Keskisuomalaista kirjallisuutta, osa 1

Teos: Risto Urrio: Reiska. Kertomus elävästä elämästä. (Atena, 1988)

Olen ottanut projektikseni silmäillä täällä Kirjailijatalolla joka päivä hetken verran keskisuomalaista kirjallisuutta. Aihe ei ole minulle läpikotaisin tuttu, vaikka olenkin asunut Jyväskylän seudulla pitkään. Täällä asuessani se ei kiinnostanut pätkääkään, ja myöhemminkin uudet tuttavuudet ovat jääneet suht vähäisiksi. En määrittele keskisuomalaista kirjallisuutta kirjailijan syntyperän, vaan aihepiirin mukaan.

Ensimmäisenä talon kirjaston hyllyistä houkutteli Risto Urrion elämäkerta Reino Parkkulaisesta (1926-1996) , Jyväskylän tunnetuimmasta kylähullusta ja katujen viihdetaiteilijasta. Tämä koko kylän Reiska oli ollut nuoruudessaan nyrkkeilijä, mutta elämä oli heitellyt häntä, ja hän oli päätynyt asumaan Taka-Keljon Veljeskotiin. Hän oli lähtöisin Viipurista, ja päätynyt Jyväskylään asuttuaan ensin perheensä kanssa Pieksämäellä.

Urrio kirjoittaa Reiskan vaiheista varsin impressionistisesti, ja sisällyttää tarinaan myös omia vaiheitaan. Hän oli tutustunut Reiskaan jo 70-luvun opiskelijavuosina, kun hän oli kesätöissä Keskikeidas-nimisessä baarissa. Reiska oli käynyt hänellä kylässä, ja oli tutustunut myös Urrion vaimoon ja lapseen. Palattuaan kotikonnuille avioeron jälkeen hän koki jopa samastumista Reiskan hahmon kanssa: Reiska oli kadottanut yhteyden perheeseensä, ja oli jäänyt yksin maailmaan hieman heitteille.

Reiska kuului niihin vanhan koulun alkoholistihahmoihin, joilla oli verbaalista lahjakkuutta ja käytöstapoja. Hän osasi myös yllättää pukeutumisellaan: vaikka vaatteita haettiin enimmäkseen diakoniasta, hän saattoi välillä sonnustautua pukuun, tai pukeutua täysin karnevalistiseksi. Jossain vaiheessa 80-lukua, kun Reiskan kuuluisuus hipoi jo kansallista tasoa, ja hänen verkkareitaan oli esillä Keski-Suomen Museossa, paikallinen MJ-pukine sponsoroi Reiskalle uusia tuulipukuja.

Itseä eniten kiinnosti kuvaus Urrion ja Reiskan yhteisestä ”juurimatkasta” Viipuriin vuonna 1988, joka tehtiin SNS-matkojen opastuksella. Reiska oli ehtinyt asua kaupungissa 13-vuotiaaksi saakka, ja etsi kotitaloaan Soihtukadulla Kangasrannan kaupunginosassa. Vaikka Reiska palasi kotiin, se oli samalla hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa 62-vuotiaana.

Ehkä tämän kirjan paras anti on yhteiskunnallinen pohdinta, sillä tässä todella yritetään nostaa vähäosaisten ja syrjään jääneiden profiilia yhteiskunnassa. Ehkä Suomessa oli myös 1980-luvulla käynnissä jakso, jolloin yhteiskunnalla oli hetken verran varaa huolehtia kohtuullisen hyvin laitapuolen kulkijoistaan. Vaikka Reiska ei saanut tuolloinkaan kaupungilta omaa vuokra-asuntoa, ei hän kuitenkaan joutunut asumaan siltojen alla. Hänellä oli piikki auki moneen kaupungin kahvilaan, ja hän itse osasi myös tarvittaessa olla vastavuoroisen antelias ja vieraanvarainen.

Muistan Reiskan hyvinkin varsinkin teinivuosilta, kun pyörimme kavereiden kanssa Kirkkopuiston tienoilla. Moni muu tuntemani henkilö on tehnyt häneen parempaakin tuttavuutta, ja tuttavuuksien määrästä kertoo myös se postikorttien määrä (70), jotka Reiska ehti lähettää Viipurista.

Tämä on oikein lämminhenkinen ja hauska elämäkerta, jossa ei ole piirunkaan vertaa sosiaalipornahtavaa sävyä. 80-luvun ajankuva välittyy mainiosti varsinkin runsaan valokuva-aineiston välityksellä. Teos varmasti kuuluu jo harvinaisuuksiin, joten se kannattaa napata mukaan antikvariaatista, jos sellaisen sattuu löytämään.

