Goldberg-muunnelmia vastasyntyneelle

Teos: Maritta Lintunen: Stella (WSOY, 2018)

Sylvi Indrenius on klassinen laulaja, joka on pitänyt jäähyväiskonserttinsa 1960-luvulla. Liian pitkään hän on elänyt antamalla laulutunteja lahjakkaille ja lahjattomille taiteilijanaluille, eikä muusikon urassa ole riittävästi kohokohtia muisteltavana. Kun vuonna 1983 hänen luokseen saapuu maaseudulta nuori Liisa kortteeria asumaan, hän katsoo parhaakseen valmentaa nuorta naista elämän realiteetteja varten.

Sylvi on vahvatahtoinen isoäitihahmo, joka sulkee Liisan taikapiiriinsä tarjomalla tälle arvoasunnossaan hunajateetä ja mustikkalikööriä iltaisin. Päivisin Liisa käy kirjoittajakurssia aikomuksenaan ryhtyä runoilijaksi. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten hän on haaveillut, vaan pian hän löytää itsensä pänttäämästä sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin ollessaan viimeisillään raskaana. Sylvi ei hylkää häntä tällöinkään, vaan tahtoo uudelle suojatilleen parasta.

Lintusen romaanissa on painostava tunnelma, mutta harvinaisen kiinnostavia henkilöhahmoja. On nuori lääkäri Juri, joka ei täysin muista, kuka hänelle soitti Goldberg-variaatioita sylilapsena. On keski-ikäinen Liisa, joka purkaa maanisuuttaan hääräämällä rikkaiden eläkeläisten piikana Karibian-risteilyillä. On Jurin morsian Jenni, joka pyrkii oopperadiivaksi, mutta jonka äänestä puuttuu lämpö ja sielu. On Anna, kolmas yksinhuoltaja, joka ei ole luopunut omista haaveistaan lapsensa vuoksi, vaan laulaa sielukkaammin kuin Jenni. Lisäksi on kuolleita ja miltei eteerisiä, kaukaisia ystäviä, kuten venäläinen pianonsoiton opettaja Ivan ja mystinen Elzbieta, johon Juri tuntuu olevan enemmän rakastunut kuin lähellä oleviin nuoriin naisiin.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, vaikka kertomuksena luovuudesta se ei antanut minulle paljoa uutta. Hurjinta siinä oli hyvään tahtoon kääritty kontrollinhalu ja vallanhimo, joka kuitenkin tuntui inhimilliseltä, ottaen huomioon Sylvin yksinäisyyden. Ehkä meripihkaan kääriytyvä mehiläiskuningatar on hahmona hieman överi, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista. Todellisuudessa on hyvinkin ollut mahdollista, että vielä 80-luvulla tulevilla yksinhuoltajilla on saattanut olla mitä erikoisempia ”suojelijoita”, olihan lapsen yksin synnyttämisessä vielä pitkään omanlaisensa yhteiskunnallinen taakka tai stigma.

Olen klassisen musiikin suhteen puolilukutaitoinen, ja minusta tässä musiikkiterminologian määrä oli juuri sopiva. Olen lukenut muusikoiden elämästä paljon raskaampia kuvauksia ammatillisen slangin sisältä, kuten vaikka viime aikoina Marjo Heiskasen teos Mustat koskettimet. Tämä ei välttämättä aukea, jos lukijalla ei ole mielessään säveltapailun perusteita. Stellassa taas ansiokasta oli musiikkimaailman avaaminen niillekin, jotka eivät enää koulun musiikkitunneilta muista, mitä tarkoittaa partituuri.

Olen lukenut Lintuselta yhden teoksen aiemmin, Sydänmaan(2012), joka kertoi isänmaallishenkisestä nuorten naisten ryhmästä, joka etsi Karjalaa takaisin. Tämä on jäänyt mieleeni elävästi, ja on yksi parhaita lukemiani kotimaisia äärioikeistokuvauksia. Näiden kahden otoksen pohjalta pidän Lintusta harvinaisen monipuolisena kertojana, joka osaa mennä syvälle hahmojensa ihon alle ja käsitellä vaikeita, ristiriitaisia ilmiöitä ja tunteita.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43: ”Teos seuraa lapsen kasvua aikuiseksi”, vaikka tämä ei aivan perinteinen kasvukertomus olekaan.

Mainokset

Suomalais-irlantilaisesta yhteistyöstä

Teos: Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo (Karisto, 2018)

Suomalaisia menestystarinoita maailmalla, sarjassamme toimittajat. Kaikki muistavat Erkki Toivasen dandyistiset elkeet ja Helena Petäistön eleganssin. Näillä tähtitoimittajilla on ollut kyky tuotteistaa persoonansa osaksi juttujaan, ja he ovat kirjoittaneet päätyönsä sivussa viihteellisiä matkakuvauksia. Näitä en ole jaksanut lukea, koska niiden opportunistinen kaupallisuus on häirinnyt.

Toimittajien joukkoon mahtuu myös toisenlaisia persoonia, vakavampia puurtajia, jotka eivät nauti omien kasvojensa näkymisestä jutuissaan. Eeva Lennon kuuluu tähän toiseen leiriin, ja myös hänen elämäkertansa Eeva Lennon, Lontoo kuvaa vaatimatonta, työntäyteistä elämänasennetta. Hän vietti parhaan nuoruutensa nuorena vaimona ja äitinä Pariisissa, ja siirtyi vuonna 1970 irlantilaisen miehensä kanssa asumaan Lontooseen. Molemmissa kaupungeissa hän työskenteli paikalta palkattuna freelancerina, päätyönantajinaan Uusi Suomi ja YLE.

