Eleanor Rooseveltin lemmikkinä

Teos: Kate Quinn: Timanttisilmä (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Mila Pavlichenko (1916-1976) oli ukrainalainen tarkk’ampuja Puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana. Raporttien mukaan hän ampui kuoliaaksi 309 saksalaista sotilasta Odessan ja Sebastopolin taisteluissa. Tämän lisäksi hän oli kirjastonhoitaja, historian väitöskirjantekijä ja yksinhuoltajaäiti. Sodan aikana hänet lähetettiin Yhdysvaltoihin edustamaan puna-armeijaa Eleanor Rooseveltin kutsusta, ja naiset tapasivat vielä uudelleen, kun Roosevelt vieraili Moskovassa vuonna 1957. Pavlichenko on ollut ikoninen hahmo Neuvostoliiton sotahistoriassa, ja hänestä on tehty kirjojen lisäksi joitain elokuvia.

Kate Quinn (s.1981) on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka tuotanto keskittyy Euroopan lähihistoriaan. Tämä on jo kolmas häneltä lukemani teos, mutta romaaneja hänellä on julkaistu jo yksitoista. Quinnia inspiroivat historian naispuoliset sankarit, varsinkin sotilaat ja vakoojat, ja teokset ovat varsin toiminnallisia.

Tässä teoksessa vietetään paljon aikaa rintamalla Odessan ja Sebastopolin taisteluissa vuonna 1941. Siellä joukkojen järjestäytyminen on silkkaa kaaosta, eikä puna-armeijalla ole aikaa kouluttaa joukkojaan tuskin lainkaan. Nuori Mila pääsee tarkk’ampujaksi, koska hänellä on yliopisto-opintoja sodankäyntitaidoista takanaan. Hän on joukko-osastonsa ainoa nainen, ja lähes kaikki muut hänen tuntemansa naiset palvelevat lääkintäjoukoissa.

Koska kyseessä on populaari viihdekirja, tässä käydään läpi Milan miessuhteita varsin perusteellisesti. Quinn kertoo loppusanoissa keksineensä itse suhteisiin liittyviä yksityiskohtia. Romaanissa hänen ensimmäisellä aviomiehellään on suurempi rooli kuin on mahdollisesti ollut tosi elämässä. Mila siis tuli raskaaksi ja joutui naimisiin jo 16-vuotiaana, mutta hänen aviomiehensä feidasi perhekuvioista pian pojan syntymän jälkeen. Rintamalla hän rakastui oman komppaniansa luutnanttiin, jonka kanssa hän sai elää vain kolmen kuukauden ajan ennen miehen kuolemaa kranaatiniskuun. Kolmas mies on mahdollisesti ollut myös tuttavuus rintamalta, mutta Pavlichenko ei mennyt naimisiin näiden kumppaneidensa kanssa.

Itselleni kiinnostavin osio romaanissa oli kuvaus Milan ja neuvostodelegaation vierailusta Yhdysvaltoihin vuonna 1942, sillä siinä käsiteltiin myös sen ajan diplomaattisia suhteita. Siinä noin kymmenen hengen porukka kutsutaan kansainväliseen opiskelijatapaamiseen, mutta rouva Rooseveltin suosiolla reissu venyy parin kuukauden mittaiseksi. Mila Pavlichenkosta tulee puhujatähti, joka kiertää maata kertomassa naisten asemasta puna-armeijassa, ja hän päätyy tapaamaan suuria julkkiksia, kuten Charlie Chaplinin.

Juonen kannalta Quinn päätyy paisuttelemaan varsinkin Amerikan-kiertueen osiota melko eeppiseen suuntaan, mutta koin, että itse sotakuvaukset olivat realistisempia. En niinkään innostunut Franklin Rooseveltin salamurhasuunnitelmasta, ja siihen liittyvästä öisestä ihmisjahdista Washingtonin puistossa. Rooseveltilta on mahdollisesti yritetty saada henkeä pois myös toisen maailmansodan aikana; oikeasti näin kävi jo vuonna 1933.

Teos kuvaa amerikkalaisten jakautunutta suhdetta Neuvostoliittoon toisen maailmansodan aikana, jolloin osalla kansasta oli edelleen aitoa uteliaisuutta maata ja sen kulttuureja kohtaan. Neuvostodelegaatio saa toki vastata varsin tunkeileviin kysymyksiin maansa elintasosta, mutta reissun aikana syntyy myös aitoja ystävyyksiä. Kuvattuna aikakautena ei kuitenkaan vielä eletä kylmää sotaa, vaan maiden suhteet ovat tunnustelevan viileät.

Kirja saattaa jakaa yleisöjä tässä maailman ajassa, kun kaikki ukrainalaiset eivät välttämättä halua tunnustaa neuvostoajan uskollisten neuvostosankareiden saavutuksia. Itse en lukenut teosta peilaten sitä tämän päivän ukrainalaisen nationalismin kanssa. Toki tavallisten ihmisten näkökulmasta sodan arki ei ole paljoa muuttunut sitten 1940-luvun, vaikka nykyään ihmisillä on enemmän teknologiaa yhteydenpitoon lähipiirin kanssa.

Romaanin Mila pääsee elämään mukavaa elämää Moskovaan palkintona saavutuksistaan sodassa, mutta hänen kerrotaan kärsineen vaikeasta traumaperäisestä stresaihäiriöstä ja alkoholismista. Kuitenkin hän eteni tieteellisellä urallaan, ja sai paljon aikaan sotaveteraanien asioiden edistäjänä. Gorki-puiston kulmien neljän huonen lukaalin asuttaminen kuulostaa melkoiselta neuvostoaikaiselta menestystarinalta, mutta samalla tämä (ja moni muukin) romaani antaa vaikutelman, että noissa luksustaloissa on asunut harvinaisen pahasti rikki menneitä ihmisiä.

Siperian ihmepensaan juurilla

Teos: Oksana Vasjakina: Haava (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikov

Jossain kaukana Siperiassa on paikkakunta nimeltä Ust-Ilimsk, joka pääsee nyt maailman tietoisuuteen venäläisen Oksana Vasjakinan (s.1989) ikuistamana. Kyseessä on jo paljon runoutta julkaisseen kirjailijan esikoisromaani, joka kertoo äidin kuolemasta ja lesboudesta maassa, jossa sateenkaari-ihmisten asema on tukala.

