Sarja, joka tuottaa jo nostalgiaa

Teos: Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Otava, 2008)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Alexander McCall Smith kuuluu varmasti aikamme tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja kun otetaan huomioon miehen breikkaaminen tunnettuna kirjailijana suht myöhäisessä iässä, tämä lisää myös jonkinlaista myyttisyyttä kirjailijapersoonaan.

Ikuisuussarjaa Botswanan naisten yksityisetsivätoimistosta olen seurannut hajanaisesti, enkä osaa edelleenkään varmasti mainita, kuinka monta osaa olen lukenut. Sarjan alkuosan teoksia ostin omalla rahalla, sitten löysin niitä kierrätyskorista, ja nyt huomaan, että niitä, myös vanhempia osia, on saatavilla myös äänikirjoina.

Onni ja siniset kengät on sarjan seitsemäs osa, jossa eletään etsivätoimiston tavallista arkea Gaboronessa. Pääetsivä Mma Ramotswen sihteeri Mma Makutsi on kihlautunut huonekalukauppias Radiputin kanssa, mutta ilmassa on pelkoa kihlauksen purkautumisesta siksi, että morsian tunnustautuu avoimesti feministiksi. Tähän Mma Ramotswe suhtautuu sovittelevasti, sillä hän tietää, että vähäpuheinen huonekalukauppias ei tulisi ilmaisemaan omaa kantaansa naisten vapautumisesta, mutta se saattaisi olla eron syy.

Kutsun kaksikkoa tästedes Preciousiksi ja Graceksi, vaikka he eivät usein käytä etunimiään kirjassa. Preciousia alkaa vaivata ulkomaailman suhtautuminen ”perinteiseen ruumiinmuotoon”, ja kun jo eräs asiakas ottaa hänen verenpaineensa puheeksi, hän tietää, että asialle olisi ehkä tehtävä jotain. Maassa ilmenee ristiriitaisia lihavuusdiskursseja, ja myös suhde ruokaan on muuttumassa. Pääkaupunki Gaboronessa syödään paljon kakkuja, donitseja ja muuta leipomotuotteita, joita ei ehkä maalla tunneta, ja maalla taas rakastetaan tuhteja, ylisuolaisia lihamuhennoksua, joita maalta kotoisin oleva Grace kokkaa mielellään perheelleen.

Kirjassa ratkaistaan kahta työelämään liittyvää tapausta, joissa asiakkaina ovat nuoret alaisnaiset. Keittiöapulainen Poppy on saanut tarpeekseen pomostaan, pääkokista, joka varastaa lihaa valtion oppilaitokselta ruokkiakseen laiskaa aviomiestään. Tässä keississä seikkaillaan luonnonpuistoalueella, ja kohdataan yliluonnollisia voimia.

Toisessa tapauksessa sairaanhoitaja Boitelu on saanut uuden työpaikan yksityislääkärin asemalta, mutta hän on vakuuttunut siitä, että hänen pomonsa huijaa potilaitaan merkitsemällä näille liian korkeita verenpainelukemia ja näin saaden myydyksi heille kallista huijauslääkettä. Voiko Boitelu sitten saada asiansa julki, ja onko maan oikeusjärjestelmä kykenevä tuomaan oikeuden näille huijatuille potilaille?

Kirjan nimen sinisiin kenkiin liittyy toki huumoria, kun korkokenkiin addiktoitunut Grace hankkii siniset unelmakengät, joissa käveleminen on tuskaa. Precious tietää, minkä malliset kengät sopivat paikallisille naisille, mutta pidättäytyy kommentoimasta kollegansa kivuliaita kenkävalintoja. Tästä tulikin mieleeni kysyä, kuinka pienelle prosentille maailman naisista sirot, eurooppalaistyyliset korkokengät oikeasti sopivat. Sekin on feministisen kysymys, jota Precious omalla tavallaan kysyy, vaikka ei haluaisi nimetä kysymystään feministiseksi.

