Aamuruskon huvilassa korkealla

Teos: Vera Vala: Aprikoosiyöt (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen ja Anniina Piiparinen

Villa Alba, eli Aamuruskon huvila, on suomalaisen Ainon pakopaikka Tolfan vuoristokylässä, ei niin kaukana Roomasta. Aino on vanhempi leskinainen, taiteilija ja taiteen kerääjä, joka tarpeen tullen majoittaa huvilassaan Suomen-sukulaisiaan. Hänellä on lämmin sydän, joka sykkii myös uusille avun tarvitsijoille, kuten työtä tarvitseville turvapaikanhakijoille.

Romaanin alkuasetelmassa Aino on joutunut onnettomuuteen kylän kuuluisilla raunioilla, ja tapahtuman syy on epäselvä. Sukulaistyttö Lauran on kuulunut tulla kylään muutenkin, mutta nyt jo varatulla reissulla on painavampi syy, eihän Ainolla ole lähiomaista kuntoutumista tukemassa.

Aino on oikeastaan Lauran isotäti, mutta Laura on oppinut pitämään häntä tätinä, sillä äidin ja Ainon ikäero on vain pieni. Lauran äiti onkin jo huomattavasti huonommassa kunnossa kuin Aino, häntä vaivaa muistisairaus, ja isä Raimosta on tullut päätoiminen omaishoitaja. Nuoruudessa Laura on tottunut viettämään kesälomia Italiassa Ainon luona, mutta tässä kyläilyssä on pitkä tauko.

Tolfan kylään liittyy Lauralla, tämän äidillä ja siskolla katkeransuloisia muistoja. Laura itse on nuorena seurustellut siellä asuvan Alexin kanssa, mutta suhde kaatui Lauran kykenemätyömyyteen tehdä päätöstä Italiaan muutosta. Jossain vaiheessa äiti ei ole enää halunnut matkustaa Tolfaan, vaan on mieluummin lomaillut Ainon kaupunkiasunnossa Roomassa. Perheen lomakuvat paljastavat jotain sen jäsenten dynamiikasta: isosisko Kati näyttää kuvissa harvinaisen synkältä, ja äiti haltioituneelta. Tämän lisäksi Laura on löytänyt vanhempiensa luota paljastavan rakkauskirjeen, joka saa hänet epäilemään, että äidillä on ollut aikanaan kuuma romanssi tolfalaisen miehen kanssa.

No, aivan näin yksinkertaisesta keissistä ei ole kyse, mutta kuvio silti liittyy paikalliseen Rossin sukuun, jotka ovat hevostilallisia. Vera Vala tunnetaan paremmin suositusta Arianna de Bellis-dekkarisarjastaan, ja tämä teos on hänen ensimmäinen ei-dekkarinsa. Vaikka tässä teoksessa ei ratkaista veritekoja, on sukujen salaisuuksissa mysteerion siemeniä. Lisäksi kirotulla hevostilalla on hämäräpuuhia, josta carabinieri on kiinnostunut. Tästä tuli mieleen, ettei dekkaristi taida helpolla päästä irti rikostarina kertojan raidoistaan, mutta tämä ei ollut millään tapaa häiritsevää.

En kokenut päähenkilö Lauraa sielunsisaruksekseni, mutta se ei estänyt kirjan lumoavasta ilmapiiristä nauttimista. Pidin myös kirjan nimeä aika imelänä, mutta se kuitenkin liittyy olennaisella tavalla kylän estetiikkaan ja juoneenkin. Kirja ei varmaan yritäkään olla muuta kuin romanttinen viihdeteos, mutta Valan kieli on paikoitellen ilahduttavan terävää, havainnot nykykulttuurin ilmiöistä oivallisia, ja sivuhenkilöissä on tarinaa rikastuttavaa syvyyttä.

Laura siis on yli kolmikymppinen ikuinen graduntekijä ja wannabe-kirjailija, joka joutuu Suomessa elättämään itseään tilitoimiston palkanlaskijana. Hänellä on haalistuva suhde suomenruotsalaisen videotaiteilija Robinin kanssa, ja muutenkin hänen elämässään tuntuu moni asia olevan menossa katkolle. Etätyön tekeminen Italiasta käsin alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, kun Ainokin kaipaisi arjessaan apua. Romanttisen fiktion asetelmana tämä kuvio ei ole toivottoman kliseinen, vaan jopa realistinen visio tämän päivän ylirajaisista huoltosuhteista.

Kirja tarjoaa myös iloa eläinten ystäville, sillä tässä tehdään vapaaehtoistyötä löytöeläinten hoivakodissa, ja onnistuuhan Laura myös löytämään itselleen karvakaverin.

Vapaaehtoistyön lisäksi kirjassa vietetään ainakin kaksia reheviä kyläjuhlia, joista varsinkin mustan tryffelin kevätjuhla jäi mieleen herkullisena kutkutuksena. Onneksi Vala ei kuitenkaan maalaa liian idyllistä kuvaa italialaisten yhteisöllisyydestä, vaan yhteisön mosaiikkiin mahtuu myös säröjä.

