Katoavien kadunnimien kaupungissa

Teos: Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (Into, 2018)

Unkari kuuluu Euroopan maista niihin, joita minun on vaikein ymmärtää, ainakaan nykypolitiikan näkökulmasta, ja siksi otan ilomielin vastaan teoksia, jotka avaavat minulle maan ahtaan nationalismin ja uusfasistisen kehityksen syntysyitä. Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat pitää sisällään paljon muutakin kuin poliittista analyysia, mutta siinä liikutaan myös kaupungissa, jossa kuulapäät edustavat jo mainstreamia, ja jossa romanien potkiminen öiseen aikaan on yleisesti hyväksytty kansanhuvi.

Romaanin päähenkilö Paul Herzog on 45-vuotias kirjallisuudentutkija, joka päätyy Budapestiin Fulbright-professoriksi, ja remontoimaan veljensä kanssa ostamaa kerrostaloasuntoa. Asunto on sama, josta miesten isoäiti Elizabeth on lähtenyt lapsena merten taa, ja se on osittain edelleen alkuperäisessä kuosissaan. Lattialautojen alta löytyy aarteita, ja koristestukkot puhuvat omaa kieltään yksinäiselle ja herkälle miehelle aina, kun silmä välttää. Jo talossa asuminen saa Paulissa aikaan aistiharhoja, hän sekoaa sen kerroksissa, ja kuulee epätodellisia ääniä naapurien asunnoista. Remonttimiesten toimissakin olisi parantamisen varaa, mutta Paul ystävystyy nuoren rakennussiivooja Veran kanssa, jonka kautta hän pääsee kurkistamaan lähemmin kuulapäiden todellisuuteen.

Talossa edelleen muistetaan Paulin isoäidin perhe, vaikka nämä muuttivat maasta pois ennen toista maailmansotaa. Nuori Elizabeth palasi Unkariin 50-luvulla tekemään mystisiä taidekauppoja, joilla oli kytkös Syyskuun jumaliin, älykköjen salonkiin, jolla oli tapana tavata Tonavan saarella sijaitsevassa huvilassa. Paul tulee teleportatuksi noihin kokouksiin iäkkään juutalaisen naapurinsa Ishmael Gabórin toimesta, eikä hänen käsityksensä Euroopan historiasta ole enää ensi istunnon jälkeen sama. Värikkäiden riisipaperilyhtyjen alla tapahtuu kummia, ja ensyklopedian kansallissankarit saavat kunnon pöllytystä romaanin mystisessä juonessa.

Olen yrittänyt lukea jotain Henrikssonin teosta aiemminkin, ainakin Moby Dollia, ja koin sen olevan minulle ”liian spefiä”. Syyskuun jumalat taas oli minulle ”sopivasti spefiä”, koska siinä pelattiin historiallisilla rinnakkaisilla todellisuuksilla. Lukija voi spekuloida, mitkä romaanin kerrokset ovat Paulin päänsisäisiä harhoja, ja mitkä kollektiivisia kansallisia muistinmenetyksiä. Budapest on alati muuttuva, turbulentti kaupunki, jossa kadunnimet saattavat muuttua yhdessä yössä, ja jossa kaikkien häpeämästä kommunisminaikaisesta ”Terrorien talosta” tulee yhtäkkiä fasistihallinnon funktionaalinen päämaja. Ulkomaiset luennoitsijat eivät enää ole tervetulleita, vaan saavat potkut omilta kursseiltaan – tämä detalji tuntui jo hyvin todennäköiseltä, jos Unkarin viime aikaisiin uutisiin on luottaminen.

Vaikka romaani on myös omaperäinen rakkauskirje Budapestille, sitä lukiessa tuli myös tukala olo. Ainakaan Henrikssonia ei voi syyttää turistimainoksena toimimisesta, sillä se sisäänpäinkääntyneisyys ja ksenofobia, jota hän kuvaa, on luultavimmin romaanin realistisin kerros. Istuvan hallituksen mainokset perhepolitiikasta ja syntyperäisten työpaikoista tuntuvat todennäköisiltä. Jopa Paulia, jolla kuitenkin on vahvat juuret maahan, erottaa paikallisista ihmisistä kielimuuri, eli tässä kuvataan kansaa, joka on jätetty oman onnensa nojaan kehittelemään sakeita muukalaisvihamielisiä sloganeitaan. Toki fasismille on olemassa vastavoimia, mutta yliopistosta potkut saaneet professorit ja entiset opiskelijat eivät muodosta tarpeeksi koherenttia vastarintaa oligarkkien palvojille.

Kaiken hankalan ja raskaan keskellä tässä romaanissa on kuitenkin elämäniloa ja upeita tunnelmakuvia. Madame Stella Steinerin viherhuoneesta löytyy keidas myös muistinsa menettäneille, Kamelianainen herää henkiin pinkillä shampanjalla elvytettynä, kellariravintoloiden kansanmiehet hämmentyvät, jos heidän seuraansa liittyy ulkomaalainen, ja eläkeläisillä on aina enemmän syitä osoittaa mieltään kuin nuorilla. Puistojuoppous on joskus ainoa keino järjissä pysymiseen, mutta puistoissakin pretzeleitä myyvät tyypit, jotka tietävät kaiken romanien lisääntymisestä heidän puolestaan.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden on vaikea päästä sisään spekulatiivisen fiktion maailmaan. Itse luen spefiä maltillisesti, muutaman teoksen vuodessa, ja tämä teos edustaa minulle tuon genren parhaimmistoa. Itselleni kirjan ”pihvi” ei kuitenkaan tällä kertaa ollut spefissä, vaan Unkarin lähihistorian mielikuvituksellisessa luennassa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 15/196: Unkari. HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 16: ”Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.”

Verevää kampuserotiikkaa

IMG_1340Jess! HELMET-haasteen Australasia-rasti (kohta 46) löytyi lukemattomien kierrätyskirjojen merestä! Australialainen tai uusiseelantilainen kirjallisuus ei ole niin vaikeasti toteutettava rasti kuin vaikka papuauusiguinealainen, mutta mielikuvitukseni ei ole riittänyt kuin muutamiin järkälemäisiin lukuromaaneihin, alkaen Okalinnuista. Janet Frame on kestosuosikkini, mutta juuri nyt Riitta Jalosen Kirkkaus (2016) tuoreessa muistissani olen sillä saralla kylläinen.

Emily Maguiren esikoisromaani Taming the Beast (Serpent’s Tail, 2004) on teos, jota en olisi luultavasti lukenut kolmikymppisenä, mutta jonka aihepiiri kiinnostaa minua enemmän hieman vanhempana. Teos sijoittuu 1990-luvun Sydneyhin, koulu- ja akateemiseen maailmaan. Se kertoo nörtistä kirjatoukasta Sarah Clarkista, joka tulee äidinkielenopettajansa viettelemäksi 14-vuotiaana ja alkaa tämän kokemuksen pohjalta etsiä seksuaalista identiteettiään poikkeuksellisen eksentrisellä tavalla. Sarah’sta kasvaa omanlaisensa nymfomaani, perheensä hylkäämä kapinallinen, joka rankasta biletyksestä huolimatta jaksaa raahautua luennoilleen missä tahansa kunnossa. Itsetuhoisuus, elämänjano ja suorituskeskeisyys vuorottelevat hänen elämässään rajusti, eikä hän suostu mahtumaan yhteiskunnan ja lähipiirin antamiin määrittelyihin itsestään.

