IKEA, Legoland vai Sointula?

Teos: Mari Mörö: Hajavalo (Teos, 2018)

Nyt saarihullun pottiin kilahti kaunokirjallisessa muodossa taas uusi kohde, Kanadan Malkosaaren Sointula. Tämä lyhyen aikaa 1900-luvun alussa toiminut utopistinen yhteisö toimii koulukirjaesimerkkinä suomalaisesta sosialismista, ja siirtolaisten vaihtoehtoisista maailmankuvista. Sointulaan muutti suoraan Suomesta maailmanparantajia, ja myös jo maahan aiemmin muuttaneita siirtolaisia, jotka haaveilivat laajemmasta elintilasta. Sointulassa on edelleen vahva suomalainen identiteetti, vaikka sen asukkaistoon ei enää kuulu monia suomen puhujia.

Mari Mörö sijoittaa teoksensa Hajavalo puoliksi Suomeen, puoliksi Kanadaan. Sen kertojana on nimetön, keski-ikäinen opettajanainen, joka on kyllästynyt koulumaailmaan ja elättää itseään pitämällä verkkokursseja ulkosuomalaisille nuorille. Teos alkaa taas hulvattomalla kuvauksella enkeliterapiakurssista, johon hänet on lähetetty äitinsä tuuraajaksi tämän jouduttua leikkaukseen. Tämä mahdollinen uravaihdos ahdistaa häntä, sillä vaikka hän on kyennyt opiskelemaan alan terminologian ja elekielen lyhyessä ajassa, hän kokee toisten hädällä bisnesten teon epäeettiseksi.

Suvun naiset tuntuvat kaikki oman polkunsa tallaajilta, ja kertoja itse on heistä eniten jalat maassa kulkeva. Tytär Hille on omistautunut maailman merten pelastamiseen muovilta, ja elelee vapaaehtoistyöntekijänä sukunsa sponsoroimana pienellä saarella Tyynellämerellä. Hillen ehdottomuus ja sydämenpalo kuulostaa samansuuntaiselta kuin sointulalaisten, ja näiden kahden ajanjakson idealismien vertaaminen toisiinsa on hedelmällinen tulokulma.

Kertoja on reissannut aiemminkin Kanadassa talovahtina, mutta vapaaehtoistyö Sointulan museossa takaa jotain uutta ja erilaista. Mörö ei esitä saaren nykypäivää kovinkaan romanttisessa tai ruusuisessa valossa, vaikka eivät kaikki sen asukkaat edusta paikallisen baarin friikkisirkusta. Helen, museon kantava voima, on suomalaista sukua, muttei osaa kieltä. Saarella käy sen verran turisteja, että museota kannattaa pitää auki. Siellä näkyy seinällä sutkautus: Nordic Utopias: IKEA, Legoland and Sointula. Hyvin osui ja upposi: miksi me suomalaiset emme sitten brändäisi omapäistä poliittista vastarintaa kansallisaarteeksemme, jos emme ole olleet taitavia saamaan ihmeitä aikaan muovista tai logistisesti optimaalisista huonekalun palasista?

Kaikki kirjan hahmot ovat sympaattisia, myös kertojan ex-mies Pete, työtön näyttelijä, joka tuntuu rehellisen toistaitoiselta kaikissa käytännön töissä. Kanadalaisiin hahmoihin olisin halunnut tutustua lähemminkin, he jäävät kertomuksessa aika lailla statisteiksi. Kolmen polven naisten vuoropuhelu oli sujuvaa, mutta heidän välilleen ei synny sukuromaanille tyypillisiä jännitteitä. En siis lukenut tätä lainkaan sukuromaanina, vaan matkakertomuksena ja seikkailuromaanina. Ja tietty tutkielmana maailmantuskasta ja aktivismista.

En ole tainnut lukea Möröltä muita teoksia kuin Kiltin yön lahjat. Hänen tuotantonsa on laaja, ja varsin lanu-painotteinen. Puutarhakirjoja on myös runsaasti, ja siitä näkökulmasta minua yllätti, että luontokuvauksen rooli jäi tässä romaanissa minimalistiseksi. Yksi ulottuvuus teoksessa minua jopa ärsytti: 1900-luvun alkuun sijoittuva, kursiivilla painettu nimettömän kertojan takaumaääni tuntui liian ohuelta tai viitteelliseltä, vaikka ymmärsin, että se kuului jollekulle, jonka kirjallisia jäämistöjä kertoja tutki saaren arkistossa.

Mörö ei kirjoita suurta historiallista romaania Malkosaaresta, vaan sijoittaa paikan komeasti tälle vuosituhannelle ja yhteisten huolien verkostoon. Varmasti saaren tulisielujen huolet olivat globaaleja jo heidän sinne muuttaessa vuonna 1900. En siis odottanut, että hän olisi kertonut saaren historiasta kaikkea, mutta monesta juonen aihiosta olisi voinut saada enemmänkin irti. Huumoria kirjassa piisaa, ja se kohdistuu enemmän Suomen puoleen kuin kanadalaisiin: ehkä kirjan kertoja on Malkosaarella vielä siinä vieraskoreuden vaiheessa, jossa isännistä ja emännistä ei kehtaa kaivaa esiin raadollisimpia puolia.

