Älykkö, kotiäiti, piikanen

Berlin 2Teos: Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Eilen päättyi BookBeat-tilaus, kirjastot Tampereella ovat edelleen kiinni, ja Ellibsin kirjojen saatavuus on nyt todella takkuista. Rahaa kirjojen hankintaan ei ole, kotoa toki löytyy jonkun verran lukemattomia paperikirjoja, mutta monien kohdalla on painavat syyt, miksi ne ovat jääneet kesken. Addiktilla on nyt vaikeaa, vaikka hallitus lupasi eilen avata kirjastot niin pian kuin mahdollista. Kirjastoon en kuitenkaan aio mennä ennen kuin siellä saa oleilla, sillä lähikirjastoni on liian suppea ja Metso-kirjastossa en osaa käydä ilman hengailua sen ihanassa kahvilassa.

Onneksi Ellibsistä löytyi Lucia Berliniä, ja kyseessä on jo kolmas häneltä lukemani novellikokoelma. Olen nyt siis lukenut kaikki kolme suomennettua teosta, ja saanut varsin kattavan kuvan tämän postuumisti ylistetyn kirjailijaneron elämänvaiheista. Kaikki Berlinin novellit eivät tunnu suoraan omaelämäkerrallisilta, mutta niissä varmasti lähes kaikissa löytyy ainakin ripauksia eletystä elämästä.

Tämä kolmas kokoelma tuntui vähiten viinan- ja huumeenhuuruiselta lukemistani teoksista, ja mukaan mahtuu ainakin kaksi tekstiä, jossa kukaan henkilöistä ei käytä mitään aineita. Novellit sijoittuvat eri vuosikymmenille, ja useaan eri maahan. Tyylilleen uskollisena Latinalainen Amerikka on edelleen teoksessa keskiössä, eli novellit joko sijoittuvat Chileen tai Meksikoon tai niissä pyörii meksikolaisia siirtolaisia.

Tällä kertaa huomioni kiinnittyi varsinkin runsaisiin luonnon ja arkkitehtuurin kuvauksiin. Tässä teoksessa arkkityyppinen tarina on nuoresta perheestä, joka syystä tai toisesta päätyy asumaan jumalan selän taa hylättyyn maalaistaloon tai viidakkoon ”alkuasukkaiden” keskelle, johtuen köyhyydestä, addiktiosta tai muusta eskapismista. Nainen näissä tarinoissa on uinuva intellektuelli, jonka oma tahto on kuitenkin heikko, ja joka on altis itseään vanhemman ja kokeneemman aviomiehen komentelulle. Koska tällaisia tarinoita on kokoelmassa ainakin kolme (nimet ja paikat vaihtelevat), tulkitsen niissä piilevän jotain Berlininkin elämässä toistunutta kaavaa. Naiset ovat tarinoissa usein kotiäitejä, joita mies saattaa kiusoitella ”piikaseksi”, ja miesten lähdettyä he usein jäävät puille paljaille joutuen elättämään lapsikatrastaan lukuisilla hanttihommilla.

Novelleja on tässä kokoelmassa 23, ja kaiken kaikkiaan Berlinin novelleja on koskaan julkaistu 76. Nostan nyt arviossani vain kolme novellia, joista kerron hieman lisää. Luin nämä putkeen kahdessa päivässä, eikä olisi kannattanut kiirehtiä, vaan mieluummin pitää taidepausseja jokaisen välillä.

Novellissa ”Savitiilitalo ja peltikatto” 19-vuotias eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja Maya on onnistunut nappaamaan itselleen uuden miehen, Paul-nimisen jazzpianistin, joka käy töissä yökerhossa Alamedassa, Kaliforniassa. Uusperheellä ei ole varaa vuokrata asuntoa kaupungista, vaan he löytävät hylätyn maatilan sopuhintaan paikalliselta meksikolaiselta siirtolaissuvulta. Vuokraemännän hulttioveli Pete ei kuitenkaan pidä järjestelystä, vaan tulee sabotoimaan perheen arkea vanhasta muistista, onhan hylkytalo ja sitä ympäröivä tontti ollut vuosikausia hänen salakapakkansa. Mayaa pelottaa yksin jääminen syrjäiselle tilalle lastensa kanssa, koska Peten ja hänen ryyppykaveriensa touhut ovat arvaamattomia. Välillä Pete yrittää lepytellä nuorta rouvaa tuomalla tälle ruusupensaita istutettavaksi, mutta sielujen sympatia ei näin pienestä lämpene.

Jazzmuusikkoja pesii myös muissa novelleissa, ja monessa tarinassa kertojanainen on seurustellut useamman kanssa tai pettänyt miestään tämän kollegan kanssa. Toisissa tarinoissa dominoiva aviomies on kuvataiteilija, taisi yhdessä olla kirjailijakin. Novellien isähahmoilla on useammin kuin kerran vakava huumeriippuvuus, kun taas naiskertojat ”vain” ryyppäävät.

Novellissa ”La Parca de la Illucíon” on vastaava nuori perhe, jonka isä yrittää vieroittautua huumeista Meksikon viidakkokylässä hyvin kaukana sivilisaatiosta. Tässäkin tarinassa vaimon nimi on Maya ja miehen Bas. Bas on alun perin rikas perijä New Yorkista, jonka muusikon ura on tuhoutunut heroiinin ja kokaiinin vuoksi. Pariskunnalla on kaksi poikaa, joita äiti opettaa kotikoulussa. Tunneille saa osallistua myös paikallisen kotiapulaisen tytär. Perheen arki on, riippuen tulkintavasta, leppoisaa, eheyttävää tai jonninjoutavaa. Mayaa tuntuu eniten huolettavan se, kuinka kauan levoton mies jaksaa tutkia perhosia paratiisissa.

Paratiisi tuhoutuu erään kaupunkireissun jälkeen, kun Acapulcossa asuva diileri saa vihiä perheen asuinpaikasta. Vaikka matka kadotettuun paratiisiin kestää alkeellisilla veneillä ja laivoilla kaksi päivää, eivät he sielläkään ole turvassa aiemmilta kontakteiltaan.

Vähiten tyypillinen novelli kokoelmassa oli ”Eksyksissä Louvressa”, jossa yksinäinen keski-ikäinen  opettajanainen matkustaa Pariisiin suremaan liian monen läheisensä kuolemaa. Vaikka tässä seikkaillaan monessa puhkikuluneessa turistikohteessa, naisen sisäinen neuvottelu oman elämänsä ehdoista, yksinäisyyden sietokyvystä ja kuolevaisuuden hyväksymisestä oli lohdullista ja terapeuttista. Olisinpa maksanut mitä tahansa hetkestä puiston penkillä Tuileriesin puistossa tämän kovia kokeneen ja elinaikanaan vähän arvostusta saaneen kirjailijaneron kanssa. Vaikuttaa siltä, että hän on osannut matkustaa ja eksyä matkoillaan suuren maailman tyylillä.

Kaikki nämä kolme kokoelmaa tuntuvat tasalaatuisilta, enkä tiedä, osaisinko luonnehtia niiden temaattista eroa, jos pyydettäisiin. Muistaakseni ensimmäisessä kokoelmassa painotus oli naiskertojien keski-iässä, rankassa fyysisessä työssä ja työpaikkojen pitämisessä rankan addiktion keskellä. Tämä kokoelma ei ollut niin työpainotteinen, vaan valtaosa kertojista vietti aikaa työelämän ulkopuolella.

Pystyin nyt sujuvasti kuuntelemaan kolmannen kokoelman äänikirjana, koska tiesin etukäteen Berlinin henkilöhistoriasta ja tyylistä paljon, mutta en välttämättä olisi pysynyt kärryillä kuulemassani ilman aiempaa tutustumista kirjailijaan. Ja koska olen suorastaan ahminut nämä tarinat, laitan itselleni haasteeksi lukea vielä jonain päivänä hänen tuotantoaan uudelleen englanniksi.