Julkaisuhetkellään Australiassa teos on herättänyt kiivasta keskustelua alaikäisten seksuaalisuudesta ja koulumaailman hyväksikäytöstä. Maguire ei pahemmin moralisoi neljääkymmentä vuotta lähestyvän, kristillistaustaisen Mr. Clarkin hairahdusta, vaan esittää nuoren Sarah’n oman seksuaalisuutensa subjektina. Teoksessa selvästi syytetään enemmän Sarah’n vanhempia tunteellisesta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä kuin opettajaa laittomasta teosta. Lemmenparin uusi kohtaaminen Sarah’n ollessa lähellä yliopistosta valmistumista herätti ainakin minussa vielä voimakkaampaa vastarintaa kuin salaiset kohtaamiset koulun tarvikevarastoissa. Lemmenparin siirtyessä laillisille vesille suhteeseen kietoutuu entistä vaarallisempia momentteja, mitkä laittavat lukijan pohtimaan seksuaalisen kiihkon äärirajoja.

Onko tämä sitten eroottista fiktiota? Kai on, mutta seksuaalisten kohtaamisten kuvaukset ovat sen verran angstisia ja väkivaltaisia, että ne eivät välttämättä stimuloi lukijaa. Eroottiseksi fiktioksi tarinassa on todella paljon sivuhenkilöitä ja kuvausta tavallisesta elämästä, kuten kavereiden häistä ja lasten syntymistä. Ystävyys ja luottamus nousevat lopulta tärkeämmiksi teemoiksi kuin seksuaalinen täyttymys.

En saanut aikanaan Fifty Shades of Grey-trilogian alkuosasta luettua kuin parikymmentä sivua, niin ennalta-arvattavalta tarina tuntui. Taming the Beast on varmasti sadomasokismin kuvauksena rankempi ja vaihtoehtoisempi tarina, jossa päähenkilöiden mielenterveys on vakavalla koitoksella ja jossa verenvuodatus ja mustelmat kuuluvat suhteen normiarkeen. Monta päivää kestävät päihdepainotteiset sessiot limittyvät tässä huoleen sähkölaskuista ja sairaspoissaoloista, ja tulee tilanteita, joissa valittu itsetuhoinen elämäntapa kohtaa päivänvalon groteskilla tavalla. Kirjaa ei varmasti ole kirjoitettu tavoitteena kaupallinen menestys, enkä voi kuvitella tätä vaniljaseksiin kyllästyneiden perheenäitien tyynynaluskirjana.

Lukuisat korkeakulttuuriset viitteet Shakespeareen, John Donneen, Jane Austeniin ja muihin klassikkoihin pomppaavat miltei humoristisesti ulos aussien arkikielestä ja -kokemuksesta. Paikoitellen esimerkiksi bilekohtausten kuvaus on puhdasta saippuaoopperaa, mutta niiden alla piilee traagisempia sävyjä. Australialaisuuden kliseitä teos onnistuu jollain tasolla horjuttamaan – ainakaan Sarah Clark ei esiinny tyypillisenä, auringon paahtamana surffimuijana, vaan on kalpeaa, sisätiloissa viihtyvää goottityyppiä, mutta samalla sen verran akateeminen, ettei välttämättä edes jaksa seurata goottienkaan trendejä.

Feministisenä kannanottona teos voisi mahtua bitch litin genremäärittelyyn, jossa ympäriinsä naiminen, elämän sössiminen ja päihdemyönteisyys nousevat protestiksi valtavirtakulttuurin itsensä tuotteistamiselle. Teos avaa myös itselleni aiemmin tuntemattomia seksuaalipoliittisia termejä, kuten body fluid monogamous. 

Teos herätti itsessäni kovin ristiriitaisia tunteita, enkä osaa arvioida, kiinnostaisiko se seuraavien sukupolvien lukijoita. Näyttää, että kirjasta on otettu useampia painoksia, eli sillä saattaa olla kulttiteoksen maine jossain päin maailmaa. Suomalaiseen kontekstiin minun on vaikea kuvitella näin avointa kertomusta opettajan ja neljätoistavuotiaan tytön seksisuhteesta, sillä yhteiskuntamme lastensuojelumentaliteetti saattaisi helposti estää vastaavan teoksen julkaisun. Ainakaan en suosittelisi tätä teosta alaikäisille lukijoille, sillä se ei tosiaankaan ole leimallisesti nuortenkirja.

 

 

 

Eliittikumppaneiden sielunelämästä

hajaannusMarkku Rönkkö on minulle aiemmin täysin tuntematon kirjailija, joka pääsi vuodenvaihteessa yllättämään koukuttavalla ja järkyttävälläkin teoksellaan Hajaannus (LIKE, 2016). Rönkkö on menestynyt leipätyössään copywriterina, ja alkanut kirjoittaa romaaneja noin viisikymppisenä. Monet hänen kirjoistaan käsittelevät työväenluokan rappeutumista ja identiteettikriisiä, mutta tämä uusin käsittelee etuoikeutettujen nuorehkojen uraohjusten epävakaata sielunelämää.

Kirre ja Jali ovat varsinaiset eliittikumppanit (TM), jotka löytävät toisensa menestyvien ystäviensä lapsen nimiäisistä. Kirre tekee väitöskirjaa sukupuolentutkimuksen oppiaineeseen, kun taas Jali on jo väitellyt maailmanpolitiikan tohtori, Venäjän politiikan asiantuntija. Orvolla Kirrellä on rikkonainen koulukotitausta, kun taas Jali on hemmoteltu kauniaislaisen porvariperheen vesa, joka osaa vaikka unissaan tiputtaa oliivinkivet oikealla tavalla asetille. Kirre on rakentanut hauraan menestyjän identiteettinsä lastensuojelun jälkihuollossa, joka on tarjonnut hänelle tavallista paremman nuorisoasunnon Kallion ytimessä. Hän on päässyt yliopistoon lukemaan filosofiaa ensi yrittämällä, ja saanut äidinkielen aineensa Suomen Kuvalehteen, huolimatta siitä, että hänen aiempi viiteryhmänsä koostui pikkurikollisista ongelmanuorista.

Jali muistutti minua etäisesti vähärasvaisesta ex- eliittiministeristämme Alex Stubbista, jos Alex olisi hieman pidättyväisempi ja autistisempi. Kirren hahmosta taas tuli mieleen kirjailija Riikka Pulkkinen, eteerisen ristiriitaisessa naisellisuudessaan. Kun itse olen elänyt sekä politiikan- että sukupuolentutkimuksen ghettoissa vastaavana nuorena wannabe-komeettana, tämä teos iski suoraan selkäytimeen. Koin, että Rönkkö oli todella syvällisesti perehtynyt molempien oppiaineiden ongelmakenttiin ja onnistui tuomaan esiin uran luomisen keskeiset ongelmat. Sukupuolentutkimusta käsittelevät osiot olivat hedelmällisempiä kuin Venäjän nykypolitiikkaa käsittelevät osiot. Rönkkö onnistui kuvaamaan sukupuolentutkimusta pitkälti yhteisön sisältäpäin syyllistymättä liikaan polemisointiin, kuten aiemmin koin esimerkiksi Anja Snellmanin romaanissa Pelon maantiede.  Feministejä ei kuvattu tässä puolifasistisina, itseään ruoskivina terroristinalkuina, vaan täysin ymmärrettävinä subjekteina, joilla on myös aito halu rakentaa yhteiskuntaa. Kirrenkään vakava oireilu ei johdattanut meitä pelottavalle kulttuurimarxistiselle sylttytehtaalle, vaan pahoinvoinnin lähteet löytyivät muualta.

