Kun Mirja Pyykkö ei kuuntele

IMG_1541Kuulun siihen klassiseen koulukuntaan, joka uskoo, ettei onnellisista perheistä voi saada aikaan hyvää kirjallisuutta. Addiktiot, mielenhäiriöt ja kommunikaatio-ongelmat kuuluvat mielestäni kirjallisuuden peruskauraan, ja mitä vähemmän ongelmia psykologisoidaan, sitä parempi. Kirjallisuuslandiassa ei ole onnistuneita terapiasuhteita, koska jos terapia onnistuu, kirjallisuutta ei tarvita. Näistä lähtökohdista yritän itsekin kirjoittaa, ja tunnistan samanhenkisyyden nopeasti.

Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä (Atena, 2016) oli minulla jo toista kertaa työn alla juhannusreissulla. Ensimmäisellä lukukerralla teos ei auennut, ja nyt toisella kerralla luin sitä hieman vaativissa oloissa. Kirja olisi ansainnut hiljaisemman ajan ja tilan. Kolmanteen lukukertaan en nyt veny, joten perustan arvioni jokseenkin hataraan muistitietoon.

Romaanissa alkoholistiperheen aikuinen tytär Saana joutuu kohtaamaan menneisyytensä isän hautajaisia ja perunkirjoitusta järjestellessä. Saanan äiti on karannut ulkomaille, veli on julistettu kadonneeksi jo aikoja sitten ja isä on kuollut massiiviseen aivoverenvuotoon, todennäköisesti ryyppäämällä. Äiti palaa esittämään kunnon lesken roolia hautajaisiin, ja kaksikko joutuu avaamaan menneisyyden suljettuja kaappeja.

Alkoholismin lisäksi teos kertoo herkullisella tavalla yrittäjyydestä. Saanan perhe menestyy omassa mittakaavassaan kohtuuhyvin, sillä isä on omaperäinen ja lahjakas autokauppias. Teoksessa eletään 80-90-lukuja, ja autokauppa käy vielä lamankin aikaan. Saana oppii tutkimaan ihmisiä automerkkien kautta, ja huolimatta perheen kiivaasta oikeistolaisuudesta hautajaisiin halutaan kutsua isän tuntema ladapappi. Lasinen lapsuus merkitsee Saanalle jouluna rikottuja Ultima Thule-laseja, joita saa aina uusia. Samoin hän pääsee laskettelemaan ja ratsastustunneille, ja pianorahatkin hankitaan Vermon ravireissulla. Isän käytöksessä on aimo annos maanisuutta myös selvin päin, mutta ilman tätä luonteenpiirrettä autokaupat eivät luultavasti olisi sujuneet.

Veljen katoaminen on perheen todellinen tragedia, jonka käsittely vaatii Saanalta enemmän voimia kuin lapsuusmuistot. Toivo siitä, että veli palaisi terveenä Muukalaislegioonasta, on elänyt maagisen ajattelun kautta vuosikausia. Kylillä pyörii myös huhuja, että veli olisi paennut pesemään isänsä likaisia bisnesrahoja Sveitsiin. Kuvattu kylä on ymmärtääkseni Kerava, ja Pohjalainen sukeltaakin radanvartiseen pikkusieluisuuteen pistävästi. Koulun jumppasalissa pidettyjen yrittäjäjuhlien meininki on yhtä tunkkaista kuin paikallisen kesäteatterin, jossa isä pelkää joutuvansa istumaan demarin viereen.

Teoksessa oli jotain samaa äsken lukemani Riina Paasosen esikoisromaanin (Kaikki minkä menetimme) kanssa. Molemmissa teoksissa perhe on tukehtumassa sisäisiin outouksiinsa, eikä apua ole saatavilla, koska sitä ei haluta tai osata pyytää. Kummassakaan teoksessa ongelmia ei selitetä puhki tämän päivän terapiakielellä, vaan ne näytetään sellaisinaan, raakoina, perheen sisäisen puheen kautta. Molemmissa perhe sinnittelee koossa tappiin saakka, kunnes joku karkaa tai katoaa, sillä muuta keinoa ongelmien käsittelyyn ei tunneta. Paasosen kirjassa perheen isän terapiakaluksi nousi supikoira, kun taas tässä suvun tyhjillään olleen kesämökin ovat vallanneet kärpät.

Minulla oli ongelmia kirjan rakenteen kanssa, vaikka viihdyin sen tunnelmissa erinomaisesti. Pohjalainen on taloudellinen kertoja, joka jättää lukijalle ison vastuun lankojen yhteen punojana. Olisin ehkä voinut seurata vehkeiden käyttöä hieman pidemmänkin reissun vertan. Saanan kasvutarina jäi lopulta hajanaiseksi kollaasiksi, ja varsinkaan hänen myöhempiä seurustelukuvioitaan lappilaisen miehen kanssa en täysin tajunnut. Naisen päätyminen opiskelemaan kirjallisuutta on myös mehevä mysteerio, kun hänen lähipiirissään arvostetaan lähinnä Himoshoppaajia ja Torey Haydenia (mistä mieleeni tulee, että voisin joskus aloittaa blogissani Haydenin revival-session).