Teoksen keskeinen aatteellinen viitekehys on feminismi, joka monissa kohdissa peittoaa Lennonin lempeän länsivetoisen sosialismin. Lennonin feminismi oli omakohtaisesti kotoa omaksuttua vastarintaa, jonka hän koki karvaasti oman äitinsä kohtalon kautta. Teoksessaan hän ei löydä vahvistusta Ranskan ja Britannian naisliikkeistä, vaan kotimaansa Suomen, joka kuitenkin noiden kahden maan näkökulmista oli äärimmäisen periferinen paikka. Kirjasta saa vaikutelman, että Lennon kävi 60-70-luvuilla Suomessa oppimassa kotimaansa tasa-arvopolitiikasta.

Hänen äitinsä Astrid Karikoski (o.s.Jäppinen) oli aikansa uskalikkoja, Amerikassa syntynyt vapaakirkollisen perheen kasvatti, joka lähti nuorena lähetystön konekirjoittajaksi Pariisiin. Hänet on ikuistettu hahmoksi Mika Waltarin Suureen illusioniin, koska hän oli nuoren kirjalijan yksipuolinen ensirakkaus. Pariisissa Astridin tehtävänä oli muun muassa katsoa, ettei nuori Waltari ryyppää itseään hengiltä. Viiden vuoden ikäero oli tuossa vaiheessa valtava, eikä tämä ranskalaisen upseerin kanssa kihloissa oleva flapper-neito pitänyt 18-vuotiasta renttua merkittävänä kosijana.

Lennonin äiti jätti ranskalaisen kihlattunsa, ja nai suomalaisen kollegan, Väinö Karikosken, joka myös oli puolustusvoimien palveluksessa Pariisin lähestystössä. Naimisiin mentyään hänen uransa katkesi automaattisesti, eikä hän koskaan enää palannut työelämään. Kotirouvan elämä sopi äidille erityisen huonosti, ja psyykkinen oireilu alkoi isän sota-aikaisen syrjähypyn jälkeen. Nuori Eeva oppi, ettei taloudellisessa riippuvuudessa miehen tuloista ole mitään järkeä, ja koki myöhemmin karvaana seksistiset kommentit hänen uraansa liittyen. Feministinä hän oli eniten suomalaisen Yhdistys 9:n lapsia, vaikka vaikuttikin sen elinaikana enemmän Pariisissa kuin synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Lennon edustaa maltillista tasa-arvo- ja työelämäfeminismiä, jonka keskiössä on ura- ja palkkakehitys. Hän pystyi jatkamaan uraansa johtuen Ranskan erinomaisesta esiopetusjärjestelmästä ja au pairien saatavuudesta Lontoossa. Miehen osallistuminen kotitöihin ja lähipiirin yleinen vapaamielisyys toki auttoivat myös. Perhe tarvitsi kahta palkkaa pystyäkseen elämään Lontoossa, mutta ilmeisesti kummankaan puolison tulot eivät missään vaiheessa uraa olleet suuret. Eeva Lennonin journalismi keskittyi kotimaan juttukeikkoihin, joissa haastateltiin slummien huono-osaisia enemmän kuin seurapiirien julkimoita. Hän sai Suomessa pyyhkeitä kuninkaallisten epäkunnioittavasta kuvaamisesta, ja myös hänen äänenkäyttöään kritisoitiin jatkuvasti. Minua jopa liikuttivat kuvaukset harvinaisista ”ulkomaankeikoista” Pohjois-Irlantiin, jotka olivat merkittäviä irtiottoja Lennonille. Mistään luksusurasta hänen toimittajuudessaan ei todellakaan ollut kyse.

Kirjan sisällöstä yli puolet on poliittista analyysia, ja suurimman tilan saa Charles de Gaullen jälkijättöinen politiikka 60-luvun Ranskassa, joka lienee ollut hänelle myös jonkinlainen tutkimuskohde. Myös Margaret Thatcherin politiikkaa ruoditaan antaumuksella, ja Lennon muistelee myös hänen Thatcher-juttujensa saamaa kritiikkiä Suomessa. Oikeistolaiset eivät ymmärtäneet, kuinka hänellä oli varaa naisena kritisoida toista naista.

Nykypäivän kontekstissa Lennon pyrkii ymmärtämään Brexitiä Britannian aiemman historian kautta, ja myös itse siirtolaisena aihe on hänelle omakohtainen. Kahden ulkomaalaisen liitossa molempien kotimaiden takapajuisuuden vastustus oli yhdistävä tekijä. Pidin varsinkin lyhyistä Irlanti-osuuksista, vaikka sain kirjasta vaikutelman, ettei perhe paljoa sukuloinut Peterin juurilla Dublinissa. Irlantilaisesta anopista olisin todella halunnut lukea lisää.

Olin kirjaa lukiessa ”liekeissä” noin puoleenväliin saakka, eli koin saavani paljon hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan. Suomi-kuvaus hänen vanhempiensa tarinan kautta oli varsinkin vetoavaa. Myös Pariisin-vuosien rähjäinen glamour inspiroi, varsinkin, kun en ole itse elänyt tuota aikaa enkä aktiivisesti muista vuotta 1968. Lontoon-kuvaus oli harmaampaa ja arkisempaa, ja varsinkin pitkät uutiskatsaukset hieman puuduttivat. 80-00-lukujen osuuksissa henkilökohtaisen elämän osuus oheni ohenemistaan, enkä enää kunnolla nähnyt kirjoittajaa itseään painavien uutiskatsausten takaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän hänen uutistoimituksen ulkopuolisesta elämästä, mutta teos myös kertoo rehellisen omakohtaisesti työnarkomaniasta.

