Tiikerihain paluu

Teos: Taija Tuominen: Tiikerihai (Tammi, 2000)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuonna 2000 en ollut kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Siksi minulla ei ole ollut chansseja bongata Taija Tuomisen esikoisteosta Tiikerihai. Joskus saman vuosikymmenen loppupuolella muistan, kun Tuominen tuli Viita-Akatemian kirjoittajakouluun kertomaan teoksistaan. Kirjailija oli inspiroiva, ja minua kiinnosti hänen tapansa rikkoa tabuja ja hiljaisuuksia. Tuolloin lainasin kirjastosta Tiikerihain, enkä kyennyt lukemaan sitä loppuun.

Tiikerihai on omassa lukukokemuksessani teos, jossa v-sanaa käytetään ehdottomasti eniten. En ole tehnyt tilastoa aiheesta, mutta harva rempseä nuortenkirja yltää tälle tasolle. Se on rajun raaka kuvaus äidin ja tyttären suhteesta hämäläisellä maaseudulla 1970-90-luvuilla. Siinä karjatilan emäntä Hilkka likvidoi aivosolujaan lypsyjen välillä, isä Mauno joutuu välillä lukittautumaan vintille siellä asuvan mummon eli ”irvivitun” suojaksi. Elisa-tyttären osa on jäädä alakertaan puolustamaan äitiään, vaikka tämän puheissa ja teoissa ei paljoa puolustettavaa ole.

Parhaimmillaan Elisa ja äiti ovat kuin Bonnie ja Clyde, tai Thelma ja Louise, haaveillen paremmasta ajasta ilman kyräilevää isänsukua ja käyden vihannesvarkaissa lähikartanon mailla. Enimmäkseen Elisan elämä kotona on kuitenkin silkkaa kurjuutta, eikä napanuora katkea senkään jälkeen, kun hän lähtee Tampereelle opiskelemaan. Äiti on pitänyt Elisaa ”talidomidina” aputyöläisenä, mutta tämä onnistuukin pääsemään tutkijanuralle. Äiti ei ymmärrä akateemisia hienouksia, ja halveksuukin tyttären näkymätöntä työtä, mutta ollessaan selvin päin tytön menestyksessä riittä kylän akoille kerskuttavaa.

Teos on kerronnallisesti sekava, eikä lukijan kannata olla liian tarkkana paikallisten sivuhenkilöiden suhteen: heistä kaikista ei ota tolkkua. Naapureita on paljon, eikä talon emännällä ole keneenkään hyvät välit. Heinosista juoruillaan paljon. Emäntä nähdään usein kylillä mitä oudommissa pukeissa, ja huhujen mukaan hän on saanut kirkkokuorostakin potkut. Kaikkea tätä ei voi selittää äidin savolaisuudella, vaikka isän suvun parissa häntä pilkataankin maatuskaksi. Myöskään äidin käytös ei pelkästään selity sillä, että hän on tullut anoppinsa kiusaamaksi.

Tuominen ei ole turhia psykologisoiva kirjailija, vaikka mielenterveystoimistoon lähettämisellä teoksessa uhataankin. Äiti ei tunnu saavan diagnoosia eikä tarvitsemaansa hoitoa, vaikka paha olo purkautuu varsin näyttävissä julkisissa performansseissa. Tällaista on siis ollut mt-huollon todellisuus suomalaisella maaseudulla, ja resurssien kaventuessa tulee varmasti olemaan vastakin. Elisa-tytär kärsii vaikeasta läheisriippuvuudesta, mutta ihmeen kaupalla hän onnistuu myös raivaamaan itselleen omaa elämää, vyöhykkeitä, joille äidin vaativa ääni ei aina kuulu. Vaikka kirja on inhorealistinen, raaka ja äärimmäinen, päähenkilön suhteen lukija voi vielä elää toivossa.

En ole lukenut läpi koko suomalaisen kirjallisuuden hulluuden ja juoppouden kuvauksia, mutta riittävän määrän kyllä, enkä suoraan osannut löytää tälle vertailukohtaa. Kreetta Onkelin Ilonen talo oli vastaavasti raaka, mutta sen äitihahmo ei ollut näin patologinen tapaus. Eniten tätä kuunnellessani mieleeni tulivat Edward St. Aubynin vasta suomennetut teokset, vaikka kirjojen asetelmat ovat kovin erilaiset. Kirjan äiti ryyppää yhtä itsetuhoisesti kuin Patrick Melrose vetää huumeita; tytär ei ole tullut isänsä raiskaamaksi, mutta dementoidun isoisän nylkyttämäksi lahkeeseen (tätä hän ei näe hyväksikäyttönä, koska pappa on syyntakeeton). Tyttären on vaikea päästä irti kodin perimästään, varsinkin kielenkäytöstä ja omintakeisesta tavasta ratkaista konflikteja.

Teos on nyt julkaistu äänikirjana ja toivon mukaan saa sitä kautta uusia kuulijoita ja lukijoita. Ihan kaikista kirjastoista kun ei enää v. 2000 painettuja esikoisteoksia taida löytyä. Teksti ei tunnu piirunkaan verran vanhentuneelta, vaan vastaavia ihmiskohtaloita on edelleen löydettävissä tyhjenevän maaseudun torpista.

Huumoriakin kirjassa on, mutta riippuu lukijan antennien suunnasta, kuinka paljon sitä voi ottaa vastaan kurjuuden keskellä. Äitiin kohdistuvat havainnot eivät osuneet minuun humoristisena, sillä hullu-Hilkka on sen verran kiero ja ilkeä hahmo, ettei hänelle voi itkemättä nauraa. Maaseudun elämäntavan kuvauksena tässä on paljon samaa kuin esimerkiksi Soili Pohjalaisen uusimmassa teoksessa Valuvika, mutta tuon teoksen juoppo, mörskässä asuva pappa oli varsin sympaattinen ja kehityskelpoinen hahmo Elisan äitiin verrattuna.

