Tulevaisuuden kuntouttavasta työtoiminnasta

Teos: Emma Puikkonen: Lupaus (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Polttavan ajankohtaisista romaaneista on joskus vaikea kirjoittaa, koska merkit kirjan näyttämästä tulevaisuuden suunnasta tuntuvat liian todellisilta omassa arjessa. Emma Puikkosen teoksesta Lupaus olenkin jo lukenut arvioita, ja olin iloinen saadessani kirjan äänikirjana, kun painettuun teokseen oli pidempi jono. Luin myös aikanani hänen novellikokoelmansa Eurooppalaisia unia, enkä osannut kirjoittaa siitä arvioita, koska se oli niin moniuloitteinen.

Myös tämän teoksen suhteen koin rimakauhua, koska romaani äänikirjana oli haasteellinen rasti. Romaanissa on kyllä selkeä juoni, ja järeät yhteiskunnalliset teemat, mutta Puikkosen kerronta on polveilevaa ja epälineaarista, ja siinä korostuu äidin ja tyttären arjen kaoottinen dialogi. Tunnustan, että aloitin kirjan kuuntelun kolme kertaa pääsemättä siinä kovinkaan pitkälle. Välillä luin taas arvioita, ja päätin olla stressaamatta siitä, etten välttämättä hahmottaisi koko kirjan juonta pelkän kuuntelun varassa.

Teoksen kertoja on ilmastoahdistunut yksinhuoltajaäiti Rinna, jonka taipumus turvallisuushakuisuuteen ja ylihuolehtimiseen alkaa pikkuhiljaa nakertaa hänen elämänhaluaan. Seela-tytär kasvaa äidin kanssa tämän lapsuudenkodissa, valkoisessa talossa, joka on periytynyt Rinnalle tämän isän jouduttua palvelukotiin. Talo sijaitsee villiintyvän luonnon keskellä, alueella liikkuu peuroja ja jäniksiä, mutta suurimpana uhkana ovat alati lisääntyvät punkit. Kun Seela sairastuu puutiaiskuumeeseen, Rinnan mielenterveys romahtaa ja pian hän löytää itsensä kaltaistensa ahdistuneiden kanssa kuntouttavasta työtoiminnasta siirtolapuutarhasta.

Ilmastoahdistuneita on kaikilta yhteiskunnan sektoreilta, mutta eniten se on resonoidut äideissä. Rinna on luvannut tyttärelleen pelastaa tämän, ja lupauksen vakavuus ottaa voimille. Hän yrittää pitää yllä sokerihuuruista vaahtokarkkitodellisuutta tyttären läsnäollessa, mutta naisen rinnakkaistodellisuus on karun puristava.

Teoksessa matkaillaan myös Grönlannissa, jossa Rinnan veli Robert on tutkimassa jäätikköjä kansainvälisessä tutkimusryhmässä. Sieltä hän aikoo tuoda siskontytölleen lumitimantteja. Rinnan ja Robertin suhde tulehtuu, kun Rinna alkaa kaivaa lapsuudenkodin pihaan bunkkeriaan ja tuhoaa edesmenneen äidin perennapenkit. Robertin ja tämän rakastajan Neevin vaikea rakkaustarina oli minulle tässä kirjassa raikkain osio, vaikkakin surullinen. Neevin perheen tarina oli kiinnostava sivupolku, jossa päästiin seuraamaan Britannian myrskyisiä mellakoita.

Bunkkerikauppias Tuuli on jo miltei karikatyyrinoloinen hahmo, jonka logiikka lähenee perussuomalaisten ilmastofilosofiaa. Hänen tavoitteenaan on päästä unelmalomalle Senegaliin myymällä ahdistuneille turvallisuutta. Tuulikin saa modulistaan alennusta, kun suostuu ottamaan bloggarit työmaalle raportoimaan suunnitelma B:n kannattavuudesta. Kaikessa ärsyttävyydessään hän tuo muuten vakavaan juoneen särmää ja huumoria.

Teoksen tulevaisuudessa Seela on jo teini, ja pääsee viettämään ”tyttöjen päivää” eduskuntaan. Hän on pääministeri Rahimin vieraana, ja hän pääsee kuuntelemaan ministerin huolia tämän paniikkikohtauksen keskellä. Oletetusti muslimitaustainen pääministeri oli myös kiinnostava hahmo, vaikka jäikin kirjan kokonaisuudessa marginaaliseksi.

Kaiken kaikkiaan Lupaus on uskottava ja monisyinen tulevaisuusdystopia, jossa ihmissuhteiden ulottuvuus on keskeinen. Lapsinäkökulma on vahva, ja satujen, tarinoiden ja leikkien ulottuvuus keventää muuten vakavaa kerrontaa. Juuri nyt ilmastoahdistuksen teema oli minulle liian painostava, mutta voin hyvin kuvitella, että teos saattaa olla jollekulle toiselle tämän vuoden tärkein teos. Itse samastuin eniten kuntoutuskurssin arkeen, koska se toi näkökulmia myös vielä voimassa olevan aktiivimallin kehitysvaihtoehtoihin, ja sellaiselle kuvittelen itsekin vielä jonain päivänä osallistuvani, tässä maailman onnellisimpien ihmisten maassa.