Eeva Lennon, Lontoo on yksi vähiten minäkeskeisin lukemani omaelämäkerta, eli ainakaan kirjailijaa ei voida syyttää narsismista. Työn tekeminen ja kahden toimittajan työntäyteinen kumppanuus ovat teoksen kantavia teemoja, samoin kuin usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Poliittisesti toiveikkaita aikoja hänen Britanniassa elämiensä lähes viiden vuosikymmenen aikana on ollut vähän. Myös Lennonin perheellä, joka edusti keskiluokkaa, oli karvaita kokemuksia julkisten palveluiden riittämättömyydestä, varsinkin valtion kouluista, jonne he sosialisteina omat lapsensa lähettivät siitä huolimatta, ettei niissä oppinut kunnolla laskemaan. Summerhill-osion kohdalla olin liekeissä ja samalla nauroin ääneen (se ehkä oli minulle kirjan lukijana outo kohokohta).

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 12: ”Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.” Vaikka kohtaan olisi tarjolla myös syntyperäisten brittien teoksia, on tämä teos hieno kunnianosoitus Lontoolle ja sen monikulttuurisuudelle, jonka todistajana Eeva Lennon on ollut elementissään – myös paikoissa, jonne monet hänen kuvaajakollegansa eivät uskaltaneet lähteä. Parhaimmillaan teos kertoo tavallisen naisihmisen vaatimattomasta rohkeudesta.

Toimittajan työn kuvauksena tämä teos on aivan ässä, ja suosittelen tätä erityisesti nuorille toimittajille ja sellaisesta työstä haaveileville. Nuorekkuutta kirjassa löytyy monesta kohtaa, eikä teos ainakaan profiloidu eläkeläisen nostalgisena muistelmapläjäyksenä. Uskoisin kirjalle löytyvän lukijoita hyvin laajalta skaalalta väestöstä.

Itse suosittelisin tätä varsinkin alle kolmekymppisille. Varsinkin niille, jotka eivät edes ole eläneet Berliinin muurin murtumista.

Perheautoilun uudet ulottuvuudet

Teos: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (LIKE, 2018)

Käännös: Terhi Kuusisto

Pieni tyttö kasvaa nuoren äitinsä kanssa floridalaisella trailer park-alueella, jonne mahtuu ihmisyyden koko kirjo. Perhe on niin köyhä, ettei heillä ole varaa edes asuntovaunuun, vaan he elävät äidin autossa. Autossa, jolla ei ole ajettu kilometriäkään vuosiin, sillä bensaankaan ei ole varaa.

Äiti Margot on karannut rikkaasta kodistaan vastasyntyneen Pearlin kanssa, tarkoituksenaan tarjota lapselleen parempi tulevaisuus kuin mitä hänellä itsellään on. Margotilla ei kuitenkaan ole edes high school-todistusta, ja ainoa työ, johon hän kelpaa on sairaalan siivous. Hän moppaa sotaveteraanien sairaalan lattioita, ja kuulee samalla epäinhimillisiä tarinoita Afganistanin sodasta. Moni veteraani päätyy asumaan trailer parkiin, ja moni heistä on asehulluja. Alueella monet keräävät aseita, ja myös kauppaavat niitä eteenpäin, ja näin Pearl oppii pitämään niiden läsnäoloa arjessa normaalina.

Huoh. Olen kyllä nähnyt leffoja ja tv-sarjoja, joissa leirintäalue on ihmisten pysyvä koti, mutta en yhtään näin vaikuttavaa kuvausta. Ennen tätä olen hihitellyt kanadalaiselle Trailer Park Boys-sarjalle, jossa näkökulma köyhyyteen on varsin erilainen. Toki on, koska siinä kuvataan kanadalaista yhteisöä, jossa asukkailla saattaisi olla mahdollisuus muuttaa jopa pysyvään asuntoon. Tässä lupausta paremmasta ei varsinaisesti ole näkyvillä – ei, vaikka Pearlin äiti on työkykyinen eikä ilmeisesti edes kovin riippuvainen päihteistä.

Teos seuraa Pearlin kasvua vastasyntyneestä 14-vuotiaaksi, jolloin tämän äiti tulee ammutuksi ja hän joutuu eniten pelkäämänsä huostaanottoon toiseen osavaltioon. Varsinkin amerikkalaisen lastensuojelun koukerot tulevat raadollisella tavalla iholle. Ammuttujen vanhempien lapset päätyvät ensihoitoon ikivanhalle juutalaisherra Brodskylle, joka ei pidä lapsia rahanahneudesta, vaan uskonnollisen etiikan näkökulmasta. Muilla kohtalotovereilla sijoituksen historia on ollut pirstaleista, mutta Brodskyn luo päästyä he tietävät onnensa kääntyneen. Brodsky ei kuitenkaan enää 80 vuotta täytettyään taida saada lupaa jatkaa lastenkotiaan.

Clementin luoma vaihtoehtoinen yhteiskunta ei ole spekulatiivista fiktiota, vaan vahvasti uskottavaa realistista arkiproosaa. Teoksen maailma muistuttaa juuri lukemani Lucia Berlinin novellien ihmiskohtaloita – tässä eletään maailmassa, jossa ainoita toivon pilkahduksia voi löytää huumeista, aseista tai uudestisyntyneestä uskosta. Clement tutkiskelee henkilöidensä uskonnollisuutta enemmän kuin Berlin, ja kirjassa on kiinnostavia jännitteitä meksikolaisten katolisten ja protestanttien välillä.

Jopa trailer parkin kulmilla on mahdollista bongata naisia, jotka pukeutuvat sunnuntaisin valkoisiin hanskoihin mennessään kirkkoon. Katolisille protestanttien rentoutunut jumalanpalveluselämä on pyhäinhäväistystä, ja jotain syvästi epäilyttävää on myös protestanttisessa pastori-Maxissa, joka muuttaa trailer parkiin ja yrittää uida huonolla menestyksellä katolisen Margotin liiviin.

Vaikka moni ilmiö kirjassa stimuloi dekadentteja nauruhermojani, jäi kirjasta kuitenkin enemmän traaginen kuin tragikoominen jälkimaku. Silti kirja kertoo näiden maahan painettujen ihmisten yhteisöllisyydestä, eli kaikkien vaikeiden ja raskaiden teemojen keskellä kirja ei kerro yksinäisyydestä (muuten kuin Margotin hurjan raskaustarinan muodossa). Se ei myöskään johda lukijaansa empatiaähkyyn, sillä siinä jopa manataan empatia vakavan sairauden muodoksi.