 

Riihitie, tuo legendaarinen aromipesä

LaihoTeos: Samuli Laiho: Lasiseinä (LIKE, 2020)

Tampereella v. 1969 syntynyt Samuli Laiho on jäänyt minulle tuntemattomaksi muusikoksi ja näyttelijäksi, vaikka kaiken logiikan mukaan minun pitäisi hänet jostain kokoonpanosta tunnistaa. Sain nyt käsiini hänen toisen romaaninsa, Lasiseinän, joka kiinnosti minua takakannen kuvauksen perusteella Kontula-kuvauksestaan ja kuvauksesta äidin alkoholismista.

Laiho oli 21-vuotias rokkikukko äitinsä Eevan kuollessa alkoholismiin 41-vuotiaana. Hän oli juuri päässyt muuttamaan ensi kertaa äitinsä nurkista Ostostien kaksiosta, jossa äiti oli siihen mennessä tottunut asumaan olohuoneen nurkassa. Laihon äiti oli nuorena ollut tanssija Tampereen teatterissa, mutta tavattuaan miehensä, näyttelijä Pekka Laihon hän siirtyi järkevämpiin tapoihin elättää perhettään. Äidillä ei ollut koulutusta millekään alalle, ja avioeron jälkeen tämä kostautui hänen elämässään syvenevänä näköalattomuutena.

Romaani on rehellistä autofiktiota, jossa ihmisistä puhutaan heidän omilla nimillään. Siinä ei erityisesti keskitytä Kontulan lähiön sosiaalisiin ongelmiin, eli se ei ole vastaavantyyppinen yhteisöllinen kudelma kuten vaikka Noora Vallinheimon tai Hanna-Riikka Kuisman viimeaikaiset kuvaukset Turusta tai Porista. Kasvavan Samulin perhe ehtii asua Tampereella, Espoossa ja Kontulassakin kahdessa osoitteessa, eikä kertoja varsinaisesti koe juurtumista mihinkään näistä kasvuympäristöistä. Kiinnostavaa Kontula-kuvauksessa on se, ettei rosoinen lähiö tunnu 1980-luvulla riistävän alkoholisoituneen yksinhuoltajan pojalta etenemisen mahdollisuuksia, vaan häntä tunnutaan tuettavan niin koulussa kuin nuorisotalolla, jossa hän aloittelee muusikonuraansa. Lähiökuvaukset siis riippuvat vahvasti siitä, mille vuosikymmenelle ne sijoittuvat, ja toki 1990-luvun nuorilla, laman lapsilla, ne tuntuvat olevan huomattavasti synkempiä.

Ihastuin tähän kirjaan eri syistä kuin mitä alkuasetelman vaiheilla luulin. Äidin ja pojan tarina oli koskettava, paikoitellen jopa itkettävä, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen kotimaisessa kirjallisuushistoriassa, sillä kyllä äiti-ihmisten juomista on jo ehditty muutama vuosikymmen käsitellä melko avoimesti. Tässä tarinassa äiti menehtyy nuoressa iässä, eikä ehdi edistyä ns. loppuluisun tasolle – vielä viimeisillä voimillaankin hän jaksaa käydä töissä teollisuussiivoojana, ja suhde poikaan säilyy lempeänä, vaikka ongelmallisena.

Innostuin romaanin Tampere-osioista pidäkkeettömästi, koska niissä päästään mieliaiheeseeni, karjalaisten evakkojen kohtaloihin ja sodanjälkeiseen asutuspolitiikkaan. Kirjassa Keinosen perhe, eli Eevan vanhemmat, saavat sodan jälkeen ensimmäisen oman asuntonsa Tampereen Riihitieltä, ja tuossa yksiössä he asuvat uskollisesti, vaikka pahimmillaan saman katon alla asuu 7 henkilöä. Suku on Karjalan Kannaksen Hiitolasta, mutta osa heistä juurtuu Tampereelle Nekalan kulmille.

Kirjassa vieraillaan Riihitie 11:ssä useaan otteeseen, ja Laiholle tärkeä kiinnike on mummolan porstuan tuoksu. Visiitit mummolaan jäivät hänelle mieleen eheyttävinä, vaikka sielläkin päässä oli ryyppääviä enoja, jotka tulivat hakemaan saataviaan keskellä yötä. Laiho pohtii äidinpuolisen sukunsa addiktion historiaa, joka ei leimannut kaikkia sisaruksia. Samuli-poika ei koskaan tavannut isoisäänsä, joka oli jättänyt Irma-vaimonsa Jeesuksen vuoksi ja karannut perhe-elämän taakkaa asumaan helluntailaisten pariin Poriin.

Onko sitten fanaattinen uskoon hurahtaminen myös omanlaisensa addiktio, pakopaikka elämän realiteeteilta, aivan samalla lailla kuin pullo? Miksi on olemassa ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman vahvaa ulkopuolista auktoriteettia, joka säätelee elämää lähes samalla ankaruudella kuin päihteet?

Riihitien mainitsen taas erityisesti siksi, että kyseessä on nyt neljäs lukemani tuota tietä kuvaava kaunokirjallinen teos. Ja uskoisin, että dekkariosastolta niitä tulee löytymään vielä lisää. Asuin itse Nekalassa äskettäin viiden vuoden ajan, eli valtaosa blogini teksteistä on kirjoitettu n. 400 m päästä Riihitieltä. Minua kiinnostaa vanhojen puutaloyhteisöjen sosiaalinen historia, ja tässä teoksessa päästiin nekalaisten juurien kuvauksessa pisimmälle, ylisukupolvisuuden analyysiin.

Laihon romaanissa valtaosa tapahtumista sijoittuu pääkaupunkiseudulle, mutta kertojan elämää leimaavat levottomuus, juurettomuus ja nopeat päätökset elämän suunnan muuttamisesta. Teos valaisee myös ansiokkaasti taiteilijaperheiden vaikeita elinoloja alati muuttuvan talouden suvannoissa. Tarinaan mahtuu myös leipäjonoa, vaikka perhe asuu trendikkäästi Jätkäsaaressa ja vaimo opiskelee sisustajaksi.

Tämä ei ole sellainen hyvän mielen romaani, joka tarjoaa eskapismia vaikeasta arjesta, eikä edes nostalginen historiallinen romaani, joita moni nyt metsästää äitienpäivälahjoiksi. Mutta äitiydestä ja isoäitiydestä teos kertoo ehkä enemmänkin kuin isyydestä tai maskuliinisuudesta. Koin, että kirjailijana Laiho kertoo tarinaansa huomattavasti pienemmältä paikalta kuten vaikka esikuvansa Karl Ove Knausgård, jonka tuotannon kotimaisiin produktioihin hän on osallistunut.

Rakenteellisesti koin romaanin vähän liiankin itseään toistavana, mutta toisteisuutta voi myös pitää tyylikeinona. Tarina vaatii myös keskittymistä, koska se ei etene lineaarisesti. Yhteiskunnallisiin pohdintoihin se päätyy loppuvaiheissa, kun alkuosassa näkökulma on vahvemmin lapsen ja nuoren aistien ja välittömien  tunnelmien virittämä.

Romaanin suurin vahvuus on siinä, että se tarjoaa sielun ravintoa moninaisille yleisöille. Vaikka näkökulma teoksessa on keski-ikäisen ja keskiluokkaistumista kohti pyrkivän taiteilijamiehen, se kertoo elämästä, jossa kategoriat ja positiot eivät ole missään vaiheessa olleet ennaltamääriteltyjä. Kirjaan voi siis ihastua, vaikka ei ymmärtäisi mitään kitaransoitosta, ei osaisi määritellä autofiktion syvintä olemusta tai ei omaisi karjalaisia tai nekalalaisia juuria.