Mainokset

Krusiaalia työelämäpohdintaa

Teos: Markku Rönkkö: Ilmalinna (LIKE, 2019)

Sanni ja Fogeli ovat tuore nuoripari Espoon lähijunan varrella. Sanni, entinen henkkamaukan myyjä, on päässyt muuttamaan sossun avulla Helsingin puolelle pienen vauvansa kanssa, ja postissa töissä käyvä Fogeli harjoittelee kuumeisesti varaisän roolia rakkaansa luona. Lapsen biologisesta isästä vaietaan, mutta tämän maksamat elatusmaksut eivät riitä kasvavan lapsen menoihin edes nimeksikään.

Fogelilla on lojaaliuskonflikti uuden tyttöystävänsä ja bestiksensä Aslanin kanssa, jota Leijonaksikin kutsutaan. Aslan on yliopisto-opinnot kesken jättänyt sohvafilosofi, jonka kotijumalana toimii Slavoj Zizek. Fogeli on ainoa työpaikalla, joka jaksaa kuunnella tämän lennokkaita juttuja, ja mies kannustaa nuorempaansa opiskelemaan muutakin kuin logistiikka-alan irtisanomisten taktiikkaa.

Mikä tahansa kirja, jossa luetaan Slavoj Zizekiä, miellyttää minua, joten Zizekin maininta toimi mainiona sisäänheittäjänä teoksen maailmaan. Kirjassa eletään läntisen radanvarren nuhjuisemmissa baareissa, joita Espoossakin riittää, universumissa, jossa viikottainen tietovisa on viikon kohokohta. Siellä pivystää myös pyörätuoliin sidottu miljonääri johtaja Haarla, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä köyhien parissa tarjoamalla näille kierroksia. Johtaja Haarla löytää baarista Sannin äidin Sonjan, joka on Fogelin lailla juuri saanut potkut työstään maan suurimman mediatalon graafikkona. Hänet palkataan kuolevan miehen seuraneidiksi ja muotokuvamaalariksi palazzoon, jossa muut palkolliset ovat kroatialaisia.

Romaanin hahmojen tiet kruisailevat keskenään kutkuttavalla tavalla, ja kaikilla, myös saneerauksista vastuussa olevilla rikkailla, on yhtälaisia murheita ja syyllisyyttä repussaan. Työelämään liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin kirjan ”pihvi”, sillä Rönkkö näyttää erinomaisesti, kuinka ”krusiaalia” on pysyä puppugeneraattorien tahdissa, jos haluaa menestyä. Menestys ei kuitenkaan ole kirjan nuorille itseisarvo, vaan heidän maailmassaan rakennetaan ilmalinnoja yhteiskunnan ulkopuolelle, paikkoihin, joihin isoveljen turvakamera ei yllä. Kirjan paras osio oli Aslanin kirjoittama pitkä kirje ystävälleen, jossa hän jakaa tälle ilmaisen selviytymisen vinkkejä urbaanissa viidakossa.

Kun äsken lukemani Anna-Maria Eilitän romaanissa pysyttiin visusti Café Ursulan maksetuissa pöydissä, tässä romaanissa kerätään herkkusieniä sen takana. Ilmaisen ruoan kanavat ovat moninaiset, ja Rönkkö maalaa tulevaisuuden maisemaa, jossa entistä useampi joutuu opettelemaan luonon antimilla selviytymistä. Ihmisarvon säilyttäminen nousee teemaksi tilanteessa, jossa nuori Sanni sairastuu Crohnin tautiin eikä tulevaisuuden hoidosta ole takuita alati julmistuvassa varttituntikapitalismin maailmassa.

Luin viime vuonna sattumalta Rönkön aiemman romaanin Hajaannus, jossa sukellettiin vielä syvempiin vesiin kovia kokeneessa ihmismielessä. Ilmalinna on pienempi romaani kerronnan tasolla, jossa ei ole selkeää päähenkilöä ja aika-akselikin on rajatumpi. Temaattisesti Rönkkö kuitenkin profiloituu syrjään jääneiden ja kaltoin kohdelluiden puolustajana, ja tässä romaanissa varsinkin taloudellinen selviytyminen nousee keskeiseksi huolenaiheeksi. Mitä yhteistä sitten on kaiken hilloavilla isovanhemmilla, itsensä kieltävällä tyttären taitoluisteluun sijoittavalla yh-äidillä ja nuorilla sohvaperunavanhemmilla, jotka hukuttavat murheensa siideriin, se jää lukijan oivallettavaksi.

Tämä pieni kirja on lennokasta, urbaania parcouria, jossa luonto nostaa päätään joka nurkan takaa todellisuudessa, jossa kulttuuri lupaa ihmisille vähän. Vaikeita elämäntilanteita näytetään sievistelemättä, mutta tästä huolimatta kirjailija antaa hahmoilleen toivoa. Pidät tästä kirjasta, jos tykkäät pohdiskella nykymenon vaihtoehtoja, ja kyseenalaistaa markkinavoimien logiikkaa.

