Korporaatio Jumalan asemassa

Teos: Aki Virtanen: Merenneitomurhat (Myllylahti, 2021)

Tänä vuonna on tullut ansiokkaasti arvioitua Myllylahden uutuuskirjoja: nyt on työn alla jo kolmas, ja kahta arviota pukkaa tämän jälkeenkin. Ehkä en muuten bongaisikaan kotimaisia esikoisdekkareita, ellen saisi niistä välillä arvostelukappaleita.

Aki Virtasen Merenneitomurhat kiinnosti jo ennen lukemista siksikin, että osa sen tapahtumista sijoittuu Haminan ja Kotkan saaristoon, fiktiiviselle Sokkasaarelle, jossa kaukaisesta sijainnistaan huolimatta on edelleen palveluja ja pysyviä asukkaita. Olen jo pitkään haaveillut reissusta tuohon saaristoon, ja myös tuon vesistön Venäjän-puoleiset saaret kiinnostavat. Kuitenkin toteutus sakkaa ilman autoa, tai tuntuu liian vaivalloiselta. Onneksi on kirjoja, jotka kertovat noistakin maisemista…

Teoksen pääjehu on rikoskomisario Jukka Tuusola, joka on tehnyt pitkän uran rauhanturvaajana Afganistanissa ja Kosovossa. Ura on ollut menestyksekäs ja edennyt jopa FBI:n erityiskoulutukseen, mutta paluu maailman miinakentiltä on tehnyt miehestä varjon entisestä itsestään. Vaimon hän on löytänyt sairaalan kuntoutusosaston lääkäristä, avioliitto on ollut aikansa onnellinen, mutta keski-iässä Jukkaa kiinnostavat enemmän päihteet kuin vaimo. Hän on koukussa opioidilääkkeisiin, ja tämän päälle kuluu alkoholia lähes päivittäin. Työura saattaa loppua pian, ellei mies saa koottua itseään.

Jukka nousee päihdehuuruisesta unestaan, kun Sokkasaaren aallonmurtajalta löytyy nuoren venäläisnaisen ruumis. Keissi alkaa kiinnostaa häntä enemmän kuin viina, sillä siinä näkyy selvästi yhteyksiä Venäjän suuryrityksiin ja niiden yritykseen hiljentää toisinajattelijoita. Factumo Corporation harjoittaa pimeää kaivosteollisuutta Kongon demokraattisessa tasavallassa, ja siellä on tapettu kokonaisia kyliä, jotka protestoivat pyhien heimomaidensa tuhoa. Pieni pietarilainen aktivistiporukka on käynyt paikan päällä todistamassa Factumon aikaansaamaa tuhoa. Yllättävästi näihin nuoriin on puhjennut vesikauhu, ja jossain Berliinissä lymyilee mies, jolla on salkku täynnä samalta alueelta kerättyjä ebola-ampulleja.

Nuori Natalia, anarkismille omistautunut entinen kasvatustieteen opiskelija, ei ole ainoa, joka menettää henkensä merenneitomurhissa. Muiden uhrien yhteys tähän ensimmäiseen tapaukseen onkin etsittävä kissojen ja koirien kanssa.

Onhan tässä kirjassa riipivää ajankohtaisuutta samalla tavalla kuin tv:ssä talvella pyörineessä Ivalo-sarjassa. Osittain teos onkin enemmän kansainvälinen trilleri kuin perinteinen dekkari.

Pidin kirjassa matkakuvauksista Pietariin ja Moskovaan, mutta koin, että Afrikka-yhteys jäi todella pinnalliseksi, ja olisin halunnut siihen lisää lihaa luiden päälle. Toisaalta Sokkasaaren kyläyhdistyksen mysteeriojuttujen keruuprojekti toi kirjaan sopivaa paikallista twistiä, ja himpun verran huumoria. Sitä olisi voinut olla enemmänkin, mutta se ei ehkä sovi kansainvälisen trillerin tyylilajiin.

Näitä päihdeongelmaisia, traumatisoituneita, eronneita tai eron partaalla liikkuvia keski-ikäisiä poliisimiehiä on kotimaisissa dekkareissa päähenkilöinä niin monia, että menen niissä sekaisin, eikä tuttavuuteni Jukka Tuusolan kanssa syventynyt vielä niin, että muistaisin hänet samantyyppisten hahmojen merestä. Tämän vuoksi olen viime aikoina alkanut preferoida dekkareita, joissa rikoksia ei ratkaise poliisi. Poliisivetoisuus ei kuitenkaan ollut tämän teoksen heikkous, mutta erottautuminen genren sisällä on kirjailijalla vielä hakusessa.

Kirjassa elettiin poikkeuksellisen koleaa toukokuuta kuten me täällä nyt, joten fyysiset tunnelmat ainakin täsmäsivät omiini. Parhaiten tulen tästä muistamaan juuri kylmän Suomenlahden virtausten, kalastajien havaintojen ja saariston geopolitiikan kuvauksen. Jo pelkästään paikallisuuden kuvauksena teos on onnistunut, joten ainakin kaltaiseni saarihullut tulevat innostumaan teoksesta.

Eroottisen lukutaidon jatkokurssilla

Erotic storiesBalli Kaur Jaswal: Erotic Stories for Punjabi Widows (William Morrow, 2017)

Äänikirjan lukija: Meera Syal

Koronakaranteeni mahdollistaa muun muassa vanhojen lukulistojen läpikäymistä. Viime vuonna metsästin kaupallisista e-kirjojen palveluista kuuman oloista chicklit-teosta Erotic Stories for Punjabi Widows, mutta löysin samalta kirjailijalta, Balli Kaur Jaswalilta toisen romaanin, Inheritance (2013), joka ei ollut kovin eroottinen ja joka nousi viime vuoden lukemistojeni kärkisijoille mainiona historiallisena sukudraamana.

Balli Kaur Jaswal on monipaikkainen Intian sikhitaustainen kirjailija, joka tätä nykyä kirjoittaa Singaporesta käsin, ja on ennen kaikkea kiinnostunut intialaisten globaalista diasporasta usealla mantereella. Luulin Erotic Stories-teoksen sijoittuvan kirjailijan ”juurille” Punjabiin, mutta se sijoittuukin Lontoon lähistölle, Southallin pikkukaupunkiin, joka on historiallinen sikhien asuinpaikka, vakiintunut yhteisö, jonka sisällä vaikuttavat omat säännöt. Olen joskus 1990-luvulla käynyt tuolla ostoksilla, ja ilmapiiri tuntui enemmän kuin kotoisalta.

Romaanissa 22-vuotias yliopisto-opinnot keskeyttänyt baarimikko Nikki saa yllättävän työtarjouksen luovan kirjoittamisen ryhmän vetäjänä Southallin sikhien community centressä. Nikki on palavasieluista aktivistityyppiä, jolle maahanmuuttajanaisten oikeudet ovat lähellä sydäntä, mutta hän ei varsinaisesti harrasta luovaa kirjoittamista eikä ole koskaan opettanutkaan mitään. Koska hän on kuitenkin ainoa hakija hommaan, keskuksen vetäjän on palkattava hänet, vaikka rempseä nuori nainen herättää konservatiivisessa rouva Gurvinderissä suurta epäilystä.

Nikki itse kuuluu liberaaliin sikhiperheeseen, jonka äitikin on aikanaan opiskellut collegessa. Hänen vanhemmillaan on ollut suuret suunnitelmat tyttärien uran ja avioliiton suhteen, mutta kumpikaan ei ole suoriutunut suunnitelmien mukaan. Isosisko Mindi asuu kotona leskiäidin turvana, ja on viime aikoina lämminnyt ajatukselle oman kulttuurin aviomiehen metsästyksestä. Yksi Nikkin tehtävistä onkin viedä siskonsa deitti-ilmoitus Southallin gurdwaran ilmoitustaululle, mutta tämä ei vielä tuota morsiamenalussa suurta toivoa. Lontoon talousalueella on parempiakin morsiankandidaatteja, joiden suhteet, koulutustaso ja astrologinen lukeneisuus ovat kilpailukykyisempiä kuin Mindi-siskolla.

Tunnen ehkä sikhikulttuuria enemmän kuin keskivertolukija, joten minulle teos ei ollut ensisijaisesti sukellus vieraaseen kulttuuriin tai uskontoon, vaan nautin enemmän kirjoittajakurssin kuvauksesta. Kurssin osallistujien taitotasot ovat niin eriävät toisistaan, että sen pitäminen osoittautuu varsin pulmalliseksi. Joukossa on luku- ja kirjoitustaidottomia mummoja ja nuorena leskeksi jääneitä uranaisia. Kurssia ei ole suunniteltu leskille, mutta leskeys nousee naisia yhdistäväksi tekijäksi, koska moisille harrastekursseille ei naimisissa olevilla naisilla ole tämän kulttuurin käsitysten mukaan aikaa.

