Kuka tekisi seniorinsuojeluilmoituksen?

vihainen leskiMinna Lindgrenin Ehtoolehto-näytelmä hurmaa paraikaa massoja Pyynikin kesäteatterilla, ja saatan itsekin harkita lippuun investointia, vaikka oikeasti varaa ulkoiluun ei nyt ole. Olen Ehtoolehto-trilogiasta lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta sarja on jäänyt mieleeni puhuttelevana huumoripläjäyksenä. Se kuuluu myös harvoihin teoksiin, joista olen keskustellut aivan tuntemattomien kanssa turuilla ja toreilla – asunhan ihan asiallisen palvelukodin naapurissa, ja tapaan virkeitä seniorikansalaisia lähes päivittäin.

Tänään tartuin sitten Lindgrenin uusimpaan teokseen, Vihaiseen leskeen (Teos, 2018). Olen lukenut siitä joitain kanssabloggareiden arvioita, ja huomannut, että se on kerännyt vaihtelevampia reaktioita. Ja kuten nimestäkin arvata saattaa, Vihainen leski ei ole pelkästään humoristinen teos. Tai sen huumorin sävy on hieman erilaista kuin sarjassa, jossa päähenkilöt ovat pääasiallisesti yli 90-vuotiaita.

Minä kyllä pidin aivan valtavasti romaanin kaikista seniorihahmoista. Päähenkilö Ullis Rauskio on vastikään jäänyt leskeksi 74-vuotiaana; eläkevuosien alkuaika on mennyt aivoinfarktista toipuvan alkoholistimiehen omaishoitajana, eikä hänellä ole lainkaan ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään. Ullis on tehnyt kovasti työtä hammaslääkärinä, kasvattanut kaksi lasta suurella pieteetillä ja maksanut espoolaisen rivitaloidyllin lainaa pois. Suhde lapsiin on kompleksinen, eikä hän varsinkaan pidä heidän uudesta tekopirteästä asenteestaan miehen kuoltua.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Kai murtuvista käsityksistä vanhenemisesta, sillä tämän päivän seitsemänkymppiset ovat aivan eri porukkaa kuin samanikäiset kohtalotoverinsa pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Maan elintaso ja koulutustaso ovat nousseet dramaattisesti yhden sukupolven aikana, ja tämän päivän seiskakymppiset eivät välttämättä miellä itseään lainkaan vanhuksiksi, eikä edes senioreiksi. Vaikka fyysisiä vaivoja ilmenee suuremmalla osalla, he elävät maailmassa, jossa kulutuskansalaisuus ja uudet kehonmuokkaamisteknologiat lupaavat ikuisen nuoruuden illuusiota.

Ulliksen viha on raivokasta vapaustaistelua, johon kuuluu pidäkkeetön kiroileminen ja tuurijuoppous.  Uudet, vanhat somesta löytyneet ystävät Hellu ja Pike ovat jo ennen Ullista harrastaneet päiväkännejä S-etukorttikuoharin voimin, ja Piken juominen alkaa olla jo riskirajat ylittävää. Ullis tosin ei voi ymmärtää keski-ikäisten lastensa äkillistä huolta äidin sosiaalisesta elämästä, kun muistaa, kuinka kiltisti hän itse suhtautui näiden teinikännien örvellykseen. Raivo siis kohdistuu ensisijaisesti lapsiin, ja minusta teos kuvaakin oivallisesti irtiottoa kliseisestä äitiydestä ja mummoudesta.

Kirjassa oli paljon lifestyle-tyyppisiä pikku havaintoja, joista en ole ollut tietoinen, kuten hopeapornosta (japanilainen keksintö?). Gudrun Sjödenin värikkäät muotiluomukset toki tunnen (koska itsekin kuulun jo kulttuuritätiosastolle), mutta en tunnista muita eläkeläishippien muotibrändejä. Lähipiiriini ei kuulu Ruska-astioista orgasmeja saavia kolmikymppisiä hipstereitä, mutta alkaa jo harmittaa, että olen roudannut monia perintöastioita kirppikselle tai hyväntekeväisyyskeräykseen.