Molempien uraohjusten toimenkuvan kuvauksiin olisin kaivannut hieman lisää huumoria. Juonen kannalta tosin se olisi voinut ajaa väärille raiteille. Kirjan lajityyppiäkin on vaikea määritellä, ja sekin tekee siitä herkullisen. Kenenkään henkilön todellisuus ei pääse tässä sielujen riitasointuisessa painajaisessa loistamaan muiden kustannuksella. Tyyppien pahoinvoinnin tason huomioon ottaen olisin odottanut ainakin joltain isoa pakenemista vaihtoehtohoitoihin ja eksoottisiin uskontoihin, mutta tätäkään henkireikää ei tarjottu. Jalin piilevä uskonnollisuus jäi kutkuttamaan. Jalillakin oli tässä altavastaajan roolissa paljon uskottavia tai empatiaa nostavia piirteitä.

Nostan tämän teoksen vuoden 2017 HELMET- haasteen ensimmäiseksi täkyksi, joka on kirja, joka kertoi minusta (nro 14). Koin vahvasti olleeni sekä Kirre että Jali, vaikka en olekaan tehnyt vastaavia ylilyöntejä äitinä tai elämänkumppanina, eikä taustani kuulu kumpaakaan ääripäähän. Ammatillisesti sosionomiopiskelijana koin teoksessa hienoksi loppuosan terapeuttisen etäännyttämisen.

 

Hanki itsellesi voimaeläin

unikoiraMarko Hautalan Kuokkamummo (2014) oli alkuvuoden erikoinen yllättäjä, ja sen innoittamana tartuin jo toiseen Hautalan teokseen, Unikoiraan (Tammi, 2012). Vaikka molempien teosten kiinnekohtana on Vaasan kaupunkimaisema, ne ovat ilahduttavan erilaisia teemoiltaan ja tunnelmiltaan. Kauhussakin voi olla erilaisia viboja ja nyansseja; tässä henkilöiden elämismaailma oli akateemisempi ja tiedostavampi kuin Kuokkamummossa,  mutta silti he olivat yhtä alttiita yliluonnollisille kokemuksille.

Romaanin päähenkilö Joonas on vastikään eronnut, paikalleen jämähtänyt yliopiston hallintovirkamies, joka ei odota arjeltaan suuria. Hänelle mustavalkoisten elokuvien katsominen äänettömällä on korkeinta rentoutumista, ja tämän lisäksi hän käy kansalaisopiston eidolon-terapiakurssilla, todennäköisesti enemmän sopivan tyttöystävän löytämisen toivossa kuin aidosti aiheesta kiinnostuneena. Kurssilla käy vain kaksi miestä, jotka sopivasti kyräilevät toisiaan. Kurssin vetäjä Aliisa on mystinen tapaus, joka Joonaksen yllätykseksi ilmaiseekin kiinnostuksensa opiskelijaansa kohtaan varsin avoimesti.

Joonaksella ei tunnu olevan tarpeeksi suuria luurankoja kaapissaan edes hypnoosiin pohtautuvaa terapiaa varten. Välillä hänen mielessään kummittelee unikoira, jonka prototyypin hän kohtasi 90-luvun reppumatkalla Ateenassa. Tuolloin katukoira johdatti Joonaksen ja tämän vihaisen tyttöystävän oikealle asemalle, jotta matka saattoi jatkua ja pari tehdä sovinnon. Tyttöystävä ja entinen vaimo Meeri ei enää kummittele Joonaksen elämässä, vaan pariskunta on eronnut sovussa. Sen sijaan Joonas saa yllätysvieraan lukioaikaisesta kaveristaan Jyristä, joka ei ole koskaan sopeutunut suomalaiseen työelämään eikä henkiseen ilmapiiriin.

Jyri on se baari-iltojen ilkeä älykkö, joka osaa hurmata naiset derridalaisilla analyyseillaan, mutta samalla polttaa siltoja takanaan kuolettavasti. Jyri on onnistunut jakamaan elämänsä Hong Kongin ja Thaimaan paratiisisaarten välillä, ja haluaa tarjota ystävälleenkin poispääsyn näköalattomasta oravanpyörästä. Jyrin elämänasennetta kuvaa medaljonki, jota hän on kantanut pari vuosikymmentä kaulassaan: sen nimi on Onni ja se pitää sisällään itsemurhapillerin otettavaksi juuri oikealla hetkellä. Jyrin kutsumana Joonas pääsee muutamaksi päiväksi kokemaan aitoa YOLO:a Hong Kongin huumekortteleihin ja läheisten vuorten aitoon luonnolliseen ”pilveen”. Oudompi todellisuus löytyy kuitenkin lähempää kotoa, saarelta, josta kaikki kirjan hahmot saavat elämäänsä vakavasti häiritseviä viestejä.

Pidin kirjan matkakuvauksista paljon. Hong Kongin lisäksi tässä päädytään Ukrainaan Tsernobylin voimalan läheisyyteen, josta epäonnistunut tiedemieskaksikko etsii mystistä unenantajaa. Lars Fritzénin hahmo pelotti minua oikeasti, vaikka hänenkin toiminnalleen annettiin jokseenkin loogisia selityksiä. Romaani herätti myös kriittisiä kysymyksiä vaihtoehtohoidoista ja niiden valvonnasta. Jopa Valviran rooli nousee merkittäväksi mysteerion purussa. Mikä eidolonissa on vaarallisinta, onko se puoskarointia vai vapauttaako se ihmismielen täyteen potentiaaliinsa?

Kauhukirjaksi Unikoiraan on siroteltu sopivasti myös tavallista arkea. Yliopistomaailmassa työkaverien loppuunpalaminen ei aina johdu yliluonnollisista syistä, ja kahvihuoneen naisten juoruilukin on normaalia kauraa. Psykoosiin sairastuva pomo Torsti oli herkullinen hahmo, jonka hoitoon ohjaus ei meinannut luonnistua keneltäkään työyhteisön jäseneltä.

Kirja soveltuu myös sellaisille lukijoille, jotka eivät yleensä lue kauhua. Kauhu tässä on enemmän päänsisäistä kuin ulkoisiin tapahtumiin liittyvää. Kohtaukset eivät ole erityisen verisiä, eikä painajaisetkaan aiheuta lukijassa unettomia öitä. Tämäntyyppiseen hienovaraiseen jännitykseen jää helposti koukkuun.

Kuningasajatusta odotellessa

VaahteraBlogini on elänyt hiljaiseloa viime viikot, koska olen nyt päätoiminen opiskelija. Enimmäkseen aikani on kulunut teologian ja uskontotieteen parissa. Niin nörtti en ole, että kirjoittaisin blogiarvioita muiden määräämistä kurssikirjoista.