Nikki ei keksi ehdottaa eroottisten tarinoiden kirjoittamista leskirouville, vaan rouvat alkavat tuoda tarinoitaan luettaviksi oma-aloitteisesti. Tarinat ovat yllättävän uskaliaita, ja niihin mahtuu muutakin kuin heteronormatiivisia kuherruskuukausifantasioita ja aviomiehen miellyttämistä. En tosin osannut ihan kaikkiin niistä eläytyä, ja osassa oli tahallisen koominen meininki. Päällimmäisenä viestinä kirjailijalla tuntuu olevan ajatus eroottisesta lukutaidosta, joka suullisessa kulttuurissa kasvaneilla voi olla kypsempää ja kehittyneempää kuin kirjallinen lukutaito. Romaanissa etsitään aikuisuuden määrittelyjä tilanteessa, jossa luku- ja kirjoitustaidottomia aikuisia usein kohdellaan kuin ylikasvaneita lapsia.

Koska olen viettänyt paljonkin aikaa luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten opetustiloissa, koin romaanin ajatukset edistyksellisinä ja myös varsin realistisina. Toki romaanin sikhiyhteisöön kuuluu myös konservatiivisia ääniä, jotka haluavat lopettaa mummojen ja täti-ihmisen häpeää tuottavan hourailun, mutta Balli Kaur Jaswal kertoo tarinoita yhteisöstä, jonka ymmärrys ihmisen seksuaalisuudesta ei ole kiveen hakattu, ja jossa neuvottelua käydään itseilmaisun reunaehdoista.

Tämä oli sen tyyppinen romaani, jolla oli annettavaa romanttisten tarinoiden faneille, feministeille, kulttuurintutkijoille ja myös luovan kirjoittamisen opiskelijoille ja opettajille. Ehkä saan lukea teoksen vielä uudelleen paperikirjana, sillä äänikirjana teos oli varsin sisältörikas ja juonellisesti monimutkainen. Iloitsen myös siitä, että Kaur Jaswalilta on löydettävissä vielä kaksi teosta, joita en ole vielä lukenut, Sugarbread (2016) ja The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (2019).

Toisineläjän tunnustuksia

Hiltunen IsoPekka Hiltunen: Iso (WSOY, 2013)

Iso on romaani, johon olen ennen tätä lukukertaa tarttunut ainakin kahdesti, mutta jostain syystä en saanut sitä luettua loppuun aiemmin. Pekka Hiltunen on minulle muuten tuttu kirjailija, jolta olen lukenut kaksi dekkaria ja toisen Suomeen sijoittuvan romaanin. Hiltusella on vetävä kirjoitustyyli, jossa juonen pyörittelyllä on keskeinen osuus. Myös Isossa sattuu ja tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, vaikka romaanin teema on myös asiapitoisesti järeä.

Romaanin päähenkilö on 37-vuotias akateeminen työtön Anni, jonka elämä on sijoittunut Kangasalle, Tampereelle ja Helsinkiin. Hän nimeää itsensä ”toisineläjäksi”, jonka kokemusta ei leimaa pelkästään lihavuus, vaan myös vääränlaiset mielipiteet normiyhteiskunnan valtavirrassa. Pikkukaupungin tytöllä on vakaat perheolot, hän on ainoa lapsi perheessä, jossa ei ole ollut työttömyyttä eikä puutetta. Hän on kahden tutkinnon maisteri, jolla on ollut vain lyhyitä työsuhteita prekaareilla aloilla. Viimeksi hän on ollut töissä kahvilassa sandwich artistina, mutta saanut potkut johtuen väärästä ”työotteestaan”. Työelämä on täynnä eufemismeja, joilla peitetään vääränlaisten ihmisten syrjintä. Suurimmalle osalle työnantajista Annin iso koko asiakaspalvelussa on ongelma.

Anni ajautuu työelämästä kuntoutujan rooliin, ja viettää aikaansa terapiaryhmässä, johon hän ei suurine mielipiteineen mahdu. Saatuaan potkut ryhmästä ja erottuaan varteenotettavasta poikaystävästä hän päättää muuttaa takaisin Tampereelle, kaupunkiin, jossa hän on joskus ollut onnellinen. Romaanin juoni alkaa tästä muutosta, joka sysää Annin elämässä monia muutoksia. Anni palaa vanhan vuokraemäntänsä, Huivitädin omistamaan yksiöön Armonkalliolla, ja naiset ystävystyvät huolimatta suuresta ikäerosta. Myös Huivitädillä eli Kertulla on ulkonäköön liittyviä rajoitteita ja paineita, ja hän on pitkästä aikaa ensimmäinen ihminen, joka osaa nähdä ihmisen läskien alla. Kertun Tampereen murre oli virkistävää luettavaa muuten vähän liiankin yleiskielisen ja virtaviivaisen ilmaisun keskellä.

Ilman tarinaa ylisukupolvisesta ystävyydestä romaani olisi sortunut liialliseen sosiologiseen saarnaamiseen, ja sillä hilkulla se kiikuttelee edelleen. Nyt kolmannella kerralla luin sen antaumuksella, koska pystyin samastumaan Anniin vahvemmin kuin seitsemän vuotta sitten. Olin silloinkin lihava ja työtön, mutten uskonut työttömyyteni johtuvan lihavuudesta. Myös seitsemän vuoden aikana kokemusasiantuntijoiden rooli on yhteiskunnassamme vahvistunut, mihin liittyy negatiivisia ja positiivisia lieveilmiöitä. Itse en ole pätevöitynyt lihavuuden kokemusasiantuntijaksi, mutta minulla on vastaavia kokemuksia köyhyydestä julkisuudessa puhumisesta kuin Annilla lihavuudesta. Köyhyyden terapiaryhmiä tai köyhyysleikkauksia ei ole vielä keksitty, mutta ehkä niiden aika tulee tällä vuosikymmenellä.

Tamperelaisen kaupunkikulttuurin kuvauksena Iso on loistelias, ja Hiltunen saa ympättyä Annin tarinaan myös kappaleen vapaussotaa ja Minna Canthin henkeä. Hengailin myös eilen kirjaa loppuun saattaessani Metso-kirjastossa, jossa Anni oli onnistuneesti töissä pari vuotta, ja kävelin ohi Minna Canthin patsaan, jonka kupeessa naiset tilittivät toisilleen elämänsä vaiheita. Toki pidin myös Helsinki-kuvauksista, varsinkin Lapinlahden sairaalan hylätyistä osastoista, jonne Anni eksyi tarinan viimeisellä tiedostamismatkallaan.

Romaanissa on paljon tietoa ja viittauksia olemassa oleviin tutkimuksiin, mikä tekee siitä myös lähteen lihavuudesta, syömishäiriöistä ja painon kulttuurisista merkityksistä kiinnostuneille. Tämäkin oli kiinnostavaa, mutta olisin kustannustoimittajan roolissa saattanut kyseenalaistaa sen runsasta määrää. Osa näistä keskusteluista oli minulle tuttuja jo ennen kirjaan tartuttuani, mutta sain romaanista uutta tietoa lihavuusleikkauksista, joihin olen suhtautunut aiemmin kritiikittömämmin kuin tämän lukukokemuksen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli vapauttava, holistinen ja emotionaalisesti tyydyttävä. Eniten suosittelisin teosta Annin hahmoa nuoremmille, painon kanssa kamppaileville lukijoille; jotenkin luin tätä young adult-teemaisena kirjana, vaikka sen hahmojen, myös kanssalihavien, ikähaitari oli ilahduttavan laaja.

Tämän jälkeen lukisin mielelläni Virpi Hämeen-Anttilan tuoreen teoksen Paino, ja vertailisin näkökulmia myös ajallisesta perspektiivistä.

 

 

 

Nuori aikuinen Kalliossa, vol. ziljoona

Maija Kauhanen: Eliitti (Otava, 2019)

Inkku on nuori nainen, joka on päässyt jo teininä tylsästä radanvarren kehyskunnastaan Helsinkiin opiskelemaan eliittilukioon. Hänen lapsuudenystävänsä Karla on kuitenkin päässyt pidemmälle, mallikokelaaksi Pariisiin, ja poseeraa nykyään naistenlehden kansissa kertoen, kuinka ei aio koskaan palata Suomeen ainakaan asumaan.

