Ylistys umpimielisyydelle

Matkani suomikumman maailmaan syvenee. Keski-Suomen jälkeen matkaan itäisempään metsään, jossa ei eletä turismilla eikä toivoteta vieraita tervetulleiksi. Kylän nimi on Vihainperä, ja se tunnetaan hulluistaan, murhamiehistään ja huijareistaan.

Anne Leinonen näyttää itse olevan kotoisin Etelä-Savosta, Mikkelin kupeesta, mutta romaanin Metsän äiti (Atena, 2017) tapahtumapaikka voisi sijaita missä tahansa Itä-Suomessa. Kevätlahti on puhtaan fiktionaalinen kunta, mutta sen asukkaiden puheenparsi on itäistä. Paikallisilla on kotiseuturakkautta ja kiinnostusta kylien historiaan: kotiseutuyhdistyksellä on jopa varaa palkata osa-aikainen tutkija kylien vanhoja kellareita kartoittamaan.

Teoksen päähenkilö Riina on aito oman polkunsa kulkija. Hän on pesunkestävä humanisti, jonka opinnot ovat venähtäneet, ja urasuunnittelussakin voisi olla parantamisen varaa. Huoli Inkeri-äidin mielenterveydestä on varjostanut naisen elämää, ja äidin äkillinen kuolema on omanlaisensa uusi alku. Riina muuttaa asumaan äitinsä huonokuntoiseen puutaloon Vihainperällä tietämättä tulevaisuudestaan huonosti palkatun kesätyön jälkeen.

Olen tässä lueskellut monenlaisia maallemuuttoeepoksia, ja täytyy sanoa, että Leinosen teoksessa, siitä huolimatta, että se edustaa spefiä ja kauhua, on tyrmäävän realistinen alkuasetelma. Kevätlahti ei ole muuttunut paljoa viidessätoista vuodessa; ihmiset ovat edelleen inhottavia, piensieluisia, kyräileviä, juonittelevia ja juoruilevia, eikä heillä ole mitään intressiä saada väkilukua uuteen kasvuun. Huikeasta luonnostaan huolimatta paikkakunta on luotaantyöntävän umpimielinen, jopa siellä kasvaneelle, saati uudisasukkaalle.

Romaanin kauhuntäyteinen kaksoistodellisuus on kekseliäs viritys, ”vaihdokit” ja ”nurjalaiset” luovat vinksahtanutta tunnelmaa, eikä kenenkään kyläläisen identiteetistä lopulta ota selvää. Kylän lähihistorian kaksi traagista kuolemaa tahdittavat nykyisyyttä, ja kaikkialla on synkkiä salaisuuksia, joista huutelu ulkomaailmalle on tuomittava teko. Kylän naisenergiasta nyt ei saa feminististä voimaantumispamflettia tekemälläkään, mutta akkojen vainoharhainen salaseura kirvoittaa mielikuvitusta:

”Kylä resonoi todellisuudessa omalla vihreällä sävyllään. Se tiesi, ketkä olivat sen omia, ketkä taas rikkoneet harmonian.”

Kylästä tulee teoksessa miltei oma toimijansa, jonka tahtoon kyläläisten on taivuttava, mikäli haluavat jatkaa siellä elämistä. Metsä on kylää lempeämpi ja suojelevampi elementti, mutta sielläkin viaton kulkija usein törmää kauheuksiin, kuten riistalle syötiksi jätetyihin vasikanruhoihin.

Metsän äiti on paikoitellen yltiöpoeettinen, paikoitellen inhorealistinen oodi umpimieliselle kylälle, joka luultavasti tukehtuu sisäsiittoisuuteensa. Savolaisten lupsakkuuden myytit murtuvat sen pyörteissä, eikä lukija automaattisesti tämän matkan tehtyään ala metsästää mummonmökkiä muuttotappiokunnasta. Kauhun elementit olivat sopivassa balanssissa arjen folkloristiikan kanssa, se oli enemmän päänsisäistä ja viittasi myös henkilöiden vaihtelevaan mielenterveyteen.

Jäin jopa odottamaan kertomukselle jatkoa, koska teoksessa oli luvassa perheenlisäystä ja vinksahtanut suhdekuvio miehen kanssa, joka jämähti loppuelämäksi kotisohvalleen ja joka ei ollut lapsen isä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Luin aiemmin Ilottomien ihmisten kylän, joka on nuortenkirja ja jossa itse asiassa on samansuuntainen tunnelma kuin tässä, tosin aivan eri kontekstissa.