Kirjan kertoja on kolmekymppinen moskovalainen sekatyöläinen, ja hänen äitinsä on viisikymppinen pitkäaikaissairas. Tytär on ollut yksinhuoltajaäitinsä ainoa lapsi, ja kaksikko on elänyt varhaisia vaiheitaan Siperiassa. Myöhemmin äiti on lähtenyt asumaan miehen perässä jonnekin Volgogradin alueelle, jossa hän kuoli tuskalliseen, pitkään kestäneeseen rintasyöpään. Tyttärellä on haasteena kuljettaa äidin tuhkat takaisin Siperian kotikylään. Tämän hän haluaa tehdä siksi, että näin hän voi samalla tavata sukuaan ja äitinsä ystäviä.

Tuhkien kuljetuksessa on kuitenkin omat haasteensa. Ensinnäkin hän joutuu odottamaan, kunnes maa sulaa niin, että tutkien hautaus on taas mahdollista. Toiseksi lentoyhtiöillä on säädöksiä vainajien suhteen, joita kertoja ei täysin ymmärrä. Jopa matkakassin valinta tuottaa päänvaivaa. Hieno kassi löytyy Benettonin myymälästä, ja siihen kertoja panostaa melkein enemmän kuin lentoon. Suuri päänvaiva on kuitenkin henkinen: äidin viimeiset elämänvaiheet alkavat ahdistaa tytärtä kunnolla, ja hän melkein hautautuu muistojensa alle.

Nykypäivää kirjassa eletään vaimon kanssa rähjäisessä vanhassa talossa Prospekt Miran (yhden Moskovan valtaväylän) varrella. Samalla alueella asuu paljon vaihtoehtoväkeä, mutta samanhenkinen naapuruus ei paljoa lämmitä silloin, kun katto vuotaa ja kämppä murenee käsiin. Äidin kuoltua tytär perii kaksi perinteistä hrutshevilaista kerrostalokämppää, mutta muuttaminen pois Moskovasta ei tunnu mahdolliselta.

Kuuntelin tämän ja nigerialaisen Akwaeke Emezin autofiktiivisen teoksen putkeen, ja löysin niiden väliltä valtavasti yhteneväisyyksiä. Tämän kirjan kertoja ei koe sukupuolidysforiaa, mutta on yhtä lailla ahdistunut oman maansa tavoista essentialisoida naiseuden olemusta. Molemmissa kirjoissa äitihahmo on keskeinen, mutta tunteellisesti kylmä. Tässä teoksessa nuori nainen on kasvanut vielä vaikeammissa oloissa kuin Emezin teoksessa, jossa perhe elää jollain tasolla keskiluokkaista elämää.

Vaikka teoksen keskeiset tunnelmat ovat kolkot, välillä päästään venäläisen kulttuurin valoisalle puolelle, kuten kohdissa, joissa naiset vaihtelevat pistokkaita. Äidin asunnon ihmepensas on selviytynyt muutosta, ja sen tarina on koskettava. Ylipäänsä pistokkaiden vaihdossa olennaista on, ettei kasveja oteta paikoista, joissa kärsimys tai kuolema ovat lähellä.

Kirjan isähahmot ja muut miehet ovat enimmäkseen hurjia. Kertojan biologinen isä on pikkurikollinen, joka katoaa vuosikausiksi, ja kuolee lopulta AIDS:iin. Tämän jälkeen äidin elämään tulee kammottava Jarmolaieff, väkivaltainen paskiainen, joka melkein pilaa kaikkien elämän. Lopulta hän löytää nuoruuden heilansa Andrein, joka on kiltimpi tapaus, mutta valitettavasti omalla tahollaan naimisissa. Kertojaa ahdistaa kovasti se, kuinka riippuvainen äiti oli läpi elämänsä miehistä, mutta samaan aikaan myös lesbokulttuurissa ilmenee vastaavia epäterveitä piirteitä.

Nyt kävi niin, että tuo Emezin teos jäi aika lailla kummittelemaan tätä kirjaa lukiessa, enkä enää muista, kummasta kirjasta ammensin minkin havainnon naisten kehoista. Molemmissa kirjoissa tutkitaan paljon varsinkin rintoja. Tässä moni kertojan lähipiirin nainen on menettänyt rintansa syövän vuoksi, ja moni kokee olevansa puolinainen tämän vuoksi. Vasjakinan teksti on äärimmäisen ruumiillista, ja sen taustalla selvästi kuuluvat 1980-luvun ranskalaisen feministisen teorian vaikutteet.

Tuntuu hienolta se, että uusi sukupolvi lukee taas Cixous’ta ja tekee hänen filosofiastaan uusia tulkintoja. Ehkä tämän ulottuvuuden vuoksi tämä romaani oli minulle helppolukuinen, vaikka rakenteeltaan ja tyyliltään se on melko raskas. Itseäni rasitti se, että romaanissa äiti ehti kuolla ainakin parikymmentä kertaa. Toisaalta juuri kirjan toisteisuus kuvaa hyvin masennukseen taipuvaisen nuoren ihmisen ajatuksen juoksua.

Jouduin valitettavasti jättämään teoksen syöpäpohdinnat vähiin, ja keskittymään enemmän kulttuurin kuvaukseen, sen verran paljon kirjan fyysinen ahdistus tarttui minuun. Ja tässähän ei edes kuvata äärimmäisiä köyhyyttä tai heitteillejättöä – romaanin äiti kyllä saa hoitoa syöpäänsä, ja pääsee lopulta kuolemaan saattohoitokotiin.

Luin tätä kirjaa myös Google Mapsin kautta, ja tajusin taas, kuinka huonosti tunnen Venäjän maantiedettä. Aluksi kuvattu Ust-Ilimsk tuntui pelkästään persläveltä, mutta lopulta paikkakunta avasi myös valoisampia puoliaan. Ja löytyihän sieltä baari nimeltä Suu Auki, joka herätti jo perverssiä matkakuumetta. Tsekkasin myös paikkakunnan hotellitarjonnan. Sen perusteella en lähtisi, mutta tämän romaanin siivittämänä kyllä.

Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita naapurimaamme nykymeno ahdistaa. Vaikka tämänkään teoksen maailma ei ole helppo, se tarjoaa ainakin ikkunan sellaisten ihmisten maailmaan, jotka suurella todennäköisyydellä vastustavat Putinia. Teos antoi sillä tavalla positiivisen kuvan maan LGTB-tilanteesta, että lukija jäi toivomaan kaikille näille ihmisille parasta.

En ole vielä ottanut selvää, millaista vastaanottoa romaani on saanut Venäjällä, vai kuuluuko se kiellettyjen kirjojen osastolle. Ymmärtääkseni sateenkaariaiheiset teokset on poistettu maan kirjastoista, mutta niitä voidaan edelleen myydä kirjakaupoissa.

