Viha kirjoittamisen piiskurina

Teos: Antti Hurskainen: Kuihtuminen (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Kun minulla ei ole varaa kaupalliseen suoratoistopalveluun, päädyn lukemaan kirjoja, joita en ehkä muuten valitsisi. Kertoo myös paljon lukuharrastukseni maanisuudesta, etten muistanut lukeneeni Antti Hurskaisen esikoisteoksen, jossa käsiteltiin nuoren miehen syömishäiriötä hurjan raa’alla tavalla.

Kuihtuminen tuntuu enemmän autofiktiolta kuin esikoisteos, ja kustantaja markkinoi sitä proosateoksena, ei romaanina. Teoksen kertoja on helsinkiläinen, yli kolmikymppinen mieskirjailija, joka kertoo olleensa alkoholisti jo kahden vuosikymmenen ajan. Miehen isä on eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori, jolle myös on maistunut alkoholi, mutta vanhemmilla päivillä hän harrastaa lähinnä terveysintoilua ja kvasi-henkisiä asioita miehen äidin kanssa. Pariskunnan avioliitto on löytänyt uuden kukoistuksen, ja varsinkin miehen äiti harrastaa siitä puhumista podcasteissa ja eläkeläisten lehdissä. Isä ei ole aina ollut yhtä rasittava, vaan on ollut myös aika, jolloin tämän kanssa on pystynyt keskustelemaan kirjallisuudesta älyllisesti. Tuolloin isä oli myös masentunut ja gin and tonicin suurkuluttaja.

Nimetön kertoja on mappi C:hen heitetty kirjailija, joka saa puhujakeikkoja lähinnä maakuntien kirjastoista. Tarinan alussa hän on keikalla Kuopion kaupunginkirjastossa, jossa kuulijoiden määrä mahtuu kahden käden sormiin. Jotenkin hän päätyy myös Kirsti-nimisen naisen hautajaisiin, ja seuraamaan tämän ysikymppisen ex-miehen vaiheita. Tämä vanha mies tuntuu hänestä aidommalta tapaukselta kuin oma isä, jolle vanhenemisen uhmaaminen on muodostunut pakkomielteeksi. Vanha mies asuu tätä nykyä Kouvolassa, jonne kertoja välillä pakenee kirjoittamisretriittiin.

Pystyäkseen ylläpitämään kosteaa elämäntapaansa kertoja on taloudellisesti riippuvainen vanhemmistaan. Hänet on heitetty asumaan vanhempien omistamaan yksiöön jo alaikäisenä, ja myöhemmin hän on saanut haltuunsa rivitalopätkän Kouvolasta, johon vanhempien on ollut vaikea löytää vuokralaisia. Kertomus miehen oleilusta Kouvolan seudulla olikin kirjan kiinnostavin osio, sillä siinä tarkkaillaan enemmän tavallisia ihmisiä kuin muita kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia. Kertojan tapa ruotia nykykirjallisuuden alennustilaa ja nimetä inhokkikollegoitaan oli pelkästään arroganttia. Sain vaikutelman, ettei hän ole Antti Hyryn jälkeen pahemmin arvostanut muita kirjailijoita kuin Teemu Keskisarjaa ja Timo Hännikäistä, jotka molemmat tunnetaan yhtä lailla arroganteista ulostuloistaan.

Kertoja vihaa äänikirjoja (mutta on antanut kirjansa julkaistavaksi siinäkin formaatissa), kirjailijoiden somejulkisuutta ja brändäämistä. Osittain pystyin hyvin samastumaan hänen vihaansa, mutta loppua kohti tämä positio alkoi jo tuntua toisteiselta. Suurimmat pyyhkeet hän antaa dekkarien kirjoittajille ja suurkuluttajille, eikä hän ymmärrä, miksi kirjallisuutta ylipäänsä tuotetaan hyötyliikkujien nappikuulokkeiden tarpeita varten.

”Pahan pojan” mainetta kirjailija kasvattaa tässä lähinnä alkoholismin kuvaajana, ilmastoaktivismin epäilijänä ja antifeministinä. Feminismin dissaaminen oli kuitenkin melko laimeaa, sillä kertoja ei esikuvansa Hännikäisen tavoin ole aikoihin kärsinyt seksin puutteesta. Hänen positionsa on jokseenkin aseksuaalinen, ja näin naisten seksuaalisen vallan käyttö ei kuulu päivittäisiin huoliin. Miehen kännissä ajaminen tuntuu tässä lähinnä säälittävältä rehvastelulta, ja autoakin hän tuntuu pitävän osittain vittuiluna tiedostaville kollegoilleen ja vanhemmilleen.

Tekstissä oli kuitenkin jotain vetävääkin, kun jaksoin kuunnella tilityksen loppuun. Olisin saattanut saada joitain kiinnostavia lukuvinkkejä, jos olisin malttanut kirjoittaa tuntemattomien kirjailijoiden nimiä ylös. Teos ei epäkaupalliseksi vaihtoehtoproosaksi ollut ainakaan vaikeaselkoinen tai liian kokeellinen, mutta tällainen valkoisen kaupunkilaisen, omalla tavallaan etuoikeutetuissa olosuhteissa elävän mieskertojan kyyninen maailmantuska on kulunut kirjallisuuden teema. Tunsin enemmän samastumista vaikka Anssi Nymanin teosten kanssa, joissa kertoja on oikeasti ponnistanut kirjailijan rooliin marginaalista ja taloudellisesta puutteesta.