Hyvä kaunokirjallisuus on vaikean maailman silminnäkemistä ja todistamista, ja se jättää lukijalle mahdollisuuden tehdä kuvatusta ilmiöstä omia poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiään. Tässä kirjassa ollaan hyvin kartalla Yhdysvaltojen osallisuudesta globaaliin vallanjakoon, ja suurvallan tavasta kohdella sen palvelijoitaan, mutta tuskin nämä kirjan hahmot olisivat kiinnostuneita niin järeästä poliittisesta kannanotosta kuin äänestämisestä. Pearlin äidillä on tekaistuja papereita lapsen saamiseksi kouluun, mutta tuskin hänen oma rekisteröitymisensä on ajan tasalla. Tavallaan kirja kertoi oman maan syntyperäisistä kansalaisista, jotka ovat lähes paperittoman siirtolaisen asemassa. En usko, että tässä pyrittiin luomaan portrettia tyypillisistä Donald Trumpin kannattajista.

Tämä romaani onnistuu tiivistämään amerikkalaisen yhteiskunnan keskeisiä jännitteitä ja murtumia koskettavan epäsentimentaalisesti. Tämän jälkeen aion lukea hieman erilaisen kasvukertomuksen, Tara Westoverin Opintiellä, joka kertoo nuoresta naisesta, joka kasvaa syrjäseudulla Idahossa vahvasti idealististen kotikouluttajien pesueessa.

 

Naisneuvoston sielunmessu

Minulla on ollut jo vuosia haasteena ottaa selvää edes vähän venäläisestä nykykirjallisuudesta. Lista lukemistani teoksista on kuitenkin vaatimaton, ja joku teos on jäänyt myös kesken ehkä huonon käännöksen tai kulttuurisen muurin vuoksi. Jelena Tsizovan Naisten aika-teosta ei ainakaan voi moittia huonosta suomennoksesta, sillä Kirsti Era on todella pyrkinyt olemaan uskollinen teoksen naisten käyttämälle hieman karkealle puhekielelle. Suomennos on kielellisesti herkullinen, mutta on varmasti ollut myös todella haasteellinen käännettävä.

Naisten aika nimenä muistuttaa minua, yliopistoplanttua, feministisestä teoriasta ja poststrukturalismista, koska eräs suurimmista nuoruuden idoleistani, Julia Kristeva, kirjoitti aikanaan samannimisen esseen. Tsizovalla ja Kristevalla ei ole tyylillisesti mitään yhteistä, ja vaikka tämä teos kertoo väkevästi naisten oikeuksista (ja myös niiden puutteesta), se ei kikkaile feministis-filosofisilla ajatuksilla lainkaan. En usko, että Tsizova on tietoisesti lainannut Kristevaa, vaan nimi on muuten vain osuva kirjalle, joka käsittelee matriarkaattia kommunalkassa.

Teos kertoo nuoresta Sofiasta, joka myös Suzannana tunnetaan. Koska Suzanna on kuitenkin hänen mummojensa mukaan langenneen naisen nimi, hänet kastetaan varmuuden vuoksi Sofiaksi. Mummoja Sofialla on kolme, Ariadne, Glikoria ja Jevdekia, eikä kukaan heistä ole tälle biologista sukua. Tytön äiti Antonina on nuori yksinhuoltaja, joka päättää jättää lapsensa mummojen hoitoon käydessään tehdastyössä, koska pelkää tyttären tulevan yhteiskunnan huostaanotetuksi, jos tämä laitetaan tarhaan. Tyttären kehityksessä on viive: hän ei vielä kuusivuotiaanakaan puhu, vaikka muuten osoittaa olevansa älyllisesti kyvykäs.

Teos sijoittuu 1960-luvun alkuun, jolloin Neuvostoliitossa päästiin jonkunlaisen kuluttamisen makuun, ja suurinta huutoa on television jonottaminen. Antonina saa aistillista tyydytystä viskoosikankaista, ja kommunalkassa aletaan jo haaveilla pyykkikoneesta. Ruoka on edelleen kortilla, ja sitä jonotetaan tehtaalla vapaapäivinä. Mummot ruokkivat Sofiaa venäläisestä ruoasta tyypillisimmillä herkuilla, kuten tattaripuurolla, blineillä, kaalipiirailla ja suolakurkkukeitolla.

Kun Sofian äiti sairastuu vakavasti, alkaa neuvottelu tytön tulevaisuudesta. Mummot pelkäävät menettävänsä hoidokkinsa, josta on tullut heille elämän keskipiste. Ilmeisesti omia lapsenlapsia heillä ei ole, eikä ainakaan kreivin ja juutalaisen lääkärin kanssa kanssa muhinoinut Ariadne ole ollut koskaan naimisissa. Naisten sulhasia on kadonnut maanpakoon tai leireille, ja he itsekin tuntuvat jääneen osittain elämään tsaarinaikaiseen todellisuuteen. Eri aikatasojen läsnäolo on teoksessa hauskinta, sillä nämä kouluja vähän käyneet mummot muistelevat myös vuoden 1825 dekabristikapinaa. Sivistys ja sivistymättömyys kulkevat tarinassa limittäin.

Teos on hyvin fyysinen, intiimi ja aistillinen, mutta ei kaupallis-eroottisessa mielessä. Hurjimmat jutut liittyvät raskauden ehkäisyyn, ja Sofian äitiä jaksetaan muistuttaa aspiriinin ja etikan tärkeydestä ehkäisykeinona. Abortti on jo maassa laillinen, mutta siitä huolimatta yksinhuoltajia on paljon, ja jotkut heistä onnistuvat saamaan lapsen useamman hulttiomiehen kanssa.