 

Lukurauhan päivänä

Teos: Harriet Tyce: Veriappelsiini (Otava, 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa alkaa olla jo kolmen viikon hiljaisuus, mikä on pisimpiä sen elinaikana. Näinä viikkoina olen ollut muuttostressissä, eikä tilannetta paranna sekään, ettei uudessa yksiössäni supernopea WiFi vieläkään toimi. Kännyllä bloggaaminen on tuskaista, mutta ajattelin silti tänään lukurauhan päivän kunniaksi katkaista hiljaisuuteni. Jonossa on seitsemän muuta juttua, jotka saattavat jäädä julkaisematta – enimmäkseen kirjaston poistokirjoista, joita olen tavaillut nettipaastoni aikana.

Tänään sain luettua kokonaisen e-kirjan puhelimeltani. Kävi jopa niin, että lukeminen loppui kesken, sillä Pikin uutuuskirjoihin on nykyään niin pitkät jonot. Olen konmarittanut omat hyllyni niin tehokkaasti, että paperikirjojen saralla lukeminen alkaa olla lopussa. Tällaista tilannetta en muista tapahtuneen aikuisiässä ainakaan Suomessa asuessani.

Harriet Tycen psykologinen trilleri Veriappelsiini tuli eteeni ilman mitään ennakko-odotuksia. Lähestyin kirjaa tuorein silmiin, sillä viimeisestä tämän lajityypin luennasta on jo kuukausia, ja vaikka teos edustaa tyyppiään uskollisesti, oli sillä silti jotain uutta annettavaa.

Kirjan päähenkilö Alison Bailey on nelikymppinen lontoolainen asianajaja, äiti ja vaimo. Nyt nelikymppisenä hän vihdoin alkaa saada kontolleen muitakin keissejä kuin pikkurikollisten törttöilyjä ja lähestymiskieltoa. Valitettavasti perhe-elämän ruuhkavuodet sattuvat samaan syssyyn, eikä Alison tunne kykenevän pitämään lankoja käsissään, vaikka aviomies Carl on puoliksi koti-isä, puoliksi alisuoriutuva terapeutti.

Alison on tottunut viettämään kosteita iltoja kollegoiden kanssa niin iloissa kuin suruissa, ja juominen on hänellä luisumassa klassisen alkoholismin puolelle. Juomista tapahtuu myös 6-vuotiaan Matildan läsnäollessa, eikä Alison ole ystävien viikonloppulounailla kovinkaan hurmaavaa seuraa. Mutta sen sijaan, että mies lähtisi hakemaan vaimolleen apua, hän on keksinyt pirullisia keinoja dokumentoida tämän kelvottomuutta äitinä ja huoltajana.

Alison saa kriisinsä keskellä uransa vaikeimman keissin, murhatapauksen, johon liittyy raakaa perheväkivaltaa. Luonnollisesti hän alkaa peilata omaa tilaansa murhasta syytetyn kotirouva Madeleinen tilaan, sillä molemmilla on samantyyppinen alkoholiongelma. Keissi ei yhtään helpota se, että työparina on Alisonin on/off-salarakas Patrick, jonka seksuaalinen holtittomuus vetoaa naiseen ainakin silloin, kun hänellä on naula päässä.

Romaani on siinä mielessä herkullinen, etten bongannut siitä ainuttakaan kovin sympaattista aikuista hahmoa. Oikeastaan kaikki olivat itsekkäitä kusipäitä ainakin suhteessa johonkuhun. Päihderiippuvuuden lisäksi siinä käsitellään seksuaalisia riippuvuuksia ja häiriöitä, joihin nämä korkeasti koulutetut, hyvin tienaavat ihmisrauniot ovat taipuvaisia.

Loppua kohti teos lipsahtaa paikoitellen melodraaman puolelle, mutta Tyce ei kuitenkaan mene äärimmäisyyksiin juonen pyörityksessään kuten jotkut muut tämän lajityypin edustajat. Veriappelsiini kantavana symbolina on kekseliäs veto, jonka merkitystä ei lukija voi arvata alkumetreiltä.

Kirja ei varsinaisesti herättänyt minussa kaihoa Lontooseen, vaan pikemminkin vahvisti vaikutelmaani siitä, että tavallinen arki siellä voi olla kovin karua jopa niillä, joilla on varaa asua viktoriaanisessa talossa ja ajaa työmatkoja taksilla. Kyseessä ei siis ole hyvän mielen kirja, vaan kunnon angstinen pläjäys tyypeistä, joita et välttämättä haluaisi kavereiksisi tai edes naapureiksi.

Hyvin tämä pohjustaa myös tulevaa ystävänpäivää. Kaiken imelän ja sentimentaalisen tykityksen keskellä voi olla aiheellista maistaa kirpeämpiä makuja. Tuntui myös kovin tyypilliseltä, ettei romaanin päähenkilöllä ollut yhtään aitoa ystävää eikä edes sukulaisia, joiden puoleen kääntyä kriisin keskellä.

Pidin kirjasta, vaikka en kokenut samastumista yhdenkään sen hahmon kanssa. Paikoitellen liika kiroilu ja muu alatyylinen kielenkäyttö jo puuduttivat, kun ne eivät enää toimineet tehokeinoina. Kielellisestä näkökulmasta (myös käännöksenä) romaani tuntui paikoitellen liian arkiselta, mutta arjen käsite oli näillä antisankareilla pahasti hukassa.

 

 

Mielikuvitusystävien reservaatissa

Teos: Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Yksi HELMET-haasteen parhaita puolia on tutustuminen uusiin kirjailijoihin, myös niihin, jotka eivät keiku äitien-, isänpäivän tai joulun myyntitilastojen kärjessä. Roope Sarvilinna (s. 1972) on Tammen kautta kolme romaania julkaissut kirjailija ja lääkäri, jonka tuotannosta en ollut ennen eilistä tietoinen. Valkoinen vuosi kiinnosti minua ennen kaikkea huumeriippuvuuden kuvauksena, johon kirjan nimikin viittaa.

Romaanin kertoja on kovien huumeiden koukusta kuntoutuva nuori mies, joka on tykittänyt suoniinsa äitinsä perintöasunnon. Hän on katkaisuhoitojen konkari, joka kuvittelee olevansa päihdeasioissa jotenkin korkeammalla tasolla kuin vanhan kansan juopot. Jonkin aikaa kuivilla oltuaan hän saa työtarjouksen maaseudulla sijaitsevasta hoitokodista, johon hän tarttuu oljenkortena lopulliseen raitistumiseen. Valitettavasti samaan bussiin änkeää terapiakurssilta tuttu juoppo-Aarne, jonka vanhan liiton muistelot Stray Catseista ja tötteröotsatukista eivät lohduta. Aarne on matkalla samaan paikkaan, ja heistä on tulossa kollegoita.

Hoitokoti sijaitsee nimettömällä paikkakunnalla, syrjäkylällä, jossa virikkeet ovat vähäisiä. Paikan johtaja on italialainen Antonio, jonka jutut alkuperästään ja Suomeen päätymisestä tuntuvat faabeleilta. Antonio on kuitenkin loistavasti kotoutunut Pohjolaan; ainoa asia, josta hänen etelämaalaisuutensa huomaa on tuoreen leivän himo. Hoitokodissa ei syödä näkkäriä, vaan Antoniolla on henkilökohtainen leipuri, joka tuo paikan päälle tuoretta leipää joka aamu. Hoidokit eivät ole täysin hunningolla, mutta Antonio antaa kouluttamattomille tulokkailleen valtavasti vastuuta.