Olen jaksanut tänä vuonna unta odotellessa lähinnä lukea chicklitiä tai muuta viihdettä. Aikaa arvioiden kirjoittamiseen on minimaalisesti. Siitä huolimatta haluan huudahtaa, että taisin löytää täydellisen chicklit-tuttavuuden, Veera Vaahteran.

Veera Vaahtera on pohjoispohjanmaalaisen Pauliina Vanhatalon taiteilijanimi. Vanhatalo on julkaissut viisi romaania omalla nimellään ja neljä Veera Vaahterana. Viime aikoina hänen uusimmasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan Keskivaikea vuosi (S&S, 2016) , joka kertoo perheenäidin sairastumisesta masennukseen, on ollut positiivista pöhinää sekä sosiaalisessa mediassa että päivälehdissä. Vaahtera-Vanhatalo tuntuu muutenkin aktiiviselta ja monipuoliselta kirjailijalta.

Veera Vaahteran reaalimaailman persoonasta en tiennyt mitään lukiessani teosta Sattumalta sinun (Tammi, 2015). Teos kertoo neuroottisesta kasvatustieteen tohtorista Karoliinasta, joka pelkää elämässään monia asioita, ehkä eniten työttömyyttä. Unettomuus ja pikkuasioista stressaaminen kuuluvat hänen päivittäiseen arkeensa. Kymmenen vuoden mittainen parisuhde Villeen, seikkailukasvattajayrittäjään, on kariutunut pariskunnan eri intressien vuoksi. Tuntuu siltä, että hieman juureton Karoliina on roikkunut Villessä lähinnä tämän turvallisen sukunsa vuoksi. Todellisuudessa pariskunnalla on ollut vähän yhteistä. Karoliina toivookin, että eksä löytäisi tulevan onnensa Partioaitan hyllyjen välistä.

Pidin kirjassa eniten ironisen lempeästä kuvauksesta yliopistomaailmasta. Teos kertookin enemmän työstä kuin parisuhteista. Suorituskeskeisen Karoliinan saapuminen filosofian laitoksen tuottavuuskonsultiksi stimuloi nauruhermoja. Laitoksella on odotettu kuningasajatusta viimeiset 30 vuotta, eikä kansainvälisten julkaisujen aikaansaaminen ole monenkaan prioriteetti. Ominaista laitoksen väelle on, että heille riittää postit-lappu ovikyltiksi (ja siksi monikaan ulkopuolinen ei paikalle löydä). Karoliinasta kasvaa muutamassa viikossa käskyttävä kersantti. Tosin laitoksen työntekijät tottelevat Karoliinan käskyjä aivan omalla tavallaan. Eniten tykästyin laitoksen johtajan Mervi Kultalan hahmoon, joka uskaltaa kypsässä iässä seurata todellista intohimoaan, maagista viherpeukaloaan.

Karoliinan oman elämän sotkut verrattuna hänen kurinalaiseen työminäänsä tuovat kiinnostavia jännitteitä kerrontaan. Teokseen voimme samastua kaikki me, joille akateemisen työnhaun kiemurat ovat tulleet viime aikoina tutuiksi. Romanssiulottuvuus teoksessa on kesy, mutta sekin kertoo paljon Karoliinan persoonasta. Itse en muista löytäneeni kenenkään kaverin jääkaapista monta vuotta vanhaa skumppapulloa. Karoliinan elämässä juhlimattomat juhlat ovat olleet tavallisia.

Hänellekin löytyy toivoa, ja kippis sille!

 

Kalareissu, jota ei tullutkaan

Enon opetuksetPetri Tamminen oli minulle eiliseen saakka tuntematon kertoja, vaikka olenkin hänen uusinta teostaan Meriromaania (2015) sillä silmällä vilkuillut. Aloitin silti hänen tuotantoonsa tutustumisen aiemmasta teoksesta, Enon opetukset (Otava, 2006). Ilmeisesti teos on ollut aikanaan suuri menestys, kilpailihan se Finlandia-ehdokkuudesta.

Enon opetuksista innostuin kansitekstin perusteella siksi, että siinä aika-akseli lomittuu Dianan ja Charlesin ja Camillan ja Charlesin häiden väliin – tätä mojovampaa ajoitusta on vaikea keksiä. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani brittirojalismin osuus oli vielä suurempi kuin romaanin kertojalla Jussilla, joten koukutuin juoneen välittömästi. Dianan ja Charlesin häät olivat meillä, Keski-Suomen maalla, koko päivän kestävä kavalkadi kuten romaanissakin. Mitään vastaavaa intoa ei ole koskaan liittynyt ruotsalaisiin kuninkaallisiin. Dianan hautajaiset jäävät kirjassa vähemmälle huomiolle (itselleni ne olivat äärimmäisen herkkä paikka), mutta Jussi katsoo tavalleen uskollisena erokriisinsä aikana Camillan ja Charlesin häitä (joita en itse enää noteerannut). Tamminen osoittaa, kuinka ainakin Suomen maaseudulla kuninkaalliset häät pysäyttivät kaiken liiketoiminnan kokonaiseksi päiväksi kesällä 1981. Häitä katseltiin huoltoasemilla, nakkikioskeilla ja jopa hautaustoimistossa, johon Jussin eno Olli tekee yllätyshyökkäyksen ostaakseen arkun vielä elävälle isälleen.

Teos ei viljele ”eno putosi veneestä”-kliseetä, vaikka suomalaiseen kansanperimään kuuluukin pitää äidin veljeä jotenkin epäilyttävänä, ellei hulttiona tapauksena. Eno Olli on kasvavalle Jussille omanlaisensa idoli, varsinkin naisten kaatajana. Ollin rosoista elämää seurataan kolmessa vaiheessa, parikymppisenä hulivilipoikana, neljääkymppiä lähestyvänä elämäntaiteilijana ja viisikymppisenä erakoituneena rapa-alkoholistina, jonka onnellisuuden takaa päivittäiset kalsarikännit ja korkkaamaton kossupullo kaapissa.

Tarinan ”pihvi” liittyy Ollin lupaamaan miesten kalareissuun lapsuuden mummolan maisemissa, jota Jussi odottaa tervetulleena breikkinä perhe-elämästä ja pikkulapsiarjesta. Paikalle päästyään hän kuitenkin saa pettyä. Iloista jälleennäkemistä on edeltänyt monen päivän ryyppyjuhlat, eikä kahdenkeskisestä laatuajasta ole tietoakaan. Ollin ja hänen parhaan ystävänsä  Myrskyn symbioosia rikkoo taistelu naisista ja naisten vielä raivokkaampi taistelu näistä elämänkoulun sankareista. Olli ja Myrsky vetävät puoleensa erityisesti itsetuhoisia taiteilijanaisia, joiden kanssa ei koskaan koeta arkea. Jussi ei voi olla vertaamatta enonsa naisonnea oman parisuhteensa tasaisen tappavaan auvoon:

”Niin se vain oli, maailmassa oli romanttisia ihmisiä, jotka tuijottivat toisiaan silmiin ja sitten meitä toisia, jotka rakastimme tasaisemmin, lihamureketta laittamalla ja sitä kehumalla.”