Vihainen leski ei saavuta aivan samaa yhteiskunnallisen terävyyden tasoa kuin Ehtoolehto-sarja. Tämä on pienempi tarina, joka keskittyy enemmän yksityiselämään kuin yhteiskuntaan. Toki myös Ullis saa kokea karmivan tutustumisvisiitin palvelutalo Finaaliin, mutta holhoavat lapset eivät onnistu ylipuhumaan häntä hoivapaketin kannattavuudesta.

Teoksen kielenkäytöstä voidaan olla montaa mieltä. Ulliksen runsas kiroilu voi hyvin kuvastaa ”toisen teini-iän” kapinavaihetta, mutta itse koin voimasanojen runsauden vesittävän kerrontaa. Vähempi olisi ehkä ollut enempi, strategisesti sijoitettuna.

Teoksen näkökulmissa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani toisen vanhuusaiheisen teoksen, Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin (2018) kanssa, jonka päähenkilö Aino Ritari edusti vielä eksentrisempää mummohahmoa. Molemmissa ainakin käsiteltiin seniori-iän seksuaalisuutta reippain ottein. Uskoisin, että molemmat teokset ovat vedenjakajia, eli ne saattavat ihastuttaa tai vihastuttaa.  Minua molemmat kyllä naurattivat, mutta romaanitaiteen näkökulmasta molemmissa tuntui juuri kielellinen ulottuvuus hieman ontuvan.

Mainokset

Raivokkaiden liskojen yöstä

raivoPanisitko jotain, joka ei ymmärrä sanaakaan sukupuolen performatiivisuuden teoriasta? Tai jotain, joka ei tiedä, miksi Pariisin Sacre Coeur on rakennettu? Tai jotain, joka kutsuu espressokahvia ekspressoksi? Niin, panisitko? Missä raja menee seksikumppanin tai tulevan puolison sivistymättömyyden suhteen?

Ja jos luet romaania, jossa tällaiset kysymykset ovat keskeisiä, voitko samastua henkilöihin, jotka kysymyksiä kysyvät?

Tällaiseen universumiin meidät kutsuu Eeva Rohas tuoreessa romaanissaan Raivo (Otava, 2018). Romaanissa on henkilöitä eri luokkataustoista, mutta aikuisia avainhenkilöitä yhdistää päihderiippuvuus. Teos sijoittuu Helsinkiin metroradan varrelle, ja siinä muutetaan kohti itää, jotta jäisi enemmän rahaa viinaan. Se kertoo kolmi-nelikymppisistä akateemisista pätkätyöläisistä, ja muista elämäntaiteilijoista, joilla asiat eivät etene käsikirjoituksen mukaan. Tyypit tapaavat AA-kerhossa kirkon kellarissa, ja ovat kuntoutumisessaan selkeästi eri vaiheissa.

Kirjassa on kolme keskeistä kertojaa, Tuuli, Elena ja Luna. Tuuli on viisi vuotta täyttävän Lunan äiti, herkkä ja introvertti kielenkääntäjä, jonka intohimona on unkarilainen kirjallisuus. Hänen on vaikea kestää käännösalan kilpailua ja epävarmuutta, ja tähän alkoholi tuo ainoan lohdun. Elena taas on alkoholisoitunut jo nuorena, ja toimii henkilökohtaisena avustajana rahoittaakseen juomistaan. Elena tutustuu AA-kerhossa Tuulin ex-mieheen Iljaan, ja miehellä on molempiin naisiin samanaikaisesti jäätävän toksinen vaikutus. Luna rakastaa isäänsä ja äitiään tasavahvasti, ja kipuilee heidän päihdeongelmiensa lisäksi tulevan huoltajuuskiistan keskellä.

Pidin kirjan lapsinäkökulmasta paljon, ja aikuisnäkökulmasta vaihtelevasti. Oikeastaan koin, että Tuulin ja Lunan suhteen kuvauksessa päihteitä vakavampi asia oli Tuulin vakava masennus, ja kyvyttömyys/haluttomuus ottaa vastaan apua. Tuuli on jo AA-kerhon portaikossa korkealla, mutta raitistuminen ei ole ratkaissut hänen muita ongelmiaan. Pienen lapsen näkökulmasta on turvallisempaa silloin, kun äiti nukkuu pois pahaa oloaan kuin esimerkiksi silloin, kun hän raivoaa puhelimessa ex-miehensä kanssa. Puheluja kuunnellessaan Luna ihmettelee äitinsä puutteellisia ”kaveritaitoja”, joita päiväkodissa on hänelle juuri opetettu. Ansiokasta Lunan kuvauksessa on juuri lapsen täydellinen lapsekkuus, eli hänestä ei rakenneta tässä pikkuvanhaa selviytyjää ja ongelmanratkaisijaa.