Tiikerihai ei sovellu herkimmille lukijoille, mutta lukukokemuksena se ei ainakaan jätä kylmäksi. Se ei myöskään vaadi lukijalta vastaavia kokemuksia, eli se ei ole tämän päivän ”vertaistuellinen” teos, jota kaupataan lähinnä ilmiön, ei kaunokirjallisten ansioiden kautta. Luen aika paljon, jopa liikaa, sellaisia, ja tämä teos on muistutus siitä, että pelkkä empatia ei aina riitä kirjallisuuden ymmärryksen työkaluksi. Lukeminen on hauskempaa, jos työkaluja on muitakin kuin nenäliinapaketti.

Kaunokirjallisena tekstinä Tiikerihai on häkellyttävä, rosoinen, ronski, ruumiillinen, ja kielelliseen autenttisuuteen pyrkivä. Minulle tässä oli muutama härski kohtaus liikaa, ja juuri kielellisestä näkökulmasta rasituin alapääpuheiden toisteisuudesta. Äidin alapään tarkemman tutkiskelun olisin voinut suoralta kädeltä jättää välistä.

Kirjan fanit osaavat jo ehkä odottaa teoksen jatko-osaa Kuningaskobra, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Itsekin lupaan lukea sen nopeammin, en 19 vuoden viiveellä.

Mainokset

Pala Punjabia Singaporessa

Teos: Balli Kaur Jaswal: Inheritance (Epigram Books, 2013)

Äänikirjan lukija: Eugene Yip

BookBeat-kokeiluni loppui eilen, mutta otin sen perään Storytelin kahden viikon kokeilujakson. Palveluissa on suunnilleen identtinen tarjonta, mutta Storytel näyttää olevan enemmän profiloitunut äänikirjoihin kuin BookBeat. Englanninkielisten kirjojen tarjonta on molemmissa eklektistä, eikä varsinkaan etsimiäni afrikkalaisia ja aasialaisia kirjailijoita pahemmin noilla foorumeilla näy. Romanttista ja eroottista bulkkikirjallisuutta on tarjolla runsaasti, mutta jos oikein penkoo, voi löytää erikoisempia helmiä.

Balli Kaur Jaswal on singaporelainen kirjailija, jonka juuret ovat Intian Punjabissa. Diasporakirjallisuus on hänen rakkautensa kohde, onhan hän itsekin asunut elämänsä aikana kolmella mantereella. Silti hänen teoksissaan tuntuu olevan vahvoja intialaisia hahmoja, varsinkin sikhejä. Inheritance on hänen esikoisteoksensa, jonka jälkeen hän on julkaissut neljä muuta teosta. Olenkin jo aiemmin ollut aikeissa lukea häneltä teoksen Erotic Tales for Punjabi Widows (2017) , mutta olen iloinen, että löysin nyt tämän singaporelaiskertomuksen maahaastettani varten, koska intialaista ja Intiaan sijoittuvaa kirjallisuutta on huomattavasti helpompi löytää (ja Intia-rastin olen jo suorittanut).

Tarina sijoittuu 1970-90-luvuille, ja kertoo ensimmäisen sukupolven siirtolaisesta, leskimies Harbeerista ja tämän kolmesta lapsesta, jotka ovat kasvaneet kurissa ja nuhteessa kunnianhimoisen poliisi-isänsä komennuksessa. Jossain vaiheessa keskimmäisen lapsen Narainin on aika astua armeijan palvelukseen, mutta poika erotetaan komppaniastaan homoseksuaalisuusepäilyksen vuoksi. Tämä on musertava tappio Harbeerille, mutta selviytyäkseen kasvojen menetyksestä hän lähettää pojan opiskelemaan insinööriksi Yhdysvaltojen Ohioon. Hänen mukaansa Amerikka voi kitkeä pojasta pois naismaisen käytöksen, ja hän seuraa pojan opintoja ulkomailla yhtä neuroottisesti kuin teki kotimaassa.

Isän huolet eivät lopu tähän, vaan perheen kuopus, tytär Amrit on vielä enemmän perään katsottava. Vaikka hän on poliisi, hän ei pysty pitämään tytärtä iltaisin kotona, vaan tällä on tapana karkailla suurkaupungin yöelämään jo 15-vuotiaana. Lyhyen karkaamisen jälkeen tytär on selvästi muuttunut, ja koulumenestys lopahtaa. Perheellä ei ole tukiverkostoa, ja isälle on tärkeämpää oman maineensa varjeleminen kuin avun hakeminen tyttärelleen. Amrit pakenee hajoavaa mieltään alkoholiin, mutta häntä siedetään, koska hänelle ei ole olemassa muutakaan paikkaa kuin koti.

Perheen esikoispoika Gurdew on ainoa, joka on onnistunut miellyttämään isäänsä perustamalla normaalin perheen sikhivaimon kanssa. Gurdew osallistuu sikhiyhteisön tapahtumiin useammin kuin isänsä, ja onnistuu tyttäriensä kasvatushaasteessa paremmin yhteisön normien mukaan. Tyttäret on saatu suurella vaivalla Sacred Heart-kouluun, jonne on toivoton jono ja jonka status on ensiluokkainen.