Minulle tämä teos oli mieluisa virtuaalimatkakohde, ja kyllä ihan reaalimaailmassakin Tolfa alkoi kiinnostaa ainakin päiväretkikohteena. Kirjassa mainitussa kylän läheisessä Civitavecchian kaupungissa olen joskus vuonna miekka ja kirves odotellut lauttaa Sardinialle. Vaikka en ole käynyt Italiassa vuosiin, maan fiilikset ovat edelleen ihon alla, ja jos saisin nyt vapaasti valita ensimmäisen Euroopan kohteen seuraavaa reissua varten, arpa luultavasti osuisi Italiaan. Kuulun siis kirjan keskeiseen kohderyhmään, ja tämän vuoksi myös arvioni hehkutus saattaa olla hieman nurkkakuntaista.

Uusi tulkinta äidinrakkaudesta

Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Susan Mahadura

Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.

Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.

Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.

Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.

Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.

Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.

Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.

Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.

Kun tanssikalenteri on täyteen buukattu

Teos: Marie-Helene Baylac: Agatha Christie. Merkillinen elämä (Minerva, 2020)

Suomennos: Noora Niemelä

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Tulipa sitten maailman myydyimmän dekkarikirjailijan elämäkerta korkattua. Se alkoi kiinnostaa sen jälkeen, kun näin tv:stä leffan hänen ajastaan arkeologisilla kaivauksilla Irakissa ja Syyriassa. Alkoi kiinnostaa enemmänkin hänen orientalistiset puuhastelunsa, sillä näkyyhän tämä intressi myös dekkareiden teemoissa.

Agatha oli syntyjään Miller, käytti kirjailijanimenään ensimmäisen avioliiton Christie’tä, mutta oli yli 30 vuotta siviilissä Mrs. Mallowan. En tiennyt, että hänen isänsä oli amerikkalainen, mutta se selittää jotain hänen yritteliäisyydestään ja bisnesorientaatiostaan. Isä Frederick Miller ei tosin käynyt Agathan elinaikana töissä, vaan eli perintörahoilla ja koroilla, mutta perhe köyhtyi Agathan varttuessa niin, että hän joutui tienaamaan elantonsa ihan itse.

Tämä teos on oiva katsaus brittiläiseen yleisempäänkin historiaan, ja varsinkin viktoriaaniseen aikaan ja mentaliteettiin, johon nuori Aggie kasvatettiin. Hän kävi Pariisissa nuorten naisten viimeisteleviä kouluja, mutta äidillä ei ollut varaa tuoda häntä takaisin Lontooseen debytoimaan hovin seurapiireissä. Näin ollen äiti ja tytär matkustivat Kairoon, josta he toivoivat sopivan sulhaskandidaatin löytyvän. Aggien tanssikortti ja – kalenteri olivat aina täynnä, mutta ensimmäinen maailmansota johti pika-avioliittoon Archie-nimisen sotavoimien lentäjän kanssa.

Kumpikaan Agathan miehistä ei ollut uskollinen hänelle, mutta hän ei enää aikonut murehtia itseään nuoremman arkeologi-Maxin sivusuhteista. Max oli monella tapaa ihanteellinen, huolehtiva kumppani hänelle, jonka kanssa hän sai seikkailla monella mantereella. Matkakuvauksia kirjassa onkin runsaasti, ja olipa lukija mitä mieltä tahansa brittien harjoittamasta muinaisten kulttuuriaarteiden ryöstöstä, on varmasti vaikea olla tuntematta nostalgiaa tässä kuvattuja kenttätyömatkoja kohtaan.

Agatha Christiestä ei ehkä olisi voinut tulla tutkija, sillä häneltä puuttui akateeminen koulutus, ja hänellä oli lievä lukihäiriö. Silti hän tiesi valtavasti Lähi-idän kulttuurista, ja tutustui matkoillaan myös paikalliseen väestöön. Vaikka hän omisti menestyksensä huipulla lukuisia kiinteistöjä Britanniassa, kirja antaa vaikutelman, että Irak oli hänen ”kesämökkinsä” tai retriittinsä – se paikka, jossa kirjoittaminen sujui parhaiten.

Kirjailijan myöhempiin vaiheisiin liittyi ammatillista vääntöä, jota ei olisi suonut siinä olevan. Hänen tyttärensä ja tämän miehet halusivat yhtiöittää äidin moninaiset bisnekset, mikä sinänsä oli järkevää, sillä jo pelkkä oikeuksien myynti vaati ulkopuolista työvoimaa. Päädyttiin kuitenkin tilanteeseen, jossa ikääntyvä kirjailija ei saanut enää päättää omasta taloudestaan, vaan hänelle maksettiin kuukausipalkkaa. Itseään hän tituleerasi ”makkarakoneeksi”, ja tämä kone taisi olla aina päällä. Varsinaista luovuuttaan hän pääsi harjoittamaan enemmän draamakirjailijana kuin dekkaristina, mutta juuri tuon kirjoittamisen tytär Rosalind olisi halunnut torpedoida. Osa hänen näytelmistään oli suoranaisia floppeja, ja niistä saatava tulovirta oli epätasaista. Aika hirveä oli myös tilanne, jossa useampi Agathan perillinen vain hääräili ”tuotantoyhtiössä” odottaen massiivista perintöään. Marie-Helene Baylac kirjoittaa tästä tilanteesta suht tahdikkaasti, vaikka rivien välistä on aistittavissa jotain paljon karumpaa.