Lontoo simpanssin silmin

Teos: Peter Hoeg: The Woman and the Ape (Panther, 1996)

Käännös: Barbara Haveland

Yksi 90-luvun huikeimpia lukukokemuksiani oli Peter Hoegin Miss Smilla’s Feeling for Snow, ja muistan eläneeni uudelleen tuon kirjan tunnelmia asuessani Tanskassa. Hoegin muut kirjat eivät ole kolahtaneet minuun samalla intensiteetillä, ja The Woman and the Ape on odottanut vuoroaan hyllyssäni 13 vuotta.

Nyt tämä sinänsä symbolisesti painava, jopa allegorinen teos ihmisen ja apinan yhtymisestä avautui yhdessä illassa, samassa putkessa Anita Brookner – maratonin kanssa.

Viime viikon teemaan, eli kuningattaren hautajaisiin, teos sopi myös siksi, että tässä jopa epäillään kuningattaren ja puolen hänen nimittämänsä hallituksen ministerien olevan simpanssihumanoideja valepuvussa.

Romaanin päähenkilö on kolmikymppinen Madelene, tanskalainen vastavihitty vaimo, joka asuu brittimiehensä Adamin kanssa Mombasa Manorissa Hampstead Heathissa. Adam on tutkimusjohtaja Lontoon eläintarhassa, ja kuuluu merkittävään kolonialistisukuun, jossa on metsästetty suuria eläimiä Aasiassa ja Afrikassa jo pari vuosisataa. Mombasa Manor on Adamin vanhempien rakennuttama anakronismi, jonka rakenteet sopivat huonosti saarivaltion ilmastoon.

Kuten Anita Brooknerin romaanien kotirouvat, myös Madelene on tuomittu joutilaisuuteen. Hän tulee Tanskan yläluokkaisista piireistä, vaikka suvun raha ei ole kovin ylvästä eikä vanhaa – se on rikastunut lihateollisuudella. Tennispainotteiset arkipäivät ovat kuuluneet jo hänen äitinsä repertuaariin, joten muutto Lontooseen ei ole ollut hänelle suuri kulttuurishokki. Mutta Madelene on jo kolmikymppisenä paatunut alkoholin suurkuluttaja.

Luulen, että moni muistaa romaanista paremmin alkoholismin kuvauksen kuin eroottiset kohtaukset puhuvan simpanssin kanssa. Madelene piilottaa alkoholiannoksiaan talon puutarhaan ja sivurakennuksiin. Hänen erikoisuutensa on pirtusta lantrattu 55% puhdas viina, jota hän nauttii tarkasti mitattuina annoksina ennen päivän toimiin ryhtymistään. Hän on käytännössä jatkuvassa tasaisessa humalassa, myös öisin, sillä hän nukkuu karahvi vierellään. Karahvi toimii unileluna silloinkin, kun se on tyhjä.

Koska kirja on fiktiota, myös Madelenen raitistuminen tapahtuu fiktiivisin keinoin. Avioliitossa Adamin kanssa mitään motivaatiota raitistumiseen ei ole, sillä Adam hyväksyy vaimonsa jatkuvan humalatilan. Mutta rakastuttuaan simpanssiin viina unohtuu, sillä päivät Lontoon puistoissa humanoidin kaappaamana ovat tarpeeksi uskomattomia ilman päihteitä.

Hyvää tässä teoksessa on mielestäni se, että se kyllä näyttää alkoholismin karut puolet, mutta ei pyri moraalisesti arvottamaan juomista tai raittiutta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä alkoholistihahmon tulevaisuudesta.

Ehkä kirjassa kuvattu villieläinten salakuljetuksen ilmiö, ja siihen liittyvät eläinsuojelulliset toimenpiteet, tuntuivat eniten menneeltä maailmalta, vaikka salakuljetusta edelleen tapahtuu. Aihepiiri ei olisi luultavasti kiinnostanut minua lainkaan sen julkaisuvuonna, mutta nyt keski-ikäisenä pystyn paremmin eläytymään tarinoihin, joissa ihmisen ja eläimen olotilojen rajapintaa rikotaan. Eihän tämä edelleenkään ole lempiaiheeni, mutta alan jo ymmärtää, miksi tällaisia romaaneja kirjoitetaan.

Joulupukki narkkaa ja stalkkaa

Teos: Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Into, 2022)

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nicholas ja Jasmine Moretti ovat tukholmalaiset kaksoset, jotka ovat sattuneet syntymään joulupäivänä. Kolmikymppisten aattona kaksikko kokoontuu ryyppäämään lähiöpubiin Jasminen kotinurkille, ja pubin vessassa käydään vetämässä myös kiellettyjä aineita. Kumpaakaan ei perinteinen perhejoulu kiinnosta, eikä kaksosten elossa olevan isän uusperhearki muutenkaan lämmitä heitä.