Pidin teoksen huumorista siksi, että siinä ei kauhistella, mytologisoida eikä tuomita alkoholin käyttöä ja sen aikaansaamaa syrjäytymistä, vaan asiat näytetään sellaisina kuin ne ovat. Enon viinankäyttö näyttää johtuvan pitkälti hänen sosiaalisista rajoitteistaan, ja Jussi tunnistaa itsessään saman taipumuksen, vaikka ei itse ole yhtä viinaanmenevä. Varsinkin erottuaan vaimostaan Jussi käyttäytyy hyvin samanlaisesti Ollin kanssa ollessaan selvin päin. Tekstiviestiseurustelu kymmenien naisten kanssa samaan aikaan tuntuu samanmoiselta maaniselta käytökseltä kuin enon ryyppääminen. Teoksessa onnistutaan näyttämään mielenterveyden ja addiktioiden välinen tragedinen kujanjuoksu ilman rasittavaa psykologisointia tai terapeuttista kieltä. Kepeän ja toiminnallisen kielen takana väijyy omituisia järkäleitä.

Teos kertoo myös yliopistomaailmasta ja sen aiheuttamasta vieraantumisen tunteesta. Jussi tekee ilmeisesti kirjallisuustieteen väitöskirjaa laitoksella, jossa hänellä on onni pitää ilmastoitua koppia ja jossa hän enimmäkseen jututtaa sihteerejä, joiden keskivertosuhtautuminen hänen huulenheittoihinsa on evvk.  Tutkijakollegoihinsa hän suhtautuu kuin ohimeneviin tuttuihin automarketissa. Viiden viikkotunnin tuntiopetus antaa Jussille kuitenkin jonkinlaisen ammatti-identiteetin, ja työhuone toimii loistavana piilopaikkana maailman ja perheen vaatimusten melulta. Tässä dokumentoidaan myös vapaan yliopistolaitoksen ”viimeisiä sissejä”, sillä yliopistomaailma on muuttunut radikaalisti viimeisen kymmenen vuoden aikana, eikä tämän tyyppisiä epämääräisiä haahuilijoita enää tueta minkään valtakunnan laitoksilla. Tämän vuosikymmenen Jussit, elleivät he ole löytäneet käytännöllisempää ammattia, viruvat nykyään kortistossa.

Tammisen hengenheimolaiseksi koen toisen saman ikäluokan varsinaissuomalaisen kertojan, Roope Lipastin, jonka Perunkirjoitus  (2013) kertoi vastaavasta halusta ymmärtää sukua ja samalla halusta ottaa siitä etäisyyttä. Olli-enon meininki muistutti minua myös vähän Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjasta (1998), mutta Juoppohullu-sarja ei ole koskaan vakuuttanut minua siksi, että se sisältää liian suuren annoksen sosiaalipornoa. Tamminen esittää enon muussakin kuin alkoholistin hahmossa, esimerkiksi valokuvauksella leipänsä hankkivana yrittäjänä.

Pidin hirveästi teoksen humanismista, lempeästä huumorista ja sen tyyppisestä hauskuudesta, jossa vitsejä ei alleviivata eikä mennä äärimmäisyyksiin. Ylipäänsä pidän humoristisista teoksista, joissa käsitellään varsin traagisia ihmiskohtaloita ja asioita, joita yleensä ei voi käsitellä nauramatta johonkin ilmiöön liittyvälle. Tämän tyyppisissä kirjoissa ei naureta varsinaiselle kohteelle, vaan hänen persoonansa säilyttää ihmisarvon hautaan saakka ja kauan hautajaisten jälkeenkin.

Enon opetukset mahtuu Helmet-haasteessa kategoriaan 45: ”kirja, joka kertoo suomalaisesta miehestä.”

Todellinen ysäri-jysäri

JoelMuistan lukeneeni Pirjo Hassisen Joelin (Otava, 1991) ensimmäisenä opiskeluvuotenani Jyväskylässä, jolloin teoksen elämismaailmassa suht kaikki liippasi läheltä omaa arkeani. Vaikka romaanin tapahtumakaupunki jää avoimeksi, lukija voi helposti sijoittaa tekstin kirjailijan asuinkaupunkiin tiettyjen koordinaattien, kuten yliopiston kirjaston arkkitehtonisen kuvauksen perusteella. No, teoksessa seikkaillaan joka tapauksessa sisämaassa, kaupungissa, jolla on pakkomielle lasikattoisiin ostoskeskuksiin ja salilla käymiseen. Aika-akseli sijoittuu 80-90-lukujen vaihteeseen, jolloin hedonistinen ”juppikulttuuri” oli vielä voimissaan ja Neuvostoliitto veti viimeisiään syvästi korahdellen.

Neuvostoliitolla on merkitys juonen kannalta, sillä päähenkilö Maria on venäjän ikuinen opiskelija, joka ei löydä tarmoa gradun kirjoittamiseen. Hän on löytänyt kapean leipätyön työväenopiston venäjän opettajana, mutta tuuraa välillä äitinsä alusvaateliikkeessä Delilah’ssa. Marian suhde opettamaansa kieleen ei tunnu kovinkaan intohimoiselta, mutta hän löytää aikuisryhmien opettamisesta epämääräistä turvaa. Tyyppinä hän on selkeä ajelehtija, joka on kenties tullut voimakastahtoisen johtajataräitinsä jyräämäksi. Maire Tammiston hahmo onkin romaanissa keskeinen, ja minusta hän tuntui henkilönä särmikkäämmältä kuin Maria ja hänen kaksi miestään, Jyrki ja Joel.

Oikeastaan Marian elämä pyörii pitkälti seksuaalisten fantasioiden ympärillä. Joel on hänen venäjän opiskelijansa, joka urheilumyyjänä on kiinnostunut itäviennistä. Joelin hahmossa keskeisintä on hänen taivaallinen kroppansa, joka muodostuu Marialle pakkomielteeksi. Maria soluttautuu paikallisen kuntosalin vieraaseen maailmaan vain saadakseen ahmia Joelin lihasmassaa silmillään. Seksuaalisuuden kuvaus on suorasukaisen aistillista, rajun imelähköä. Varmasti tuohon aikaan miehen ruumiin esineellistämisessä on ollut jotain radikaalia, mutta feminismin riemuvoitto teos ei ole. Maria on kyllä älyllinen toimija, joka tutkijamiesystävänsä kanssa voi viettää päivän lukien toisilleen ääneen romaaneja. Muun muassa Marguerite Duras pääsee teoksessa ääneen, ja Rakastajaa tässä luetaan ahmien. Samalla Marian maailmassa tiukat sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys. Tapa, jolla hän näkee esimerkiksi turvevoimalan miehen logiikan ylimmäisenä ruumiillistumana, on koominen:

”Maria oli tuntenut outoa nautintoa siitä ristiriidasta, että hän itse oli nainen, ja tuo tuossa oli turvevoimala, miesten suunnittelema ja rakentama ja käyttämä laitos, hänelle avautumaton maskuliinisen voiman ja tenisen tietämyksen salaliitto. Se oli silti tehty hänelle, kaikki tuo käsittämätön, raskas, pikimusta, tekninen oli häntä varten. Että hän saisi lämmintä vettä jolla valella valkoista puhdasta ruumistaan suihkussa.”