Mainokset

Nurmilinnun herääminen

Mietin äskettäin Ian McEwania lukiessani, olisinko lukenut muuta sikiön tai syntymättömän lapsen näkökulmasta kirjoitettua romaania. Sellainen tulikin pian eteeni, Terhi Kuusiston Hiekkamandalan (LIKE, 2017) muodossa, tosin tarina on asetelmaltaan erilainen, lempeämpi, ja kertojana on olomuotoaan muuttava syntymättömän lapsen sielu.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen taidekeraamikoksi opiskeleva Irene, joka harrastaa intohimoisesti joogaa ja jolla on ollut haasteita mielenterveytensä kanssa. Talous on kriisissä yhdentenätoista opiskeluvuotena, ja asioihin ryhtyminen tuottaa vaikeuksia joka päivä. Tyyppinä Irene on introvertti; periaatteessa parhaan ystävän Annan seura riittää hänelle arjessa. Kun hän tapaa joogakoululla itseään nuoremman, avoimesti flirttailevan Omin, hänen elämänsä muuttaa suuntaa. Parisuhteen harjoittelu käynnistyy vakavasti, mutta Om myös pelästyy kumppaninsa pesänrakennusviettiä.

”Poika tapaa tytön”-kertomuksena teos ei ole erityisen mieleenpainuva, vaikka kohtaamista kuvataankin runollisesti. Odotin teoksen kasvavan kahden kulttuurin välisen suhteen kuvaukseksi, johon liittyisi hankala intialainen anoppi, mutta Om osoittautuukin suomalaisen äidin lehtolapseksi, jolla mahdollisesti on intialainen isä. Lapsen nimeäminen joogamantran mukaan kertoo paljon äidistä, samoin pikkusiskon nimi Illusia.

Ella-äidin hahmoon mahtuu traagisuutta ja koomisuutta. Hänelläkin on rankka mielenterveystausta, mutta on selättänyt sairautensa joogaamalla ja itämaisiin filosofioihin tukeutumalla. Lastensuojeluun perheessä viitataan ”ystävällisinä vieraina”, joiden päätehtävänä on vuosien varrella ollut tarkkailla äidin lääkekaapin sisältöä. Pitääkseen lapsensa Ellan on täytynyt karkottaa hipit elämästään joksikin aikaa, mutta Hämeessä sijaitsevaan kommuuniin on muutettu heti, kun siihen on tullut siunaus. Ellan tapa jakaa pöytänsä antimia on liikuttava, volgasienen lahjoittaminen lähestyy tahatonta komiikkaa. Minua jopa yökötti hänen keittiönsä, hyvällä tavalla.

Irenen kolmenkympin kriisi ja siihen liittyvä vauvakuume on ennalta-arvattavaa, mutta sen ilmeneminen poikkeuksellisen vahvaa. Hän matkustaa Intiaan huomatessaan tulleensa raskaaksi, mutta saa matkan aikana keskenmenon Dharamsalan luostarissa. Palattuaan matkalta hän omistautuu parhaan ystävänsä Annan raskaudelle ja kerää tämän pieneen yksiöön museollisen vintage-vaatteita ja lastenkirjoja. Om huomaa varoitusmerkit ja vie naisen äitinsä hoitoon maalle. Kahden naisen yhteiselon ja kasvun dokumenttina teos on ilahduttava ja hoitava.

Teos herättää myös kysymyksiä verisiteistä ja valituista sukulaisuussuhteista. Irenen suhde omaan äitiinsä ei ole helppo, vaikka äiti käykin siivoamassa tyttärensä kämppää ja maksaa tämän laskuja pyytämättä. Äiti omaa välisuomalaiset, perinteiset arvot eikä pysty järjellä ymmärtämään tyttärensä vetelehtivää elämäntapaa. Kahden äitihahmon välille ei kuitenkaan synny kilpailuasetelmaa, vaan Irenelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua uudelleen hämäläisiin sukujuuriinsa isoäidin hautajaisten ympärillä. Samalla hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan nuorena kuolleesta isästään. Äidin jäyhyys ja arkijärkevyys juontavat  juurensa yksinhuoltajuuuteen liittyvästä historiallisesta leimasta.

Hiekkamandala on arkinen, tarkkapiirtoinen ja yksityinen kertomus ystävyydestä ja elämäntavasta. Sukupolviromaanina se ei räjäytä pankkia, mutta uskon sen tavoittavan muunkinlaisia lukijoita kuin Kalliossa asuvia luovan luokan pätkätyöläisiä. Erityisesti se sopii henkisistä asioista kiinnostuneille ja lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Koin, että syntymättömän lapsen hybridinen kertojanääni voi hoitaa myös keskenmenon tai abortin kokeneita – hindulaiset ja buddhalaiset juonteet tuovat uutta perspektiiviä lisääntymiskysymyksiin.