Esikoisromaaniksi Käyttövehkeitä on aidon omaperäinen, kypsä ja loppuun saakka hiottu. Ihailin eniten kirjailijan kykyä kaivaa erikoisia nyansseja melko virikkeettömästä lähiympäristöstä – vaikka perheen sisäinen maailma oli sinänsä vahva, kirjan miljöö tuntui haasteelliselta. Toivon kirjan tavoittavan moninaisia lukijoita, myös niitä, jotka eivät ole kasvaneet etelän radan varressa ja joilla ei ole lasista lapsuutta. Kirja ei kosiskele yleisöjä helpolla samastumispinnalla, vaan nimenomaan kaunokirjallisilla keinoillaan. Kiinnostavaa jälkeä voi saada aikaan, kun Mirja Pyykkö ei ole kuuloetäisyydellä.

Made in CCCP

IMG_1419Väliin taas rosoisempaa kierrätyskirjallisuutta, kun uutuuskirjoista hehkutus puuduttaa. Blogini muuttuisi taatusti omaperäisemmäksi, jos omistaisin sen kierrätyslaarien helmille, mutta tämä luultavasti tappaisi sen viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet.

Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivä (WSOY, 2001, suom. Hannu Oittinen) on aidosti nuhjuinen, ärsyttävä ja irvokas kuvaus nuorista bisnesmiehistä, Karlista ja Marksista, jotka neukkuajan viime metreillä yrittävät rikastua mm. saksalaisten ”eroottisten” elokuvien castingeilla. Karl on vasta päässyt Neukkulan armeijasta, ja armeijajutuista on jäänyt hänelle pakkomielle – oikeastaan hän ei puhu muusta, varsinkaan selvin päin. Marksilla on taas pakkomielle Raamatun siteeraamisesta, ja kosteiden retkien päätteeksi hän osaa arvostaa Karlin naisystävän paistamia öisiä porsaankyljyksiä. Karl taas kohtelee itseään vanhempaa Aivea kuin julkista vessaa, ja muutenkin käyttäytyy kuin sika varsinkin niiden naisten seurassa, joita on kiksauttanut. Aive työskentelee päivisin Viru-hotellin kokkina, ja Karl käy rahapäivinään suihkuttamassa shampanjaa avovaimoaan nuorempien naistyrkkyjen rinnoille sen maisemahuoneissa, joihin tavallisilla kaupunkilaisilla ei koskaan olisi rahaa.

Raha motivoi näitä antisankareita huomattavasti enemmän kuin seksi. Pornobisnesten laahatessa he keksivät kokeilla onneaan muun muassa vuohien ja antilooppien sarvien kaupalla Hongkongiin. Pian Karlin edessä on kuitenkin maanpako, johtuen armeijassa tapahtuneesta sekavasta insidentistä, johon liittyy maanpetosepäilyksiä ja KGB-tiedusteluja.

Teoksen toinen puolikas, jossa Karl elää turvapaikanhakijana Ruotsissa ja laittomana siirtotyöläisenä Suomessa, on astetta hauskempi kuin kertomus Neuvosto-Viron viimeisistä henkitoreista. Karlin huomio keskittyy ulkomailla muuhunkin kuin viinaan ja naimiseen. Esimerkiksi leikkeleiden ja juustoviipaleiden sosialisoimisesta ruotsalaisista kahviloista tulee rakas harrastus, joka kehittyy myöhemmin semiammattilaiseksi myymälävarkaan uraksi. Lama-Suomessa pöydät notkuvat heiveröisemmin kuin Ruotsissa, mutta Karl oppii nauttimaan huoltoasemien santsikupeista, viinereistä ja pussimuussiannoksista.

Karlin kohtaamiset etnisen toiseuden kanssa ovat alkaneet jo armeijassa, jossa hän koki tarpeelliseksi liittoutua ”mutiaisten” kanssa. ”Mutiaispuhe” pahenee ruotsalaisessa vastaanottokeskuksessa, jossa hän tarkkailee eri afrikkalaisten ryhmien ominaisuuksia. Naisen puutteessa hän jopa ihastuu ympärileikattuun somalityttöön, jonka veljelle liitto valkoisen miehen kanssa sopisi, mikäli myös Karl ympärileikattaisiin. Vastaanottokeskusten arjesta ei kirjoitettu paljoa 1990-luvulla. Tämä teos sijoittuu vuoteen 1991 ja on kirjoitettu v. 1998. Tähän väliin sattui Arto Salminen aloittamaan kirjallisen uransa teoksella Turvapaikka (1995), joka kuuluu teoksiin, joita sieluni ei ole sietänyt lukea sen puistattavan ilmapiirin vuoksi. Tässä oli samaa henkeä, tosin kertoja oli ”mutiaistensa” kanssa samassa veneessä.