Jaswal kuvaa singaporelaisen yhteiskunnan kehitystä, muun muassa sosiaalisia asuntoprojekteja. Alussa Harbeerin kunniaan kuuluu asuminen brittiarmeijan jälkeen jättämässä bungalow’ssa, mutta jossain vaiheessa perheen on muutettava kaupungin vuokrakasarmiin, jossa naapurien sosiaalinen kontrolli on korostunutta. Isä on abstraktilla tavalla kansallismielinen, ja uskoo saarivaltionsa kehitykseen, pitämällä samalla yhteyttä kotikyläänsä Punjabiin. Intialainen hän ei enää koe olevansa, mutta sikhi-identiteetti on edelleen vahva.

En muista, olisinko lukenut aiemmin teosta, jossa intialaistaustaisen naisen alkoholismia olisi kuvattu näin yksityiskohtaisesti. Aihe on suurempi tabu kuin mielenterveyden ongelmat, joiden kuvaaminen on myös luokkasidonnaista. Teoksen perhe kuuluu alempaan keskiluokkaan, jonka juuret ovat Punjabin maaseudulla – kulttuurissa, jossa ainoa keino hoitaa mieltä on rukoileminen ja yrttisekoitukset. Jossain vaiheessa Amrit saa äitipuolen, joka yrittää auttaa tätä itse valmistamillaan juomilla ja viemällä tämän hiuksia itse tehdyissä kääreissä paikalliseen gurdwaraan. Kuitenkin äidin kuolema tuntuu tässä perheessä suurimmalta tragedialta, sillä maahanmuuttotilanteessa heiltä puuttuu tyypillinen suvun turvaverkosto. Singaporelainen yhteiskunta ei vaikuta kovin yhteisölliseltä, vaan sen ongelmissa on paljon samaa kuin vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa 60-70-lukujen maaltamuuton vaiheessa.

Jo kirjan alkuasetelmasta voi päätellä, ettei elämä tule kohtelemaan Amritia ja Narainia silkkihansikkain, mutta kumpi on suurempi rike suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, juoppous vai homous? Sikhiyhteisössä molemmat ovat paarioita naimattomuuden vuoksi, mutta Narain on suurempi uhka sen konservatiivisimmille jäsenille siksi, että hän osallistuu mielenosoituksiin erilaisten vähemmistöjen puolesta. Amrit taas ei ole kunnossa nousemaan barrikadeille minkään asian puolesta, mutta pelkkä juopottelu ei riitä syyksi tehtailla tästä rikosilmoituksia.

Amrit saa vihdoin bipolaarisuusdiagnoosin 1990-luvulla, ja tällöin sisarukset alkavat huomata isässään myös huolestuttavia piirteitä. Isä on koko leskeytensä aikana harrastanut pitkiä yksinpuheluita, tai kuvitteellisia dialogeja kuolleen vaimonsa kanssa, ja hänen kaappinsa ovat täynnä lähettämättömiä kirjeitä mitä kummallisimmille tahoille. Toki sisarukset pohtivat hulluuden periytymistä, mutta isä ja tytär eivät ainakaan ole identtisiä hulluudessaan. Kirjan nimi viittaa moniulotteisiin perimiin, mutta monella tapaa kirjan perheessä ainakin kulttuurisen perimän ketju katkeaa.

Singapore ei välttämättä ole helpompi maa mielenterveysongelmista kärsiville kuin Intia, ja kirjassa viitataan valtion organisoimaan parinvalintaohjelmaan, jonne ei varsinkaan oteta mukaan henkilöitä, joilla on taustalla vierailuja psykiatrisella klinikalla. Valtio haluaa korkeasti koulutettujen kansalaistensa pariutuvan ja lisääntyvän, mutta tyhmempiä ja sairaampia ei niin kannusteta rakkauteen.

Kielellisesti ja tyylillisesti romaani on historiallisen romaanin ”peruskauraa”, realistista kerrontaa, jossa on paljon dialogia. Singaporen ”singlish” nostaa päätään paikoitellen, mutta kirjan hahmoilla on pyrkimys puhua niin hyvää brittienglantia kuin mihin he kykenevät. Kaur Jaswal on elementissään monikulttuurisen yhteiskunnan hankauspintojen kuvaajana, ja hän valottaa myös ansiokkaasti Singaporen itsenäistymistä. Ainakin minulle tämä teos oli valtavan sivistävä, koska en ole pahemmin perehtynyt tuon maailmankolkan historiaan. Oletan myös, ettei kirjailija itse ole elänyt 1970-luvulla, mutta hän on perehtynyt ajan henkeen syvällisesti.

Intialaisten siirtolaisuuden kuvauksena romaani tuntui raikkaammalta kuin moni lukemani Pohjois-Amerikkaan sijoittuva teos. Sikhien yhteisöistä on olemassa vähemmän kuvauksia kuin hindujen ja muslimien, ja varsinkin naisnäkökulmasta teos oli kiinnostava cocktail kapinaa ja perinteiden kunnioitusta.

Maahaasteessa olen kohdassa 63/196: Singapore. Ja nyt, kun olen saanut ”pään auki” singaporelaiskirjallisuudessa, voin jo pienen Goodreads-turneen perusteella päätellä, että maan kirjallinen skene on lupaava.

Yksinäisyys on syöpäkasvain

Teos: Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018)

Käännös: Sari Karhulahti

Eleanor Oliphant on kolmikymppinen reskontran hoitaja Glasgow’sta, joka pitää ristisanatehtävistä, BBC:n luontodokumenteista ja vodkan juomisesta viikonloppuisin. Hänellä käy kaksi kertaa vuodessa sosiaalityöntekijä kotikäynnillä, ja sähkömittarin lukija ovella silloin tällöin. Hän on asunut samassa kaupungin vuokra-asunnossa 17-vuotiaasta saakka eikä ole koskaan kutsunut vieraita kotiinsa. Työpaikalla häntä siedetään, mutta hänen omituinen töksähtelevä kommunikaationsa on kaveriporukoihin integraation esteenä. Firma keskittyy graafiseen suunnitteluun, ja maksaa Eleanorille surkeaa palkkaa. Kuitenkaan hän ei ole ajatellut hakea muita töitä, koska urasuunnittelu ei kuulu hänen elämänsä avainsanoihin.