Jos kohtaan tätä antifeminististä läppää vielä seuraavassakin sarjan osassa, niin silloin pidän sarjaa itseään toistavana. Muutenkin koen, että tämä leppoisa sarja säilyttää charminsa vain, jos osia ei lue liian tiiviiseen tahtiin. Minulle kirjat ovat liian hitaita, mutta kiinnostuksen Botswanaan ne ovat herättäneet.

Kirjoitusinspiraatiota valokuvista

mccall smithOlen viimeiset viikot seilaillut muistojeni Irlannissa, ja yrittänyt saada aikaan tolkullista tekstiä paikoista, joita ei enää ole olemassa. Dublinin kaupunki on käynyt läpi suuren muutoksen sitten 1990-luvun alun, eikä kaupunki enää hurmaa rosoisella rähjäromantiikallaan samalla tavalla kuin ennen.

Tähän saumaan tuli hauska löytö kierrätyskorista, Alexander McCall Smithin novellikokoelma Chance Developments (Polygon, 2015), joka on kirjoitettu vanhojen valokuvien inspiroimana. Valokuvien tuntemattomista ihmisistä, tietty.

McCall Smith tunnetaan parhaiten Botswanaan sijoittuvista Mma Ramotswe-dekkareistaan, joita luin useamman alkupäästä, mutta joiden lempeän hidastempoiseen tunnelmaan lopulta kyllästyin. Tiesin kyllä, että hän on myös kirjoittanut Skotlantiin sijoittuvia teoksia, mutta en ole niitä saanut käsiini.

Chance Developments upposi minuun kuin häkä, vaikka sen novellit ovatkin kepeitä ja viihteellisiä. Ne ovat rakkaustarinoita menneiltä vuosikymmeniltä, tuorein 1960-luvulta ja suurin osa ajalta ennen toista maailmansotaa. Kirjassa liikutaan Skotlannissa, Irlannissa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Italiassa. Rakkaustarinoina ne eivät ole tyypillisimpiä, vaan niihin mahtuu menetyksiä, elämätöntä elämää ja myöhäisherännäisyyttä. Tarinoita inspiroivat kuvat ovat jo luku sinänsä – niitä katselemalla voi lukija kuvitella myös rinnakkaisen tarinan, aivan omanlaisensa.

Tätä valokuvaharjoitustahan suositellaan monissa luovan kirjoittamisen oppaissa, ja minusta tulevan kirjailijan kuuluukin käydä kirppareilla ja antikvariaateissa etsimässä aarteita. Olennaista ei todellakaan ole selvittää, kuka kuvissa on oikeasti, vaan luottaa intuitioon niiden tunnelmista.

Tämä on pieni, ovela ja ”sydäntä lämmittävä” kirja (anteeksi viimeisestä määreestä), jossa ihmisten kohtaloa ohjaa sattuma (tosin joskus suunniteltu sellainen). Enkelit, amorit ja muut henkiolennot voivatkin olla normityyppejä keskellämme, ja joskus elämän poluille on aseteltava nastoja, jotta toivottavaan lopputulokseen päästäisiin.

McCall Smith tuntuu tuntevan varsinkin Britannian entisten alusmaiden historian kuin omat taskunsa. Monilla kirjan tyypeillä on kytköksiä varsinkin Intiaan, ja varsinkin sota-aikoina imperiumin eri kansallisuudet kohtaavat. Protestanteilla ja katolisilla on meheviä ennakkoluuloja toisistaan myös Skotlannissa, kun taas Irlanti on edelleen varsinainen murheen kryyni sen heikon koulutustason suhteen 1900-luvun alussa.

Kirjan hauskin tarina sijoittuu Kanadaan, jossa Eddie Beaulieun vanhemmat ovat kyllästyneet vähätöiseen aikamiespoikaansa, jonka pakkomielteenä on salatiede nimeltä pelmanismi. Eddien pakkomielle ei lupaa myöskään suuria naismarkkinoilla, koska mies ei kykene olemaan puhumatta oudosta harrastuksestaan edes työhaastatteluissa. Eddien isä lahjoo sirkuksen omistajan ottamaan pojan töihin, koska poika ei tunnu kykenevältä työskentelemään muun kuin silmänkääntötemppujen maailmassa. Tarina muistutti minua Angela Carterin sirkusaiheisista romaaneista, ja siinä oli loistava tunnelma.