Lindorff, tuo ihmisen uskollisin ystävä

Teos: Katriina Huttunen: Surun istukka (S&S, 2019)

Kun sain käsiini Katriina Huttusen lapsen itsemurhasta kertovan teoksen ja olin selvinnyt sen ensimmäisen luvun läpi, olin jo katketa raivosta. Tunnereaktio hämmensi, eihän tämä ollut ensimmäinen lukemani teos, jossa vanhempi tai suree päivänsä päättänyttä lastaan, tai muu omainen sukulaistaan. En raivosta kirjaa tai kirjailijaa kohtaan, vaan yhteiskuntaa, joka ei armahda maahan kaatunuttakaan.

Kirjassa aikuisen tyttären äiti saa hoidettavakseen lapsensa perintäkirjeet, vaikka lain mukaan niihin ei tarvitse reagoida omaisen kuoleman jälkeen. Kirjan surija on tunnollinen, eikä Lindorff jätä häntä henkisesti rauhaan. Ehkä kuorien avaaminen pitää vielä yllä illuusiota, että lapsi olisi elossa.

Teos riipaisi minua, ulosottokuningatarta, syvältä ja henkilökohtaisesti. Tajusin, että kun kuolen, Lindorff-Svindoff saattaa muistaa minua pidempään kuin moni ystävistäni. Jäin miettimään, mitä yhteistä on perintätoimistoilla, veroparatiiseillä ja eutanasialla. Kirjan kirjoittamisen ja sen lukemisen välillä Lindorff on vaihtanut nimeään Lowelliksi, Alektum on laitettu toimintakieltoon, mutta sama sirkus pyörii aina uudella nimellä. Liian monen mieli murtuu siinä sirkuksessa, ja aivan turhaan. Minulla ei ole selkeää vastausta, kuinka siinä selvitään ja selviydytään, muuten kuin kylmän viileästi kohtelemalla näitä muiden hädällä rikastuvia byroita ja niiden työntekijöitä kuin parasiittejä.

Kirjan äiti eristäytyy maailmasta vapaaehtoisesti, koska ei kestä ihmisten laimeita surunvalitteluja. Hän muuttaa Helsingistä Hankoon, ja pian takaisin Helsinkiin, ja yrittää elellä käännöstöillään, joita ihmeen kaupalla tarjotaan hänelle melkein enemmän kuin hän kykenee tekemään. Hänellä on riittävästi vihreää teetä ja hautakynttilöitä. Hautakynttilöitä hänellä on aina kassissa varalta samalla tavalla kuin tyttären lapsuudessa tutteja ja vaippoja. Hietaniemen hautausmaan kolumbaariosta tulee hänen elämänsä keskeisin tukikohta, ja hän tapaa siellä myös usein tyttärensä ystäviä, jotka edelleen muistavat häntä.

Häpeä ja syyllisyys ovat varmasti osana kaikkien itsemurhan tehneiden omaisten arkea, mutta tässä 26-vuotiaan nuoren naisen ”helikopteriäidin” tuska on raastavaa siksikin, että tyttärellä oli elämässä muitakin haasteita kuin masennus. Äiti syyttää itseään liiasta huolehtimisesta, ja kokee epäonnistumista irti päästämisessä. Toisaalta tytär eli viimeiset vuotensa menevää nuoren naisen elämää, lenteli Aasiassa saakka, ja oli usein monessa työsuhteessa samaan aikaan. Tyttären oppimisvaikeudet ja koulukiusaamisen jättävät arvet painavat raskaasti kertojan mieltä, vaikka tytär oli onnistunut hakemaan pontevasti apua kumpaankin asiaan.

Teos on riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä tilanteessa, joka jättää usein sukulaiset ja ystävät kädettömiksi. Aikuisen lapsen itsemurhaa poteva äiti voi joidenkin mielestä olla epäonnistumisen ruumiillistuma, toisille hän on ilmanpilaaja ja hän itse kokee olevansa hautausmaalla kohmettuva maksaruoho. Hänen on helpompi kommunikoida talvisorsien kanssa kuin ihmisten, ja osa entisistä ystävistä alkaa tietoisesti vältellä häntä.

Huttusen työ kääntäjänä nousee myös yhdeksi keskeiseksi teemaksi; hän erikoistuu surutyönsä aikana varsinkin norjalaiseen ja tanskalaiseen kirjallisuuteen. Hänen käden jälkeään on esimerkiksi upean Naja Marie Aidtin surukirjan suomennos, ja näiden kahden teoksen välille rakentuu herkkävivahteinen dialogi. Aidtin poika kuoli myös nuorena onnettomuuteen, jossa huumeilla oli rooli. Kirjaa lukiessani huomaan, että olen lukenut monta, monituista Huttusen kääntämää teosta. Ja minulla on todella huono nimimuisti kääntäjien suhteen.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa psykoterapeuttista slangia, mutta toisaalta arvostan kovasti teoksen vertaistuellista ulottuvuutta. Itselleni kirjan tärkein anti liittyi pohdintaan psyykenlääkkeiden määräämisen kaupallisesta logiikasta ja apteekkien vastuusta lääkkeiden myyjinä. Teos toimii herättelijänä kaikille, jotka itse käyttävät tai joiden läheiset käyttävät useita psyykenlääkkeitä samanaikaisesti, sillä niiden yhteisvaikutuksista ei tunnu löytyvän oikein mistään luotettavaa tietoa. Jos suvusta löytyy rasitteena lääkeyliherkkyyttä, silloin näiden cocktailien kanssa pitää olla todella tarkkana.