Nuorimmat asukkaat ovat 16-vuotiaita ja vanhimmat keski-ikäisiä; osa on kehitysvammaisia, osa kroonisia mielenterveyspotilaita. Paikassa pelataan ylettömästi pleikkaria ja tietokonepelejä, mutta onneksi osa porukasta pääsee päiväksi kouluun tai kuntoutukseen. Kesälomat ovat pitkiä kuin nälkävuodet, ja välillä hankalat vanhemmat tulevat asumaan lastensa luo lomaviikkoina. Kertoja iskee silmänsä Uula-nimisen pojan äitiin Margaretaan, jota kohtaan kokema himo muistuttaa ruumiin tervehtymisestä, mutta myös huumeiden aiheuttamista harhatiloista.

Varsinkaan postista tilattujen muuntohuumeiden vaikutuksista kertojalla ei ole selkeää käsitystä. Mahdollisesti niiden jättämät kemialliset jäljet seuraavat häntä loppuelämän. Riippuvuuden kuvaus tuntuu teoksessa varsin uskottavalta, mutta tämä ei ole äärimmäisen karu kuvaus katuojista. Koin, että ilmiön kuvaus ja teeman valinta olivat varsin onnistuneita. Sarvilinna kuvaa myös terävästi narkkareiden ja alkoholistien välistä statuseroa ja nokkapokkaa. Niille, jotka ovat kiinnostuneet kuntoutuksen maailmoista, tämä voi olla todellinen nappiteos.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta jäin kaipaamaan kuvaukseen lisää kierroksia. Tuntui, että kirjailijalla oli kaikki hittikirjan ainekset käsissään, mutta hän ei tässä toteutuksessa päässyt käyttämään niitä optimaalisesti loppuun saakka. Toki sekin, että kirjassa annetaan ääni kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille, oli voimaannuttavaa, ja siinä myös seurataan nuoren kehitysvammaisen naisen raskautta kiinnostavalla tavalla. Syrjään jääneiden äänien ristivalotus oli kirjan parasta antia.

Maaseudun tulevaisuudesta Sarvilinna ei maalaile kovin ruusuisia visioita. Suomessa on varmasti kyliä, joissa tämän tyyppiset laitokset ovat ainoita työllistäjiä, ja pahimmassa tapauksessa työpaikat eivät kelpaa paikallisillekaan. Työelämän kuvauksena romaani oli kieltämättä karu, vaikka hoitajien henkilögalleriaan ei mahtunut pahimpia ihmisperseitä tai sadisteja.

Pidin romaanin henkilöistä ja tunnelmien satunnaisesta lipsumisesta surrealismin puolelle, kilpikonnien karkailusta ja ummehtuneiden laitoshuoneiden aikaansaamista harhakuvista. Luulen, että olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut useampi kertoja, sillä moni sivuhenkilö tuntui laajemman tarinan arvoiselta. Tällaisenaan teos varmasti puhuttelee eniten niitä, jotka tavalla tai toisella työskentelevät tai omaavat taustaa hoitoalalta, suljetuista laitoksista tai huumekuntoutuksesta. Itse luin tämän sujuvasti, mutta jäin kaipaamaan lisää fiktion yllättäviä voimia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 31: ”Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.”

Hevosvarkaiden vertaistukipiirissä

Teos: Eira Mollberg: Villahousuhäpeä (Tammi, 2019)

Tällä kirjalla oli niin houkutteleva kansikuva, että tartuin siihen pelkästään sen vuoksi, vaikka nimi ei varsinaisesti vetänyt puoleensa. Kuulun itse ehkä viimeiseen sukupolveen, jolla saattoi lapsena olla villahousut, ja niistä rokattiin TV:n lastenohjelmissa aitoon sosialistiseen, varhaiskasvatukselliseen tyyliin. Kirjan kirjoittaja on minusta viitisentoista vuotta vanhempi, joten hänen lapsuudessaan villahousujen käyttöpakko oli totisinta totta.

Kirjan nimi ei viittaa tuohon 70-luvun lastenlauluun ja -elokuvaan , vaan Eira Mollbergin (s. 1957) henkilöhistoriaan, lapsuuden sattumukseen, jolloin hän lähti retkelle Fazerin karkkitehtaalle villahousuissa unohtaen pukea niiden päälle seuraavan vaatekerroksen, vekkihameen. Hän joutui esiintymään rumissa villahousuissaan koko päivän, mutta selvisi siitä häpeästä. Häpeä kuitenkin on seurannut naisen vaiheita läpi elämän, ja pakokeinona tähän hän löysi alkoholin.

Mollberg oppi juomaan kaksin käsin, molemmalle jalalle ja koko kansakunnan terveydeksi kuvausmatkoillaan Neuvostoliitossa ja Venäjällä, jonka kulttuuriin hän tutustui jo nuorena. Itämatkailun tahti kiihtyi kommunismin romahdettua, ja jossain vaiheessa hänellä oli jopa toinen asunto Pietarissa. Vuokraemäntä Maria Akinovna tuli hänelle toiseksi äitihahmoksi biologisen äidin vaivuttua syvän masennuksen alhoon, ja tämän kanssa hän adoptoi Momo-koiran, jonka vaiherikas elämä rytmittää kerronnan alkuosaa.

Mollberg teki uraa kulttuurialan silpputyöläisenä elokuvan ja teatterin saroilla. Kuuluisan isän varjo ei välttämättä helpottanut hänen polkuaan, vaikka hän pääsi jo nuorena mukaan moniin produktioihin. Isän kunnianhimo ja sairaalloinen suhde rahaan aiheuttivat tyttäressä oireilua, eikä tilannetta helpottanut jo nuorena mieleltään sairastunut Heikki-veli, joka välillä asui isän kanssa, välillä viipyi pitkiä jaksoja suljetuilla osastoilla.

Saavutuksia arvostamassa kulttuurissamme ylitsekävelytaidolla pääsee pitkälle”, hän toteaa kokemuksistaan kulttuuripiireistä. Hänen isänsä kuului näihin ylitsekävelijöihin, ja tytär muistelee hänen ”Pillejään ja Pulliaan”, ainaisia jees-miehiä, jotka suostuivat pönkittämään isän paisuvaa egoa. Metoo-kampanjan suhteen isä oli ehtinyt olla jo kuollut liian pitkään, eikä Mollbergillä ole tässä teoksessa intressiä avata seksuaaliseen valtaan liittyviä kuvioita. Kuitenkin hän vihjaa, että isä olisi ollut oiva esimerkki kampanjan piirissä, jos olisi vielä ollut elossa.

Mollberg on elänyt merkittäviä vaiheita elämästään suljetuissa yhteisöissä. Nuorena tyttönä hän seikkaili työskentelemällä sisäoppilaitoksessa Englannissa. Kiinnostus ortodoksiin uskoon ja luostareihin alkoi hänellä myös nuorena, ja tämäkin tuttavuus alkoi isän elokuvaprojektin kautta Virossa, Pyhitsän nunnaluostarissa. Kun hän sitten tällä vuosikymmenellä tarvitsi katkohoitoa alkoholismiin, hän pystyi vertaamaan noita vaihtelevia laitosoloja varsinkin luostarikokemuksiin.

Tarinat kolmen eri luostarin, yhden virolaisen ja kahden venäläisen, arjesta nousevat aistillisuudessaan ja toiveikkuudessaan suomalaisen päihdehuollon arjen ohi kirkkaasti. Tosin päihdehuoltoa käsittelevät osat yllättivät minua enemmän kuin luostariosiot, sillä en ole aiemmin lukenut näin selväsanaista ja suorapuheista tekstiä kenenkään kuntoutujan hoitopolusta hänen itsensä tuottamana. Mollberg on välivuosina kärsinyt vakavista muistivaikeuksista, joten on ihme, että hän on palannut takaisin tilaan, jossa analyyttisen tekstin tuottaminen on taas mahdollista.