(Lisäys edelliseen: Moscow Times kertoo viime joulukuussa, että maan kirjakaupoissa ei ole osattu reagoida uuteen lakiin yksiselitteisesti. Monissa kaupoissa sateenkaarikirjoja myydään +18-tarralla ja muoviin käärittynä. Toisista ne on poistettu, mutta mitään yhteistä ymmärrystä ei ole siitä, millainen seksuaalisuuden kuvaus on lain vastaista.)

Hengenvaarallisia viritelmiä

Teos: Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Viime vuonna ilahduin kovasti Joonatan Tolan esikoisromaanista Punainen planeetta, ja tämä vuosi on startannut lupaavasti sarjan jatko-osaa odotellessa. Hullut ihanat linnut siis kertoo värikkäästä perheestä, joka asuu 1980-90-lukujen taitteessa Pohjois-Karjalassa. Teos starttaa Joensuusta, mutta perheen karavaani kulkee myöhemmin lähipitäjiin, jotka ehkä nykyään kuntaliitosten jälkeen kuuluvat taas Joensuuhun.

Perheen isä, kuvataiteilija-Mikko on vastikään kuollut ja jättänyt jälkeensä vinon pinon maksamattomia laskuja. Isä on tilaillut maniapäissään uskomattomia taidetarvikkeita ulkomailta, eikä lasten äiti jaksa hoitaa kuolinpesän sotkuja.

Äiti on juuri joutunut pyörätuoliin, ja hänellä epäillään olevan aggressiivinen MS-taudin muoto. Diagnoosi osoittautuu vääräksi, ja hoito tuntuu muutenkin varsin leväperäiseltä. Perhettä valmistellaan äidin kunnon nopeaan romahtamiseen, mutta sosiaalitoimessa ainoa varteenotettava neuvo äidille on hankkia talouteen uusi mies ja vähän äkkiä. Vain hankkimalla puolison äiti voisi välttää neljän lapsensa huostaanoton, näin hänen annetaan ymmärtää rivien välistä.

Yhteiskunnan tukitoimet ovat tuon maailman ajassa täysin riittämättömät suurperheen tarpeisiin. Heillä käy kerran viikossa kodinhoitaja auttamassa arjen askareissa, mutta de facto taloutta pyörittävät kuusivuotiaan Joonatanin isosiskot, joista vanhempi saa tilintarkastajan tittelin.

Sydämeni muljahteli eniten lukiessani äidin ja poikien välisestä kommunikaatiosta silloin, kun he viettivät aikaa kotona keskenään isosiskojen ollessa koulussa. Asunnossa oli tuolloin hengenvaarallisia viritelmiä, kuten sähkökirjoituskone, jonka äiti halusi päiväksi kylpyammeeseen kiikkerälle alustalle. Hän vietti päiviä ammeessa kirjoittamalla romaanin käsikirjoitusta viimeisillä voimillaan. Sama viritelmä kulki mukanaan vielä laitokseen, jonne koko perhe evakuoitiin Joensuun-kodista, mutta äitiä ei voitu pitää kauaa tuossa paikassa, koska hänen sisällä tupakointia pidettiin paloturvallisuusriskinä.

Olen tietoinen siitä, että joillekin lukijoille tämä perhe-elämän kuvaus voi olla liikaa. Tyylilaji on inhorealismin sijaan karnevalistinen, eikä esimerkiksi päihteiden käyttö ole tarinan keskiössä, vaikka lasten äidillä on viranomaisia hämätäkseen kekseliäitä alkoholin piilottamiskeinoja. Äidin juominen pysyy kuitenkin jossain säällisyyden raameissa, kun taas hänen uudet elämän kolhimat miesehdokkaansa juovat avoimemmin.

Jotain hilpeyttä herätti myös kuvaus perhekodista, jonne lapsilauma päätyy myöhemmin pysyvämpään sijoitukseen. Kylä on omituisen uskonlahkon valloittama, vaikka perhekodin pitäjät eivät kuulu tuohon lahkoon. Suurperheellisyys elämäntyylinä on kuitenkin tarttunut heihin, ja he kasvattavat mielellään myös monilapsisten naapureiden vähäiselle huomiolle jääneitä lapsia. Myöhemmin perhekodin vanhemmat ovat edelleen mukana nuorten elämässä, ja kasvatusisä tulee aina auttamaan heitä muutoissa ikivanhalla pakullaan, joka on nähnyt ja kokenut kaiken.

Taiteellisesta näkökulmasta teksti on monipolvista, ja paikoitellen vaativaakin, koska se kuvaa alle kouluikäisten maailmaa ja heidän puheenparttaan. Kuusivuotiaalla Jontulla on puhevika, vaikka hän on muuten ikäistään kypsempi. Tyylilaji ei tule yllätyksenä niille, jotka ovat lukeneet Punaisen planeetan, ja nämä teokset muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Suosittelen kuitenkin niiden lukemista niin, että väliin jää hengähdystauko. Teosten murheiden määrä on sen verran suuri, että lukukokemusta on hyvä annostella pienempiin osiin.

Tarkka lukija voi löytää tekstistä joitain anakronismeja, eli ajallisia epätarkkuuksia, jotka eivät varsinaisesti häiritse, vaan pikemminkin naurattavat. En esimerkiksi pitänyt kovin uskottavana, että päähenkilön teini-ikää lähestyvä sisko olisi tuohon aikaan käyttänyt nälän näkemisestä termiä holomodor, vaikka teoriassa se olisi voinut olla mahdollista.

Aistin tekstistä silti hillitöntä kirjoittamisen iloa, joka tuntui myös perinnölliseltä, vaikka tuoreena vanhempana aikuinen Jonttu edustaa toista ääripäätä, eli neuroottista varovaisuutta ja katastrofivalmiutta. Omaan tulevaan kasvatustyyliinsä hän suhtautuu leveällä itseironialla.

Veikkaan tällekin teokselle yhtä suurta menestystä kuin esikoiselle. Jotain kirjan suosiosta kertoo myös se, että Punaisen planeetan arvioni on ollut läpi kuluneen vuoden blogini luetuin teksti.

Kirjeitä afganistanilaisella käsialalla

Teos: Svetlana Aleksijevits: Sinkkipojat (Tammi, 2023)

Suomennos: Pauli Tapio

Äänikirjan lukija: Maria Jyrkäs

Olen ollut innoissani Svetlana Aleksijevitsin yhteisöllisestä kirjoitustyylistä, mutta teoksiin tarttuminen on silti ollut hidasta. Joku vuosi sitten kuuntelin häneltä englanniksi valtavan laajan teoksen neuvostonaisista toisessa maailmansodassa, mutta Neuvostoihmisen loppu on kiinnostanut enemmän.