Esikoisteoksena Kuihtumista ei todennäköisesti olisi julkaistu, mutta en menisi kutsumaan sitä väliteokseksi. Tällaisia julkaistaan Suomessa Hurskaisen inhokeilta kuin sieniä sateella, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Anna-Leena Härkösen kolumnien koosteteoksesta. Ongelmana koin ehkä eniten kirjan rakenteen, juonen puutteen ja paikoitellen saarnaavan otteen, varsinkin kohdissa, joissa ruodittiin nykykirjallisuutta.

Kirjan vihaisuus ei ollut minulle ongelma, päinvastoin. Myös masennuksen ja päihderiippuvuuden teemojen käsittely tuntui rehelliseltä, ja kirjan hahmoista olisin itsekin ollut mieluummin kertojan kuin tämän isän housuissa.

Jos kirjaa lähtee lukemaan pikemminkin pitkänä esseenä kuin proosateoksena, siitä luultavasti saa enemmän irti. Siinä on myös paikoitellen matkakirjan siemeniä, jos maakuntamatkailu Siilinjärven kaltaisille paikkakunnille kiinnostaa. Itse olisin mielelläni lukenut lisää vaikka kouvolalaisesta kunnallispolitiikasta tai kylmälaiteyrittäjyydestä. Näissä kohdissa minua nauratti aidosti, joten jäin tarinassa lopulta plussan puolelle.

Fanikulttuurin syvästä päästä

Teos: Juha Hietanen: Huuhkajan siivet (Aula&co, 2021)

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Vappuviikonloppuna kului lankaa ja äänikirjaa runsaasti, koska kylmä sää ei kannustanut piknikille. Luin putkeen kaksi romaania omilta epämukavuusalueilta, ja tämä toinen, Juha Hietasen Huuhkajan siivet keskittyy suomalaiseen jalkapallon fanikulttuuriin. Periaatteessa en ole ainakaan jalkapallonvastainen, mutta yleensä mielenkiintoni ei riitä urheiluaiheisiin kirjoihin silloinkaan, kun aiheena on leppoisa penkkiurheilu.

Kirjassa eri-ikäiset helsinkiläisfanit kohtaavat Huuhkajien Pohjoiskaarre-nimisessä faniryhmässä, joka on tyypilliseen suomalaiseen tapaan superorganisoitunut. Ryhmä tekee eksklusiivisia pelimatkoja yhdessä, ja pitää yllä huutosakkia. Hallitukseen pääseminen on viisituhatpäisessä joukossa todellinen kunnia-asia, eikä tätä harrastusta voi oikeastaan ylläpitää, ellei kuulu kohtuulliseen tuloluokkaan.

On koko ikänsä futiksen maailmassa eläneitä ja uusia käännynnäisiä. Nuori Marko on omistautunut futikselle jo lapsuudessa, ja hän on yksi Pohjoiskaarteen dynamoja. Hän jaksaa juuri ja juuri käydä urheiluliikkeessä töissä, vaikka on kauppatieteiden maisteri. Markon suvussa ilmenee suurta paheksuntaa miehen elämäntavasta, sillä häneltä puuttuu kokonaan ura-ambitio. Näin hän joutuu valehtelemaan menoistaan äidilleen ja tädilleen, eikä työhaastattelukutsun väärennös ole hänelle iso juttu.

Laura on nelikymppinen ammattiliittovirkailija, joka on löytänyt tiensä futiksen maailmaan äskettäin. Naisten kirjapiirissä on alettu katsoa Huuhkajien pelejä salaa, sillä aviomiehiä ei futis kiinnosta. Lauran mies Seppo haluaisi vaimon mukaan viinejä maistelemaan Burgundiin, mutta Lauralla on tulevalle kesälle muita suunnitelmia. Pariskunnan välejä kiristää myös omaishoitotilanne, sillä kotona asuu myös Sepon dementoitunut äiti Hilja.

Raipe Salminen taas on freelancerpohjalla toimiva urheiluselostaja, jonka ura on saanut nostetta Huuhkajien menestyksen myötä. Menestyksen huipulta Raipen tie rappiolle on kuitenkin lyhyt, sillä viina vie miestä kaksin käsin varsinkin ulkomaanmatkoilla. Viime aikoina miestä on tullut nostamaan ylös allikosta lapsuudenystävä Erik, joka sattuu olemaan melkein samalla alalla iltapäivälehden urheilutoimittajana.

Romaani on korona-ajan tuotos, eli siinä päädytään kuvaamaan urheilumaailman kriisiä, peruttuja pelejä ja myös pelien ympärillä tapahtuvia rahavirtoja, kuten lippukauppaa ja uhkapelaamista. Kirjan henkilöiden elämä muuttuu näiden suhdanteiden viidakossa, ja eronneiden ja karanneiden hotellissa riittää sutinaa.

Teos oli yllättävän monipuolinen urheilukirjaksi, ja pidin sen lempeästä huumorista, vaikka siinä kuvattavissa keski-iän kriiseissä ei suoranaisesti ollut minulle paljoa uutta annettavaa. Fanius on kuitenkin sinänsä kiinnostava ilmiö, ja sen kuvaus selkeästi venyy myös kaunokirjallisuudeksi – aiemmin olen lukenut erilaisista faniuksista lähinnä kulttuurintutkimusta.

Olen joissain muissakin viime aikoina lukemissani teoksissa huomannut saman juonteen: pariskunta eroaa, kun toinen löytää uuden aikaa vievän harrastuksen. Harrastuksiin liittyvä mustasukkaisuus onkin ehkä suurempi ongelma kuin monet myöntävät, sillä eron syyksi se tuntuu lähes kohtuuttomalta. Tässä tarinassa se eskaloitui yllättäväksi väkivallaksi, joka toki nopeutti toisen osapuolen eroaietta.