Mollberg sai muutama vuosi sitten hoitoa neljässä eri hoitolaitoksessa pääkaupunkiseudulla ja sen lähistöllä. Yksityisen ”Kettupoluksi” nimetyn laitoksen hän valitsi itse, koska häntä houkutti paikan oletettu luonnonläheisyys ja lupa ottaa lemmikkieläin mukaan. Valitettavasti adoptiokoira Momo jäi auton alle ja kuoli tuon hoitojakson aikana, eikä Mollberg saanut tähän henkilökunnalta tarvittavaa tukea. Kognitiiviseksi kutsuttu terapiaprosessi piti sisällään karkeaa henkistä väkivaltaa, kyykyttämistä ja hiljentämistä, ja kielto muiden asiakkaiden kanssa ”kaveeraamisesta” tuntui erakkouteen taipuvaisesta naisesta omituiselta.

Alkoholistit alkavat olla ”ok boomer”-ilmiö, ja tässä kuuttakymppiä lähestyvä kulttuuritoimija saa ensi kosketuksensa huumeriippuvuuden monisyiseen ilmiöön. Muiden päihdeasiakkaiden haastattelupätkät elävöittivät tarinaa, ja nostivat sen yksilökeskeisen vuodatuksen yläpuolelle. Mollberg päätyy myös kahteen paikkaan, jossa vannotaan yhteisöllisiin menetelmiin, mutta yhteisöllisyys saattoi noissa typistyä runsaampien röökitaukojen vaateeseen.

Mollberg käyttää addiktiosta hevosvarkauden metaforaa, eli kun alkoholisti luopuu viinasta, jäljelle jää kuitenkin tuo taipumus koukuttua johonkin elämää rajoittavaan, rikolliseen tai hengelle vaaralliseen asiaan. Katkohoidossa kirjailija koukuttuu lehdistä kuvien ja lauseiden leikkaamiseen ja liimaamiseen; aiemmin hän on löytänyt vastaavaa keskittynyttä hurmiota käsitöistä. Brita Kekkosta, pitkäaikaista ystävää, jonka elämäkertaa Mollberg oli työstämässä, kunnes Kekkonen tyrmäsi käsikirjoituksen törkeällä tavalla, hän piti addiktoituneena uusien elämäkertureiden värväämiseen ja oman tarinan kertomiseen aina alusta jollekulle uudelle korvaparille. Onnittelut tästä havainnosta, koska kyseessä on omituisin addiktio, josta olen koskaan kuullut.

Teos rakentuu kollaasin lailla osiin, joita lukija voi lukea haluamassaan järjestyksessä – tarina ei ole lineaarinen, vaan palaset kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta limittyvät Suomen ja Venäjän pään värikkäisiin vaiheisiin. Toivon sydämestä, että Mollberg jatkaisi varsinkin Venäjän-tarinoiden kirjoittamista, sillä niissä oli herkkää runollisuutta ja samalla jämäkkää arjen selviytymisen narratiivia. Zakuska-pöytä ei ehkä ole kovin kummoinen elämys ilman pakollisia vodkapaukkuja, ja tässä kirjassa myös nunnat saattavat joskus ottaa molemmille jaloille. Voiko alkoholismista toipuva henkilö sitten jatkaa suhdettaan kulttuuriin, jossa alkoholin rooli on niin keskeinen elämän iloissa ja suruissa?

Marraskuun dekkarikimara

Tapani Bagge: Pirunsaari (Crime Time, 2017)

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (WSOY, 2013), suomennos Outi Menna

Tapani Baggen Pirunsaari on teos, jonka valitsin luettavaksi pelkän nostalgisen kannen vuoksi. Vanhan ajan turistiviirit kiinnostavat minua, vaikka en niitä keräilekään, ja vanhahtavaa tunnelmaa kirjalta odotin ja sainkin. Dekkari tosin sijoittuu nykypäivään itäiselle Suomenlahdelle, Elviiran fiktiivisen rannikkokaupungin linnoitussaarelle, jonka bastioni on remontoitu turistikäyttöön.

Pirunsaari on historiallisesti inspiroiva paikka, jonne Jonssonin islantilais-suomalainen pariskunta on perustanut majatalon. Siellä syysmyrskyissä löytyy kolkattuna paikallisen IT-firman pomo Peter Pilvinen kostean tyky-viikonlopun jäljiltä. Samaan aikaan mantereelta löytyy kuolleena paikallinen hyväntekijähahmo, laitapuolen kulkijoiden majoittaja Arvo Sjöbacka, jota vara-Jeesukseksi tituleerataan.

Kyseessä on dekkarisarjan toinen osa, mutta mukaan pääsee vaivatta vielä tässä vaiheessa. Varsinaista päätutkijaa en osannut identifioida, mutta Esa Saarinen ja Jane Korhonen olivat vahvasti puikoissa. Hahmoihin liittyy paljon huumoria, niin it-firman urakiipijöihin kuin pikkukaupungin märkiin piireihin. Bagge luottaa perinteisen poliisitutkinnan voimaan, ja käyttää paljon resursseja paikkojen yksityiskohtaiseen kuvaukseen.

Perinteisten alkoholistien rooli alkaa kaveta nykydekkareissa niin, että teoksen etanolissa marinoidut hahmot tuntuivat jopa eksoottisilta. Turistiviirien lisäksi teoksessa fiilistellään muun muassa 60-luvun kalenteriastiapyyhkeiden parissa. Itse alan jo olla sen verran vanha, että tällainen tunnelmointi puree minuun myös dekkareiden maailmassa. Todennäköisesti luen tästä sarjasta toisenkin osan.

Kristina Ohlsson oli minulle uusi dekkarituttavuus, jonka teokset pelastin taloni ullakolta jonkun muuttajan sinne jättäneenä. Luin itse asiassa kolme Fredrika Bergman-sarjan teosta, joista Daavidintähdet oli minulle mieluisin. Myös Tuhatkaunot-teoksessa oli kiinnostava asetelma, kun taas Paratiisiuhrit oli vähän liian mahtipontinen makuuni.

Daavidintähdissä selvitetään Tukholman fiktionaalisen Salomonin juutalaisen seurakunnan piirissä tapahtuneita murhia, joissa kuolee kaksi 10-vuotiasta poikaa ja lastentarhanopettaja erillisissä iskuissa. Pojat Simon ja Abraham löytyvät metsästä paperipussit päässä, ja kaikkialla lymyää myyttinen Paperipoika – koodinimi tarinalle, jonka juuret ovat Israelin kibbutsien suullisessa perimässä.

Ruuhkavuosiaan elävä siviilirikostutkija Fredrika Bergman päätyy Israeliin penkomaan keskeisten epäiltyjen taustoja, kun taas juutalaistaustainen Säpon poliisi Eden Lundell joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot Lontoossa. Poliisista potkut saanut kollega Peter Rydh on vasta palkattu juutalaisen seurakunnan turvallisuuspäälliköksi, vaikka hänellä ei ole aiempaa kytköstä yhteisöön eikä itse ole juutalainen. Homma on kovin tuulinen, vaikka mies saa opastusta työhönsä Efraim Kiel-nimiseltä Mossadin agentilta.

Luin sarjaa väärässä järjestyksessä ja koin sen sellaiseksi, joka avautuu paremmin, jos teokset lukee kronologisesti. Poliisi- ja etsivähahmoilla on suuria haasteita yksityiselämän saralla, ja niiden käsittely vie ainakin kolmanneksen teosten energioista. Erityisen paljon arvostin sitä, että näiden kolmen teoksen aihepiirit olivat todella toisistaan poikkeavia, eli puuduttavan toiston vaaraa ei syntynyt, vaikka luin kirjat lyhyellä aikavälillä.