Vaikka Maria tunnustaakin himoitsevansa Joelia ikuisuusperspektiivillä, ei orastavan suhteen tulevaisuus vaikuta kovin lupaavalta. Eikä tässä ajetakaan elämänmittaisen parisuhteen asiaa, vaan Hassinen kirjoittaa naisen oikeudesta intohimoon. Eroottiseksi fiktioksi teksti on kiinnostava siksi, että halulle annetaan myös historiallinen ja poliittinen konteksti. Minusta oli lukijana houkuttelevaa muistella aikaa, jolloin maamme yleinen ostovoima oli mittava ja alusvaateputiikeissa luonnonsilkkinen ylellisyys meni kuumille kiville. Samalla tuo aika tuntuu todella kaukaiselta ja miltei utopistisena. Tämän päivän Marioilla ei ehkä ole varaa haahuilla samalla tavalla kuin noina aikoina – ei silloinkaan, jos sattuu perimään äitinsä vaateliikkeen.

Esikoisromaaniksi Joel on omaperäinen ja itsevarma teksti, joka muistaakseni herätti aikanaan paljon keskustelua juuri tuon miehen ruumiin esineellistämisen vuoksi. Nuorena lukijana en aivan pystynyt samastumaan Marian maailmaan, sillä olin juuri silloin hylännyt aiemman merkkivaatekeskeisen maailmankuvani. Nyt luin teosta ilman vaatimusta henkilöhahmoihin samastumisesta, ja nautin eritoten rikkaasta kaupunkikuvauksesta.

Olen menossa pian joulunviettoon aivan tuon edellämainitun turvevoimalan kupeen. Vähänkö naurattaa sen piippujen tuijottelu tästäkin kirjallisesta perspektiivistä, sillä pytinki on oikeasti suuri esteettinen haitta ja kaupungin kasvettua pilaa satojen, ellei tuhansien maiseman. Itse en ole koskaan nähnyt sitä eroottisena. Ehkä mielikuvitukseni on vain rajallinen.

 

Oppimisen ja himon ylistys

john_williams_stonerJohn Williamsin (1922-1994) romaani Stoner (Bazar, 2015, suom. Ilkka Rekiaro) on hätkähdyttänyt kirjafriikkejä ympäri maailmaa kymmenisen vuoden ajan. Tästä vuonna 1965 julkaistusta romaanista otettiin aikanaan vain 2000 painosta, jotka nekään eivät kaikki myyneet. Teos nousi maailmanmaineeseen vuonna 2003, jolloin siitä otettiin uusi painos Vintage-kustantamossa. Sen arvon huomasivat monet kuuluisat kirjailijat – lukemani painoksen esipuheen on kirjoittanut irlantilainen John Mc Gahern, kun taas ranskankieliseen maailmaan teoksen toi Anna Gavalda käännöksellään. Viimeiset vuodet teos on niittänyt ylistystä kulttuuripiireissä ympäri maailmaa, joten on mahtavaa, että Bazar-kustantamo päätti myös suomentaa sen. Mielestäni Stoner on lukemistani Bazarin kustantamista teoksista taiteellisesti merkittävin, ja samalla se tuo virkistävää vaihtelua kustantamon kevyempään linjaan.

Kirjallisuushistorioitsijat ovat luonnehtineet Stoneria ensimmäiseksi ”kampusromaaniksi”, jonka genre on paisunut huomattavasti sitten 1960-luvun. Koska itse vietin puolet elämästäni yliopistomaailmassa, en ole koskaan ollut kampusromaanien suurin fani – aihepiiri tuntuu minulle liian tutulta. Lukiessani kaunokirjallisuutta olen halunnut aina sukeltaa mahdollisimman vieraisiin, ennalta-arvaamattomiin maailmoihin. Lukukokemuksena Stoner tuntui kuitenkin paljon muultakin kuin kampusromaanilta, sillä sen henkinen kypsyys ylitti sen, mihin olen yliopistomaailmaa kuvaavissa teoksissa tottunut. Vaikka tässä kommentoidaan pitkälti yliopiston kirjallisuuden laitoksen keskinäisiä suhteita, Williams ei sorru nokkelaan kalustettujen huoneiden pukudraamaan. Ja vaikka juonellisesti teoksessa on paljonkin ennalta-arvattavaa, kuten keski-ikäisen apulaisprofessorin rakastuminen nuoreen väitöskirjantekijään, teoksen kieli ja tapa jäsentää maailmaa nostavat sen muihin sfääreihin.

Romaanin aika-akseli on viitisenkymmentä vuotta, eli se kuvaa William Stonerin elämää nuoresta ylioppilaasta kuolemaan juuri eläköityneenä vapaaherrana. Stoner ei ole erityisen rohkea eikä eteenpäinpyrkivä kaveri, vaan ehdotus yliopisto-opinnoista tulee hänelle perheen tilalla käyneeltä agronomilta. Köyhät vanhemmat tahtovat ainoalle lapselleen parasta, joten poika lähetetään Missourin yliopistoon hakemaan korkeampaa oppia tilanhoitoon. Stonerista ei kuitenkaan tule agronomia, vaan hän hurahtaa kirjojen maailmaan ja valitsee urakseen englantilaisen kirjallisuuden opetuksen. Stoner ei ole tutkijatyyppiä, eikä hänellä ole sosiaalisia kykyjä edetä uralla yliopiston hallinnossa. Hän jää laitokselle rivilehtoriksi ja myöhemmin edistyy apulaisprofessorin virkaan. Opettajan urallaan hän kokee vaihtelevasti välinpitämättömyyden ja innostuksen jaksoja – hän on kohtuusuosittu, mutta vaativa luennoitsija, joka pakottaa nuoret opiskelemaan keskiajan retoriikkaa. Kun hän vihdoin saa tohtoriopiskelijoiden tutkijaseminaarin vastuulleen, hän herää henkiin pedagogina samalla, kun rakastuu Katherineen.

Stonerin elämässä on kolme naista, vaimo Edith, tytär Grace ja lyhytaikainen rakastettu Katherine. Edith on oikukas, kylmäkiskoinen ja introvertti kotirouva, jolla on satunnaisia luovuuden puuskia, mutta joka enimmäkseen sairastaa uupumusta makuuhuoneessa, jonka ovi sulkeutuu avioliiton iloille. Grace tulee pitkälti isän hoitamaksi varsinkin varhaislapsuudessa, sillä Edithin hermot eivät kestä vaippapyykkiä eikä yösyöttöjä. Stoner esiintyy tässä kärsivällisenä, edistyksellisenä aviomiehenä, joka ei kuitenkaan tee uhrauksistaan numeroa. Isyysjakso sijoittuu tässä 20-luvulle, jolloin naiset leikkaavat itselleen jazz-tukan ja opettelevat tupakanpolttoa, mutta ei Edith esiinny feministisesti vaativana tapauksena. Perhe-elämä ei ole Stonerille voiman lähde eikä pakopaikka – se on vain realiteetti, joka on hyväksyttävä. Tytärtään hän rakastaa enemmän kuin vaimoaan, mutta suhde ei ole helppo vaimon keksittyä keinoja pitää lapsi etäällä isästään.  Avioliitto on onneton, mutta mies oppii elämään vaimonsa kanssa rinnakkain vähäpuheisessa taloudessa.

