Elävänleski paperikengissä

Noin kolme vuotta sitten olen blogissani viettänyt Naistenviikkoa lukemalla työväenkirjailija Venny Kontturia (1913-1981). Myös tämän heinäkuun sydämessä eteeni tupsahti Kontturin teos, Paperikengät (Gummerus, 1977), joka jäi kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Viira-nimisestä vaasalaisesta työläisnaisesta kertova saaga on viisiosainen, ja olen nyt lukenut sen ensimmäisen ja viimeisen osan.

Paperikengät sijoittuu 1940-luvulle, välirauhan ja jatkosodan aikaan, jolloin kenkäteollisuus keskittyi tuottamaan saappaita armeijan käyttöön. Jonkun verran saappaita maakaroitiin myös saksalaisille, ja Kontturin Vaasa on kaupunki, jossa naiset juoksevat villeinä saksalaisten sotilaiden perässä. Tehtaan vessa on paikka, jossa jaetaan uusimmat miehen metsästykseen liittyvät juorut, ja lähteepä tehtaan tytöistä jotkut takaisin kotikonnuille synnyttämään puolisaksalaisia lapsiaan.

Romaanin päähenkilö Viira on kasvanut koululaisesta kolmikymppiseksi ”elävänleskeksi”, jolla on kaksi lasta huollettavanaan. Viiralla on ollut pyrkimyksiä siisteihin sisätöihin, kauppa-apulaisopisto on käyty ja muutakin kokemusta on kuin työ tehtaalla. Mutta kenkätehdas on ainoa, joka pystyy elättämään kasvavan perheen. Alun perin Viira on ollut naimisissa vähätöisen, viekkaan Patensa kanssa, mutta sodan aikana hän alkaa kypsyä mitään tekemättömään, juoppoon mieheen, joka viihtyy uuninpankolla yli puoleenpäivään. Perheen toisen lapsen syntymän jälkeen päätös erosta on kypsä, mutta virallisesti ero saadaan aikaiseksi vasta sodan päätyttyä. Eroaminen on vielä 1940-luvulla häpeällistä, ja eronneita ”elävänleskiä” pidetään moraalisesti arveluttavina tapauksina.

Kirja kertoo edellisten teosten tapaan koko työläisten yhteisöstä, tehtaan työntekijöistä ja muista naapureista. Moni teoksen kappale, varsinkin sivuhenkilöihin keskittyvä, olisi erillisen novellin arvoinen. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja kuten edellisessäkin lukemassani teoksessa, murrepuheen lukeminen on paikoitellen vaativaa. Kirjasta jäänee mieleen moni erillinen kohtaus, tilannekuva (kuten tehtaan naiset maaherran vieraisilla, venäläisten sotavankien kohtaaminen junassa ja sen jälkeinen huorittelu, hamstrausreissut ruotsinkielisille maatiloille, lääkärilapun hakeminen sosiaalikonttorista), jotka pääsisivät oikeuksiinsa teatterin lavalla. Koin jopa, että Kontturin kerronta oli tässä teoksessa liiankin tiivistä – monesta tilanteesta olisin halunnut lukea lisää.

Kirjassa on myös kiinnostavia kaunokirjallisia viitteitä, esimerkiksi siinä viitataan moneen otteeseen saksalaiseen kirjailija Hans Falladaan, joka lienee Viiran lempikirjailija. Olen juuri etsimässä minulle aiemmin tuntemattoman Falladan viimeistä teosta Yksin Berliinissä, joten Fallada-viittaukset alkoivat kiinnostaa kovasti. Ilmeisesti Fallada on ollut suosittu kirjailija Suomessa 1930-40-luvuilla, mutta vasta tuossa viimeisessä, sodanjälkeisessä teoksessaan hän pystyi näyttämään laajemmin sodan kauhut. Jatkosodan aikaisessa Vaasassa jo huhutaan saksalaisten kuolemanleireistä, mutta romaanin kaikki henkilöt eivät suostu niihin uskomaan. Pihapiirissä käy kääntymässä ainakin yksi suomalainen SS-sotilas, joka panee useamman tehtaantytön paksuksi ja tulee sitten ammutuksi jossain Stalingradin tienoilla. Komea Ensio kieltää leirien olemassaolon kategorisesti, ja vannoo, ettei koskaan palaisi Saksaan rintamalle, jos sellaisia olisi olemassa.

Kirjan otsikkoon viittaava kappale kertoo häitään valmistelevasta Leeasta, joka on onnistunut hankkimaan itselleen siniset joutsenmalliset nahkakengät tyköistuvan kävelypukunsa koristeiksi. Naapurin Anitta tulee ihailemaan kenkiä, ja kateus johtaa siihen, että Anittan äiti tulee ylitsepuhumaan tulevan morsiamen lainaamaan kenkiä yhden illan käyttöön saksalaisten klubille – vaikka Anittan jalka on suurempi kuin Leean ja lainaaminen luultavasti venyttäisi kenkiä muodottomiksi. Kohtalokkaan illan jälkeen Anitta kuitenkin katoaa teille tietämättömille, ja jättää Leea-paran kengittä. Lopulta Leea joutuu hankkimaan vaaleanvihreät paperikengät, jollaisia on puolella kaupungin morsmaikuilla. Itkin ja nauroin tälle kertomukselle, koska muistan myös isoäitini vastaavan huolen hääkenkien löytämisestä. Tarina tuli iholle, jopa eri tavalla kuin teoksen paljon vakavammat juonen käänteet.

70-luvun kirjakerhoteokseksi (oma kappaleeni on Uuden kirjakerhon uusintapainos) Paperikengät kyllä päihittää lähes kaiken lukemani kotimaisen tuon ajan populäärin tuotannon – ja uskoisin, että uudet sukupolvet osaisivat arvostaa Kontturin tuotantoa eri tavalla kuin ne, jotka ovat eläneet sota-aikana. Ehkä 70-luvulla teokset ovat jääneet hieman marginaaliin siksi, että tuon ajan kirjoja kuluttava yleisö pystyi käyttämään vanhempiaan ja isovanhempiaan ”elävinä kirjastoina” pula-ajan kertomusten suhteen. Nyt nuo viimeiset tarinapankit ovat poistumassa keskuudestamme, ja tämän tyyliset arjen pasifistiset kertomukset ovat taas nousemassa arvoonsa.