Teos on kauttaaltaan inhorealistinen, eivätkä henkilöhahmot kerjää sympatiaa. Sitä pystyy lukemaan vain yleisemmällä, yhteiskunnallisella tasolla, jolloin huomio kiinnittyy rakenteisiin, naapurimaiden keskinäisiin suhteisiin ja kansallisiin stereotypioihin. Kenderin suomalaisiin kohdistuva pilkka on lopulta maltillista, jopa kilttiä. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun nostalgiaa tässä tarjoillaan runsaasti, tosin miesten länteen liittyvät haaveet ovat latteahkoja. Miami Vice, Rambo- ja Terminator-leffat ovat Karlin henkistä perimää, kun taas Marks saattaa eksyä jopa Kansalliskirjastoon tutkimaan eläinaiheisia kuvateoksia.

Kaur Kender (s.1971) sai Virossa paljon huomiota tällä esikoisromaanillaan, ja on jatkanut uskollisesti uraansa rankkojen ja rosoisten alamaailman hahmojen kuvaajana. Viime vuonna hän sai syytteen pedofilisen kuvaston levityksestä kirjoitettuaan novellin ”Untitled 12”. Tapaus on herättänyt paljon keskustelua sananvapaudesta, ja oikeudenkäynnit ovat ilmeisesti edelleen prosessissa. Mies on joutunut mielentilatutkimuksiin, ja hänet on todettu syyntakeiseksi. Novellia en ole ajatellut lukea, mutta kirjailijan kohtalo kiinnostaa.

 

 

Multietnisyyden irvikuva

img_1156Kierrätyskorista löytyi australialais-tanskalaisen Jeff Matthewsin teos Halality (Tammi, 2002, suom. Veijo Kiuru) joka lähti mukaani vain raflaavan nimen vuoksi. Vaikka olen ollut tuohonkin aikaan kiinnostunut pohjoismaisesta siirtolaiskirjallisuudesta, ei minulla ole muistikuvaa tästä kirjallisesta tapauksesta, mutta kirja herätti muuten vereviä muistoja omasta maahanmuuttoepisodistani Tanskaan. Olen asunut maassa romaanin tapahtumahorisontin aikana tai vähän ennen sitä. Oikeistopopulismi oli siellä jo tuolloin räikeää, ja olin siitä aidosti hämilläni. Monikulttuurisista lähiöistä uutisointi sai usein aikaan aamukahvien kakomista. Tanskalaiseen kulttuuriin kuului myös jatkuva muille uskonnoille irvailu, erityisesti islamille. Tämä ei välttämättä esiintynyt aina vihamielisenä islamofobiana, vaan pikemminkin oman, sekulaarin länsimaisen identiteetin puolustuksena.

Kirjaa on mainostettu ja kehuttu aikanaan autenttisena nuorison äänenä. Se on kirjoitettu täysin puhekielellä, dialogin muotoon ja gangsta-asennetta mukaillen. Tekstissä tekstiviestit näyttelevät myös keskeistä osaa, vaikka vaikeassa huume- ja viinakoukussa elävä päähenkilö Phoenisis ei ehdi viesteihinsä vastata. Phoenisis on ilmeisesti kirjailijan alter ego, jonka isä on australialainen, ja tästä johtuen perheessä puhutaan rikasta sekakieltä. Maahanmuuttonäkökulma on teoksessa monisyinen, haastava ja vähemmän idyllinen. Nimi halality on vitsi, joka viittaa 90-luvun alun megahittiin, Soul II Soulin, ”Back to Life”. ”Back to halality” voisi olla orastavan maahanmuuttokriitikon läppä. Islamista tai muslimeista teos kertoo lopulta vain nimellisesti.

Koen, että teoksen ksenofobinen asetelma voisi olla suomalaista arkea vuonna 2017. Päähenkilön paras ystävä tulee tuntemattoman muslimijengin surmaamaksi Kööpenhaminan yössä, ja surmasta syntyy suuri mediakohu. Extra Bladetin toimittaja soluttautuu jopa nuoren miehen hautajaisiin, ja käyttää myös seksiä kätevänä tiedonsaantimenetelmänä. Phoenisisilla olisi hyviä syitä radikalisoitua, ja monet tahot yrittävät vaikuttaa hänen kantaansa, mutta hän on liian sekaisin aineista kiinnostuakseen politiikasta. Kirjassa käytetty etnisiiin vähemmistöihin viittaava kieli on yhtä alatyylistä kuin meillä tänä päivänä Rajat kiinni-keskusteluryhmässä.

Yllättävän hyvin jaksoin rämpiä tämän provosoivan karikatyyrigallerian läpi. Kirjaa voi olla vaikeaa arvostaa romaanina, mutta siitä on tehty elokuva, ja siinä on aineksia myös standup-komediaan. Ainoat nautinnolliset kohdat liittyivät ruokaan, arvostetaanhan tässä perinteisiä tanskalaisia hautajaisherkkuja ja myös australialaista grilliruokaa. Fariinisokerissa paahdettu kana alkoi kovasti kiinnostaa, joten lukukokemus ei mennyt hukkaan.

