Malilaisen kätilön työpäivistä

Teos: Kris Holloway: Monique and the Mango Rains (Waveland Press, 2007)

Olen nyt tehnyt parhaani Afrikan maiden kaunokirjallisuuksien etsimisessä, mutta maahaasteessani on jäljellä maita, joista on vaikea löytää luettavaa kielillä, joita ymmärrän. Listalla on jäljellä kymmenisen teosta, jotka löydän muualta kuin internetistä, mutta loppujen maiden suhteen joudun improvisoimaan joko a) lukemalla muista genreistä kuin alun perin ajattelin tai b) lukemalla ranskaksi teoksia, joita hädin tuskin ymmärrän.

Mali on yksi niistä maista, joista en löytänyt oman maan kirjailijan teosta englanniksi, mutta jatkan ulkomaalaisten matkakertomuksilla, joita lukee mielellään varsinkin, jos niissä kuvataan muutakin kuin länsimaalaisen kokemaa kulttuurishokkia. Kris Hollowayn Monique and the Mango Rains on teos, jossa paikallisten ihmisten toimijuus on keskiössä, eikä niinkään länsimaalaisen sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin. Se kertoo amerikkalaisen Krisin, Peace Corps-vapaaehtoisen, ja malilaisen Monique-kätilön ystävyydestä ja yhteistyöstä kahden vuoden palveluksen aikana vuosina 1989-91 ja sen jälkeen Moniquen kuolemaan saakka, eli vuoteen 1998.

Kris on Maliin lähtiessään 22-vuotias yliopisto-opiskelija, ja Monique on 24-vuotias kyläkätilö ja kahden lapsen äiti. Kansakoulun jälkeen Monique ei ole opiskellut muodollisesti, mutta on harjoitellut lapsenpäästöä kahden vuoden ajan kätilön apulaisena ja käynyt puolen vuoden terveystyöntekijän koulutuksen. Hän on muuttanut Namposselan kylään läheisestä Koutialan kaupungista miehen perässä, ja asuu appivanhempiensa luona. Työ kylän kätilönä ja terveydenhoitajana on kokopäiväistä ja raskasta, mutta hän saa palkkaa vain n. 23 dollarin edestä kuussa ja siitäkin suurimman osan kahmii appiukko.

Ystävyys kahden naisen välillä syntyy luontevasti, sillä Monique on ilmoittautunut Peace Corps-tulokkaan emännäksi. Naispuoliselle vapaaehtoiselle ei oikein ole muuta työtä tarjottavanakaan kuin avustaminen klinikalla. Kahden vuoden aikana Kris alkaa seurustella toisen Peace Corps-tyypin Johnin kanssa, ja jossain vaiheessa John muuttaa maan toiselta puolelta asumaan Krisin kanssa Namposselaan. John saa tehtäväkseen synnytyshuoneen uudelleenrakennuksen, johon on saatu hyvät apurahat, mutta työvoimaa on vaikea saada ruokapalkalla. Miehet haluaisivat ainakin kaljaa, mutta kaljapäissä työnteko ei etene toivotulla tavalla. Projekti kestää ikuisuuden, mutta uuden klinikan avajaisia päästään juhlimaan paria kuukautta ennen parin poislähtöä.

Holloway kertoo vaikeista synnytyksistä, äitien ja vauvojen kuolemista, lasten aliravitsemuksesta ja työstä tyttöjen ympärileikkauksen lopettamiseksi. Noina aikoina naiset alkavat kuulla ehkäisykeinoista, ja moni haluaa kokeilla pillereitä miehiltään salaa. Osa perheistä on moniavioisia muslimikulttuurin niin salliessa, kun taas kristityt miehet käyvät muuten vieraissa ja tartuttavat sukupuolitauteja vaimoihinsa. HIV ei ole edennyt Malissa epidemiaksi saakka, mutta sekin on yleistä varsinkin rajaseuduilla. Monique, hänen perheensä ja hänen miehensä perhe sattuvat olemaan katolisia kristittyjä, joita tuolla alueella on jopa 10 % väestöstä.

Vaikka kylän elämään mahtuu paljon surua ja murhetta, kirja on kirjoitettu valoisasti, huumorintajuisesti ja ihanan Moniquen muistoa syvästi kunnioittaen. Luulen, että Holloway on saanut motivaation kirjoittaa kirjansa vasta ystävänsä kuoleman jälkeen. Peace Corps-tarinat ovat Yhdysvalloissa kovin yleisiä, eivätkä ne kaikki ylitä julkaisukynnystä. Tässä tarinassa poikkeuksellista on ystävyyden kehittyminen vapaaehtoistyön jälkeen ja sen täydellinen vastavuoroisuus. Moniquen poismeno on Krisille suuri menetys, sillä he jakoivat myös äitiyden iloja ja suruja kirjeitse ja äänikasettien välityksellä valtameren ylitse. On ironista, että taitava kätilö kuolee synnytykseen, ja järkytyksestä toivuttuaan Kris matkustaa Maliin kuullakseen, mitkä asiat lopulta johtuivat nuoren naisen dramaattiseen kuolemaan.