Surun istukka on rankin lukemani teos aikoihin, ja uskallan suositella sitä lievällä rajoituksella, eli en ainakaan itse lukisi tätä teosta ollessani raskaana, muuten herkässä mielentilassa tai akuutin kriisin keskellä. Surutyön matkakumppaniksi teos on tietysti tarkoitettu, mutta siinäkin on vaiheita. Itsemurhan tehneiden omaisille ei ole koskaan tarjolla liikaa tukea, sillä kuten tämäkin teos osoittaa, ihminen on niin suuressa kriisissä taipuvainen vetäytymään kuoreensa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirja käsittelee jotain tabua”.

Goldberg-muunnelmia vastasyntyneelle

Teos: Maritta Lintunen: Stella (WSOY, 2018)

Sylvi Indrenius on klassinen laulaja, joka on pitänyt jäähyväiskonserttinsa 1960-luvulla. Liian pitkään hän on elänyt antamalla laulutunteja lahjakkaille ja lahjattomille taiteilijanaluille, eikä muusikon urassa ole riittävästi kohokohtia muisteltavana. Kun vuonna 1983 hänen luokseen saapuu maaseudulta nuori Liisa kortteeria asumaan, hän katsoo parhaakseen valmentaa nuorta naista elämän realiteetteja varten.

Sylvi on vahvatahtoinen isoäitihahmo, joka sulkee Liisan taikapiiriinsä tarjomalla tälle arvoasunnossaan hunajateetä ja mustikkalikööriä iltaisin. Päivisin Liisa käy kirjoittajakurssia aikomuksenaan ryhtyä runoilijaksi. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten hän on haaveillut, vaan pian hän löytää itsensä pänttäämästä sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin ollessaan viimeisillään raskaana. Sylvi ei hylkää häntä tällöinkään, vaan tahtoo uudelle suojatilleen parasta.

Lintusen romaanissa on painostava tunnelma, mutta harvinaisen kiinnostavia henkilöhahmoja. On nuori lääkäri Juri, joka ei täysin muista, kuka hänelle soitti Goldberg-variaatioita sylilapsena. On keski-ikäinen Liisa, joka purkaa maanisuuttaan hääräämällä rikkaiden eläkeläisten piikana Karibian-risteilyillä. On Jurin morsian Jenni, joka pyrkii oopperadiivaksi, mutta jonka äänestä puuttuu lämpö ja sielu. On Anna, kolmas yksinhuoltaja, joka ei ole luopunut omista haaveistaan lapsensa vuoksi, vaan laulaa sielukkaammin kuin Jenni. Lisäksi on kuolleita ja miltei eteerisiä, kaukaisia ystäviä, kuten venäläinen pianonsoiton opettaja Ivan ja mystinen Elzbieta, johon Juri tuntuu olevan enemmän rakastunut kuin lähellä oleviin nuoriin naisiin.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, vaikka kertomuksena luovuudesta se ei antanut minulle paljoa uutta. Hurjinta siinä oli hyvään tahtoon kääritty kontrollinhalu ja vallanhimo, joka kuitenkin tuntui inhimilliseltä, ottaen huomioon Sylvin yksinäisyyden. Ehkä meripihkaan kääriytyvä mehiläiskuningatar on hahmona hieman överi, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista. Todellisuudessa on hyvinkin ollut mahdollista, että vielä 80-luvulla tulevilla yksinhuoltajilla on saattanut olla mitä erikoisempia ”suojelijoita”, olihan lapsen yksin synnyttämisessä vielä pitkään omanlaisensa yhteiskunnallinen taakka tai stigma.

Olen klassisen musiikin suhteen puolilukutaitoinen, ja minusta tässä musiikkiterminologian määrä oli juuri sopiva. Olen lukenut muusikoiden elämästä paljon raskaampia kuvauksia ammatillisen slangin sisältä, kuten vaikka viime aikoina Marjo Heiskasen teos Mustat koskettimet. Tämä ei välttämättä aukea, jos lukijalla ei ole mielessään säveltapailun perusteita. Stellassa taas ansiokasta oli musiikkimaailman avaaminen niillekin, jotka eivät enää koulun musiikkitunneilta muista, mitä tarkoittaa partituuri.

Olen lukenut Lintuselta yhden teoksen aiemmin, Sydänmaan(2012), joka kertoi isänmaallishenkisestä nuorten naisten ryhmästä, joka etsi Karjalaa takaisin. Tämä on jäänyt mieleeni elävästi, ja on yksi parhaita lukemiani kotimaisia äärioikeistokuvauksia. Näiden kahden otoksen pohjalta pidän Lintusta harvinaisen monipuolisena kertojana, joka osaa mennä syvälle hahmojensa ihon alle ja käsitellä vaikeita, ristiriitaisia ilmiöitä ja tunteita.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43: ”Teos seuraa lapsen kasvua aikuiseksi”, vaikka tämä ei aivan perinteinen kasvukertomus olekaan.

Suomalais-irlantilaisesta yhteistyöstä

Teos: Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo (Karisto, 2018)

Suomalaisia menestystarinoita maailmalla, sarjassamme toimittajat. Kaikki muistavat Erkki Toivasen dandyistiset elkeet ja Helena Petäistön eleganssin. Näillä tähtitoimittajilla on ollut kyky tuotteistaa persoonansa osaksi juttujaan, ja he ovat kirjoittaneet päätyönsä sivussa viihteellisiä matkakuvauksia. Näitä en ole jaksanut lukea, koska niiden opportunistinen kaupallisuus on häirinnyt.