En ole ollut Christien kirjojen suurkuluttaja, mutta niiden estetiikka ja ajankuva edelleen kiinnostavat. Nykymoodissani innostuisin hänen teoksissaan varmaan eniten puvuista ja sisustuksesta. Jos alan hänen kirjojaan taas lukea, niin aloitan varmaan niistä Lähi-Itään ja Egyptiin sijoittuvista.

Narsissinkeltainen kasvukertomus

Teos: Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän (Gummerus, 1999)

Suomennos: Leena Tamminen

Toissa vuonna yritin kiertämistä maailman ympäri kaunokirjallisessa formaatissa. Haaste jäi vain muutamasta maasta roikkumaan, mutta muistan, että Haitin edustajani oli Yhdysvalloissa asuva kirjailija Edwidge Danticat, joka kirjoitti kiinnostavalla tavalla ylirajaisista huoltosuhteista. Nyt työn alla on kirjailijan esikoisteos, jonka hän on julkaissut 90-luvulla nuorena. Minulla kirja on muhinut sohvan alla yli vuoden, ja viime viikolla siivotessani löysin sen taas.

Kyseessä on perinteinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa lapsi jätetään kotimaahan tädin hoiviin, kun äiti lähtee New Yorkiin tienaamaan. Lukisin, että tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin HIV/AIDS-kriisiin edelleen suhtaudutaan moralistisesti. Kirjan päähenkilöt eivät kanna virusta, mutta Yhdysvaltojen itärannikolla juuri haitilaisia syrjitään oletetun positiivisuuden vuoksi.

Nuori Sophie muuttaa äitinsä luo 12-vuotiaana, ja näkee matkalla lentokentälle opiskelijamellakan ja sen johtajan teloituksen. Lentokoneessa hän saa kaverikseen ikäisensä pojan, jonka isä on juuri menettänyt henkensä vastaavalla tavalla. Haitilaisten kotimaan politiikan seuraaminen oman kulttuurin kuppiloissa on kiihkeää, ja äitikin on löytänyt sieltä heilan, joka kuuluu maan eliittiin. Miehen osittainen ranskalaistausta tekisi hänestä mahdottoman kumppanin kotimaassa, mutta Amerikassa väri-/rotu-/luokkarajojen ylittäminen on mahdollista.

Tytön äiti on seurustelussaan äärimmäisen siveellinen, ja odottaa tätä myös jälkikasvultaan. Kun Sophie alkaa notkua naapurissa asuvan keikkamuusikon luona, tämä ottaa tavaksi tehdä tälle neitsyystarkastuksia. Asia ahdistaa tyttöä niin, että eräänä päivänä hän itse puhkaisee immenkalvonsa petkeleellä.

Ymmärrettävästi Sophien kiintymyssuhde Haitille jääneeseen lapsettomaan ja lukutaidottomaan Alie-tätiin on vahvempi kun Martine-äitiin, jonka elämää dominoi pakkomielteinen rahan tekeminen. Elämää eletään yksityisten hoitokotien ja rahanlähetyspisteiden välillä. Äiti suhtautuu tyttäreensä raskaana taakkana ja velvollisuutena, ja vaikuttaa ilottomalta.

Haitin puolen tarinointi on kirjassa kiinnostavampaa kuin Amerikan diasporan kuvaus. Kuitenkin teos jää vähän liiankin tyypilliseksi siirtolaissaagaksi, josta mielestäni jäivät puuttumaan syvemmät jännitteet. Luulen, että 1990-luvulla tämäntyyppistä kirjallisuutta on julkaistu enemmän vain siksi, että ulkomaailmasta vähän tietävät amerikkalaiset ovat halunneet turvallisesti tutustua vieraaseen kulttuuriin.

Narsissit viittaavat kirjassa ranskalaisten suosimiin istutuksiin, joita syrjäseutujen maalaiset matkustivat Port-au-Princeen saakka ihailemaan. Muuten paikalliset mustat kokivat kaipuuta myyttisille juurilleen Guineaan, jonne moni suku osasi paikantaa ensi-isänsä ja – äitinsä.

Kirja saattaa ohuesta sisällöstään huolimatta jäädä kokoelmiini, sillä haluaisin taas ylpeillä Euroopan ulkopuolisen kirjallisuuden hankinnoillani. Jotain synergiaa tuottaisi, jos kodissani olisi romaani joka maailman maasta.

Äitienpäivän täsmädekkari

Teos: Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Minerva, 2020)

Suomennos: Katarina Luoma

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Toukokuun alussa mediat pursuavat vinkkejä äitienpäivän lahjakirjoista; usein näissä etsitään koskettavaa, omakohtaista narratiivia. Itselläni ei enää ole äitiä, enkä itsekään äitinä odota saavani kirjoja, koska olen niiden suhteen itse niin omavoimainen. Äitiys toki pysyy kirjallisuuden kestoteemana, eli lähes joka romaanista voi halutessaan kaivaa esiin äitienpäivään sopivan juonteen.

Itselläni oli luennassa tanskalaisen Anna Ekbergin naisaiheisen trilogian kolmas osa. Tämä onkin jo neljäs lukemani teos häneltä, sillä talvella hehkutin hänen yhdessä Thomas Rydahlin kanssa kirjoittamaa historiallista dekkaria Merenneidon kuolema.