Alle kolmikymppisenä Inkku asuu Helsingin itäisessä lähiössä metrolinjan päässä, varastaa luomuteepaketteja Itiksen Stockasta ei pelkästään johtuen köyhyydestä, vaan jo periaatteellisista syistä, ja käy viikoittain terapiassa kelaamassa muistojaan koulukiusaamisesta. Kallio on hänen haaveidensa maa, jossa hänellä ei kuitenkaan ole varaa asua. Siellä hän käy tapaamassa lukioaikaista ystäväänsä Ilmoa, joka on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja kirjoittaa filosofian väitöskirjaa vanhempiensa omistamassa yksiössä. Ilmo, Inkku ja Karla ovat jo vuosia eläneet erikoisessa, turbulentissa triangelissa, jossa ystävyys ja seksuaalisuus kietoutuvat epämääräisesti toisiinsa.

Tällainen perusasetelma on Maija Kauhasen (s. 1985) esikoisromaanissa Eliitti. Se irvailee niin niille nuorille, joiden kohtalona on pyrkiä aina ”ytimeen” ja niille, joiden osaksi jää väsätä nostalgista keskivertoräppiä paikkakunnista, joissa on neljä kebabpizzeriaa. Se kertoo koulukiusaamisesta, sen eri varianteista ja nuorten aikuisten erilaisista mekanismeista toipua kiusaamisen jättämistä muistoista. Ja ennen kaikkea se kertoo yhteiskunnasta, jossa menestynyt, päämäärätietoinen aikuistuminen alkaa olla katoava luonnonvara kaikkialla.

Kirjaa lukiessani koin kaikki avainhenkilöt sympaattisiksi, ja nautin niistä osuuksista, joissa seikkailtiin Suomen ulkopuolella. Ympäryskuntaosuudet ja myös sen Kallion linjoilla dokaamisen koin valitettavasti kovin kuluneiksi episodeiksi siitä huolimatta, että ne takuulla tarjoavat samastumispintaa varsinkin tuon ikäluokan lukijoille. Romaanissa pyritään tuomaan esiin suuria yhteiskunnallisia teemoja, varsinkin nuorten aikuisten mielenterveyteen liittyviä kysymyksiä, postmodernin fragmentaariseen tyyliin.

1990-luvun lapsuusmuistot ja lamavuosien ajankuva oli uskollisen yksityiskohtaisesti dokumentoitu, ja siihen pystyin eläytymään paremmin kuin 00-luvun kerrontaan, joka omasta näkökulmastani on vielä liian lähellä, jotta sen mytologinen historiallistaminen kiinnostaisi. Naomi Kleinin maailmantuskaiset teokset puhuttelevat taas uusia eliittilukiolaisia, niitä samoja, jotka löytävät kikherneen uusia käyttötapoja Voima-lehdestä. Tämä ”vaihtoehtokulttuuri”, johon Inkku on sitoutunut, alkaa jo olla valtavirtakulttuuria, eikä hiivatulehduksen hoito-ohjeiden jako makrobioottisin menetelmin kuulosta ainakaan omasta perspektiivistäni kovinkaan radikaalilta tai kapinalliselta.

Kiinnostavin juonenkäänne omasta näkökulmastani oli Karlan isän joutuminen vankilaan kunnan rahojen kavaltaneena virkamiehenä. Tämä tarina valitettavasti jäi kesken, tai esiintyi vain esimerkkinä 1990-luvun epätoivoisesta ajan hengestä.

Tämän teoksen ja Sisko Savonlahden (s. 1982) esikoisromaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu välillä on kiinnostava temaattinen yhteys, mutta Savonlahden kyydissä pääsin syvemmälle mielenterveysproblematiikan ”ytimeen”, tai koin tuon romaanin päähenkilön lähestyttävämmäksi myös vanhemman tätilukijan näkökulmasta. Kauhasen romaanissa taas milleniaalit tarjosivat vertaistukea toisille milleniaaleille. Silmäni alkoivat uhkaavasti lupsahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun päästiin Jokelan koulusurmiin, vaikka tuon aiheen käsittelyn olettaisin olevan romaanin painavin yhteiskunnallinen osuus. Jään innolla odottamaan toisenlaisia tulkintoja teoksesta, varsinkin sellaisilta lukijoilta, jotka eivät koe olevansa young adult-genren suurkuluttajia.

Loppusijoituskohteena Gnesta

Teos: Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea (WSOY, 2014)

Alkaa kiintiö olla täynnä tietyntyyppisten romaanien muotinimien kanssa, jotka ovat pitkiä, nokkelia ja joissa ehdottomasti on joka-sivulause. Tästä huolimatta haaviini tarttui kauppareissulla aivot narikkaan-kirja, josta jopa maksoin 3,99 e, vaikka se on viisi vuotta vanha pokkari. Ostin höpökirjoja kolme, joista yhden huomasinkin lukeneeni jo englanniksi, toinen on puhdasta harlekiinisarjaa ja tämä oli ainoa, jonka rämmin loppuun saakka.

Mitä tästä opimme? Ns. lomakirjoja ei kannata haalia. Varsinkaan, jos ei ole elämäntilanteessaan oikeasti lomaa ansainnut. Omassa tilanteessani koen, että missioni on lukea vaativia ja omia äärirajojani haastavia teoksia, koska fyysisesti en jaksa ponnistella tarpeeksi. Silti silloin harvoin, kun hankin fyysisiä kirjoja objekteina, innostun enemmän markettien viihdelaarin tarjonnasta kuin vaikka Miki Liukkosesta. Usein päädyn hankkimaan kirjoja paikoista, jotka potevat kirjapuutostautia – en isojen kaupunkien kirjakaupoista, joissa jopa Liukkosta olisi tarjolla.

Jonas Jonasson on ruotsalainen humoristi, joka on rakastunut joka-sanaan. Lukutaidoton joka osasi laskea on hänen toinen veijariromaaninsa, joka sijoittuu Ruotsin lisäksi Etelä-Afrikkaan. Kirjan päähenkilö Nombeko on ensin Soweton julkisten vessojen siivooja, joka päätyy apartheidin aikana perverssinä rangaistuksena työpalveluun atomipommia rakentavaan laitokseen. Insinööri Westhuizen on ajanut kännissä hänen päälleen, mutta oikeuslaitos onnistuu kääntämään syyn mustan uhrin harteille. Nombeko on kolmen kiinalaistytön kanssa ahdistavan tiedelaitoksen vanki, mutta omalla tavallaan paikka kirjastoineen on myös köyhän tytön paratiisi, sillä hän on lukutaidoton, joka osaa laskea.

Tämä teos on kauttaaltaan hyvää tarkoittava, solidaarinen ja suurisydäminen ruotsalaisluomus, joka samalla kertaa maailmanhistoriaa noin neljänkymmenen vuoden ajalta. Nombekon tarinan rinnalla kulkee Qvistin kaksosten, kahden Holgerin erikoinen tarina, sillä vain toinen lapsista on kirjattu väestörekisteriin. Poikien isä on poliittisen vakaumuksensa vuoksi halunnut kotikouluttaa poikiaan, ja se onnistuu vain, jos pojat käyvät virallista koulua vuoropäivinä. Isä on alun perin harras monarkisti, mutta kääntyy aggressiiviseksi tasavaltalaiseksi koettuaan karvaan pettymyksen kuningas Kustaa V:n käsittelyssä Nizzan Hotel d’Angleterressä. Poikien synnyttyä pitkän munien lämmittelyn jälkeen miehessä kytee uusi toivo: monarkia saadaan ehkä kaadettua sukupolvien yhteisin voimin.

Nombekon ja Holgerin kuuluu tavata, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä. Nombeko päätyy Ruotsiin hakemaan turvapaikkaa ilkeämielisen insinöörin kuoltua, ja hänestä tulee älykkäämmän Holgerin (paperittoman) tyttöystävä. Nuoria yhdistää paperittoman status, mutta he onnistuvat hyvin elättämään itseään virallisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Teosta leimaa turboahtaamisen tauti, mutta jos sen sietää, se tarjoaa älykästä viihdettä niille, jotka muistavat poliittista historiaa. Suomalainen lukija saa nauraa myös Mannerheimille, sillä jostain Gnestan korkeuksilta löytyy rouva Gertrud Virtanen, puolisuomalainen perunatilallinen, joka uskoo olevansa Marskin lapsenlapsi. Gertrudella menee lujaa, ja vielä paremmin menee, kun hän saa kuninkaan ja pääministeri Reinfeltin panttivangeikseen. Myös Mossadin agentit vierailevat tiluksilla, sillä jossain Gnestassa on piilossa atomipommi, jonka olisi pitänyt päätyä Israeliin Ruotsin sijaan.