Ellei tämä teos olisi kertonut Sointulasta, se olisi saattanut jäädä minulta huomaamatta. Se on pieni helmi, jonka ajankohtaisuudessaan pitäisi koskettaa kaikkia, ja jos sosialismin historia ei kiinnosta, se kannattaa lukea ilmastosta ahdistuneen nuoren näkökulmasta.

Mörö kai tunnetaan tiivistämisen mestarina, ja ehkä juuri siksi tämä teos oli hitusen liian tiivis omaan makuuni. Tai se jätti minut nälkäiseksi, hyvällä tavalla. Temaattisesti se oli kuin minulle kirjoitettu, olenhan myös Kanada-fani, ja varsinkin matkustamisen näkökulmasta se antoi hyviä vinkkejä muuallekin Kanadaan kuin Sointulaan. Teoksesta jäi kirpeänsuloinen jälkimaku, ja eniten nautin siitä, että Mörö onnistui kirjoittamaan naisille hyvän draaman kaaren ilman sielua rikki repivää vääntöä. Kirjan kaikki henkilöt olivat hyvissä väleissä keskenään, mikä on kovin harvinaista nykykirjallisuudessa.

Monet lukemani ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat ovat olleet paljon synkempiä kuin tämä, joten voisin melkein tituleerata tämän hyvän mielen kirjaksi, vaikka sen teemat ovatkin järeitä ja yhteiskunnallisia. Tämän nimityksen annan ilman ironiaa, vaikka usein teilaan hyvän mielen kirjat alimpaan rakoon. Mutta Mörö osoittaa, että teos voi samalla levittää hyvää mieltä ja käsitellä polttavia globaaleja ongelmia. Siinä on Hajavalon taika.

Mainokset

”Naisen asema kehitysmaissa”-teoksista

Teos: Safiya Hussaini Tungar-Tudu: Minä, Safiya. Nigerialaisen naisen tarina. (Otava, 2004)

Suomennos: Mirja Halonen

Reissullani Lempäälän lähetyskirppikselle poimin ilmaishyllystä kirjan, joka sopi paikan henkeen enemmän kuin omaan mielentilaani. Muistan kyllä seuranneeni uutisia Nigerian muslimien sharia-tuomioistuinten perustamisesta ja Safiyan tapauksesta, joka oli maailmanlaajuinen ihmisoikeusuutinen 2000-luvun alussa. Safiya Hussaini on siis nainen, joka tuomittiin kivitettäväksi kuolemaan aviorikoksesta pohjois-Nigeriassa, hausakulttuurin kehdossa.

Hänen tapauksensa oli ensimmäinen kivitystuomio, joka peruttiin, ja pian hänen jälkeensä vastaava tuomio annettiin lähes identtisessä tapauksessa Amina Lawalille toisessa osavaltiossa. Sharia-oikeus on voimassa täydellisesti Nigerian yhdeksässä osavaltiossa, ja osittain kolmessa, joissa on muslimienemmistö. Tämä on ongelmallista uskonnollisesti jakaantuneessa maassa, jossa uskonto ei tunnu olevan oma valinta. Jos olet syntynyt muslimiksi noissa osavaltioissa, sinut tuomitaan sharia-oikeudessa, vaikka kääntyisit kristityksi tai luopuisit muuten koko islamista. Naisten kivityksiä ei ole koskaan toimeenpantu, mutta muita, yhtä ongelmallisia tuomioita on langetettu, ja vaikein asema on muslimitaustaisilla homoseksuaaleilla, joilla ei ole mitään oikeuksia.

Italialainen toimittaja Raffaele Masto auttoi Safiyaa julkaisemaan tarinansa oikeusjutun aikana ja sen jälkeen. Safiya Hussaini ei ole täysin lukutaidoton nainen, mutta hänen koulunkäyntinsä keskeytyi 13-vuotiaana, kun hänet naitettiin ensimmäiselle aviomiehelleen. Tuomion vireillä ollessa hän oli 35-vuotias, neljästi eronnut ja raskaana miehelle, joka ei halunnut mennä hänen kanssaan naimisiin. Kirjassa Safiya joutuu pakenemaan kotoaan jalkaisin savannin läpi vastasyntyneen vauvansa kanssa, koska kotipuolessa sharian kannattajat ovat pelottavan aggressiivisia. Hänen perheensä tukee häntä koko prosessin aikana, mutta yhteisö on jakaantunut vaikealla tavalla ja käyttää Safiyan tapausta poliittisena keppihevosenaan.