Kaipasin teokseen hieman lisää yhteiskunnallisuutta. Maailmantuskainen paasaaminen olisi tuhonnut teoksen runollisen tunnelman, mutta nyt Irenen elämäntilanteesta jäi edelleen olo, että se olisi ollut pelkästään itse aiheutettu. Tämän lisäksi kirjan aihioista jäi todella kutkuttamaan Omin hippiperheen asema lastensuojelun asiakkaana. Olisin voinut lukea Omin lapsuudenmuistoista erillisenkin teoksen, sillä hänen näkökulmansa oli minusta raikkain.

Itse valetuille nenänhuuhtelukannuille bisnesideana saa kai nauraa. Nauru kirjassa ei ollut ilkeää, vaan potentiaalisesti itseironista. Tästä jäi sopivan patsulintuoksuinen fiilis kellumaan aamun ruuhkabussiin – kutkuttamaan ja/tai ärsyttämään, riippuen vastaanottajan reseptoreista.

 

Mrs. Dalloway muuttaa Helsinkiin

Illalliskutsut ovat länsimaisen kaunokirjallisuuden kestoteema, jossa yleensä päästään ruotimaan sitä, kuinka ihmiset ovat susia toisilleen. Onnistuneista illallisista ei yleensä saa kiinnostavaa proosaa, sillä eihän onnellisilla ihmisillä ole tarinoita kerrottavanaan. Illallisiin liittyy myös oletus porvarillisuudesta, keskiluokkaisuudesta ja sivistyneestä keskustelusta, kypsän aikuisuuden esittämisestä.

Helmi Kekkonen kattaa jännittyneen illallispöydän romaanissaan Vieraat (Siltala, 2016). Siinä kolmikymppinen lapseton pariskunta päättää antaa onnelliselle tulevaisuudelle mahdollisuuden kutsumalla ystäviä ja sukua pitkästä aikaa kokoon. Vaimo Senja on kärsinyt masennuksesta pitkän lapsettomuushoidon ja keskenmenokierteen murtamana, ja aviomies Lauri kokee etääntymistä koko tilanteesta. Vieraita odotellessa Senja lähettää miehensä kukkakauppaan hakemaan lisää valkoisia ruusuja, mutta miehen reissu alkaa venyä liian pitkäksi. Emäntä ei oikein handlaa vieraiden vastaanottamista yksin ja ilmapiiri on muuttumassa jokseenkin omituiseksi.

Romaani on rakenteeltaan tiivis ja toimii runsaiden takaumien kautta. Lähes kaikilla juhlien vierailla on taustalla hylkäämisen kokemuksia, synkkiä salaisuuksia ja epävakautta. Suhteiden verkosto rakentuu Senjan ympärille, vaikka Senja ei varsinaisesti ole mikään verkostoituja tai juhlien magneettinen keskipiste. Senjan äitisuhde on ollut pienestä saakka hankala, sillä äiti on harrastanut Senjan yksinjättöä bileviikonloppuina ja kirjaimellista pakenemista. Vaikka hänen lapsihaaveensa lähentelee epätoivoista pakkomiellettä, ei hänellä oikein ole naiseuden tai äitiyden mallia.

Kirjan asetelma tuntuu alussa periporvarilliselta, mutta onneksi mukaan mahtuu myös kaavasta poikkeavia hahmoja. Kutsuille tulee yllätysvieraiksi nuori lesbopari, joita emäntä tuskin muistaa tavanneensa. Avoimessa suhteessa Nellillä on lupa keräillä Laurin kaltaisia varattuja miehiä, ja jakaa näitä kokemuksiaan Karenin kanssa, vaikka Karen ei haluaisikaan niistä kuulla. Kouluja käymättömällä Alvalla on pitkä ura takanaan Ateneumin kahvilan tarjoilijana, ja hän elättää mukisematta haahuilevaa valokuvaajamiestään Danielia, jonka synkkyys on Senjankin synkkyyttä syvempää. Naapurin nuorella totaaliyksinhuoltaja Annallakaan ei ole helppoa, vaikka Toivo-vauva onkin helppohoitoinen ja tuottaa lähinnä iloa.

Kekkosen kieli on tunnelmallisen runollista, mukaansatempaavaa. Tunnelmaa luovat pienet yksityiskohdat, kuten toisistaan mittaa ottavat kuumailmapallot kaupungin kattojen yllä. Muuten Helsinki-keskeiseen kerrontaan vaihtelua tuovat pienet pyrähdykset ulkomaille, Neuvosto-Viroon lasta adoptoimaan, Norjaan Senjan saarelle lasta tekemään ja Tanskaan vaikeaa eroa pakoon.