Kirjan myötä ymmärrykseni intohimoisia penkkiurheilijoita kohtaan lisääntyi, vaikka en usko itse koskaan päätyväni näihin piireihin. Loppupeleissä romaani kertoo oivallisesti isojen kaupunkien asukkaiden yksinäisyydestä, ja kaipuusta suurten kollektiivisten tunne-elämysten äärelle.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.

Virkkuukoukku & dekkari

Teos: Anna Jansson: Katoavat jäljet (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Vuoden ensimmäinen arvostelukappale kolahti postiluukusta jo tammikuun alussa, mutta siihen ryhtyminen venyi yli sen virallisen julkaisupäivän. Ruotsin dekkarikuningatar Anna Jansson onkin julkaissut uuden sarjan, joka kertoo örebrolaisesta rikospoliisista Kristoffer Barkista.

Kristoffer on viisikymppinen sinkkumies, jonka ainoa tytär Vera katosi viisi vuotta aiemmin polttariyönään pitkänäperjantaina. Mies on yksityiselämässään omistautunut tyttären löytämiseen elävänä tai kuolleena. Tähän on kulunut pitkä sairausloma, ja homma jatkuu töihin palaamisen jälkeen kaikkena vapaa-aikana. Myös romaanin tapahtuvat alkavat pääsiäisen pyhistä, jolloin Kristoffer alkaa löytää uusia johtolankoja liittyen tyttärensä katoamiseen.

Kristofferilla on myös vakavasti alkoholisoitunut eksä, joka kuormittaa miehen vapaa-aikaa jatkuvine toilailuineen. Tytön äiti on tekemässä hidasta itsemurhaa päihteiden avulla, eivätkä yhteiskunnan tukitoimet riitä tuhon katkaisemiseen. Eksä työllistää poliisia ja sairaalaa ilmiömäisesti, mutta karkaa hoitopaikoistaan heti, kun ensiavun laastari on saatu laitettua. Erityistä huolta on naisen käyttämistä opioidilääkkeistä, joita hän saa eläkkeellä olevalta paikalliselta lääkäriltä ”tiskin alta”.

Saarella, jolla Vera katosi, katosi myös toinen, paikallinen nuori nainen, joka oli osallistunut juhliin. Ja kolmisen vuotta myöhemmin tuli kolmas tapaus, joka mahdollisti tutkintojen jatkamisen. Kristofferin työuralla on turbulenssia jatkuvien virka-aseman väärinkäytösten vuoksi, ja hän saa siirron kevyempiin tehtäviin vakavien rikosten yksiköstä. Ainoa hyvä asia siirrossa on se, että uudessa tehtävässä hän saa taas keskittyä nuorten naisten katoamiskeissiin.

Saaren nykyisyydessä tapahtuu myös monenmoista hämärää. Yksi avainhenkilöistä on nuori Denise, joka on perinyt mökin mummoltaan ja muuttanut saarelle luomaan tekstiilitaidetta. Myös Denise on pian menossa naimisiin, ja huomaa olevansa raskaana suhteessa, joka on kovin tuore. Denisen sulhanen Alfred on neuroottinen kontrollifriikki, joka asentaa tyttöystävänsä puhelimeen seuranta-applikaation. Tämä siksi, että hän uskoo murhaajan olevan edelleen saarella. Denise luottamus poikaystäväänsä ei ole täydellistä, ja suhde alkaa kääntyä kohti sairaalloisuutta.

Enimmäkseen saarella asuu eläkeläisiä, jotka tietävät aivan liikaa kaikkien naapuriensa asioista. Pienen saaren yhteisöllisyyden kuvauksessa oli jotain kyräilevän kulmikasta, eikä Jansson ainakaan sorru tässä liian idylliseen saaristolaisromantiikkaan.

Luontosuhdettakin tässä kuvataan ansiokkaasti, ja oli kiinnostavaa tutustua välillä ruotsalaisen sisävesistön mielenmaisemaan, kun enimmäkseen lukemani dekkarit ovat sijoittuneet meren rannalle, Gotlantiin tai Tukholman saaristoon.

Sarja lähtee suurella todennäköisyydellä seurantaan, sillä teos oli valloittavan ihmisläheinen ja omalla tavallaan myös yhteiskunnallinen. Varsinkin naapurivaltion päihde- ja mielenterveyspolitiikasta se kertoi suorasukaista tarinaa. Asiat tuskin ovat paljoa paremmin mallillaan tälläkään puolella lahtea, mutta ehkä opioidilääkkeiden suurkulutus ei vielä ole täällä keski-ikäisten pikkukaupunkilaisten trendi.

Vaihdoin paperikirjan äänikirjaan virkkuutalkoiden vuoksi. Kuvassa olevan peiton tekoon kuluikin monta äänikirjaa, joista tämä oli helpommin sulateltavasta päästä.

Taiteilijaperhe poissa tolaltaan

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Kaukana Pohjois-Karjalassa, Lieksan korpikylässä asuu etelästä muuttanut boheemi perhe – äiti, isä ja neljä alle kouluikäistä lasta. Kuvataiteilijaisällä on pihapiirissä oma ateljee, jonne vain äidillä ja perheen esikoisella on lupa mennä. Esikoistyttärellä on eriparisilmät ja palava halu näyttelemiseen. Toinen lapsi, Joonatan, on äidin poika, mutta nuorempien sisarusten ”kuulumista” vanhemmilleen kellään ei ole aikaa pohdiskella.

Mikko Tola on nälkätaiteilija, joka tuli nuorempana teljetyksi mielisairaaloihin sukunsa painostuksesta. Elossa olevaa äitiään hän kutsuu Hurtaksi, yhteyttä pidetään vain satunnaisesti, ja näihinkin viesteihin liittyy yleensä raha. Isoäiti on upporikas Helanderien suvun perijätär, joka on tavannut lapsenlapsiaan vain muutaman kerran.