Tässä teoksessa alle nelikymppiseltä Rebekka Christenseniltä on riistetty äitiys nuorena. Hän on luullut menettäneensä ainokaisensa onnettomuuden seurauksena Kampalassa, Ugandassa alle parikymppisenä. Tosiasiassa lapsi on jäänyt eloon, mutta hänet on annettu orpokotiin tilanteessa, jossa Rebekan oma henki on ollut vaakalaudalla. Samassa auto-onnettomuudessa kuoli Rebekan äiti, ja tämän diplomaatti-isällä on aina ollut ylimaallinen kyky päättää asioista kaikkien muiden puolesta.

Rebekka on tarinan alussa Århusissa vaikuttava juristi, joka keskittyy kiinteistökauppoihin. Aiemmin hän on ollut maailmanparantaja, tulisieluinen aktivisti, mutta onnettomuudesta kuntoutuminen on vaatinut häneltä paljon voimavaroja. Myös hänen elämänsä rakkaus, heimopäällikön poika Dominic on kadonnut häneltä, ja muutenkin suhde Afrikkaan on vuosien varrella saanut kyynisempiä piirteitä.

Kaikki muuttuu, kun Rebekka saa leukemiadiagnoosin. Tässä yhteydessä hänen isänsä päättää paljastaa tyttären kohtalon, eikä asia jätä naista rauhaan. Hän saa tietää, että tytär on päätynyt lapsisotilaaksi sen jälkeen, kun hänet potkittiin ulos koulusta 14-vuotiaana. Matka Ugandaan ei ole hänen terveydentilassaan järkevää, mutta hän on päättänyt selvittää tyttären olinpaikan ennen mahdollista kuolemaansa.

Tarinassa on paljon yhteistä John Le Carren ja Henning Mankellin Afrikka-aiheisten teosten kanssa, ja tämä on minusta kunniamaininta. Toki kirjan asetelma on äärimmäisen traaginen, mutta Ekbergin tapa kuvata äidin ja tyttären hankalaa perheenyhdistämistä ei ole liian sentimentaalinen. 17-vuotias Angel ei ole pelkästään koulutettu tappaja, vaan hän on päätynyt seksiorjaksi ensin sotilaille, sitten siviileille. Hän matkustaa Darfurista maateitse kohti Italiaa, eikä prostituutio toisella mantereella tule hänelle yllätyksenä.

Ihan koko tarina ei keskity ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmien vertailuun, vaan kirjassa eletään myös tavallista tanskalaista arkea. Rebekka uskaltaa kaiken kokemansa jälkeen haaveilla jo parisuhteesta, mutta nettipalvelun sattumat tuntuvat aikamoisilta ”kulkumulkuilta” (ilmaus minun, ei kirjailijan). Hänen ympärillään vaikuttavat ystävät ja kollegat tuntuvat kaikki viruvan epätyydyttävissä avioliitoissa. Hän tutustuu myös poliisi-Kimiin, jonka ainoa keino pysyä järjissään on paeta ilkeää vaimoaan jalkapallofanien bussiin. Hän siis alkaa kööpenhaminalaisena kannattaa Århusin joukkuetta, joka häviää lähes kaikki pelinsä.

Romaanissa ratkaistaan myös Kööpenhaminassa murhatun afrikkalaisen seksityöläisen keissiä. Ihmiskaupan verkostot ulottuvat kaikkialle Eurooppaan, ja erityisen haavoittuviksi uhreista tekee matala koulutustaso ja yleinen tietämättömyys eurooppalaisesta elämänmenosta. Kaikki ennakkotieto mantereesta perustuu puskaradion suulliseen perimään, ja odotukset maagisesta rikastumisesta ovat aina pohjavireenä.

Ekberg on tätä kirjaa varten matkustanut Ugandaan haastattelemaan niin entisiä lapsisotilaita kuin paikallisia asiantuntijoita. Tämä näkyykin kynän jäljessä, ja varsinkin Angelin näkökulma tuntui vahvalta ja uskottavalta. Tyttö on tarmokas ja neuvokas, silti monissa asioissa todella tietämätön, ja nuoren naisen ikätasoon on saatu uskottavaa vaihtelua ottaen huomioon rankat kokemukset, yksin pärjäämisen ja ugandalaisen köyhäinkoulun opit.

Afrikkaan sijoittuvaa dekkarikirjallisuutta on monenlaista, tämä teos on klassinen äärimmäisen pahuuden ja maailmantuskan kuvaus, kun taas olen onnistunut löytämään huomattavasti pienempään kontekstiin sijoittuvia, leppoisampia teoksia muiltakin kuin Alexander McCall Smithiltä. Uganda ei kuitenkaan turbulentin lähihistoriansa vuoksi taida kuulua sellaisiin maihin, joissa ”cosy crime” olisi mahdollinen genre.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Lapsikauppaa ostarin takana

Teos: Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Eilen oli puuduttavan yksitoikkoinen päivä virkkaustöiden päättelyn parissa, mutta sainpa tutustua ensi kertaa Kate Atkinsonin Jackson Brodie-dekkarien maailmaan. Atkinsonilta olen lukenut ainakin pari kirjaa aiemmin, mutta teosten maailma on tuntunut hieman liian runsaalta. Näistä dekkareista olen toki kuullut suitsutusta, mutta täytyy myöntää, että ryhdyin niihin siksi, etten löytänyt Ellibsin niukasta äänikirjatarjonnasta muutakaan. Ilman varausta kun sieltä ei tunnu saavan lainattua paljoa muuta kuin Jutta Gustafsbergin koottuja viisauksia.