Eleanor kärsii yksinäisyydestään, mutta on vuosien varrella oppinut hyväksymään sivustaseuraajan roolin. Nuorena hän on seurustellut lyhyen aikaa väkivaltaisen miehen kanssa, mutta on jo miltei haudannut haaveensa uudesta parisuhteesta. Yhtäkkiä hänen elämäänsä tulee kaksi miestä: työpaikan it-tukihenkilö Raymond ja kaukoihastus, muusikko Johnnie. Raymond onnistuu murtamaan tunnelukkoja Eleanorissa, ja pian hän alkaa käydä miehen kanssa lounaalla kepeän toverillisesti. Eleanor oppii piinallisen hitaasti käyttäytymään myös pubeissa, mutta alkoholin suhteen hän on arvaamaton. Suurin osa Eleanorin ajasta kuluu ihmetellessä, kuinka sosiaalisissa tilanteissa kuuluu käyttäytyä, eli hänessä on autismin kirjoon viittaavia tunnusmerkkejä.

Romaani on arkinen, paikoitellen traaginen, mutta jo teoksen nimen perusteella lukija voi päätellä, että jonkunlaista onnellista loppua on odotettavissa. Oikeastaan Eleanor ei voi ollenkaan hyvin, ja sen jälkeen, kun hän vihdoin onnistuu saamaan ystäviä, hänen psyykkisessä voinnissaan tapahtuu romahdus. Naisen itsetuhoinen juominen on hurjaa seurattavaa, hänhän on kulmakaupan tiskillä ostamassa kolmea litraa vodkaa jo aamuyhdeksältä, eikä hänelle sitä vielä siihen aikaan myydä, koska Skotlannin laki ei sitä salli. Enimmäkseen hän hankkii viinaksensa anonyymimmin Tescosta, minkä käytävillä hän viihtyy paremmin kuin baareissa ja kahviloissa.

Eleanorin perheen tragedia avautuu vähitellen, ja juoni pitää hyvin otteessaan tarjoten yllätyksiä vielä lopussakin. Kiinnostavaa tässä oli lastensuojelun jälkihuollon näkökulma: Eleanoria seurataan vielä kolmikymppisenä yhteiskunnan toimesta, vaikka hän on onnistunut opiskelemaan ja käymään töissä koko aikuisikänsä. Äitihahmo on eksentrisyydessään pelottava, karmiva ja sairaalla tavalla älykäs, eikä Elanorin ole helppo päästä äidin henkisestä perimästä eroon. Toisaalta Skotlannissa kukaan ei tunne hänen tarinaansa, sillä hänet on tahallisesti sijoitettu mahdollisimman kauas aiemmasta kodista.

Paikoitellen kirja sortuu jaaritteluun, mutta Eleanorin pitkät monologit kuvastavat uskottavasti yksinäisen ihmisen sisäistä puhetta. Chicklit-vaikutteita on varsinkin siinä, että nainen käy läpi perusteellisen muodonmuutoksen. Käymällä kampaajalla, kynsistudiossa ja tavaratalon pukeutumisneuvojalla hän löytää uutta itsevarmuutta, mutta kaupallisuus on paikoitellen rasittavaa. Toisaalta keventävät teemat ovat tervetulleita teoksessa, jonka pääteema on painava ja vahvan yhteiskunnallinen.

Skottimeininki tuo teokseen sopivaa huumoria, eivätkä yhdetkään juhlat voi onnistua Glasgow’ssa, ellei tarjolla ole nakkipiiloja ja muita voitaikinaan käärittyjä kolesterolipommeja. Kaikki sivuhenkilöt ovat sydämellisiä, kauhujen äitiä lukuunottamatta, ja siinä mielessä romaani on ”hyvän mielen teos” (vaikka inhoankin tuota termiä, käytän sitä nyt ilman ironiaa).

Tämä on Honeymanin esikoisteos, joka on saanut valtavasti kiitosta ja huomiota. Hän on viimeistellyt teosta yliopiston luovan kirjoittamisen kurssilla, ja uskoisin, että se näkyy juonen ja rakenteen tasolla huolellisena toimituksena. Teosta on vertailtu muun muassa Jojo Moyesin tuotannon kanssa: molemmilla kirjailijoilla yhteistä on ainakin tuo yhteiskunnallisuus ja syrjään jääneiden tarinoiden esiin nostaminen.

Näinä päivinä tarvitaan toivoa antavaa kirjallisuutta, sillä yksinäisyys tappaa joka yhteiskuntaluokassa, riippumatta henkilön varallisuudesta. Oli Honeymanilta hyvä valinta, ettei hän päätynyt kuvaamaan äärimmäistä köyhyyttä, vaan henkilöä, joka ongelmistaan huolimatta onnistuu jotenkin pitämään taloutensa pystyssä. Koin myös, että alkoholismin kuvaus oli uskottavaa, eikä siinäkään menty niin äärimmäisyyksiin kuin monissa suomalaisissa vastaavissa teoksissa. Itse ehkä kuitenkin jäin eniten pohtimaan Eleanorin lapsuutta ja traumoista selviytymistä, ja olisin voinut lukea enemmänkin tuosta prosessista. Tässähän oli myös psykologisen trillerin siemen, vaikka se jäi muussa juonen pyörityksessä hieman paitsioon.