Ja ylipäänsä se, että joku on kirjoittanut laadukasta kaunokirjallisuutta punaisesta Vaasasta ja Pohjanmaasta, on jo silmälasien uudelleensäätämisen paikka. Kontturin naishahmot eivät itse agitoi, tai edes rakasta politiikan puhumista, mutta heidän lähipiirissään piilotellaan toisinajattelijoita ja käpykaartilaisia. Ohrana käy kuulustelemassa tehtaan tyttöjä heidän epäilyttävistä sulhasistaan. Kontturi ei edes dramatisoi näitä kohtaamisia suuresti, vaan kutoo ne osaksi arkista tapahtumahorisonttiaan.

Kontturin teokset ovat laatukirjallisuutta niille, jotka jaksavat lukea murredialogia ja vanhahtavia paikallisia kielikuvia, joita ei pahemmin avata muualta tulleille. Tosin puhutaan kirjassa myös karjalan murretta evakkojen taholta. Ylipäänsä suomalaisten lukijoiden murretietoisuus on saattanut olla 1970-luvulla laajempaa kuin nykyään. Jos siis lukija jaksaa ylittää nämä esteet, häntä odottaa rosoisen rehevä maailma, joka poikkeaa virallisesta historiankirjoituksesta.

Mainokset

Ikuinen jäätelökesä

Dorothy Koomson (s.1971) on ehkä Britannian parhaiten myyvä afrikkalaistaustainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut mitään. Hän on syntynyt Lontoossa, mutta hänen sukujuurensa ovat Ghanassa. Hänen tuotannossaan sekoittuu chicklitin ja dekkarin genret, ja monet teoksista sijoittuvat hänen tämänhetkiseen kotikaupunkiinsa Brightoniin. Hän on julkaissut neljätoista romaania, joista esikoinen, The Cupid Effect, tuli ulos vuonna 2003.

Löysin Koomsonin kuudennen ja ehkä tunnetuimman teoksen The Ice Cream Girls (Sphere, 2010) Kalevan kirkon kierrätyshyllystä. Kirjan kansi näytti hieman lällyltä, ja sen pohjalta odotin jotain sydäntä lämmittävää kertomusta tyttöjen välisestä ystävyydestä. Mutta kyseessä olikin kunnon rikostarina, jota pitäisin enemmän dekkarina kuin chicklit-teoksena. Teos on sovitettu tv-sarjaksi vuonna 2013, mutta siinä sen juonta on muutettu huomattavasti ja sarja on kuvattu Irlannissa, ei alkuperäisessä Brightonissa, jonne tarina sijoittuu.

Teos vetoaa teinitytön vaistoihini täydellisesti, koska siinä kuvataan 1980-luvun loppua kaupungissa, jossa olen ollut viettämässä kesää kielikurssilla. Tutut hoodit, tuttu kielenkäyttö, tuttu teinimuoti, musiikki ja diskurssit herättivät monia ristiriitaisia muistoja. Teos alkaa vuodesta 1986, jolloin Serena Gorringe ja Poppy Carlisle ovat 15-vuotiaita koululaisia. Tummaihoinen Serena käy koulua, jossa äskettäin eronnut historian opettaja Marcus Halnsley vikittelee oppilaitaan. Marcukselle ei kuitenkaan riitä oman koulun oppilaat, vaan hän löytää uhreja myös puistoista. Hän keräilee alaikäisiä ”tyttöystäviä”, eikä häntä arveluta tutustuttaa näitä toisiinsa, jos he sattuvat miehen ovelle samaan aikaan.

Teoksen nykyisyydessä Serena elää suht normaalia (tosin traumatisoitunutta) perhe-elämää hyvin tienaavan lääkärimiehensä kanssa, kun taas Poppy on istunut elinkautista syytettynä Marcuksen murhasta. Keski-iän kynnyksellä Poppy palaa Brightoniin asumaan vanhempiensa luo, mutta uusi alku on hänelle hyvin takkuinen. Serena ja Poppy eivät ole koskaan olleet ystäviä, mutta heitä yhdistää outo side mieheen, joka teki molempien elämästä helvettiä.

Marcuksen murhan jälkeen tyttöjä kutsutaan medioissa ”jäätelötytöiksi”, koska vainajan jäämistöstä löytyy pornahtavia rantakuvia molemmista, missä he nuolevat jäätelötuutteja. Poppy joutuu kantamaan tätä titteliä vankilassa koko tuomionsa ajan. Myös monet miehet muistavat tytöt ulkonäöltä, ja Poppy saa vankilaan perverssiä fanipostia ihailijoiltaan. Serena taas onnistuu maastoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa, mutta mikä on vaikenemisen hinta psyykkisesti?

Kirjan asetelma on toki aika riskialtis, koska tapauksen käsittely voisi johtaa moralismiin aikuisten miesten harrastamasta pedofiliasta. Toki Marcus kuvataan häikäilemättömänä hyväksikäyttäjänä, joka manipuloi uhrejaan myös seksuaalisesti. Mutta kirjassa tutkitaan enemmän nuorten tyttöjen motivaatiota hankkia itselleen poikaystäväksi aikuinen mies ja vielä opettaja. Serenan suhde Marcukseen jatkuu senkin jälkeen, kun hän valmistuu tämän historian kurssilta korkein arvosanoin, kun taas Poppy valitsee opettajan, joka ei opeta hänen koulussaan. Molemmat haluavat olla Marcuksen tyttöystäviä senkin jälkeen, kun täyttävät 16 ja suojaikäraja on ylitetty. Marcus ei voi vikitellä tyttöjä kalliilla treffeillä tai lahjoilla, koska hänen rahansa menevät elatusmaksuihin ja huoltajuuskiistan oikeuskuluihin. Oikeastaan Marcus on opettajana täysi luuseri, joka saa vain lyhyitä sijaisuuksia. Tästä huolimatta miehellä on teinityttöjen edessä statusta, ja ehkä ulkonäöllisiä etuja.