Olisin voinut virkistää muistiani tapauksesta lukematta kirjaa, joka on tyypillinen ”kehitysmaan kurjuus”-narratiivi. Tämän tyyppisiä teoksia tuli markkinoille enemmänkin 1980-90-luvuilla, ja niiden tarkoitus kai oli muistuttaa länsimaisia lukijoita siitä, kuinka hyvin naisilla on asiat Euroopassa. Dramaturgian tasolla tämä teos ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai muulla sorrolla samalla tavalla kuin Iraniin ja arabimaihin sijoittuvat ”naisten asema islamissa”-teokset. Uskon, että toimittaja Masto on todella kuunnellut Safiyaa ja kirjannut tarinan suht uskollisesti, sillä tekstissä on suullisen, kerrotun historian makua.

Kulttuurisena kuvauksena teos on kiinnostavampi kuin oikeusdraamana. En muista aiemmin lukeneeni painettua kirjaa hausakulttuurista; kaikki lukemani Nigeria-teokset ovat kertoneet kristityistä igboista tai yoruboista. Safiyan kuvaama kulttuuri ei ole ääri-islamistista, vaan afrikkalaiset elementit ovat siinä vahvoja, ja vaikuttavat mm. siihen, että tyttöjen ei odoteta siirtyvän huivien käyttöön kovin aikaisin. Islamista huolimatta paikallinen pukeutuminen on värikästä, ja tyttöjä kasvatetaan työntekoon siinä missä poikia. Moniavioisuus aiheuttaa ongelmia perheissä, kuten Safiyan omassakin tapauksessa. Hän tuli kolmen aviomiehen hylkäämäksi ja joutui aina palaamaan vanhempiensa luo; toisen aviomiehen kanssa hän meni naimisiin kahdesti, mutta liitto ei onnistunut toisellakaan kierroksella. Kirjan kirjoittamisen aikana hän löysi viidennen miehen, jonka kanssa liitto ilmeisesti onnistui.

Teos ei ole kaunokirjallisesta näkökulmasta kovinkaan kiinnostava, vaan toimii enemmän ihmisoikeusdokumenttina. Kuten Safiya itsekin toteaa, hän ei usko oman väkensä koskaan lukevan hänestä tehtyä kirjaa, eivätkä he edes tulleet tietoiseksi siitä, kuinka laajalle uutisointi tapauksesta levisi. Hän joutui pohtimaan pitkään, antaako BBC:n paikallisen toimittajan tulla häntä haastattelemaan, mutta tapauksen voittamiseksi mediajulkisuutta oli pakko käyttää.

Toisaalta teos ei edusta tämän genren heikointa lenkkiä, eikä anna vaikutelmaa, että kirjoittamisen motiivina olisi ollut raha. Tämä alun perin italiaksi julkaistu teos ei ehkä ole levinnyt kaikkialle, mutta se vaikuttaa juuri teokselta, jota luetaan kristillisten seurakuntien lähetyspiireissä. Kertomuksena teos on jopa maanläheinen, ja Safiyan oma toimijuus korostuu siinä siitä huolimatta, ettei hän kapinoi kovinkaan rankasti kulttuuriaan vastaan, eikä lainkaan islamia. Hänellä toki on älykkyyttä erottaa poliittinen valtataistelu henkilökohtaisesta uskon harjoittamisesta, ja samalla hän ilmaisee halunsa elää tavallisen maalaisnaisen elämää kotikylässään Tungar Tudussa. Tästä huolimatta hän on päässyt matkustamaan moneen otteeseen Italiaan ja puhumaan naisten oikeuksista siellä, sillä hänet on julistettu Rooman kunniakansalaiseksi.

Onneksi tämän tyyppisiä teoksia ei enää ole näkyvämmin julkaistu tällä vuosikymmenellä, sillä niiden funktio usein kääntyy näennäisen hyviä tarkoitusperiä vastaan. Tätäkin teosta voi lukija halutessaan tulkita dokumenttina köyhän kehitysmaan toivottomasta barbaariudesta, vaikka niin ei väitetä. Minuun teos ei tehnyt suurta vaikutusta, muttei ärsyttänytkään. Kirjan aion jopa pitää, sillä keräilen afrikkalaisten naisten kirjoittamia teoksia ja tässä on mukava kuvaliite. Maahaasteessani olen jo kuitannut Nigerian, mutta monen muun afrikkalaisen maan kohdalle olen listannut vastaavia ”tosi tarinoita” siksi, ettei kaikista maista ole saatavilla uutta fiktiota kielillä, joita ymmärrän. Toivon itselleni tyyneyttä ja kärsivällisyyttä tämän genren lukijana, jos sille tielle vielä eksyn.