Nyt löysin 1990-luvulla kirjoitetun teoksen Sinkkipojat, joka vei kirjailijan aikanaan oikeuteen, kun kirjassa kuvattujen poikien äidit suuttuivat siitä tavasta, jolla Aleksijevits kuvasi poikien väkivaltaisia tekoja. Kunnon neuvostotyyliin äidit syyttivät kirjailijaa yksisilmäisestä lännen myötäilystä ja isänmaallisten nuorten miesten demonisoinnista. Epäiltiin, että Aleksijevits oli kirjoittanut teoksen vain Mercedes Benzin kiilto silmissä.

PEN oli juuri rantautunut entisen Neuvostoliiton maihin 90-luvun alussa, ja sai Aleksijevitsin keissin puolustettavakseen. Tapaus kertoo oivallisesti sananvapauden haasteista ideologisen myllerryksen keskellä.

En ole lukenut ainuttakaan teosta Afganistanin 1980-luvun sodasta venäläisestä/neuvostoliittolaisesta näkökulmasta, vaan kaikki aiemmat lukemistoni, jotka ovat sivunneet aihetta, ovat olleet afgaanien tai pakistanilaisten kirjoittamia. Kyseessä on kuitenkin Vietnamin sodan kaltainen sukupolvikokemus, joka on vaikuttanut syvästi ihmisten mieliin.

Juuri nyt tällä teoksella on valtava tilaus, koska se kertoo nuorista miehistä, jotka pakkovärvätään järkyttävän väkivaltaiseen sotaan. Valtio pyrkii antamaan sodasta mahdollisimman humaanin kuvan, sitä kuvataan jopa hyväntekeväisyysprojektina hyvin samalla tavalla kuin Venäjä nyt tekee itäisessä Ukrainassa. Jotkut pojista luulevat lähtevänsä kaukomaille romanttiseen seikkailuun, toisille se taas on mahdollisuus auttaa köyhiä sukulaisia. Kotirintamalla sotilaiden vanhempia saatetaan jopa kadehtia, sillä he saavat eksoottisia lahjoja ja rahaa. Pojille itselleen jopa köyhän Afganistanin kaupat ovat aarreaitta verrattuna kotimaan kommunistiseen niukkuuteen.

Moni äiti saa kotiin lomille huumeriippuvaisen ihmisraunion, joka ei enää pysty olemaan läsnä kotonaan totutuissa kuvioissa. Joidenkin pojat päätyvät kotiin palattuaan tappamaan ihmisiä huumepäissään täysin vailla sääliä tai katumusta. Valtio pyrkii vaikuttamaan siihen, ettei kukaan kertoisi julkisesti sodan nurjasta puolesta.

Eniten jäin kirjaa lukiessa pohtimaan kulttuurieroja, ja neuvostokoneiston suhtautumista Afganistanin paikallisiin etnisiin ryhmiin ja islamiin. Kylmän sodan aikana USA tuki mujahideen-sotureita, joiden tulkinta islamista oli äärikonservatiivinen, kun taas Neuvostoliitto tuki ns. edistyksellisiä voimia. On mahdollista, että 1970-luvulla ennen tätä sotaa itäblokin tuki sai Afganistanissa aikaan materiaalista kehitystä ja naisten aseman paranemista.

Vaikka teoksen pääpaino on nuorissa miehissä, kirjassa puhuvat myös maassa palvelleet naiset, jotka usein olivat ”sinkkipoikia” vanhempia, ja jotka olivat vapaaehtoisina harkinneet lähtöään huolellisemmin kuin nuoret asevelvolliset. Kirjan informanteilla ei ole yhtenäistä tulkintaa sodan tapahtumista, sillä he toimivat maassa kovin erilaisissa tehtävissä.

Teos on varsin kunnianhimoinen ja kattava, mutta lukijan on suhtauduttava genreen avoimin mielin. En ainakaan itse osannut lukea tätä juonellisena romaanina, koska siinä on niin monia kertojia, mutta samalla teos tuntuu liian kaunokirjalliselta tietokirjaksi. Ehkä teos avautuu parhaiten, jos lukija ei yritä pohtia sen genreä lainkaan.

HELMET- lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Erään äidin ääriratkaisu

Teos: Maria Mustranta: Äidin tehtävä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamari Nikander

En tiedä, olenko ollenkaan sopivissa fiiliksissä lukemaan vaikeasta äitiydestä kertovia psykologisia trillereitä, kun mieleni edelleen seilaa Aasian vuorilla toisenlaisissa seikkailuissa. Mutta Maria Mustrannan uusi romaani Äidin tehtävä kuulosti lupaavalta juuri psykologisesta näkökulmasta. Olen lukenut häneltä myös esikoisteoksen, josta en enää muista paljoa, mutta tämä johtunee siitä, että olen lukenut tämäntyyppistä kirjallisuutta liikaa.

Tästä teoksesta tuli jo varhaisessa vaiheessa mieleen Annika Idström ja ”pahan koulukunta”. Toki teos sijoittuu nykyaikaan ja kertoo oman aikamme pahasta eri käsittein kuin 80-luvulla, mutta sen lapsissa, Pyryssä ja Rafaelissa, on jotain yhteistä Idströmin teosten lasten kanssa. Tämä on minusta hienoa, sillä erityislasten kuvaus on pitkään junnannut tietynlaisessa terapiapuheessa.

Romaanissa noin kolmikymppinen Laura on muuttanut Keski-Suomesta Helsinkiin poikansa Pyryn kanssa. Pyry on 9-vuotias erityistä tukea kaipaava lapsi, jonka väkivaltaiset purkaukset koulussa aiheuttavat toimenpiteitä. Hänellä ei ole ollut paljoa kavereita uudessa kaupungissa ennen kuin hän kohtaa Rafaelin koulun pihalla. Pojat tunnistavat toisissaan yhteisen kapinallisen juonen, ja ystävystyvät nopeasti.

Myös yksinäinen Laura saa Rafaelin äidistä Mirellasta ystävän vastoin yhteiskunnan odotuksia. Mirella on varakkaan poliitikon vaimo, daiquiri-drinksuja lipittelevä vanhan rahan perijätär, joka mielellään ottaa nuoremman naisen ja tämän pojan suojateikseen. Lauran elämä taas on niukkaa yksinhuoltajan peruskauraa, johon ei helposti mahdu huvilalomat Toscanassa. Tällaisille hän kuitenkin pääsee uusien ystävien avokätisesti kustantamana.

Lauran menneisyyteen ennen Pyryn syntymää mahtuu synkkiä salaisuuksia, ja muutenkin hän joutuu sinnittelemään ilman merkittävää turvaverkkoa. Vanhempana hän joutuu varomaan kaikkea ja kaikkia, eikä hän pysty haastamaan koulun opettajia tai psykiatrian ja lastensuojelun ammattilaisia samalla tavalla kuin arrogantti, itsevarma Mirella.