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, joka pohjautuu alle kouluikäisen lapsen muistoihin ja siihen, mitä hänelle on myöhemmin kerrottu suvustaan ja perheestään. Tolan perheen lapset jäivät täysorvoiksi 1990-luvulla ja elivät lastenkodissa ja sijaisperheessä nuoruutensa. Lasten isä lähti maailmasta oman käden kautta ja äiti kuoli aivokasvaimeen.

Joonatanista ei olisi koskaan tullut isää ilman onnistunutta terapiasuhdetta. Tavallaan tämä teoskin on syntynyt terapian myötävaikutuksesta: se mahdollisti tutkimusmatkan Tolan suvun erikoiseen lähihistoriaan, johon kaikesta kauheudesta huolimatta kuuluu myös koomisia elementtejä.

Viime vuosina olen itsekin pohtinut kysymystä, saako sosiaalihuollon kentän ilmiöille, varsinkin lastensuojelulle, nauraa. Ja jos saa, niin kenen nauru on oikeutettua? Tolan teoksessa lastensuojelu pyrkii auttamaan perhettä kankeasti, liian myöhään ja tilanteissa, joissa verbaalisesti lahjakas isä onnistuu manipuloimaan työntekijöitä. Oikeastaan teos ei edes keskity lastensuojeluun, vaan byrokraattiset interventiot kuuluvat vasta loppunäytöksiin.

Teos alkaa Joonatanin ja isoäidin kohtaamisesta tämän asunnossa Töölössä. Mummi on jo saattohoidossa, ja sekoittaa lapsenlapsen pojakseen. Asunto on täynnä eksoottisia matkamuistoja, antiikkia, itämaisia mattoja – yltäkylläisen elämän surullisia jäänteitä. Vaikka suvulla riitti rahaa, isoäidin elämä oli lähes yhtä rankkaa kuin poikansa. Nuorena vaimona hän omistautui poliovammaisen lääkärimiehensä hoitoon, ja miehen sana oli perheen laki, vaikka tämä oli suurimman osan hereilläoloajastaan kännissä.

Isoisän vammasta huolimatta Tolan perheessä pidetään näyttäviä seurapiirijuhlia, joissa alkoholin rooli on keskeinen. Perheen pojat jäävät pitkälti kasvattamatta, sillä kaikki energia kuluu vaativan potilaan päivittäiseen huoltoon. Isoisä haaveilee paremmasta hoidosta Yhdysvalloissa, ja tilaa kalliita laitteita, jotka mahdollistaisivat lentomatkailun. Ennen kuolemaansa mies ehtii myös erota vaimostaan, rakastua Auroran sairaalan hoitajaan ja muuttaa tämän kanssa Kulosaareen.

Joonatanin perheessä Pohjois-Karjalassa juhliminen jatkuu ilman perintöastioita. Mikko-isä on perinyt vanhemmiltaan alkoholin suurkulutuksen, mutta ei hienostuneita tapoja. Toki hän ystävystyy Joensuun kulttuuripiirien kanssa, ja kaupunkiin muutettuaan onnistuu myös kännäämään hoitavan psykiatrinsa kanssa. Ero Mikon ja Joonatanin lapsuuden kokemuksissa on kuitenkin merkittävä: Joonatan ja sisarukset näkevät nälkää vanhempien juomisen vuoksi, kun taas Mikon perheessä ruoka tuli suoraan Stockan Herkusta, kotiapulaisen valmistamana.

Vaikka Joonatanin lapsuuden perheen arjen kuvaus on rankka, siihen liittyy myös oivalluksia, lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Kirja ei jätä lukijaansa vellomaan toivottomuuteen, vaan tutkimaan perheen selviytymistä sen omilla ehdoilla. Itseäni teoksessa miellytti eniten sen runsas visuaalisuus (kuten Joonatanin runsaat havainnot läheistensä silmistä), karnevalistisuus ja aidosti lasten tasolle pääseminen.

Ennustan teokselle runsasta medianäkyvyyttä rankan teeman vuoksi ja myös siksi, että kirjailijan sisko on kuuluisa näyttelijä. Keskusteluilta jään odottamaan muutakin kuin ”rankkuuden” julkista puintia, sillä teoksella on selkeästi sanataiteellista antia myös kielellisesti, tyylillisesti ja lähihistorian kuvauksena.

Egonilla on hirvittävästi asiaa

Teos: Hanna Weselius: Sateenkaariportaat (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Tutkaillessani vuoden 2016 lukemistoja huomaan, että Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! on tehnyt minuun vaikutuksen, vaikka en tänä päivänä ihan sen kaikkea sisältöä muistanut. Hänen toisesta teoksestaan Sateenkaariportaat olen jo ehtinyt nähdä arvioita, vaikka se on julkaistu vasta reilu pari viikkoa sitten. Niiden pohjalta minua arvelutti tarttua teokseen, jossa olisi poikkeuksellisen nihkeä, epämiellyttävä, vätysmäinen päähenkilö nimeltä Egon.

Egonista tiedämme, että hän on saanut nimensä saksalaisesta schlagerista, josta myös Harmony Sisters teki aikanaan version. Mies on syntynyt vuonna 1963, ja hänen äitinsä, Sortavalan evakko, vuonna 1933. Tarinan aikana äiti vetää viimeisiään kotihoidon varassa Vuosaaressa, ja Egon kokee velvollisuudekseen vierailla tämän luona viikottain, vaikka kaksikon välit eivät ole erityisen lämpimät. Yksinhuoltajaäiti on ollut pojan lapsuudessa villi vasemmistoradikaali, ja edelleen hän muistelee Chilen tapahtumia vuonna 1973.