Lisko nimeltä Raivo on myös perhekriisin hiljainen todistaja, sillä isä kaappaa liskon tyttäreltään siinä toivossa, että sitä kautta tytär olisi kiinnostunut muuttamaan tämän luo. Ilja osoittautuu kuitenkin kyvyttömäksi huolehtimaan edes suht helppohoitoisesta lemmikistä. ”Liskojen yö” Iljan kämpillä on raastavaa luettavaa, mutta kuvaa hyvin toipuvan alkoholistin mielenmaisemaa ja repsahduksia silloinkin, kun asioiden pitäisi periaatteessa olla jo kääntymässä parempaan päin.

Kirjan perhe onnistuu suht vakavista ongelmista huolimatta vielä elämään elämäänsä ilman viranomaiskontakteja. Rohas ei ole sillä tavalla yhteiskunnallinen kertoja, että hän lähtisi kuvaamaan lastensuojelun kriisiä, mutta ”keissistä” voi lukija vetää omat johtopäätöksensä. Erityistä plussaa antaisin teoksessa sille, että raskaista teemoista huolimatta se ei liikkunut sosiaalipornon puolelle, eikä siitä jäänyt moralisoivaa oloa. Toisaalta aikuiset päähenkilöt olivat kaikki niin hukassa kuin ihminen voi olla, ja henkisiltä voimavaroiltaan suht onttoja. Tuulin suhteen jäin vielä toiveikkaaksi, mutta en ole varma, haluaisinko romaanille jatkoa.

Teoksen korkeakulttuurinen konteksti, varsinkin Tuulin seikkailut unkarilaisen nykykirjallisuuden maailmoissa, oli antoisaa luettavaa, ja olisin voinut lukea pidempäänkin hänen ajoistaan vaihto-opiskelijana Debrecenissä. Toisaalta voin juuri kuvitella, että lukijat, jotka etsivät mehevää tarinaa päihdeongelmista perheissä, kokevat teoksen akateemisen ulottuvuuden snobbailevaksi, jopa turhaksi. Kirjassa ei kuitenkaan millään tavalla haluttu osoittaa, kuinka alkoholismi koskettaa myös ”parempia perheitä”, sillä Tuulin pieni perhe ei ole millään muotoa ”parempi” tai poikkeava ympäristössään.

Elämme maailmassa, jossa sivistyksen hakeminen ja opiskelu eivät takaa kenellekään suojaa sosiaalisilta ongelmilta. Tällaisen maailman kuvauksena Raivo lunastaakin oivallisesti paikkansa. Itse tätä maailmaa hyvin tuntevana en varsinaisesti oppinut sen luokka-asetelmasta uutta, mutta tunnistin ja allekirjoitin kaikki akateemisen työttömyyden lieveilmiöt.

 

 

My big fat communist family

LinderborgÅsa Linderborg (s. 1968) on minulle ennalta tuntematon ruotsalaiskirjailija (ja toimittaja ja historian tutkija), jonka esikoisteoksen Minua ei omista kukaan (LIKE, 2008, suom. Leena Peltomaa) pelastin viime viikolla kierrätyshyllystä. Kirjaa kuvataan jo kannessa ”ruotsalaisen lapsuuskuvauksen klassikoksi” ja kansikuva viittaa syvään 70-lukuun. Kiinnostuin kirjasta siitäkin huolimatta, että se lupasi kertoa alkoholisti-isän kanssa kasvamisesta. Enemmän siinä tosin kiinnosti miehen yksinhuoltajuus aikana, jolloin miespuolisia yksinhuoltajia oli todella vähän.

Teos vie lukijansa Västeråsin teollisuuskaupunkiin, joka elää metallista. Åsan isä on metallikarkurimestari, jonka ammattiylpeys on valtava siitä huolimatta, että hän kokee olevansa tehtaan orja. Hänen kätensä ovat jo kolmikymppisinä kangistuneet lihakoukuiksi, ja hän pystyy rentoutumaan iltaisin vain alkoholin voimalla. Juominen pysyy aisoissa siihen saakka, kun keskiolutta saa ruokakaupoista. Kun oluen myynti kielletään, hän siirtyy kovempiin juomiin ja joutuu asioimaan Bolagetissa ruokatunneillaan.