Kirjassa käsitellään myös perhe-elämää ja avioliittoa laajemmin Serenan sukutarinan kautta, ja naispuolisen vangin kotoutumista ja vaikeaa suhdetta aikuisiin vanhempiin Poppyn kautta. Serenan kaksossiskot Faye ja Medina ovat myös kiinnostavia hahmoja omine kriiseineen ja kipupisteineen. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän heidän ”juuristaan”, joista ei nyt kerrota lainkaan – ainoa mustaihoinen hahmo, jonka maahanmuuton historiaa avataan vähän, on Poppyn sellikaveri, jamaikalainen Tina. Etnisyys ei näytä olevan Koomsonille keskeinen teema lainkaan, vaikka kirjoissa näyttää olevan lähes kaikissa afrikkalais- tai karibialaistaustaisia henkilöitä. Toisaalta voi olla hyväkin, että nämä hahmot eivät performoi vahvasti vanhempiensa tai isovanhempiensa lähtömaiden kulttuuria, vaan elävät samanlaista arkea kuin muutkin britit.

Kirja on kielellisesti helppolukuinen, mutta emotionaalisesti vaativa, eikä juonikaan ole mitenkään ennalta-arvattava. Ehkä eniten viime aikoina lukemistani viihdekirjoista Koomsonin tyyli muistuttaa australialaista Liane Moriartya, jonka teoksista olen pitänyt paljon. Ainakaan teoksen asetelma ei ole kulutuskeskeinen, eikä varsinkaan romanttinen, vaikka toinen päähenkilöistä valmistelee vihkivalojen uusimista hienojen kirkkohäiden muodossa. Avioliittojen kulisseissa kolisee, ja poikaystävätkin jatkavat petollisia puuhiaan.

Loistavaa kasarinostalgiaa ja sopivalla tavalla riipivää psykologista kauhua. Jään odottamaan Koomsonin muita teoksia, joita varmasti löytyy edullisina e-kirjoina jostain netin syövereistä. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu, mutta suosittelen niitä myös sellaisille lukijoille, jotka lukevat harvemmin vierailla kielillä.

 

 

Hyvästijättö jumalatieteelle

”En epäile, etteikö Jumalaa olisi olemassa. En vain välitä Hänen tarkoituksistaan enää hiukkaakaan, sillä Hän on ylittänyt sietokykyni rajan. Tunnen olevani yhden naisen valon ja pimeän taistelutanner, ja minun on suuriman osan ajasta mahdoton nähdä, miksi valon olemassaoloa pitäisi puolustella.”

Näin kirjoittaa Pauliina Kuokka omaelämäkerrallisessa romaanissaan  Kevätjää (Kirjapaja, 2014). Hän on kolmesti eronnut entinen pappi, nykyinen sosiaalityöntekijä, eteläsuomalaisesta pikkukaupungista. Kuokka päätyi nuorena aikuisena lähemmäksi evankelis-luterilaista kirkkoa hänen pikkuveljensä itsemurhan jälkeen, ja suruaikana päätyi vaihtamaan opintojensa suuntaa sairaanhoitajasta papiksi. Romaanissaan hän käy läpi sukunsa taakkoja fragmentaarisen kasvukertomuksen muodossa. Romaanin minäkertoja muistuttaa lähes identtisesti sitä kirjailijaa, jota romaanin julkaisun aikaan on haastateltu, mutta luonnehtisin teosta silti enemmän romaaniksi kuin omaelämäkerraksi siksi, että siinä käytetään joitain romaanitaiteeseen liittyviä etäännyttämisen keinoja.

Hankin teoksen kolmella eurolla Herättäjäjuhlien kirjatorilta, ja aloitin sen lukemisen juhlien aikana hiljaisessa tilassa odottaessa kännykän lataantumista. Kirja sopi juhlien tunnelmiin loistavasti, vaikka se ei herännäisyydestä kerrokaan. Mutta herännäisyyteen kuuluu uskonkriisien, epäilyksen ja epämääräisen ikävöinnin tunnustaminen, ja tässä teoksessa päähenkilön Jumalasuhde on juuri sellainen – rosoinen ja välillä vähemmän salonkikelpoinen.

Kirjassa kertoja jättää papin uran ollessaan kolmekymmentäviisivuotias. Muutenkin hän vaikuttaa hengästyttävän aikaansaavalta: hän opiskelee kolmea eri alaa, ehtii mennä naimisiin kolmesti, julkaisee esikoisteoksensa ennen ensimmäisen lapsensa syntymää ja ehtii olla töissä useassa seurakunnassa. Veljen traagisen poismenon jälkeen toinen suuri kriisi alkaa, kun hän muuttaa yhteen kolmannen miehensä, lapsensa isän kanssa. Luottotietonsa menettäneen jo ikääntyneen taiteilijan kanssa perheen arkeen hiipii krooninen köyhyys, joka muuttaa kertojan tapaa ymmärtää myös kirkon roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Teoksen henkilökohtainen kasvukertomus on koskettava, mutta sain eniten irti sen yhteiskunnallisesta tasosta. Naispappi kerää viimeisiä nauloja työuransa arkkuun tilanteessa, jossa hän joutuu peittelemään perheensä ahdinkoa. Jokaista työhaastattelua varten on ostettava edustavia asuja, kampaajalla on käytävä, ja lyhyiden sijaisuuksien aikana rahaa palaa aivan liikaa työlounaisiin ja mustiin sukkahousuihin. Hän selviää kyllä toimituksista ja saarnoista, mutta työyhteisön hyvinvointiin ja hallinnointiin kuluva aika turhauttaa häntä. Hän kokee, että seurakunta on olemassa enemmän sen työntekijöiden omaa puuhastelua varten kuin vaikka sen alueella asuvia asunnottomia – näiden häätämistä varten lähetetään ohjeistavia sähköposteja. Kun maailmalla on kasvavana trendinä tarjota yöpymistiloja kodittomille kirkkojen tiloissa, Suomen seurakunnissa tehdään laskelmia siitä, kuinka pidetään vartijaliikkeiden vääriin hälytyksiin meneviä kuluja aisoissa.

Jos olisin lukenut tämän teoksen vuonna 2014, olisin varmasti miettinyt vielä muutaman ylimääräisen kerran kirkon alan opintoihin hakemisen järkevyyttä. Harvat kirkon aloja edustavat (ehkä Kai Sadinmaata lukuunottamatta?) ovat onnistuneet pukemaan kirkon sisäisen kriisin näin osuvasti, ja Kuokkakin tekee sen teoksessaan jonkunlaisena sivutuotteena tai jälkikirjoituksena. Kirkkoa kritisoiva osuus on vain ohut juonne rikkaassa narratiivissa, ja kirjasta voi nauttia, vaikka ei olisi lainkaan kiinnostunut kirkollisverojen käyttötarkoituksista.