Kirjasta ei kannata tietää liikaa ennen siihen tarttumista, joten jätän juonipaljastukset tähän. Romaania voi lukea niin psykologisena trillerinä kuin nykypäivä yhteiskunnallisena läpileikkauksena. Erityisen ansiokasta teoksessa on Mustrannan kyky näyttää selviä epäkohtia ilman kaikkitietävää saarnaamisen makua. Kohtasinkin kirjassa loistavana esimerkkinä kirjoittajakoulussa oppimani moton: ”show, do not tell.”

Vaikka teoksen tematiikka on raskas, lukija voi löytää sen hahmoista ja kielestä myös taiteellista inspiraatiota. Mustrannan kieli on nyansoitua, ja hän osaa taitavasti jonglöörata sivistyneen ja arkisen rekisterin välillä. Varsinkin Mirellan hahmo oli kiehtova yhdistelmä yläluokkaista snobia ja boheemia oman polun kulkijaa.

Olen kirjoittanut tätä arviota viime vuoden tammikuussa, mutta se on jäänyt kesken. Eilen sain osallistua lukupiiriin täällä Jyväskylän Kirjailijatalolla, jossa Mustranta oli puhumassa teoksestaan. Saatan siis vielä kirjoittaa toisen postauksen noista keskusteluista, jotka syvensivät ymmärrystäni teoksesta ja sen laajemmasta aihepiiristä.

Eugeniikan sysimustaa historiaa

Teos: Kati Ranta: Taito -romaani oikeudesta elämään (Kustannus Mäkelä, 2021)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Tulipa sitten luettua yksi vuoden rankimmista romaaneista sopivasti ennen joulun alkua. Romaani oli sen verran vetävästi kirjoitettu, että vedin sen parissa päivässä, vaikka kyseessä on laaja ja juonellisesti kompleksinen teos.

Kati Ranta on Riihimäellä vaikuttava viestinnän asiantuntija, psykologian jatko-opiskelija, erityislapsen äiti ja nyt kahden teoksen kirjoittanut kirjailija. En olisi huomannut tätä teosta, ellei se olisi nyt ilmaantunut viiveellä suoratoistopalveluun.

Romaanin päähenkilö on myös erityislapsen äiti Riihimäeltä. Liina Lehtonen on rautatieläisen tytär, joka pääsee opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistoon vuonna 1930. Liinan isä Otto on myös tehnyt luokkahypyn omista lähtökohdistaan: hän on päässyt huutolaispoikana valtion leipään kiinni ja edennyt veturinkuljettajaksi.

Nuori Liina kohtaa Helsingissä suurempaa kurjuutta kuin mitä hän on koskaan nähnyt kotipuolessa. Hänen on otettava kortteeri hellahuoneesta Rööperistä, ja hänen vuokraemäntänsä on ilkeä juoppo, jonka kanssa eläminen on haasteellista. Yliopistolla hän kohtaa yläluokkaisen, suomenruotsalaisen Fannyn, joka uskaltaa lintsata luennoilta ja viettää boheemielämää. Fannyn isä Pehr Utter on perinnöllisyystieteen professori, joka ihailee saksalaisia alan auktoriteetteja.

Teoksessa varsinainen päähenkilö Taito syntyy vasta tarinan puolivälin jälkeen, mutta kaikki se, mitä tapahtuu ennen pojan syntymää on pakahduttavan karmivaa. Teosta onkin luonnehdittu historialliseksi trilleriksi. Juoni nivoutuu pitkälti Lapuan liikkeen nousuun ja siihen liittyvään radikalisaatioon. Itse olen jo lukenut kymmeniä teoksia Lapuan liikkeestä, ja näin ollen tämä juonenkäänne ei varsinaisesti tuonut minulle uutta tietoa, mutta oli hurjaa seurata Fannyn veljen, nuoren kartanonisännän Fabianin jokseenkin jakomielistä poliittista käytöstä.

Liinasta ei tule koskaan lääkäriä, koska hän tulee raskaaksi mahdollisimman raskaissa olosuhteissa. Hän päätyy pika-avioliittoon Vilhon kanssa, joka on tullut asumaan hänen isänsä nurkkiin ja viihtyy paikallisella työväentalolla. Taito on syntymästään saakka vaativa lapsi, ja kehityshäiriötä epäillään jo ensimmäisen elinvuoden aikana. Poika ei opi puhumaan, motorinen kehitys on viivästynyt ja varttuessaan hän alkaa saada epilepsiaan viittaavia kohtauksia. Liinalle tieto lisää tuskaa, ja hän haluaa selvittää Taiton terveydentilan perinpohjaisesti.

Liina edelleen luottaa siihen tietoon eugeniikasta, mitä hän on oppinut yliopistolla. Samaan aikaan aiheesta käydään debattia eduskunnassa ja eri poliittisissa leireissä. Valitettavasti Liinan tiedeusko vie hänet poikansa kanssa kauhujen matkalle Berliiniin, jonka lopputulema on äärimmäisen traaginen.

Romaani on hyvin kunnianhimoinen, ja se onnistuu kertomaan eugeniikan historiasta tavalla, joka saa laiskemmankin lukijan pysymään mukana. Sain tietää, että Ranta on kirjoittanut tätä teosta kymmenen vuoden ajan, ja se näkyy aiheeseen syvässä perehtyneisyydessä. Samaan aikaan jäin pohtimaan sitä, kuinka paljon vastoinkäymisiä ja pahuutta kirjailija voi ympätä yhteen teokseen. Oma sietokykyni oli rehellisesti sanottuna äärirajoilla teosta lukiessa, vaikka siinä oli paljon muitakin kerroksia kuin sysimusta eugeniikka.

Kysymys ihmisarvosta ja oikeudesta asianmukaiseen hoivaan ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään sitten 1930-luvun, ja tämä teos toimii loistavana muistutuksena siitä, mitä voi tapahtua, kun aletaan puhua ”heikommasta aineksesta”.

Intersektionaalisesta yksinhuoltajuudesta

Teos: Fiona ’Elone: Tulit luokseni kutsumatta (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Fiona ’Elone

Fiona ’Elone (s.1995) on pääkaupunkiseudulla elävä esikoiskirjailija ja Ruskeat tytöt- kirjoittajakollektiivin toiminnanjohtaja. Olen kuullut jotain hänestä jo ennen kuin tartuin hänen romaaniinsa, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys sen mahdollisesta tyylistä. ’Elonen juuret ovat puoliksi Tongan saarella, mutta hän on enimmäkseen asunut Suomessa.