Pidin eniten alun Johannesburg-osioista, nauroin eniten Marski-muistelmille ja opin eniten Ruotsin kuninkaallisten historiasta, johon en yleensä vapaaehtoisesti perehdy, ellei oppaana ole Jonassonin tai Miika Nousiaisen kaltainen huumorikirjailija. Valitettavasti tämä kuitenkin jää kirjaksi, jonka saatan hyvin jonkun vuoden päästä taas napata kierrätyshyllystä uutena ja raikkaana, eli en usko sen jättävän syvää muistijälkeä.

Kolme tähteä, ja se oikeaoppinen Marskin ryyppykin voi tätä lukukokemusta terästää.

IKEA, Legoland vai Sointula?

Teos: Mari Mörö: Hajavalo (Teos, 2018)

Nyt saarihullun pottiin kilahti kaunokirjallisessa muodossa taas uusi kohde, Kanadan Malkosaaren Sointula. Tämä lyhyen aikaa 1900-luvun alussa toiminut utopistinen yhteisö toimii koulukirjaesimerkkinä suomalaisesta sosialismista, ja siirtolaisten vaihtoehtoisista maailmankuvista. Sointulaan muutti suoraan Suomesta maailmanparantajia, ja myös jo maahan aiemmin muuttaneita siirtolaisia, jotka haaveilivat laajemmasta elintilasta. Sointulassa on edelleen vahva suomalainen identiteetti, vaikka sen asukkaistoon ei enää kuulu monia suomen puhujia.

Mari Mörö sijoittaa teoksensa Hajavalo puoliksi Suomeen, puoliksi Kanadaan. Sen kertojana on nimetön, keski-ikäinen opettajanainen, joka on kyllästynyt koulumaailmaan ja elättää itseään pitämällä verkkokursseja ulkosuomalaisille nuorille. Teos alkaa taas hulvattomalla kuvauksella enkeliterapiakurssista, johon hänet on lähetetty äitinsä tuuraajaksi tämän jouduttua leikkaukseen. Tämä mahdollinen uravaihdos ahdistaa häntä, sillä vaikka hän on kyennyt opiskelemaan alan terminologian ja elekielen lyhyessä ajassa, hän kokee toisten hädällä bisnesten teon epäeettiseksi.

Suvun naiset tuntuvat kaikki oman polkunsa tallaajilta, ja kertoja itse on heistä eniten jalat maassa kulkeva. Tytär Hille on omistautunut maailman merten pelastamiseen muovilta, ja elelee vapaaehtoistyöntekijänä sukunsa sponsoroimana pienellä saarella Tyynellämerellä. Hillen ehdottomuus ja sydämenpalo kuulostaa samansuuntaiselta kuin sointulalaisten, ja näiden kahden ajanjakson idealismien vertaaminen toisiinsa on hedelmällinen tulokulma.

Kertoja on reissannut aiemminkin Kanadassa talovahtina, mutta vapaaehtoistyö Sointulan museossa takaa jotain uutta ja erilaista. Mörö ei esitä saaren nykypäivää kovinkaan romanttisessa tai ruusuisessa valossa, vaikka eivät kaikki sen asukkaat edusta paikallisen baarin friikkisirkusta. Helen, museon kantava voima, on suomalaista sukua, muttei osaa kieltä. Saarella käy sen verran turisteja, että museota kannattaa pitää auki. Siellä näkyy seinällä sutkautus: Nordic Utopias: IKEA, Legoland and Sointula. Hyvin osui ja upposi: miksi me suomalaiset emme sitten brändäisi omapäistä poliittista vastarintaa kansallisaarteeksemme, jos emme ole olleet taitavia saamaan ihmeitä aikaan muovista tai logistisesti optimaalisista huonekalun palasista?

Kaikki kirjan hahmot ovat sympaattisia, myös kertojan ex-mies Pete, työtön näyttelijä, joka tuntuu rehellisen toistaitoiselta kaikissa käytännön töissä. Kanadalaisiin hahmoihin olisin halunnut tutustua lähemminkin, he jäävät kertomuksessa aika lailla statisteiksi. Kolmen polven naisten vuoropuhelu oli sujuvaa, mutta heidän välilleen ei synny sukuromaanille tyypillisiä jännitteitä. En siis lukenut tätä lainkaan sukuromaanina, vaan matkakertomuksena ja seikkailuromaanina. Ja tietty tutkielmana maailmantuskasta ja aktivismista.

En ole tainnut lukea Möröltä muita teoksia kuin Kiltin yön lahjat. Hänen tuotantonsa on laaja, ja varsin lanu-painotteinen. Puutarhakirjoja on myös runsaasti, ja siitä näkökulmasta minua yllätti, että luontokuvauksen rooli jäi tässä romaanissa minimalistiseksi. Yksi ulottuvuus teoksessa minua jopa ärsytti: 1900-luvun alkuun sijoittuva, kursiivilla painettu nimettömän kertojan takaumaääni tuntui liian ohuelta tai viitteelliseltä, vaikka ymmärsin, että se kuului jollekulle, jonka kirjallisia jäämistöjä kertoja tutki saaren arkistossa.

Mörö ei kirjoita suurta historiallista romaania Malkosaaresta, vaan sijoittaa paikan komeasti tälle vuosituhannelle ja yhteisten huolien verkostoon. Varmasti saaren tulisielujen huolet olivat globaaleja jo heidän sinne muuttaessa vuonna 1900. En siis odottanut, että hän olisi kertonut saaren historiasta kaikkea, mutta monesta juonen aihiosta olisi voinut saada enemmänkin irti. Huumoria kirjassa piisaa, ja se kohdistuu enemmän Suomen puoleen kuin kanadalaisiin: ehkä kirjan kertoja on Malkosaarella vielä siinä vieraskoreuden vaiheessa, jossa isännistä ja emännistä ei kehtaa kaivaa esiin raadollisimpia puolia.

Ellei tämä teos olisi kertonut Sointulasta, se olisi saattanut jäädä minulta huomaamatta. Se on pieni helmi, jonka ajankohtaisuudessaan pitäisi koskettaa kaikkia, ja jos sosialismin historia ei kiinnosta, se kannattaa lukea ilmastosta ahdistuneen nuoren näkökulmasta.

Mörö kai tunnetaan tiivistämisen mestarina, ja ehkä juuri siksi tämä teos oli hitusen liian tiivis omaan makuuni. Tai se jätti minut nälkäiseksi, hyvällä tavalla. Temaattisesti se oli kuin minulle kirjoitettu, olenhan myös Kanada-fani, ja varsinkin matkustamisen näkökulmasta se antoi hyviä vinkkejä muuallekin Kanadaan kuin Sointulaan. Teoksesta jäi kirpeänsuloinen jälkimaku, ja eniten nautin siitä, että Mörö onnistui kirjoittamaan naisille hyvän draaman kaaren ilman sielua rikki repivää vääntöä. Kirjan kaikki henkilöt olivat hyvissä väleissä keskenään, mikä on kovin harvinaista nykykirjallisuudessa.

Monet lukemani ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat ovat olleet paljon synkempiä kuin tämä, joten voisin melkein tituleerata tämän hyvän mielen kirjaksi, vaikka sen teemat ovatkin järeitä ja yhteiskunnallisia. Tämän nimityksen annan ilman ironiaa, vaikka usein teilaan hyvän mielen kirjat alimpaan rakoon. Mutta Mörö osoittaa, että teos voi samalla levittää hyvää mieltä ja käsitellä polttavia globaaleja ongelmia. Siinä on Hajavalon taika.

Islam, jolla on naisen kasvot

Teos: Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus (S&S, 2018)

Suomennos: Taina Helkamo

Tanskan ensimmäinen naisimaami Sherin Khankan perusti Mariam-moskeijan vuonna 2016. Kyseessä on Pohjoismaiden ainoa moskeija, jossa perjantairukouksia johtavat naispuoliset imaamit. Erityisen suosittu moskeija on vihkipaikkana, koska se on myös ainoa moskeija Pohjoismaissa, joka vihkii musliminaisia, joilla on ei-muslimipuoliso. Monet parit matkustavat Kööpenhaminaan saadakseen liitolleen siunauksen naapurimaista käsin. 

Khankan on myös kiinnostava hahmo suomalaisesta näkökulmasta, sillä hänen äitinsä on kotoisin Mahlun kylästä Saarijärveltä. Hänen syyrialainen isänsä ei ollut Khankanin lapsuudessa ja nuoruudessa lainkaan uskontoaan harjoittava, vaan Khankan on löytänyt islamin itse aikuisuuden kynnyksellä. Tällöin hän vaihtoi nimensä Ann Christinestä Sheriniksi. Hän on koulutukseltaan uskontososiologi, mutta on opiskellut islamin perusteita ja arabiaa Egyptissä ja Syyriassa. 