Kirja ei tuntunut rasistiselta, vaan pikemminkin matalasti koulutettujen jenginuorten maailmankuvan avaukselta. Siinä kaikki käyttivät julkeita ilmaisuja kaikista ryhmistä, sillä puskahuutelu kuului viidakon lakiin. Siinä ei kuitenkaan ollut terävää yhteiskunnallista kärkeä samalla lailla kuin esimerkiksi vastaavista porukoista kirjoittaneella ruotsalaisella Jonas Hassan Khemirillä on ollut. Suomalainen ghettokirjallisuus on vasta sikiövaiheessa, mutta jään odottamaan siltä jotain muuta kuin pelkkää huumehöyryistä kohellusta.

Neljä ystävystä ja mustikka

sumu-600x880Anna, Egill, Vigdís ja Hrafn ovat kolmikymppisiä ystävyksiä, kaksi pariskuntaa, jotka tykkäävät retkeillä yhdessä. He lähtevät viikoksi reissuun koillis-Islannin Askja-tulivuoren maisemiin omalla jeepillään. Maisemat ovat hiekkaista erämaata, jonka jokien suistoista aukeaa Ylämaa, Islannin Lappi. Kukaan neliköstä ei ole erityisen partiohenkinen, vaikkakin ruokaan ja juomaan on satsattu vähintään Viisikko-kirjojen vakavuudella.

Steinar Bragin trilleri Sumu (LIKE 2016, suom. Tuomas Kauko) vie lukijansa syvälle Islannin sydämeen, paikkoihin, joita urbaanit kaupunkilaisetkaan eivät syvällisesti tunne. Jäätiköiden ja tulivuorten läsnäolo on silti vahvaa myös kaupunkilaisten mentaalisella kartalla, sillä näistä paikoista menestyjät kaivavat myyttejään. Islantilainen kansallismielisyys on vähintään yhtä tunkkaista kuin suomalainen, ja Itsenäisyyspuolueen kannattajien joukkoon mahtuvat upeasti myös ”elämänkoululaiset”.

Hrafn on neliköstä rosoisin hahmo, rikkaan perheen hulivilipoika, joka aloitti huumediilaamisen jo yläkoululaisena. Hrafnin täyskäännöstä narkkarista pörssikeinottelijaksi on tukenut hänen terapeuttinsa Vigdís, jonka kanssa suhde lämpeni nopeasti ammatillisesta seksuaaliseksi. Kaikilla näistä aikuisista on rankkoja nuoruusmuistoja, ja hahmoina he ovat kaikki kovin keskenkasvuisia, vaikka ovat työurillaan saavuttaneet paljon. Bragin kuvaama islantilainen kulttuuri on syvästi hedonistista ja yksilökeskeistä: oikeastaan koko Reykjavíkin kaupunki on terminaalisesti pilvessä, kännissä tai krapulassa paitsi muutamat lähiöissä kivistä voimaeläimiä askartelevat hiljaiset maahiset. Hrafn on joutunut jättämään päihteet pysyäkseen hengissä, mutta hänen nössömpi ystävänsä Egill on alkanut ryypätä ammattimaisesti vasta äskettäin.

Pidin kirjasta siksi, että Bragi tarjoaa varsinkin alkupuolella yhteiskunnallista analyysia, jota maustetaan sopivasti kansantaruilla ja -uskomuksilla. Kauhun ja toiminnan määrä nousee loppua kohti maksimaaliseksi, ja jäin miettimään, olisiko tarinan voinut kertoa vähemmin tehostein. Kertojana Bragi on silti omaperäinen, ja teos tuntuu kielellisten ansioidensa vuoksi enemmän taideproosalta kuin viihteelliseltä kauhuromaanilta. Elokuvallinen potentiaali on vahva, enkä ihmettelisi, jos tästä on jo tekeillä menestyselokuva.

Nelikko siis joutuu erämaaretkellään pahaan pinteeseen, jossa ainoa paikallinen ihmisseura eikä luonnon armoille jääminen eivät kummatkaan tarjoa pelastusta. He siis tavoittelevat kansantarujen myyttistä mustikkaa, kun edessä ja takana on tiedossa kadotus. Luontokuvaus on maagis-realistista, runollista, ahdistavan todellisuuden ja vielä painostavamman fantasian syövyttämää. Mikä näyistä on henkilöiden omia päänsisäisiä harhoja, mikä pahan kosketusta, sen voi jokainen lukija itse päättää. Kirjaimellisesti Sumu tarjoaa maiseman, johon tuskin moni lukija haluaisi jäädä jumiin ilman toimivaa GPS-paikanninta.

HELMET-haasteeseen teos sopii mm. kohtaan 5: Kirjassa liikutaan luonnossa.

Kosteat Pentinkulman päivät

HappotestiKalle Lähde on esikoiskirjailija, joka kirjoitti teoksen Happotesti (Otava, 2016) aluksi blogimuodossa osana päihdekuntoutusprosessiaan. Blogi ja romaani eivät olleet identtisiä, ja romaania on editoitu koherentimmaksi tarinaksi. Kiinnostavaa on, että kolme suurta kustantajaa olivat kaikki kiinnostuneita julkaisemaan käsikirjoituksen, ja näistä Lähde valitsi Otavan. Blogin kirjailija päätti sulkea romaanin valmistuessa, mutta sillä oli ollut satojatuhansia kävijöitä.