Henkilökohtaisella tasolla kirjassa puidaan muun muassa evakkotaustaa, ja siirtokarjalaisen mummon jättämää perimää. Veljen itsemurha on tarinan käänteentekevä kulmakivi, joka aiheuttaa kertojan perheessä aavekipua vielä vuosikymmenten päähän. Aikuisen lapsen huolehtiva ja lievästi läheisriippuvainen suhde vanhempiinsa nousee myös kantavaksi teemaksi. Teos kertoo myös lapsettomuudesta ja pitkien hoitojen jälkeisestä, äkillisesti nousevasta toivosta, joka ilmoittaa olemassaolostaan energiahoitajan pöydällä. Siinä pohditaan myös kysymystä, voiko kirkon palvelija synnyttää avioliiton ulkopuolisen lapsen – eli tutkaillaan seurakuntien asenneilmapiiriä. Mitä tarkoittaa ”esimerkin antaminen” muulle seurakunnalle, ja voiko kirkkoneuvostolla olla edelleen valtaa sanella kirkon paimenten naima-asioista?

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja se inspiroi minua taas jatkamaan omia kirjoitusprojektejani. Koin kirjan rakenteen hedelmälliseksi, vaikka paikoitellen, varsinkin romaanin alussa, tarinaa oli hieman työlästä seurata. Kerronnan draivi tiivistyy puoleenväliin mennessä ja todella koukuttaa viimeistään siinä vaiheessa, kun naiseksi kasvamisen suht tavallisista kipupisteistä on päästy eteenpäin. Kirjan alkuosaan mahtuu suht tavallista, arkista ja helposti tunnistettavaa kerrontaa, ja 80-90-lukujen ajankuvaa, joka on yhteistä kaikille noina aikoina kasvaneille. Koin, että tarina kertojan teologisista opinnoista ja pappisurasta oli kuitenkin romaanin ”pihvi”, jota lukiessa koin oppivani eniten uutta.

Koska kirja on Kirjapajan kustantama, se ei välttämättä ole saavuttanut suurta lukijamäärää kirkollisten piirien ulkopuolella. Mielestäni tämä teos olisi voinut yhtä hyvin tulla suuremman kaupallisen kustantamon kustantamaksi, koska kielellisesti ja taiteellisesti teksti on kypsää ja ilmeikästä. Siinä käsitellyt kysymykset eivät ole millään muotoa vanhentuneet muutamassa vuodessa, ja varsinkin kysymykset kirkon tavasta kohdata köyhimmistä köyhiä ovat ehkä vielä ajankohtaisempia nyt kuin muutama vuotta sitten.

Jäin miettimään, kiinnostaako kirja sellaisia lukijoita, joiden suhde kirkkoon on etäinen tai sitä ei ole lainkaan. En osaa sanoa, mutta loppujen lopuksi sen pohdinnat parisuhteista ja äitiydestä ovat aika universaaleja, eli kertojaan voi samastua, vaikka itse pappeus ja sen aiheuttamat elämänkriisit eivät lukijaa kiinnostaisi. Tästä teoksesta on moneksi, ja sellaisenaan lunastaa kaikki onnistuneen romaanin tunnusmerkit.

Savannibaarin sulkemisen jälkeen

Olen blogissani pitkään ollut sitä mieltä, että kaiken voi lukea. Luen jonkun verran teoksia, jotka voisin ajankäyttöteknisistä syistä jättää myös lukematta. Siksi harrastan myös välillä ns. tyrmäarvioita – varsinkin, jos kyseessä on ulkomainen teos eikä jonkun hiellä ja verellä läpi taistelema esikoinen. Varsinkin luen näitä kustantajien suitsuttamia kansainvälisiä bestsellereitä, joita usein saan arvostelukappaleina. Kirjan, josta nyt kirjoitan, pyysin itse kustantajalta, koska se vaikutti mainostekstin perusteella ihan luettavalta. Lämmin kiitos arvostelukappaleesta.

Amerikkalaisen Gin Phillipsin romaani Niin kuin me olisimme kauniita (S&S, 2018, suom. Jaakko Kankaanpää) on yhdenpäivänromaani (tai pikemminkin muutaman tunnin romaani), psykologinen trilleri äidinvaistosta uhkaavassa tilanteessa. Siinä Joan ja hänen nelivuotias poikansa Lincoln jäävät mottiin eläintarhaan, jonka joukko ammuskelijoita on saartanut. Alueelle on jäänyt heidän lisäkseen joukko muita panttivankeja. Teos seuraa äidin ja pojan selviytymistaistelua viidakoksi muuttuneessa tarhassa, jossa kukaan ei tiedä, onko seuraava vastaantulija ampuja vai potentiaalinen uhri.

Kirjasta tulee mieleen sosiaalipsykologian oppiaine, ja malliesimerkki sen oppikirjasta. Aikuisilla ja lapsilla on erilaisia selviytymismekanismeja tilanteissa, joissa he tulevat riistetyiksi perustarpeista. Jotkut piiloutuvat, toiset käyttäytyvät uhmakkaammin, ja jonkun yksilön vastuullinen kiintymyssuhdevanhempi saattaa hylätä jälkeläisensä uskoen, että erillään heidän mahdollisuutensa selviytyä ovat paremmat kuin yhdessä. Joillain on halu pelastaa myös tuntemattomia, kun taas toiset keskittyvät vain omaan perheeseensä.

Kiinnostavaa, mutta tämä ei ole kirjallisuutta. Tämä voisi olla lyhyt tv-elokuva, mutta en maksaisi tämän näkemisestä elokuvateatterissa.

Toki Gin Phillips kirjailijana taustoittaa äidin ja pojan suhdetta, ja suhdetta myös perheen isään, joka yrittää pitää yhteyttä tekstiviestein. Äidin ja pojan vuorovaikutus, tilanteen fyysinen rasitus, ja sivuhenkilöiden mukaantuoma jännite, yhteistyö ja neuvokkuus tuntuvat kaikki täysin uskottavilta. Sivuhenkilöissä on hieman enemmän särmää kuin Joanissa, jonka hahmo on rakennettu niin, että hänellä ei oikein ole historiaa. Hän voisi olla kuka tahansa äiti, ja lukemisen ”koukku” perustuu lähes kokonaan päähenkilön neutraaliuteen – lukija voi kuvitella itsensä tämän paikalle. Samastuminen tuntuu kuitenkin tässä tapauksessa aivan liian helpolta.