Åsan äiti on isää koulutetumpi vasemmistoradikaali, joka lähtee toisen miehen matkaan tyttären ollessa viisivuotias. Eron alkuvaiheessa isä ja tytär jäävät kaksistaan, koska äiti ei halua riistää isältä lasta. Sekä isän että äidin suvut asuvat lähellä, ja tukiverkkoa riittää. Teoksen sivuhenkilöt ovatkin mahtavia, ja innostuin enemmän sukutarinasta kuin isän ja tyttären suhteen kuvauksesta. Iso, monikulttuurinen kommunistisuku veti minua puoleensa, ja varsinkin suvun kytkökset Neuvostoliittoon tuntuivat pikanteilta.

Tässä siis kaikki kirjan aikuiset ovat Säpon mustalla listalla, ja varsinkin äidin puolen sukulaisten on vaikeaa saada pysyvää työpaikkaa kontaktiensa vuoksi. Äidin suvun kommunismi on varsin kulturellia, kun taas isän suku edustaa perinteisempää, kotikutoista työväenkulttuuria. Materiaaliset arvot ovat isän suvussa keskeisiä, ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka hyvin he hoitavat talouttaan. Leffe-isä on tällä asteikolla toivoton tapaus, koska hän on juomisensa vuoksi aina veloissa.

Åsan elämässä tapahtuu käänne toisella kymmenellä, kun isän juominen ei enää ole boheemia eikä koomista. Jäin ihmettelemään sitä, kuinka vapaasti isä saa tarinassa jatkaa juopotteluaan – ainoa instanssi, jossa sosiaalitoimi puuttuu kaksikon elämään, on kohdassa, jossa isältä on kahdeksan kuukauden vuokrat maksamatta. Tosin varmasti noihin aikoihin niin Ruotsissa kuin Suomessa riittävän vanhemmuuden kriteerinä on ollut työssäkäynti, eikä huostaanottoja tehty kuin ääritapauksissa.

Linderborg kirjoittaa lapsuudestaan ilman itsesäälin häivääkään. Hän kirjoittaa päihdeongelmasta rehellisesti, tukeutumatta jälkiviisaaseen moralismiin. ”Kurjuuden kuvastoa” hän ei viljele, tässä isä on kova sisustamaan ja laittamaan kotia, vaikka asunnosta ei löydy puhtaita lakanoita. Tyttären hygieniasta huolehtivat lähinnä muut sukulaiset, ja hän käy viikottain tätinsä luona kylpemässä. Lähes kaikki muut lukemani kuvaukset (varsinkin suomalaiset) lapsuudesta alkoholistikodissa ovat olleet traagisia ja täynnä angstia, mutta tässä onnistutaan käsittelemään vaikeaa aihetta myös ilon kautta.

Luulen, että Suomi on ollut paljon konservatiivisempi maa 70-luvulla, ja alkoholin käyttöön on perinteisesti liittynyt kristillistä siveyspuhetta. Linderborgin kirjassa vanhemmat kapinoivat juuri kristillisyyttä vastaan, joten Åsan kiihkeä kommunistiäitikään ei pahemmin ota kantaa eksänsä juomiseen. Kukaan muu suvusta ei ole alkoholisti, eikä isän malli tartu tyttäreenkään.

Kirja on vahvasti yhteiskunnallinen, ja se kuvaa oivasti perinteisten työväenluokkaisten elinkeinojen katoamista. Omalla tavallaan se on myös tribuutti työväenkulttuurille: nakkikioskeille, kotiruoalle, kansansivistykselle, unelmille oikeudenmukaisuudesta. Yhtäkkiä 2000-luvulle tultaessa kaupunkikuvassa dominoivat kalliit lattebaarit, eikä isä-Leffe tiedä, mitä caffe latte on, vaikka heillä on italialaisia sukulaisia. Karvainen Guido-enokaan ei taida tarjota kahvia korkeasta lasista, mutta tuo auton kontissa muita erikoisherkkuja kuten kaktushedelmiä.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi niin asiasisällön kuin taiteellisen toteutuksen suhteen. Kymmenessä vuodessa kirjassa esitetty yhteiskunnallinen kritiikki ei ole millään muotoa vanhentunut, ja uskon teoksen puhuttelevan varsinkin kaikkia, jotka ovat eläneet 1970-80-luvuilla. Toki kirjassa on paljon Ruotsi-spesifejä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä avaudu, ellei ole maassa asunut.