Ilkeyttä galwaylaisittain

Teos: Ken Bruen: Jack Taylor (Aviador, 2018)

Suomennos: Juri Nummelin

Kirjahaasteeni Irlanti-kohtaan olisi tarjolla laaja skaala hyllyssäni muhivia lukemattomia teoksia, mutta päädyin lukemaan jotain ennen lukematonta, irlantilaisen dekkarin. On ihmeellistä, kuinka tämä osasto on jäänyt minulta kokonaan läpi käymättä, koska muuten koen tietäväni edes jotain irlantilaisesta nykykirjallisuudesta. Ehkä Irlanti ei ole suuri dekkarimaa. Tai minulla on päässäni rajoitteita, mene ja tiedä.

Ken Bruen (s. 1951) on saaren tuotteliaimpia dekkaristeja, joka ennen kirjailijaksi ryhtymistä toimi 25 vuotta englannin opettajana Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa. Tämä huomioon ottaen on merkillistä, että Jack Taylor-sarjan aloitusteos on niinkin paikallinen teos kuin on. Oletan siis, että käsissäni oleva suomennos on sarjan ensi osa. Sarja sijoittuu Galwayn kaupunkiin 2000-luvun alkuun, jolloin maassa on käynnissä monenmoista myllerrystä talouskasvun, maahanmuuton ja euroon siirtymisen muodossa.

Jack Taylor on poliisivoimista potkut saanut pahasti alkoholisoitunut rikoskomisario, joka yrittää elättää itseään yksityisetsivänä. Alkoholisoitunut poliisi on dekkarigenren suurimpia kliseitä, mutta Bruen osaa liioitella Jackin juomista sen verran, että se on jo legendaarista. Kirjassa Jack joutuu suoraan kadulta psykiatriseen sairaalaan vierotukseen, ei vapaaehtoisesti, vaan mielenterveyslähetteellä. Sairaalajakso on keskeinen käännekohta Jackin elämässä, mutta sekään ei saa miestä täysin raiteilleen. Ainoa asia, joka pitää Jackia tolpillaan ryyppyputkien välissä, on lukeminen, ja kovin kaunokirjallinen tämä dekkari onkin. Kiinnostavalla tavalla, sillä en tunnistanut moniakaan sen ”alaviitteitä”. Kirjaa tarkasti lukemalla voikin saada loistavia genrensisäisiä lukuvinkkejä dekkarien tosiystäville.

Bruenin kirjoitustyyli on myös paikoitellen raikkaan kokeileva, ja se pohjaa runsaaseen dialogiin, mikä tekee tekstistä miellyttävän ilmavaa. Sen verran paljon irlanninenglannista tykkään, että kirjan lukeminen suomennoksena harmitti. Käännöksessä en huomannut mitään häiritsevää, mutta olisin halunnut perehtyä alkuperäisteoksen ilmaisuun.

Kirjassa ratkaistaan teinityttöjen mystisiä kuolemia Nimmo’s Pier-nimisellä sillalla, jotka on maskeerattu itsemurhiksi. Jack Taylor saa toimeksiannon yhdeltä tyttöjen äideistä, johon hän myös vastoin tapojaan rakastuu. Jackin tunne-elämä on sen verran patoutunutta, ettei hän kestä romanttisia takaiskuja ilman viinaa, eikä varsinkaan seksiä selvin päin. Rikosjuoni jäi valitettavasti hieman lapsipuolen asemaan muiden sekoilujen keskellä, mutta ymmärsin teoksen olevan pohjustusta tulevalle, eli tässä osassa vasta esiteltiin keskeiset henkilöt. Varsinkin Jackin äitihahmon ilkeys jäi kutkuttelemaan.

Viihdyin teoksen parissa erinomaisesti, ja arvostin varsinkin sen vinksahtanutta huumoria, hankalia ihmissuhteita, katolisen kirkon läsnäoloa, menneiden aikojen nostalgiaa ja järkyttävien raakuuksien puutetta. Väkivaltaa kirjassa oli enemmän kännireissuilla kuin rikoksien ratkomisessa. Irlannin poliisin relaksoituneelle toiminnalle tässä naureskeltiin, varsinkin sille omituiselle sattumukselle, että paljon kirjoja lukenut mies onnistuu saamaan voimista potkut.

Aivan varmasti tulen tutustumaan Bruenin tuotantoon vastakin, eikä tutustumisen kohteista ole pulaa: Galwayhin sijoittuvia kirjasarjoja on kolme, tämän lisäksi on yksittäisiä dekkareita, ja ainakin Jack Taylorin seikkailuista on tehty TV-sarja.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 20/196: Irlanti. Alun perin suunnitelmissa oli lukea tähän kesken jäänyt romaani, Eimear McBriden The Lesser Bohemians, mutta en toisellakaan lukukerralla päässyt kirjan ”imuun” sen vaikean ja töksähtelevän kielen vuoksi.

Katkolle vai jatkoille?

BerlinTeos: Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Siivoojan käsikirja 2. (Aula&co, 2018)

Varmasti moni Lucia Berlinin novelleihin viime vuonna tutustunut jäi odottamaan Siivoojan käsikirjan jatko-osaa. Nyt se on täällä, ja rosoisen autofiktiivisen työläisnaisen ja kirjailijanalun seikkailuja jatketaan ilman merkittävää kronologista järjestystä.