Luen sarjaa totaalisen väärässä järjestyksessä, mutta se ei haitannut ymmärrystä. Teos sijoittuu Leedsin kaupunkiin, jossa eläkkeelle jäänyt poliisi Tracy on ottanut uuden duunin ostoskeskuksen vartijana. Tracy on rekkalesboksi tituleerattu, hieman kömpelö ja romuluinen noin kuusikymppinen ikisinkku, joka on juuri vapautunut pitkästä vanhempiensa huoltovastuusta. Äitiys on aina ollut hänen suuri haaveensa, vaikka kumppania haaveen tavoittamiseksi ei ole löytynytkään. Poliisina hänen heikko kohtansa on liittynyt lasten kokemiin kauheuksiin, ja liian usein hän löytää itsensä ajattelemasta fasistisia ajatuksia, kun lapsia on pelastettu ilotaloista ja narkkiluolista.

Atkinsonin Leeds on rosoinen, sosiaalisista ongelmista kärsivä kaupunki, jossa vanhoihin tehtaisiin on rakennettu kylpylöitä ja loft-asuntoja keskituloisille. Ympäröivä Yorkshiren maaseutu tarjoaa National Trustin sponsoroimia viikonloppulomia tylsistyneille keski-ikäisille, mutta peuroja pursuavien puuhamaiden ulkopuolella on maailma, jossa lapsen voi ostaa tämän narkomaaniäidiltä sopuhintaan. Tällaisesta tilanteesta Tracy löytää itsensä, kun nelivuotias Courtney tulee naisen elämään.

Romaanissa vieraillaan Tracyn nuoruudessa 70-luvulla, kun tämä on vasta harjoittelemassa poliisin ammattiin. Tuolloin kaltoin kohdeltujen lasten ostaminen oli yleisempää, ja kaupungin sosiaalitoimella oli rooli jälkien peittäjänä. Erityisen ristiriitainen ja herkullinen hahmo oli lastensuojelun sosiaalityöntekijä Linda Pallister, jonka biodynaamisesta vaihtoehtoelämästä Atkinson repii kunnon naurut.

Jackson Brody ilmaantuu kaupunkiin salapoliisina, joka on saanut toimeksiannon uusiseelantilaiselta naisasiakkaalta. Tämä etsii biologisia vanhempiaan Leedsin seudulta, ja poliisi-Tracyn yhteystiedot löytyvät keissin papereista. Brody yrittää tavoittaa Tracyä, mutta tämä on karannut teille tietämättömille banaaneja suurkuluttavan nälkäisen lapsen kanssa.

Brody itse adoptoi kaltoin kohdellun borderterrierin, jonka seurassa elämä tuntuu asteen merkityksellisemmältä. Hän on viettänyt viimeiset puoli vuotta majoittuen persoonattomissa tienvarsien Best Western ja Travelodge-hotelleissa. Koiran kanssa hän päätyy köyhän lapsuutensa ainoan merenrantaloman maisemiin, ja vaihtaa rutiiniaan yöpyen pikkusievässä ja sääntökylttejä viljelevässä bed and breakfastissa. Täällä huoneet pursuavat pelottavia posliininukkeja, jotka tunkevat luiset lonkeronsa Jacksonin uniin.

Kirja tuntui yhtä symbolisesti rikkaalta kuin Atkinsonin aiemmatkin teokset, ja poliittista lähihistoriaa käydään läpi runsaasti. Sen toinen juonen käänne liittyy poliisisarjojen tuotannon maailmaan, ja hieman epäluotettavaksi kertojaksi nousee sarjan kasikymppinen veteraaninäyttelijä Tilly, joka ei alkavan muistisairauden vuoksi enää hallitse kunnolla vuorosanojaan. Eläydyin antaumuksella Tillyn osuuksiin, joiden tajunnanvirran Antti Virmavirta tavoitti lukijana ilmiömäisesti.

Onneksi Ellibsistä löytyi toinenkin vapaa sarjan osa, joten viikonloppuni jatkuu näissä jokseenkin vinksahtaneissa tunnelmissa. Myös sarjan aiemmassa osassa lapsilla ja nuorilla on poikkeuksellisen suuri rooli henkilögalleriassa.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka kokevat väsymystä perusdekkarien maailmassa. Atkinsonilla on takanaan pitkä ura ns. taideproosan luojana, mutta tässä teoksessa hän osoittaa olevansa hyvin kärryillä myös arkisista, yhteiskunnallisista ongelmista ja ilmiöistä. Tekstin tyylilaji on rönsyilevän jutusteleva, ja teos ehkä vaatii tämän vuoksi enemmän keskittymistä kuin vaikka Tukholman saaristoon sijoittuva, lineaarisesti etenevä skandidekkari, mutta vaivannäkö tuntui sen arvoiselta.