Psykologisissa trillereissä yleensä arvostan sitä, että sen henkilöillä olisi henkilökohtaisen elämän saralla haasteita. Jos kirjan teemana on äitiys, on huomattavasti kiinnostavampaa, jos päähenkilöllä on äitiyden suhteen haasteita kuin että hän omistautuu lapsilleen eikä tee mitään väärin. Yleensä psykologisten trillereiden juoni pohjautuu sille, että jonkun henkilöistä todellisuus on jakautunut, ja että niissä kerrotaan ristiriitaisia kertomuksia. Tässä teoksessa lukija ei pääse kunnolla kaappaajien ihon alle, vaan näkökulma on visusti uhrien näkökulma. Ja näkökulma on valitettavan naiivi.

Kirja luultavasti avautuu aivan toisella intensiteetillä niille lukijoille, joilla itsellään on juuri nyt alle kouluikäisiä lapsia. Tämä on äippäkirjailijan puhtaasti äidinvaistoihin vetoava tilannekartoitus toisille äideille. Minusta se vetoaa juuri vaistoihin enemmän kuin tunteisiin. Vaistonvaraisuutta korostaa myös eläinten läsnäolo, niiden äänet, hajut ja käyttäytyminen. Kirja kuvaa ihmisen vaistonvaraista käyttäytymistä enemmän kuin kulttuurista perimää.

Ehkä teos voi jopa hillitä perheellisten haluja viettää puolet kesälomasta erilaisissa teemapuistoissa ja landioissa. Itse en kokenut, että jättäisin lukemisen jälkeen eläintarhareissun välistä – kun eläintarhat ovat yleensä olleet niitä vähemmän ärsyttäviä tai kaupallisia kohteita. Pidän edelleen eläintarhoista tämänkin lukukokemuksen jälkeen, ja voin kuvitella käyväni sellaisissa myös ilman lapsia.

Kirja sai minulta Goodreadsissa kaksi tähteä. Kaksi siksi, että se on kuitenkin koherentisti kerrottu ja pysyy hyvin kehyksissään.  Tämä ei ollut minun teokseni, vaan se on maannut iltalukemisena jo toukokuusta saakka – ja kirja on kieleltään niin simppeli, että tällaisen nopea lukija selättää parissa tunnissa. Positiivista teoksessa on selkeä ulosanti ja tiiviys. Tämän eläintarhan porteilta pääsee nopeasti ulos, eikä sen aikaansaama kauhu jäänyt piinaamaan lukemisen jälkeen.

Karjalaisen väliverhon kertomaa

Ruotsalainen Anne Swärd on minulle uppo-outo kirjailija, ja löysin hänen uusimman teoksensa Vera (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) aivan sattumalta. En lukenut kirjasta yhtään arviota ennen siihen tarttumista, enkä kansitekstinkään perusteella osannut arvata, kuinka väkevästä tarinasta oli kyse. Kirjan nimestä tuli automaattisesti mieleen venäläis-ranskalainen Andrei Makine, jonka parhaimmistoon kuuluu myös suomennettu romaani Vera (2005, ranskaksi teos tunnetaan nimellä La femme qui attendait).

Makine-viboja kirjassa lisäsi myös päähenkilön erikoinen sukutausta, ja synnyinkodin karjalainen verho, jonka takana tapahtuu lapsen silmille sopimattomia asioita. Karjalainen verho on kai käspaikka, perinnekäsityö, joita on hyvin saattanut kulkea merimiesten matkassa Ranskan satamakaupunkeihin. Venäjän ja Karjalan asema romaanissa jää muuten marginaaliseksi, muttei merkityksettömäksi.

Teos kertoo siis nuoresta Sandrinesta, Etelä-Ranskan satamakaupungissa syntyneestä pakolaisnaisesta, jonka äiti on vastarintaliikkeen aktivisti. Sataman sivukaduilla on naisten universumi, jossa merimiehet, isäehdokkaat ja aviomiehet, käyvät vain kyläilemässä. Sandrinen mummo ja äiti ovat ompelijoita, joiden asiakkaista on tullut välillä rakastajia. Äiti onnistuu tekemään kolme tytärtään saman puolalaisen merimiehen kanssa. Vanhempien suhde on myrskyinen, mutta Ranskan tultua natsien miehittämäksi isä ehdottaa perheen piiloutumista hänen kotikyläänsä, vuoristo-Puolaan.

Sandrinen isoisä on karjalainen ja mummo berberi, äiti näiden jälkeläinen ja isä puolalainen. Isä on kotikylässään persona non grata, koska hän on hylännyt ensimmäisen perheensä ja lähtenyt merille. Hän kirjaimellisesti dumppaa uuden ummikkoperheensä umpimieliseen kylään, ja lähtee jatkamaan kulkurielämäänsä muuanne. Äidin vastarintaliiketouhut ovat Puolassa vielä vaarallisempia kuin Ranskassa, ja perheen tilanne vaikeutuu, kun SS ja Gestapo perustavat tukikohtansa läheiseen hiihtokeskukseen.

Kirjassa on kaksi ulottuvuutta, aika ennen Ruotsiin pakoa ja aika Tukholmassa rikkaan perheen lapsivaimona. Jäin enemmän sota-ajan kertomuksen pauloihin, ja sydämeni jäi ehdottomasti panttivangiksi tuonne Puolan vuorille. Olen tässä etsinyt jotain Puolasta kertovaa historiallista romaania, ja olisin halunnut lukea jotain tällaista ajaessani äskettäin kaksi kertaa Puolan läpi, mutta ”tilaus” saapui hieman myöhässä.

Ilmeisesti Puolasta kerättiin naispuolisia sodan urheja pakolaisiksi Ruotsiin toisen maailmansodan päätyttyä. Natseja pakoon päässyt Sandrine päätyy sattumalta ja väärällä identiteetillä bussiin, joka vie hänet meren yli ruotsalaiseen kylpylähotelliin, jossa pakolaisnaisia kotoutetaan uuteen todellisuuteen. Hyvinvoiville ruotsalaisille tämä on ainoa konkreettinen ikkuna sotaan.