Aihe on arka, tuiki tavallinen ja sekavia tunteita herättävä. Happotestissä on jotain samaa Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan kanssa, jonka muistaakseni luin aikanani inhon puistatusten aallokossa. Suhde alkoholismiin on kuitenkin tässä raaempi, eikä tämän nimettömän päähenkilön toilailuista saa huumoria irti repimälläkään. Hän on juonut rankasti kymmenisen vuotta, mutta vasta äskettäin irtisanoutunut työstään pystyäkseen keskittymään rakkauteensa täysin palkein. Hänellä ei ole suurempia tulevaisuuden suunnitelmia, vaan juominen on äitynyt vakavan itsetuhoiseksi. Hauskaa hän ei muista pitäneensä ryyppyreissuillaan juuri tuohon kymmeneen vuoteen, vaan hän enimmäkseen juo yksin, välillä satunnaisten baarituttujen kanssa. Hän on iältään noin neli-viisikymppinen, vaimo on jaksanut katsella juomista yllättävän kauan ja miehen onneksi lapsia ei ole siunaantunut.

Romaanissa asutaan Turussa, ja päähenkilön porvarilliset kulissit säilyvät yllättävän pitkään. Taloyhtiössä juoppouteen suhtaudutaan moralistisesti, mutta miehen aiheuttamat suuremmat järjestyshäiriöt ovat alkaneet vasta työttömäksi jäätyä. Vanhuksista koostuva pihaparlamentti kyllä huomaa taksireissut ja kotiin kuljetetut kaljakeissit. Miehen ryyppääminen on vielä tässä vaiheessa maanisen mahtipontista, sillä ansiosidonnainen juoksee ja pariskunnan yhteiseltä pankkitililtä voi aina vipata muutaman satasen. Miehen oma asenne muihin juoppoihin on ylenkatsovaa, sillä hän kokee olevansa kaikesta huolimatta kulttuuripersoona ja edelleen melko kuuma kolli. Pikku-ukoista parhaimmat kaverit hän saa Väinö Linnan romaanihahmoista, eli hänellä on kotonaan vaimon töissäollessa kosteammat Pentinkulman päivät.

Kirjassa kirjaimellisesti ryvetään paskassa, sillä päähenkilö ei enää voi kontrolloida peräsuoltaan. Kakkaa valuu pitkin reisiä hienommissakin juottoloissa, ja mies joutuu välillä soittamaan vaimonsa pelastamaan haisevista tilanteista. Vaimon palvelualttius herätti eniten kysymyksiä, vaikkakin tässä eletään sietokyvyn viimeisiä viikkoja. Kaljan kotiin ostaminen siinä toivossa, että siippa ei lähtisi ”neuvoa-antavien” jälkeen minnekään, on täysin pöllöä toimintaa. Parisuhde on tässä kuollut jo vuosia sitten, mutta vaimo säälii miestään ja toivoo jonkun katkohoitoreissun katkaisevan kamelin selän.

Katkohoidosta olisin voinut lukea enemmänkin, samoin terveyskeskuskäynneistä, jotka vaikuttivat täysin riittämättömiltä näin vaikeasti ongelmaiselle henkilölle. Hän on kuitenkin myöntänyt ongelmansa lääkäreille, mutta katkohoito ei anna muuta kuin muutaman päivän levon.Mitään jatkuvuutta ei näissä hoidoissa ole. Ahdistuslääkkeitä hän saa terveyskeskuksesta kuin automaatista, ja niiden yhdistäminen alkoholiin saa nopeasti aikaan laskeuman rapajuopon tasolle. Teos antaa todella huonon kuvan maamme päihdehuollosta, ellei henkilö ole motivoitunut hakemaan kallista yksityistä hoitoa.

Teos on rehellisyydessään kammottavan hyvä, vaikkakin ahdistava ja synkkä. Päähenkilön kuntoutumiselle ei näy ainakaan tässä vaiheessa mitään mahdollisuutta, sillä hän on menettänyt kiinnostuksensa kaikkeen muuhun kuin juomiseen. Hän herättää samaan aikaan myötätuntoa ja ällötystä. Aivojaan hän ei ole vielä juonut kokonaan, vaan kykenee krapulavaiheessa teräväänkin yhteiskunnalliseen analyysiin. Täysin ojan pohjalla hän ei vielä ole, kiitos omistusasunnon ja plussalukuisen pankkitilin, mutta sinne kohti ollaan menossa apinanraivolla. Omistusasunnon myynnistä saatu osuus kuluu tällä hemmolla muutamassa kuussa. Näillä elintavoilla on hyvin epätodennäköistä, että mikään asunto pysyisi alla pitkään.

Onko tämä sitten vertaistuellinen romaani? Terapiateksti? Varoittava esimerkki Turmiolan Tommista? Voiko tämä kenties pysäyttää lukijan pohtimaan omaa juomistaan? Voisiko tämä toimia ennaltaehkäisevän päihdetyön työkaluna? Ehkä. Uskon, että teos voi raadollisuudessaan pysäyttää jonkun. Ilman omakohtaista kokemusta tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu, ja sen uskottavuus piilee henkilökohtaisuudessa. Lähteellä kuitenkin näyttää olevan kykyjä muuhunkin kuin juomisesta kirjoittamiseen, joten jään uteliaana odottamaan toista romaania. Happotesti ei vaikuta kirjasarjan alulta, vaan yksittäiseltä puheenvuorolta. Perustellulta sellaiselta.