Kirja ei ole rakenteellisesti tai kielellisesti helppolukuisin. Yli puolet tekstistä on pelkkää dialogia, ja sekin tajunnanvirtaista puhekieltä. Juonta joutuu pitkälti arvaamaan rivien välistä. Ymmärsin juonesta perusasiat, mutta en kokenut ymmärtäväni kaikkia käänteitä. Luultavasti ymmärrystäni rajoittaa kulttuuriero, eli kertomisen tapa on suurempi ongelmani kuin historiallinen sisältö. Lukijan täytyy tuntea Neuvostoliiton historiaa hyvin, jotta teos voi hänelle kunnolla aueta. Varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole edes syntyneet Neuvostoliiton olemassaolon aikana, teos voi olla hyvin haasteellinen.

Ilmapiiri kirjassa on lämmin, ja siinä todella avataan neuvostoaikaista kansankulttuuria. Sosialismi ei kuitenkaan edisty kohti paratiisinomaista kommunismia sillä tahdilla kuin siihen uskovat haluaisivat. Ihmisillä alkaa olla mahdollisuuksia valita unkarilaisten ja tsekkiläisten kenkien välillä, mutta asumisesta päättävät byrokraatit. Sofia onnistuu asumaan babushkojen kanssa aikuiseen ikään saakka, mutta jossain vaiheessa hänet pakotetaan siirtymään taidekoulun asuntolaan.

Kirja kuuluu Into-kustantamon Parasta venäläistä nykykirjallisuutta- sarjaan, ja onnittelen heitä hienosta projektista. Olen myös merkannut kalenteriini Tsizovan tulevan Suomen-vierailun, eli hän tulee pidemmälle kiertueelle Suomen kirjastoihin ja kirjakauppoihin loka-marraskuun vaihteessa. Tampereella Tsizova vierailee Metso-kirjastossa 8.11. klo 18:00.

Tsizova on kirjailija, jonka muusta tuotannosta olen tämän ensi kosketuksen jälkeen kiinnostunut, mutta joudun lukemaan Naisten ajan uudelleen, mikäli aion sitä syvemmin ymmärtää. Ehkä kirjailijan tapaaminen ja Suomi-Venäjä-seuran tuottama mahdollinen taustoitus voisi auttaa tässä pulmassa.

 

Poltettujen sukkahousujen muistolle

Viime postauksessa etsin Irlantia kaikkialla; nyt on oivallisten matkakirjojen vuoro. Nina Rousun omaelämäkerrallinen teos Joko ollaan perillä? (Myllylahti, 2018) saapui juuri sopivaan saumaan, tilanteessa, jossa editoin omia matkamuistelmiani. On virkistävää ja jännittävää löytää ikätoverini, todellisen maailmanmatkaajan teos elämästä, jota todella on eletty tien päällä välittämättä eläkekertymistä.

Nina Rousu on tällä hetkellä Intian Delhissä asuva brittidiplomaatin vaimo, joka päätti kirjoittaa tämän teoksen eläessään työttömänä Lontoossa. Kirja kattaa hänen aikuisikänsä matkat aina 19-vuotiaasta au pairista nykyhetkeen. Au pair-jakson ja suuremman maailmalle lähdön väliin hänen elämässään oli pidempi jakso, jolloin hän eli ”normi-ihmisen” aikataulutettua kalenterielämää Suomessa. Moni maan vaihto on hänen elämässään tapahtunut miltei sattumalta, tai ainakin kovin lyhyen harkinnan tuloksena.

Teos on nopeatempoinen, ja kronologisesti kerrottu. Kirjassa vaihtelevat intensiteetit eri maiden välillä, mutta ehdottomasti kiinnostavimpia ovat luvut, jotka kertovat elämästä Mosambikissa ja Ugandassa. Pidin Uganda-osiosta niin paljon, että olisin halunnut lukea erillisen teoksen vain tuosta elämänjaksosta. Erityisen hauskoja olivat Rousun havainnot ugandalaisesta median ja mainonnan maailmasta, ja mukaan mahtui myös osuvaa poliittista analyysia.

Ennen perheen perustamista Rousu elää muun muassa matkaoppaana ja sukellusopettajana useassa maassa, joista ehdottomasti kiinnostavimmalta kuulosti Omanin sulttaanikunta. Aivan kaikista kohteista en syttynyt, ja jäin miettimään, olisiko tarinasta voinut jättää jotain pois.  Teos paranee toisessa puoliskossa, mutta väliin mahtuu ”löysempää” kerrontaa, joka ehkä kiinnostaa eniten juuri himomatkailijoita. Rousulla ei selvästikään ole kovin intohimoista suhdetta kaikkiin elämänsä maihin, ja vähemmän kiinnostavista maista kertominen jää vaisuksi.

Kirjan sävy on kauttaaltaan humoristinen, ja kertoja on kova koheltamaan. Varsinkin hänen sosiaalinen nousunsa rennosta rantapummista diplomaatin vaimoksi on koomista, koska hän ei tunne etikettiä. Diplomaatinrouvien kerhot ovat oma maailmansa, jossa ystävystytään usein komennon vaiheen mukaan. On varmasti myös rasittavaa elää riippuvaisena puolisonsa urakehityksestä, henkilönä, jonka toiveet seuraavasta asuinmaasta eivät tule kovin hyvin kuulluksi. Vaikka teos kertoo taloudellisesta huolettomuudesta, sen kertoja on kuitenkin tietyllä tavalla prekaarissa asemassa.