Muitakin dekkareita on ollut työn alla, olen lukenut mm. P.D. Jamesia supernostalgisessa mielessä, mutta ehkä palaan häneen joulukuun katselmuksessa.

Loppuelämän riskianalyysi

Anja Erämaja: Imuri (WSOY, 2019)

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pahemmin seurannut kotimaista lyriikkatuotantoa, joten Anja Erämaja (s. 1963) on minulle aivan uusi kirjailijanimi. Imuri on hänen esikoisromaaninsa, jossa on proosarunon elementtejä. Kuuntelin kirjaa lukijan itsensä lukemana, mikä oli hieno, autenttinen elämys.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen itsensätyöllistäjä Kristiina, jonka äiti on juuri kuollut. Hänellä on teini-ikäiset lapset ja miesystävä, jolla on alkoholiongelma. Mies pyörii nurkissa myös päivisin ja häiritsee naisen bisneksentekoa täyttämällä ristikkolehtiä ääneen, mutta toisaalta kotoilusta on tullut naiselle elämäntapa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka on jatkuvasti markkinoitava itseään. Liiketoimintasuunnitelmaa pukkaa starttirahahakemusta varten, mutta asiakkaiden ostovoiman määrittely ja riskianalyysi ovat vielä vaiheessa.

Kristiinan arkielämä koostuu jokapäiväisestä itsensä psyykkaamisesta ja myyntipuheesta. Salilla olisi käytävä ja tehokkaampia liikesarjoja keksittävä, suihkussa ei saisi nautiskella, vaan harjoitettava kuolleiden solujen kuivaharjausta verenkierron elvyttämiseksi. Napakat rintaliivit tuovat työpäivään tarvittavaa ryhtiä, työmeikki kannattaa tehdä, vaikka päivän aikana ei kävisi kuin lähikaupassa lukemassa ilmoitustauluilta uusista vertaistukiryhmistä, jonne juoppo mies ei kuitenkaan suostu lähtemään.

Ehkä Kristiina kärsii läheisriippuvuudesta, mutta samalla hän opettelee itsensä hyväksymistä. Ja samalla hän yrittää pyristellä ulos liiallisesta kiltteydestä. Hänelle on tyypillistä mennä alkoholistien tukiryhmiin miesystävänsä sijaisena, ja näiden sessioiden parodia oli herkullista luettavaa. Kummat sitten ovat pahempia narsisteja, sohvalla makaavat juopot vaiko raitistuneet ex-alkoholistit, jotka ovat onnistuneet työllistymään terapia-alalle ja esiintyvät kaikkitietävinä guruina?

Toki Kristiina joutuu käymään läpi muitakin ihmissuhteitaan, joissa hän harjoittaa samanlaista joustoa kuin rakkausrintamalla. Siskon koira on liian usein hänellä hoidossa, ja äidin hautajaisten järjestelyissäkin kysymys tarjottavista hiertää. Sisarukset vaikuttavat piirun verran menestyneemmiltä kuin kertoja, mutta ei hän kadehdi siskonsa kenkäalan messuilla käyntiä. Suurin osa ihmisistä tekee naurettavia asioita maailmassa elääkseen, kuten päivystävät ostoskeskusten auloissa myymässä feikkiä israelilaista luonnonkosmetiikkaa järkyttävään ylihintaan. Se, että hän koittaa pykätä firmaa kasaan levottoman keittiönsä nurkassa, ei lopulta ole niin poikkeuksellista, eikä maailma kaadu siihenkään, jos tuo firma kaatuisi.

Siskolta lahjaksi saatu robotti-imuri nousee aikamme metaforaksi: se ei kykene liikkumaan asunnossa edes kaikkien mattojen reunojen yli, vaan vaatii käyttäjältä jatkuvaa paimennusta. Onko se sitten uusi perheenjäsen vai lemmikin korvike, ja helpottaako se todella arkea vai tuleeko siitä lopulta turhake ja riesa? Runoilijan mielikuvituksella Erämaja kertoo korealaisesta kotiäidistä, jolta imuri söi hiukset ja puolet aivoista, eikä koskaan enää kuntoutunut takaisin suorittamaan perhevelvollisuuksiaan.

Tässä tarinassa on paljon arkista kaaosta, tajunnanvirtaa ja turhautumisten purkua, ja se sopii kaikille meille, jotka unohdumme arjessamme pohtimaan tärkeitä korealaisia tiedeuutisia kesken imuroinnin. Kirjan juonta on vaikea referoida, mutta onneksi siinä kuitenkin on myös ulkoisia tapahtumia eikä pelkkää päänsisäistä kaaosta. Itselläni jäi siitä eniten mieleen kuvaus päihderiippuvaisesta elämänkumppanista, mutta siinä on monta teemaa, joihin tarttua. Pakkoyrittäjyys on teema, josta olisin voinut lukea lisääkin, mutta tässä tarjottiin jo lupaavia tulokulmia aiheeseen.

Tiikerihain paluu

Teos: Taija Tuominen: Tiikerihai (Tammi, 2000)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuonna 2000 en ollut kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Siksi minulla ei ole ollut chansseja bongata Taija Tuomisen esikoisteosta Tiikerihai. Joskus saman vuosikymmenen loppupuolella muistan, kun Tuominen tuli Viita-Akatemian kirjoittajakouluun kertomaan teoksistaan. Kirjailija oli inspiroiva, ja minua kiinnosti hänen tapansa rikkoa tabuja ja hiljaisuuksia. Tuolloin lainasin kirjastosta Tiikerihain, enkä kyennyt lukemaan sitä loppuun.

Tiikerihai on omassa lukukokemuksessani teos, jossa v-sanaa käytetään ehdottomasti eniten. En ole tehnyt tilastoa aiheesta, mutta harva rempseä nuortenkirja yltää tälle tasolle. Se on rajun raaka kuvaus äidin ja tyttären suhteesta hämäläisellä maaseudulla 1970-90-luvuilla. Siinä karjatilan emäntä Hilkka likvidoi aivosolujaan lypsyjen välillä, isä Mauno joutuu välillä lukittautumaan vintille siellä asuvan mummon eli ”irvivitun” suojaksi. Elisa-tyttären osa on jäädä alakertaan puolustamaan äitiään, vaikka tämän puheissa ja teoissa ei paljoa puolustettavaa ole.

Parhaimmillaan Elisa ja äiti ovat kuin Bonnie ja Clyde, tai Thelma ja Louise, haaveillen paremmasta ajasta ilman kyräilevää isänsukua ja käyden vihannesvarkaissa lähikartanon mailla. Enimmäkseen Elisan elämä kotona on kuitenkin silkkaa kurjuutta, eikä napanuora katkea senkään jälkeen, kun hän lähtee Tampereelle opiskelemaan. Äiti on pitänyt Elisaa ”talidomidina” aputyöläisenä, mutta tämä onnistuukin pääsemään tutkijanuralle. Äiti ei ymmärrä akateemisia hienouksia, ja halveksuukin tyttären näkymätöntä työtä, mutta ollessaan selvin päin tytön menestyksessä riittä kylän akoille kerskuttavaa.

Teos on kerronnallisesti sekava, eikä lukijan kannata olla liian tarkkana paikallisten sivuhenkilöiden suhteen: heistä kaikista ei ota tolkkua. Naapureita on paljon, eikä talon emännällä ole keneenkään hyvät välit. Heinosista juoruillaan paljon. Emäntä nähdään usein kylillä mitä oudommissa pukeissa, ja huhujen mukaan hän on saanut kirkkokuorostakin potkut. Kaikkea tätä ei voi selittää äidin savolaisuudella, vaikka isän suvun parissa häntä pilkataankin maatuskaksi. Myöskään äidin käytös ei pelkästään selity sillä, että hän on tullut anoppinsa kiusaamaksi.