Alkoholismista kirjoittaessa on aina sosiaalipornoon ajautumisen vaara, mutta tässä en sitä nähnyt. Ehkä lapsettoman miehen näkökulmassa on se ”helpotus”, että hän on ”vain” tuhoamassa itseään. Vaimon lähteminen tässä vaiheessa tuntuu itsestäänselvältä, sillä en ole aikoihin tavannut marttyyrimaista ”vanhan koulun” alkoholistin vaimoa, joka kaiken kestää sortumatta itse samaan ansaan. Mutta se, että on lapseton ja yksinäinen, ei tee ihmisen avun tarvetta yhtään vähäisemmäksi.

Sopivaa lukemistoa minulle, kun paluu rankempiin teemoihin opinnoissa on pian edessä. Lomalle rentoutuskirjaksi tämä teos ei ole millään muotoa sopiva. Teos voi kyllä olla opettavainen, vaikka lukijalla ei olisi aiheesta omakohtaista kokemusta. Hyvin harvalla suomalaisella on niin onnellinen perhetausta, ettei muistoja jonkun ongelmallisesta ryyppäämisestä olisi. Suurimmalle osalle lukijoista teema on varmasti liian tuttu. Minulle päällimmäisenä kysymyksenä jäi, voidaanko tällaista henkilöä tukea, ja kuinka järeistä tukimuodoista olisi kyse.

 

Maailmanparannus alkaa kotoa

imageTartuin Mikko Kalajoen romaaniin Kolme tärkeintä asiaa (WSOY, 2014) kannen lupaaman maailmanparannusteeman vuoksi: siinä levoton idealistiäiti jättää kaksi alakouluikäistä lastaan isäpuolen hoivattavaksi, koska Argentiinan kilpikonnat tarvitsevat häntä enemmän. Teema muistutti minua taannoin lukemastani Riikka Takalan romaanista Ole hyvä (Atena, 2014), jossa kaltaiseni keski-ikäiset korkeasti koulutetut työttömät naiset paransivat maailmaa unohtaen itsensä auttamisen.

Kalajoen teoksessa fokus ei kuitenkaan ole hyväntekijöissä, vaan heidän unohdetuissa, hylätyissä perheenjäsenissään. Taru jättää lapsensa Jukalle, miehelle, jolla on vakava alkoholiongelma ja masennus. Hän uskoo, että perhe lähenee ja löytää toisistaan voimia paremmin silloin, kun hän on poissa. Tarun lähtiessä Jukka sinnittelee vielä epämääräisessä taloushallinnon suunnittelijan työssään, mutta työpaikan uudet tuulet eivät enää tavoita tätä viisikymppistä yhtenäiskulttuurin jäärää. Kalajoki kuvaakin syvääluotaavasti työelämän kärryistä putoamista: jos keski-ikäinen ei suostu muokkaamaan minäänsä nuorekkaammaksi ja trendikkäämmäksi, hänelle usein käy kaltoin. Täytyy ainakin teeskennellä tuntevansa tositeeveen hittisarjat, somevillitykset ja spirulinapirtelöt.

Jukan luisuminen kaappijuoposta lähimetsän tenukepiksi on hurjaa luettavaa, varsinkin vieroitusvaiheen harhat. Alkoholismin kuvauksena teos on yhtä raaka kuin esimerkiksi Susanna Alakosken Sikalat (S&S, 2007), vaikka tässä Jukka ei olekaan väkivaltainen ja on taustaltaan keskiluokkainen. Lasten selviämistarina tuntuu jopa himpun verran epäuskottavalta, sillä  tässä kerrotaan jo vahvasti ulkomaailmalle näkyvistä ongelmista. Perhettä pitää kasassa kuudesluokkalainen Heini, joka on lukenut kaupungin nettisivuilta lastensuojelun toimintaperiaatteet ja osaa vältettä koulun terkkaria ja oppilashuoltoa ammattimaisin ottein.

Kuinka ihmeessä tämä sirpaleinen perhe pysyy koossa? Millä he edes elävät? Koska kyse on fiktiosta, ei ole tarvetta mennä selvittelemään byrokraattisia pykäliä, mutta isäpuolen asema olisi tosielämässä Jukkaa heikompi. Toki perheen äiti saa lähteä pitkälle matkalle ilman sossun puuttumista kuvioon, mutta tässä työtön isäpuoli ei ole elatuskelpoinen. Onko lasten äiti piittaamaton narsisti vai itse vahingoitettu todellisuuspakolainen? Vai molempia?