Keihäskisojen keimailijat

Teos: Nura Farah: Aurinkotyttö (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Nura Farah on Helsingissä asuva suomensomalialainen kirjailija, ensimmäinen laatuaan ja siviiliammatiltaan kemian laborantti. Luin hänen esikoisromaaninsa Aavikon tytär pian sen julkaisun jälkeen, ja nyt on teoksen jatko-osan aika. Teokset voi hyvin lukea itsenäisinä romaaneina, mutta niissä on osittain samoja hahmoja, eri vuosikymmeniltä. Aurinkotyttö sijoittuu 1970-luvulle, jolloin myös Somalian aavikolla tunnetaan jo länsimaista popmusiikkia. Lukutaitokampanjat ovat kuuminta hottia, ja kaupunkien poliittisen herätyksen saaneet älyköt matkustavat aavikon kyliin valistamaan oppimattomia aikuisia.

Teoksen päähenkilö Shamsu on yksitoistalapsisen perheen vesa, joka on päättänyt oppia lukemaan. Isällä on kaksi vaimoa, joista ensimmäinen, Luul on jäänyt lapsettomaksi. Leirillä, jossa perhe asuu, lähes kaikki ovat serkkuja keskenään, mutta muihin klaaneihin kuuluvia miehiä voi käydä salaa kuikuilemassa keihäskisoissa. Shamsun paras ystävä Zainab on ollut lapsesta saakka ihastunut tämän veljeen, mutta Shamsu itse haaveilee elämästä oman klaanin ja kylän ulkopuolella.

Aavikon kylään tulee kaupungista Madar, kansallismielinen nuori mies, joka opettaa puun alla aikuisia lukemaan. Myös Shamsu pääsee oppitunneille, vaikka kaikkien mielestä naisten opiskelu ei ole sopivaa eikä varsinkaan heidän naimaonneaan edistävää. Pian Shamsu alkaa tapailla opettajaansa salaisilla treffeillä aavikon sydämessä, mutta samaan aikaan hänelle löytyy suvun hyväksymä kilpakosija Abdullah. Rakkausavioliiton ja järjestetyn avioliiton välillä on kiperiä arvokysymyksiä, jotka eivät selity pelkällä uskonnolla tai heimokulttuurin painostuksella.

Romaani on juureva rakkaustarina, mutta länsimaisen lukijan näkökulmasta hieman ennalta-arvattava tai kiltti. Lukijan täytyykin poistua omalta mukavuusalueeltaan ja hypätä maailmaan, jossa naista on perinteisesti pidetty lehmästä hieman arvokkaampana kauppatavarana. Shamsu ei halua olla isänsä taloutta helpottava palkintolehmä, ja eniten hän pelkää joutuvansa naimisiin itseään paljon vanhemman miehen kanssa. Toisaalta jotkut hänen ystävistään nimenomaan haaveilevat vanhoista miehistä, jotta pääsisivät pian nauttimaan lesken arvostetusta asemasta.

Toki päähenkilö Shamsu kapinoi tässä romaanissa, mutta hän ei ainakaan heitä romukoppaan koko kulttuuriaan. Avioero ja lapsen huoltajuuskiista ovat varmasti olleet rankkoja asioita aavikolla kasvaneelle nuorelle naiselle 1970-luvulla, eli tässä kerrotaan edelläkävijänaisen tarinaa.

Ansiokasta romaanissa on aavikon perinnekulttuurin avaaminen ja perinteen ja modernin elämänmenon vertailu. Aavikon nuorille matka Mogadishuun merkitsee jo suurta seikkailua, mutta samalla kaupunkilaisten aikaansaamaa moraalista rappiota pelätään. Yhteisen kansakunnan, kansallisvaltion ja kansallisen tulevaisuuden ideat ovat aavikolla vielä kovin hauraita 1970-luvulla, ja tämän vuoksi sitoutuminen lukutaitokampanjoihin ei suju niiden suunnittelijoiden haluamalla tavalla.

Kielellisesti Farah tekee sen, mistä vain harva ensimmäisen polven maahanmuuttaja voi haaveilla. Hänen ilmaisunsa on tässä teoksessa sujuvampaa kuin esikoisessa, enkä olisi tietämättä kirjailijan taustoista osannut arvata tätä sellaisen henkilön kirjoittamaksi, joka puhuu suomea toisena tai kolmantena kielenään. Pidän myös äärimmäisen tärkeänä sitä, että suomensomalialaisille on nyt saatavilla omasta kulttuurista kertovaa kirjallisuutta myös suomen kielellä. Nämä romaanit välittävät täällä kasvavien nuorten kaukaisten juurten perimää ainutlaatuisella tavalla, ja teosten rekisteri on sen tyyppistä, johon myös perinteitä kannattavat ja islamiin vakavasti uskovat lukijat voivat samastua.

Pidin edelleen jo esikoisromaanissa tutustumastani runokilpailujen perinteestä, ja tässä romaanissa esitellään myös keihäskisoja, jotka eivät suuresti eroa suomalaisista vastaavista. Agraarisessa kulttuurissa onkin maailmanlaajuisia yhtäläisyyksiä, ja maskuliinisuuden osoitusten lisäksi suomalainen lukija voi hyvin samastua tässä esitettyihin karjanhoidon kysymyksiin. Tässä romaanissa naiset hoitavat kauneuttaan voilla; Suomessa sitä ehkä pidettiin liian arvokkaana tavarana ihonhoitoon, mutta jossain vaiheessa karjatilojen emännät alkoivat käyttää Tummelia. Voin arvostus oli kiinnostava anekdootti, ja pidin myös ruokakulttuurin laajemmista kuvauksista.