Sandrinen päätyminen tukholmalaiseen aatelisperheeseen, Cédereille, on oma onnettomuutensa, ja kirjan tarkoituksena on kai kuvata henkistä vankilaa, joka voi ilmaantua keskelle suurinta rikkautta ja hyvinvointia. Vuonna 1945 Céderit edustavat jo menneen maailman arvoja ja ehdotonta taantumusta, mutta sen naiset vielä pohtivat, onko naisen sopivaa esiintyä miehensä edessä housuasussa. Sandrinen, joka on synnyttänyt esikoisensa hääyönään, kouliminen salonkikelpoiseksi edustusvaimoksi ei edisty anopin ja kälyjen suunnittelemalla kaavalla.

Sandrinen lapsivuoteus on lääkkeillä huumattua, eikä hänen odoteta imettävän tai muuten hoitavan lastaan. Vaimon tehtävä on miellyttää miestään, mutta Ivan on vaikea mies tulla miellytetyksi, eivätkä hänen motiivinsa alaikäisen raskaana olevan pakolaistytön pelastamiseksi ole filantrooppiset. Äitiyden kuvauksena teos onkin äärimmäisen rankka, mutta onneksi se ei kerro pelkästään äitiydestä.

Enempi juonen paljastaminen olisi harmillista, mutta jäin pohtimaan näin runsaan historiallisen romaanin mahdollisuuksia ja sudenkuoppia. Itse luin kirjan aivan hurmioissani ja miltei yhdeltä istumalta, koska varsinkin sotateema, natsit ja Puola olivat minulle kirjan ”pihvi”. Yli puolet kirjasta kertoo Tukholmasta ja Cédereistä, ja jos kirja olisi kertonut pelkästään heistä, olisin varmasti pitkästynyt. Sandrinen hajoavaa mieltä Swärd kuvaa myös koskettavasti, ja tästä johtuen romaani päätyy heittelehtimään ajopuuksi Itämeren aalloille.

Kirjassa on elokuvallinen rakenne, jonka alkukohtaus on todella järisyttävä ja voimakas. En ole nähnyt Tohtori Zivago-leffaa, saati lukenut Pasternakin alkuperäisteosta, mutta ilmeisesti tunnelmissa on yhtäläisyyksiä. Uskoisin, että talvisen Tukholman saariston kuvaus inspiroi varsinkin ulkomaisia lukijoita, koska siinä päästään skandi-eksotiikkaan. Toisaalta myös Tukholman tunnelmissa on jotain venäläistä, ja ilmeisesti tässä kuvattavan Céderin suvun tausta on osittain venäläinen. Sandrinen miehen nimi on Ivan, ja tämän avioliiton ulkopuolella syntyneen siskopuolen, keittäjättären, Vanna. Perheen elämäntyyli ei tosiaankaan vaikuta periruotsalaiselta, vaan vaikuttaa, että se on siirtänyt pietarilaisen hienostuneen ja paheellisen huvimaailmansa luterilaiseen kansankotiin.

Vera ei ole sellainen historiallinen romaani, jossa selitettäisiin joka sukuyhteys ja jokaisen henkilön maahanmuuton syyt ja tausta. Tällaiseen pikkutarkkuuteen Swärd on liian taiteellinen. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään suvun kytköksistä, mikä on hyvä ratkaisu. Muuta historiallista tietoa ja taustaa romaanissa on yllin kyllin, mutta myös moni ilmiö (kuten tuo puolalaisten pakolaisuus) jää ulkomaiselle lukijalle hieman mystiseksi.

Emotionaaliselta vaikuttavuudeltaan romaani ”kolahti” minuun yhtä voimallisesti kuin Andrei Makinen parhaat, mutta kielen ja rakenteen tasolla olisin toivonut siltä hieman yksinkertaisempaa (tarinallisempaa) ilmaisua. Usein juuri ranskalaisissa romaaneissa (joihin Makinen tuotannon luen) vähempi on enempi, kun taas meillä Pohjoismaissa tarinan kerronnan rakenteet ovat monisyisempiä. Itse hieman väsähdin kirjaa lukiessa viimeisen neljänneksen aikana, ja koin, että sen loppuosa ei säilyttänyt samaa intensiteettiä kuin varsin dynaaminen alku.

Tämä on kuitenkin tarina, joka ei helpolla pyyhkiydy mielestä, ja minussa se herätti monia kysymyksiä varsinkin toisen maailmansodan aikaisesta pakolaisuudesta läpi Euroopan. Se on yleiseurooppalainen tarina, joka yhdistää sujuvasti itää ja länttä. Temaattisesti siis hulppea, rajoja rikkova ja universaali. Kirja, joka matkustaa jäniksenä maasta maahan, eikä koskaan jää tullissa kiinni.

Kuka tekisi seniorinsuojeluilmoituksen?

Minna Lindgrenin Ehtoolehto-näytelmä hurmaa paraikaa massoja Pyynikin kesäteatterilla, ja saatan itsekin harkita lippuun investointia, vaikka oikeasti varaa ulkoiluun ei nyt ole. Olen Ehtoolehto-trilogiasta lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta sarja on jäänyt mieleeni puhuttelevana huumoripläjäyksenä. Se kuuluu myös harvoihin teoksiin, joista olen keskustellut aivan tuntemattomien kanssa turuilla ja toreilla – asunhan ihan asiallisen palvelukodin naapurissa, ja tapaan virkeitä seniorikansalaisia lähes päivittäin.

Tänään tartuin sitten Lindgrenin uusimpaan teokseen, Vihaiseen leskeen (Teos, 2018). Olen lukenut siitä joitain kanssabloggareiden arvioita, ja huomannut, että se on kerännyt vaihtelevampia reaktioita. Ja kuten nimestäkin arvata saattaa, Vihainen leski ei ole pelkästään humoristinen teos. Tai sen huumorin sävy on hieman erilaista kuin sarjassa, jossa päähenkilöt ovat pääasiallisesti yli 90-vuotiaita.