Tuominen ei ole turhia psykologisoiva kirjailija, vaikka mielenterveystoimistoon lähettämisellä teoksessa uhataankin. Äiti ei tunnu saavan diagnoosia eikä tarvitsemaansa hoitoa, vaikka paha olo purkautuu varsin näyttävissä julkisissa performansseissa. Tällaista on siis ollut mt-huollon todellisuus suomalaisella maaseudulla, ja resurssien kaventuessa tulee varmasti olemaan vastakin. Elisa-tytär kärsii vaikeasta läheisriippuvuudesta, mutta ihmeen kaupalla hän onnistuu myös raivaamaan itselleen omaa elämää, vyöhykkeitä, joille äidin vaativa ääni ei aina kuulu. Vaikka kirja on inhorealistinen, raaka ja äärimmäinen, päähenkilön suhteen lukija voi vielä elää toivossa.

En ole lukenut läpi koko suomalaisen kirjallisuuden hulluuden ja juoppouden kuvauksia, mutta riittävän määrän kyllä, enkä suoraan osannut löytää tälle vertailukohtaa. Kreetta Onkelin Ilonen talo oli vastaavasti raaka, mutta sen äitihahmo ei ollut näin patologinen tapaus. Eniten tätä kuunnellessani mieleeni tulivat Edward St. Aubynin vasta suomennetut teokset, vaikka kirjojen asetelmat ovat kovin erilaiset. Kirjan äiti ryyppää yhtä itsetuhoisesti kuin Patrick Melrose vetää huumeita; tytär ei ole tullut isänsä raiskaamaksi, mutta dementoidun isoisän nylkyttämäksi lahkeeseen (tätä hän ei näe hyväksikäyttönä, koska pappa on syyntakeeton). Tyttären on vaikea päästä irti kodin perimästään, varsinkin kielenkäytöstä ja omintakeisesta tavasta ratkaista konflikteja.

Teos on nyt julkaistu äänikirjana ja toivon mukaan saa sitä kautta uusia kuulijoita ja lukijoita. Ihan kaikista kirjastoista kun ei enää v. 2000 painettuja esikoisteoksia taida löytyä. Teksti ei tunnu piirunkaan verran vanhentuneelta, vaan vastaavia ihmiskohtaloita on edelleen löydettävissä tyhjenevän maaseudun torpista.

Huumoriakin kirjassa on, mutta riippuu lukijan antennien suunnasta, kuinka paljon sitä voi ottaa vastaan kurjuuden keskellä. Äitiin kohdistuvat havainnot eivät osuneet minuun humoristisena, sillä hullu-Hilkka on sen verran kiero ja ilkeä hahmo, ettei hänelle voi itkemättä nauraa. Maaseudun elämäntavan kuvauksena tässä on paljon samaa kuin esimerkiksi Soili Pohjalaisen uusimmassa teoksessa Valuvika, mutta tuon teoksen juoppo, mörskässä asuva pappa oli varsin sympaattinen ja kehityskelpoinen hahmo Elisan äitiin verrattuna.

Tiikerihai ei sovellu herkimmille lukijoille, mutta lukukokemuksena se ei ainakaan jätä kylmäksi. Se ei myöskään vaadi lukijalta vastaavia kokemuksia, eli se ei ole tämän päivän ”vertaistuellinen” teos, jota kaupataan lähinnä ilmiön, ei kaunokirjallisten ansioiden kautta. Luen aika paljon, jopa liikaa, sellaisia, ja tämä teos on muistutus siitä, että pelkkä empatia ei aina riitä kirjallisuuden ymmärryksen työkaluksi. Lukeminen on hauskempaa, jos työkaluja on muitakin kuin nenäliinapaketti.

Kaunokirjallisena tekstinä Tiikerihai on häkellyttävä, rosoinen, ronski, ruumiillinen, ja kielelliseen autenttisuuteen pyrkivä. Minulle tässä oli muutama härski kohtaus liikaa, ja juuri kielellisestä näkökulmasta rasituin alapääpuheiden toisteisuudesta. Äidin alapään tarkemman tutkiskelun olisin voinut suoralta kädeltä jättää välistä.

Kirjan fanit osaavat jo ehkä odottaa teoksen jatko-osaa Kuningaskobra, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Itsekin lupaan lukea sen nopeammin, en 19 vuoden viiveellä.

Yksinäisyys on syöpäkasvain

Teos: Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018)

Käännös: Sari Karhulahti

Eleanor Oliphant on kolmikymppinen reskontran hoitaja Glasgow’sta, joka pitää ristisanatehtävistä, BBC:n luontodokumenteista ja vodkan juomisesta viikonloppuisin. Hänellä käy kaksi kertaa vuodessa sosiaalityöntekijä kotikäynnillä, ja sähkömittarin lukija ovella silloin tällöin. Hän on asunut samassa kaupungin vuokra-asunnossa 17-vuotiaasta saakka eikä ole koskaan kutsunut vieraita kotiinsa. Työpaikalla häntä siedetään, mutta hänen omituinen töksähtelevä kommunikaationsa on kaveriporukoihin integraation esteenä. Firma keskittyy graafiseen suunnitteluun, ja maksaa Eleanorille surkeaa palkkaa. Kuitenkaan hän ei ole ajatellut hakea muita töitä, koska urasuunnittelu ei kuulu hänen elämänsä avainsanoihin.

Eleanor kärsii yksinäisyydestään, mutta on vuosien varrella oppinut hyväksymään sivustaseuraajan roolin. Nuorena hän on seurustellut lyhyen aikaa väkivaltaisen miehen kanssa, mutta on jo miltei haudannut haaveensa uudesta parisuhteesta. Yhtäkkiä hänen elämäänsä tulee kaksi miestä: työpaikan it-tukihenkilö Raymond ja kaukoihastus, muusikko Johnnie. Raymond onnistuu murtamaan tunnelukkoja Eleanorissa, ja pian hän alkaa käydä miehen kanssa lounaalla kepeän toverillisesti. Eleanor oppii piinallisen hitaasti käyttäytymään myös pubeissa, mutta alkoholin suhteen hän on arvaamaton. Suurin osa Eleanorin ajasta kuluu ihmetellessä, kuinka sosiaalisissa tilanteissa kuuluu käyttäytyä, eli hänessä on autismin kirjoon viittaavia tunnusmerkkejä.

Romaani on arkinen, paikoitellen traaginen, mutta jo teoksen nimen perusteella lukija voi päätellä, että jonkunlaista onnellista loppua on odotettavissa. Oikeastaan Eleanor ei voi ollenkaan hyvin, ja sen jälkeen, kun hän vihdoin onnistuu saamaan ystäviä, hänen psyykkisessä voinnissaan tapahtuu romahdus. Naisen itsetuhoinen juominen on hurjaa seurattavaa, hänhän on kulmakaupan tiskillä ostamassa kolmea litraa vodkaa jo aamuyhdeksältä, eikä hänelle sitä vielä siihen aikaan myydä, koska Skotlannin laki ei sitä salli. Enimmäkseen hän hankkii viinaksensa anonyymimmin Tescosta, minkä käytävillä hän viihtyy paremmin kuin baareissa ja kahviloissa.

Eleanorin perheen tragedia avautuu vähitellen, ja juoni pitää hyvin otteessaan tarjoten yllätyksiä vielä lopussakin. Kiinnostavaa tässä oli lastensuojelun jälkihuollon näkökulma: Eleanoria seurataan vielä kolmikymppisenä yhteiskunnan toimesta, vaikka hän on onnistunut opiskelemaan ja käymään töissä koko aikuisikänsä. Äitihahmo on eksentrisyydessään pelottava, karmiva ja sairaalla tavalla älykäs, eikä Elanorin ole helppo päästä äidin henkisestä perimästä eroon. Toisaalta Skotlannissa kukaan ei tunne hänen tarinaansa, sillä hänet on tahallisesti sijoitettu mahdollisimman kauas aiemmasta kodista.