Katherinen ja Stonerin suhde on teoksen ”pihvi” tai kulminaatiopiste – se kohta elämässä, joka saa Stonerin kerrankin tuntevan elävänsä. Romaani tiivistyy seuraavaan lauseeseen:

”Willliam Stonerille selvisi neljäntenäkymmenentenäkolmantena elinvuotena se, mikä oli selvinnyt muille paljon nuorempana: että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä, vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.”

Vaikka teos ei ole omaelämäkerrallinen, sen sisällöstä on kaivettu omakohtaisuutta. Historiallisesti se sijoittuu jo aikaan ennen kirjailijan syntymää, mutta on kuvaavaa, että Williams on julkaissut sen juuri tuossa maagisessa 43 vuoden iässä.

Rakkauden kuvaus on lihallista, mutta ei erityisen eroottista – Williams painottaa suhteen intiimiyttä ja sen aikaansaamaa rentoutumista. Lukemisen ja lihallisen himon Stoner kokee pitkälti samankaltaisina, ja rakkauden symboliksi nousee pariskunnan jaettu kirjahylly Katherinen opiskelijaboksissa. Noin vuoden kestävä suhde muuttaa Stonerin perusteellisesti, mutta aikaansaa myös vanhenemista suhteen päätyttyä. Nuoriin opiskelijaneitoihin hatkahtamisesta ei tule hänelle tapa, vaan Katherine jää miehen elämän ainoaksi aidoksi rakkaussuhteeksi – loppuelämän hän suree eroaan ja rohkeuden puutettaan.

John Williamsista tiedetään, että hän oli luovan kirjoittamisen opettamisen uranuurtajia Yhdysvalloissa. Tästä kontekstista voidaan todeta, että Stoner on monella tapaa esimerkki tasapainoisesta romaanista, jossa on poikkeuksellisen vahva kertojan ääni. Stoneria lukemalla taatusti oppii paljon romaanin rakentamisesta, sillä juoni on tässä perinpohjin klassinen. Teema on vuoteen 2015 mennessä puhkikulutettu, eli näillä aineksilla olisi voinut aikaansaada täysin mitäänsanomattoman teoksen. Kuten tiedämme, kehityskertomuskin on romaanimuotona perin läpikoluttu genre. Keski-ikäisen ja keski-luokkaistuneen valkoisen miehen elämäntuska on jotain kovin mainstreamia, mutta tämä teos ei tuntunut keskivertopläjäykseltä.

Koin itse teoksen vahvuudeksi sosiaalihistoriallisen otteen, jossa kuvataan myös Stonerin maalaisia juuria ja vieraantumisen kokemuksia akateemisen eliitin parissa. Teos kertoo syvällisesti Yhdysvaltojen luokkaeroista, yksilön suhteesta sotahistoriaan, pasifismista ja sukupuolten välisistä konflikteista. Rotukysymystäkin sivutaan, tosin ohuesti. Yhdellä mustalla palvelusmiehellä on tässä nimikin. Tobe ottaa Stonerin paikan hänen vanhempiensa tilalla uskottuna miehenä, mutta hänen kohtalostaan emme saa kuulla enempää vanhempien kuoltua.

Suosittelen Stoneria eritoten akateemisessa maailmassa rämpiville tovereille, joiden on vaikea ymmärtää yliopistokulttuurin muutosta. Tämä romaani kun antaa mahdollisuuden verrata prosesseja täällä ja nyt toisen maan aiempiin prosesseihin. Esimerkiksi kyykytys, työpaikkakiusaaminen ja työntekijän tehtävien kaventaminen absoluuttiseen minimiin niin, että päteväkin henkilö saadaan jouhevasti ulostettua, ovat olleet tunnettuja mekanismeja jo kauan ennen SSS-hallituksen ehdottamia koulutuspoliittisia leikkauksia. Ja jos itse opettaisin yliopistolla, yrittäisin keksiä keinon ympätä Stonerin osaksi minkä tahansa kurssin lukemistoa. Ehkä vielä jonain päivänä…

Nälkäisiä tutkijoita etsitään

pinnittalvi450Sosiaalisessa mediassa käytiin eilen kiinnostavaa keskustelua Tampereen yliopiston kansainvälistymisstrategiasta. Yliopisto on paraikaa rekrytoimassa ulkomaisia tutkijoita, ja vararehtori Pertti Haapala oli erityisesti painottanut, että kandidaattien kuuluisi olla ”young and hungry”. Nälän metafora nauratti ja hämmensi monia entisiä kollegojani, ja erityisesti siitä sirkuksesta karanneena olin termistä äimän käkenä. Tiedonnälkää tässä kai ajettiin takaa, mutta nälkä on monilla tutkijoilla konkreettisesti kylässä. Ja eritoten jos ollaan rekrytoimassa kolmannen maailman tutkijoita, sanavalinta muuttuu makaaberiksi.

Tutkijat kommentoivat, että tuskinpa yliopiston johto oli Jussi Valtosen Finlandia-opusta lukenut. Kommentin siivittämänä kiinnostuin automaattisesti teoksesta He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014). Kävin eilen aloittamassa sitä Akateemisen Kirjakaupan sohvalla, ja ensimmäiset 50 sivua olivat niin syvä lukukokemus, että ehkä teos pitää hankkia omaksi. Jo siksi, ettei tuota kirjaa voi lukea yhdeltä istumalta, vaan siitä riittää aineksia useampaan maailmanmenon ruotimissessioon. Siksi myös huudahdan jo ensi vaikutelmiani, ja suunnittelen tekeväni romaanista sarja-arvion.

Tapasin siis Joen, Ivy League-tasoisen  neurotieteilijän, joka saapuu Suomeen 1990-luvun alkupuolella naisen perässä suvun varoituksia kuulematta. Joen juutalaisessa suvussa kaikki ovat akateemisia menestyjiä, eikä heille maailmaa oikeastaan ole olemassa Harvardin, Stanfordin, Yalen, MIT:in ja UCLA:n ulkopuolella. Saamme kuulla, että Joe kärsii Harvardin syndroomasta, eli kroonisesta tyytymättömyydestä, joka johtuu siitä, ettei hänen akateeminen uransa etene odotetusti.

Joe yrittää alkuvaiheessa kaupitella Suomea amerikkalaiselle lähipiirilleen vähän kuten kiinteistövälittäjät. Suku ja ystävät näkevät kuitenkin bluffin läpi. Kun Joe kertoo heille Helsingin yliopiston innovatiivisuusstrategiasta ja verkostoista, he toteavat, ettei Stanfordin ole koskaan tarvinnut leveillä verkostoillaan. Tässä palaamme Tampereen yliopiston käyttämään kieleen vuonna 2015. Onko mikään muuttunut, vai onko menestysstrateginen kielenkäyttö vielä lisääntynyt? Kertooko se epätoivosta?