Nainen uupumassa kaupallisiin kliseisiin

NAINEN IKKUNASSAMiksi, oi miksi, olen koukussa helppolukuisiin psykologisiin trillereihin? Miksi kerta toisensa jälkeen kahmin näitä samalla kaavalla kirjoitettuja bestsellereitä, vaikka tarjolla olisi jotain persoonallisempaa? Miksi puolella näistä kirjailijoista on pseudonyymit, ja miksi kirjojen nimet toistavat toisiaan?

Nainen junassa, Nainen hytissä 10, Nainen ikkunassa. Nainen kiipelissä suljetussa tilassa, damsel in distress. Yleensä tämän tyyppiset kirjan nimet eivät lupaa laatua. Tosin genren sisällä on eroja, ja jotkut teoksista tarjoavat kauhun ja jännityksen lisäksi muutakin ajateltavaa, toiset taas pelkän adrenaliinikicksin.

Amerikkalaisen A.J.Finnin teoksessa Nainen ikkunassa (Otava, 2018, suom. Jaakko Kankaanpää) päähenkilö elää talonsa vankina New Yorkin Harlemissa. Talo on hulppea viisikerroksinen kaupunkitalo, jonka kellarikämppä on vuokrattu nuorelle miehelle, Davidille. David toimii Anna Foxin epävirallisena talonmiehenä, koska Anna kärsii akuutista paniikkihäiriöstä ja agorafobiasta, eikä kykene ulkoilemaan kuin takapihallaan sateenvarjon turvassa. Enimmäkseen ei sielläkään. Jopa ikkunoiden avaaminen tuulettamistarkoituksessa tekee tiukkaa.

Anna Fox on nelikymppinen psykoterapeutti, jonka perhe, mies ja tytär, ovat muuttaneet muualle. Annan psyykkinen epävakaus ja alkoholismi tekevät hänestä hankalan elämänkumppanin ja äidin. Ilmeisesti hän on kerännyt varoja ennenaikaiseen eläköitymiseen, sillä hän pystyy edelleen asumaan 350 neliön lukaalissaan ja tilaamaan ruokaa ja viiniä kotiinkuljetuksella mielin määrin. Anna ei ole tyypillisin ”mielenterveyskuntoutuja” kuten me täällä Suomessa termin ymmärrämme, vaan hän pystyy edelleen tiettyyn pisteeseen saakka sanelemaan elämänsä kulkua. (Tosin minun on vaikea kuvitella yhteiskunnan tuilla elävän amerikkalaisen mielenterveyskuntoutujan arki Trumpin aikakaudella. Heistä ei ole olemassa kirjallisuutta, koska he eivät ole kaupallisesti kiinnostavia. Tai he kuolevat ennen kuin päätyvät jonnekin, jossa joku kirjailija voisi varastaa heidän tarinansa.)

Annan elämä keskittyy lähes kokonaan nettiin, elokuvien katselua, ryyppäämistä ja naapurikyttäystä lukuunottamatta. Hän antaa edelleen ”terapiaa” kaltaisilleen kotiin linnoittautujille, ja opiskelee ranskaa interaktiivisesti nettiryhmässä. Naapureitaan hän tarkkailee Canonin järjestelmäkameran linssin kautta, mutta ottaa harvemmin kuvia. Tai on liian kännissä pystyäkseen ottamaan tolkullisia kuvia.