Taivas alkaa liinavaatekaapista

Teos: Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Viime postauksessani kerroin kepeästä pariisilaisesta romanssista, ja nyt on vähän raskaamman Pariisiin sijoittuvan autofiktion aika. Toukokuussa 2018 tanssitaiteilija Hanna Brotherus matkusti yksin kuukaudeksi Pariisiin tutkailemaan elämänsä suuntaa ja oppiakseen jotain vaikeasta äitisuhteestaan. Tämän retriitin lopputulemana valmistui hänen kirjallinen esikoisteoksensa, hieman yli viisikymppisenä.

Ja tässäkin teoksessa on monta rakkaustarinaa, ja siinä pohditaan monisyisesti rakkauden olemusta. Ei pelkästään romanttisen rakkauden, vaan ylisukupolvisten ketjujen. Taustalla on paljon surua ja vanhemmuuden kriisejä, yhden lapsen pelastamista huumeriippuvuudesta ja toisen syömishäiriöstä. Ennen tätä kirjailijan pikkusisko (joka aikanaan selviytyi anoreksiasta) on kuollut rintasyöpään. On ommeltu kuolinvaatteita ja suunniteltu omia hautajaisia. Ja perhedraaman taustalla kummittelee äidin harras herätyskristillisyys, jonka suuntausta Brotherus ei nimeä.

Brotherus kirjoittaa rehellisesti äitisuhteestaan, jossa keskeistä roolia on näytellyt siveyskäsitys. Äidin ymmärrys kunnollisesta perhe-elämästä liittyy liinavaatekaapin moitteettomaan järjestykseen, ja kertoja kokee olleen lähimpänä äitiään lakanoita viikatessa. Tämän työura on liittynyt kristillis-siveellisiin hankkeisiin, muun muassa Lotta-museon johtajana. Kotona pidettiin kinkereitä, joissa tyttäret joutuivat tarjoilemaan vieraille kahvia kummallisiin esiliinoihin pyntättyinä. Tämä siis oman ikäluokkani edustajan kokemana, ei 1930-luvulla.

Kristillisyyden kuvaus kirjassa ahdisti minua jopa enemmän kuin kuvaukset lestadiolaisista suurperheistä. Tuota kirjallisuutta luen enemmän etnologisesta intressistä, mutta tämän teoksen luterilaisuus on jotain muuta laatua, eikä paljoa vapaamielisempää. Kirjan luettuani yhdeksi top-inhokkeihini hengellisistä lauluista nousi ”Tuuli hiljaa henkäilee”.

Itsensä korostaminen tanssitaiteen keinoin on ollut kova pala kertojan äidille, isällä riitti hippusen verran ymmärrystä, vaikka tämäkin nimesi tyttären opinnot ”tanssitieteeksi” (ikään kuin näin nimeämällä lihallisuus vähenisi). Kuitenkin isän ja tyttären kohtaamisissa on jotain armollista tai hoitavaa, vaikka he eivät usein kohtaa kahden kesken.

Brotherus peilaa kirjassa omaa perfektionismiaan äidin vastaavaan. Molemmat ovat suorittajatyyppejä, ja Hanna huomasi jossain vaiheessa kadonneensa äitiyden rutiineihin hyvin samalla tavalla kuin äitinsä, vaikka puitteet ja menestyksen mittarit olivat heillä erilaisia. Kiireinen tanssitaiteilija ei ehkä elänyt liinavaatekaapissa kuten äitinsä, mutta otti steinerpäiväkodin säännöt ja suositukset kirjaimellisesti. Itse ex-steinermammana en muuten kuullut sormikkaiden käyttökiellosta, ja muutenkin opin kirjasta uusia juttuja tuosta pedagogiikasta, jota eri koulut ja päiväkodit soveltavat niin eri painotuksin.

Teosta kannattaa lukea myös matkakirjana, vaikka itse Pariisin osuus jääkin vähemmälle. Juuri nyt kaukokaipuisena olisin voinut lukea enemmänkin arkisista kohtaamisista metropolissa, tai vaikka Madame Lancelin tanssikoulusta, mutta ymmärrettävästi sisäisellä matkalla on suurempi painoarvo. Nuorten oireilun teema oli ehkä painavin, mutta myös itselleni tutuin. Itse syömishäiriöistä olen lukenut niin paljon, etten niistä oppinut nyt paljoa uutta. Tosin Brotherus näyttää taitavasti vallan mekanismeja syömishäiriöisessä perheessä, joista ei ole helppo puhua.

Olisin halunnut keskittyä enemmän niihin osioihin, joissa Brotherus kertoo tanssin filosofiastaan, mutta mieleni jäi käsittelemään 70-80-lukujen lapsuuden ja nuoruuden kuvausta ja äitisuhdetta. Koen myös, että kirjalla on paljon annettavaa niillekin lukijoille, joita tanssitaide ei erityisesti kiinnosta. Varsinkin äidin ja tyttären suhteen korjaamisesta aikuisiässä kirjalla on rehellisen suorasukaista annettavaa.

