tasolla koostu kuin joistain suvun posliineista.

Adelaida ja äiti ovat molemmat akateemisia sinkkuja; he ovat aina asuneet kahdestaan ja sinnitelleet kuin niukkuuteen tottuneet mehikasvit. Äidin kotikylässä Ocumaressa meren rannalla asuvat hänen kaksi siskoaan, jotka eivät edes pääse vaivalla järjestettyihin hautajaisiin huonojen teiden ja rahapulan vuoksi. Adelaidalla kuitenkin liittyy tuohon rannikkokylään myös hyviä muistoja, ja ainakin nämä naimattomat tädit ovat ottaneet kaiken irti kaupunkilaisen siskonsa akateemisesta menestyksestä, sillä kukaan suvussa ei ole ennen tätä käynyt yliopistoa.

Äidin kuollessa Adelaida on kuitenkin kirjallisuuden maisterina työtön, ja elämä on luisunut pelkkään hengissä pysymiseen urbaanissa viidakossa, jossa kaikki elämän alkutekijät romahtavat päälle. Pian äidin kuoltua hänen asuntonsa sosialisoivat ”viranomaiset”, eli lihavista, militanteista työväenluokkaisista naisista koostuva armeija, joista kaikki eivät ole täysin lukutaitoisia. Nainen yrittää taistella oikeudestaan kattoon pään päällä, mutta häntä nöyryytetään monelta taholta. Lopulta hän löytää majapaikan myös äskettäin kuolleen naapurinsa, Espanjan kansallisuuden omanneen ravintoloitsijan luota, jonka poismenoa ei ole rekisteröity ja näin henkilöpaperit ovat olemassa jonkun hyödyksi. Espanjalaisen naisen luota löytyy myös runsas ruokavarasto, ja jopa pullollisia viiniä tilanteessa, jossa valtaosa taistelee yhden kananmunan ostamisesta.

Tästä siis alkaa erittäin tuskainen ja dramaattinen odysseia maasta pois pääsemiseksi. Adelaida on taistossaan hyvin yksinäinen, vaikka lähikortteereissa harrastetaan opportunistista ”solidaarisuutta”. Luokkaviha paremmin koulutettuja kohtaan on riipivää, eikä nuorella naisella ole kanttia alkaa hallituksen myötäilijäksi tilanteessa, jossa suuri osa hänen vähäisistä ystävistään on ollut tai istuu juuri silloin vankilassa. Valtion ruoka-avustuksista hyötyminen ja niiden kaupittelu mustassa pörssissä kolminkertaiseen hintaan tuntui karmivalta, mutta ei liioitellulta.

”Tumba de casa mami” on reggaeton-biisi, jonka hän kuulee ensi kertaa äitinsä hautajaisia odotellessa paikallisessa kappelissa, jossa 12-vuotiasta tytärtä kaupitellaan hautajaismenoissa korkeimmin tarjoavalle setämiehelle. Biisi jatkaa kummittelemista läpi kertomuksen, ja muodostaa tarinalle häiritsevän, dystooppisen biitin.

Huolimatta lohduttomasta kädestä suuhun-meiningistä Caracasissa on vielä yö on korkeasti kaunokirjallinen teos, joka pursuaa intertekstuaalisuutta ja viittaa maan aiempiin hyvinvoinnin aikoihin, jolloin pieniä tyttöjä vielä vietiin teatteriin ja konsertteihin ja jolloin maassa oli muitakin arvoja kuin materialistisia. Eniten teos muistutti minua viime aikojen venäläisteoksista, joissa myös muistellaan kommunalka-asumisen aikoja, vaikka lopulta tässä teoksessa vallitsee vielä suurempi sekasorto kuin Pietarissa 1910-20-lukujen vaihteessa. Muun muassa Jelena Tsizovan teoksessa Naisten aika naapuruston valtasuhteiden kuvaus oli samansuuntaista, vaikka se sijoittui myöhempään aikaan.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja koin, että olisin mahdollisesti saanut siitä enemmän irti painettuna tekstinä, vaikka se ei ollut liian monimutkainen kielellisesti, juonellisesti tai henkilögallerian suhteen. Ehkä tässä marraskuun pimeydessä teos osoittautui hieman liian rankaksi, vaikka olen syksyn aikana lukenut useamman vastaavan kuvauksen vallankumouksen jälkeisestä korruptiosta ja poliittisesta väkivallasta varsinkin Afrikan maista.