Kirja onnistuu pitämään lukijan pihdeissään aivan loppuun saakka, enkä ainakaan itse osannut arvata juonen keskeisiä käänteitä etukäteen. Henkilöhahmoja on sopivasti, ja muillakin kuin Annalla on elämässään haasteita. Itse olin lukijana tosin aika pitkälti Annan oman tilanteen vankina, enkä ehkä eläytynyt tarpeeksi itse rikokseen, joka tapahtui Annan kotikadulla. Jäin kovasti miettimään täydellisen eristäytymisen ongelmakenttää, jonka nyky-yhteiskunta mahdollistaa, ainakin joillekin. ”Rikkaat syrjäytyneet” tulevat olemaan kasvava trendi, ja varsinkin kirjassa kuvattu vastuuttoman oloinen psyykenlääkkeiden määrääminen (ja apteekkikuriirin toiminta) ahdisti kovasti.

Nais-alkuisista teoksista tämä oli ainakin paljon parempi kuin Ruth Waren Nainen hytissä 10, ja kauhun suhteen tasavahva Paula Hawkinsin Nainen junassa-teoksen kanssa. Tosin juuri tuon teoksen kanssa temaattisia yhtymäkohtia oli niin paljon (päähenkilön alkoholismi, henkinen epävakaus ja yksinäisyys), etten aina muistanut, kumpaa teosta olin lukemassa. Tämä oli myös paljon rikkaampi yhteiskunnallisesta näkökulmasta kuin esimerkiksi amerikkalaisen Shari Lapenan teokset, joita olen myös blogissani arvioinut.

Siis genren sisäisesti teos asettuu mielestäni ”parempaan päähän”. Ehkä teos olisi vakuuttanut vielä lisää, jos siinä olisi ollut ripaus tulevaisuusdystopiaa – tällaisenaan se kertoo todellisuudesta, joka on jo täällä keskellämme. Suomessa ei vielä näin räikeänä, mutta kaikki idut kohti täydellisen kohtaamattomuuden yhteiskuntaa ovat jo itämässä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka tätä blogia lukiessa viettävät kotona pyjamapäivää. Suosittelen siksi, että toivon kirjan kannustavan kotoa ulos lähtemiseen silloinkin, kun se ei ole pakollista. Itse kirjoitan blogia tänään kirjastossa, ja toivon valon lisääntyessä myös lukuharrastukseni siirtyvän enemmän ihmisten ilmoille.

Hölökyn kölökyn, käkikello!

Franzen IIBlogissani olen vuosien varrella keskittynyt enenevissä määrin pohjoiseen Suomeen sijoittuvaan kirjallisuuteen, jopa siihen pisteeseen saakka, että voisin perustaa erillisen kategorian ”pohjoisen kirjat ja väärinymmärrys”. Olen lukenut kaikkea muuta kuin saamelaiskirjallisuutta, ja siihenkin löysin äskettäin erinomaisen lukulistan Ylen Kirjojen Suomi-sivustolta. ”8 tärppiä saamelaiskirjallisuuteen” on nuoren runoilija-aktivisti Niillas Holmbergin luoma lista, jonka kautta moni kaltaiseni ummikko varmasti pääsee hyvin alkuun.

Peter Franzénin teokset edustavat varmasti pohjoisesta kertovissa kirjoissa sitä helpommin ymmärrettävää päätä meille, jotka emme ole pohjoisessa koskaan asuneet. Hänen uusin teoksensa Särkyneen pyörän karjatila (Tammi, 2017) on sävyltään erilainen kuin esikoisteos Tumman veden päällä (2010). Kirjassa matkataan 1950-luvulle, sukujuhliin, jossa vanhaemäntä Kaino täyttää kunnioitettavat kahdeksankymmentä vuotta. Kaino on nähnyt molemmat sodat, ja synnyttänyt esikoisensa Ernon yksin tilan läheisessä koivikossa. Kainon lapsista vain kuopus Eemeli on jäänyt tilaa pitämään, ja Kaino itse on joutunut puhumaan tälle emännän.

Eemelin ja Marin häistä on kulunut vain kolme viikkoa, ja Eemeli on jo onnistunut kännipäissään rikkomaan häälahjaksi saadun käkikellon. Pariskunnan avio-onni on ollut hataraa, sillä Maria ei houkuta sulhonsa kakkaiset kalsarit. Tosin Marin oma mainekin avioliittomarkkinoilla on kyseenalainen, onhan hän pahamaineinen parturi. Emännän paikka karjatilalla on tuonut hänen elämäänsä arvonnousua, ja sallii myös vapauden, koska vanhaemäntä on jo höperö ja isäntä nukkuu krapulaansa päivät.