Odotin juhlien kehittyvän kohti riitaisaa draamaa tai yliluonnollista kauhua, mutta juoni kääntyikin kohti tragediaa. Illallisen osuus olikin lopulta kulissien luomista henkilöiden menneisyyksien avaamiselle. Lapsettomuusteeman rinnalla kulki kysymys lojaaliudesta biologiselle suvulle ja vanhemmille ja siitä, voiko niitä korvata itse rakennetuilla ystävien perheillä. Tosin romaanin avainhenkilöillä oli niin paljon työstettävää itsensä kanssa, etteivät he olleet erityisen lämpimiä ystäviä toinen toisilleen.

Helsinkiläisisistä kolmikymppisistä menestyjistä kertovia sukupolviromaaneja on viime aikoina ollut kirjamarkkinoilla tarjolla uupumukseen saakka, ja itsekin olen lukenut niitä paljon. Vieraat erottui edukseen siinä, että siinä ei lopulta esitelty menestyksen symboleja tai brassailtu vaihetoehtoisella kulttuurisella pääomalla. En edes saanut selvää päähenkilöiden ruokavalioista, ja illalliskutsujen menyykin vaikutti vaatimattomalta. Senjan näyttelijä-äiti osasi siteerata Mrs.Dallowayta varsin hurmaavasti, ja paikoitellen kirjan naisista sai samanlaisia viboja kuin yhdestä kestosuosikistani, Michael Cunninghamin teoksesta Tunnit. 

Siltala-kustantamon teoksia olen toistaiseksi lukenut varsin vähän, mutta nyt olen lukenut kolme heidän kustantamaansa romaania putkeen, ja olen vaikuttunut laadusta. Ilmassa on vastaavaa innostusta kuin joskus aiemmin koin Teoksen katalogien parissa, tosin viime aikoina en ole lukenut Teoksenkaan uutuuksia millään intensiteetillä. Massasta erottuminen ja yllätyksellisyys olivat vahvoja havaintoja sekä Helmi Kekkosen että Antti Heikkisen teosten parissa.

Itseään toteuttaville äideille

Annamari Marttisen Kuu huoneessa (Tammi, 2009) kutsui minua kannen keväisten värien vuoksi – turkoosin ja violetin yhdistelmä puhuttelee minua aina ja virittelee henkisyyttäni. Teos kertoo vaihtoehtohoitojen runsaudensarvesta ja pienen kaupungin naisista, joilla ei ole paljon luontaisia kanavia toteuttaa itseään.

Päähenkilö Katjaan oli helppo samastua. Pitkän kotiäitiyden jälkeen työttömäksi jääneellä humanisti-Katjalla ei ole näkyvyyttä työmarkkinoilla, eikä TE-toimiston sponsoroima sihteerikurssikaan lupaa kuuta taivaalta. Katja on ajelehtija, fiilistelijä, hyväksyntää etsivä taivaanrannanmaalari, joka löytää vastauksena alkavaan masennukseensa kylän rajalliset henkiset riennot.

Kaikki riennoissa käyvät ovat keski-ikäisiä naisia, jotka yrittävät kaupitella toisilleen ylihinnoiteltuja ihanuuksia kotikutsuilla ja vuokratuissa hoitohuoneissa. Henkinen yrittäjyys voisi olla varteenotettava ura Katjalle, mutta hänen taloudenpitonsa on holtitonta. Aina ei ole varaa edes maksullisten luentojen ovirahaan. Nälkä henkisellä tiellä kasvaa syödessä, eikä häntä arveluta sijoittaa viikon ruokarahoja puolihuolimattomaan selvännäkijäsessioon maata kiertävän Irman kanssa. Katja pystyy tähän ainoastaan siksi, että hänellä on työssä käyvä mies elättäjänään.  Hän selvästi uskoo, että saatuaan kehonsa hiivat tasapainoon perheen talouskin alkaa kukoistaa. Usko ihmeisiin vaikuttaa tässä hyvin samansuuntaiselta kuin äsken lukemassani helluntailaisuuden kuvauksessa Terhi Törmälehdon  esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (2017). Molemmissa vahva karismaattisuus ja hurmoksellisuus vievät naisilta jalat alta.

Katjan ainoaksi täyspäiseksi juttukumppaniksi nousee oma teinipoika Panu, joka pitkän totuttelun jälkeen alkaa nähdä jotain järkeä äidin itukokeiluissa. Kuitenkin linssispagetin pakkosyöttäminen kasvaville lapsille on takkuista. Tästä pääsisimme suoraan päivänpoliittisiin keskusteluihin vegaaniruokien ideologisuudesta. Kahdeksan vuoden sisällä tämän teoksen julkaisusta on tapahtunut paljon elämäntapamarkkinoilla, mutta teos on silti edelleen ajankohtainen. Marttinen tuntee kuvaamansa kentän suvereenisti ja tarjoaa myös lempeää huumoria manipulaation ja  ahneuden keskellä.