Teoksessa Tulit luokseni kutsumatta kertoja on parikymppinen lähiössä asuva yksinhuoltaja Ona, jonka etninen tausta muistuttaa paljon ’Elonen omaa. Ennen lapsen syntymää hän on elänyt elämäänsä tehden monenlaisia silpputöitä, myös käsikirjoitushommia kulttuurialoilla. Kirjoittaminen siis kiinnostaa häntä suuresti, vaikka hän ei ole ehtinyt opiskella paljoa. Lapsen syntymän jälkeen hän on enimmäkseen elänyt KELA:n tuilla, ja elämä on kutistunut kovin niukaksi. Terapiassa pitäisi jaksaa käydä, mutta välillä Onaa kiinnostaa enemmän pizzan tilaaminen ja Netflixin tuijottaminen.

Lapsen isä Daniel on pahassa huumekoukussa, eikä hänestä ole vastuulliseksi vanhemmaksi. Myös Ona itse on ennen äidiksi tuloa käyttänyt huumeita, mutta hän on ollut enemmän bilekäyttäjä. ”Jauhojengi”-termi tulee mieleen jo teoksen aloituskohtauksesta. Äitinä Ona on kuitenkin velvollisuudentuntoinen, ja hänestä on nopeassa ajassa kehittymässä sellainen lähiömutsi, joka kulkee kaikkialla rätti kädessä.

Ulkonäkönsä vuoksi Onaa pidetään maahanmuuttajana jopa lapsen päiväkodissa. Vanhemmat ovat eronneet, mutta isä asuu edelleen Suomessa ja on läsnä Onan elämässä. Isän kanssa tytär on tottunut puhumaan englantia. Äiti puhuu tyttärestään ”hienoimpana mestariteoksenaan”, mutta välillä tämä tuntuu rasittavalta rodullistamisena.

Teoksessa on kolme ajallista tasoa: takauma Onan lapsuuteen vuonna 2004, vuodet 2016-7, jolloin Ona tutustuu Danieliin ja nykyhetki, kun Ona asuu lähiössä kahdestaan tyttärensä kanssa. Itse olisin voinut lukea enemmänkin päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Syntymäperheen elämän kuvaus kuulosti astetta kiinnostavammalta kuin lähiömutsius, ehkä siksi, että tunnen tuon ilmiön kuin taskuni, ja kaunokirjallisuutta lukiessa lukisin mieluummin jostain muusta aiheesta kuin KELA:n tuista.

Jossain vaiheessa Ona pääsee myös matkustamaan Tongalle ja tapaamaan isän sukulaisia. Myös isä on saarella reissussa samaan aikaan, ja kaksikon välillä on kommunikaatiovaikeuksia. Isän sukulaiset ovat hartaita kristittyjä, jotka pyhittävät lepopäivän ja välttävät liiallista paljaan pinnan paljastamista. Yhteys sukuun ei synny automaattisesti, mutta matka tuntuu kuitenkin tekemisen arvoiselta.

Ruskeat tytöt-kollektiivin keskeinen slogan on ollut ”meiltä meille”. Eli yhteisön tarkoitus on tullut tuottaa kirjallisuutta ensisijaisesti sellaisille lukijoille, jotka kokevat olevansa ruskeita tai rodullistettuja suomalaisen valtaväestön joukossa. Tästä prinsiipistä katsottuna ’Elonen valitsema kirjoitustyyli kuulostaa autenttiselta, mutta se voi myös ärsyttää monia lukijoita. Eilen HS:n arviossa (3.12, Arttu Seppänen) teoksen kielenkäyttöä kritisoitiin epäkiinnostavaksi, koska se pursuaa anglismeja.

Itse en ollut ’Elonen kielellisistä valinnoista ainakaan ärsyyntynyt, mutta paikoitellen hämmentynyt. Ehkä vaikeinta oli pysyä mukana kirjan pariskunnan somekommunikaatiossa, vaikka olen tottunut lukemaan kirjoja, joissa somella on suuri rooli.

Teoksessa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Natalia Kallion Kotileikin kanssa, jossa nuori naispäähenkilö eli myös hankalassa parisuhteessa ja rimpuili irti siitä. ’Elonen teoksen luokka-asema ei ole niin selvästi työväenluokkainen, eikä vanhempien suhtautuminen maailmaan yhtä kapea-alainen kuin Kallion romaanissa, mutta maailmankuvien törmäämisiä on myös tässä romaanissa runsaasti. Teosten välillä on selkeää synergiaa, eli yhdestä pitävä luultavasti pitää myös toisesta. Minulle nämä teokset eivät olleet henkilökohtaisesti puhuttelevia, mutta koin molemmissa kertojan äänet tärkeinä puheenvuoroina omassa ajassamme. Molemmissa teoksissa on rosoisuutta, jopa keskeneräisyyttä, mutta itse tulkitsin sitä enemmän tyylillisenä valintana kuin heikkona kielitajuna.

PS: Pahoittelen kirjailijan nimestä puuttuvaa erikoismerkkiä, jota en löydä näppikseltäni. Teen jatkuvasti vastaavia virheitä, koska digitaitoni ovat rajalliset.

Viikonlopun myrsky vesilasissa

Teos: Hanna Brotherus: Henkeni edestä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Tänä viikonloppuna omassa somekuplassani on keskusteltu perjantaina 4.11. Helsingin Sanomissa julkaistusta arviosta Hanna Brotheruksen toisesta autofiktiivisestä teoksesta Henkeni edestä. Maaria Ylikoski kirjoitti varsinaisen tyrmäysarvion teoksesta, jonka hän oli kokenut kiusallisena. Erityisen epäkiinnostavana Ylikoski koki Brotheruksen tavata kuvata tunkkaisia käsityksiään äitiydestä, parisuhteista ja seksuaalisuudesta.

Tavallaan on virkistävää, että lehdissä esiintyy välillä vähemmän korrekteja arvioita. Luulen, että tuokin ”täyslaidallinen” voi jopa toimia Brotheruksen kirjan mainoksena, sillä moni saattaa kiinnostua katsomaan, onko kirja todella niin huono kuin arviossa väitetään. Jos taas arvio olisi kirjoitettu aiemmin tuntemattoman esikoiskirjailijan tuotoksesta, se olisi tuntunut kohtuuttoman rankalta. Mutta itse en pidä myöskään siitä, että kirjailijoita kohdeltaisiin eri kriteereillä riippuen siitä, ovatko he jo valmiiksi julkisuuden henkilöitä vai ei.

Minulle Brotheruksen esikoisteos oli suuri hitti, ja olen keskustellut siitä livenä useamman ihmisen kanssa blogimaailman ulkopuolella. Koin, että teos on tavoittanut sellaisiakin lukijoita, jotka ehtivät lukea vähemmän ja jotka pohdiskelevat lukemaansa mielellään pitkään.