Kolmannen linjan kattotasanteella

Teos: Piritta Porthan: Meitä oli kaksi (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikolla löysin sattumalta tuoreen esikoisromaanin, jossa päähenkilön, nuorehkon äidin mielenterveys rakoili (Elina Jokinen), ja sama tematiikka jatkuu nyt Piritta Porthanin esikoisessa. Jokisen romaanin tapahtumapaikat olivat syvällä maakunnissa, kun taas Porthanin teoksessa eletään Helsingissä ja reissataan reippaasti ympäri Eurooppaa. Mutta molemmissa teoksissa on ulkoisesti menestynyt päähenkilö, joka on sisäisesti hajoamispisteessä.

Romaanissa nuori Iiris on kadottanut kaksossiskonsa Hertan Ruisrockissa kesänä ennen opiskelujen alkua Sibelius-Akatemiassa. Herttaa on etsitty perusteellisesti, ruumista ei ole löytynyt, mutta muutaman vuoden päästä tyhjä uurna haudataan Hietaniemen hautausmaalle. Tragedian vuoksi Iiriksen vanhemmat muuttavat pysyvästi Rhodokselle, ja Iiris ripustautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä, jonka kanssa saa lapsen jo opintojen alkuvaiheessa.

Iiris ei saa vakavaan masennukseensa apua virallisia kanavia pitkin, mutta hän löytää keinon päästä elämässään eteenpäin sairaudesta huolimatta. Identtisenä kaksosena sisaren menetys muokkaa hänen persoonaansa radikaalisti, ja tämä vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Hänen arkiminänsä on sovinnainen, arkirutiineja arvostava. Perheessä hänen vastuullaan on ekologisen pyykkietikan ja pesupallojen hankinta. Mutta tämä elämä ei riitä hänelle, vaan hän kaipaa suurempaa huomiota kuin mikä on hänelle arkiroolissaan mahdollista.

Arjessaan Iiris opettaa musiikkia yläkoulussa, ja ottaa kasvatustehtävänsä vakavasti. Hän on myös perheensä ensisijainen elättäjä, sillä it-alalla toimiva aviomies Kristian on omistautunut oman, tulevan applikaationsa kehittämiseen. Mies siis kieltäytyy palkkatyöstä, ja elää satunnaisilla keikkatuloilla. Iiris vertaa perheen valta-asetelmaa lapsuutensa kotiin, jossa isä oli maailmaa kiertävä jazzmuusikko. Perheiden tilanteessa on paljon yhteistä, vaikka jopa Iiriksen isä pyrki olemaan kotona edes juhlapyhinä. Kristian taas pakenee joogaan niinä harvinaisina hetkinä, kun yhteistä kotiarkea on. Hän myös potee ristiriitaista ilmastoahdistusta, ja pyrkii rajoittamaan vaimonsa ja tyttärensä ruokavaliota silloinkin, kun ei ole kotona.

Romaanin varjonarratiivi liittyy ekologiseen yhteisöön, Tarotin tähtiin, jossa on luovuttu yksityisomaisuudesta ja länsimaisista mukavuuksista. Tämä kertomus oli sen verran yliampuva, että kaikessa karmeudessaan se toi romaaniin myös humoristisen näkökulman. Toisaalta se vahvisti stereotypiaa, jonka mukaan yhteisöasumisessa on aina seksuaalisen kokeilun aspekti.

Minua tämä teos valaisi persoonallisuushäiriöiden mahdollisista syntytekijöistä, vaikka Porthan ei sorru liian psykologisoivaan kielenkäyttöön. Tulkinnat kaksostyttöjen mielentiloista jäävät pitkälti lukijan vastuulle. Sosiaalisen median rooli huomiohakuisen käyttäytymisen eskaloijana on yksi keskeinen teema.

Rakenteellisesti teos on rönsyilevä, ja koin joidenkin juonenkäänteiden olevan turhia. Iiriksen taiteilijaminän seikkailuissa oli myös koomisia kliseitä, kuten 27-kuolemankultin palvonta ja Instagram-kuvien ottaminen Pariisissa Jim Morrisonin haudalla. Toisaalta juuri tällaisia tempauksia tehdään somessa katsojaluvun lisäämiseksi, sillä moni seuraaja ei halua tietää Pariisista muuta kuin popkulttuurin pinttyneimmät kliseet.

Romaanissa on paljon YA-kirjallisuuden elementtejä, mutta se voi myös kiinnostaa psykologisten trillereiden ystäviä. Siskon katoamisen tarina ei tässä saavuta äärimmäisen kauhun aspektia, mutta Iiriksen sisäisessä maailmassa riittäisi ihmeteltävää useampaankin romaaniin.

Pyrin tässä arviossa olla tekemättä liikoja juonipaljastuksia, sillä romaanin vahvuus piilee sen yllätyksellisyydessä. Heikkoutena pidin popkulttuurin ja somekulttuurin ilmiöiden liiallista läsnäoloa, mutta tämä johtuu omista tämänhetkisistä mieltymyksistäni. Olen lukenut liian monia teoksia, joissa päähenkilö rakentaa vaihtoehtoista minuutta Instagramin ja blogimaailman kautta. Ehkä tässä silti poikettiin tavallisimmasta tarinasta siinä, ettei päähenkilö leimallisesti pyrkinyt rikastumaan toiminnallaan, vaan pääsemään ikoniseksi julkkikseksi keinolla millä hyvänsä.