Nainen on islamin tulevaisuus on inspiroivaa luettavaa myös ei-muslimille, koska siinä esitetään vahvoja argumentteja uskontodialogin puolesta. Yksi Khankanin tulevaisuuden unelmia olisi perustaa yhteinen pyhäkkö ”kirjojen kansoille” – rakennus, jossa olisi kolme ovea eri uskontokunnille. Khankanin järjestämissä tilaisuuksissa on myös tavallista, että muslimit ja kristityt rukoilevat sulassa sovussa samassa tilassa. Hänen positionsa ei kuitenkaan ole helppo, ja hänen läheisensä ovat ilmaisseet huolta perheen turvallisuudesta. Hänen lapsillaan on myös vakiokommenttina: ”äiti, miksi sinä et hae kunnon töitä?”

Khankan on itse kasvanut aidosti monikulttuurisessa kodissa, ja tuntee hyvin myös suomalaiset juurensa. Perheen kesäiset automatkat ”lähes napapiirille” esiintyvät teoksessa huolettomana shangri-lana, kun taas isänsä juurille hän pääsi tutustumaan vasta 10-vuotiaana. Vasemmistolaisen isän paluu Damaskokseen ei ollut Assadin aikana turvallista, ja perheellä on muistoja vanhempien pidätyksistä lomamatkojen aikana. Aikuisena Khankan pääsi matkustamaan Syyriaan ilman vanhempiaan, ja isän kotimaassa häntä eniten kiinnosti suufilaisuus.

Kirjassa on terävää ja ajankohtaista analyysia Tanskan poliittisesta ilmapiiristä, oikeistopopulismista ja islamofobiasta. Yllätyksekseen Khankan sai muutama vuosi sitten tietää, että yksi hänen parhaista lapsuudenystävistään oli mukana perustamassa uutta äärioikeistolaista puoluetta, joka on vielä ärhäkämpi retoriikaltaan kuin Danske Folkpartiet. Nainen oli mainostanut ystävyyttä Khankanin kanssa sosiaalisessa mediassa, ja tämän vuoksi mediat halusivat järjestää keskustelun naisten välillä, mutta lopulta Khankan kieltäytyi kunniasta.

Feministisestä näkökulmasta oli kiinnostavaa lukea myös Khankanin toisen projektin, Exitcirklen-kansalaisjärjestön työstä. Tämä on järjestö, joka tarjoaa vertaistukea henkisen väkivallan uhreille ja auttaa niin miehiä kuin naisia tunnistamaan suhteissaan tapahtuvan henkisen alistamisen merkkejä. Exitcirklen ei ole uskonnollinen järjestö, mutta monet musliminaiset ovat löytäneet tiensä sinne ehkä juuri siksi, että Khankan on tunnettu imaami. Myös Mariam-moskeijassa tehdään väkivallan vastaista työtä, ja opetetaan naisia erottamaan uskonnon ja kultturin sanelemia käytäntöjä. 

Khankan kertoo myös omasta avioliitostaan pakistanilaisen miehen kanssa, jossa kulttuurierot ovat olleet suuret. Pakistanilaisen suvun hyväksyntä uutta miniää kohtaan ei ollut aukotonta, sillä miehen odotettiin menevän naimisiin omanmaalaisen naisen kanssa. Myös miehen tulkinta islamista oli konservatiivisempi kuin Khankanin, eikä mies ollut kovin haltioissaan vaimonsa moskeijahankkeesta. Kirjan kirjoittamisen aikaan he olivat vielä naimisissa, mutta luin muualta, että ero on tapahtunut äskettäin. Khankan olisi halunnut elämässään toistaa vanhempiensa kaksikulttuurisen rakkaustarinan, mutta koki epäonnistuneensa siinä. Oma kysymykseni hänelle on seuraava: elettiinkö Tanskassa hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan suvaitsevaisempaa aikaa, jolloin kaksikulttuurisilla pareilla oli ehkä yhteiskunnankin puolesta helpompi hengittää? 

Nainen on islamin tulevaisuus on yksi parhaista lukemistani islam-aiheisista teoksista, ja olen lukenut niitä, sekä tieteellisiä että populaareja, tutkija-aikoinani kymmeniä ellen satoja. Kirja myös muistutti minua ajoistani Tanskassa, jossa asuin 90-luvun lopulla ja opiskelin poliittisen islamin suuntauksia. Ehkä yritin tarkkailla maata jopa muslimisiirtolaisen silmin, vaikka olin etuoikeutettu pohjoismainen maahanmuuttaja. Muslimien asema ei ollut maassa kovin ruusuinen edes 90-luvulla ja sen jälkeen on tapahtunut paljon poliittista polarisoitumista. 

Kirja on jopa niin inspiroiva, etten ihmettelisi, jos joku lukija palaisi islamiin sen luettuaan. Kovin helppoa ei elämä olisi aktiivisena feministimuslimina maassa, jossa politiikka on islamofobista, mutta ainakin teoksessa on kunnon tekemisen meininki. 

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 12/196: Tanska (aiempia postauksia on vielä työn alla, pahoittelen haasteen epäloogista etenemistä).

Maailmankirjallisuuden reunaehdoista

IMG_1548Juhannuksen haasteenani oli saada Arundhati Royn uusin, järjestyksessä toinen romaani The Ministry of Utmost Happiness (Hamish Hamilton, 2017) luettua. Kirjaa olin lukenut parin viikon ajan pienin sirpalein, huonosti keskittyen. Teoksen bongasin jo suunnilleen julkaisupäivänä Tukholmassa, mutta sinnittelin Tampereelle saakka, jossa se löytyi Akateemisesta.

Työtön ei osta täyshintaisia romaaneja hevillä, ja tästäkin on tulossa halvempi pokkariversio suht pian. Kuitenkin nyt investointi tuntui aiheelliselta, olenhan odottanut kirjaa siitä saakka, kun luin The God of Small Things: in.

Aion kirjoittaa tästä syvällisemmän analyysin englanniksi, mutta tässä ensi vaikutelmia suomeksi kirjablogien Pride-viikon (26.6-2.7) kunniaksi. IMG_1547

Kyseessä on kenties sateenkaarevin intialainen romaani, jonka olen lukenut. Sateenkaariteemoja on kyllä intialaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa käsitelty ainakin 20 vuoden ajan, mutta harvemmin LGTB-henkilö on niissä pääosassa. Deepa Mehtan elokuva Fire (1996) kertoi naisparista päärooleissa ja sai aikaan väkivaltaa ja tuhoa maan elokuvateattereissa kahden vuoden viiveellä. Arundhati Roy on ohjaaja Mehtaa suurempi maailmankuulu julkkis, kansalaisliikkeiden superaktivisti, jolla varmasti on auktoriteettiä kirjoittaa tästäkin aiheesta. Mietin, kuinka käsikirjoitukseen olisi suhtauduttu, jos kyseessä olisi ollut tuntemattoman esikoiskirjailijan teksti.

Teoksessa on kaksi juonta, toinen liittyy Kashmirin itsenäisyystaisteluihin ja toinen Delhin historiallisen hijra- yhteisön muutostilaan globalisoituvassa maailmassa. Hijrat ovat olleet satoja vuosia oma alakulttuurinsa, pelätty, mutta välillä myös etuoikeutettu. Muslimien eli mogulihallitsijoiden aikana yhteisö syntyi siitä tarpeesta, kun neljän seinän sisälle suljetut hovinaiset eivät saaneet kohdata vieraita miehiä. Kuten eunukit arabien ja turkkien haaremeissa, myös hijrat olivat luottorooleissa palvelijoina, sairaanhoitajina, viestinviejinä ja miehisen maailman puolella viihdyttäjinä. Näinä päivinä esimerkiksi häälaulajan ammatti osuu usein hijra-yhteisön edustajalle.

Arundhati Roy ottaa yhteisöllisyyden teeman vakavasti, ja rakentaa vaihtoehtoisen maailmansa Delhin vanhan kaupungin hautausmaalle, jonne ylhäiseen, mutta köyhtyneeseen muslimisukuun syntynyt Anjum muuttaa seuraajineen. Anjum on syntynyt hermafrodiittinä, ja karannut perheeltään teininä asumaan perinteisessä hijra-kommuunissa. Tämä suljettu maailma ei kuitenkaan riitä hänelle, vaan hän erinäisten väkivaltaisten vaiheiden kautta päätyy perustamaan aluksi hijra– hautausmaan ja sen ympärille aaltopellistä kyhätyn kylän.