Toimittajien joukkoon mahtuu myös toisenlaisia persoonia, vakavampia puurtajia, jotka eivät nauti omien kasvojensa näkymisestä jutuissaan. Eeva Lennon kuuluu tähän toiseen leiriin, ja myös hänen elämäkertansa Eeva Lennon, Lontoo kuvaa vaatimatonta, työntäyteistä elämänasennetta. Hän vietti parhaan nuoruutensa nuorena vaimona ja äitinä Pariisissa, ja siirtyi vuonna 1970 irlantilaisen miehensä kanssa asumaan Lontooseen. Molemmissa kaupungeissa hän työskenteli paikalta palkattuna freelancerina, päätyönantajinaan Uusi Suomi ja YLE.

Teoksen keskeinen aatteellinen viitekehys on feminismi, joka monissa kohdissa peittoaa Lennonin lempeän länsivetoisen sosialismin. Lennonin feminismi oli omakohtaisesti kotoa omaksuttua vastarintaa, jonka hän koki karvaasti oman äitinsä kohtalon kautta. Teoksessaan hän ei löydä vahvistusta Ranskan ja Britannian naisliikkeistä, vaan kotimaansa Suomen, joka kuitenkin noiden kahden maan näkökulmista oli äärimmäisen periferinen paikka. Kirjasta saa vaikutelman, että Lennon kävi 60-70-luvuilla Suomessa oppimassa kotimaansa tasa-arvopolitiikasta.

Hänen äitinsä Astrid Karikoski (o.s.Jäppinen) oli aikansa uskalikkoja, Amerikassa syntynyt vapaakirkollisen perheen kasvatti, joka lähti nuorena lähetystön konekirjoittajaksi Pariisiin. Hänet on ikuistettu hahmoksi Mika Waltarin Suureen illusioniin, koska hän oli nuoren kirjalijan yksipuolinen ensirakkaus. Pariisissa Astridin tehtävänä oli muun muassa katsoa, ettei nuori Waltari ryyppää itseään hengiltä. Viiden vuoden ikäero oli tuossa vaiheessa valtava, eikä tämä ranskalaisen upseerin kanssa kihloissa oleva flapper-neito pitänyt 18-vuotiasta renttua merkittävänä kosijana.

Lennonin äiti jätti ranskalaisen kihlattunsa, ja nai suomalaisen kollegan, Väinö Karikosken, joka myös oli puolustusvoimien palveluksessa Pariisin lähestystössä. Naimisiin mentyään hänen uransa katkesi automaattisesti, eikä hän koskaan enää palannut työelämään. Kotirouvan elämä sopi äidille erityisen huonosti, ja psyykkinen oireilu alkoi isän sota-aikaisen syrjähypyn jälkeen. Nuori Eeva oppi, ettei taloudellisessa riippuvuudessa miehen tuloista ole mitään järkeä, ja koki myöhemmin karvaana seksistiset kommentit hänen uraansa liittyen. Feministinä hän oli eniten suomalaisen Yhdistys 9:n lapsia, vaikka vaikuttikin sen elinaikana enemmän Pariisissa kuin synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Lennon edustaa maltillista tasa-arvo- ja työelämäfeminismiä, jonka keskiössä on ura- ja palkkakehitys. Hän pystyi jatkamaan uraansa johtuen Ranskan erinomaisesta esiopetusjärjestelmästä ja au pairien saatavuudesta Lontoossa. Miehen osallistuminen kotitöihin ja lähipiirin yleinen vapaamielisyys toki auttoivat myös. Perhe tarvitsi kahta palkkaa pystyäkseen elämään Lontoossa, mutta ilmeisesti kummankaan puolison tulot eivät missään vaiheessa uraa olleet suuret. Eeva Lennonin journalismi keskittyi kotimaan juttukeikkoihin, joissa haastateltiin slummien huono-osaisia enemmän kuin seurapiirien julkimoita. Hän sai Suomessa pyyhkeitä kuninkaallisten epäkunnioittavasta kuvaamisesta, ja myös hänen äänenkäyttöään kritisoitiin jatkuvasti. Minua jopa liikuttivat kuvaukset harvinaisista ”ulkomaankeikoista” Pohjois-Irlantiin, jotka olivat merkittäviä irtiottoja Lennonille. Mistään luksusurasta hänen toimittajuudessaan ei todellakaan ollut kyse.

Kirjan sisällöstä yli puolet on poliittista analyysia, ja suurimman tilan saa Charles de Gaullen jälkijättöinen politiikka 60-luvun Ranskassa, joka lienee ollut hänelle myös jonkinlainen tutkimuskohde. Myös Margaret Thatcherin politiikkaa ruoditaan antaumuksella, ja Lennon muistelee myös hänen Thatcher-juttujensa saamaa kritiikkiä Suomessa. Oikeistolaiset eivät ymmärtäneet, kuinka hänellä oli varaa naisena kritisoida toista naista.