Kirjoittaminen on parhaimmassa tapauksessa voimaannuttavaa, ja tässä teoksessa kirjailija on pyrkinyt kertomaan itselleen hauskan elämän, eli löytämään hauskuutta myös vaikeuksien keskellä. Paikoitellen minua rasitti puhe prinssin löytämisestä, ja onnellisuuden  mantra, joka korostuu varsinkin loppua kohti. Onnellisuuden etsimisessä ei toki ole mitään vikaa, mutta se lilluu sillä itsekeskeisellä jooga-smoothieblender-osastolla, jota kirjoittajalla on myös paikoitellen kyky ironisoida. Tequilan kaataminen superterveellisiin vihersmoothieihin on tietty omanlaisensa selviytymisstrategia, mitä kaikki kotoilua ja terveysintoilua harrastavat eivät ole vielä hoksanneet.

Tämä teos on runsaudensarvi, ja uskon sen ilahduttavan monenlaisia lukijoita. Minua kiinnosti eniten perhe-elämän kuvaus Afrikassa, ja Afrikan valo tarttui kirjasta miltei maagisella tavalla. Jäi jopa harmittamaan, että perheen piti muuttaa pois Ugandasta ja Keniasta, joiden elämäntapa ja kulttuuri tuntui sopivan varsinkin Ninalle.

Rousu on ollut poissa Suomesta kriittisen ajan, jonka aikana maassamme on tapahtunut asenneilmapiirin muutosta. Hän ei kommentoi Suomen politiikkaa, vaikka kuvaa kolmen vuoden äskettäistä jaksoa Westendissä. Tässä kirjassa on kuitenkin paljon sellaista ainesta, jolla saadaan persut pahoittamaan mielensä. Toki se, että kirjailijan puoliso on valkoihoinen britti ja lapset vaaleatukkaisia saattaa vähän helpottaa kirjan vastaanottoa. Jos kirjassa olisi kuvattu suhteita afrikkalaisiin miehiin, tätä varmasti poltettaisiin jo roviolla. Rousu kuvaa hyvin vieraantumista suomalaisesta elämänmenosta, eikä se mielestäni ollut ylimielistä. Brittimenokaan ei saa tässä aikaan suitsutusta, vaan Suomi ja Britannia tuntuvat molemmat käytännöllisinä asemina, joissa voi käydä lataamassa akkuja.

Suosittelen kirjaa vauhdin ystäville, ja niille, jotka kaipaavat kevyttä, hauskaa ja valoisaa tarinaa. Kirja taatusti ilahduttaa varsinkin meitä, jotka olemme eläneet pidempiä jaksoja ulkomailla, mutta suosittelen sitä varsinkin niille, jotka eivät ole käyneet perheensä kanssa muualla kuin all inclusive-hotellissa, jossa on Bamse-klubi. Ja bakteerikammoiset voivat myös hakea teoksesta siedätyshoitoa.

Matkailu lasten kanssa on parasta, mitä itse olen tehnyt, ja sain tästä kirjasta merkittävää hengen vahvistusta. Ei ole väliä, jos joudun vanhana ruotuvaivaiseksi kunnan elätiksi, koska olen kuitenkin käynyt suht jännittävissä paikoissa.

Ja varoituksen sanana vielä: tämä kirja saattaa saada jossain lukijassa aikaan äkkikäännöksen. Toivottavasti näin käy.

Kuvat olivat hieno lisä teokseen, mutta eivät näkyneet kunnolla e-versiossa Ipadilla.

 

 

 

 

 

Elävänleski paperikengissä

Noin kolme vuotta sitten olen blogissani viettänyt Naistenviikkoa lukemalla työväenkirjailija Venny Kontturia (1913-1981). Myös tämän heinäkuun sydämessä eteeni tupsahti Kontturin teos, Paperikengät (Gummerus, 1977), joka jäi kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Viira-nimisestä vaasalaisesta työläisnaisesta kertova saaga on viisiosainen, ja olen nyt lukenut sen ensimmäisen ja viimeisen osan.

Paperikengät sijoittuu 1940-luvulle, välirauhan ja jatkosodan aikaan, jolloin kenkäteollisuus keskittyi tuottamaan saappaita armeijan käyttöön. Jonkun verran saappaita maakaroitiin myös saksalaisille, ja Kontturin Vaasa on kaupunki, jossa naiset juoksevat villeinä saksalaisten sotilaiden perässä. Tehtaan vessa on paikka, jossa jaetaan uusimmat miehen metsästykseen liittyvät juorut, ja lähteepä tehtaan tytöistä jotkut takaisin kotikonnuille synnyttämään puolisaksalaisia lapsiaan.

Romaanin päähenkilö Viira on kasvanut koululaisesta kolmikymppiseksi ”elävänleskeksi”, jolla on kaksi lasta huollettavanaan. Viiralla on ollut pyrkimyksiä siisteihin sisätöihin, kauppa-apulaisopisto on käyty ja muutakin kokemusta on kuin työ tehtaalla. Mutta kenkätehdas on ainoa, joka pystyy elättämään kasvavan perheen. Alun perin Viira on ollut naimisissa vähätöisen, viekkaan Patensa kanssa, mutta sodan aikana hän alkaa kypsyä mitään tekemättömään, juoppoon mieheen, joka viihtyy uuninpankolla yli puoleenpäivään. Perheen toisen lapsen syntymän jälkeen päätös erosta on kypsä, mutta virallisesti ero saadaan aikaiseksi vasta sodan päätyttyä. Eroaminen on vielä 1940-luvulla häpeällistä, ja eronneita ”elävänleskiä” pidetään moraalisesti arveluttavina tapauksina.

Kirja kertoo edellisten teosten tapaan koko työläisten yhteisöstä, tehtaan työntekijöistä ja muista naapureista. Moni teoksen kappale, varsinkin sivuhenkilöihin keskittyvä, olisi erillisen novellin arvoinen. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja kuten edellisessäkin lukemassani teoksessa, murrepuheen lukeminen on paikoitellen vaativaa. Kirjasta jäänee mieleen moni erillinen kohtaus, tilannekuva (kuten tehtaan naiset maaherran vieraisilla, venäläisten sotavankien kohtaaminen junassa ja sen jälkeinen huorittelu, hamstrausreissut ruotsinkielisille maatiloille, lääkärilapun hakeminen sosiaalikonttorista), jotka pääsisivät oikeuksiinsa teatterin lavalla. Koin jopa, että Kontturin kerronta oli tässä teoksessa liiankin tiivistä – monesta tilanteesta olisin halunnut lukea lisää.