Roy onnistuu luomaan Intian myrskyisästä lähihistoriasta aidosti historialliselta tuntuvan romaanin. 1990-lukukin tuntuu kaukaiselta, kun väliin mahtuu monenmoista mullistusta. Hindujen ja muslimien kiristyneet suhteet tuntuvat ihmisten arjessa konkreettisemmin kuin homo-tai transfobia. Hijra-yhteisö tuntuukin ainoalta tolkun paikalta, jossa etnisyydellä tai uskonnolla ei ole ihmisiä syvästi jakavaa merkitystä.

Romaani on sen verran monikerroksinen ja kompleksinen, että sen lukemiseen kannattaa varata aikaa, ja sen maailmoista pois pääseminenkin voi kestää. Tarinan magia on ihmissuhteiden uskollisuudessa ja kestävyydessä: henkilöhahmoilla on kaikilla taipumus ottaa etäisyyttä syntymäperheistään ja muodostaa itse valitsemiaan sukulaisuussuhteita. Toisella päähenkilöllä, kristityksi kasvatetulla keralalaisella naisaktivisti S. Tilottamalla, on myös haasteita ”kuulumisensa” kanssa. Koko aikuisikänsä hänen pakkomielteenään on ollut Kashmir, ja ennen Anjumin hautausmaalle muuttoa häntä on moneen otteeseen syytetty terroristijärjestön avustamisesta.

Hijra-yhteisö saa tarinan aikana kaksi löytölasta hoivattavakseen. Toisen vauvan juuret ovat maolaisessa liikkeessä, jossa naisaktivisteilta oli perheen perustaminen kielletty. Raiskatun Revathyn ainoana toivona oli jättää vauva keskelle mielenosoitusta pääkaupungissa, josta hän uskoi löytyvän oikeanhenkisen kasvattajan lapselleen. S. Tilottama onnistuu nappaamaan vauvan, ja nimeää tämän Miss Jebeeniksi erään Kashmirin pommi-iskuissa kuolleen lapsen mukaan. Myöhemmin hän saa lukea lapsen karmivan tarinan äidin kömpelöllä englannilla kirjoittamassa kirjeessä.

The Ministry of Utmost Happiness on hurjista käänteistään huolimatta toivoa tuottava teos, joka tuskin jättää ketään lukijaa kylmäksi. Royn Intia on järisyttävän globaali maa, jossa köyhät ja osattomatkin ovat kartalla maailman tapahtumista. Intialaiset rikkaat grynderit käyvät rikastumassa lisää Irakin jälleenrakentajina, ja eräs kastiton hijra-poika nimeää itsensä uudelleen Saddam Husseiniksi nähtyään tämän kuolinvideon. Feikki-crocsit ja jeggingsit ovat haluttua kamaa, mutta samaan aikaan uskotaan, että vessoja voi siivota vain yksi kastiton alakasti.

Uskon, että kirjasta tulee käännöksenä iso hitti myös Suomessa. Se ei ehkä kuitenkaan tavoita kotiäitejä Prisman kassalla, kuten olen havainnut esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teosten tehneen. Aihepiiri on haastavampi kuin Royn esikoisromaanissa, ja runollisuus on kriisialueiden ja poikkeustilojen poetiikkaa.

Suomessakin oli kirjamarkkinoilla Intia-buumi 90-luvun lopusta 2000-luvun loppupuolelle, ja varmasti juuri Royn suuri suosio oli yksi buumin alkusysäyksistä. Noina vuosina pienempienkin kuuluisuuksien teoksia suomennettiin enemmän kuin nykyään. Nyt käännöksiä näyttää syntyvän vain ns. megatähtien teoksista. Intiaan intohimoisesti suhtautuvat tietysti hankkivat teoksensa reissuiltaan ja netistä, mutta käännösten tarkoitus on palvella myös niitä, joilla ei ole aikaa tai intressiä aktiivisesti seurata globaaleja kanavia. Moni edelleen löytää lukemistonsa lähikirjastoista.

Maailmankirjallisuuden kärkikaartiin The Ministry of Utmost Happiness sinkoaa laajalla lukeneisuudellaan; ei voida olettaa, että keralalainen kirjailija osaisi urdunkielistä klassista runoutta, mutta Roy on jaksanut oppia – ja sisäistää oppinsa niin, että urdu muuttuu osaksi kielellistä tyyliä. Itseäni hämmensi teoksessa useat Osip Mandelstam-sitaatit, sillä kuulin itse Mandelstamista ensi kertaa (moukka kun olen) vasta hetki ennen tämän lukemista, lähinnä hänen oleilustaan Karjalan Kannaksella ennen kuin joutui vankileirien saaristoon.

Kääntäjää ei kuitenkaan käy kateeksi. Toivottavasti hän on saanut tarpeeksi aikaa projektilleen, ja toivottavasti hän tuntee hyvin Intiaa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 33: ”Kirja kertoo Intiasta.”

 

 

Ulos kuplasta, voimallisesti

SAM_2550Päivän romaani tuli luettua Metso-kirjaston aulan ihanassa sinivalkoisessa kuplassa. Aarnion pallotuoli on ollut viime aikoina enimmäkseen varattu, mutta tänään sain siihen aitiopaikan ja istunto todella kannatti. Seurana oli Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu (WSOY, 2015) ja mielialana häiriintynyt olo maan poliittisesta tilanteesta.

Romaani sijoittuu strategisesti 15-20-vuoden päähän nykyisyydestä, 2030-luvulle, jolloin Suomi edelleen kamppailee aika lailla samojen ongelmien kanssa kuin nyt, tosin voimallisemmin. Ilmastonmuutos on syventynyt, kuluttamisen vähentämisestä on tullut kansalaisvelvollisuus, nuorten psyykkinen oireilu on rankempaa kuin tänä päivänä ja ihmisten yleinen turvallisuudentunne on laskenut. Maahanmuutto ei kenties ole Suomen suurin ongelma, mutta pakolaisleirit Eduskuntatalon kulmilla kertovat karua kieltään.

Teoksessa on kaksi kertojaa, 57-vuotias ympäristönsuojelun professori Laura ja hänen tyttärensä, noin kolmikymppinen Aava. Perheen historia näyttää ulospäin idylliseltä yhteisine pyöräilylomineen, mutta kulissien takaa löytyy vieraantumista ja kaksoiselämää. Aavan pikkuveli Aslak on ollut teini-ikäisestä asti vakavasti masentunut, eikä ole saanut filosofian opintojaan päätökseen, vaan elää eristynyttä elämää mummon perintöasunnossa. Laura kokee syyllisyyttä poikansa syrjäytymisestä ja maksaa tämän laskuja. Lauran ja hänen miehensä sisäsiisti keskiluokkaisuus näkyy teennäisissä illallistapaamisissa pojan kanssa, jonka likaisia vaatteita ja haisevaa habitusta he salaa häpeävät. Sekä äidille että tyttärelle on ominaista pinkeä tekohymy ja taipumus karttaa yksityiselämän ongelmien käsittelyä viimeiseen saakka. Aavalle tärkeintä on elää perhedraamasta mahdollisimman kaukana ja parantaa maailmaa. Jos äidin pakopaikkana on ollut ympäristöaktivismi, tytär valitsee Somalian hädänalaiset ihmiset. Aslakilla taas ei ole vastaavaa pakopaikkaa, jonne lentää.

Kielellisesti teksti oli niin riipivän kaunista, että se sai itkemään. Tippa nousi linssiin varsinkin perheen arjen kuvauksissa, kun lapset ovat pieniä – sisarusten välinen suhde, yhteiset keijuleikit ja Aslakin yksinäisyys koskettivat syvältä. Perheen arki menneessä nykyhetkessä eli 2000-2010-luvuilla tuntuu käsinkosketeltavan luomuiselta ja poliittisesti tiedostavalta, ehkä siihen pisteeseen saakka, että Aava ja Aslak kasvavat ryppyotsaisiksi aikuisiksi. Huumoria ei tuossa perheessä viljellä, eikä huonoihin kulutustottumuksiin, kuten mäkkärillä käyntiin, sorruta koskaan. Laura todellakin uskoo lanttuun gourmet-ruokana. Aava taas syö jopa kamelinlihaa, eli pyrkii jollain tasolla kapinoimaan äitiään vastaan, vaikka loppupeleissä he ovat kuin kaksi marjaa.