Nykypäivän kontekstissa Lennon pyrkii ymmärtämään Brexitiä Britannian aiemman historian kautta, ja myös itse siirtolaisena aihe on hänelle omakohtainen. Kahden ulkomaalaisen liitossa molempien kotimaiden takapajuisuuden vastustus oli yhdistävä tekijä. Pidin varsinkin lyhyistä Irlanti-osuuksista, vaikka sain kirjasta vaikutelman, ettei perhe paljoa sukuloinut Peterin juurilla Dublinissa. Irlantilaisesta anopista olisin todella halunnut lukea lisää.

Olin kirjaa lukiessa ”liekeissä” noin puoleenväliin saakka, eli koin saavani paljon hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan. Suomi-kuvaus hänen vanhempiensa tarinan kautta oli varsinkin vetoavaa. Myös Pariisin-vuosien rähjäinen glamour inspiroi, varsinkin, kun en ole itse elänyt tuota aikaa enkä aktiivisesti muista vuotta 1968. Lontoon-kuvaus oli harmaampaa ja arkisempaa, ja varsinkin pitkät uutiskatsaukset hieman puuduttivat. 80-00-lukujen osuuksissa henkilökohtaisen elämän osuus oheni ohenemistaan, enkä enää kunnolla nähnyt kirjoittajaa itseään painavien uutiskatsausten takaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän hänen uutistoimituksen ulkopuolisesta elämästä, mutta teos myös kertoo rehellisen omakohtaisesti työnarkomaniasta.

Eeva Lennon, Lontoo on yksi vähiten minäkeskeisin lukemani omaelämäkerta, eli ainakaan kirjailijaa ei voida syyttää narsismista. Työn tekeminen ja kahden toimittajan työntäyteinen kumppanuus ovat teoksen kantavia teemoja, samoin kuin usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Poliittisesti toiveikkaita aikoja hänen Britanniassa elämiensä lähes viiden vuosikymmenen aikana on ollut vähän. Myös Lennonin perheellä, joka edusti keskiluokkaa, oli karvaita kokemuksia julkisten palveluiden riittämättömyydestä, varsinkin valtion kouluista, jonne he sosialisteina omat lapsensa lähettivät siitä huolimatta, ettei niissä oppinut kunnolla laskemaan. Summerhill-osion kohdalla olin liekeissä ja samalla nauroin ääneen (se ehkä oli minulle kirjan lukijana outo kohokohta).

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 12: ”Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.” Vaikka kohtaan olisi tarjolla myös syntyperäisten brittien teoksia, on tämä teos hieno kunnianosoitus Lontoolle ja sen monikulttuurisuudelle, jonka todistajana Eeva Lennon on ollut elementissään – myös paikoissa, jonne monet hänen kuvaajakollegansa eivät uskaltaneet lähteä. Parhaimmillaan teos kertoo tavallisen naisihmisen vaatimattomasta rohkeudesta.

Toimittajan työn kuvauksena tämä teos on aivan ässä, ja suosittelen tätä erityisesti nuorille toimittajille ja sellaisesta työstä haaveileville. Nuorekkuutta kirjassa löytyy monesta kohtaa, eikä teos ainakaan profiloidu eläkeläisen nostalgisena muistelmapläjäyksenä. Uskoisin kirjalle löytyvän lukijoita hyvin laajalta skaalalta väestöstä.

Itse suosittelisin tätä varsinkin alle kolmekymppisille. Varsinkin niille, jotka eivät edes ole eläneet Berliinin muurin murtumista.

Perheautoilun uudet ulottuvuudet

Teos: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (LIKE, 2018)

Käännös: Terhi Kuusisto

Pieni tyttö kasvaa nuoren äitinsä kanssa floridalaisella trailer park-alueella, jonne mahtuu ihmisyyden koko kirjo. Perhe on niin köyhä, ettei heillä ole varaa edes asuntovaunuun, vaan he elävät äidin autossa. Autossa, jolla ei ole ajettu kilometriäkään vuosiin, sillä bensaankaan ei ole varaa.

Äiti Margot on karannut rikkaasta kodistaan vastasyntyneen Pearlin kanssa, tarkoituksenaan tarjota lapselleen parempi tulevaisuus kuin mitä hänellä itsellään on. Margotilla ei kuitenkaan ole edes high school-todistusta, ja ainoa työ, johon hän kelpaa on sairaalan siivous. Hän moppaa sotaveteraanien sairaalan lattioita, ja kuulee samalla epäinhimillisiä tarinoita Afganistanin sodasta. Moni veteraani päätyy asumaan trailer parkiin, ja moni heistä on asehulluja. Alueella monet keräävät aseita, ja myös kauppaavat niitä eteenpäin, ja näin Pearl oppii pitämään niiden läsnäoloa arjessa normaalina.

Huoh. Olen kyllä nähnyt leffoja ja tv-sarjoja, joissa leirintäalue on ihmisten pysyvä koti, mutta en yhtään näin vaikuttavaa kuvausta. Ennen tätä olen hihitellyt kanadalaiselle Trailer Park Boys-sarjalle, jossa näkökulma köyhyyteen on varsin erilainen. Toki on, koska siinä kuvataan kanadalaista yhteisöä, jossa asukkailla saattaisi olla mahdollisuus muuttaa jopa pysyvään asuntoon. Tässä lupausta paremmasta ei varsinaisesti ole näkyvillä – ei, vaikka Pearlin äiti on työkykyinen eikä ilmeisesti edes kovin riippuvainen päihteistä.