Malilaisen kätilön työpäiviin mahtuu myös muiden kyläläisten terveydestä huolehtimista, lääkkeiden jakoa ja rokotuksia, sekä valistusta monista aiheista. Jossain vaiheessa kylän naiset päättävät perustaa yhteisen kasvimaan pelkästään vauvojen ruokien kasvattamista varten, ja tämäkin projekti vaatii viikoittaisia työtunteja. Koska kylässä ei ole sähköä, kaikkia lääkkeitä ja rokotteita ei voi säilyttää klinikalla, vaan Monique joutuu hakemaan niitä kaupungista mopedillaan. Mopedi on paikallisen sairaalan omaisuutta ja tarkoitettu työkäyttöön, mutta Moniquen mies omii sen heti sen saapuessa, ja Monique joutuu anomaan mieheltään lupaa sen käyttämiseen joka kerta, kun hän on lähdössä jonnekin.

Kirjaa lukiessa otti monta kertaa päästä Francois-aviomiehen käytös, mutta pian kävi ilmi, että liitto oli järjestetty, eikä kummallakaan puolisolla ollut suuria odotuksia sen suhteen. Miehellä oli koko ajan sutinaa muualla, mutta myös Moniquella oli kaupungissa ”vanha ystävä”, mikä on epätavallista tuossa kulttuurissa. Miehen matalampi koulutus ja status kyläyhteisössä johtaa heikkoon itsetuntoon, kun vaimo on melkein julkkis. Julkkis hän on siksi, ettei läheskään joka kylässä ole kätilöä, eikä varsinkaan sellaista, joka jaksaa kampanjoida naisten oikeuksien puolesta. Kun Monique vielä pääsee matkustamaan USA:an, kuilu pariskunnan välillä syvenee.

Persoonana Monique osoittautuu yllättävän moderniksi ja itsepäiseksi, kun otetaan huomioon maan naisten yleinen asema ja ajankohta. Kovin paljon hän ei edes salaa normista poikkeavaa käytöstään, eikä hänen miehensä suku voi ohjailla häntä muissa kuin raha-asioissa. Käydessään omien vanhempiensa luona kaupungissa hän tapailee Pascalia heidän luonaan, eikä kellään ole siihenkään mitään sanomista. Erota hän ei uskalla siksi, että pelkää lasten menettämistä. Holloway ei myöskään paljasta ystävänsä synkimpiä salaisuuksia kirjassaan, vaan Monique keskustelee näistä ongelmista kylän naisten kanssa julkisesti. Myös muiden naisten avio-ongelmat tuntuvat olevan julkista riistaa, ja varsinkin väkivaltaan puututaan kollektiivisesti.

Vaikka tarinan tapahtumista on jo 30 vuotta aikaa, teos ei tunnu vanhentuneelta. Malissa kehitys on kehittynyt, ja maata pidetään tuon alueen demokratian mallimaana. Sain kirjan välityksellä malilaisesta kulttuurista varsin positiivisen kuvan, sillä siinä ei ainakaan kuvata suuria jännitteitä muslimien ja kristittyjen välillä. Uskonto ei määrittele kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta, vaan kirjan kyläläiset kokevat olevansa minianka-heimolaisia ja malilaisia ensin, ja sitten jonkun uskonnon harjoittajia.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 88/196: Mali.

Mainokset

I guess it rains down in Namibia

Teos: Peter Orner: The Second Coming of Mavala Shikongo (Little, Brown and Co., 2006)

Maaseutumatkailu eteläisessä Afrikassa kantaa hedelmää, ja nyt on Namibian vuoro. Kyseisestä maasta minulla on hyllyssäni monta tietokirjaa ja tieteellisempää opusta, mutta en ole jaksanut lukea niitä loppuun. Mielessäni kummittelee yksi suomalainen romaani, Lauri Mäkisen historiallinen dekkari, Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka teki vaikutuksen ajankuvallaan. Mutta yhtään namibialaisen kirjoittamaa romaania en ole lukenut, enkä sellaista tähän hätään löytänyt.

Lukemani kirja on amerikkalaisen maassa asuneen kirjailijan esikoisromaani. Se vie lukijansa Namibian sydänmaille, mahdollisimman autenttiseen maastoon, jossa kukaan ei haluaisi asua. Namibiassa oli ainakin 1990-luvun alussa, johon tämä teos sijoittuu, maailman pienin väestöntiheys, ja syrjäkylissä tämä merkitsee valtavia välimatkoja. Kirja kuvaa Goas Farm-nimisen siirtokunnan katolista poikakoulua, jonne nuori amerikkalainen Larry matkaa vapaaehtoistöihin. Hän ei tarkalleen tiedä, minne on menossa ja mitä työ pitäisi sisällään, ja kauhukseen hän sukeltaa suoraan syvään päähän. Hänelle annetaan englannin ja historian opetus ja seiskaluokan luokanvalvojan tehtävä, vaikka hän ei ole aiemmin opettanut mitään kenellekään. Hänen äidinkielen kieliopin taju on puutteellinen, ja hän usein nolaa itsensä fiksumpien oppilaiden edessä selittäessään futuuriperfektiä.

Tuohon aikaan koulua järisyttää uusimman naisopettajan, Mavala Shikongon katoaminen vain kolmen viikon pestin jälkeen. Mavala on jättänyt korkokengän jälkensä koulun jokaiseen sinkkumieheen, ja hänen ympärillään leijuu mystiikkaa siksikin, että hän on entinen sotilas, vapaustaistelija, joka on palvellut Angolassa sissinä. Tämän lisäksi hän on rehtorin vaimon sisko, mikä herättää muissa työntekijöissä liiallista juoruilun halua. Rehtorin Mavala on kietonut pikkurillinsä ympärille, eikä kukaan tiedä hänen koulutuksestaan alalle.