Vuoden mittaisen etsikkoajan jälkeen Katja siirtyy tilaan, jossa hän voi syödä äitinsä leipomia korvapuusteja ja myös masennuslääkkeitä. Marttinen ei anna valmiita ratkaisuja tai vastauksia henkisen tien etsijöille, mutta romaanin pääsävy on tutkivan kriittinen. Tämänkään teoksen luettuani en ole itse valmis luopumaan mieltymyksistäni vaihtoehtohoitoihin ja ei-kristilliseen henkisyyteen; näen edelleen kentällä myös ihmisen kasvua aidosti tukevia elementtejä. Aidon ja epäaidon tunnistaminen taas on toinen kysymys. Teoksessa esitetty huoli ruokavaliosta olivat mielestäni aivan asiallista, vaikkakin puritanismi on aina pahasta, koska se tappaa elämänilon.

Olen lukenut Marttiselta neljä teosta ja tästä pidin toistaiseksi eniten. Koin kuuluvani teoksen ydinkohdeyleisöksi. Astetta rankempaa huumoria samasta aiheesta oli Jessica Sunin romaanissa Hoito (2014), jossa keski-ikäinen miesterapeutti oli huomattavasti tämän teoksen astrologi-Erkkaa törkeämpi tapaus. Teokset muodostavat kiinnostavan vuoropuhelun keskenään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 10: ”Kirjan kansi oli mielestäsi kaunis.”

Armottoman ajan suunta

1930-luvusta kirjoittaminen ja aikakauden vertaaminen nykypäivän asennemaailmaan on ollut muotia jo jonkin aikaa. Pula-ajan keittokirjoja on kaivettu antikvariaateista, niksikirjoja kesämökkien vinteiltä ja Myrna-kuviokin ihastuttaa taas. Kuinka syvällä Suomi oli fasistisen ajattelun pauloissa, siitäkin voi tehdä monenlaisia tulkintoja riippuen informanttien luokkataustasta ja synnyinsijoista.

Kuinka paljon hyödymme 1930-luvun aatteellisesta tuntemuksesta, sitäkin voimme pohtia ja punnita. Itselläni tämä harrastus on luultavasti mennyt jo liian pitkälle. Arabian Suomen 100-vuotisjuhlamukeista valitsen ehdottomasti suosikikseni Myrnan (vuodelta 1937), joka toi ripauksen luksusta taloudelliseen epävakauteen. Kahvi ei vielä ollut korviketta, mutta sitä ei tavallinen ihminen tainnut saada päivittäin.

Koska en ole kahvikuppikeräilijä, en tunnista kansikuvan kuppimallia, mutta pidän sen symboliikasta. Kolme särkynyttä palasta liittyvät vielä toisiinsa, vaikka eivät enää palvele toisiaan tai juojaa.

Tuula-Liina Varis tutkii fasismia romaanissaan Huvila (WSOY, 2016) turkulaisen ylemmän keskiluokan näkökulmasta. Keskiössä ovat parisuhde ja perhe, naiskuva ja mielenterveys. Lyhyehköön romaaniin mahtuu kaksi vuosikymmentä vaikeita aikoja ja neljän sukupolven kohtalot. Ilmaisu on tiivistä, mutta tarkkaa, säälimätöntä, mutta välillä myös elämäniloista, poreilevaa.

Kieltolain aikana turkulaisissa seurapiirijuhlissa naiset skoolaavat uudella muotijuomalla Pommacilla, vaikka pirtua booliin järjestyy aina. Yliopiston itsenäiset naiset iloitsevat uusista frigidaireistaan ja pölynimureistaan, mutta mikäli nainen mielii naimisiin, hänen on edelleen oltava tiukka maineestaan. Liiallinen boheemius on naisen turmioksi, ja jos vappujuhlista palatessaan on sattunut sortumaan yömakkaraan, siitä ei kannata pitää suurta ääntä. Hyvien perheiden tytöt eivät saa jäädä kesäksi yksin kaupunkiin, ja vierailuilla vastakkaisen sukupuolen luo on oltava esiliina.

Päähenkilö Raakel on kirjallisuuden opiskelija Turun yliopistossa, ja hänen esikuvansa on Katri Vala. Tuleva uravalinta on Raakelille hämyn peitossa; vaihtoehtoja on luultavasti kaksi, lukion lehtoraatti tai kansankynttiläksi ryhtyminen. Kun hän äitinsä syntymäpäiväbaalissa pääsee tanssimaan taiteilija Aksel Korkeakorven kanssa, hän saa kosketuksen glamoröösimmästä elämästä. Aksel on tumma, mystinen ja kiistanalainenkin kulttuuripersoona, jonka kansatieteelliset kokeilut myötäilevät fasistisia ajatuksia kansojen hengestä ja kohtaloista. Raakel rakastuu, ei pelkästään mieheen, vaan myös ajatukseen kulttuurikodin rouvan asemasta.