Tanssia ruusuilla– kokoelmassa on 18 novellia, ja Berlinin julkaistussa tuotannossa niitä oli yhteensä 76. Näiden kahden kokoelman toimittajat ovat tehneet postuumisti töitä tekstien paikantamiseksi, koska kaikki novellit eivät olleet osana kokoelmaa, vaan niitä oli julkaistu myös antologioissa ja lehdissä. Lucia Berlin keskittyi novelleihin, ja toteaa jossain haastattelussa, ja myös kirjan rivien välissä, että ryyppäämiseen meni liikaa aikaa luovalta toiminnalta. Hän ei ehkä ainakaan kosteina vuosinaan olisi kyennyt edes ajattelemaan romaanin kirjoittamista.

Myös Tanssia ruusuilla on paikoitellen vahvasti addiktoituneen henkilön sielunmessu, mutta siinä juodaan vähemmän kuin ykkösosassa. Itse pidin eniten novelleista, jotka sijoittuivat Meksikoon, jonne Lucia matkustaa mummoiässä hoitamaan syöpäsairasta pikkusiskoaan Sallyä. Sally on sairastanut syöpää jo kauan, parantunut osittain ja löytänyt rinnalleen elämänsä miehen. Saattohoitovaiheessa hänen rakastajansa ja lastensa isä vierailevat talossa tahdikkaasti toisiaan kunnioittaen. Elämäniloinen Sally on hyvin heikossa kunnossa, mutta sinnittelee kuukausia elämän ja kuoleman rajamailla. Hänelle tehdään kuolinsiivousta ja rakennetaan paikallisen perinteen mukainen muistoalttari jo hänen eläessään, ja sisarukset ehtivät käydä läpi koko lapsuutensa yhteiset lukukokemukset pimennetyssä makuuhuoneessa.

Hurjimmissa novelleissa päähenkilönä ei ole Lucia itse, vaan toiset köyhät, kanssakärsijät, kuten meksikolaiset paperittomat nuoret äidit, joita hoidetaan miten hoidetaan julkisen terveydenhoidon klinikoilla. Novellissa ”Mijito” kertoja on töissä vastaanottoapulaisena tällaisella klinikalla, jonne tulee crack-vauvoja, AIDS-vauvoja ja syöpävauvoja samaan aikaan, ja joiden kodittomat, usein lukutaidottomat äidit eivät aina pääse paikalle edes tärkeitä leikkauksia varten. Berlin ei sentimentalisoi tällaisia kohtaamisia, eikä edes yritä ymmärtää kaikkia lapsenteon motiiveja tilanteessa, jossa lapsen todennäköisyys syntyä vakavasti vammaisena on valtava. Poliittisesti hän kokee solidaarisuutta näitä äitejä kohtaan, mutta ei selvästikään ole sairastunut empatiaähkyyn.

Kirja vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta, koska osassa tarinoita kertoja vaihtuu lennosta, eikä vaihdoksia mitenkään merkata. Tämä oli astetta kompleksisempi kokoelma kuin edeltäjänsä, ja painottui enemmän kirjailijan keski-ikään ja vanhuuteen kuin nuoruuden vuosiin. Toki tässäkin vielä vierailtiin hullunkurisen perheen lapsuudenkodeissa, varsinkin Teksasin äidinkodin insestisessä juoppohullumeiningissä, ja pohditaan addiktion perinnöllisyyttä.

Berlinin lukemista ei kannata jättää välistä siksi, että hänen tarinoissaan ryypätään rankasti ja käsitellään enimmäkseen laitapuolen ilmiöitä. Niihin kannattaa tutustua eritoten kielen ja harvinaisen aistillisen, mutta silti tarkan ilmaisun vuoksi, Esimerkiksi näin hän kuvaa kosteaa, eroottista eväsretkeään rockhenkisen miesystävän kanssa San Franciscon laineille:

”Lip lap löivät laineet meidän pikkuruisen metsäsaaren rantaan, mutta me vain täristiin ja ryypättiin, kunnes tilanne rauhoittui sen verran, että uskallettiin uida takaisin rantaan. Vesi oli varmaan todella saastunutta, sillä meillä oli huono olo monta päivää.”

Novellien äitihahmo tuskin lopettaa juomistaan sormen napsauksella, kun haastavat miehet poistuvat kuvioista, mutta hän on yksin juodessaan huomattavasti helpompi pideltävä kuin ollessaan rakastunut. Nuorempien lasten isän heroiiniaddiktio on vaikeampi rasti kuin Lucian juominen, ja tässä myös kuvataan kiltin perheenäidin näköistä, raskaana olevaa valkoista naista, joka miellyttääkseen miestään salakuljettaa heroiinia lennolla osavaltiosta toiseen.

Tarinat tuovat toivon pilkahduksia sellaisille lukijoille, joilla on omakohtaista kokemusta riippuvuudesta. Lucian raitistumisen tarina ei ole mitenkään suoraviivainen, eikä noudata tyypillistä terapeuttisen kerronnan kaavaa, mutta on helpottavaa huomata, että osa teoksen tarinoista ei ole lainkaan päihdekeskeisiä. Raitistuminen näkyy tarinoissa myös siinä, että kirjailija nousee syvien traumojensa suosta havainnoimaan muita kuin itseään ja omia perheenjäseniään.

Linkkaan tämän postaukseen seuraavaan arviooni, jossa käsitellään vastaavia teemoja tämän päivän Yhdysvaltojen kontekstissa. Luin teokset aika lailla putkeen ja olin niiden välisestä vuoropuhelusta syvästi vaikuttunut.