Irlanti-tarina oli myös hurmaava, siinä eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa, ja se vie länsi-irlantilaiseen kyläkouluun, jonka pitämisen nuori Ronald O’Carroll on perinyt isältään. Ronaldia kiinnostavat aivan muut työt kuin kansankynttilän homma, mutta on luvannut pitää koulua vuoden isänsä eläköitymisen jälkeen. Se on suvun velvollisuus, sillä muuten kylän jukurapäät joutuisivat kunnolla heitteille. Kylän iso isäntä  Thomas Farrell on rikastunut rakentamalla Dubliniin slummeja, ja on vetäytynyt maalle viettämään kissanpäiviä. Onneksi Farrellilla on tytär, joka tuo edes ripauksen toivoa uneliaan kylän elämään.

Olin juuri edellisenä iltana viettänyt aikaa googlaillessa Dublinin pahimpien asuinalueiden historiasta, ja tuo tarina tuntui melkein ”tilatulta”.

Muuten kirjaan mahtuu muun muassa luostarielämää, sisäoppilaitosta, teiniraskautta, ja kohtalokkaita kohtaamisia imperiumin eri tukikohdissa toisen maailmansodan aikana. Maantieteellisesti minua kiinnostivat juuri nyt nämä Irlannin ja Skotlannin syrjäseudut, ja vähiten nuo sota-ajan liikkuvat tarinat.

En tiedä, tulenko muistamaan paljoa lukemastani viikon tai kuukauden päästä, mutta tämä pieni kirja sattui nyt oikeaan saumaan, ja osoitti minulle, että kiinnostavia historiallisia kertomuksia voi saada aikaan aika vähäisin eväin. Näissä ei ainakaan ollut yhtään luennoimisen tai opettavaisuuden jälkimakua, vaan McCallilla on taito keskittyä olennaiseen.

Pidin näistä tarinoista enemmän kuin Mma Ramotswe-dekkareista, joissa eniten on rasittanut päähenkilön saumaton hyvyys. Näissä oli jo enemmän särmää, ja tämän lukukokemuksen jälkeen saatan lukea hänen toisenkin Skotlantiin sijoittuvan teoksen.

 

Botswanan dekkaritähdet

imageLähes kaikki varmasti muistavat Botswanan Alexander McCall Smithin ”hyvän mielen” dekkareista, Mma Ramotswe-sarjasta, joka sijoittuu maan pääkaupunkiin Gaboroneen. Itsellänikin on työn alla sarjan loppupuolen osa Tea Time for the Traditionally Built (Little, Brown, 2009), joka kaikessa leppoisuudessaan ei ole juuri nyt puhutellut minua tarpeeksi.

Sen sijaan olin iloinen, kun sain kaverilta lainaksi vakavamman botswanalaisen dekkarin. Unity Dow on Edinburghissa lakia lukenut ihmisoikeusasianajaja, aktivisti ja tätä nykyä ministeri, joka 2000-luvun alkupuolella tuli tunnetuksi myös kirjailijana.  The Screaming of the Innocent (Spinifex, 2001) on hänen viidestä dekkaristaan toinen, ja kertoo syrjäisestä Maunin pikkukaupungista, jossa on viisi vuotta sitten kadonnut kaksitoistavuotias Neo-tyttö epämääräisissä oloissa. Näkökulma tyttöjen asemaan on vahvan feministinen, eikä hyväksikäyttäjiä päästetä helpolla.