Minä kyllä pidin aivan valtavasti romaanin kaikista seniorihahmoista. Päähenkilö Ullis Rauskio on vastikään jäänyt leskeksi 74-vuotiaana; eläkevuosien alkuaika on mennyt aivoinfarktista toipuvan alkoholistimiehen omaishoitajana, eikä hänellä ole lainkaan ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään. Ullis on tehnyt kovasti työtä hammaslääkärinä, kasvattanut kaksi lasta suurella pieteetillä ja maksanut espoolaisen rivitaloidyllin lainaa pois. Suhde lapsiin on kompleksinen, eikä hän varsinkaan pidä heidän uudesta tekopirteästä asenteestaan miehen kuoltua.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Kai murtuvista käsityksistä vanhenemisesta, sillä tämän päivän seitsemänkymppiset ovat aivan eri porukkaa kuin samanikäiset kohtalotoverinsa pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Maan elintaso ja koulutustaso ovat nousseet dramaattisesti yhden sukupolven aikana, ja tämän päivän seiskakymppiset eivät välttämättä miellä itseään lainkaan vanhuksiksi, eikä edes senioreiksi. Vaikka fyysisiä vaivoja ilmenee suuremmalla osalla, he elävät maailmassa, jossa kulutuskansalaisuus ja uudet kehonmuokkaamisteknologiat lupaavat ikuisen nuoruuden illuusiota.

Ulliksen viha on raivokasta vapaustaistelua, johon kuuluu pidäkkeetön kiroileminen ja tuurijuoppous.  Uudet, vanhat somesta löytyneet ystävät Hellu ja Pike ovat jo ennen Ullista harrastaneet päiväkännejä S-etukorttikuoharin voimin, ja Piken juominen alkaa olla jo riskirajat ylittävää. Ullis tosin ei voi ymmärtää keski-ikäisten lastensa äkillistä huolta äidin sosiaalisesta elämästä, kun muistaa, kuinka kiltisti hän itse suhtautui näiden teinikännien örvellykseen. Raivo siis kohdistuu ensisijaisesti lapsiin, ja minusta teos kuvaakin oivallisesti irtiottoa kliseisestä äitiydestä ja mummoudesta.

Kirjassa oli paljon lifestyle-tyyppisiä pikku havaintoja, joista en ole ollut tietoinen, kuten hopeapornosta (japanilainen keksintö?). Gudrun Sjödenin värikkäät muotiluomukset toki tunnen (koska itsekin kuulun jo kulttuuritätiosastolle), mutta en tunnista muita eläkeläishippien muotibrändejä. Lähipiiriini ei kuulu Ruska-astioista orgasmeja saavia kolmikymppisiä hipstereitä, mutta alkaa jo harmittaa, että olen roudannut monia perintöastioita kirppikselle tai hyväntekeväisyyskeräykseen.

Vihainen leski ei saavuta aivan samaa yhteiskunnallisen terävyyden tasoa kuin Ehtoolehto-sarja. Tämä on pienempi tarina, joka keskittyy enemmän yksityiselämään kuin yhteiskuntaan. Toki myös Ullis saa kokea karmivan tutustumisvisiitin palvelutalo Finaaliin, mutta holhoavat lapset eivät onnistu ylipuhumaan häntä hoivapaketin kannattavuudesta.

Teoksen kielenkäytöstä voidaan olla montaa mieltä. Ulliksen runsas kiroilu voi hyvin kuvastaa ”toisen teini-iän” kapinavaihetta, mutta itse koin voimasanojen runsauden vesittävän kerrontaa. Vähempi olisi ehkä ollut enempi, strategisesti sijoitettuna.

Teoksen näkökulmissa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani toisen vanhuusaiheisen teoksen, Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin (2018) kanssa, jonka päähenkilö Aino Ritari edusti vielä eksentrisempää mummohahmoa. Molemmissa ainakin käsiteltiin seniori-iän seksuaalisuutta reippain ottein. Uskoisin, että molemmat teokset ovat vedenjakajia, eli ne saattavat ihastuttaa tai vihastuttaa.  Minua molemmat kyllä naurattivat, mutta romaanitaiteen näkökulmasta molemmissa tuntui juuri kielellinen ulottuvuus hieman ontuvan.

Huumeäitiys – miksi termiä käytetään?

Tämä kirjoitus ei edes yritä olla kattava kirja-arvio. Olen lukenut Karin Mäkelän omaelämäkerrallisen teoksen Valkea voima. Huumeäidin tarina (Atena, 2011). En yleensä tartu kirjoihin, joissa jotain vaikeaa sosiaalista ongelmaa leimataan jo otsikon tasolla – varsinkin kun tiedetään, että kohuotsikko myy. ”Huumeäitiys” on suuri yhteiskunnallinen tabu, josta harva ei-huumeita käyttävä saa mistään rehellistä tietoa, ei välttämättä edes silloin, jos huumeita käyttävä äiti sattuu kuulumaan sukuun tai lähipiiriin. Jo puhuminen ”huumeäitiydestä” pitää sisällään sosiaalipornon siemenen – ihmiset lukevat usein tämän tyyppisiä teoksia saadakseen kokea hetken verran ylemmyyttä oman päihteetömän elämäntapansa vuoksi.

Mutta Valkea voima ei ole leimallisesti sosiaalipornahtava kirja. Se ei nouse sellaiseksi siksi, että se on niin täynnä elämän vaikeuksia, ettei lukija ehdi kauhistella mitään. Karin Mäkelä on kirjoittanut tätä teosta istuessaan kahdessa vankilassa, pian hänen esikoispoikansa itsemurhan jälkeen. Kirjoittamista ovat tukeneet vankilan henkilökunta ja muut vangit. Tämä konteksti, ainakin omasta näkökulmastani, hiljentää lukijan ja ylittää tirkistelyn mahdollisuuden. Lukija ei voi tirkistellä, koska hänelle tarjotaan nähtäväksi ”huumeäitiyden” koko laaja skaala, kaikkine lieveilmiöineen. Jos ei ole itse kokenut vastaavaa, teoksen sisältöä on vaikea moralisoida.

Karinin tarina alkaa 1990-luvun alkupuolelta, jolloin hänelle ja hänen silloiselle aviomiehelleen syntyy kolme lasta tiiviiseen tahtiin. Jo ensimmäisen raskauden aikana hänelle ehdotetaan aborttia, toista lasta odotetaan katkaisuhoidossa kahdessa eri laitoksessa, ja kolmas lapsi syntyy sen jälkeen, kun kaksi ensimmäistä on huostaanotettu ja sijoitettu kauas kotoa, SOS-lapsikylään Itä-Suomeen. Perhe asuu eri paikkakunnilla Lahden suunnalla, ja perhe-elämää tahdittaa lukuisat muutot häätöjen vuoksi.