Nicholas on edelleen julkisuuden henkilö, vaikka jalkapalloura on katkennut huumeriippuvuuteen. Jasmine opiskelee Kauppakorkeassa, ja asuu sadan neliön yksiössä alueella, johon opintolainalla ei ole varaa. Molemmat ovat tavallaan tuuliajolla, ja kaiken kukkuraksi Jasmine on saanut selvännäkijältä viestin, että toinen heistä tulisi kuolemaan jouluyönä.

Aloitin siis taas uuden ruotsalaisen dekkarisarjan seuraamisen. Tämä ei ole ”breaking news”. Kirjassa veti puoleensa eniten värikäs kansikuva. Taustalla on myös leipääntyminen varsinkin Tukholmaan sijoittuviin dekkarisarjoihin, mutta silti lankean näihin säännöllisesti muun lukemisen puutteessa.

Tarinan keskiössä on alkoholisoitunut ex-poliisi Ebba Tapper, joka saa uuden työmahdollisuuden avustavana kurustina tuttavansa asianajotoimistossa. Sen omistajalla, Angela Köhlerillä, ei myöskään mene hyvin, sillä nainen on tahrannut maineensa rasistisilla somekirjoituksilla. Nicholas Morettin keissi tulee molemmille mahdollisuutena uran uuteen alkuun, mutta moraalinen kompassi on kummallakin välillä hukassa, eikä sen suunta ole yhteinen.

Jasmine on siis murhattu, ja Nicholas on murhan ykkösepäilty. Muita mahdollisia epäiltyjä on vain kourallinen, ja osaan niistä liittyy epäilyjä sokerideittibisneksistä. Jasmine on myös käynyt seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tukiryhmässä, ja vaikuttaa, että myös Nicholasilla on dissosiatiivisia oireita. Samaan aikaan myös Ebban kaksossisko Esther myy omalla tahollaan seksiä, ja siskon somejulkisuus rasittaa Ebbaa. Kaksosteema on siis kirjassa poikkeuksellisen vahva, mutta sisarukset eivät ole telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

Teos on keskimääräistä dekkaria rosoisempi, vaikka se osittain sijoittuu Lidingön hienostoalueelle. Henkilöiden ongelmat eivät tunnu johtuvan rahasta ja sen puutteesta. Rikosjuoni on tässä intensiivinen ja vain muutamiin henkilöihin keskittynyt, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Tästä huolimatta en ole varma, tulenko muistamaan juonesta paljoa ensi viikolla tai vuonna.

Ehkä mieleen jäänee parhaiten makaaberi joulunäytelmä, jossa kerrostalon käytävällä törttöilee mitä sekopäisempiä pukkeja. Siitä voi vääräleuka vääntää uudenlaisen hittibiisin, kuten ”Joulupukki narkkaa ja stalkkaa”.

Kaljahauen resepti tulilla

Teos: Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi (Crime Time, 2008)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

En edelleenkään osaa sanoa varmasti, kuinka monta Sakari Koskis-aiheista dekkaria olen lukenut, mutta on mahdollista, että Kuka sellaista tekisi on yhdeksäs tai kymmenes tuttavuuteni sarjan 26 osasta.

Tämän teoksen aihepiiri, Hervannan juoppojen sarjamurhat, tuntui heti omalta, sillä minua kiinnostaa päihdepuolella varsinkin siihen liittyvä auttamisen etiikka, olipa se kristillinen tai maallinen. Tässä teoksessa esiintyy kiinnostavia auttajahahmoja deekujen traagisten tarinoiden rinnalla, ja vietetään paljon aikaa Ruskossa sijaitsevan ”kesäleirin” alueella. Siellä kuria pitää Lasol-Arska, entinen teknillisen yliopiston professori, joka on alun perin ajautunut rappiolle menetettyään työnsä ei niinkään alkoholin vaan naisjuttujensa vuoksi.

Teoksessa kolme laitapuolen kulkijaa menettää henkensä yhden loppukesän viikon aikana. Se sattuu myös olemaan kesälomallaan turhautuneen Koskisen viimeinen lomaviikko, ja keissit saavat hänet palaamaan töihin ennenaikaisesti, naisystävä Linnean suureksi harmiksi. Keissejä tulee vielä lisää, ja myös aiemmin menneiden tapauksia tutkitaan samaan vyyhteen kytkeytyneenä.