Akselin Korpivilla on jykevä hirsihuvila maalla, ehkä Satakunnassa tai Hämeessä. Paikkakuntaa ei mainita, vaikkakin saamme vaikutelman, että poliittinen kahtiajako ei ole siellä ollut niin dramaattista kuin muissa suunnissa. Paikallisuutta edustaa Raakelia nuorempi piika Selma, joka Leea-tyttären synnyttyä muuttaa perheeseen apulaiseksi. Myös kasvavalla Leealla on kertojan ääni. Mystinen Aksel taas katoaa, ja Leeaa kasvatetaan siinä uskossa, että isä jonain päivänä palaa. Kuka Aksel oikeastaan on, se jää osittain pimentoon naisvaltaisen kerronnan keskellä. Tämä olikin ainoa kohta, jossa koin lievää epäuskottavuutta juonen suhteen. Kuinka on mahdollista, että Raakel ei koskaan tapaa yhtään Akselin sukulaista? Kuinka Raakel suostuu avioliittoon, jossa hänet eristetään korpeen? Akselia ei kuitenkaan kuvata irvokkaana narsistina, vaimonhakkaajana tai alistajana.

Pariskunta on muukalaisia toisilleen: Aksel ei tiedä totuutta vaimonsa sukutaustasta eikä Raakel totuutta miehensä bisneksistä. Maalauksilla perhe ei elä, joten varat tulevat muista lähteistä. Akselin lähdettyä elatusmaksu saapuu pankkitilille ja vähäinen kommunikaatio tapahtuu asianajajan välityksellä. Elatuksen ehtona on, että vaimo ja tytär pysyvät Korpivillassa. Mies siis sitoo perheensä vaimolle tuntemattomaan korpeen, jossa hänestä taatusti juoruillaan. Akselin lähdettyä Raakelin käsitys isänmaallisuudesta ymmärrettävästi muuttuu. Raakel ei missään vaiheessa ole naiivi poliittinen subjekti, mutta politiikasta tulee kipeän omakohtaista vasta eron jälkeen.

Romaanissa oli syvyyttä ja kerroksellisuutta, mutta samalla kerronta oli sopivan ilmavaa. Teoksessa matkustetaan jopa häämatkalle Marrakeshiin, vaikka liiton arki onkin turpeeseen sidottua. Akselin Saksan ja Italian aukoton palvonta tuntuu koomiselta maatiaisessa kyläyhteisössä, samoin hänen kielitieteelliset puuhastelunsa, jotka eivät yliopistopiireissä saa tunnustusta. Ajan suunta-lehden kannet ovat kulutuksesta puhki, ja Vihtori Kosolaa on lähdettävä kuulemaan Helsinkiin saakka jopa vaimon synnytyksen aattona. Aate vie miestä, ja ottaa hänestä lopulta niskalenkin.

Huvila kuuluu taas niihin romaaneihin, joista olen kateellinen, sillä näistä teemoista olen itsekin yrittänyt kirjoittaa. Onneksi teemoja voi kuitenkin lähestyä eri kulmista, eikä yksi tarina nielaise toista. Tämän tyyppisen historiallisen romaanin luominen vaatii kirjoittajalta kypsyyttä, jota ei pelkästään ammenneta arkistoista tai kirjoista. Kyky tiivistää ja kaivaa esiin olennainen on joskus historiallisten romaanien kirjoittajilla hakusalla, mutta tässä teoksessa ei ollut puhki selittämisen tai toiston makua. Tässä sukellettiin syvälle, mutta päästiin takaisin pinnalle. Retki korpihuvilalle jätti traagisista tapahtumista huolimatta virkistyneen olotilan.

HELMET-haasteessa sijoitan romaanin kohtaan 8: ”Suomen historiasta kertoa kirja”, vaikka tarkoitukseni oli jättää kohta tietokirjalle. Tosin en kovinkaan usein bloggaa tietokirjoista, joita luen nykyään taloudellisemmin kuin nuorempana. Tämän haasteen suhteen voisin nyt hengähtää joulukuuhun saakka. Elämässä on muitakin haasteita, eikä lukeminen haasteen vuoksi tunnu kovin mielekkäältä.