Jos etsit teosta, jossa on vahvoja naishahmoja, ja joka kuvaa naisten poliittista toimijuutta raadollisen realistisesti ilman vaaleanpunaisia laseja, tämä teos on loistavaa siedätyshoitoa. Kirjailija itse on asunut jo kymmenen vuotta maanpaossa Madridissa, ja mieleeni jäi vain kummittelemaan kysymys, olisiko Caracasista käsin kenenkään ollut mahdollista tuottaa näin monisyistä kaunokirjallista teosta viimeisen vuosikymmenen aikana.

Paikkoja Pisa-tulosten ulottumattomissa

Teos: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY, 2018)

Käännös: Helinä Kangas

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kjäh. Antakaa harhaanjohtava otsikko anteeksi, mutta halusin leikitellä Pisan kaupungin nimellä. Toki kaupunki tunnetaan muustakin kuin oppimistulosten testaamisesta, mutta tavallaan oppiminen tai oppimattomuus kuuluvat myös Elena Ferranten kirjojen keskeisiin teemoihin. Pisa on niissä virkeä opiskelijakaupunki, jossa pesii harvinaisen paljon partaradikaaleja. Olen päässyt jo sarjan kolmannelle rastille, aikuisvuosiin ja aikaan, jona pikku Lenucciasta on tullut nouseva kirjailijatähti.

Lilan kohtalo Napolissa on taas ajautunut rosoisemmalle uralle hänen erottuaan ruokakauppias-Stefanosta. Hän elää kämppiksen omaista elämää kiltin Enzon kanssa, on yksinhuoltaja ja töissä makkaratehtaalla, jonka työolosuhteet ovat kuvottavat. Lilluminen vyötäröön saakka mortadellaliemessä ja pomon seuraaminen makkaroiden kypsyttelyhuoneeseen, jossa tämä on ottanut kymmeniä tehtaan tyttöjä, on tiukka pudotus keskiluokkaisista mukavuuksista pikkurouvana. Lilan poliittisen aktivisoitumisen tarina on kiehtova, eikä lainkaan yksioikoinen, kuten usein tarinat kommunistisesta toimijuudesta tuppaavat olla. Kuinka kiivas ja rääväsuinen Lila sitten sopeutuu piireihin, joissa on enemmän entisiä perhetyttöjä kuin työväenkorttelien kasvatteja?

Omalla tahollaan Elena kokee, että on ehkä varastanut Lilan tarinan – tai että ilman Lilaa ja tämän energisoivaa läsnäoloa hänen kirjoittamisensa ei suju. Elena nousee luokkaan, jossa taksilla ajaminen ei ole tavatonta, ja jonka elämä keskittyy puhetilaisuuksiin kalustetuissa huoneissa ja hotelliöihin. Hänen pitkä kihlauksensa professori-Pietron kanssa päätyy lopulta häihin vuonna 1970, ja avioliitto jämähtää pian sovinnaiseen muottiin, huolimatta molemman puolison vasemmistolaisuudesta. Elena saa kaksi tytärtä, ja hänen kirjoittamisensa hautautuu äitiyden suohon.

Samaan aikaan Italiaa järisyttää vasemmistoradikalismin lisäksi radikaalifeminismi, johon Elenan anoppi ja käly yrittävät tätä vihkiä. Heidän kodissaan vierailee värikästä porukkaa, ja Elena kuljettaa lapsia mukaan mielenosoituksiin ja poliittisiin kokouksiin, mutta tästä huolimatta Lila pilkkaa häntä porvarilliseksi hienostorouvaksi. Uusia sydänystäviä Elena ei tunnu saavan pohjoisessa, ja vaikka ystävyys Lilan kanssa realisoituu enää vain puhelimessa, hän käyttää valtavasti aikaa tämän kaikkien sanomisten vatvomiseen.

Politiikkaa tässä kolmannessa osassa on enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. Napolin kortteleissa vasemmiston ja fasistien väliset kaihnaukset johtavat kuolonuhreihin, ja muun muassa Lilan entinen pomo, makkaratehtailija-Bruno ammutaan toimistoonsa. Koko ajan Elena pelkää Lilan sekaantuvan ääriryhmiin, mutta välillä hän myös perverssillä tavalla toivoo ystävänsä kuolevan. Nämä ajatukset tuottavat syyllisyyttä, mutta ahdistuksesta huolimatta Elena ei saa napanuoraa katkaistua kotikortteleihin.