Tämä saattaa olla lukemistani Koskis-teoksista järein ja syvällisin, sillä siinä pohditaan ihmisarvoa varsin monisyisesti. Teemaan sopii myös Hervantajärvestä napatun ”kaljahauen” reseptin kehittely. Koskisen ja kollegoiden oma alkoholinkäyttö on tässä kuvattuna jaksona varsin reipasta, niin arjessa kuin juhlapäivinä. Alkon kassit kilisevät Duon käytävillä, ja Tillikan terassin vessassa vedetään jekkua omista salapulloista.

Sain kirjasta myös hyviä retkivinkkejä Hervannan takametsiin, paikkoihin, joissa en tietääkseni ole vielä käynyt. Osa mainituista kohteista ovat todellisia eräjorman ”off the beaten track” – mestoja, joissa voi bongata hieman harvinaisempia lintuja, kuten kuukkeleita.

Olen lähes jokaista Koskis-kirjaa lukiessani tehnyt suuren määrän muistiinpanoja, henkilölistoja ja juonikaavioita, joihin en ole koskaan palannut. Jos joskus kirjoittaisin dekkarin, oma kirjoittamisen metodi edustaisi varmasti toista ääripäätä verrattuna systemaattiseen ja visuaalisesti työskentelevään Jokiseen, mutta tämä sarja on opettanut minulle jotain juonen kuljettamisesta ja hahmojen rakentamisesta.

Kläpejä, klapeja ja lahkolaisia

Teos: Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Huomaan, etten ole jaksanut tehdä koostetta viime vuoden parhaista lukemistani kirjoista, mutta Karin Smirnoffin teos Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021) kuului varmasti niihin. Jana Kippo, syrjäseutujen vanhusten kotihoitaja, jäi mieleen vahvana pohjoisruotsalaisena äänenä. Nyt Janan ja kaksoisveli Brorin saaga jatkuu matkakertomuksella heidän äitinsä juurille Torniojokilaaksoon, Kukkjärven kylään, jossa heitä odottaa lestadiolaisen yhteisön valikoiva syli. Äitimuori on halunnut tulla haudatuksi kotiseudulleen, ja muutenkin äidin kotiseuturakkaus yllättää tyttären.

Kukkjärvellä äiti ei ole Siiri Kippo, vaan legendaarinen Siiri Ravanti, jonka ristipistotyöt koristavat Rauhanyhdistyksen rukoushuoneen seiniä. Sisarukset perivät äidin kotitalon, ja Bror lähestyy huolestuttavalla tavalla uskonyhteisöä. Hän löytää Kukkjärveltä naisen, Sirkka-Liisan, jonka kanssa ei kuitenkaan voi seurustella ennen avioliittoa. Muorin sukutalossa taas asuu moniongelmainen Magdalena, jonka vuokraemäntänä oleminen on työteliäs homma.

Jussi taas on serkku, jonka kanssa Jana päätyy harrastamaan seksiä vähän samalla tavalla kuin kuvataiteilija-Johnin kanssa kotipuolessa. Yhtäkkiä kaksikko saa Magdalenan vauvan huollettavakseen, ja spontaani perhe-elämä alkaa ahdistaa Janaa.

Kuten sarjan aloitusosassa myös tässäkin osassa käsitellään suht järeitä teemoja kuten insestiä, alkoholismia ja lasten menetystä. Janan äidin tarina on hurja, mutta samanmoisia kohtaloita on ollut myös monella muulla kyläyhteisön jäsenellä. Henkilöhahmoja tässä kirjassa on runsaasti, ja minun oli vaikea pysyä mukana kaikkien sivuhenkilöiden kartoituksessa äänikirjaa kuunnellessa.

Kerronnallisesti sarjan kakkososa on vauhdikkaampi kuin ykkösosa, ja koin, että sen vaiheet saattavat avautua paremmin painettuna teoksena kuin äänikirjana. Kirjan Kukkjärvi ei ole aivan yhtä jälkijättöinen paikkakunta kuin sisarusten varsinainen kotikylä Smalånger, koska siellä on kansainvälistä turismia. Tämän vuoksi alueella on pakko opetella aidon espresson juontia ja mielikuvituksellisten gourmetruokien kehittelyä. Paha ”maailma” on siis enemmän läsnä lestadiolaisten ydinalueella kuin Västerbottenissa, jossa elämä on verkkaisempaa.

Koin osan teoksen sukuhistoriasta sosiaalipornahtavana, mutta pidin eniten Smirnoffin kuvaamasta taiteen tekemisestä ja kirjallisuuspohdinnoista lestadiolaisessa yhteisössä. Janan osa-aikatyö paikallisen koulun kuvaamataidon opettajana ei mene ihan nappiin, koska eräs oppilaista saa päähänsä piirtää Jeesuksen kossupullon äärellä. Kirjoja kylässä luetaan vähän enemmän kuin maalataan, ja yksi paikallisista miehistä paljastaa lukevansa Jojo Moyesia.