Egonilla on virka yliopistolla, mukava asunto kantakaupungilla ja tarpeeksi rahaa pitää yllä jatkuvaa seitinohutta humalatilaa, jossa hän havainnoi maailmaa kyynisenä ja turtuneena. Hänellä on salaisia sympatioita äärioikeistoa kohtaan, ja hän kokee naisvihaa niin kollegoitaan, opiskelijoitaan kuin satunnaisia koirankusettajia kohtaan. Yhden naispuolisen kollegan kanssa hänellä on poikkeuksellinen yhteistyösopimus, jota ystävyydeksikin voisi kutsua. Tämän vuoksi hän päätyy usein kusettamaan kollegan koiraa, ja tekemään pisteliäitä havaintoja koirapuistojen naisista.

Romaanissa Egon tekee konferenssimatkan Budapestiin, jossa tunnelmat ovat kireät. Hän on tottunut pitämään vartin mittaisia mitäänsanomattomia työryhmäesityksiä, joita ei ehdi juomisharrastukseltaan pahemmin valmistella. Konferenssiin osallistuu vihaisia paikallisia tutkijoita, jotka ainoastaan haluavat tietää, miksi ulkomaiset osallistujat eivät huomioi maan yliopistojen kriisiä fasismin kourissa. Egon on tilanteesta tyypillisen välinpitämätön, mutta kaupungin keskustassa tulee kuvatuksi paikallisena Orbanin hallituksen vastustajana.

Egonin ura mediatutkijana ei ole koskaan ollut nousujohteinen, mutta on hänellä teräviäkin havaintoja viraalisesti leviävistä uutiskuvista ja niiden tuotannon mielivaltaisuudesta. Yksi hänen vihatuista vanhoista ystävistään on Hans, joka on kriisialueilla viihtynyt tähtitoimittaja, kymmeniä ikonisia skuuppikuvia tehtaillut kukko. Egonin katkeruus purkautuu kirkkaimmin Hansin ottamia kuvia analysoidessaan.

Paljasjalkaisena helsinkiläisenä Egon harrastaa kännisiä monologeja kaupungin historiasta, ja on fiksoitunut sen kolmeen jätekukkulaan. Teoksen nimi viittaa Malminkartanon portaiden yhteisötaideprojektiin, jossa värikkäiksi maalatut portaat tulivat äärioikeiston sabotaasin kohteeksi. Vaikka Egon pitää kaupungin rahoittamia suvaitsevaisuusprojekteja lähtökohtaisesti naurettavina, hän jää seuraamaan tapauksen uutisointia ja vieraileekin paikalla todeten oman rapakuntonsa rapautuneen entisestään.

Muutenkin kirjassa pohditaan paljon värien symboliikkaa, varsinkin Karjalan sinisen eri sävyillä maalattuja ikkunanpokia, ja rakennuskulttuurin eroja rajan kahdella puolella. Miksi evakot eivät tuoneet perinnettään rajan läntiselle puolelle?

Eniten pidin lopun ylisukupolvisesta toiviomatkasta rajantakaiseen Karjalaan, jonne Egon saa kaveriksi aikuisen poikansa. Suhde lämpenee matkan aikana piirun verran, vaikka poika lähtee mieluummin iltaisin omille retkilleen. Reissu on eläkeläisvoittoinen ryhmämatka, jonka joka pysäyksellä voi ostaa vodkaa ja kylmää Baltikaa. Egon repii huumoria itseään vanhemmista turistinaisista, joilla on Valamon vierailua varten erityisen siveät huivit. Reissun aikana hän kuitenkin saapuu jonkun tason itsereflektioon juomisestaan, ja osoittaa mikroskooppisia raitistumisen merkkejä.

Egon-hahmon viehätys on siinä, että lukija voi sen kautta peilata oman sielunsa syövereitä, harhoja ja pikkumaisuuksia. En kokenut hahmoa lainkaan ahdistavana, yliammuttuna tai erityisen karskina. Epäonnistuneen tutkijan hahmoon saatoin samastua, ja vuosien varrella olen myös kohdannut sinkkumiehiä, joiden suhde naisiin on Egonin kaltainen. Nousevan fasismin siementen kanssa flirttailijana Egon on peräkammarin poika, jolla ei riitä puhtia radikalisoitumiseen. Hänen kasvattamallaan nuorella miehellä taas on avaimenperässä Suur-Suomen kartta.

Tämä romaani eteni jouhevammin kuin mosaiikkimainen, usealle mantereelle ulottuva Alma!, ja sen kokeilevat elementit ovat ymmärrettäviä niillekin, joilla ei ole taustaa postmodernin kirjallisuuden tutkimuksessa. Alkoholistin aivoitusten kuvauksena teos on oivaltava, sillä se tuo esiin akateemisten kaappijuoppojen ylemmyydentuntoisen maailman. Tähän maailmaan kuuluvat konserttien väliajoilla kaksin käsin vedetyt piccolo-kuohuviinipullot, joiden ostaja teeskentelee hankkivansa toisen seuralaiselle.

Itselleni teos avautuikin tarkkanäköisenä kuvauksena urbaanista yksinäisyydestä, ja heteromiehen piilevästä ”incel” – asenteesta, johon hän on ajautunut puoliksi huomaamattaan. Ehkä Egonilla on silti toivoa, ja toivoa on myös kaikilla lukijoilla, joita Egonin loputon sisäisen puheen virta ahdistaa.

Juoppopenkki terapiasohvana

Teos: Carin Gerhardsen: Musta jää (Minerva, 2019)

Suomennos: Maija Ylönen

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Ruotsalainen juoppopenkki on minulle ilmiö, johon en ole tainnut pahemmin törmätä reissuillani naapurimaahan, ja sen vuoksi jopa eksoottinen psykologisen trillerin tapahtumapaikka. Carin Gerhardsenin trillerinsä Musta jää juoppopenkki on keskeinen näyttämö visbyläisessä puistossa. Siellä päivystää keski-ikäinen Jeanette, jonka luisuminen laitapuolen porukoihin on ollut nopeaa.