Teos seuraa Pearlin kasvua vastasyntyneestä 14-vuotiaaksi, jolloin tämän äiti tulee ammutuksi ja hän joutuu eniten pelkäämänsä huostaanottoon toiseen osavaltioon. Varsinkin amerikkalaisen lastensuojelun koukerot tulevat raadollisella tavalla iholle. Ammuttujen vanhempien lapset päätyvät ensihoitoon ikivanhalle juutalaisherra Brodskylle, joka ei pidä lapsia rahanahneudesta, vaan uskonnollisen etiikan näkökulmasta. Muilla kohtalotovereilla sijoituksen historia on ollut pirstaleista, mutta Brodskyn luo päästyä he tietävät onnensa kääntyneen. Brodsky ei kuitenkaan enää 80 vuotta täytettyään taida saada lupaa jatkaa lastenkotiaan.

Clementin luoma vaihtoehtoinen yhteiskunta ei ole spekulatiivista fiktiota, vaan vahvasti uskottavaa realistista arkiproosaa. Teoksen maailma muistuttaa juuri lukemani Lucia Berlinin novellien ihmiskohtaloita – tässä eletään maailmassa, jossa ainoita toivon pilkahduksia voi löytää huumeista, aseista tai uudestisyntyneestä uskosta. Clement tutkiskelee henkilöidensä uskonnollisuutta enemmän kuin Berlin, ja kirjassa on kiinnostavia jännitteitä meksikolaisten katolisten ja protestanttien välillä.

Jopa trailer parkin kulmilla on mahdollista bongata naisia, jotka pukeutuvat sunnuntaisin valkoisiin hanskoihin mennessään kirkkoon. Katolisille protestanttien rentoutunut jumalanpalveluselämä on pyhäinhäväistystä, ja jotain syvästi epäilyttävää on myös protestanttisessa pastori-Maxissa, joka muuttaa trailer parkiin ja yrittää uida huonolla menestyksellä katolisen Margotin liiviin.

Vaikka moni ilmiö kirjassa stimuloi dekadentteja nauruhermojani, jäi kirjasta kuitenkin enemmän traaginen kuin tragikoominen jälkimaku. Silti kirja kertoo näiden maahan painettujen ihmisten yhteisöllisyydestä, eli kaikkien vaikeiden ja raskaiden teemojen keskellä kirja ei kerro yksinäisyydestä (muuten kuin Margotin hurjan raskaustarinan muodossa). Se ei myöskään johda lukijaansa empatiaähkyyn, sillä siinä jopa manataan empatia vakavan sairauden muodoksi.

Hyvä kaunokirjallisuus on vaikean maailman silminnäkemistä ja todistamista, ja se jättää lukijalle mahdollisuuden tehdä kuvatusta ilmiöstä omia poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiään. Tässä kirjassa ollaan hyvin kartalla Yhdysvaltojen osallisuudesta globaaliin vallanjakoon, ja suurvallan tavasta kohdella sen palvelijoitaan, mutta tuskin nämä kirjan hahmot olisivat kiinnostuneita niin järeästä poliittisesta kannanotosta kuin äänestämisestä. Pearlin äidillä on tekaistuja papereita lapsen saamiseksi kouluun, mutta tuskin hänen oma rekisteröitymisensä on ajan tasalla. Tavallaan kirja kertoi oman maan syntyperäisistä kansalaisista, jotka ovat lähes paperittoman siirtolaisen asemassa. En usko, että tässä pyrittiin luomaan portrettia tyypillisistä Donald Trumpin kannattajista.

Tämä romaani onnistuu tiivistämään amerikkalaisen yhteiskunnan keskeisiä jännitteitä ja murtumia koskettavan epäsentimentaalisesti. Tämän jälkeen aion lukea hieman erilaisen kasvukertomuksen, Tara Westoverin Opintiellä, joka kertoo nuoresta naisesta, joka kasvaa syrjäseudulla Idahossa vahvasti idealististen kotikouluttajien pesueessa.

 

Naisneuvoston sielunmessu

Minulla on ollut jo vuosia haasteena ottaa selvää edes vähän venäläisestä nykykirjallisuudesta. Lista lukemistani teoksista on kuitenkin vaatimaton, ja joku teos on jäänyt myös kesken ehkä huonon käännöksen tai kulttuurisen muurin vuoksi. Jelena Tsizovan Naisten aika-teosta ei ainakaan voi moittia huonosta suomennoksesta, sillä Kirsti Era on todella pyrkinyt olemaan uskollinen teoksen naisten käyttämälle hieman karkealle puhekielelle. Suomennos on kielellisesti herkullinen, mutta on varmasti ollut myös todella haasteellinen käännettävä.

Naisten aika nimenä muistuttaa minua, yliopistoplanttua, feministisestä teoriasta ja poststrukturalismista, koska eräs suurimmista nuoruuden idoleistani, Julia Kristeva, kirjoitti aikanaan samannimisen esseen. Tsizovalla ja Kristevalla ei ole tyylillisesti mitään yhteistä, ja vaikka tämä teos kertoo väkevästi naisten oikeuksista (ja myös niiden puutteesta), se ei kikkaile feministis-filosofisilla ajatuksilla lainkaan. En usko, että Tsizova on tietoisesti lainannut Kristevaa, vaan nimi on muuten vain osuva kirjalle, joka käsittelee matriarkaattia kommunalkassa.