 

 

Kuka tekisi seniorinsuojeluilmoituksen?

vihainen leskiMinna Lindgrenin Ehtoolehto-näytelmä hurmaa paraikaa massoja Pyynikin kesäteatterilla, ja saatan itsekin harkita lippuun investointia, vaikka oikeasti varaa ulkoiluun ei nyt ole. Olen Ehtoolehto-trilogiasta lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta sarja on jäänyt mieleeni puhuttelevana huumoripläjäyksenä. Se kuuluu myös harvoihin teoksiin, joista olen keskustellut aivan tuntemattomien kanssa turuilla ja toreilla – asunhan ihan asiallisen palvelukodin naapurissa, ja tapaan virkeitä seniorikansalaisia lähes päivittäin.

Tänään tartuin sitten Lindgrenin uusimpaan teokseen, Vihaiseen leskeen (Teos, 2018). Olen lukenut siitä joitain kanssabloggareiden arvioita, ja huomannut, että se on kerännyt vaihtelevampia reaktioita. Ja kuten nimestäkin arvata saattaa, Vihainen leski ei ole pelkästään humoristinen teos. Tai sen huumorin sävy on hieman erilaista kuin sarjassa, jossa päähenkilöt ovat pääasiallisesti yli 90-vuotiaita.

Minä kyllä pidin aivan valtavasti romaanin kaikista seniorihahmoista. Päähenkilö Ullis Rauskio on vastikään jäänyt leskeksi 74-vuotiaana; eläkevuosien alkuaika on mennyt aivoinfarktista toipuvan alkoholistimiehen omaishoitajana, eikä hänellä ole lainkaan ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään. Ullis on tehnyt kovasti työtä hammaslääkärinä, kasvattanut kaksi lasta suurella pieteetillä ja maksanut espoolaisen rivitaloidyllin lainaa pois. Suhde lapsiin on kompleksinen, eikä hän varsinkaan pidä heidän uudesta tekopirteästä asenteestaan miehen kuoltua.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Kai murtuvista käsityksistä vanhenemisesta, sillä tämän päivän seitsemänkymppiset ovat aivan eri porukkaa kuin samanikäiset kohtalotoverinsa pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Maan elintaso ja koulutustaso ovat nousseet dramaattisesti yhden sukupolven aikana, ja tämän päivän seiskakymppiset eivät välttämättä miellä itseään lainkaan vanhuksiksi, eikä edes senioreiksi. Vaikka fyysisiä vaivoja ilmenee suuremmalla osalla, he elävät maailmassa, jossa kulutuskansalaisuus ja uudet kehonmuokkaamisteknologiat lupaavat ikuisen nuoruuden illuusiota.

Ulliksen viha on raivokasta vapaustaistelua, johon kuuluu pidäkkeetön kiroileminen ja tuurijuoppous.  Uudet, vanhat somesta löytyneet ystävät Hellu ja Pike ovat jo ennen Ullista harrastaneet päiväkännejä S-etukorttikuoharin voimin, ja Piken juominen alkaa olla jo riskirajat ylittävää. Ullis tosin ei voi ymmärtää keski-ikäisten lastensa äkillistä huolta äidin sosiaalisesta elämästä, kun muistaa, kuinka kiltisti hän itse suhtautui näiden teinikännien örvellykseen. Raivo siis kohdistuu ensisijaisesti lapsiin, ja minusta teos kuvaakin oivallisesti irtiottoa kliseisestä äitiydestä ja mummoudesta.

Kirjassa oli paljon lifestyle-tyyppisiä pikku havaintoja, joista en ole ollut tietoinen, kuten hopeapornosta (japanilainen keksintö?). Gudrun Sjödenin värikkäät muotiluomukset toki tunnen (koska itsekin kuulun jo kulttuuritätiosastolle), mutta en tunnista muita eläkeläishippien muotibrändejä. Lähipiiriini ei kuulu Ruska-astioista orgasmeja saavia kolmikymppisiä hipstereitä, mutta alkaa jo harmittaa, että olen roudannut monia perintöastioita kirppikselle tai hyväntekeväisyyskeräykseen.

Vihainen leski ei saavuta aivan samaa yhteiskunnallisen terävyyden tasoa kuin Ehtoolehto-sarja. Tämä on pienempi tarina, joka keskittyy enemmän yksityiselämään kuin yhteiskuntaan. Toki myös Ullis saa kokea karmivan tutustumisvisiitin palvelutalo Finaaliin, mutta holhoavat lapset eivät onnistu ylipuhumaan häntä hoivapaketin kannattavuudesta.

Teoksen kielenkäytöstä voidaan olla montaa mieltä. Ulliksen runsas kiroilu voi hyvin kuvastaa ”toisen teini-iän” kapinavaihetta, mutta itse koin voimasanojen runsauden vesittävän kerrontaa. Vähempi olisi ehkä ollut enempi, strategisesti sijoitettuna.

Teoksen näkökulmissa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani toisen vanhuusaiheisen teoksen, Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin (2018) kanssa, jonka päähenkilö Aino Ritari edusti vielä eksentrisempää mummohahmoa. Molemmissa ainakin käsiteltiin seniori-iän seksuaalisuutta reippain ottein. Uskoisin, että molemmat teokset ovat vedenjakajia, eli ne saattavat ihastuttaa tai vihastuttaa.  Minua molemmat kyllä naurattivat, mutta romaanitaiteen näkökulmasta molemmissa tuntui juuri kielellinen ulottuvuus hieman ontuvan.

Raivokkaiden liskojen yöstä

raivoPanisitko jotain, joka ei ymmärrä sanaakaan sukupuolen performatiivisuuden teoriasta? Tai jotain, joka ei tiedä, miksi Pariisin Sacre Coeur on rakennettu? Tai jotain, joka kutsuu espressokahvia ekspressoksi? Niin, panisitko? Missä raja menee seksikumppanin tai tulevan puolison sivistymättömyyden suhteen?