Teos herätti minussa vahvoja tunteita ja lapsihahmoihin samastumista. Samalla koin, että sanoja oli paikoitellen liikaa. Esimerkiksi Saku-pojan päänsisäisen toisen äänen läsnäolo tuntui liian yhteiskuntakriittiseltä – en myöskään tiennyt, puhuiko siinä aikuinen valmentaja vai pikkuvanha lapsi. Harvoin luen kirjaa, jonka yhteiskuntakriittisyys tuntuu liialliselta, mutta tässä oli osioita, joita olisi voinut tiivistää. Uskontoon liittyvät pohdinnat olivat raikkaampia, varsinkin, kun Jukka kamppailee raitistuessaan juoppojen miltei ainoan pelastustien, uskoon tulon kanssa. ”Jos kristinusko keksittäisiin nyt, ei yksikään riskirahoittaja lähtisi tukemaan noin huonoa liikeideaa.”

Kirjaa mainostetaan tragikomediana, mutta oma luentani meni vahvasti tragedian puolelle. Jukka onnistuu koomisena hahmona pohdinnoissaan työelämästä, sukupolvien välisestä kuilusta ja naissuhteistaan, eli juoppohahmoksi hän on harvinaisen syvällinen. Ymmärrystäkin hän saa, mutta kolmetoistavuotiaan joutuminen katkohoitajaksi oli hurjaa luettavaa. Tavallaan kirja kertoi myös päihdepalvelujen riittämättömyydestä, sillä tässä Jukalle tarjottava psykososiaalinen tuki vaikutti todella hataralta.

Teos parani loppua kohti, juonessakin tuli yllätyksiä, ja hahmot kokivat kasvun ja oivalluksen momentteja. Aikuisille toivoa annettiin kuitenkin vain teelusikallisen verran, lapsille enemmän. Lasten maailman ymmärtäjänä Kalajoki tuntuikin suvereenilta. Perheen sisäisen dynamiikan kuvaus on myös perusteellista. Tämä on Kalajoen ensimmäinen aikuisten proosateos ja toinen teos, mutta tekstistä sai kuvan kauan aktiivisesti kirjoittaneesta tekijästä. Ehkä havaintoni sanojen liiallisuudesta liittyikin siihen, että teosta on mahdollisesti kypsytelty kauan ja näkökulmat ovat kasvaneet syvenevän talouskriisin ja epävarmuuden keskellä. Kirjassa oli paljon teemoja, joihin tarttua, ja uskon sen saaneen ja saavan palautetta hyvin eri tyyppisiltä lukijoilta. Itse antaisin tämän luettavaksi juuri noille viisikymppisille miehille, joita työelämä on kaltoin kohdellut.

Absurdissa zakuska-pöydässä

jeltyshevitVenäläisen maaseudun tulevaisuuden visioista on varmasti liikkeellä monenmoista tarinaa, mutta monelle länsimaiselle lukijalle agraari-Venäjä on myös suuri mysteerio. Moni meistä ei ole käynyt Pietaria tai Moskovaa kauempana, ja jos on maaseutua nähnyt, se on ehkä ollut viipale Karjalan kannasta Allegro-junan ikkunasta.

Roman Sentšin maalaa tummanpuhuvaa kyläraitin maisemaa romaanissaan Jeltyševit, erään perheen rappio (Into 2015, suom. Kirsi Era). Romaanissa asutaan jossain Etelä-Siperiassa Tuvasta pohjoiseen. Tuvan tunnistin maantieteellisesti kurkkulaulusta, muuten en paljoa noista alueista tiedä. Neuvostoaikoina Siperian syrjäseuduille muutettiin leveämmän leivän toivossa, ja muuttajien joukossa oli paljon koulutettua, nuorta väkeä. Nämä väkiryhmät iroittautuivat omilta juuriltaan ja menestyivätkin aikansa, mutta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen syrjäseudut ovat taas tyhjentyneet.

Keskiluokkainen pariskunta Nikolai ja Valentina ovat rakentaneet elämänsä siperialaiseen provinssikaupunkiin. Nikolai on armeijauran jälkeen toiminut alkoholistien selviämisaseman miliisinä, ja Valentina on edennyt urallaan kirjastonjohtajaksi. Perheen rappio alkaa nuoremman pojan vankilatuomiosta ja isän törttöilystä työpaikalla. Selviämisasema on luonnollisesti korruption pesäke, ja Nikolai onkin onnistunut edistämään perheensä elintasoa lahjuksilla ja sammuneilta viedyillä osingoilla, mutta sielläkin törkeydellä on rajansa. Nikolain saatua potkut myös Valentina eroaa työstään, ja perhettä odottaa muutto tuntemattomaan. Uusi koti löytyy Valentinan kotikylästä Muranovosta, jossa tämä ei ole käynyt neljäänkymmeneen vuoteen. Kylässä on sukulaisista elossa enää Valentinan täti Tatjana, jonka luota karkulaiset etsivät tilapäistä residenssiä.