Kuuntelin tätä lähes hypnoottisesti äänikirjana kahden päivän aikana, ja kahden Ferranten ahmiminen saman viikon aikana oli tuhti annos. Neljättä osaa sarjasta en nyt ehdi kuuntelemaan BookBeatissa, jonka tilaus loppuu tänään, joten ystävysten tarina lupaa vielä uusia yllätyksiä. Varsinkin Lilan ja Enzon ryhtyminen tietotekniikka-alalle jo 70-luvun alussa vaikutti uraa uurtavalta, ja oli kekseliäs juonenkäänne. Kirjassa myös rinnastetaan pesunkestävien humanistien ja tiedeuskovaisten futuristien maailmankuvia, aikana, jolloin harva tiesi nollien ja ykkösten vallankumouksesta mitään.

Sisällöllisesti tämä osa puhutteli minua eniten, mutta ehkä tunnelmallisesti sarjan aloitusosa oli silti hurmaavin. Nelososalta odotan liikkumista uusiin maisemiin ja ravisuttavia keski-iän kriisejä. Toivon mukaan myös ystävyyssuhteen dynamiikassa tapahtuisi jotain liikettä.

Toinen keikkani Napoliin

Teos: Elena Ferrante Uuden nimen tarina. (WSOY, 2017)

Käännös: Helinä Kangas

Elena Ferranten hittikirjoista raportoiminen näin muutaman vuoden viiveellä ei taida olla kiinnostavaa kuin itselleni, mutta olen nyt ajatellut saattaa tämän suositun sarjan loppuun tämän vuoden aikana. En tiedä, miksi en jatkanut sarjan lukemista aloitusosan jälkeen – ehkä kaikki siihen liittyvä hypetys ärsytti. Olin lukenut kirjoista niin monia blogiarvioita, että tuntui jo, että olin itsekin lukenut teokset. Nyt palaan Uuden nimen tarinaan tuoreemmilla silmillä kahden vuoden tauon jälkeen. Muistaakseni olen aloittanut teoksen lukemisen tuolloin, mutta luovuttanut puuduttavan sivumäärän vuoksi.

Teoksessa Elena ja Lila ovat kuusitoistavuotiaita, ja Lila on juuri mennyt naimisiin ruokakauppias Stefanon kanssa. Rouvan status luo ystävien välille selkeän statuseron, ja Lilasta tulee tämän seuraneiti, joka kyllä myös hyötyy materiaalisesti ystävänsä uudesta vauraudesta, mutta kärsii kovin asetelmasta. Lila on niin tylsistynyt liitossaan, ettei hänellä tunnu olevan energiaa muuhun kuin ihmissuhdepelien pelaamiseen. Hän käyttää kaupan kassan rahoja kuin omiaan ja jakelee niitä myös ystävilleen, ja tilailee puhelimella tavaroita kotiinsa pidäkkeettömästi miehensä laskuun.

Elenalla eli Lenulla alkaa lukio sujua huonommin, vaikka hän on aiemmin ollut luokan tähtioppilas. Hän seurustelee bensa-aseman pitämisestä haaveilevan Antonion kanssa, mutta haaveilee tulisieluisesta Ninosta, kommunistista ja rautatieläisen pojasta, joka tähtää jo yliopistoon. Kun Lenu pääsee ystävänsä siivellä viettämään kesää loma-asuntoon Ischiaan, myös Nino on siellä oman rikkaan kaverinsa luona. Ikävä kyllä, laskelmoiva Lila tarttuu tilaisuuteen ja viettelee Ninon itselleen niinä aikoina, kun tämän aviomies Stefano on kaupungissa.

Potentiaalisen poikaystävän varastamisdraama kuulostaa kieltämättä kliseiseltä, enkä ollut kovin liekeissä koko kuviosta, jota vatvottiin puolen romaanin verran. Ystävät ovat enemmän erillään toisistaan kuin yhdessä, ja etäisyys kasvaa, kun Elena lähtee opiskelemaan Pisaan. Lila yrittää irtaantua väkivaltaisesta miehestään, asuu jo hetken Ninonsa kanssa köyhässä korttelissa, mutta hänet palautetaan ruotuun miehen uskollisten vasallien toimesta. Tämän jälkeen hän pakenee äitiyteen. Vaikka Stefano elää lähes julkista kaksoiselämää kauppa-apulaisensa Adan kanssa, hän rajoittaa vaimonsa liikkeitä ja valvoo niitä raivokkaasti.