Ja jos luet romaania, jossa tällaiset kysymykset ovat keskeisiä, voitko samastua henkilöihin, jotka kysymyksiä kysyvät?

Tällaiseen universumiin meidät kutsuu Eeva Rohas tuoreessa romaanissaan Raivo (Otava, 2018). Romaanissa on henkilöitä eri luokkataustoista, mutta aikuisia avainhenkilöitä yhdistää päihderiippuvuus. Teos sijoittuu Helsinkiin metroradan varrelle, ja siinä muutetaan kohti itää, jotta jäisi enemmän rahaa viinaan. Se kertoo kolmi-nelikymppisistä akateemisista pätkätyöläisistä, ja muista elämäntaiteilijoista, joilla asiat eivät etene käsikirjoituksen mukaan. Tyypit tapaavat AA-kerhossa kirkon kellarissa, ja ovat kuntoutumisessaan selkeästi eri vaiheissa.

Kirjassa on kolme keskeistä kertojaa, Tuuli, Elena ja Luna. Tuuli on viisi vuotta täyttävän Lunan äiti, herkkä ja introvertti kielenkääntäjä, jonka intohimona on unkarilainen kirjallisuus. Hänen on vaikea kestää käännösalan kilpailua ja epävarmuutta, ja tähän alkoholi tuo ainoan lohdun. Elena taas on alkoholisoitunut jo nuorena, ja toimii henkilökohtaisena avustajana rahoittaakseen juomistaan. Elena tutustuu AA-kerhossa Tuulin ex-mieheen Iljaan, ja miehellä on molempiin naisiin samanaikaisesti jäätävän toksinen vaikutus. Luna rakastaa isäänsä ja äitiään tasavahvasti, ja kipuilee heidän päihdeongelmiensa lisäksi tulevan huoltajuuskiistan keskellä.

Pidin kirjan lapsinäkökulmasta paljon, ja aikuisnäkökulmasta vaihtelevasti. Oikeastaan koin, että Tuulin ja Lunan suhteen kuvauksessa päihteitä vakavampi asia oli Tuulin vakava masennus, ja kyvyttömyys/haluttomuus ottaa vastaan apua. Tuuli on jo AA-kerhon portaikossa korkealla, mutta raitistuminen ei ole ratkaissut hänen muita ongelmiaan. Pienen lapsen näkökulmasta on turvallisempaa silloin, kun äiti nukkuu pois pahaa oloaan kuin esimerkiksi silloin, kun hän raivoaa puhelimessa ex-miehensä kanssa. Puheluja kuunnellessaan Luna ihmettelee äitinsä puutteellisia ”kaveritaitoja”, joita päiväkodissa on hänelle juuri opetettu. Ansiokasta Lunan kuvauksessa on juuri lapsen täydellinen lapsekkuus, eli hänestä ei rakenneta tässä pikkuvanhaa selviytyjää ja ongelmanratkaisijaa.

Lisko nimeltä Raivo on myös perhekriisin hiljainen todistaja, sillä isä kaappaa liskon tyttäreltään siinä toivossa, että sitä kautta tytär olisi kiinnostunut muuttamaan tämän luo. Ilja osoittautuu kuitenkin kyvyttömäksi huolehtimaan edes suht helppohoitoisesta lemmikistä. ”Liskojen yö” Iljan kämpillä on raastavaa luettavaa, mutta kuvaa hyvin toipuvan alkoholistin mielenmaisemaa ja repsahduksia silloinkin, kun asioiden pitäisi periaatteessa olla jo kääntymässä parempaan päin.

Kirjan perhe onnistuu suht vakavista ongelmista huolimatta vielä elämään elämäänsä ilman viranomaiskontakteja. Rohas ei ole sillä tavalla yhteiskunnallinen kertoja, että hän lähtisi kuvaamaan lastensuojelun kriisiä, mutta ”keissistä” voi lukija vetää omat johtopäätöksensä. Erityistä plussaa antaisin teoksessa sille, että raskaista teemoista huolimatta se ei liikkunut sosiaalipornon puolelle, eikä siitä jäänyt moralisoivaa oloa. Toisaalta aikuiset päähenkilöt olivat kaikki niin hukassa kuin ihminen voi olla, ja henkisiltä voimavaroiltaan suht onttoja. Tuulin suhteen jäin vielä toiveikkaaksi, mutta en ole varma, haluaisinko romaanille jatkoa.

Teoksen korkeakulttuurinen konteksti, varsinkin Tuulin seikkailut unkarilaisen nykykirjallisuuden maailmoissa, oli antoisaa luettavaa, ja olisin voinut lukea pidempäänkin hänen ajoistaan vaihto-opiskelijana Debrecenissä. Toisaalta voin juuri kuvitella, että lukijat, jotka etsivät mehevää tarinaa päihdeongelmista perheissä, kokevat teoksen akateemisen ulottuvuuden snobbailevaksi, jopa turhaksi. Kirjassa ei kuitenkaan millään tavalla haluttu osoittaa, kuinka alkoholismi koskettaa myös ”parempia perheitä”, sillä Tuulin pieni perhe ei ole millään muotoa ”parempi” tai poikkeava ympäristössään.

Elämme maailmassa, jossa sivistyksen hakeminen ja opiskelu eivät takaa kenellekään suojaa sosiaalisilta ongelmilta. Tällaisen maailman kuvauksena Raivo lunastaakin oivallisesti paikkansa. Itse tätä maailmaa hyvin tuntevana en varsinaisesti oppinut sen luokka-asetelmasta uutta, mutta tunnistin ja allekirjoitin kaikki akateemisen työttömyyden lieveilmiöt.