Kirjassa on myös kiinnostavia kaunokirjallisia viitteitä, esimerkiksi siinä viitataan moneen otteeseen saksalaiseen kirjailija Hans Falladaan, joka lienee Viiran lempikirjailija. Olen juuri etsimässä minulle aiemmin tuntemattoman Falladan viimeistä teosta Yksin Berliinissä, joten Fallada-viittaukset alkoivat kiinnostaa kovasti. Ilmeisesti Fallada on ollut suosittu kirjailija Suomessa 1930-40-luvuilla, mutta vasta tuossa viimeisessä, sodanjälkeisessä teoksessaan hän pystyi näyttämään laajemmin sodan kauhut. Jatkosodan aikaisessa Vaasassa jo huhutaan saksalaisten kuolemanleireistä, mutta romaanin kaikki henkilöt eivät suostu niihin uskomaan. Pihapiirissä käy kääntymässä ainakin yksi suomalainen SS-sotilas, joka panee useamman tehtaantytön paksuksi ja tulee sitten ammutuksi jossain Stalingradin tienoilla. Komea Ensio kieltää leirien olemassaolon kategorisesti, ja vannoo, ettei koskaan palaisi Saksaan rintamalle, jos sellaisia olisi olemassa.

Kirjan otsikkoon viittaava kappale kertoo häitään valmistelevasta Leeasta, joka on onnistunut hankkimaan itselleen siniset joutsenmalliset nahkakengät tyköistuvan kävelypukunsa koristeiksi. Naapurin Anitta tulee ihailemaan kenkiä, ja kateus johtaa siihen, että Anittan äiti tulee ylitsepuhumaan tulevan morsiamen lainaamaan kenkiä yhden illan käyttöön saksalaisten klubille – vaikka Anittan jalka on suurempi kuin Leean ja lainaaminen luultavasti venyttäisi kenkiä muodottomiksi. Kohtalokkaan illan jälkeen Anitta kuitenkin katoaa teille tietämättömille, ja jättää Leea-paran kengittä. Lopulta Leea joutuu hankkimaan vaaleanvihreät paperikengät, jollaisia on puolella kaupungin morsmaikuilla. Itkin ja nauroin tälle kertomukselle, koska muistan myös isoäitini vastaavan huolen hääkenkien löytämisestä. Tarina tuli iholle, jopa eri tavalla kuin teoksen paljon vakavammat juonen käänteet.

70-luvun kirjakerhoteokseksi (oma kappaleeni on Uuden kirjakerhon uusintapainos) Paperikengät kyllä päihittää lähes kaiken lukemani kotimaisen tuon ajan populäärin tuotannon – ja uskoisin, että uudet sukupolvet osaisivat arvostaa Kontturin tuotantoa eri tavalla kuin ne, jotka ovat eläneet sota-aikana. Ehkä 70-luvulla teokset ovat jääneet hieman marginaaliin siksi, että tuon ajan kirjoja kuluttava yleisö pystyi käyttämään vanhempiaan ja isovanhempiaan ”elävinä kirjastoina” pula-ajan kertomusten suhteen. Nyt nuo viimeiset tarinapankit ovat poistumassa keskuudestamme, ja tämän tyyliset arjen pasifistiset kertomukset ovat taas nousemassa arvoonsa.

Ja ylipäänsä se, että joku on kirjoittanut laadukasta kaunokirjallisuutta punaisesta Vaasasta ja Pohjanmaasta, on jo silmälasien uudelleensäätämisen paikka. Kontturin naishahmot eivät itse agitoi, tai edes rakasta politiikan puhumista, mutta heidän lähipiirissään piilotellaan toisinajattelijoita ja käpykaartilaisia. Ohrana käy kuulustelemassa tehtaan tyttöjä heidän epäilyttävistä sulhasistaan. Kontturi ei edes dramatisoi näitä kohtaamisia suuresti, vaan kutoo ne osaksi arkista tapahtumahorisonttiaan.

Kontturin teokset ovat laatukirjallisuutta niille, jotka jaksavat lukea murredialogia ja vanhahtavia paikallisia kielikuvia, joita ei pahemmin avata muualta tulleille. Tosin puhutaan kirjassa myös karjalan murretta evakkojen taholta. Ylipäänsä suomalaisten lukijoiden murretietoisuus on saattanut olla 1970-luvulla laajempaa kuin nykyään. Jos siis lukija jaksaa ylittää nämä esteet, häntä odottaa rosoisen rehevä maailma, joka poikkeaa virallisesta historiankirjoituksesta.

Ikuinen jäätelökesä

Dorothy Koomson (s.1971) on ehkä Britannian parhaiten myyvä afrikkalaistaustainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut mitään. Hän on syntynyt Lontoossa, mutta hänen sukujuurensa ovat Ghanassa. Hänen tuotannossaan sekoittuu chicklitin ja dekkarin genret, ja monet teoksista sijoittuvat hänen tämänhetkiseen kotikaupunkiinsa Brightoniin. Hän on julkaissut neljätoista romaania, joista esikoinen, The Cupid Effect, tuli ulos vuonna 2003.