Lestadiolaisuuden kuvaajana Smirnoffia ei ainakaan voi syyttää liiasta kulttuurisensitiivisyydestä, mutta kaikkien kirjan ihmisten ongelmat eivät tunnu johtuvan uskosta tai sen puutteesta. Vastaavanlaista ahdistavaa pullantuoksuista suurperheidylliä ei tämä kirja kuvaa kuin jotkut suomalaiset lestadiolaisuutta kuvanneet kirjailijat (vrt. esim. Pauliina Rauhala), vaan tähän yhteisöön mahtuu valtava skaala mielen rikkonaisuutta, ja myös hajonneita perheitä.

Jatkan trilogian lukemista uteliaalla mielellä, ja odotan jo, mihin uuteen ammattiin Jana Kippo kolmososassa päätyy, sillä en usko hänen palaavan vanhushoidon maailmaan. Veikkaan, että kolmas osa saattaa sijoittua osittain ulkomaille, sillä Janasta jo paljastui maailmanmatkaajan siemeniä. Ehkä saamme kuulla vähän lisää hänen menneisyydestäänkin, vaikka hän palasi alun perin kotikyläänsä ”tyhjänä tauluna”.

Kuinka päästä potilaaksi hengelliseen sairaalaan?

Teos: Johannes Lahtela 2021: Samuli. Pimeydestä valoon (Otava, 2021)

Äänikirjan lukijat: Johannes Lahtela ja Samuli Edelmann

Blogissani on ollut yli kuukauden tauko, mikä ei johdu lukemattomuudesta, vaan siitä, etten pitkien datatyöpäivien jälkeen jaksa kirjoittaa sanaakaan tietokoneella. On kulunut myös pari viikkoa, etten ole pystynyt saattamaan yhtään aloittamaani teosta loppuun. Paperisia kirjoja on tullut hamstrattua valtavia määriä, joten toivoa tämän blogin jatkolle edelleen on.

Eilen illalla ja tänään aamulla kuuntelin suurella mielenkiinnolla ortodoksipappi ja näyttelijä Johannes Lahtelan elämäkertaa ystävästään Samuli Edelmannista. Edelmann toki on minulle julkkislööpeistä tuttu megatähti, mutta aloin tutustua hänen musiikilliseen tuotantoonsa vasta 00-luvun loppupuolella, kun hän alkoi levyttää evankelis-luterilaisen kirkon virsiä Luhangan kirkossa. En ole aina ollut vakuuttunut hänen näyttelijäntyöstään, vaan olen aina arvostanut häntä enemmän muusikkona. Näyttelijänä en toki häntä dissaa, vaan kyse on enemmän genremieltymyksistä – leffat, joissa hän on esiintynyt, eivät ole olleet minun heiniäni.

Tämä teos on kahden ystävyksen aikaansaama kertomus, jossa Samulista kuitenkin kerrotaan kolmannessa persoonassa. Lahtela ja Edelmann ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta, mutta eivät ole olleet läheisiä koko ikäänsä. Johannes saapuu Samulin elämään uudelleen, kun miehet tapaavat addiktioista toipuvien vertaistukiryhmässä yli kolmikymppisinä. Molemmilla on suuri kaipuu kohti suurempaa henkistä kokemista, ja yhdessä he löytävät tiensä ortodoksiseen kirkkoon. Samulille hengellinen kokeminen on spontaanimpaa kuin Johannekselle, joka vielä kirkkoon ensi kertaa astuessaan on ateisti. Kuitenkin vuosien kypsymisen kautta Johanneksesta tulee ortodoksipappi, ja miesten yhteinen hengellinen polku syvenee.

Noin puolet teoksesta on karua ja suorapuheista tarinaa päihdekierteen syövereistä, jota Edelmannin elämässä kesti viitisentoista vuotta. Supermalliin rakastuneena lemmenlomalla Pariisissakaan nuori mies ei pärjännyt ilman viskin juontia paperipussista porttikongeissa. Valkovenäläisiä paukkuja tilattiin yökerhossa 180 kappaletta kerralla vain siksi, koska voitiin. Menestyksensä huipulla Edelmann joi ajoittain tolkuttomasti, itsetuhoisesti ja koko elämänhallinnan kadottaen. Huolestuttavia merkkejä hänen päihdekäytöksessään oli ilmassa jo noin 15-vuotiaana.