Pariskunnan mukana kylään muuttaa heidän veltto aikamiespoikansa Artjom, jonka riippuvaisuus vanhemmista on pateettista. Kylässä Artjom kokee sosiaalista nousua niin, että saa iskettyä itselleen naisen, itseään vanhemman Valjan, joka jo 29-vuotiaana kiertopalkintona tunnetaan. Nuorelle lemmelle ei tunnu löytyvän tilaa mistään, mutta silti Valja tulee raskaaksi ja häitä juhlitaan kiireellä. Varaa kodin perustamiseen ei kummallakaan ole, vaan perhe-elämää vietetään Valjan suvun nurkissa. Nikolai haluaisi pojan perheen osallistuvan yhteisen talon rakentamiseen, mutta rakennuksesta ei ole tulla mitään. Kaikki perheen projektit jäävät puolitiehen. Elämä pelkällä valtion eläkkeellä on kurjaa. Uusia toimeentulon lähteitä on löydettävä laillisia ja laittomia keinoja luovasti yhdistellen.

Teos kertoo pitkälti vaihto- ja luontaistaloudesta ja kokonaisten yhteisöjen syrjäytymisestä. Muranovossa on muutamia siistejäkin vanhuksia, mutta valtaosa väestöstä on alkoholisoituneita, sekä nuoret että vanhat. Nuorille ei ole töitä, keski-ikäiset yrittävät lapsiaan enemmän raapia kokoon toimeentuloa, ja toimeentulohuolet kiristävät sukupolvien suhteita äärimmäisyyksiin. Ainoa ilon lähde on kotipolttoinen pirtu, joka välillä maistuu kumilta, välillä sytytysnesteeltä. Alussa Jeltyševit pelkäävät sokeutumista paikallisia viinaksia nauttiessaan, mutta luisuminen riippuvuuteen tapahtuu yhdessä talvessa. Viina-annoksia mitataan sadoissa grammoissa ja 55% laimennettu pirtu on vielä miedohko alkoholijuoma. Hyvinä aikoina zakuska-pöydässä voi olla tarjolla makkaraa ja kylmää kananrintaa, mutta huonoina aikoina vain suolattua vesimelonia.

Ymmärtääkseni Sentsin on pyrkinyt tässä kuvaamaan maansa nykytilaa mahdollisimman tyypillisen kylän ja hieman poikkeavamman perheen kautta. Poikkeavaa perheessä on paluumuuttajuus, mutta kaupunkilaiset elkeet katoavat heistä pian köyhyyden ikeen alla. Välillä romaanissa tehdään muutakin kuin ryypätään; esimerkiksi pariskunnan marjakuusaman poimimisretket ja torikauppa tuovat arjen apatiaan vaihtelua. Kyläläiset ovat myös varsin katoamis- ja onnettomuusherkkiä, joten miliisin vierailuilta ei vältytä.

Mustan huumorin saralla romaani muistutti minua intialaisen Aravind Adigan köyhyyskuvauksista. Varsinkin selviämisaseman arjen absurdius muistutti intialaisen juoppokuskin arkea. Adigan kuvaamissa yhteisöissä tosin alkoholin myynti on systemaattisempaa ja kaupallisesti kunnianhimoisempaa: laittomiakin pulloja on kaupalla eri tuloluokille erilaisin etiketein – myrkky on pullotettua, eikä asiakkaan tarvitse itse tuoda astioitaan annoksen saamista varten. Siperian kylissä ei kaupoilla ole lisenssiä myydä alkoholia, ja siksi kaikki kauppa tapahtuu yksityiskodeissa.  Koin, että Muranovon kylän köyhyys oli vielä asteen lohduttomampaa kuin Adigan kuvaaman palvelusväen, ehkä siksi, että siellä ei ollut ainuttakaan rikasta, jonka armeliaisuudesta kukaan voisi hyötyä. Tietysti talven ankaruus on Venäjän köyhyyden syöveri, jota etelän kehitysmaalaistenkin on vaikea kuvitella.

Onko tämä sitten sosiaalipornoa? Mielestäni ei, sillä Sentšin on lahjakas ja taloudellinen kertoja. Vajaassa kahdessasadassa sivussa tapahtuu paljon, eikä tekstiä voi ahmia kerralla. Henkilöhahmoihin voi osittain samastua, vaikka kukaan heistä ei ole erityisen sympaattinen. Sääliä he eivät kerjää yksilöinä, vaan teos kutsuu pikemminkin yhteiskunnalliseen pohdintaan perheen, paikallisyhteisön ja valtion suhteista. Olisiko esimerkiksi flegmaattisella Artjomilla ollut paremmat selviytymismahdollisuudet kaupungissa, jos hän olisi jäänyt sinne yksin ilman vanhempiensa tukea? Mitä Venäjällä on tapahtunut, miksi nuoret eivät aseta itselleen edes vaatimattomia tavoitteita? Onko perheestä tullut ainoa turvan linnake, ja mitkä ovat perhekeskeisen yhteiskunnan ansat?

Pidin kirjasta paljon, vaikka sen jättämä päällimmäinen tunnetila oli angsti. Joskus angsti on tarpeellista, jotta saisi syvemmän otteen jostain kulttuurista kuin mitä viihdeteollisuus tarjoaa. Esimerkiksi verrattuna Ville Haapasalon sarjoihin, joissa viinanjuonti on sankarillista, tämä romaani tarjosi erinomaisen peilin.