Maahaasteessa olen kohdassa 65/196: Somalia.

Swingaten valtamerten yli

Teos: Zadie Smith: Swing Time (Penguin, 2017)

Äänikirjan lukija: Pippa Bennet-Warner

Viikonloppu meni lapsen valmistujaisia emännöidessä, ja samalla harjoittelin äänikirjan kuuntelua tosi tohinan keskellä. Zadie Smithin Swing Time oli ikuisuuden mittainen kuunneltava, mutta sen monipolvinen ja viipyilevä kerronta sopi hyvin äänikirjan formaattiin. Olenkin ilmeisesti nyt lukenut Smithin joka romaanin, mutta en esseekokoelmia. Tuotantoon minulla on ollut jakautunut suhde; pidin aikanani White Teethistä, mutta ihan joka teos ei ole kolahtanut samalla intensiteetillä.

Swing Timessa on nimetön kertoja, jamaikalaisen äidin ja työväenluokkaisen valkoisen britti-isän tytär, joka kasvaa Pohjois-Lontoon lähiössä 1980-luvulla. Teos alkaa vuodesta 1982, jolloin kertoja on alakouluikäinen. Hän käy parempaa koulua kuin valtaosa naapuruston maahanmuuttajataustaisista lapsista, sillä hänen äitinsä on eteenpäin pyrkivä, tiedostava feministi. Tytön isoäiti on aikanaan tullut Britanniaan siivoojaksi, ja äiti on kasvanut sukulaisten hoivissa Jamaikalla. Kun hän on vihdoin päässyt pois kotisaareltaan, hän vannoo, ettei tule koskaan vedetyksi takaisin tuohon kulttuuriin.

Kirjassa tutkitaan äidin ja tyttären kompleksista suhdetta, ja myös kasvavien tyttöjen ystävyyssuhteita. Kertojan äiti ei haluaisi tyttärensä keskittyvän tanssikouluun, vaan toivoisi tälle akateemista uraa. Kuitenkaan tytöltä ei voida kieltää lähikirkossa pidettäviä, halpoja tanssitunteja, joihin myös yhteiskunnan tuilla elävien perheiden lapset pääsevät. Äiti ei kuitenkaan suostu ostamaan tyttärelleen klassisia balettitossuja, joissa on pinkit satiininyörit. Tyttö saa kissan alavatsan väriset tossukat, joihin isä ompelee kuminauhat nilkan tueksi. Isä on silmittömästi rakastunut vaimoonsa, mutta ei jaa tämän kanssa kunnianhimoa. Lopulta isä päätyy tanssituntien huoltajaksi, koska äiti kokee koko harrastuksen ajan hukkana.

Tytön paras ystävä Tracy on lahjakas tanssija, joka dominoi tanssiharjoituksia. Kertoja haluaisi osallistua tämän kanssa musikaalien koe-esityksiin, mutta äidin toleranssin raja ylitetään tässä. Esiteineinä tyttöjen polut erkaantuvat, kun Tracy jatkaa tanssin opiskelua oikeassa tanssikoulussa. Kertoja pakenee ankaria kotiolojaan Camden Townin goottipiireihin, ja löytää musikaalisen lahjakkuutensa. Lopulta hän päätyy töihin musiikkiteollisuuteen: alussa hän on töissä paljon MTV:tä muistuttavalla tv-kanavalla, ja pian hänet bongataan sieltä Aimee-nimisen supertähden henkilökohtaiseksi assistentiksi.

Kirjan nykyisyydessä kertoja on saanut potkut töistään, ja hän elää terrorismia pelkäävässä Lontoossa vuonna 2008. Ennen tätä hän on kiertänyt maailmaa Aimeen kiertueilla, ja asunut lyhyen ajan Gambian maaseudulla, jonne on rakennettu tyttökoulua supertähden rahoilla. Vaikka Aimee profiloituu tarinassa australialaiseksi, hänen tarinassaan on paljon yhtäläisyyksiä Madonnan kanssa. Vanheneva poptähti adoptoi lapsia kehitysmaista, ja haluaa vaikuttaa noiden maiden paikallisiin oloihin. Kertoja lähtee Gambiaan velvollisuudesta, ilman suuria odotuksia, mutta päätyy paikan päällä käsittelemään työsuhteensa lisäksi äitisuhdettaan, sillä Aimee ja kertojan äiti ovat molemmat yhtä vahvoja naisia, jotka saavat ihmiset tanssimaan oman pillinsä tahdissa.