Aslak sisäistää äitinsä opit lisäten ekologiaan terrorismin. Jos esim. tutkii Suomen vastarintaliikkeen toimintakulttuuria, heidän terveellisen elämäntavan palvontaa ja suomalaisen luonnon kunnioitusta, voidaan tehdä joitain johtopäätöksiä fiktiivisen henkilöhahmon ja todellisten ääriliikkeiden yhtymäkohdista. Kun tämän päivän nettinatsit viljelevät retoriikkaa, jossa vihervassareille kaivetaan kuoppaa saunan taa, se ei ole kaukana Breivikin tekojen oikeutuksesta. Tässä Anders Breivik on nuorten kansainvälisen aktivistiryhmän suuri sankari.

Teos voisi toimia jonkunlaisena täsmäaseena maan nykytilan ymmärtämisessä. Hirvonen tutkailee globaaleja maailmanparantajia ja ääriliikkeitä ilahduttavan kiihkottomasti ja näyttää niiden inhimilliset kasvot. Vaikka teoksen peruskysymys on yksilötasoinen (kuinka terroritekoon syyllistyneen vanhemmat ja lähipiiri selviävät?), mukana on rankkaa poliittista analyysia. Hirvonen esittää sellaisia tulevaisuuden skenarioita, joita moni meistä ei halua, suostu tai uskalla nähdä. Skenariot eivät tunnu edes dystooppisilta. Teosta lukiessa joutuu todella epämukavuusalueille, hyppäämään pois idyllisistä kuplistaan ja pohtimaan myös oman maailmanparannuksen perimmäisiä motiiveja.

Löysin teoksesta yhtymäkohtia Lionel Shriverin teokseen Poikani Kevin, vaikka tyylillisesti romaanit ovat kovin erilaiset. Hirvonen tosin esittää Aslakin sympaattisemmassa valossa kuin Shriver Kevinin. Shriverin romaanissa Kevinin tapauksen seuraaminen on pikkutarkkaa myyräntyötä, kun taas Hirvonen operoi suuremmilla linjoilla ja kirjoittaa jopa lyyrisesti. Syyllisyydestä ja sen kanssa elämisestä molemmat teokset kertovat unohtumattomasti. Ajan rajallisuuden kanssa kamppailevat tässä kaikki, terroristit ja hyvikset, ja ”kun aika loppuu, jää vain taakka, jota kukaan ei jaksa kantaa.”

Teos sopii sellaisiin päiviin, jolloin ihminen on valmis ottamaan vastaan isompia haasteita. Lyyrinen, melankolinen ja vakavamielinen tyyli taitaa olla ainoa mahdollinen rekisteri, jolla terrorismin aihetta voi käsitellä.

Sekaantumisesta

(kirjoitettu n. 3 vuotta sitten, päivitetty 4/12)

Monikulttuurisuuden vastustajat ovat niin organisoitunut rintama Suomessa, että on vaikea kuvitella Hommafoorumin “nuiville” (kuten he itseään nimittävät) yhtenäistä vastavoimaa, joka jaksaisi jauhaa keskenään vastaavalla sisäsiittoisella foorumilla. Lisääntyvän maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolustajia kun mahtuu joka junaan, meitä on poliittisesti vasemmalla ja oikealla, kaikissa uskontokunnissa, sukupuolisissa enemmistöissä ja vähemmistöissä, lihansyöjissä ja vegaaneissa, maalla ja kaupungeissa.

Jos me olemme ”me”, emme välttämättä katso samaan suuntaan muun tulevaisuuden suhteen. Kenttä on todella sekava, miltei mahdoton määritellä. Emme todellakaan ole yhtenäinen, vakavasti otettava poliittinen voima. Monikulttuurisuuskysymykset ovat vain pieni osa siitä kaikesta, mihin tahoillamme uskomme ja teemme, sikin sokin ja riitasoinnuin. Meillä ei välttämättä ole muuta yhteistä jaettavaa kuin yksi poliittinen kanta, joka on yhdistettävissä muihin toisistaan radikaalisti eriäviin kantoihin. Yksi sateenkaaren vivahdus, joka luontevasti sekoittuu muihin sävyihin.

Joillekin monikulttuurisuus on keskeinen elämänsisältö, toisille ohuempi juonne. Emme välttämättä ystävysty keskenämme vain siksi, että tunnemme maahanmuuttajia, teemme töitä maahanmuuttajien parissa tai perheessämme asuu maahanmuuttaja. Osa meistä ei päivittäin pohdi termien maahanmuuttaja tai monikulttuurisuus merkitystä; saatamme vain tuntea naapurin Alin tai olla naimisissa Olgan kanssa. Hienointa arkisissa kohtaamisissa on se, että ne usein auttavat meitä suhtautumaan ihmisiin muina kuin ulkomaalaisina, muukalaisina tai yhteiskunnan loisina.
Kaikilla ei ole hienoja käsitteitä tukemaan mielialaa tai tunnetta, jonka muutos kohti monikulttuurista yhteiskuntaa saa aikaan. Ja miksi pitäisi ollakaan? Mitä luontevampaa kulttuurien välinen dialogi on, sitä vähemmän sen ympärillä pitää politikoida tai teoretisoida varta vasten. Myös suurin osa siihen liittyvästä teoreettisesta kirjallisuudesta on turhaa arjen tasolla. Ei kenenkään tarvitse hankkia arvosanaa antropologiasta pystyäkseen kohtaamaan uudet naapurinsa. (Antropologiaa kannattaa opiskella, mutta ei siksi, että tulisi kansainvälisemmäksi tai suvaitsevaisemmaksi!)

Harvalla mielipide tai tunne monikulttuurisuuden toimivuudesta yhteiskunnasta on ”puhdas”, suurin osa meistä taatusti kokee ristiriitaisuutta muutoksen suhteen. Yhteiskunta muuttuu monimutkaisemmaksi, moni palvelu takkuaa, kun luukuilla on enemmän kielitaidottomia ”talutettavia”. Arkisiin kohtaamisiin menee enemmän aikaa kuin ennen, koska tapaamamme ihmiset haluavat meidän kääntävän heille heidän papereitaan hiekkalaatikon reunalla ja näyttävän kaupassa, missä tuotteissa ei ole sianlihaa tai liivatetta. Uusien tulokkaiden suhteen varmasti suurimmalla osalla on ”suosikkeja” ja vähemmän haluttuja ryhmiä. Riippuen kokemuksistamme, matkoistamme ja kielitaidostamme me viihdymme kaikki joidenkin kansallisuuksien parissa paremmin kuin toisten. Tämä ei ole rasismia, jos pitää mielipiteensä yksityisenä ja jos samalla muistaa, että muillakin kuin kansanryhmällä X on oikeuksia.

Yleensä ”suosikit” ovat jollain tapaa samanlaisia kuin me olemme, jollei ihonvärin suhteen, sitten kielen, koulutustaustan, harrastusten tai muun elämään suuntautumisen suhteen. Maahanmuuttoministeri Räsänen on sanonut julkisesti, että Suomen pitäisi ottaa enemmän kristittyjä maahanmuuttajia, koska he sopeutuvat nopeammin kristittyyn maahan kuin ”muunuskoiset”. Tämä on mielestäni jos ei rasismia niin ainakin syrjintää ja vastuutonta poliittista toimintaa. Valtiovallan korkean edustajan ei tule arvottaa maassa asuvia ryhmiä heidän harjoittamansa uskonnon mukaan.

Hiljainen tieto on usein tärkeämpää kuin sanat. Kaikilla ei ole tarvetta keskustella aiheesta lainkaan. Ja tätä hiljaisuutta pitää kunnioittaa. Kaikki solidaarisuus ei ole älyllistä tai kielellistä. Arjen tasolla ihmiset enimmäkseen äänestävät jaloillaan. Jos näemme menestyvän paikallisen pizza-kebabravintolan, emme voi päätellä tästä suoraan, että paikalliset suomalaiset kannattavat yhteen ääneen monikulttuurisuutta. Ruoka on luultavasti hyvää, hinta oikea, omistaja sympaattinen, tai kyseessä on ainoa lähellä oleva ravitsemusliike. On kuitenkin todennäköistä, että paikan vakioasiakkaat oppivat jotain suomalaisen yhteiskunnan maahanmuuttopolitiikan reunaehdoista. Mahdollisesti kaikki eivät äänestä perussuomalaisia. He saattavat jopa tuntea omistajan nimeltä. Heidän lapsensa saattavat olla samassa koulussa, he saattavat tavata iltaisin saman jalkapallokentän reunalla. Vuosien varrella heidän suhteensa muuttuvat monimutkaisemmiksi. Tulee muita yhteisiä kiinnostuksen kohteita kuin kulttuurien kohtaaminen tai ”toiseuteen” tutustuminen. Kulttuuriero on mahdollisesti aina olemassa, mutta suurimmassa osassa elämän tilanteita se on vähemmän merkittävä, jopa epärelevantti.