Lyhyen poissaolon jälkeen Mavala palaa duuniinsa vauva kainalossaan. Pienokainen on jo vuoden ikäinen, joten hän ei ole synnyttänyt isätöntä lastaan poissaollessaan. Hän ei suostu kertomaan kenellekään lapsen alkuperästä, vaan palkkaa opettaja Obadiahin Antoinette-vaimon hoitamaan lasta koulupäivien ajaksi. Antoinette ei kehtaa kieltäytyä, vaikka hänellä riittäisi muutakin työtä koulupoikien hostellin paimentajana. Mavalan asema opettajana on paluun jälkeen vaakalaudalla siksi, ettei aviotonta äitiä pidetä hyvänä roolimallina katolisessa koulussa edes pojille.

Larry toki rakastuu Mavalaan, ja Mavala kokee ulkomaalaisen seuran vapauttavana. Pari tapaa salaa siesta-aikaan farmin hautausmaalla, jonne on enimmäkseen haudattu buurien vortrekkereitä. Viikonloppuisin he ryyppäävät, polttavat ja rakastelevat Grietan haudalla, jonka he usein peittävät pöytäliinalla pitäen hautaa pöytänään. Jos vauva on mukana, hän saattaa välillä nukkua koko session läpi Mavalan autossa.

Rakkaussuhdetta hulvattomampaa meininkiä Larrylla on Obadiah-kollegan vanhassa Datsunissa, joka ei enää toimi, mutta jota mies käyttää miesluolanaan. Kaikki koulun opettajat ovat älykköjä omalla laillaan, ja siksi myös hylkiöitä. Monella on liian vasemmistolainen tausta menestykseen uudessa itsenäisessä valtiossa, eikä heidän työnsä jumalan selän takana auta heitä liikkumaan edes toiseen periferiaan. Opettajissa ja muussa henkilökunnassa on myös suomalaisia nimiä, Toivoja ja Vilhoja, joten kirjan matkassa tuli kotoisa tunnelma. Tykkäsin jokaisesta henkilöhahmosta, vaikka heitä kieltämättä oli liikaa.

Jos viimeksi lukemani Malawiin sijoittuva teos oli kulttuuria selittävä ja vähän liikaakin kunnioittava, tässä romaanissa eletään maan itsenäisyyden alkuaikaa todeksi, lihassa ja veressä, iloitellen ja rienaten ihan kaikkia tyyppejä. Teoksissa oli yhteistä se, että ne kuvaavat työyhteisöä, johon länsimainen ummikko tulee tuntematta paikallista kulttuuria paljoa. Vertaamalla näitä teoksia voin väittää, että nuorella opettaja-Larryllä meni kirkkaasti paremmin tämä ulkomaankokemus kuin Malawissa työskenneellä lääkäri-Henryllä.

Enemmän kuin rakastumisesta kirja kertoo pyyteettömästä ystävyydestä. Kirjan namibialaiset hahmot eivät pyri käyttämään hyväksi nuorta Larrya, vaan ottavat hänet osaksi yhteisöään sellaisena kuin hän on. Kun Larryn äiti lähettää koululle pianon rahtina, kaikilla on itkussa ja naurussa pitelemistä, sillä soitin on saanut valtameren ylittäessään kovaa kohtelua, eikä se enää kelpaa kuin grillibileiden polttopuiksi. Mavala Shikondo itkee, sillä hän on kärsinyt jo liian kauan kirkon epäsointisten urkujen soittajana.

Kirjassa puhutaan jo vuonna 1991 (tai sen julkaisuvuonna 2006) ilmastonmuutoksesta, mikä näkyy kuivien kausien tiukentumisena ja jokien kuivumisena. Koulun arjessa on aikoja, jolloin asuntoloiden vesi katkeaa päiviksi tai viikoiksi, ja haju luokkahuoneissa on sietämätön. Kuivuustarinat ovat tämän maan kansanperinnettä, ja spontaanit sadetanssit ovat aitoja mielenilmauksia jopa katolisessa universumissa, jossa vähäpukeisuus tai alastomuus on yleensä tuomittua.

Tämä teos oli älyllinen hyvän mielen kirja, joka pursuaa historiallisia koordinaatteja ja poliittista vastarintaa. Se vaatii lukijalta enemmän perehtyneisyyttä Afrikan poliittiseen historiaan kuin leppoisat Mma Ramotswe-teokset, mutta lukija saa vastalahjana Zorbas-brandyä ja grillattua seepranlihaa Whitney Houston-karaoken tahtiin, eikä tällaista makujen sinfoniaa kukaan järkevä olento haluaisi missata.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 77/196: Namibia, ja olen riemuissani siitä, että löysin Open Libraryn, joka selvästi tarjoaa parempaa luettavaa kuin Metso-kirjasto.