Löysin Koomsonin kuudennen ja ehkä tunnetuimman teoksen The Ice Cream Girls (Sphere, 2010) Kalevan kirkon kierrätyshyllystä. Kirjan kansi näytti hieman lällyltä, ja sen pohjalta odotin jotain sydäntä lämmittävää kertomusta tyttöjen välisestä ystävyydestä. Mutta kyseessä olikin kunnon rikostarina, jota pitäisin enemmän dekkarina kuin chicklit-teoksena. Teos on sovitettu tv-sarjaksi vuonna 2013, mutta siinä sen juonta on muutettu huomattavasti ja sarja on kuvattu Irlannissa, ei alkuperäisessä Brightonissa, jonne tarina sijoittuu.

Teos vetoaa teinitytön vaistoihini täydellisesti, koska siinä kuvataan 1980-luvun loppua kaupungissa, jossa olen ollut viettämässä kesää kielikurssilla. Tutut hoodit, tuttu kielenkäyttö, tuttu teinimuoti, musiikki ja diskurssit herättivät monia ristiriitaisia muistoja. Teos alkaa vuodesta 1986, jolloin Serena Gorringe ja Poppy Carlisle ovat 15-vuotiaita koululaisia. Tummaihoinen Serena käy koulua, jossa äskettäin eronnut historian opettaja Marcus Halnsley vikittelee oppilaitaan. Marcukselle ei kuitenkaan riitä oman koulun oppilaat, vaan hän löytää uhreja myös puistoista. Hän keräilee alaikäisiä ”tyttöystäviä”, eikä häntä arveluta tutustuttaa näitä toisiinsa, jos he sattuvat miehen ovelle samaan aikaan.

Teoksen nykyisyydessä Serena elää suht normaalia (tosin traumatisoitunutta) perhe-elämää hyvin tienaavan lääkärimiehensä kanssa, kun taas Poppy on istunut elinkautista syytettynä Marcuksen murhasta. Keski-iän kynnyksellä Poppy palaa Brightoniin asumaan vanhempiensa luo, mutta uusi alku on hänelle hyvin takkuinen. Serena ja Poppy eivät ole koskaan olleet ystäviä, mutta heitä yhdistää outo side mieheen, joka teki molempien elämästä helvettiä.

Marcuksen murhan jälkeen tyttöjä kutsutaan medioissa ”jäätelötytöiksi”, koska vainajan jäämistöstä löytyy pornahtavia rantakuvia molemmista, missä he nuolevat jäätelötuutteja. Poppy joutuu kantamaan tätä titteliä vankilassa koko tuomionsa ajan. Myös monet miehet muistavat tytöt ulkonäöltä, ja Poppy saa vankilaan perverssiä fanipostia ihailijoiltaan. Serena taas onnistuu maastoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa, mutta mikä on vaikenemisen hinta psyykkisesti?

Kirjan asetelma on toki aika riskialtis, koska tapauksen käsittely voisi johtaa moralismiin aikuisten miesten harrastamasta pedofiliasta. Toki Marcus kuvataan häikäilemättömänä hyväksikäyttäjänä, joka manipuloi uhrejaan myös seksuaalisesti. Mutta kirjassa tutkitaan enemmän nuorten tyttöjen motivaatiota hankkia itselleen poikaystäväksi aikuinen mies ja vielä opettaja. Serenan suhde Marcukseen jatkuu senkin jälkeen, kun hän valmistuu tämän historian kurssilta korkein arvosanoin, kun taas Poppy valitsee opettajan, joka ei opeta hänen koulussaan. Molemmat haluavat olla Marcuksen tyttöystäviä senkin jälkeen, kun täyttävät 16 ja suojaikäraja on ylitetty. Marcus ei voi vikitellä tyttöjä kalliilla treffeillä tai lahjoilla, koska hänen rahansa menevät elatusmaksuihin ja huoltajuuskiistan oikeuskuluihin. Oikeastaan Marcus on opettajana täysi luuseri, joka saa vain lyhyitä sijaisuuksia. Tästä huolimatta miehellä on teinityttöjen edessä statusta, ja ehkä ulkonäöllisiä etuja.

Kirjassa käsitellään myös perhe-elämää ja avioliittoa laajemmin Serenan sukutarinan kautta, ja naispuolisen vangin kotoutumista ja vaikeaa suhdetta aikuisiin vanhempiin Poppyn kautta. Serenan kaksossiskot Faye ja Medina ovat myös kiinnostavia hahmoja omine kriiseineen ja kipupisteineen. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän heidän ”juuristaan”, joista ei nyt kerrota lainkaan – ainoa mustaihoinen hahmo, jonka maahanmuuton historiaa avataan vähän, on Poppyn sellikaveri, jamaikalainen Tina. Etnisyys ei näytä olevan Koomsonille keskeinen teema lainkaan, vaikka kirjoissa näyttää olevan lähes kaikissa afrikkalais- tai karibialaistaustaisia henkilöitä. Toisaalta voi olla hyväkin, että nämä hahmot eivät performoi vahvasti vanhempiensa tai isovanhempiensa lähtömaiden kulttuuria, vaan elävät samanlaista arkea kuin muutkin britit.

Kirja on kielellisesti helppolukuinen, mutta emotionaalisesti vaativa, eikä juonikaan ole mitenkään ennalta-arvattava. Ehkä eniten viime aikoina lukemistani viihdekirjoista Koomsonin tyyli muistuttaa australialaista Liane Moriartya, jonka teoksista olen pitänyt paljon. Ainakaan teoksen asetelma ei ole kulutuskeskeinen, eikä varsinkaan romanttinen, vaikka toinen päähenkilöistä valmistelee vihkivalojen uusimista hienojen kirkkohäiden muodossa. Avioliittojen kulisseissa kolisee, ja poikaystävätkin jatkavat petollisia puuhiaan.

Loistavaa kasarinostalgiaa ja sopivalla tavalla riipivää psykologista kauhua. Jään odottamaan Koomsonin muita teoksia, joita varmasti löytyy edullisina e-kirjoina jostain netin syövereistä. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu, mutta suosittelen niitä myös sellaisille lukijoille, jotka lukevat harvemmin vierailla kielillä.