Päähenkilö Amantle Bokaa on vasta lukiosta valmistunut nuori nainen, joka on lähetetty Mauniin suorittamaan kansallista palvelustaan paikallisella terveysklinikalla. Nuoret asuvat vuoden ajan paikallisissa perheissä tutustuen näin syvällisesti maaseudun oloihin ja tapoihin. Amantle jopa viihtyy tehtävässään, vaikka sairaanhoitajat ovatkin laiskoja ja ylimielisiä köyhiä kyläläisiä kohtaan. Kaikilla julkisen sektorin työntekijöillä on raivostuttavan välinpitämätön asenne työhön. Teoksessa valotetaan myös maan oikeusjärjestelmää, jossa kaikenlaista uraan liittyvää kunnianhimoa kartetaan. Botswanan julkinen sektori vaikuttaa kuitenkin hyvin organisoidulta ja kattavalta. Kansalaisten mentaliteettiin liittyy ylpeys demokratian toimivuudesta verrattuna moniin afrikkalaisiin ”rosvovaltioihin”.

Teos ei ole tyypillinen dekkari siksi, että rikoksen tekijä paljastuu jo ensimmäisessä kappaleessa. Lapsen rituaalimurha on hyvin raaka keissi, jonka yksityiskohtien lukeminen on järkyttävän etovaa, mutta taitavana kertojana Dow jättää kauheuksien gallerian minimaaliseksi. Kirjassa on muuten hyvin terävää yhteiskunnallista analyysia luokkaeroista, lasten koulutuksesta, paikallisista uskomuksista ja kolonialismin vaikutuksesta kulttuuriin. Köyhyydestä huolimatta maassa on kasvamassa tasa-arvoisuuden eetos, joka mahdollistaa köyhienkin perheiden lasten pääsyn yliopistoon. Päähenkilö Amantlenkin urahaaveet lääkäriksi opiskelusta tuntuvat uskottavalta, vaikka hän onkin tuoreeksi ylioppilaaksi vanha, yli kaksikymppinen.

Vaikka pääjuoni on hyvin vakava, romaaniin mahtuu hyvää huumoria. Kylissä ollaan kauhuissaan rikkaiden ihmisten halusta rakentaa vesivessa sisälle asuntoon. He kysyvät, kuinka kukaan voi luottaa mieheen, joka paskantaa kotiinsa. Samoin Amantlen ja hänen pääkaupunkilaisten kavereidensa leiriytyminen viidakkoon hyeenoiden syötäviksi on humoristista, sillä näillä Riot Girrlseillä ei ole alkeellisimpiakaan erätaitoja. Porukkaan liittyy myös palvelusta suorittava rastapääpoika Daniel, jolle ambulanssin ryöstäminen ilman ajokorttia on siisteintä, mitä tylsän maaseutuvuoden aikana voisi tapahtua.

Pidin kirjassa siitä, että nuoret avainhenkilöt olivat aidosti nuoria, hieman naiiveja ja monessa suhteessa untuvikkoja. Amantle varsinkin on tyyppi, joka olemuksellaan kerjää hankaluuksia – hänen karmaansa kuuluu veristen vaatemyttyjen löytäminen erikoisista paikoista. Neljän naisen ja yhden miehen kopla voisi tässä muodostaa varttuneen Viisikko-perheen.

Toivon saavani Dow’n muutkin dekkarit käsiini, sillä olin vaikuttunut näkökulman valinnasta. Teos oli hyvin sivistävä ja syväluotaava. Kulttuurista Dow kertoo juuri sopivasti, ei turistioppaan rönsyilevällä innolla eikä romantisoiden, kuten valtavan suosion saanut McCall Smith on tehnyt. Sanon tämän siitä huolimatta, että pidän Mma Ramotswesta henkilönä. Tuon dekkarisarjan juonet vaan ovat makuuni liian löysiä.

Kuittaan nyt tällä postauksella Helmet-haasteesta kohdan 27: Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama teos. Haasteen suhteen olen ollut alkuspurtin jälkeen hyvin laiska. Tietoisesti en jaksa etsiä haasteeseen sopivia kirjoja, mutta onneksi tässä on vielä puoli vuotta aikaa kuitata loput.