Vielä neljä vuotta aiemmin Jeanette oli tavallinen huonekalumyyjä, joka kärvisteli väljähtäneessä avioliitossa. Hän oli äskettäin löytänyt ukkomiehen, jota tapaili salaa, ja suhde oli tuonut uutta potkua muuten valjuun elämään. Suhde miehen kanssa loppui lyhyeen, sillä matkalla salaiseen lemmenpesään Jeanette sai todistaa jotain, joka mursi hänen mielensä.

Kirjassa on useampi syrjään jäänyt, elämän kaltoin kohtelema naishahmo. Kerstin on masentunut leski, jolla ei ole muuta kanavaa puhua miehensä kuolemasta kuin soittaminen auttavaan puhelimeen. Sandra taas on auttavan puhelimen vapaaehtoinen, joka on ryhtynyt hommaan saadakseen puhua edes tuntemattomien kanssa yksinäisinä koti-iltoina.

Jollain tapaa kaikkia naisia yhdistää auto-onnettomuus, jossa rotkoon syössyt autokuski hylättiin kuolemaan yksin lumimyrskyssä.

Vyyhtiin liittyy vielä Jan, psykopaatin oloinen ympäristöasiantuntija, jonka käsitys huvittelusta on enemmän kuin kyseenalainen. Hän tunkeutuu tuntemattomien naisten koteihin ”auttamisen” verukkeella, ja näihin vierailuihin kytkeytyy usein alkoholin käyttö ja seksuaalinen hyökkäävyys. Hän on myös Sandran pojan isä, vaikka ei halua tunnustaa isyyttään.

Petokset, kiristys ja häilyvä oikeudentaju yhdistävät kirjan päähenkilöitä, joilla kaikilla on edellytykset sortua henkirikoksiin. Rotkoon syöksynyt Carl-Erik ei ole ainoa uhri tässä synkässä vyyhdissä. Myös idyllinen ruusujen saari kuvataan teoksessa paikallisten ihmisten valitsemissa, karummissa sävyissä. Uskoisin, että tämän teoksen Gotlanti on vähemmän kliseinen mesta kuin joidenkin dekkarikuningattarien teoksissa, joissa saarta kuvataan enemmän turistien näkökulmasta.

En alkumetreillä syttynyt kummastakaan teoksen lähtöpisteestä, auto-onnettomuudesta enkä Jeanetten naiivista pettämiskuviosta, mutta tarina lähti jouhevasti rullaamaan, ja päähenkilöistä paljastui mitä erikoisempia piirteitä. Näin ollen psykologisen trillerin uskottavuus täyttyi, ja ainakin oma mielenkiintoni keskittyikin enemmän kolmen naisen keskinäisiin suhteisiin kuin auto-onnettomuuden tapahtumiin.

Hyvää kirjassa oli varsinkin se, että siinä elettiin vahvasti hipsterivyöhykkeen ulkopuolella. Näkökulma oli jopa työväenluokkainen, ja teos kuvaa myös oivallisesti syrjäseudun ihmisiä. Luulen, että tulen muistamaan kirjasta ainakin tuon juoppopenkin solidaarisuuden, joka edustaa nyky-yhteiskunnassa viimeistä linnaketta, jossa ihminen voi tulla kohdatuksi spontaanisti.

Tunnelmiltaan kirja sopi hyvin tammikuun arktiseen hysteriaan, ja HELMET-haasteessa sijoitan sen kohtaan 21: ”Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan”.

Saattokeikalla minuuteen

Teos: Siina Tiuraniemi: Jäämeri (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Siina Tiuraniemen Jäämeri on sellainen teos, jonka teema – eroperheen välienselvittely – ei ensi silmäyksellä inspiroinut lainkaan, mutta konteksti kiinnosti sitäkin enemmän. Siinä Jouni, Laura ja Martin matkustavat autolla Helsingistä hautaamaan Jouni-isän juuri edesmennyttä äitiä Ivaloon, ja käyvät läpi yhteistä ja erillistä menneisyyttään.

Tänä kesänä suurimman osan tuntemistani henkilöistä kesälomareissu ulkomaille on suuntautunut Pohjois-Norjaan, ja olen katsonut kaiholla muitakin kuin tuttujen lomakuvia. Siksi kirjan mielenmaisema kiehtoo, varsinkin, kun matkaa tehdään suht impulsiivisesti kastikkeenruskealla Toyota Corollalla.

Pariskunta on löytänyt toisensa Helsingissä,  Fredrikinkadun kirjastossa, heillä on strateginen ikäero, ja lasta on alettu odottaa liian varhaisessa vaiheessa. Laura on ollut anarkistinen teiniäiti, jolla lukio jäi kesken; Jounia taas ikäero ahdistaa, koska hän opettajana ei haluaisi antaa vaikutelmaa, että on sekaantunut oppilaaseen. Jouni on neuroottinen, turvallisuushakuinen pesänrakentaja, jolle ruokaympyrän oikea koostumus merkitsee enemmän kuin yhteiset kokemukset.

Molemmat puoliskot ovat paenneet ongelmaisia perheitään Helsinkiin; Laura on kotoisin Kajaanista ja polttanut sillan vanhempiinsa näiden kuultua raskaudesta. Perheen side Jounin vanhempiin on myös ollut hauras, sillä tämä ei halua arkijärkevänä, pedagogisena isänä siirtää sukunsa kalseaa tunneilmaisua poikaansa. Molemmilla on omalla tavallaan välittävät, lapsettomat siskot, mutta tätejäkään ei tavata kovin usein. Perheen elämä Helsingissä on pientä ja ydinperhekeskeistä, ja se osoittautuu tukahduttavaksi itsepäiselle, vapautta kaihoavaa Lauralle.