Vain yhden papusäkin tähden

Teos: Binwell Sinyangwe: A Cowrie of Hope (Heinemann, 2000)

Eilen oli hyvä päivä maahaasteen suhteen, sillä löysin netistä Open Libraryn ja sen kautta mahdollisuuden lukea teoksia pienemmistä maista, joita vähän tunnen. Ensimmäinen kirja, johon tartuin, tuli viimeksi lukemani mosambikilaisteoksen naapurimaasta, Sambiasta. Mosambikilaisteosta olin lukenut yli 20 vuotta, ja sambialaisteoksen luin parissa tunnissa. Englanneilla on eroa, ja tämä romaani oikein loisti sujuvalla ja omaperäisellä paikallisella poljennalla.

Romaani kertoo kolmikymppisestä lukutaidottomasta yksinhuoltaja Nasulasta, jolla on yksi tytär, Sula, ja liian kalliit koulumaksut maksettavanaan. Sulan luokasta vain neljä oppilasta on valittu jatkamaan lukioon, joka on sisäoppilaitos kaukana kotoa. Tyttären koulutus on ainoa asia, joka tuo hänen elämäänsä toivoa, mutta hänen maissinviljelyksensä ei ole onnistunut suunnitellusti. Pientila on tuottanut vain papuja, joita viljelevät kaikki, eikä niillä ole maalaiskylässä markkina-arvoa.

Nasulalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kerjäämään rahaa kuolleen miehensä sukulaisilta. Perille päästyään hän huomaa heti mahtitilan ränsistyneen, ja tunnelma appivanhempien luona on nuutunut. Miehen veli, jonka kosinnan hän torjui hautajaisten jälkeen, on henkilö, jolta hän ajatteli rahat lainata, mutta hän tuskin tunnistaa miestä samaksi kuin kymmenen vuotta sitten. Häneen on pesinyt se ”uusi tauti”, joka tappaa talossa ja puutarhassa, ja kaksi hänen vaimoistaan ovat jo kuolleet ennen häntä. Hän ei voi kuin kiittää Luojaansa, että säästyi neljännen vaimon kohtalolta, mutta tämäkään ei ratkaise elatusongelmaa.

Palattuaan kotiin hän saa vieraaksi vanhan ystävän, joka houkuttelee hänet mukaansa pääkaupunkiin papuja myymään. Mukaan lähtee 90 kilon säkki, jota naiset tuskin jaksavat kantaa bussiasemalta torille. Nasulan on jäätävä nukkumaan taivasalle säkkinsä kanssa, jotta toripäivä seuraavana aamuna onnistuisi. Kaikki torilla menee kuitenkin päin helvettiä, ja hän on menettänyt niin koulurahat kuin loppuvuoden appeet. Tästä eteenpäin en tee juonipaljastusta, mutta tarina alkaa jo muistuttaa dekkaria, ja kylmä hiki nousi pintaani monessa vaiheessa, niin täysillä eläydyin tämän maman ihon alle. Loppua kohti tirauttelin kyyneleitä, ja mietin myös onnistuneen tarinankerronnan voimaa.

Tässä tarinassa moni asia on Sambialle tyypillistä, tai se nousee jopa kansallisen representaation tasolle. Yksinhuoltajien ja HIV-orpojen tilanteesta olen lukenut jo aiemmin, kuten myös eteläisen Afrikan maiden järkyttävistä talousuudistuksista, jotka jättivät maaseudun köyhät maksamaan hallitusten riskibisnekset. Kirjassa puhutaan paljon politiikkaa, mutta sellaisella tasolla, jonka ”Pihtiputaan mummokin” ymmärtää. En kokenut lukevani kirjaa vieraasta kulttuurista, vaan itsellenikin tutusta selviytymisestä. Juoni on jännittävä, mutta arkinen, jopa ennalta-arvattava, mutta silti teos piti otteessaan aivan maagisesti.

Miehen kirjoittamaksi kirjaksi sen naisnäkökulma on vahva ja uskottava. Miehet ovat kirjassa sivurooleissa, ja usein juoppoja tai roistoja. Naiset pyörittävät talouksiaan kaikesta huolimatta, eikä kaikkien yksinhuoltajien haaveena ole löytää uutta elättäjää. Pidin varsinkin siitä, ettei Sinyangwe luo naisistaan supersankareita tai nosta heitä jalustalle. Vaikka Nasula on aiemmin asunut miehensä kanssa kaupungissa, hän on helposti höynäytettävä, ja toimii välillä järjettömän impulsiivisesti. Erityisen kauhuissani olin siitä, että hän jätti tyttärensä yksin viikoksi selviytymään huonolla ruoalla.

Olen viime aikoina lukenut lähes kaikki eteeni tulleet uudet afrikkalaisteokset, joista valtaosa on ollut naisten kirjoittamia. Miesten kirjoittamia uudempia kirjoja olen tainnut lukea vain Nigeriasta, tai jos olen, niin ne ovat olleet valkoisten miesten kirjoittamia. Tämä teos oli ihastuttava poikkeus, ja aloin heti kuikuilla Sinyangwen muuta tuotantoa. Julkaistuja teoksia on vain kaksi, mitä ihmettelin, sillä olin havaitsevani A Cowrie of Hopessa kansainvälisen menestysteoksen siemeniä. Tai ainakin luulen, että teos olisi suomeksi käännettynä voinut olla hitti, koska monet suomalaislukijat pitävät maalaiselämän kuvauksesta. Kirja kannattaa kaivaa esiin, jos luet englanniksi, sillä sen teemat tuskin ovat vanhentuneet 20 vuodessa.