 

 

Suora lähetys yksinhuoltajan olohuoneesta

Sattumalta tuli e-kirjastosta lainattua putkeen kaksi Islannista kertovaa romaania. Molemmat pitivät sisällään kauhua eri mittakaavoissa, molemmat olivat ansiokkaita. Islannissa pitkään asuneesta Maaria Päivisestä en ollut aiemmin kuullutkaan, joten Kellari (Into, 2016) oli erikoinen yllätys. Ylipäänsä Into-kustantamon kaunokirjallisuus on viime aikoina inspiroinut minua, sillä heidän siivillään pääsee enimmäkseen muualle kuin Lontooseen, New Yorkiin tai Pariisiin.

Kellari ei ole aivan tyypillinen maahisia ja viikinkitarinoita uusiokäyttävä ”ihanuus”, vaan synkempi psykologinen trilleri, jossa päähenkilönä on suomalainen yksinhuoltajaäiti Vilma. Vilma ei ole tyypillinen Islantiin päätynyt boheemi taiteilijasielu, vaan hän on törmännyt nuorena elämänsä rakkauteen Gunnariin Joensuun kaupunginkirjastossa tämän ollessa opiskelijavaihdossa. Vilma on ammatiltaan kokki, mutta ei ole naimisiin mentyään käynyt töissä. Gunnarin palkka sijoitusalalla on riittänyt rakentamaan talon idyllisiin maisemiin Mosfellsbaerin satelliittikuntaan. Kotoilu ja lapsille omistautuminen on riittänyt Vilmalle elämänsisällöksi, vaikkakin viime aikoina hän on alkanut korvata lapsille puhumista maanisella siivousvimmalla.

Hurmaavat islantilaiset ovat myös seikkailunhaluisia seksissä, ja  kuhina käy keski-ikäisten varattujen ja sinkkujen välillä Reyjkavikin maauimaloissa. Gunnarillekaan täydellinen kotipalvelu ei riitä, vaan hän löytää rinnalleen jännittävämmän naisen, Svanan, ”mustan joutsenen”. Vilman psyyke ei kestä muka-sivistynyttä eroa ja kahden kodin välisiä neuvotteluja.

En tee juonipaljastusta kertoessani, että mies joutuu kellariin, sillä tämä kerrotaan jo kansitekstissä. Mies on itse kaivanut itselleen kuopan alunperin soittokämpäksi. Lapsia kielletään menemästä kellariin, jossa kuulemma on vaarallista rotanmyrkkyä. Samaan aikaan Islantikin on järkyttynyt Itävallan Fritzlin petomaisista teoista. Islannin poliisi ei vaikuta kovin tehokkaalta kadonneiden etsijältä, ja elatusmaksutkin jatkavat juoksemista oletetusti kuolleen miehen tililtä.

Kirjan piristeruiske on Vilman naapuri Ingridur, toinen kertoja, invalidisoitunut lapseton leskirouva, joka haluaisi ennen kuolemaansa kokea isovanhemmuuden ilot. Hän lähestyy umpimielistä suomalaista naapuriaan jääräpäisesti, vaikka Vilman epäluotettava käytös loukkaakin häntä. Ingridur tuo tarinaan särmää ja tuulahduksen normaalimmasta järjenjuoksusta. Ramman eläkeläisen kultaiset Diorin vintage-kengät tekivät säväyksen, vaikka muuten hänen elämänsä oli kaukana glamourista.

Olen käynyt Mosfellsbaerissa monta kertaa, se taisi olla lempilähiöni, sillä siellä koki jo tunturimaiseman tuoksut ja luonnon valtavuuden. Päivinen kuvaakin luontoa ja yhteisön paikallisuutta uskollisen juurevasti – myös Laxnesin laakso eli Nobel-kirjailijan hoodit pääsevät kartalle.

Aviomiehen ääni jää tässä minimaalisiksi hätähuudoiksi, vaikka fyysisen deprivaation kuvaus onkin riipivää. Paskaämpärin kahvan katkeamista odottelin kirjaimellisesti ja metaforisesti, mutta Gunnar on alistettu asemaan, jossa hän ei enää ilmaise raivoa. Kerronnan strategia on vastakkainen kuin esimerkiksi Emma Donoghuen romaanissa Huone, jossa näkökulma oli puhtaasti panttivankien.

Viimeksi lukemaani islantilaisromaani Steinar Bragin  Sumuun verrattuna Kellari tarjosi hillitympää kauhua. Ulkosuomalaisen näkökulma oli tässä myös ansiokas, sillä Vilma ei pahemmin viljellyt tyypillisiä Suomi-kliseitä. Hänen suhteensa suomalaiseen sukuunsa oli hatara, eivätkä ongelmatkaan tuntuneet johtuvan maahanmuuttajuudesta tai puolikielisyydestä. Islantilaisten suhde ulkomaalaisiin miniöihin ja naapureihin tuntui sallivalta. HELMET-haasteesta kuittaan tällä kohdan 45: ”Suomalaisesta naisesta kertova kirja”.