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka toimii myös osan matkaa vapaaehtoisena kuskina, sen jälkeen, kun Laura saa kuulla David Bowien kuolemasta eikä Jouni luota exänsä ajotaitoon siinä tilassa. Miehen rooli on hieman enkelimäinen -lihallinen sellainen, koska hän ilmaisee välillä sopimatonta kiinnostusta Lauraan. Laura taas ottaa erokriisin ja lapsen huoltajuuden menetyksen liian raskaasti kiinnostuakseen edes deittailusta.

Matkan varrella käydään minulle tutuissa ja tuntemattomissa maamerkeissä, joista parhaiten muistan Hirvaskankaan huoltoaseman Äänekoskella. En ole notkunut siellä nuoruuttani, mutta sen kohdalta käännytään Suolahteen, joka on nykyään Äänekosken lähiö ja jossa asuin osan lapsuudestani. Paikka tosiaan oli aikanaan paikallisen nuorison hengailupaikka, jossa jotkut saattoivat kahvitella jopa ilman autoa. Pohjoiseen mennessä kahvipaikat muuttuvat persoonallisemmiksi, ja Kuukkeli-nimisen taukopaikan lakkamunkit alkoivat houkutella ilmiömäisesti.

Kuuntelin kirjaa puoleenväliin keväällä, ja aloitin tarinan nyt uudestaan alusta saakka. Eka kerralla koin kertoja-asetelman hieman väkinäisenä ja tyylin hieman liiankin rönsyilevänä, mutta teos parani huomattavasti toisella kuuntelukerralla, kun osasin jo asennoitua hitaan matkanteon moodiin.

Matkan varrella kohdattavat sivuhenkilöt, varsinkin palveluammattien nihkeät tai antikapitalistiset toimijat, ovat hulvattoman hauskoja, vaikka heillä ei ole suurta roolia juonen pyörityksessä. Runsaan dialogin vuoksi romaani on melko teatraalinen, eikä minua harmittaisi seurata tätä seikkailua leffanakaan.

Vakavammalla tasolla teos kertoo perheiden epätasaisesta vastuun kantamisesta, taloudellisesta epätasa-arvosta ja riippuvuuksien kanssa elämisestä. Onko Jouni liian pitkämielinen haahuilevan Lauransa suhteen, vai pakoileeko hän yhteistä perhe-elämää väitöskirjan tekoon vapaa-ajallaan? Ja voisiko Lauralle tarjota muitakin elämänohjeita kuin ”mene hippi töihin”? Ovatko tyypit kehityskelpoisia, ja kuinka näiden kahden varsin eri käämeillä varustetun exän suhde muuttuu sen jälkeen, kun eron harkinta-aika on täyttynyt? Voiko Jouni oppia luottamaan naiseen, jolla on taipumus tehdä ohareita kriittisissä kohdissa?

Kirjan luettuani jäin pitkään haaveilemaan Pykeijan kalastajakylän maisemiin, jotka tuntuvat niin eri maailmalta verrattuna Suomen puoleiseen Lappiin. Voisiko perhe sitten löytää toisensa uudestaan spontaanilla ulkomaanmatkallaan arktisessa tammikuussa, vai onko kyseessä enemmän saattokeikka menneisiin minuuksiin?

Älykkö, kotiäiti, piikanen

Berlin 2Teos: Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Eilen päättyi BookBeat-tilaus, kirjastot Tampereella ovat edelleen kiinni, ja Ellibsin kirjojen saatavuus on nyt todella takkuista. Rahaa kirjojen hankintaan ei ole, kotoa toki löytyy jonkun verran lukemattomia paperikirjoja, mutta monien kohdalla on painavat syyt, miksi ne ovat jääneet kesken. Addiktilla on nyt vaikeaa, vaikka hallitus lupasi eilen avata kirjastot niin pian kuin mahdollista. Kirjastoon en kuitenkaan aio mennä ennen kuin siellä saa oleilla, sillä lähikirjastoni on liian suppea ja Metso-kirjastossa en osaa käydä ilman hengailua sen ihanassa kahvilassa.

Onneksi Ellibsistä löytyi Lucia Berliniä, ja kyseessä on jo kolmas häneltä lukemani novellikokoelma. Olen nyt siis lukenut kaikki kolme suomennettua teosta, ja saanut varsin kattavan kuvan tämän postuumisti ylistetyn kirjailijaneron elämänvaiheista. Kaikki Berlinin novellit eivät tunnu suoraan omaelämäkerrallisilta, mutta niissä varmasti lähes kaikissa löytyy ainakin ripauksia eletystä elämästä.

Tämä kolmas kokoelma tuntui vähiten viinan- ja huumeenhuuruiselta lukemistani teoksista, ja mukaan mahtuu ainakin kaksi tekstiä, jossa kukaan henkilöistä ei käytä mitään aineita. Novellit sijoittuvat eri vuosikymmenille, ja useaan eri maahan. Tyylilleen uskollisena Latinalainen Amerikka on edelleen teoksessa keskiössä, eli novellit joko sijoittuvat Chileen tai Meksikoon tai niissä pyörii meksikolaisia siirtolaisia.