Toki tämä kertomus on pienempi kuin monet maailmalla paljon myyneet menestysromaanit, mutta itse usein sympatiseeraan enemmän teoksia, joiden aika-akseli on suppeampi ja jossa toimitaan vain yhdessä maassa. Kiinnostavassa afrikkalaisteoksessa ei aina tarvitse olla orjakaupan historiaa, brutaalia sisällissotaa tai monipaikkaisen identiteetin pohdintaa. Joskus riittää, että tarinassa on pelkkä proosallinen papusäkki.

Maahaaste etenee nyt rastille 76/196: Sambia. Tämän jälkeen yritän nyt pysyä hetken eteläisessä ja keskisessä Afrikassa, koska huomaan lukemisen olevan helpompaa, jos seikkailee hetken yhdessä kulttuuripiirissä. Korkattavia maita: Lesotho, Swazimaa, Namibia, Malawi, Angola, ja ainakin toinen Kongoista.

Paikkoja Pisa-tulosten ulottumattomissa

Teos: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY, 2018)

Käännös: Helinä Kangas

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kjäh. Antakaa harhaanjohtava otsikko anteeksi, mutta halusin leikitellä Pisan kaupungin nimellä. Toki kaupunki tunnetaan muustakin kuin oppimistulosten testaamisesta, mutta tavallaan oppiminen tai oppimattomuus kuuluvat myös Elena Ferranten kirjojen keskeisiin teemoihin. Pisa on niissä virkeä opiskelijakaupunki, jossa pesii harvinaisen paljon partaradikaaleja. Olen päässyt jo sarjan kolmannelle rastille, aikuisvuosiin ja aikaan, jona pikku Lenucciasta on tullut nouseva kirjailijatähti.

Lilan kohtalo Napolissa on taas ajautunut rosoisemmalle uralle hänen erottuaan ruokakauppias-Stefanosta. Hän elää kämppiksen omaista elämää kiltin Enzon kanssa, on yksinhuoltaja ja töissä makkaratehtaalla, jonka työolosuhteet ovat kuvottavat. Lilluminen vyötäröön saakka mortadellaliemessä ja pomon seuraaminen makkaroiden kypsyttelyhuoneeseen, jossa tämä on ottanut kymmeniä tehtaan tyttöjä, on tiukka pudotus keskiluokkaisista mukavuuksista pikkurouvana. Lilan poliittisen aktivisoitumisen tarina on kiehtova, eikä lainkaan yksioikoinen, kuten usein tarinat kommunistisesta toimijuudesta tuppaavat olla. Kuinka kiivas ja rääväsuinen Lila sitten sopeutuu piireihin, joissa on enemmän entisiä perhetyttöjä kuin työväenkorttelien kasvatteja?

Omalla tahollaan Elena kokee, että on ehkä varastanut Lilan tarinan – tai että ilman Lilaa ja tämän energisoivaa läsnäoloa hänen kirjoittamisensa ei suju. Elena nousee luokkaan, jossa taksilla ajaminen ei ole tavatonta, ja jonka elämä keskittyy puhetilaisuuksiin kalustetuissa huoneissa ja hotelliöihin. Hänen pitkä kihlauksensa professori-Pietron kanssa päätyy lopulta häihin vuonna 1970, ja avioliitto jämähtää pian sovinnaiseen muottiin, huolimatta molemman puolison vasemmistolaisuudesta. Elena saa kaksi tytärtä, ja hänen kirjoittamisensa hautautuu äitiyden suohon.

Samaan aikaan Italiaa järisyttää vasemmistoradikalismin lisäksi radikaalifeminismi, johon Elenan anoppi ja käly yrittävät tätä vihkiä. Heidän kodissaan vierailee värikästä porukkaa, ja Elena kuljettaa lapsia mukaan mielenosoituksiin ja poliittisiin kokouksiin, mutta tästä huolimatta Lila pilkkaa häntä porvarilliseksi hienostorouvaksi. Uusia sydänystäviä Elena ei tunnu saavan pohjoisessa, ja vaikka ystävyys Lilan kanssa realisoituu enää vain puhelimessa, hän käyttää valtavasti aikaa tämän kaikkien sanomisten vatvomiseen.

Politiikkaa tässä kolmannessa osassa on enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. Napolin kortteleissa vasemmiston ja fasistien väliset kaihnaukset johtavat kuolonuhreihin, ja muun muassa Lilan entinen pomo, makkaratehtailija-Bruno ammutaan toimistoonsa. Koko ajan Elena pelkää Lilan sekaantuvan ääriryhmiin, mutta välillä hän myös perverssillä tavalla toivoo ystävänsä kuolevan. Nämä ajatukset tuottavat syyllisyyttä, mutta ahdistuksesta huolimatta Elena ei saa napanuoraa katkaistua kotikortteleihin.

Kuuntelin tätä lähes hypnoottisesti äänikirjana kahden päivän aikana, ja kahden Ferranten ahmiminen saman viikon aikana oli tuhti annos. Neljättä osaa sarjasta en nyt ehdi kuuntelemaan BookBeatissa, jonka tilaus loppuu tänään, joten ystävysten tarina lupaa vielä uusia yllätyksiä. Varsinkin Lilan ja Enzon ryhtyminen tietotekniikka-alalle jo 70-luvun alussa vaikutti uraa uurtavalta, ja oli kekseliäs juonenkäänne. Kirjassa myös rinnastetaan pesunkestävien humanistien ja tiedeuskovaisten futuristien maailmankuvia, aikana, jolloin harva tiesi nollien ja ykkösten vallankumouksesta mitään.