Ferrante osoittaa tässä kirjassa perheväkivallan yleisyyden ja tuon ajan sallivan asennemaailman vaimonhakkaamiseen. Yhteiskunnallisista teemoista se on vahvoin, mutta luokkasuhteiden intiimi tutkiminen jatkuu myös uskollisesti. Työväenluokkaisten yliopisto-opiskelijoiden luokkahyppyyn liittyvästä angstista ja itsetunto-ongelmista olen lukenut niin paljon täällä Suomen päässä, ettei Elenan tilanne tuntunut mitenkään eksoottiselta, mutta se on positio, johon monen lukijan on helppo samastua.

Seuraavilta osilta odotan yllätyksiä ja näkökulman vaihtoa. Tässä osassa meininki valahti välillä keskitasoisen melodraaman puolelle, ja teos olisi kohentunut tiivistämisestä huomattavasti. Vaikka pitkästyin kaksikon Ischian-seikkailun aikana, pidin kuitenkin virkistävänä sitä, että teoksessa seikkailtiin muuallakin kuin Napolissa, ja tuo Ischian seutu alkoi kovasti kiinnostaa matkakohteena.

Sinisten omenien lupaus

Teos: Sally Salminen: Katrina (1936/2018, Teos)

Käännös: Juha Hurme

Kuulin Sally Salmisen Katrinasta ensi kertaa toissa vuonna, kun YLE:llä oli käynnissä Suomi100-kirjaprojekti ja romaani oli yksi siihen valituista teoksista. En kuitenkaan ehtinyt lukea teosta tässä vaiheessa, ja sen maine on kiirinyt huomattavasti sen jälkeen. Minulla oli siis vahva ennakkokäsitys teoksesta, mutta onneksi en ollut lukenut kaikkia arvioita puhki.

Katrina on nuori pohjalaistyttö, joka tulee ahvenanmaalaisen merimiehen hurmatuksi kotikonnuillaan 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkuvuosina. Kosinta on salamannopea, eikä hän ehdi edes kerätä mukaansa kapioita. Johan lupaa nuorikolleen leveämpiä oloja, suotuisia viljelykausia, sinisiä omenapuita ja koreita vaatteita. Katrina lähtee miehen matkaan, koska on haaveillut elämälleen muutakin kuin jäämisen oman kylän mökin akaksi. Ehkä merimiehen vaimona hän pääsisi vielä maailmalle ja oppisi vieraita kieliä.

Todellisuus Västerbyn kylässä on aivan muuta kuin mitä suupaltti Johan maalaili, ja hän jättää nuorikkonsa selviämään alkeelliseen torppaan ilman ruokaa. Torppien naisilla on tapana hankkia elantonsa lähitilojen taksvärkkiläisinä, ja palkka usein maksetaan vain tilan antimina. Ruokapalkka on kapeaa, ja Katrina nousee pian topakasti pihimpiä isäntiään vastaan. Hänessä on pohjalaista sisua, jollaiseen saaristossa ei ole totuttu. Työväenaate on Katrinassa nupuillaan, vaikka hän ei osaa pukea ajatuksiaan mantereella tehtävän politiikan kielelle.

Teos kertoo pitkälti Katrinan yksinäisyydestä elämän eri vaiheissa, vaikka avioliiton kehitys onkin yksi sen keskeinen teema. Katrina oppii rakastamaan tuulella käyvää miestään, jonka kyvyt ansaita elantoa eivät ole vaimonsa kaltaiset. Mies ei juo, ei polta, eikä ole uskoton, mutta siitä huolimatta hän on hupa rahankäyttäjä, eikä merimiehen palkasta oikein jää mitään kasvavan perheen käyttöön. Kuitenkin pariskunta hitsautuu yhteen yhteisten vastoinkäymisten kautta, varsinkin lasten kuolemien.

Luin kirjaa suurena jännityskertomuksena, vaikka sen tapahtumat ovat arkisia ja realistisia. Siinä on muutama kohtaus, jotka ylittävät jopa Myrskyluodon Maijan dramaturgian. Tuo vertaus on kuitenkin päässäni hatara, sillä en ole lukenut Anni Blomqvistin teosta, vaan muistan sen vain lapsuuden TV-sarjana. Muutenkaan en muista, olisinko koskaan aiemmin lukenut ahvenanmaalaisen kirjailijan teosta.