Teos kertoo nuoresta Sofiasta, joka myös Suzannana tunnetaan. Koska Suzanna on kuitenkin hänen mummojensa mukaan langenneen naisen nimi, hänet kastetaan varmuuden vuoksi Sofiaksi. Mummoja Sofialla on kolme, Ariadne, Glikoria ja Jevdekia, eikä kukaan heistä ole tälle biologista sukua. Tytön äiti Antonina on nuori yksinhuoltaja, joka päättää jättää lapsensa mummojen hoitoon käydessään tehdastyössä, koska pelkää tyttären tulevan yhteiskunnan huostaanotetuksi, jos tämä laitetaan tarhaan. Tyttären kehityksessä on viive: hän ei vielä kuusivuotiaanakaan puhu, vaikka muuten osoittaa olevansa älyllisesti kyvykäs.

Teos sijoittuu 1960-luvun alkuun, jolloin Neuvostoliitossa päästiin jonkunlaisen kuluttamisen makuun, ja suurinta huutoa on television jonottaminen. Antonina saa aistillista tyydytystä viskoosikankaista, ja kommunalkassa aletaan jo haaveilla pyykkikoneesta. Ruoka on edelleen kortilla, ja sitä jonotetaan tehtaalla vapaapäivinä. Mummot ruokkivat Sofiaa venäläisestä ruoasta tyypillisimmillä herkuilla, kuten tattaripuurolla, blineillä, kaalipiirailla ja suolakurkkukeitolla.

Kun Sofian äiti sairastuu vakavasti, alkaa neuvottelu tytön tulevaisuudesta. Mummot pelkäävät menettävänsä hoidokkinsa, josta on tullut heille elämän keskipiste. Ilmeisesti omia lapsenlapsia heillä ei ole, eikä ainakaan kreivin ja juutalaisen lääkärin kanssa kanssa muhinoinut Ariadne ole ollut koskaan naimisissa. Naisten sulhasia on kadonnut maanpakoon tai leireille, ja he itsekin tuntuvat jääneen osittain elämään tsaarinaikaiseen todellisuuteen. Eri aikatasojen läsnäolo on teoksessa hauskinta, sillä nämä kouluja vähän käyneet mummot muistelevat myös vuoden 1825 dekabristikapinaa. Sivistys ja sivistymättömyys kulkevat tarinassa limittäin.

Teos on hyvin fyysinen, intiimi ja aistillinen, mutta ei kaupallis-eroottisessa mielessä. Hurjimmat jutut liittyvät raskauden ehkäisyyn, ja Sofian äitiä jaksetaan muistuttaa aspiriinin ja etikan tärkeydestä ehkäisykeinona. Abortti on jo maassa laillinen, mutta siitä huolimatta yksinhuoltajia on paljon, ja jotkut heistä onnistuvat saamaan lapsen useamman hulttiomiehen kanssa.

Kirja ei ole rakenteellisesti tai kielellisesti helppolukuisin. Yli puolet tekstistä on pelkkää dialogia, ja sekin tajunnanvirtaista puhekieltä. Juonta joutuu pitkälti arvaamaan rivien välistä. Ymmärsin juonesta perusasiat, mutta en kokenut ymmärtäväni kaikkia käänteitä. Luultavasti ymmärrystäni rajoittaa kulttuuriero, eli kertomisen tapa on suurempi ongelmani kuin historiallinen sisältö. Lukijan täytyy tuntea Neuvostoliiton historiaa hyvin, jotta teos voi hänelle kunnolla aueta. Varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole edes syntyneet Neuvostoliiton olemassaolon aikana, teos voi olla hyvin haasteellinen.

Ilmapiiri kirjassa on lämmin, ja siinä todella avataan neuvostoaikaista kansankulttuuria. Sosialismi ei kuitenkaan edisty kohti paratiisinomaista kommunismia sillä tahdilla kuin siihen uskovat haluaisivat. Ihmisillä alkaa olla mahdollisuuksia valita unkarilaisten ja tsekkiläisten kenkien välillä, mutta asumisesta päättävät byrokraatit. Sofia onnistuu asumaan babushkojen kanssa aikuiseen ikään saakka, mutta jossain vaiheessa hänet pakotetaan siirtymään taidekoulun asuntolaan.

Kirja kuuluu Into-kustantamon Parasta venäläistä nykykirjallisuutta- sarjaan, ja onnittelen heitä hienosta projektista. Olen myös merkannut kalenteriini Tsizovan tulevan Suomen-vierailun, eli hän tulee pidemmälle kiertueelle Suomen kirjastoihin ja kirjakauppoihin loka-marraskuun vaihteessa. Tampereella Tsizova vierailee Metso-kirjastossa 8.11. klo 18:00.

Tsizova on kirjailija, jonka muusta tuotannosta olen tämän ensi kosketuksen jälkeen kiinnostunut, mutta joudun lukemaan Naisten ajan uudelleen, mikäli aion sitä syvemmin ymmärtää. Ehkä kirjailijan tapaaminen ja Suomi-Venäjä-seuran tuottama mahdollinen taustoitus voisi auttaa tässä pulmassa.