Sisällöllisesti tämä osa puhutteli minua eniten, mutta ehkä tunnelmallisesti sarjan aloitusosa oli silti hurmaavin. Nelososalta odotan liikkumista uusiin maisemiin ja ravisuttavia keski-iän kriisejä. Toivon mukaan myös ystävyyssuhteen dynamiikassa tapahtuisi jotain liikettä.

Toinen keikkani Napoliin

Teos: Elena Ferrante Uuden nimen tarina. (WSOY, 2017)

Käännös: Helinä Kangas

Elena Ferranten hittikirjoista raportoiminen näin muutaman vuoden viiveellä ei taida olla kiinnostavaa kuin itselleni, mutta olen nyt ajatellut saattaa tämän suositun sarjan loppuun tämän vuoden aikana. En tiedä, miksi en jatkanut sarjan lukemista aloitusosan jälkeen – ehkä kaikki siihen liittyvä hypetys ärsytti. Olin lukenut kirjoista niin monia blogiarvioita, että tuntui jo, että olin itsekin lukenut teokset. Nyt palaan Uuden nimen tarinaan tuoreemmilla silmillä kahden vuoden tauon jälkeen. Muistaakseni olen aloittanut teoksen lukemisen tuolloin, mutta luovuttanut puuduttavan sivumäärän vuoksi.

Teoksessa Elena ja Lila ovat kuusitoistavuotiaita, ja Lila on juuri mennyt naimisiin ruokakauppias Stefanon kanssa. Rouvan status luo ystävien välille selkeän statuseron, ja Lilasta tulee tämän seuraneiti, joka kyllä myös hyötyy materiaalisesti ystävänsä uudesta vauraudesta, mutta kärsii kovin asetelmasta. Lila on niin tylsistynyt liitossaan, ettei hänellä tunnu olevan energiaa muuhun kuin ihmissuhdepelien pelaamiseen. Hän käyttää kaupan kassan rahoja kuin omiaan ja jakelee niitä myös ystävilleen, ja tilailee puhelimella tavaroita kotiinsa pidäkkeettömästi miehensä laskuun.

Elenalla eli Lenulla alkaa lukio sujua huonommin, vaikka hän on aiemmin ollut luokan tähtioppilas. Hän seurustelee bensa-aseman pitämisestä haaveilevan Antonion kanssa, mutta haaveilee tulisieluisesta Ninosta, kommunistista ja rautatieläisen pojasta, joka tähtää jo yliopistoon. Kun Lenu pääsee ystävänsä siivellä viettämään kesää loma-asuntoon Ischiaan, myös Nino on siellä oman rikkaan kaverinsa luona. Ikävä kyllä, laskelmoiva Lila tarttuu tilaisuuteen ja viettelee Ninon itselleen niinä aikoina, kun tämän aviomies Stefano on kaupungissa.

Potentiaalisen poikaystävän varastamisdraama kuulostaa kieltämättä kliseiseltä, enkä ollut kovin liekeissä koko kuviosta, jota vatvottiin puolen romaanin verran. Ystävät ovat enemmän erillään toisistaan kuin yhdessä, ja etäisyys kasvaa, kun Elena lähtee opiskelemaan Pisaan. Lila yrittää irtaantua väkivaltaisesta miehestään, asuu jo hetken Ninonsa kanssa köyhässä korttelissa, mutta hänet palautetaan ruotuun miehen uskollisten vasallien toimesta. Tämän jälkeen hän pakenee äitiyteen. Vaikka Stefano elää lähes julkista kaksoiselämää kauppa-apulaisensa Adan kanssa, hän rajoittaa vaimonsa liikkeitä ja valvoo niitä raivokkaasti.

Ferrante osoittaa tässä kirjassa perheväkivallan yleisyyden ja tuon ajan sallivan asennemaailman vaimonhakkaamiseen. Yhteiskunnallisista teemoista se on vahvoin, mutta luokkasuhteiden intiimi tutkiminen jatkuu myös uskollisesti. Työväenluokkaisten yliopisto-opiskelijoiden luokkahyppyyn liittyvästä angstista ja itsetunto-ongelmista olen lukenut niin paljon täällä Suomen päässä, ettei Elenan tilanne tuntunut mitenkään eksoottiselta, mutta se on positio, johon monen lukijan on helppo samastua.

Seuraavilta osilta odotan yllätyksiä ja näkökulman vaihtoa. Tässä osassa meininki valahti välillä keskitasoisen melodraaman puolelle, ja teos olisi kohentunut tiivistämisestä huomattavasti. Vaikka pitkästyin kaksikon Ischian-seikkailun aikana, pidin kuitenkin virkistävänä sitä, että teoksessa seikkailtiin muuallakin kuin Napolissa, ja tuo Ischian seutu alkoi kovasti kiinnostaa matkakohteena.

Sinisten omenien lupaus

Teos: Sally Salminen: Katrina (1936/2018, Teos)

Käännös: Juha Hurme

Kuulin Sally Salmisen Katrinasta ensi kertaa toissa vuonna, kun YLE:llä oli käynnissä Suomi100-kirjaprojekti ja romaani oli yksi siihen valituista teoksista. En kuitenkaan ehtinyt lukea teosta tässä vaiheessa, ja sen maine on kiirinyt huomattavasti sen jälkeen. Minulla oli siis vahva ennakkokäsitys teoksesta, mutta onneksi en ollut lukenut kaikkia arvioita puhki.