Lahtela kiinnittää analyysissaan ystävänsä elämänkulussa huomiota varsinkin 1970-luvun taidepiireissä suosiossa olleeseen vapaaseen kasvatukseen, jossa moni lapsi ja nuori koki turvattomuutta. Samulin lapsuudessa ja nuoruudessa ei sinänsä ollut mitään erityisen raskasta kuormittavaa tekijää, sillä vanhempien eroaminen oli jo tuolloin kovin tavallista. Hänen äitinsä kärsi eron jälkeisestä masennuksesta, mutta ei varsinaisesti jättänyt lapsiaan heitteille. Isän vastuuton rooli eroperheen etävanhempana ehkä oli hänen nuoruudessaan se tekijä, joka sai hänet etsimään äärimmäisiä kokemuksia jo varhain.

Ehkä teoksessa on omaan kirjamakuuni hippusen verran liikaa psykologisointia, mutta hengellinen puoli teoksessa kolahti syvälle. Olen itsekin viettänyt paljon aikaa ortodoksikirkoissa elämälle uutta suuntaa etsien, ja etsintäni alkoi suunnilleen samanikäisenä kuin tällä kaksikolla. Lahtela kertoo kiehtovalla tavalla rukoilemisen mieltä hoitavasta puolesta, ja ortodoksisesta traditiosta, johon ihminen voi turvautua silloin, kun haluaa päästä eroon liian dominoivasta minästä. Myös venäläisen kirjallisuuden roolista Samuli Edelmannin elämässä opin paljon, ja seuraavaksi luultavasti lähden etsimään Karamazovin veljeksiä tämän teoksen inspiroimana.

Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin elämänkaarissa ja persoonallisuustyypeissä on paljon yhteistä, mutta Jari Tervon Loiri- elämäkertaa en valitettavasti saanut tahkottua loppuun. Tämä teos taas luetutti itsensä kuin vettä valaen, enkä kokenut missään vaiheessa pitkästymisen hetkiä. Uskon, että tälle kirjalle riittää lukijoita myös niissä, jotka eivät tunne Edelmannin uraa senkään vertaa kuin itse tunsin kirjaan tarttuessani. Kertomuksena raitistumisesta ja mielenterveyden hoidosta teos toivon mukaan avaa ikkunoita monissa lukijoissa.

Viha kirjoittamisen piiskurina

Teos: Antti Hurskainen: Kuihtuminen (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Kun minulla ei ole varaa kaupalliseen suoratoistopalveluun, päädyn lukemaan kirjoja, joita en ehkä muuten valitsisi. Kertoo myös paljon lukuharrastukseni maanisuudesta, etten muistanut lukeneeni Antti Hurskaisen esikoisteoksen, jossa käsiteltiin nuoren miehen syömishäiriötä hurjan raa’alla tavalla.

Kuihtuminen tuntuu enemmän autofiktiolta kuin esikoisteos, ja kustantaja markkinoi sitä proosateoksena, ei romaanina. Teoksen kertoja on helsinkiläinen, yli kolmikymppinen mieskirjailija, joka kertoo olleensa alkoholisti jo kahden vuosikymmenen ajan. Miehen isä on eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori, jolle myös on maistunut alkoholi, mutta vanhemmilla päivillä hän harrastaa lähinnä terveysintoilua ja kvasi-henkisiä asioita miehen äidin kanssa. Pariskunnan avioliitto on löytänyt uuden kukoistuksen, ja varsinkin miehen äiti harrastaa siitä puhumista podcasteissa ja eläkeläisten lehdissä. Isä ei ole aina ollut yhtä rasittava, vaan on ollut myös aika, jolloin tämän kanssa on pystynyt keskustelemaan kirjallisuudesta älyllisesti. Tuolloin isä oli myös masentunut ja gin and tonicin suurkuluttaja.

Nimetön kertoja on mappi C:hen heitetty kirjailija, joka saa puhujakeikkoja lähinnä maakuntien kirjastoista. Tarinan alussa hän on keikalla Kuopion kaupunginkirjastossa, jossa kuulijoiden määrä mahtuu kahden käden sormiin. Jotenkin hän päätyy myös Kirsti-nimisen naisen hautajaisiin, ja seuraamaan tämän ysikymppisen ex-miehen vaiheita. Tämä vanha mies tuntuu hänestä aidommalta tapaukselta kuin oma isä, jolle vanhenemisen uhmaaminen on muodostunut pakkomielteeksi. Vanha mies asuu tätä nykyä Kouvolassa, jonne kertoja välillä pakenee kirjoittamisretriittiin.