Myös kyläyhteisön kuvauksena teos on loistava, ja myös sivuhenkilöt ovat eläviä. Kylän elämä keskittyy pitkälti laivalaiturin ja kahden kilpailevan kaupan välille. Kilpailuasema syntyy, kun kylään perustetaan osuuskauppa, joka saa pian suuremman suosion kuin vanha puoti. Osuuskaupan nuori pitäjä Saga on aluksi Katrinan miniäehdokas yhden pojan kanssa, ja lopulta vaimo toiselle pojalle, ja tässä välissä hän on ehtinyt olla naimisissa vanhan kapteenin kanssa. Saariston nuorten seurustelukuviot ovat välillä karuja, sillä tytöt haaveilevat kapteenskaksi pääsystä, mikä on tuossa yhteisössä korkein sosiaalisen nousun keino.

Kirjan kirjoittamisvaiheessa vuonna 1936 Katrina oli jo historiallinen romaani, ja sen keskeiset historialliset tapahtumat liittyvät ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen kansalaissotaan. Vaikka saarilla piileskelee venäläisiä sotilaita, ei sota vaikuta tavallisten saaristolaisten elämään kuin välillisesti. Valkoisella suojeluskunnalla on saarilla joukkoja, mutta niiden tehtävät jäävät kapeiksi.

Juha Hurmeen uusi suomennos on hämmentävän eheä lukukokemus, mikä varmasti lisää teoksen suosiota suomenkielisten lukijoiden piirissä. Koska Salminen vaikutti suurimman osan aikuiselämästään Suomen ulkopuolella, hänen kirjallinen tuotantonsa jäi aikanaan suomalaisilta lukijoilta pimentoon. Hän yritti palata asumaan kotikonnuilleen kirjallisen menestyksen jälkeen, mutta elämä sysäsi hänet Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen avioliittoon Tanskaan. Sosialistinen aatemaailma kasvoi hänessä vielä Katrinan kirjoittamisen jälkeen, eikä hänen avointa poliittisuuttaan katsottu kotikylässä hyvällä.

Katrina tuntuu teokselta, joka ei täysin tyhjenny yhdellä lukukerralla. Erityisen hauskaa olisi lukea teosta kohteessa, ellei sitten kuvatulla kotisaarella, niin ainakin Maarianhaminassa. Saarten pääkaupunkiin Katrina pääsee vasta vanhoilla päivillään, ja kokee sen meiningin aivan liian herraskaisena. Vaikka hänen elämänsä miehet puhuvat jo alkeellista englantia, ei tavallisen merimiehen muijan maailma avaudu helpolla.

Kun Brooke Shields valloittaa Kashmirin

Nina Banerjee-Louhija: Intian helmi (WSOY, 1985)

Muistan nuoruudestani lukeneeni muutaman Nina Banerjee-Louhijan teoksen, joista päällimmäisenä mieleen jäi naispäähenkilöiden seksuaalinen etsintä ja vapaamielisyys. En ehkä kuulunut teosten kohderyhmään, enkä muista lukemastani paljoa. Kirjailijan intialainen tausta kiinnosti, mutta muistaakseni lukemissani teoksissa ei seikkailtu Intiassa.

Intian helmi tuli luokseni kesäreissulla kierrätyshyllystä, ja siinä sukuloidaan Intian puoleisessa Kashmirissa. Elina Koul on keski-ikäinen toimittaja, joka on ollut naimisissa intialaisen maisema-arkkitehti Vijayn kanssa. Kirjan nykyisyydessä hän on leski ja Rina-tyttären yksinhuoltaja. Perhe on asunut isän eläessä Bostonissa, mutta äiti ja tytär ovat palanneet Suomeen kuolemantapauksen jälkeen. Yhdeksän vuotta miehen kuoleman jälkeen Elinalle tarjoutuu ensimmäinen mahdollisuus matkustaa tämän sukujuurille Kashmiriin, osittain juttukeikalle.

Kirjassa on paljon herkullista 1980-luvun alkupuolen ajankuvaa. Rina on hemmoteltu nuori, joka on kasvanut pelaamalla Donkey Kongia ja syömällä kymmeniä erilaisia suklaapatukoita. Tytöllä on myös isän kulttuuriseen perimään liittyvä identiteettikriisi, ja Intiaan päästyään hän hyppää punkkarin kledjuista paikallisen perhetytön asuihin. Isän suku suhtautuu tyttöön omistavasti, ja pian hänelle jo suunnitellaan opintoja isän kotimaassa. Potentiaalisia sulhojakin pyörii nurkissa, mikä saa äiti-Elinan epäilevälle kannalle. Pidin kirjassa eniten tyttären äänestä ja hänen hieman koomisenkin oloisesta stadin slangin kommentoinnista intialaisesta elämänmenosta.