Tällä kertaa huomioni kiinnittyi varsinkin runsaisiin luonnon ja arkkitehtuurin kuvauksiin. Tässä teoksessa arkkityyppinen tarina on nuoresta perheestä, joka syystä tai toisesta päätyy asumaan jumalan selän taa hylättyyn maalaistaloon tai viidakkoon ”alkuasukkaiden” keskelle, johtuen köyhyydestä, addiktiosta tai muusta eskapismista. Nainen näissä tarinoissa on uinuva intellektuelli, jonka oma tahto on kuitenkin heikko, ja joka on altis itseään vanhemman ja kokeneemman aviomiehen komentelulle. Koska tällaisia tarinoita on kokoelmassa ainakin kolme (nimet ja paikat vaihtelevat), tulkitsen niissä piilevän jotain Berlininkin elämässä toistunutta kaavaa. Naiset ovat tarinoissa usein kotiäitejä, joita mies saattaa kiusoitella ”piikaseksi”, ja miesten lähdettyä he usein jäävät puille paljaille joutuen elättämään lapsikatrastaan lukuisilla hanttihommilla.

Novelleja on tässä kokoelmassa 23, ja kaiken kaikkiaan Berlinin novelleja on koskaan julkaistu 76. Nostan nyt arviossani vain kolme novellia, joista kerron hieman lisää. Luin nämä putkeen kahdessa päivässä, eikä olisi kannattanut kiirehtiä, vaan mieluummin pitää taidepausseja jokaisen välillä.

Novellissa ”Savitiilitalo ja peltikatto” 19-vuotias eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja Maya on onnistunut nappaamaan itselleen uuden miehen, Paul-nimisen jazzpianistin, joka käy töissä yökerhossa Alamedassa, Kaliforniassa. Uusperheellä ei ole varaa vuokrata asuntoa kaupungista, vaan he löytävät hylätyn maatilan sopuhintaan paikalliselta meksikolaiselta siirtolaissuvulta. Vuokraemännän hulttioveli Pete ei kuitenkaan pidä järjestelystä, vaan tulee sabotoimaan perheen arkea vanhasta muistista, onhan hylkytalo ja sitä ympäröivä tontti ollut vuosikausia hänen salakapakkansa. Mayaa pelottaa yksin jääminen syrjäiselle tilalle lastensa kanssa, koska Peten ja hänen ryyppykaveriensa touhut ovat arvaamattomia. Välillä Pete yrittää lepytellä nuorta rouvaa tuomalla tälle ruusupensaita istutettavaksi, mutta sielujen sympatia ei näin pienestä lämpene.

Jazzmuusikkoja pesii myös muissa novelleissa, ja monessa tarinassa kertojanainen on seurustellut useamman kanssa tai pettänyt miestään tämän kollegan kanssa. Toisissa tarinoissa dominoiva aviomies on kuvataiteilija, taisi yhdessä olla kirjailijakin. Novellien isähahmoilla on useammin kuin kerran vakava huumeriippuvuus, kun taas naiskertojat ”vain” ryyppäävät.

Novellissa ”La Parca de la Illucíon” on vastaava nuori perhe, jonka isä yrittää vieroittautua huumeista Meksikon viidakkokylässä hyvin kaukana sivilisaatiosta. Tässäkin tarinassa vaimon nimi on Maya ja miehen Bas. Bas on alun perin rikas perijä New Yorkista, jonka muusikon ura on tuhoutunut heroiinin ja kokaiinin vuoksi. Pariskunnalla on kaksi poikaa, joita äiti opettaa kotikoulussa. Tunneille saa osallistua myös paikallisen kotiapulaisen tytär. Perheen arki on, riippuen tulkintavasta, leppoisaa, eheyttävää tai jonninjoutavaa. Mayaa tuntuu eniten huolettavan se, kuinka kauan levoton mies jaksaa tutkia perhosia paratiisissa.

Paratiisi tuhoutuu erään kaupunkireissun jälkeen, kun Acapulcossa asuva diileri saa vihiä perheen asuinpaikasta. Vaikka matka kadotettuun paratiisiin kestää alkeellisilla veneillä ja laivoilla kaksi päivää, eivät he sielläkään ole turvassa aiemmilta kontakteiltaan.

Vähiten tyypillinen novelli kokoelmassa oli ”Eksyksissä Louvressa”, jossa yksinäinen keski-ikäinen  opettajanainen matkustaa Pariisiin suremaan liian monen läheisensä kuolemaa. Vaikka tässä seikkaillaan monessa puhkikuluneessa turistikohteessa, naisen sisäinen neuvottelu oman elämänsä ehdoista, yksinäisyyden sietokyvystä ja kuolevaisuuden hyväksymisestä oli lohdullista ja terapeuttista. Olisinpa maksanut mitä tahansa hetkestä puiston penkillä Tuileriesin puistossa tämän kovia kokeneen ja elinaikanaan vähän arvostusta saaneen kirjailijaneron kanssa. Vaikuttaa siltä, että hän on osannut matkustaa ja eksyä matkoillaan suuren maailman tyylillä.

Kaikki nämä kolme kokoelmaa tuntuvat tasalaatuisilta, enkä tiedä, osaisinko luonnehtia niiden temaattista eroa, jos pyydettäisiin. Muistaakseni ensimmäisessä kokoelmassa painotus oli naiskertojien keski-iässä, rankassa fyysisessä työssä ja työpaikkojen pitämisessä rankan addiktion keskellä. Tämä kokoelma ei ollut niin työpainotteinen, vaan valtaosa kertojista vietti aikaa työelämän ulkopuolella.

Pystyin nyt sujuvasti kuuntelemaan kolmannen kokoelman äänikirjana, koska tiesin etukäteen Berlinin henkilöhistoriasta ja tyylistä paljon, mutta en välttämättä olisi pysynyt kärryillä kuulemassani ilman aiempaa tutustumista kirjailijaan. Ja koska olen suorastaan ahminut nämä tarinat, laitan itselleni haasteeksi lukea vielä jonain päivänä hänen tuotantoaan uudelleen englanniksi.