Innostuin kirjassa eniten Gambia-osuudesta, koska en muista lukeneeni ainuttakaan tuohon maahan sijoittuvaa romaania. Sen sijaan olen kuullut maasta paljonkin, eli kirjassa kuvattu kulttuuri ei ollut aivan vierasta. Kertoja tutustuu varsinkin nuoreen mieheen, Laminiin, johon Aimee iskee silmänsä heti maahan tultuaan. Gambialaiset eivät kuitenkaan suhtaudu megatähden vierailuun maassaan kritiikittä, vaan jotkut perheet päätyvät jopa vetämään lapsensa pois hyväntekeväisyysprojektista.

Kertoja ei löydä Gambiasta kaukaa hukassa olleita afrikkalaisia juuriaan, mutta viettää hankalia hetkiä muun muassa Kunta Kinten historiallisilla monumenteilla ja muissa orjuusaiheisissa nähtävyyksissä. Hän yrittää tutustua paikalliseen kulttuuriin työnantajansa ilmastoidun keinotodellisuuden ulkopuolella, mutta saa jatkuvasti palautetta naiiviudestaan. Äidin feministinen kasvatus nostaa päätään hänen tutkiessaan kulttuuria, jossa naiset tekevät kaikki raskaat työt ja miehet keskittyvät joko rukoilemiseen tai valkoisten naisten vikittelyyn. Kirjassa käsitellään myös paikallista ääri-islamin nousua, ja siihen liittyvää länsimaisen koulutuksen kritiikkiä.

Kuuntelin kirjaa neljässä osassa, ja vaikka se ei tuntunut kielellisesti vaikealta, paikoitellen pitkästyin jaaritteleviin osuuksiin. Tanssin ja elokuvan ystäville teos tarjoaa historiallisia helmiä, joille en itse niin lämminnyt. Feministisen kritiikin osiosta pidin, mutta se toisti itseään pahimmin. Kertojan äidin lähes karikatyyrinen hahmo alkoi jo ärsyttää, ikuisissa Birkenstock-sandaaleissaan. Kerronnallisesti teos poukkoilee eri vuosikymmenten välillä, mutta minua epälineaarinen kerronta ei vaivannut.

Laajuudeltaan tämä teos on yhtä eeppinen kuin White Teeth, mutta henkilöhahmoja on hieman vähemmän. Teosta on verrattu muun muassa Elena Ferranten Napoli-sarjaan, mikä ei ole kaukaa haettua. Voinkin kuvitella, kuinka 1980-90-luvuilla Lontoossa kasvaneet lukijat löytävät teoksesta itsensä, koska minullekin, tuon ajan turistille, teos tuntui osittain omakohtaiselta.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 66/196: Gambia.

Press escape and delete

Teos: Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä (Bazar, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Kaila

Teatteritaivaasta taas, terve. Viime viikolla hurmioiduin Pauliina Vanhatalon teoksesta Tuulesta temmattu elämä, ja nyt on toisen teatteriaiheisen teoksen vuoro. Elina Kilkku on helsinkiläinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka lähestyy teatterialan työllisyyskysymyksiä vauhdikkaan humoristisesti.

Romaanissa 37-vuotias Alina on jäänyt yksinhuoltajaksi odottaessaan suunniteltua ja toivottua toista lasta. Ex-mies Jouni on löytänyt astangajoogatunneilta toisen teatteriohjaajanaisen, pariisilaisen Audreyn, jonka perään hänen oli lähdettävä, sormea napsauttamalla. Alina ei ole saanut ohjaushommia äidiksi tulon jälkeen, mutta aktiivimallin kiristettyä toimiaan hän joutuu eläkeläismiesten harrastelijateatterin ohjaajaksi. Talvisota-aiheista näytelmää on valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, ja porukka on savustanut ulos jokaisen aiemman ohjaajansa. Alina matkustaa sadan kilometrin päähän harjoituksiin lastensa kanssa, koska lastenhoitajaan ei ole varaa. Miehet eivät ota häntä avosylin vastaan, ja mahtuupa porukkaan MeToo-hengessä myös Pertti Perusahdistelija.

Äitiys tuntuu Alinasta vankilalta, mutta hän ei myöskään ole helpoin autettava. Myös hänen vanhempansa asuvat Pariisissa, eikä muutakaan tukiverkostoa ole kuin nimeksi. Suurin osa hänen teatteriystävistään on lapsettomia, eikä uusia äippäystäviä ole helppo saada Helsingin keskustan puistoista, joissa päivystävät kotiäidit edustavat aivan eri tuloluokkaa kuin Alina. Hän saa kutsuja lasten synttäreille, joihin peritään 50 euron pääsymaksuja, ja joissa gift bageille on trendikkäitä sponsoreita.