Toki tämän kakkosen suhteen vähän ounastelin, että teosten välillä olisi toistoa, tai että se ei välttämättä onnistuisi tempaamaan mukaansa samalla voimalla, jos se kertoisi samoista teemoista. Mutta juuri nyt tässä marraskuun pimeydessä kirjan rauhallinen tempo ja haahuileva ote tuntuivat sopivilta. Minuun kirjassa teki vaikutuksen sen vapaamuotoinen, jopa impressionistinen rakenne.

Brotherus kertoo tässä kolmannesta elämästään: pesä on tyhjentynyt, vaihdevuodet vaivaavat, oma keho tuntuu vieraammalta kuin koskaan, ja vaikka hän elää rakkaudellisessa parisuhteessa, hän kokee välillä yksinäisyyttä ja maailmasta vetäytymisen tarvetta.

Tähän saumaan osuu suvun mökistä luopuminen, ja siihen liittyvien muistojen läpikäyminen. Kertoja matkustaa mökille yksin, ja kohtaa oman keski-ikäisen kontrollifriikkiytensä alkeellisissa oloissa. Puskapissalla on käytävä aivan liian usein, ja veneen tulpan tarkistaminen on pakkomielle. Luontosuhteen kuvaus on herkkää ja oivaltavaa, joten jäin varsinkin pohtimaan, mikä sai Ylikankaan dissaamaan kirjailijan kielellisen ajattelun tasoa.

Mökkireissun ulkopuolella pidin varsinkin Brotheruksen tavasta kertoa työprojekteistaan erityisen haavoittuvien ryhmien parissa, kuten turvapaikanhakijoiden. Oikeastaan olisin voinut lukea erillisen teoksen pelkästään hänen koreografin työstään.

Brotherus kertoo myös rehellisesti hänen suhteestaan kirjallisuuteen: hän ei ole koskaan ollut himolukija, koska tanssitaiteen opinnoissa huomio on keskittynyt ihmisten kehojen lukemiseen. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi harrastanut lukemista, mutta kulttuuripiireissä hän on usein kokenut itsensä sivistymättömäksi, kun ei ole lukenut kaikkia samoja kirjoja kuin muut. Mutta yksi teoksen kaunokirjallisia referenssejä on Eeva Kilven tuotanto, varsinkin Naisen päiväkirja.

Olen lukenut viime vuosina kymmeniä huonommin toimitettuja kaunokirjallisia teoksia suurilta kustantamoilta, joissa keskeinen ongelma on ollut kökkö kieli. Tässä teoksessa en tuota ongelmaa havainnut, mutta joistakin lukijoista teoksen hidas tempo ja arkisuus voivat tuntua pitkäveteisiltä. Itse taas pitkästyn takuulla varmemmin hektisen toimintadekkarin äärellä, joka on kirjoitettu pelkin aktiivilausein ja insinöörikielellä.

Minusta Brotheruksen teoksissa lohdullista on ollut kohdata kertoja, joka samalla harjoittaa tyypillistä taiteellista haahuilua, ja onnistuu kuitenkin kertomaan aivan samanlaisista arjen haasteista kuin kuka tahansa keski-ikää lähestyvä naislukija, riippumatta koulutuksesta tai ammatista. Mutta ehkä kirjan vahva naiserityisyys voi tuntua liialliselta. Itseäni ilahduttaa hänen teoksissaan jopa maadoittava jalat maassa-asenne.

Ihmiskaupan vastustamisen arkipäivää

Teos: Kristiina Markkanen ja Itohan Okundaye: Nimeni on Itohan (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Itohan Okundaye (s. 1990) on nigerialainen ihmisoikeusaktivisti, joka on asunut viimeiset vuodet elämästään Pohjanmaalla, Kristiinankaupungissa ja Vaasassa. Hän lähti kotimaastaan 15-vuotiaana Eurooppaan tietämättä, mihin maahan tai mihin töihin hän oli matkustamassa.

Hän matkusti maateitse Nigeriasta Norsunluurannikolle, ja lensi sieltä väärennetyllä passilla Barcelonaan. Lopullinen kohde oli Firenze, jossa Itohanista tuli öisin Sharon. Päivisin hän käytti itsestään nimeä Osita Otisasa, ja keksi vaihtoehtoisen pakotarinan, johon kuului Kolumbian kansalaisuus. Vielä vuosia Suomeen päätymisen jälkeen hän esiintyi Ositana, ja tämä peitetarina johti lopulta luottamuspulaan myös nigerialaisten parissa.

Itohan tuli Suomeen turvapaikanhakijana vuonna 2014, kun hän oli seitsemännellä kuulla raskaana. Light-poika syntyi Kätilöopistolla, ja vietti elämänsä ensi kuukaudet Kaarlenkadun vastaanottokeskuksessa. Pian perhe siirrettiin Kristiinankaupunkiin, jonne oli sijoitettu muitakin nuoria nigerialaisia äitejä.

Löysin tämän kirjan jo pari vuotta sitten, mutta en saanut sitä silloin luettua loppuun. Aihepiiri kiinnosti kyllä, mutta koin kerronnan jotenkin ulkokohtaiseksi tai pinnalliseksi. Kristiina Markkanen on toki ollut tärkeä vierelläkulkija Itohanin elämässä, mutta ehkä juuri läheisyys tekee kirjan sävystä varovaisen. Prostituution vuosista kirjassa kerrotaan kyllä, mutta kovin syvälle seksityön arkeen tämä teos ei luotaa. Lukija saa enemmän irti kuvauksesta Nigerian oloista 90-luvulla ja 00-luvun alkupuolella, ja nuoren turvapaikanhakijaäidin arjesta Suomessa. Tarina on pidättyväinen varmasti siksikin, että Itohan haluaa suojella muiden seksityöläisten identiteettejä. Tarinaa myös värittää Itohanin vahva helluntailainen usko, eli hänen uusi minänsä on täysin eri henkilö kuin lateksisaappaissa kekkuloiva Sharon.

Huomaan, että kirja on oikeastaan vasta ”löydetty” tänä vuonna, kun Anna Kuokkasen valokuvanäyttely Itohanin arjesta on kiertänyt ympäri maata. Kirja on takuulla pysäyttävää luettavaa varsinkin niille, jotka lähestyvät ihmiskaupan teemaa ensimmäistä kertaa. Arvostan tätä kirjaa aktivistien puheenvuorona, mutta kirjallisena tuotoksena olisin kaivannut siihen lisää kerroksia ja sävyjä.