Pupari maailmankartalle!

Viime vuonna haltioiduin Satu Grönroosin Jyväskylään sijoittuvasta romaanista Lumen syli (Atena, 2012), ja nyt sille löytyi jatkoa teoksessa Tuulen suku (Atena, 2016).

Tapaamme jatko-osassa päähenkilö Helmin kolmetoistavuotiaana teininä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä keskimmäinen lapsi, vekkuli isoveli on muuttanut Ruotsiin. Lapset ovat syntyneet perheeseen miltei neitseellisesti ja ikäerot ovat suuret. Isyyskysymys on yksinhuoltajaäidille liian arka.

Perhe on muuttanut Harjun takaisesta puutalosta uutuutta hohkavaan Pupuhuhdan lähiöön, jossa betoniset puput seikkailevat leikkikentillä ja koulun pihalla. Modernin keittiön ja kylpyhuoneen onni on käsinkosketeltavaa, vaikka kerrostalossa joutuukin sopeutumaan monenlaisiin ääniin ja ihmiskohtaloihin. Talossa asuu juoppoja, vanhojapiikoja ja jopa yksi chileläinen pakolaismies, Alfonso. Alfonso ei kestä möykkäämistä käytävillä, vaan tulee usein moittimaan suomalaisia naapureitaan turhista äänistä.

Tarinassa eletään 70-luvun keskivaihetta, Abban nousukautta. Helmi on saanut sydänystävän naapuristaan koreografi-Mervistä, ja tytöt harjoittelevat tanssejaan leikkisällä vakavuudella. Englannin taitokin karttuu, kun opiskellaan keskeisiä sanoituksia. Helmille koulunkäynti on vakavaa puuhaa kaupungin kunnianhimoisessa tyttökoulu Tipulassa samaan aikaan, kun muissa kouluissa opiskellaan jo peruskoulun hengessä unisex-malliin.

Teos on kirjoitettu vielä satumaisemmin kuin Lumen syli; siinä pääsee fiilistelemään monien lastenkirjallisuuden klassikkojen kuten Maija Poppasen ja Tirlittanin hengessä. Teini-ikäisen Helmin ja kuusivuotiaan Sofian tilanne olisi tämän päivän lastensuojelumentaliteetin hengessä varsin huolestuttava, sillä heidän äitinsä katoaa kuin tuhka tuuleen. Perheeseen tulee ruokahuollosta ja siivouksesta vastaamaan epämääräinen Nainen, joka leijuu tarinan yllä herkullisena jokerina. Kunnan sosiaalihuoltokaan ei ole Naisen tekemisistä vastuussa. Naisen tekemät sörsselit ovat niin pahoja, että sisarukset jäävät pitkälti selviytymään keskenään moneksi viikoksi, vaikka Nainen nukkuukin äidin lakanoissa. Tytöillä on muitakin, vaihtoehtoisia äidinkorvikehahmoja, mutta keskeisissä kysymyksissä Helmi jää siskonsa huoltajaksi. Lopulta Helmi ja Nainen saavat sovittua, että Nainen huolehtii kodin kasveista ja Helmi ruoasta.

Juonta en paljasta sen enempää, eikä juoni teoksessa tunnu muutenkaan keskeiseltä, vaan tässä mennään enemmän tunnelmista toisiin. Teos tarjoaa monia sydäntä syrjäyttäviä momentteja, joista kuitenkin selvitään pienemmällä harmilla. Pidin siitä, että pahat paikat Puparin raiteilla ohitettiin jokseenkin vähäeleisesti. Helmin kasvu naiseksi on vain sivujuoni, josta hän tuntuu selviytyvän kohtuuhyvin omin voimin. Tuulella käyvältä äidiltään hän ainakin oppii sloganin. ”Miesten perään ei itketä. Seuraava linja-auto tuo uuden.”

Tuulen suku oli edeltäjäänsäkin tiivistetympi, maagis-realistinen tarina, jossa käydään syvissä vesissä ilman liikaa draaman tarvetta. Dialogin kehittäjänä Grönroos on virtuoosi. Historiallisuus on ilmavaa, pieniin vinkkeihin voi lukija tarttua halutessaan, mutta asioita ei selitetä puhki. Tässä tyttöjen olohuoneessa oli vaikeuksista huolimatta helpottavan hyvä olla. Kirjan luettuani jäi tunne, että Helmin ja Sofian myöhemmistäkin vaiheista haluaisin kuulla lisää.