Katrina on nuori pohjalaistyttö, joka tulee ahvenanmaalaisen merimiehen hurmatuksi kotikonnuillaan 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkuvuosina. Kosinta on salamannopea, eikä hän ehdi edes kerätä mukaansa kapioita. Johan lupaa nuorikolleen leveämpiä oloja, suotuisia viljelykausia, sinisiä omenapuita ja koreita vaatteita. Katrina lähtee miehen matkaan, koska on haaveillut elämälleen muutakin kuin jäämisen oman kylän mökin akaksi. Ehkä merimiehen vaimona hän pääsisi vielä maailmalle ja oppisi vieraita kieliä.

Todellisuus Västerbyn kylässä on aivan muuta kuin mitä suupaltti Johan maalaili, ja hän jättää nuorikkonsa selviämään alkeelliseen torppaan ilman ruokaa. Torppien naisilla on tapana hankkia elantonsa lähitilojen taksvärkkiläisinä, ja palkka usein maksetaan vain tilan antimina. Ruokapalkka on kapeaa, ja Katrina nousee pian topakasti pihimpiä isäntiään vastaan. Hänessä on pohjalaista sisua, jollaiseen saaristossa ei ole totuttu. Työväenaate on Katrinassa nupuillaan, vaikka hän ei osaa pukea ajatuksiaan mantereella tehtävän politiikan kielelle.

Teos kertoo pitkälti Katrinan yksinäisyydestä elämän eri vaiheissa, vaikka avioliiton kehitys onkin yksi sen keskeinen teema. Katrina oppii rakastamaan tuulella käyvää miestään, jonka kyvyt ansaita elantoa eivät ole vaimonsa kaltaiset. Mies ei juo, ei polta, eikä ole uskoton, mutta siitä huolimatta hän on hupa rahankäyttäjä, eikä merimiehen palkasta oikein jää mitään kasvavan perheen käyttöön. Kuitenkin pariskunta hitsautuu yhteen yhteisten vastoinkäymisten kautta, varsinkin lasten kuolemien.

Luin kirjaa suurena jännityskertomuksena, vaikka sen tapahtumat ovat arkisia ja realistisia. Siinä on muutama kohtaus, jotka ylittävät jopa Myrskyluodon Maijan dramaturgian. Tuo vertaus on kuitenkin päässäni hatara, sillä en ole lukenut Anni Blomqvistin teosta, vaan muistan sen vain lapsuuden TV-sarjana. Muutenkaan en muista, olisinko koskaan aiemmin lukenut ahvenanmaalaisen kirjailijan teosta.

Myös kyläyhteisön kuvauksena teos on loistava, ja myös sivuhenkilöt ovat eläviä. Kylän elämä keskittyy pitkälti laivalaiturin ja kahden kilpailevan kaupan välille. Kilpailuasema syntyy, kun kylään perustetaan osuuskauppa, joka saa pian suuremman suosion kuin vanha puoti. Osuuskaupan nuori pitäjä Saga on aluksi Katrinan miniäehdokas yhden pojan kanssa, ja lopulta vaimo toiselle pojalle, ja tässä välissä hän on ehtinyt olla naimisissa vanhan kapteenin kanssa. Saariston nuorten seurustelukuviot ovat välillä karuja, sillä tytöt haaveilevat kapteenskaksi pääsystä, mikä on tuossa yhteisössä korkein sosiaalisen nousun keino.

Kirjan kirjoittamisvaiheessa vuonna 1936 Katrina oli jo historiallinen romaani, ja sen keskeiset historialliset tapahtumat liittyvät ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen kansalaissotaan. Vaikka saarilla piileskelee venäläisiä sotilaita, ei sota vaikuta tavallisten saaristolaisten elämään kuin välillisesti. Valkoisella suojeluskunnalla on saarilla joukkoja, mutta niiden tehtävät jäävät kapeiksi.

Juha Hurmeen uusi suomennos on hämmentävän eheä lukukokemus, mikä varmasti lisää teoksen suosiota suomenkielisten lukijoiden piirissä. Koska Salminen vaikutti suurimman osan aikuiselämästään Suomen ulkopuolella, hänen kirjallinen tuotantonsa jäi aikanaan suomalaisilta lukijoilta pimentoon. Hän yritti palata asumaan kotikonnuilleen kirjallisen menestyksen jälkeen, mutta elämä sysäsi hänet Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen avioliittoon Tanskaan. Sosialistinen aatemaailma kasvoi hänessä vielä Katrinan kirjoittamisen jälkeen, eikä hänen avointa poliittisuuttaan katsottu kotikylässä hyvällä.

Katrina tuntuu teokselta, joka ei täysin tyhjenny yhdellä lukukerralla. Erityisen hauskaa olisi lukea teosta kohteessa, ellei sitten kuvatulla kotisaarella, niin ainakin Maarianhaminassa. Saarten pääkaupunkiin Katrina pääsee vasta vanhoilla päivillään, ja kokee sen meiningin aivan liian herraskaisena. Vaikka hänen elämänsä miehet puhuvat jo alkeellista englantia, ei tavallisen merimiehen muijan maailma avaudu helpolla.