Kirjassa haetaan apurahoja aivan perkeleellisesti ja podetaan sielua kärventävää kateutta alan harvoja menestyjiä kohtaan. Matias Raatteentie on Alinan suurin inhokki, staraohjaaja, joka saa jo nuorena valtion taiteilijapalkinnon. Raatteentie osaa tuotteistaa suuria tunteita ja merkityksiä pursuavan draamansa isoja bussilasteja vetäville teattereille, kun taas Alinan oma käsitys teatteritaiteesta on yhteiskunnallinen ja epäkaupallinen. Myös tässä kuten äsken lukemassani Pauliina Vanhatalon teoksessa makustellaan Bertolt Brechtin ohjauskäsityksillä, ja tässä teoksessa on vielä enemmän alan sisäistä jargonia. Alina fantisoi täydellisestä näytelmästään, joka mahdollisesti esitettäisiin hänen kotonaan, tai vaihtoehtoisesti radanvarren lähiön kolhuisella kerhohuoneella, jossa kiukkuiset eläkepapat harjoittelevat.

Olen elänyt kirjassa kuvattavaa ”taiteilija maksaa”-elämää ilman alan koulutusta. Kaikki ammatillinen, mitä teoksessa kuvataan, tuntui kuin omasta selkänahastani revityltä. Yksinhuoltajuuden tarina oli erilainen kuin omani, ja Alinan kokemus hylätyksi tulemisesta oli paikoitellen melkein liian karua kestää. Toisaalta muistot Fela Kutin kuuntelemisesta, Shuffering and Shmiling, tuovat tekstiin aivan omanlaistaan groovea.

Vaikka kirja on humoristinen ja viihteellinen, se pyristelee ansiokkaasti ulos monista chicklitin genremääritelmistä. Luin sitä enemmän dokumenttina luovan luokan taloudellisesta ahdingosta kuin avioerodraamana. Alinan eksä Jouni on hirvittävän vastuuton ja tuulella käyvä, mutta niin on myös hänen äitinsä, joka vaikuttaa tyypiltä, joka olisi voinut hylätä perheensä rakastajan vuoksi. Pariisi edustaa romaanissa kaiken pahan lähdettä, mutta sekään ei riitä levottomalle Jounille, joka alkaa jo haaveilla uusista joogaretriiteistä Kaliforniassa.

Vakavammalla tasolla teos kertoo maailmasta, jossa yksinhuoltajilla ei enää ole mahdollisuuksia työmarkkinoilla, vaan heidän on nöyrryttävä yhteiskunnan almuihin ja ikuisiin kompromisseihin. On myös ironista, kuinka haluttu ammatti teatteriohjaajan työ on, kun oikeasti sen todellisuus on noita epätoivoisia lähiöprojekteja, joissa artisti aina maksaa.

Rakastin eniten tässä kirjassa pieniä yksityiskohtia, kuten sohvan alta löytyneitä tietokoneen näppäimiä Esc ja Delete, jotka symboloivat Jounin petollisuutta. Nauroin myös katketakseni aromipesälle, jonka sisään oli piilotettu kalliita pienpanimo-oluita. Helsinki on kaupunki, jossa yksinhuoltajat jatkavat hernekeittojaan vedellä samalla, kun joka nurkan takana pursuaa hipstereiden artesaanileipomoita ja muita kulinaristisia ruokataivaita.

Alinan monista fantasiaesityksistä suosikkini oli Muumimamman murha, joka kuvasti eniten omia tunteitani maamme nykymeiningistä. Kaiken kaikkiaan teos oli varsinainen runsaudensarvi, joka toivon mukaan inspiroi myös muita lukijoita kuin ruuhkavuosiaan eläviä yksinhuoltajia. Vanhatalon lisäksi löysin hengenheimolaisuutta tämän ja Sisko Savonlahden esikoisromaanin kanssa, vaikka tuo teos kuvasi lapsettoman työttömän naisen elämää. Yhteiskunnallinen näkökulma oli molemmissa romaaneissa onnistunut, ja niissä liikutaankin samoilla hoodeilla Kalliossa.

Äänikirjana kuunneltua teos oli hieman liian kaoottinen ja runsas, joten suosittelen sen lukemista perinteisenä painettuna tekstinä. Toisaalta yhden kertojan tekniikka teki tarinasta helpon omaksua, vaikka Alina onkin persoonana nainen, josta on moneksi.

Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Taidehirviön tunnustukset

Teos: Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto. Gummerus, 2018

Käännös: Marianna Kurtto

Rachel Cuskin lukeminen johti toiseen kulttikirjailijaan tutustumiseen, eli Jenny Offilin teokseen Syvien pohdintojen jaostoon. Englanniksi kirjan nimi on Dept. of Speculation, mikä saa minussa ihan eri vibat aikaan kuin suomenkielinen nimi.