Srinagarissa Elina asuu vuokratussa talolaivassa, ja Rina Kaulien sukutalossa. Suvulle Vijayn avioliitto valkoisen naisen kanssa on ollut omanlaisensa tabu, ja vaikka Elina toivotetaan tervetulleeksi, häntä ei pidetä suvun jäsenenä. Pian Elina iskee silmänsä naapurilaivassa majoittuvaan Adhamiin, joka on paikallista muslimisukua, mutta Amerikan siirtolainen. Yhteinen tausta edistää kaksikon tuttavuutta, joka pian etenee lomaromanssiksi. Miehen kanssa Elina pääsee matkustamaan Pahalganiin, Bollywood-teollisuuden suosimaan vuoristokylään, jonka hotelliin ollaan rakentamassa niinkin paheellista asiaa kuin discoa. Yhdessä he lentävät myös kaukaiseen Ladakhiin, tiibetinbuddhalaisuuden kehtoon, jossa elämä ei vielä ole länsimaisen turismin pilaamaa.

Kirjassa on kiinnostavia pohdintoja kahden kulttuurin liitoista ja niiden lasten identiteettineuvotteluista. Romanssirintama tuntui kliseiseltä, mutta onneksi kirjan anti ei varsinaisesti keskity ”kunnon panoihin” ja vaginaalisiin värähtelyihin. Pitkälti teos kertoo surutyöstä tilanteessa, jossa jälkeenjäänyt leski ei ole kunnolla tuntenut puolisonsa kulttuuria, ja jossa sukuun tutustutaan vasta kuoleman jälkeen.

Kirjassa avataan aika alkeellisiakin asioita Intian kulttuureista, mutta samalla on muistettava, ettei keskivertosuomalaisen lukijan Intia-tietoisuus ole välttämättä ollut kovin merkittävää 1980-luvulla. Luin kirjan siksi, että olen kroonisen kiinnostunut Kashmirista, tuosta myyttisestä kulttuurisesta kehdosta, jonne on ollut liian pitkään liian vaarallista ulkomaalaisten matkustaa. Tässä kertomuksessa eletään vielä aikaa, kun Kashmirissa on turisteja, mutta tilanne on muuttumassa hankalaksi. Kashmiriin kirjan siivillä todella pääsee, ja epilogista tulee ilmi, että kirjailija on matkaillut alueella, joten kuvaus pohjautuu ensi käden kokemuksiin.

Banerjee-Louhijan omat intialaiset sukujuuret ovat Bengalissa, ja hän syntyi vuonna 1940 Kolkatassa. Lapsuutensa hän vietti Intiassa, ja muutti Suomeen kuusivuotiaana. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, ja siitä eniten minua kiinnostaa muistelmateos Yhden päivän kuningatar, jossa hän kertoo vanhempiensa rakkaustarinan. 

PS: Löysin blogistani myös arvion hänen esikoisteoksestaan, jonka olen jo unohtanut. Siinä ruodin enemmänkin kirjailijan kirjoitustyyliä, jonka päätin tässä arviossa jättää taka-alalle.

Ei sormuskäsi koko ihmistä jäykistä

Teos: Minna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija. Vuokko Hovatta

Tiedän, että Minna Rytisalon Rouva C. oli yksi viime vuoden kirjatapauksia, ja sen verran paljon se sai huomiota, että tunsin jo lukeneeni kirjan muutaman blogiarvion ja ilmaisen lukunäytteen luettuani. Minna Canth on minulle suomalaisista klassikkokirjailijoista tutuin, mutta tyypillisesti biografinen tuntemukseni rajoittuu hänen kirjailijanuransa aktiivisiin vuosiin, Kuopion salonkiin. Rytisalon romaanissa minua kiinnosti eniten Jyväskylä-kuvaus, sillä loppujen lopuksi tunnen synnyin- ja opiskelukaupunkini historiaa vain paikoitellen. En kuitenkaan kiirehtinyt kirjan hankkimisessa, koska se ei tuntunut päivänpolttavalta teokselta.