Paikoitellen kirja sortuu jaaritteluun, mutta Eleanorin pitkät monologit kuvastavat uskottavasti yksinäisen ihmisen sisäistä puhetta. Chicklit-vaikutteita on varsinkin siinä, että nainen käy läpi perusteellisen muodonmuutoksen. Käymällä kampaajalla, kynsistudiossa ja tavaratalon pukeutumisneuvojalla hän löytää uutta itsevarmuutta, mutta kaupallisuus on paikoitellen rasittavaa. Toisaalta keventävät teemat ovat tervetulleita teoksessa, jonka pääteema on painava ja vahvan yhteiskunnallinen.

Skottimeininki tuo teokseen sopivaa huumoria, eivätkä yhdetkään juhlat voi onnistua Glasgow’ssa, ellei tarjolla ole nakkipiiloja ja muita voitaikinaan käärittyjä kolesterolipommeja. Kaikki sivuhenkilöt ovat sydämellisiä, kauhujen äitiä lukuunottamatta, ja siinä mielessä romaani on ”hyvän mielen teos” (vaikka inhoankin tuota termiä, käytän sitä nyt ilman ironiaa).

Tämä on Honeymanin esikoisteos, joka on saanut valtavasti kiitosta ja huomiota. Hän on viimeistellyt teosta yliopiston luovan kirjoittamisen kurssilla, ja uskoisin, että se näkyy juonen ja rakenteen tasolla huolellisena toimituksena. Teosta on vertailtu muun muassa Jojo Moyesin tuotannon kanssa: molemmilla kirjailijoilla yhteistä on ainakin tuo yhteiskunnallisuus ja syrjään jääneiden tarinoiden esiin nostaminen.

Näinä päivinä tarvitaan toivoa antavaa kirjallisuutta, sillä yksinäisyys tappaa joka yhteiskuntaluokassa, riippumatta henkilön varallisuudesta. Oli Honeymanilta hyvä valinta, ettei hän päätynyt kuvaamaan äärimmäistä köyhyyttä, vaan henkilöä, joka ongelmistaan huolimatta onnistuu jotenkin pitämään taloutensa pystyssä. Koin myös, että alkoholismin kuvaus oli uskottavaa, eikä siinäkään menty niin äärimmäisyyksiin kuin monissa suomalaisissa vastaavissa teoksissa. Itse ehkä kuitenkin jäin eniten pohtimaan Eleanorin lapsuutta ja traumoista selviytymistä, ja olisin voinut lukea enemmänkin tuosta prosessista. Tässähän oli myös psykologisen trillerin siemen, vaikka se jäi muussa juonen pyörityksessä hieman paitsioon.

Ilkeyttä galwaylaisittain

Teos: Ken Bruen: Jack Taylor (Aviador, 2018)

Suomennos: Juri Nummelin

Kirjahaasteeni Irlanti-kohtaan olisi tarjolla laaja skaala hyllyssäni muhivia lukemattomia teoksia, mutta päädyin lukemaan jotain ennen lukematonta, irlantilaisen dekkarin. On ihmeellistä, kuinka tämä osasto on jäänyt minulta kokonaan läpi käymättä, koska muuten koen tietäväni edes jotain irlantilaisesta nykykirjallisuudesta. Ehkä Irlanti ei ole suuri dekkarimaa. Tai minulla on päässäni rajoitteita, mene ja tiedä.

Ken Bruen (s. 1951) on saaren tuotteliaimpia dekkaristeja, joka ennen kirjailijaksi ryhtymistä toimi 25 vuotta englannin opettajana Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa. Tämä huomioon ottaen on merkillistä, että Jack Taylor-sarjan aloitusteos on niinkin paikallinen teos kuin on. Oletan siis, että käsissäni oleva suomennos on sarjan ensi osa. Sarja sijoittuu Galwayn kaupunkiin 2000-luvun alkuun, jolloin maassa on käynnissä monenmoista myllerrystä talouskasvun, maahanmuuton ja euroon siirtymisen muodossa.

Jack Taylor on poliisivoimista potkut saanut pahasti alkoholisoitunut rikoskomisario, joka yrittää elättää itseään yksityisetsivänä. Alkoholisoitunut poliisi on dekkarigenren suurimpia kliseitä, mutta Bruen osaa liioitella Jackin juomista sen verran, että se on jo legendaarista. Kirjassa Jack joutuu suoraan kadulta psykiatriseen sairaalaan vierotukseen, ei vapaaehtoisesti, vaan mielenterveyslähetteellä. Sairaalajakso on keskeinen käännekohta Jackin elämässä, mutta sekään ei saa miestä täysin raiteilleen. Ainoa asia, joka pitää Jackia tolpillaan ryyppyputkien välissä, on lukeminen, ja kovin kaunokirjallinen tämä dekkari onkin. Kiinnostavalla tavalla, sillä en tunnistanut moniakaan sen ”alaviitteitä”. Kirjaa tarkasti lukemalla voikin saada loistavia genrensisäisiä lukuvinkkejä dekkarien tosiystäville.

Bruenin kirjoitustyyli on myös paikoitellen raikkaan kokeileva, ja se pohjaa runsaaseen dialogiin, mikä tekee tekstistä miellyttävän ilmavaa. Sen verran paljon irlanninenglannista tykkään, että kirjan lukeminen suomennoksena harmitti. Käännöksessä en huomannut mitään häiritsevää, mutta olisin halunnut perehtyä alkuperäisteoksen ilmaisuun.

Kirjassa ratkaistaan teinityttöjen mystisiä kuolemia Nimmo’s Pier-nimisellä sillalla, jotka on maskeerattu itsemurhiksi. Jack Taylor saa toimeksiannon yhdeltä tyttöjen äideistä, johon hän myös vastoin tapojaan rakastuu. Jackin tunne-elämä on sen verran patoutunutta, ettei hän kestä romanttisia takaiskuja ilman viinaa, eikä varsinkaan seksiä selvin päin. Rikosjuoni jäi valitettavasti hieman lapsipuolen asemaan muiden sekoilujen keskellä, mutta ymmärsin teoksen olevan pohjustusta tulevalle, eli tässä osassa vasta esiteltiin keskeiset henkilöt. Varsinkin Jackin äitihahmon ilkeys jäi kutkuttelemaan.

Viihdyin teoksen parissa erinomaisesti, ja arvostin varsinkin sen vinksahtanutta huumoria, hankalia ihmissuhteita, katolisen kirkon läsnäoloa, menneiden aikojen nostalgiaa ja järkyttävien raakuuksien puutetta. Väkivaltaa kirjassa oli enemmän kännireissuilla kuin rikoksien ratkomisessa. Irlannin poliisin relaksoituneelle toiminnalle tässä naureskeltiin, varsinkin sille omituiselle sattumukselle, että paljon kirjoja lukenut mies onnistuu saamaan voimista potkut.

Aivan varmasti tulen tutustumaan Bruenin tuotantoon vastakin, eikä tutustumisen kohteista ole pulaa: Galwayhin sijoittuvia kirjasarjoja on kolme, tämän lisäksi on yksittäisiä dekkareita, ja ainakin Jack Taylorin seikkailuista on tehty TV-sarja.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 20/196: Irlanti. Alun perin suunnitelmissa oli lukea tähän kesken jäänyt romaani, Eimear McBriden The Lesser Bohemians, mutta en toisellakaan lukukerralla päässyt kirjan ”imuun” sen vaikean ja töksähtelevän kielen vuoksi.