Jos lukija ei kuulu alle kolmikymppisten kohderyhmään, teos voi silti kiinnostaa muun muassa laajemman maailmantuskan teeman vuoksi. Teos tarjoaa siis pohdittavaa monenlaisille yleisöille, ja helsinkiläisen arjen kuvauksenakin se on osuva.

HELMET-haasteessa hyppään nyt kohtaan 9: ”Kirjailijan etu-ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”.

Puutarhurin talon magiaa

Teos: Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma Kustannus, 2020)

Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäellä, suurten historiallisten punatiilikolossien keskellä, sijaitsee Puutarhurin talo, keltainen puupytinki, joka joskus oli innokkaiden hortonomien virka-asunto. Nyt siellä järjestetään mm. tutkijaseminaareja, ja siellä ideoitaan esittää myös Stella Julmala, Elina Jokisen esikoisromaanin päähenkilö.

Stella on yhteiskuntatieteiden maisteri, kolmen pojan äiti ja Antin aviovaimo. Antti ja Stella ovat uskova pariskunta, joilla on tien päässä omakotitalo, omenapuita ja kasvihuoneen rakennusprojekti kesken. Antille kolme lasta riittäisi, mutta Stella kokee lapsen kantamisen tehtävänä, johon hänet on luotu. Stellan sukutausta on vanhoillislestadiolainen, mutta tämän Krista-äiti on hylännyt juurensa ja alkanut feministiksi ja maailmanparantajaksi.

Stellan mielenterveys on rakoillut jo ennen neljättä raskautta, mutta tuona kesänä, jolloin hänen kuuluisi valita tutkijakoulun paikan ja ihmistaimen maailmaan saattamisen välillä, hänen pakkinsa sekoaa lopullisesti. Antti reagoi tilanteeseen aggressiivisesti vaatien omaa miettimisaikaa. Yliopiston kollegoiden maailmat tuntuvat liian etäisiltä, sillä tuntuu, etteivät nämä joudu tekemään elämissään suurempia valintoja kuin valinnat eri kasvipohjaisten maitotuotteiden välillä.

Tarina on myös sukutarina, jossa eletään vahvasti vuotta 1972 Pohjanmaalla. Tuolloin kotoa lähtöä tekevä Krista yrittää pelastaa vanhempansa veloista, alkoholismilta ja kaikkialla muhivalta masennukselta. Saarnaaja-isoisä Armaassa pesii hulluuden siemen, jonka tuhoilta perhe ei voi suojautua. Isoäiti Maaria on Karjalan evakko, joka rakastaa kauneutta, varsinkin puutarhaansa ja sen havainnointia huvimajasta käsin.

Stella on saanut tavata isoäitiään 7-vuotiaaksi saakka äidiltään salaa. Stellan isä Jussi on järjestänyt nämä sukuloinnit omalla lomallaan tyttären kanssa. Jo 15-vuotiaana Jyväskylässä Stella valitsee lestadiolaisen poikaystävän, ja tätä kautta lähenee Julmalan suvun saagaa. Uskonelämän valitseminen on myös kapinaa äitiä vastaan, joka on tietoisesti yrittää kasvattaa tyttärestään uskonnottoman, tiedostavan feministin.

Tämä on jo toinen lukemani Jyväskylään sijoittuva lestadiolaisuudesta kertova romaani; Essi Ihosen Ainoa taivas oli ensimmäinen. Romaanin historiallinen puoli taas muistutti minua asetelmaltaan Nina Wähän teoksesta Perintö, sillä molemmissa oli evakkouden historiaa, saarnasmiehiä ja hulluutta. Jokisen sukutarina on kompaktimpi ja fokusoidumpi, tai sillä on eri funktio romaanin kokonaisuuden suhteen.

Koin todella vahvaa samastumista päähenkilöön, ja muutenkin teos hiipi runollisella otteellaan ihon alle. Ihan kevyimmästä päästä teos ei ole, koin tämän jopa rankemmaksi kuin tuon mainitsemani Perinnön, jossa hulluuden perimää oli jakamassa suurempi määrä sukua ja kyläläisiä.

Uskonnon rooli on teoksessa kiinnostava: nuori pariskunta elää vahvasti henkilökohtaista uskoaan, mutta Jokinen ei tässä korosta lestadiolaisuuden yhteisöllisyyttä. Toki sitä löytyy pohjalaisesta ”juurikylästä”, mutta kaupungissa asuva akateeminen perhe on etääntynyt siitä. En myöskään saanut vaikutelmaa, että Stella Julmalan vakava mielenhäiriö olisi johtunut uskonnollisesta painostuksesta tai että hänen uupumuksensa olisi johtunut lapsiluvusta. Näin ollen teos muodostaa vaihtoehtoisen kertomuksen äitiydestä herätysliikkeen sisällä, tai pikemminkin sen reunamilla.

Jokinen on julkaissut viime vuonna myös luovan kirjoittamisen oppaan nimeltä Säröjen kauneus, ja hän toimii kirjoittajakoulutuksen lehtorina Jyväskylän yliopistossa. Tuo opas alkoi kiinnostaa erityisesti julkaisujen ”kaksoisstrategian” vuoksi, ja uskon, että tulen saamaan siitä enemmän irti luettuani romaanin ensin.

HELMET-haasteessa kirja sopii hyvin kohtaan 15: ”Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.”