Pystyäkseen ylläpitämään kosteaa elämäntapaansa kertoja on taloudellisesti riippuvainen vanhemmistaan. Hänet on heitetty asumaan vanhempien omistamaan yksiöön jo alaikäisenä, ja myöhemmin hän on saanut haltuunsa rivitalopätkän Kouvolasta, johon vanhempien on ollut vaikea löytää vuokralaisia. Kertomus miehen oleilusta Kouvolan seudulla olikin kirjan kiinnostavin osio, sillä siinä tarkkaillaan enemmän tavallisia ihmisiä kuin muita kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia. Kertojan tapa ruotia nykykirjallisuuden alennustilaa ja nimetä inhokkikollegoitaan oli pelkästään arroganttia. Sain vaikutelman, ettei hän ole Antti Hyryn jälkeen pahemmin arvostanut muita kirjailijoita kuin Teemu Keskisarjaa ja Timo Hännikäistä, jotka molemmat tunnetaan yhtä lailla arroganteista ulostuloistaan.

Kertoja vihaa äänikirjoja (mutta on antanut kirjansa julkaistavaksi siinäkin formaatissa), kirjailijoiden somejulkisuutta ja brändäämistä. Osittain pystyin hyvin samastumaan hänen vihaansa, mutta loppua kohti tämä positio alkoi jo tuntua toisteiselta. Suurimmat pyyhkeet hän antaa dekkarien kirjoittajille ja suurkuluttajille, eikä hän ymmärrä, miksi kirjallisuutta ylipäänsä tuotetaan hyötyliikkujien nappikuulokkeiden tarpeita varten.

”Pahan pojan” mainetta kirjailija kasvattaa tässä lähinnä alkoholismin kuvaajana, ilmastoaktivismin epäilijänä ja antifeministinä. Feminismin dissaaminen oli kuitenkin melko laimeaa, sillä kertoja ei esikuvansa Hännikäisen tavoin ole aikoihin kärsinyt seksin puutteesta. Hänen positionsa on jokseenkin aseksuaalinen, ja näin naisten seksuaalisen vallan käyttö ei kuulu päivittäisiin huoliin. Miehen kännissä ajaminen tuntuu tässä lähinnä säälittävältä rehvastelulta, ja autoakin hän tuntuu pitävän osittain vittuiluna tiedostaville kollegoilleen ja vanhemmilleen.

Tekstissä oli kuitenkin jotain vetävääkin, kun jaksoin kuunnella tilityksen loppuun. Olisin saattanut saada joitain kiinnostavia lukuvinkkejä, jos olisin malttanut kirjoittaa tuntemattomien kirjailijoiden nimiä ylös. Teos ei epäkaupalliseksi vaihtoehtoproosaksi ollut ainakaan vaikeaselkoinen tai liian kokeellinen, mutta tällainen valkoisen kaupunkilaisen, omalla tavallaan etuoikeutetuissa olosuhteissa elävän mieskertojan kyyninen maailmantuska on kulunut kirjallisuuden teema. Tunsin enemmän samastumista vaikka Anssi Nymanin teosten kanssa, joissa kertoja on oikeasti ponnistanut kirjailijan rooliin marginaalista ja taloudellisesta puutteesta.

Esikoisteoksena Kuihtumista ei todennäköisesti olisi julkaistu, mutta en menisi kutsumaan sitä väliteokseksi. Tällaisia julkaistaan Suomessa Hurskaisen inhokeilta kuin sieniä sateella, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Anna-Leena Härkösen kolumnien koosteteoksesta. Ongelmana koin ehkä eniten kirjan rakenteen, juonen puutteen ja paikoitellen saarnaavan otteen, varsinkin kohdissa, joissa ruodittiin nykykirjallisuutta.

Kirjan vihaisuus ei ollut minulle ongelma, päinvastoin. Myös masennuksen ja päihderiippuvuuden teemojen käsittely tuntui rehelliseltä, ja kirjan hahmoista olisin itsekin ollut mieluummin kertojan kuin tämän isän housuissa.

Jos kirjaa lähtee lukemaan pikemminkin pitkänä esseenä kuin proosateoksena, siitä luultavasti saa enemmän irti. Siinä on myös paikoitellen matkakirjan siemeniä, jos maakuntamatkailu Siilinjärven kaltaisille paikkakunnille kiinnostaa. Itse olisin mielelläni lukenut lisää vaikka kouvolalaisesta kunnallispolitiikasta tai kylmälaiteyrittäjyydestä. Näissä kohdissa minua nauratti aidosti, joten jäin tarinassa lopulta plussan puolelle.

