Kabyylien kansallistunnoista

Teos: Alice Zeniter: Unohtamisen taito (Otava, 2019)

Suomennos: Taina Helkama

Alice Zeniter (s. 1986) on nuori ranskalainen kirjailija, jonka viidennen teoksen, Unohtamisen taidon, löysin arvonnalla e-kirjaston uusien kirjojen merestä. En edes lukenut kansitekstiä, mutta kansikuvan perusteella oletin kirjan edustavan ekodystopiaa tai skifiä, jossa ehkä haaveillaan kadotetusta Pariisista.

Arvaukseni meni pieleen, sillä kyseessä on suht perinteinen sukuromaani, Algeriaan ja Ranskaan sijoittuva. Siinä seurataan algerialaisen kabyylisuvun vaiheita 1940-luvulta 2010-luvulle neljän sukupolven jälkiä seuraten. Nykypäivän avainhenkilönä on pariisilaisessa taidegalleriassa työskentelevä nuori Naïma, joka välillä, varsinkin krapulapäivinä kuulee suvun miesten rappiosta varoittavia ääniä. 1950-luvulta hänelle huutelevat isoisä Ali ja Hamza-setä, jotka olivat silminnäkijöitä maan vapaussodalle. Suvun asema suhteessa viralliseen historiankirjoitukseen ei ole koskaan ollut helppo.

Algeria kuuluu mentaalisella kartallani ”traumatisoituihin” maihin. Olen varmasti lukenut jonkun muunkin Algeriaan sijoittuvan romaanin kuin Camus’n Sivullisen, mutta vahvaa muistikuvaa minulla ei lukemistoistani ole. Sen sijaan muistan elävästi kaiken, mitä Frantz Fanon kirjoitti ajoistaan Algerian kansallisrintaman palveluksessa, ja se on muuttanut paljon tapaani tutkia mantereiden välisiä valtasuhteita. Fanon nousee myös keskeiseksi lähteeksi tässä teoksessa, mutta vasta viimeisessä kolmanneksessa. Zeniter kertoo suvusta, joka on varsin jakautunut poliittisten lojaaliuksiensa suhteen, ja jossa luku- ja kirjoitustaidottomuus on estänyt kokonaiskuvan saamista kotimaan historiasta.

Jos etsit helppoa hyvänmielen teosta, voit lopettaa arvion lukemisen jo tässä vaiheessa. Unohtamisen taito ei ole erityisen raaka, sillä kirjan perhe pääsee pakenemaan Algeriasta pahimman tuhon edessä. Perheen olot pakolaisleireillä Ranskassa ovat monessa suhteessa rankemmat kuin kotikylässä Kabyliassa. Itse tosin koin, että teos vasta levitti kunnolla siipensä, kun perhe pääsi muuttamaan omaan asuntoon normandialaiseen lähiöön. Mikään paratiisi tuo yksitoikkoinen betoniviidakko ei ollut, mutta lasten näkökulmasta upouusi kylpyamme oli seitsemäs ihme. Minua tämän teoksen lähiöelämän kuvaus muistutti paljon ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien kuvauksista 70-luvun Tukholmasta tai Malmöstä. Vaikka uskonto ja kulttuuri ovat tässä toiset, identiteetin rakentumisprosesseissa on paljon samaa.

Romaanin päähenkilö Naïma on vain puoliksi algerialainen, ja lapsuudessa hän on tutustunut enemmän ranskalaisen äitinsä henkiseen perimään. Isä Hamid on halunnut integroitua ranskalaisuuteen vähän liikaakin, ja hänen suhteensa omaan sukuunsa on täynnä pelkkiä velvoitteita. Zeniter kuvaakin uskottavasti siirtolaisperheen alaikäisen sihteerin ja kirjurin henkisiä paineita, eiväthän Hamidin vanhemmat opi koskaan kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Isän elämässä irtiottoa islamista symboloivat päivittäiset aperitiivit, roséviini ja makkaraviipaleet, eikä hän suhtaudu suopeasti tyttärensä suunnitelmiin matkustaa tämän kotikylään.

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa oikein juureva ja informatiivinen siirtolaisromaani. Vaikka teos sijoittuu osittain taidemaailmaan, siinä ei näy ainakaan turhaa postmodernia kielellistä kikkailua, vaan teos on selkeästi kirjoitettu myös kohderyhmälleen, algerialaisten siirtolaisten perillisille. Teos on runsas erilaisine henkilöhahmoineen, eli se on todellinen yhteisöllinen kudelma. Ajankohtaisuutta siihen tuovat 2010-luvun pohdinnat terrorismista ja sellaisesta etnisestä profiloinnista, johon nämä Ranskan syntyperäiset kansalaiset eivät ole aiemmin tottuneet.

Paikoitellen Zeniterin seikkaperäinen historiaan uppoutuminen hieman puudutti, mutta onneksi näistä osioista siirrytään nopeasti tuoreempiin muistin kerrostumiin. Vasta Naïman neitsytmatkalla Algeriaan hän tajuaa, kuinka laajasta unohtamisen taidosta hänen isänsä tapauksessa on ollut kyse, ja kuinka nuoren miehen varhaisen lapsuuden muistot eivät vain ole sopineet siirrettäviksi toisen aikakauden pariisilaistyttärille. Itse samastuin kirjaa lukiessa eniten juuri Hamid-isään, jonka lapsuuden ja nuoruuden vaiheissa oli koskettavia, ja myös järkyttäviä episodeja.

Tämä oli niin monipuolinen teos, että se kestäisi useammankin lukukerran, ja nousee ehdottomasti tämän vuoden kirjojen kärkikastiin. Romaani on myös sen verran kypsää tekstiä, että sitä on vaikea kuvitella vasta reilun kolmikymppisen tuottamaksi.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 46/196: Algeria, ja lukemistani ”maakirjoista” tässä todella päästiin syvälle perille, ahdasmielisten partaukkojen hallinnoimalle alueelle, jonne monet paikallisetkaan eivät uskaltaneet ajaa omilla autoillaan. Ylipäänsä tietoisuuteni Algerian etnisistä ryhmittymistä laajeni, ja kabyylien historia arabeista erillisenä ryhmänä alkoi kiinnostaa.