Suomessa kantaväestön mielenkiinto uusiin tulokkaihin on ollut niin vähäistä, että moni ei jaksa muistaa tarkkaan, mistä maista uudet naapurit ovat kotoisin. Saatetaan asua naapureina vuosina tietämättä, haluamatta kysyä. On ollut kätevämpää puhua heistä vaikka ”niinä tummina”. Viimeisin käytännöllinen koodisana on ”mamu”, joka ei viittaa mihinkään kulttuuriin, ihonväriin eikä etnisyyteen. ”Mamuttelu” kuitenkin tuottaa omanlaistaan etnisyyttä –kattoetnisyyttä, jonka edustajia yhdistää kokemus erilaisuudesta valtaväestöstä. Kun maassa pitkään asunut muualta tullut ei enää tarvitse jatkuvaa tukea kielessä ja arjen askareissa, voidaan olettaa, että maahanmuuttajuus on loppumassa. Maahanmuuttajuus ei ole elämänura, vaan yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne, joka muuttuu päivä päivältä ja mahdollisesti joskus häviää.

Monikulttuurisuuden vastustajat argumentoivat yhteen ääneen, että monikulttuurisuus olisi fanaattinen opinkappale, jota kukkahattutädit ja muut ”hyysärit” puolustavat henkeen ja vereen lähinnä siksi, että heillä on oma lehmä ojassa jollain tapaa. Joko saavat leipänsä maahanmuuton teollisuudesta tai kokevat ylemmyyttä saadessaan puuhastella erilaisissa ruohonjuuritason projekteissa. Usein heidän vihansa ja epäluulonsa kohdistuukin enemmän oman maalaisiin poliittisiin aktivisteihin kuin itse maahanmuuttajiin. Ikävällä tavalla tämä piirre myös muistuttaa meitä tragediasta, joka tapahtui Utoyan saarella kesällä 2011.

Onko Suomessa sitten monikulttuurisuudesta vapaita vyöhykkeitä? Viimeisiä linnakkeita, joissa aito kansa voi kokea puhdasta kansallista yhteenkuuluvuutta? Epäilisin, että lähes jokaisella suomalaisella maahanmuuttokriitikolla on muualta tulleita ystäviä ja/tai heidän suvuissaan on maahanmuuttajia miniöinä tai vävyinä. Ystävyydet ja sukulaisuussuhteet muualta tänne tulleiden kanssa eivät ole ideologinen opinkappale, jota kenenkään tarvitsisi, kannattaisi tai kuuluisi puolustaa henkeen ja vereen. Ne vain ovat olemassa orgaanisina tosiasioina.

Monikulttuurisuus on tavallinen, arkinen asia, joka tapahtuu ihmisille tässä ja nyt, halusivatpa he sitä tai ei. Siinä vaiheessa, kun lopetamme puhumisen ”mamuista”, olemme saavuttaneet luontevan suhteen keskellämme tapahtuvaan globaaliin muutokseen. Muutos tapahtuu, tahdomme sitä tai emme. Muutoksen vastustaminen tuntuu järjettömältä. Se vaatisi Suomelta uudenlaista eristäytymistä, liittolaisuutta ei-minkään kanssa ja merkittävää tinkimistä nykyisestä elintasosta. Se olisi paluu johonkin illuusioon, jota ei ole koskaan ollutkaan. Utopistinen tulevaisuus, joka tuntuu enemmistöstä skifi-painajaiselta.

Niille ihmisille, joiden elämää säätelee liikkuvuuden prinsiippi, ei paikalla pysymisen, kotimaan keskustelut maahanmuuttajien vastaanotosta voivat tuntua jälkijättöisiltä ja tunkkaisilta. Moni heistä käy keskustelujaan muualla kuin Suomessa, ylirajaisesti. Myönnän kuuluvani tähän porukkaan. Minun on vaikea osallistua suomalaiseen keskusteluun monikulttuurisuudesta, koska en oikeastaan edes tunnista, missä keskusteluja käydään. Vaalien alla auditorioissa? Ajankohtaisessa kakkosessa? Maakuntalehtien yleisönosastoilla? Keskustelen kyllä ”omieni” parissa, lähinnä akateemisissa seminaareissa, välillä kansalaisjärjestötasolla, mutta en ole vielä ollut tilaisuudessa, jossa erilaiset ”nuivat” ja maahanmuuton kannattajat tulisivat kuulluiksi ja pystyisivät kohtaamaan toisensa ihmisinä. Inttämistä, jankkaamista, vihanpitoa ja siltojen polttamista olen nähnyt ja kuullut, se ahdistaa minua. Tätä nykyä rakennan kulttuurien välisiä siltoja mieluummin käsilläni ja jaloillani kuin puhumalla ja kirjoittamalla medioissa. Tuo tekeminen tuottaa nopeampaa tulosta, se tuntuu merkitykselliseltä ja siitä saa päivittäistä tyydytystä.

Näkyvimmät monikulttuurisuusaktivistit löytyvät enimmäkseen maahanmuuttajista itsestään, heidän kavereistaan ja elämänkumppaneistaan. Ammatillinen monikulttuurisuus ei taas edellytä monikulttuurista elämäntilannetta kotona ja vapaa-aikana. Monikulttuurinen työ on usein niin kuormittavaa, ettei työn tekijöillä riitä energiaa aktivismiin paikoissa, joissa kuunnellaan maailmanmusiikkia kirjavissa teltoissa ja paistetaan falafel-pyöryköitä. Ymmärrettävää ja sallittavaa. Jokainen kantakoon kortensa kekoon voimiensa mukaan. Kaikki tämä, yhdessä tai erikseen, kertoo siitä, ettei suomalaista monikulttuurisuuden ”kenttää” voi kartoittaa yhdellä silmäyksellä.

”Kenttä” on kaikkialla, kaupungeissa ja syrjäseuduilla. Kaupunkien ja syrjäseutujen suuri ero on siinä, että kaupungeissa on enemmän resursseja järjestää erillisiä monikulttuurisia palveluita. Joskus uskallan väittää, että pienellä paikkakunnalla, jolla ei ole erillisiä monikulttuurisia palveluja, yksittäisen maahanmuuttajan omat toiveet ja aloitteellisuus saattavat tulla paremmin huomatuiksi kuin kaupungeissa. Suomen kielen oppiminen on tehokkaampaa sellaisissa paikoissa, joissa kaikki eivät puhu hyvää englantia. Lapset saattavat saada parempaa eriyttävää opetusta kyläkouluissa kuin suuren kaupungin valmistavalla luokalla. Integraatio – kuinka kukin meistä sen haluaakaan määritellä – voi tapahtua suurempaa mielikuvitusta käyttäen paikoissa, joissa ei ole tarjolla valmiita, erityisesti maahanmuuttajille räätälöityjä koulutuspolkuja.

Yhteinen poliittinen jaettava monikulttuurisuuden laajalla kentällä on halu keskustella maahanmuuton ehdoista, toteutuksesta, seurauksista. Tähän ryhmään ihmisiä mahtuvat ”nuivatkin”. Eritoten tähän ryhmään mahtuvat itse maahanmuuttaneet, asianomaiset, oman elämänsä asiantuntijat. Koska kysymykset koskevat lähestulkoon jokaista täällä asuvaa, emme voi olettaa, että julkiset keskustelut olisivat automaattisesti tajuntaa laajentavia, sivistyneitä, sivistäviä. Tyhmiäkin kysymyksiä saa kysyä.

Kwame Anthony Appiah’n käyttää teoksessaan Cosmopolitanism: Ethics in a World of Strangers  (2006) käsitettä contamination.  Se kertoo maailmantilasta tunkkaisen identiteettipolitiikan ulkopuolella. Termi merkitsee yhtäällä saastumista, mutta myös levittäytymistä, sekaantumista johonkin, joka on radikaalisti erilaista kuin itse olen.

Appiah painottaa keskustelun tärkeyttä: “Keskustelun ei tarvitse johtaa konsensukseen mistään asiasta, ei varsinkaan arvoista; riittää, että se auttaa ihmisiä tottumaan toisiinsa.”
En tiedä, millaista elämäni olisi, jos en olisi koskaan sekaantunut mihinkään, mikä on alussa ollut itselleni vierasta. Ja olisiko sellainen elämä kenellekään mahdollista? Kuka sellaista haluaisi? Mistä se koostuisi? Mihin se johtaisi? Kannattaako sellaista elämää edes kuvitella? Mielestäni se on silkkaa ajan hukkaa.