Fanikulttuurin syvästä päästä

Teos: Juha Hietanen: Huuhkajan siivet (Aula&co, 2021)

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Vappuviikonloppuna kului lankaa ja äänikirjaa runsaasti, koska kylmä sää ei kannustanut piknikille. Luin putkeen kaksi romaania omilta epämukavuusalueilta, ja tämä toinen, Juha Hietasen Huuhkajan siivet keskittyy suomalaiseen jalkapallon fanikulttuuriin. Periaatteessa en ole ainakaan jalkapallonvastainen, mutta yleensä mielenkiintoni ei riitä urheiluaiheisiin kirjoihin silloinkaan, kun aiheena on leppoisa penkkiurheilu.

Kirjassa eri-ikäiset helsinkiläisfanit kohtaavat Huuhkajien Pohjoiskaarre-nimisessä faniryhmässä, joka on tyypilliseen suomalaiseen tapaan superorganisoitunut. Ryhmä tekee eksklusiivisia pelimatkoja yhdessä, ja pitää yllä huutosakkia. Hallitukseen pääseminen on viisituhatpäisessä joukossa todellinen kunnia-asia, eikä tätä harrastusta voi oikeastaan ylläpitää, ellei kuulu kohtuulliseen tuloluokkaan.

On koko ikänsä futiksen maailmassa eläneitä ja uusia käännynnäisiä. Nuori Marko on omistautunut futikselle jo lapsuudessa, ja hän on yksi Pohjoiskaarteen dynamoja. Hän jaksaa juuri ja juuri käydä urheiluliikkeessä töissä, vaikka on kauppatieteiden maisteri. Markon suvussa ilmenee suurta paheksuntaa miehen elämäntavasta, sillä häneltä puuttuu kokonaan ura-ambitio. Näin hän joutuu valehtelemaan menoistaan äidilleen ja tädilleen, eikä työhaastattelukutsun väärennös ole hänelle iso juttu.

Laura on nelikymppinen ammattiliittovirkailija, joka on löytänyt tiensä futiksen maailmaan äskettäin. Naisten kirjapiirissä on alettu katsoa Huuhkajien pelejä salaa, sillä aviomiehiä ei futis kiinnosta. Lauran mies Seppo haluaisi vaimon mukaan viinejä maistelemaan Burgundiin, mutta Lauralla on tulevalle kesälle muita suunnitelmia. Pariskunnan välejä kiristää myös omaishoitotilanne, sillä kotona asuu myös Sepon dementoitunut äiti Hilja.

Raipe Salminen taas on freelancerpohjalla toimiva urheiluselostaja, jonka ura on saanut nostetta Huuhkajien menestyksen myötä. Menestyksen huipulta Raipen tie rappiolle on kuitenkin lyhyt, sillä viina vie miestä kaksin käsin varsinkin ulkomaanmatkoilla. Viime aikoina miestä on tullut nostamaan ylös allikosta lapsuudenystävä Erik, joka sattuu olemaan melkein samalla alalla iltapäivälehden urheilutoimittajana.

Romaani on korona-ajan tuotos, eli siinä päädytään kuvaamaan urheilumaailman kriisiä, peruttuja pelejä ja myös pelien ympärillä tapahtuvia rahavirtoja, kuten lippukauppaa ja uhkapelaamista. Kirjan henkilöiden elämä muuttuu näiden suhdanteiden viidakossa, ja eronneiden ja karanneiden hotellissa riittää sutinaa.

Teos oli yllättävän monipuolinen urheilukirjaksi, ja pidin sen lempeästä huumorista, vaikka siinä kuvattavissa keski-iän kriiseissä ei suoranaisesti ollut minulle paljoa uutta annettavaa. Fanius on kuitenkin sinänsä kiinnostava ilmiö, ja sen kuvaus selkeästi venyy myös kaunokirjallisuudeksi – aiemmin olen lukenut erilaisista faniuksista lähinnä kulttuurintutkimusta.

Olen joissain muissakin viime aikoina lukemissani teoksissa huomannut saman juonteen: pariskunta eroaa, kun toinen löytää uuden aikaa vievän harrastuksen. Harrastuksiin liittyvä mustasukkaisuus onkin ehkä suurempi ongelma kuin monet myöntävät, sillä eron syyksi se tuntuu lähes kohtuuttomalta. Tässä tarinassa se eskaloitui yllättäväksi väkivallaksi, joka toki nopeutti toisen osapuolen eroaietta.

Kirjan myötä ymmärrykseni intohimoisia penkkiurheilijoita kohtaan lisääntyi, vaikka en usko itse koskaan päätyväni näihin piireihin. Loppupeleissä romaani kertoo oivallisesti isojen kaupunkien asukkaiden yksinäisyydestä, ja kaipuusta suurten kollektiivisten tunne-elämysten äärelle.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.