Rytisalo on ilmeikäs, runollinen ja viipyilevä kertoja, joka rakastaa arjen pieniä yksityiskohtia. Nolottaa tunnustaa, että minulla jäi hänen esikoisteoksensa Lempi kesken liian kauniin kielen vuoksi. Kun asetuin kuuntelemaan äänikirjaa, pääsin paremmin taide-elämyksen sisälle enkä keskittynyt analysoimaan joka lausetta. Kohtasin intohimoisen, oikukkaan, välillä myös tuulella käyvän nuoren naisen, jonka vuoteessa makoilukausiin lähipiirin oli mukauduttava. Hahmoon on helppo samastua, vaikka oman aikansa naiseuden kuvastossa hän on poikkeusyksilö. Hän kuuluu myös ”nousukkaiden” säätyyn, eikä häntä seminaarin piireissä aina kohdella samalla arvokkuudella kuin kulttuurikotien vesoja.

Rytisalo kertoo jälkisanoissaan ottamistaan taiteellisista vapauksista kirjaa kirjoittaessaan. Ihailen hänen luomaansa tilaa, jossa henkinen kohtaaminen historiallisen hahmon kanssa tuli mahdolliseksi. Kukaan ei tiedä, miksi Minna alun perin keskeytti opintonsa ennen skandaalinkäryistä kihlautumistaan lehtori Canthin kanssa. Taustalla on saattanut olla myös perheen raha- ja terveyshuolet. Minnaa tarvittiin kotona, vaikka hän halusi luoda oman uran muualla. Hän jätti opintonsa kesken kahdesti, eikä toisellakaan kerralla se olisi ollut välttämätöntä, ellei hän olisi ollut raskaana.

Eniten minua kirjassa kosketti Minnan herääminen ”köyhän kansan” kysymyksiin aikaisina rouvasvuosinaan. Hän on aktiivinen rouvasyhdistyksessä, jossa hänen kampanjansa kehottaa rouvia olla käyttämättä ulkomaisia ylellisyystuotteita ei ole suuri suksee. Sen sijaan hän tekee omia retkiään kaupungin vähäosaisten kortteleihin, ja kokee elämänsä järkytyksen, kun menee viemään rotinoita oman työmiehensä Niemen taloon. Kirjassa eletään nälkävuosia ja sen jälkeistä kurjuutta, ja taulumäkeläisten torppien kätköistä löytyy inhimillisiä aikapommeja. Olin myös huomaavani Kauppa-Lopon hahmon kuikuilevan eri nimellä, viinaan menevänä lapasten kutojana, Lumppu-Kaisana.

Historiallisena romaanina teoksesta ei ainakaan mitään puutu. Ehkä tavallista enemmän siinä tutkitaan aikansa moraalikäsityksiä, jotka korostuvat opettajaseminaarin pompöösissä kontekstissa. Minnan kotipuolessa, Kuopion kauppiaspiireissä, tansseissa käynti ja sulhasen metsästys ovat toivottuja asioita, kun taas opinahjossa korostetaan kristillistä siveellisyyttä ja uhrautumista isänmaan asialle. Myös Minnan ja Flora-ystävän suhteessa tämä ristiriita korostuu: Flora ei lehtorin rouvaksi päästyään enää halua muistaa tansseissa käyntiä ja muita nuoruuden kotkotuksia. Hän rouvistuu porvarillisen käsikirjoituksen mukaan, kun taas Minna uskoo, ettei sormuskäsi voi koko ihmistä jäykistää.

Upposin kirjan maailmaan niin totaalisesti, etten ole vieläkään täysin noussut sieltä. Oli huumaavaa nauttia taloudenhoitaja Riikan täydellisistä kahvikakuista kynttilänvalossa, varsinkin, kun naisten välillä ei tuntunut olevan kilpailuasemaa keittiön johtajuudesta. Minna oli hyvä pitämään perheen tilikirjoja, mutta kakkujen oikeaoppiseen nostatukseen hänestä ei ollut. Minnan feminismiä juhliessa on siis aina muistettava, ettei hän olisi noussut asemaansa ilman muiden naisten apua. Teksteissään hän toki antaa tunnustuksen kaikille niille ahkerille käsille, jotka pitivät hänen arkista maailmaansa pystyssä.

Vuokko Hovatan sielukasta ääntä oli mukava kuunnella, ja pointseja hänelle siitä, ettei hän ainakaan sortunut ylinäyttelemiseen tulkinnassaan.