Kun Brooke Shields valloittaa Kashmirin

Nina Banerjee-Louhija: Intian helmi (WSOY, 1985)

Muistan nuoruudestani lukeneeni muutaman Nina Banerjee-Louhijan teoksen, joista päällimmäisenä mieleen jäi naispäähenkilöiden seksuaalinen etsintä ja vapaamielisyys. En ehkä kuulunut teosten kohderyhmään, enkä muista lukemastani paljoa. Kirjailijan intialainen tausta kiinnosti, mutta muistaakseni lukemissani teoksissa ei seikkailtu Intiassa.

Intian helmi tuli luokseni kesäreissulla kierrätyshyllystä, ja siinä sukuloidaan Intian puoleisessa Kashmirissa. Elina Koul on keski-ikäinen toimittaja, joka on ollut naimisissa intialaisen maisema-arkkitehti Vijayn kanssa. Kirjan nykyisyydessä hän on leski ja Rina-tyttären yksinhuoltaja. Perhe on asunut isän eläessä Bostonissa, mutta äiti ja tytär ovat palanneet Suomeen kuolemantapauksen jälkeen. Yhdeksän vuotta miehen kuoleman jälkeen Elinalle tarjoutuu ensimmäinen mahdollisuus matkustaa tämän sukujuurille Kashmiriin, osittain juttukeikalle.

Kirjassa on paljon herkullista 1980-luvun alkupuolen ajankuvaa. Rina on hemmoteltu nuori, joka on kasvanut pelaamalla Donkey Kongia ja syömällä kymmeniä erilaisia suklaapatukoita. Tytöllä on myös isän kulttuuriseen perimään liittyvä identiteettikriisi, ja Intiaan päästyään hän hyppää punkkarin kledjuista paikallisen perhetytön asuihin. Isän suku suhtautuu tyttöön omistavasti, ja pian hänelle jo suunnitellaan opintoja isän kotimaassa. Potentiaalisia sulhojakin pyörii nurkissa, mikä saa äiti-Elinan epäilevälle kannalle. Pidin kirjassa eniten tyttären äänestä ja hänen hieman koomisenkin oloisesta stadin slangin kommentoinnista intialaisesta elämänmenosta.

Srinagarissa Elina asuu vuokratussa talolaivassa, ja Rina Kaulien sukutalossa. Suvulle Vijayn avioliitto valkoisen naisen kanssa on ollut omanlaisensa tabu, ja vaikka Elina toivotetaan tervetulleeksi, häntä ei pidetä suvun jäsenenä. Pian Elina iskee silmänsä naapurilaivassa majoittuvaan Adhamiin, joka on paikallista muslimisukua, mutta Amerikan siirtolainen. Yhteinen tausta edistää kaksikon tuttavuutta, joka pian etenee lomaromanssiksi. Miehen kanssa Elina pääsee matkustamaan Pahalganiin, Bollywood-teollisuuden suosimaan vuoristokylään, jonka hotelliin ollaan rakentamassa niinkin paheellista asiaa kuin discoa. Yhdessä he lentävät myös kaukaiseen Ladakhiin, tiibetinbuddhalaisuuden kehtoon, jossa elämä ei vielä ole länsimaisen turismin pilaamaa.

Kirjassa on kiinnostavia pohdintoja kahden kulttuurin liitoista ja niiden lasten identiteettineuvotteluista. Romanssirintama tuntui kliseiseltä, mutta onneksi kirjan anti ei varsinaisesti keskity ”kunnon panoihin” ja vaginaalisiin värähtelyihin. Pitkälti teos kertoo surutyöstä tilanteessa, jossa jälkeenjäänyt leski ei ole kunnolla tuntenut puolisonsa kulttuuria, ja jossa sukuun tutustutaan vasta kuoleman jälkeen.

Kirjassa avataan aika alkeellisiakin asioita Intian kulttuureista, mutta samalla on muistettava, ettei keskivertosuomalaisen lukijan Intia-tietoisuus ole välttämättä ollut kovin merkittävää 1980-luvulla. Luin kirjan siksi, että olen kroonisen kiinnostunut Kashmirista, tuosta myyttisestä kulttuurisesta kehdosta, jonne on ollut liian pitkään liian vaarallista ulkomaalaisten matkustaa. Tässä kertomuksessa eletään vielä aikaa, kun Kashmirissa on turisteja, mutta tilanne on muuttumassa hankalaksi. Kashmiriin kirjan siivillä todella pääsee, ja epilogista tulee ilmi, että kirjailija on matkaillut alueella, joten kuvaus pohjautuu ensi käden kokemuksiin.

Banerjee-Louhijan omat intialaiset sukujuuret ovat Bengalissa, ja hän syntyi vuonna 1940 Kolkatassa. Lapsuutensa hän vietti Intiassa, ja muutti Suomeen kuusivuotiaana. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, ja siitä eniten minua kiinnostaa muistelmateos Yhden päivän kuningatar, jossa hän kertoo vanhempiensa rakkaustarinan. 

PS: Löysin blogistani myös arvion hänen esikoisteoksestaan, jonka olen jo unohtanut. Siinä ruodin enemmänkin kirjailijan kirjoitustyyliä, jonka päätin tässä arviossa jättää taka-alalle.