Teos tuntuu poikkeuksellisen kotoisalta akateemisuuden ja ajanjakson valinnan vuoksi. Itse olen arviolta päähenkilöitä muutaman vuoden nuorempi; tässä aloitellaan väitöskirjojen tekoa 1990-luvun alussa, aikana, jolloin sähköpostin kirjoittaminen oli vasta nörttien puuhaa ja jolloin suomalaisilla yliopistoilla oli aitoja suojatyöpaikkoja. Joe ihmettelee laitoksilla pesiviä peseytymättömiä hampuuseja, jotka eivät puhu kollegoilleen ja kantavat omaisuuttaan muovikasseissa. Suomalaisen yliopistomaailman epäsosiaalisuutta ruoditaan armottomasti.

Joen vaimo Alina häiriintyy miehensä kannettavan tietokoneen käytöstä kotioloissa. Hän kiittää onneaan, ettei mies ole vielä hankkinut matkapuhelinta, joka hävettäisi häntä. Pariskunta tarkkailee toisiaan pirullisen tarkasti. Alinan mustasukkaisuus liikkuu vainoharhan puolelle. Vaikka alussa kulttuurierot tuntuvat pikanteilla, liitto lopulta kaatuu kulttuurisiin väärinymmärryksiin. Joe ei sopeudu sosialistiseen Suomeen, jossa työnteko on liian leppoisaa. Hän tekee töitä koko hereilläoloaikansa ja hänen elämänsä tuntuu keskittyvän tieteellisten lehtien antamaan arvostukseen. Tämä publish or perish-mentaliteetti rantautui Suomeen vasta 2000-luvulla. Murahtaen kommunikoiville muovikassimiehille tuskin enää on tilaa siirtotehokkaissa toimistohotelleissa.

Valtosen lähihistoriallinen ote on analyyttista ja poliittisesti nyansoitua. Teos tuntuu operoivan katseen ja vastakatseen logiikalla, eikä juoni olisi ehkä toiminut, jos päähenkilöt olisivat olleet molemmat suomalaisia. Valtonen kartoittaa eronneen pariskunnan ja heidän aikuistuvan Samuel-poikansa polkuja intiimisti, tuhansien kilometrien fyysisestä välimatkasta huolimatta. En vielä päässyt tarinassa kauhuosastolle, vaan lähinnä tutustuin pariskunnan lyhyeeseen rakkaustarinaan.  Odotan innolla, mitä eläinkoelabroissa lopulta tapahtuu.

Joenpohjan arkeologiaa

oatesjoycecarol_mudwomanJoyce Carol Oates on ollut minulle vaikea kirjailija pitkään. Kaveripiiristä on kuulunut hehkutusta hänen romaaneistaan jo vuosikausia, mutta itse en ole päässyt hänen kanssaan puusta pidemmälle. Kai lukuharrastuksessa tyydyttävintä on, kun saa jonkun henkisen lukon avattua ja tutustuttua ”vaikeaan” kirjailijaan, josta on ollut negatiivisia ennakko-oletuksia. Näin kävi nyt Oatesin kanssa: luin hänen uusimman teoksensa Mudwoman miltei ahmimalla, enkä edes ahdistunut, vaikka sisältö oli nimensä mukaista: mutaista ja psykologisesti korkeajännitteistä.

Päähenkilö Meredith Ruth Neukirchen (tuttavallisesti ”MR”) on tullut lapsena pelastettua mutaisesta joenpohjasta, jonne hänen psyykkisesti epätasapainoinen äitinsä on hänet hylännyt. Hänet adoptoi kiltti lapseton kveekaripariskunta, jonka luona M.R. saa avarakatseisen ja syvästi henkisen kasvatuksen. M.R. pääsee Ivy League-yliopistoon opiskelemaan ja erikoistuu filosofiaan, edeten menestyksekkääksi professoriksi ja lopulta toisen yliopiston rehtoriksi. Rakkausrintamalla M.R. ei ole koskaan kukoistanut, vaikka onkin ollut parikymmentä vuotta salasuhteessa naimisissa olevan itseään vanhemman tähtitieteilijän kanssa. Rehtorin paikan vastaanottaminen ja uusi elämä tyhjässä ja kummittelevassa virka-asunnossa sysää M.R:n kaivamaan menneisyytensä haamuja ja ajaa hänet lopulta psyykkisen romahduksen partaalle. Ennen niin täsmällinen ja luotettava hallinnoija alkaa tehdä ohareita, myöhästellä ja käyttäytyä omituisesti julkisissa tilaisuuksissa. Lopulta hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata häntä riivaamat arvoitukset palaamalla asumaan leskeksi jääneen adoptioisänsä luo.

Kirjassa kuvataan ikimuistoisesti pohjoisen New Yorkin osavaltion syrjäseutujen maisemaa, erityisesti  sitä kuivunutta jättömaata joka ennen oli joen pohja ja josta Meredith pienenä löydettiin. Kriisivaiheessaan hän saa pakkomielteen käydä ajelulla näissä maisemissa etsien jälkiä mahdollisista verisukulaisistaan. Tunnelma tienvarsien kuppiloissa ja bensa-asemilla on välitön, mutta jokseenkin atavistinen – paikallisen väestön nurkkakuntaisuus ja huono yleissivistys korostuvat akateemisen tähden katseessa. Oates kertookin tässä epätyypillisestä luokkaretkestä, mutanaisesta joka ”nousee” joen pohjasta nuhruisen sijoitusperheen kautta turvalliseen keskiluokkaiseen adoptioperheeseen. M.R:n pääsy huippuyliopistoihin tuntuu kuitenkin hänen adoptiovanhemmistaan petokselta, sillä he olisivat halunneet tyttärelleen tavallisempaa elämää. Yliopisto, jonka arjesta Mudwoman kertoo, on koordinaattien perusteella Princeton (vaikka sitä ei nimeltä mainita) – sama yliopisto jossa Oates on kunniatohtorina.

Lapsuudentraumojen lisäksi tässä otetaan vahvasti kantaa Afganistanin ja Irakin sotia vastaan, pohditaan äärioikeiston poliittisia mobilisaatiostrategioita, hyväntekeväisyyden oikeutusta ja monia muita vakavia yhteiskunnallisia teemoja. Teos ei ole kevyttä luettavaa, ja voi paikoitellen karmia heikkohermoisia – itseäni ainakin karmi kuvaus M.R:n visiitistä hänen biologisen äitinsä luo vankimielisairaalaan. Hauskempaa luettavaa oli kuvaukset Agathan ja Konradin kveekariuskosta, pyrkimyksestä kasvaa valoa kohti ja heidän erikoisesta kielenkäytöstään.

Tutuinta romaanissa oli akateemisen nelikymppisen naisen poukkoilu ihmissuhderintamalla – tässä kuvataan kahta syvästi dysfunktionaalista suhdetta ja erityisesti egoististen tutkijamiesten törttöilyjä aivan kuin ne olisivat otteita omista päiväkirjoistani takavuosilta. Huippuyliopiston ihmiset ovat tässä kauttaaltaan angstisia tai mielenvikaisia, ja monella tavalla rehtorin virka muodostuu M.R:lle henkiseksi vankilaksi. Oates jättää M.R:n kohtalon sopivan avoimeksi, mutta teos jaksaa yllättää loppumetreilläkin useamman kerran. Kerronta pitää lukijansa varmassa otteessa loppuun saakka, enkä ainakaan itse ollut tämän joenpohjan sukelluksen jälkeen välittömästi takaisin kotitodellisuudessani.