Teoksissa on jotain yhteistä: molemmissa on kertojana ammattikirjoittaja, luovan kirjoittamisen opettaja, jolla on haasteita parisuhteen ylläpitämisessä. Offilin teos on vielä Cuskin teoksia kryptisempi ja kokeilevampi muodoltaan, ja se sopii parhaiten filosofisten sitaattien, anekdoottien ja erikoisten tiedeuutisten ystäville. Niille, jotka keräilevät lehtileikkeitä ja jotka myös näkevät maagisia yhteyksiä keräilemiensä leikkeiden välillä. Niille, jotka tietävät, millainen mielentila on Stimmung, eli tila ennen akuuttia skitsofreniakohtausta.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen nainen, jolla on mielenterveyshaasteita, mutta joka siitä huolimatta on onnistunut pääsemään populaarin tiedelehden faktantarkistajaksi. Työ ei aivan elätä hänen pientä perhettään, mutta aviomiehellä menee vähän paremmin mainosmusiikin säveltäjänä. Perhe asuu boheemissa kurjuudessa New Yorkissa, mutta nainen pitää vuokrakämppien täitä ja luteita osana taiteilijaelämää. Tyttären syntymä muuttaa pariskunnan elämää dramaattisesti, ja varsinkin lapsiperheen alkuvuodet ovat kaoottista survivalismia. Äidin rooli on pehmolelujen kutistamista itsepalvelupesuloissa, ja hengailua ensiapupoleilla, jonne onnettomuusaltis lapsi onnistuu itsensä jouduttamaan tavallisten leikkipuistoreissujen lopputulemana. Joulukorttien vuosiraportteihin nainen haluaisi kertoa raa’an totuuden heidän kuulumisistaan, mutta ei tohdi järkyttää kunnollisia sukulaisiaan.

Äitiyttä suurempi haaste kertojalle on kuitenkin avioliitto, joka alkaa rakoilla liitoksistaan tyttären mentyä kouluun. Miehen alkoholismi ja uskottomuus kulkevat rinta rinnan, eikä kumpaankaan ole helppoa parannuskeinoa. Samalla nainen itse jättää lääkkeitä ottamatta ja tuntuu sekoilevan ansiokkaasti selvin päin. Tosin hänen luovan kirjoittamisen oppilaansa sekoilevat vielä enemmän, ja hän löytää itsensä myös oppilaiden viereltä psykiatrisilta osastoilta näiden yritettyä päättää päivänsä.

Varaventtiilinä parisuhteen kriisissä toimii ystävä nimeltä Filosofi, jonka kanssa hän ei jaksa aloittaa kuormittavaa sivusuhdetta edes kostomielessä. Sen sijaan hän lainaa mieheltä rahaa, jota piilottelee asunnossaan mystisiin paikkoihin. Patologinen suhde rahaan olikin kiinnostava yksityiskohta, joka herätti minussa omakohtaisia pohdintoja.

Pariskunta kommunikoi parhaiten kirjoittamalla toisilleen sähköpostia, jotka nainen arkistoi ”Dept of Speculationiin”. Suhteessa on syvää kiintymystä, jonka nainen tajuaa jätettyään miehensä yhdeksi yöksi pakenemalla Holiday Inn Expressiin jonnekin kaupungin äärirajalle. Lopulta yrityksenä ratkaista kriisiä perheeseen hankitaan koira ja he muuttavat Pennsylvanian maaseudulle, jossa uuden alun mahdollisuus on läsnä. Ohiosta kotoisin olevalle miehelle muutos ei ole järisyttävä, sillä hän on tottunut kiittämään bussikuskeja matkasta ja pelaamaan lautapelejä tervehenkisenä perheharrastuksena. Nainen itse taas kärsii enemmän vieroitusoireista ja pelkää villieläinten hyökkäystä terassilleen valosaasteettomassa yössä.

Pystyn referoimaan teoksen tunnelmia ja tapahtumia sujuvasti, mutta tunnustan, etten täysin sisäistänyt kirjan ”pointtia”. Ehkä teos kertoo eniten mielenterveyden haasteista silloin, kun sairas ihminen on tarpeeksi älykäs vältelläkseen leimaavaa ja kategorisoivaa terapeuttista tai medikaalista kieltä. Kirja vaatii lukijaltaan täydellistä pysähtymistä, ja mahdollisesti useampia lukukertoja, sillä sen viitteet ovat monikerroksisia ja runsaita. Tähän verrattuna Rachel Cuskin proosa on jopa suoraviivaista, mutta keskusteluyhteys teosten välillä on selkeä. Cuskin teokset kertovat yleisemmällä tasolla keski-ikäisten elämänkriiseistä, kun taas tässä kirjassa kertojaa vaivasi selvästi muukin kuin vanheneminen ja hankala avioliitto.

Maaninen lukutahtini johtuu siitä, että halusin ottaa kaiken irti BookBeatin ilmaisesta koekuukaudesta, joka loppuu pian. Jenny Offilin teos on niin tiivis, että syvällisten pohdintojen lukija voi hyvin saada siitä itselleen päänvaivaa kokonaiseksi kuukaudeksi. Itsekin toivon mukaan palaan pian hitaampaan lukuasentoon, sillä kirjaston Ellibsin käyttäjänä olen usein tilanteessa, jossa mitään muuta luettavaa ei ole kuin Enni Mustosta. Juuri nyt lukisin mieluummin yhden Jenny Offilin teoksen vuodessa kuin Mustosen tuotannon yhdessä viikonlopussa.