Jossain vaiheessa avioeronsa jälkeen Karin ymmärtää, että hän voi olla kyllin hyvä etä-äiti, eikä hän pitkään aikaan kutsu itseään huumeäidiksi. Kolmannen lapsen, Jeren, kanssa side säilyy tiiviimpänä, koska tämä on enimmäkseen sijoituksessa isoäitinsä luona. Esikoisen Juhon reissut äidin luo lisääntyvät murrosiän kynnyksellä, kun taas etäisin ja vaikein suhde äidillä on keskimmäiseen tyttäreen Juliaan. Jo teoksen kansitekstissä paljastetaan, että Juho tekee itsemurhan 16-vuotiaana. Uskoisin, että suurin syy kirjoittaa tämä kirja on pojan menetys, ja sen jälkeinen tarve pohtia oman elämän kulkua.

Teos ei kerro värikkäitä tarinoita huumeiden käytöstä. Mäkelän tyyli kertoa huumeista on lakoninen; enimmäkseen hän muistelee vain niitä rikoksia, joihin amfetamiinin suoneen piikittäminen hänet johti. Ja kyllä, esikoisen kohdalla voidaan olettaa, että tapahtui paljon mallioppimista. Mäkelä ei myöskään kaunistele Juho-pojan viimeisiä aikoja, vaan kuvaa tämän surullisen nopeaa luisua lähes identtiselle polulle itsensä kanssa. Tosin hän ei tässä kirjassa käy läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan ennen lapsia, vaan tarina alkaa ensimmäisen raskaustestin plussaamisesta.

Kirja ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta ansiokasta siinä oli se, että tarina kerrottiin suht koruttomasti. Usein tämän tyyppisissä teoksissa on paljon elämäntuskaista runoutta ja muuta terapeuttista tekstiä, joka varmasti auttaa kirjoittajaa itseään, mutta voi olla piinaavaa luettavaa muille. Minusta teos pysyi hyvin asiassa, ja kronologinen edistyminen teki siitä helppolukuisen tekstin tasolla. Kirja ei todellakaan ole helppolukuinen teeman ja sen käsittelyn tasolla, joten lukijaa säästetään sillä, ettei siinä ole turhia krumeluureja.

Jäin kirjaa lukiessani miettimään Suomen lastensuojelun historiaa ja kaikkea, mitä olen siitä oppinut sosionomin opinnoissa. Mäkelän suhtautuminen lastensuojeluviranomaisiin on toki kriittinen, ja hän tuo esille myös eri kuntien vaihtelevat käytännöt päihdeperheiden auttamisessa. Kuitenkaan kirja ei yllä Lokakuun Liikkeen shokkikirjoittelun tasolle – tässä annetaan myös tunnustusta joillekin asiansa osaaville sosiaaliviranomaisille. 1990-luvulla hän koki, että sai olla monille sosiaalityöntekijöille oppimateriaalina, sillä heillä ei ollut lainkaan kokemusta huumeita käyttävistä vanhemmista. Myös joissain kuntoutuskeskuksissa ote vaikutti aika epäammattimaiselta. (Kirjassa eri laitoksia ja vankiloita vilisee niin, ettei niihin perehtymätön oikein pysy kärryillä niiden eroista. Päällimmäinen johtopäätös kuitenkin oli, että vankiloissa saa tätä nykyä huomattavasti parempaa ja kokonaisvaltaisempaa hoitoa kaikkiin elämän ongelmiin kuin missään kuntoutuskeskuksessa.)

Olin totaalisen ahdistunut Juho-pojan tarinasta ja varsinkin kertomuksesta hänen ajoistaan koulukodissa. Jos tuo on ammattikasvatusta, niin en ainakaan sille ammatilliselle polulle suuntaudu edes kirveellä.

Miksi sitten ”huumeäideistä” puhutaan? Toki jos joku kuntoutuva ex-narkomaani haluaa itseään huumeäidiksi kutsua, se on hänen oma valintansa. Mutta ”huumeäideistä” puhuminen viranomaisten taholla tuntuu jo etukäteen leimaavalta. Onko huumeäiti myös sellainen, joka on joskus nuorena polttanut pilveä? Tai voiko hän olla aikuisten lasten äiti, joka on odottanut lasten täysikäistymiseen saakka, jotta pääsee vetämään ränniin kunnolla? Koska huumeiden käyttö on Suomessa laitonta ja meillä on lastensuojelulaki, tulkitsisin, että jo pelkkä huumeäitiydestä puhuminen johtaa automaattisesti sijoitukseen tai huostaanottoon, sillä tuntuisi lainsäädännön kannalta ristiriitaiselta tukea huumeita aktiivisesti käyttäviä vanhempia lastenhoidossa kotona.

Seuraan lähinnä englanninkielisiä medioita, enkä ole niissä nähnyt yhtä leimaavaa puhetta päihteitä käyttävistä vanhemmista. Tosin yhteiskunnissa, joissa huumeongelmat ovat suurempia kuin Suomessa, ei myöskään ole resursseja huostaanottaa kaikkia pilveä polttelevien vanhempien lapsia, ja näin kauhisteleva puhe ”huumeäideistä” jää vähemmälle.

Toki jos ilmiötä ei nimetä, siihen on vaikeampi saada apua. Nyt eletään sitä aikaa, jolloin puhe alkoholistivanhemmista alkaa olla vähäisempää, siksi, että alkoholin suurkulutus ei enää ole pari-kolmikymppisten suurin ongelma. Varoitukset FAS-oireyhtymästä Alkon tai neuvoloiden seinillä tuntuvat jopa jälkijättöisiltä.

Valkea voima herätti paljon uusia ajatuksia, vaikka se ei todellakaan ole kevyttä kesälukemista. Koska itse kirjoitan fiktiota (ja yritän julkaistakin sitä), olen miettinyt, kuinka vaikeaa on kirjoittaa osuvaa tekstiä huumeongelmista ja huostaanotoista – ja miksi usein ”huumeäidin” kuvaus fiktiossa menee täysin pieleen. Olen itse kerännyt taustamateriaalia joistakin tämän päivän somejulkkiksista, joilta on lapsia viety pois huumeiden vuoksi – ja todennut, etten kykene aiheesta kirjoittamaan. Voiko aiheesta kirjoittaa vain joku ilmiön itse kokenut? Ja miksi melkein mistä muusta aiheesta koen pystyväni kirjoittamaan paitsi en tästä? (Olisiko tämä lopulta se aihe, joka eniten minua vetää puoleensa, ja olisiko kykenemättömyyden tunne merkki todellisesta haasteesta?)