Ilkikurisesti suurperheellisyydestä

Teos: Nimco Noor ja Maikki Luukinen: Paratiisin tyttö – koti Helsingissä, juuret Mogadishussa (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Olen viime päivinä lisännyt suuresti tietämystäni uusimmasta afrosuomalaisesta kirjallisuudesta. Kolme lukemistani kirjoista ovat somalinaisten kirjoittamia, ja hyvin eri tyyppisiä sävyltään ja toteutukseltaan. Nimco Noor oli minulle ennen hänen kirjaansa tarttumista täysin vieras hahmo, enkä myöskään tunnista hänen kirjoittajakumppaniaan Maikki Luukista. Kaksikko on työstänyt yhdessä tätä teosta vuosikymmenen ajan; alkuperäinen käsikirjoitus pohjautui Noorin päiväkirjoihin vuosien varrella.

Voin tunnustaa, etten alun perin syttynyt kirjan nimestä tai esittelystä, sillä tarina tuntui liian perinteiseltä. Mutta teos yllätti todella positiivisesti: pitkä kirjoitusprosessi näkyy huolellisena jälkenä, ja paikoitellen teos on hulvattoman hauska.

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja lukijan äänensävy sopii toteutukseen täydellisesti. Lukijalla ei ehkä ole somalitaustaa, mutta hänen tapansa lukea tarinaa kuulostaa kuivahkon ilkikuriselta. Hän ei pyri tahalliseen koomisuuteen, mutta onnistuu hauskojen osuuksien korostamisessa.

Nauroin makeimmin kohdassa, jossa kuunnellaan Chris Rean biisiä ”Road To Hell”. Kyseinen 80-luvun kuuluisuus oli jo unohtunut minulta, mutta Nimco Noor onnistui antamaan biisille aivan uuden tulkinnan.

Noor on siis kahdeksan lapsen yksinhuoltaja ja opettaja, joka asuu Helsingin Vuosaaressa. Tullessaan Suomeen vuonna 1999 hän oli jo naimisissa miehensä Abdin kanssa ja yhden lapsen äiti. Nimco ja Abdi olivat tutustuneet toisiinsa pakolaisina Nairobissa, ja menneet nopeasti naimisiin. Nimco tuli Suomeen perheenyhdistämisen kautta, eikä hänellä ollut maassa paljoa omia sukulaisia. Nimcon omaa sukua asuu enemmän Britanniassa, mutta osa heistä vaikuttaa edelleen kotimaassa.

Vuonna 2011 Nimco pääsi matkustamaan takaisin Somaliaan yksin ilman lapsia. Tämän matkan tarina on eeppinen, sillä päästäkseen Afrikkaan hänen oli ensin kuljetettava kahdeksan lastaan hoitoon Lontooseen sukulaisten luo. Pienin oli tässä vaiheessa vasta vaippaikäinen taapero. Jo lapsilauman kuljetus lentokentältä Lontoon sukulaiskylään tuotti suuria haasteita. Vuoraarelaisen yksinhuoltajan ruuhkavuodet kuulostavat aika erilaisilta kuin vaikka lestadiolaisen ydinperheen äidin, jolla luultavasti on tila-auto(ja) lasten kuljetukseen, ja jossa perheen lomamatkat suurella todennäköisyydellä kohdistuvat kotimaan suviseuroille.

Jotain yhteistäkin on Nimcon lapsiarjessa lestadiolaisten suurperheiden kanssa: vanhempien lasten osaan kuuluu huolehtiminen nuoremmista, eikä kaikkia ole aina pystytty huomioimaan yksilöinä kaikissa tilanteissa. Kirjassaan Nimco ei täysin kerro, miksi hän päätyi saamaan niin monta lasta, kun lisääntyminen ei selvästikään ollut hänelle uskonnollinen velvoite, eikä hän itsekään tule suurperheestä. Mutta hänen suhteensa aviomies Abdiin oli hankala suurimman osan aikaa, ja sain kirjasta vaikutelman, että heille ilmaantui aina uusia lapsia siinä vaiheessa, kun he yrittivät palata asumaan yhteen. Tarinassa hän asuu myös turvakodissa liiton alkuaikoina, mutta eron syynä ei lopulta ollut väkivalta, vaan miehen uskottomuus.

Pidin paljon Nimcon kasvatuksellisista viisauksista, mutta juuri nyt minulle arvokkainta kirjassa olivat kuvaukset matkoista Afrikkaan, ja diasporan käsitteen avaamisesta. Somaliassa ja Somalimaassa sillä saattaa olla hieman erilainen merkitys kuin vaikka englantia puhuvissa entisissä Britannian siirtomaissa. Silti käsitteen rooli on keskeinen somaliyhteisöissä ympäri maailmaa, ja diasporassaan onnistuneet ihmiset ovat keskeisiä kotimaan kulttuurin edistämisessä. Näin ollen Nimco Noor saattaa saada yhteistyötarjouksia kansainvälisiltä firmoilta ja hän päätyy työmatkalle Keniaan tuottamaan Sesame Street-lastenohjelman somaliankielistä versiota.

Maassa, jossa ääri-islamilainen terroristijärjestö pyrkii kieltämään sen lapsilta kaiken viihteen ja hauskanpidon, jollain Sesame Streetillä voi olla suurikin merkitys, jos halutaan tarjota lapsille muutakin viihdykettä ja sivistystä kuin koraanikoulua. Tämän lisäksi Noor on monien muiden diasporassa asuvien aktivistien lailla kirjoittanut omia lastenkirjojaan, jotka korostavat somalikulttuurin omia tapoja, myyttejä ja legendoja. On mahdollista, että näitä kirjoja luetaan ahkerammin muualla diasporassa kuin Mogadishussa, mutta ainakaan Nooria ei voida moittia yrittämisen puutteesta.

Tämä oli huikean rikas teos, joka onnistui opettamaan minulle Somalian lähihistoriasta ehkä enemmänkin kuin mitä olen oppinut Nura Farahin teoksista. Pidän molemman kirjailijan tyylistä yhtä paljon, mutta Nimcon kertomus oli astetta kompleksisempi kuin Farahin fiktiiviset teokset. Kompleksisuus johtuu varmaan siitä, että kirjassa kuvataan urbaania elämäntapaa Mogadishussa, kun taas Farahin teoksissa korostuu maalaiselämä aavikolla.

Pitää koettaa tänä vuonna ehtiä Helsingin kirjamessuille, jos vaikka Nimco Noor olisi esiintymässä siellä. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, jonka tarinointia olisi upeaa kuulla livenä. Erityisen mielelläni kuuntelisin hänen lukevan somalinkielisiä lastenkirjojaan, vaikka en itse kieltä ymmärrä.