Särkyneen pyörän karjatila on puolentoistapäivän romaani, jossa rapatessa roiskuu. Vävyillä ja miniöillä on sutinaa keskenään, viina virtaa, sukusalaisuuksia avataan, myös Pervitinin voimalla. Kuolleen Juho-papan tarina on ehkä herkullisin, vaikka Kaino on siirtänyt punikin kuvan tuijottamasta makuuhuoneensa piirongin päältä muualle. Juhon myöhäsyntyinen punikkius on kai häpeällistä, mutta enemmän muisteltavaa on hänen Amerikan-reissustaan. Vuoden metsätyötienesteillä saatiin yksi pojista oppikouluun ja papiksi lukemaan.

Minulla tuli tästä kirjasta mieleen kesäteatteri, ja kai tämä on jonkunlaiseksi puskafarssiksi tarkoitettukin. Suomi-iskelmä ja virret raikaavat, ja vaikka hahmoissa löytyy myös aitoa v-mäisyyttä, he eivät vaikuta kovin pitkävihaisilta. Pidin veijarimaisista tunnelmakuvista ja ajan hengestä, lusikkaleivistä, kettukarkeista ja konjamiinistä aamupuurossa. Joihinkin hahmoihin, kuten Saksasta palaavaan Laila-tätiin, olisin halunnut tutustua lähemmin.

Lappilaiseksi karjatilaksi miljöö vaikuttaa suht vauraalta: tilalla on jo vesiklosetti, ja lapsista suurin osa ajaa paikalle uuden karheilla autoillaan. Hopealusikoita, laatuposliinia ja pellavaliinoja pursuaa piirongin laatikoista, ja äpärälapsenlapsillekin on olemassa oma rahakätkö. Eemelin ja Marin talonpidon tyyli tosin herättää huolia vaurauden jatkumisesta.

Kirja on hyvin viihdyttävä, mutta ei varsinaisesti opettanut minulle paljoa uutta lappilaisuudesta tai sotahistoriasta. Teemojen tasolla tässä oli jotain samaa äskettäin lukemani Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmannentoista sinfonian (2018) kanssa – molemmissa siis oli sodan aikana saksalaiseen rakastunut nainen, joka häpesi kohtaloaan. Kiinnostavaa huomata, kuinka eri tyylein ja keinoin samasta aiheesta voi kirjoittaa. Ahokummun teoksessa oli huomattavasti tarkempaa kerrontaa, mutta tunnelmien raskaus oli paikoitellen musertavaa. Franzén taas ei pahemmin möyri traumoissa, vaikka kaikkien miesten painajaisiin, riippuvuuksiin ja muihin henkisiin vammoihin kyllä viitataan. Vaikeimpia traumoja kuitenkin näytti olevan maailmannaisella Lailalla, jonka BMW päihitti kilpailussa veljien koslat.

Teos luultavasti miellyttää eniten hieman kirjailijan ikäluokkaa vanhempaa lukijakuntaa, ja nostalgikkoja, jotka kaipaavat yhtenäiskulttuurin aikaa. Teksti on jouhevaa, ja kielenkäyttö rehevän autenttista. Teos luultavasti jättää suurimman osan lukijoista hyvälle mielelle, jos he eivät ole erityisen herkkähipiäisiä sukupuolisiveyden suhteen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjan kannessa on kulkuneuvo”, koska pidän myös traktoria sellaisena.

Teiniäitiyden pääkaupungista

annabelleLina Bengtsdotter on tukholmalainen opettaja ja esikoiskirjailija, joka on kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Paikan nimi on Gullspång, ja köyhtyvässä kunnassa on enää n. 1000 asukasta. Dekkarissaan Annabelle (Otava, 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) hän raottaa pahoinvoivan kunnan sielunmaisemaa kolmen sukupolven näkökulmasta. Kunta tunnetaan maanlaajuisesti alhaimmasta synnyttäjäiästä, huonoista hampaista, alhaisista vuokrista ja korkeasta työttömyydestä.

Teos varmasti puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti, sillä moni meistäkin on asunut tai asuu edelleen vastaavassa ”perslävessä”. Eikä nyt puhuta Donald Trumpin määrittelystä, vaan asukkaiden itsensä. Kartalta katsottuna tosin Gullspång ei näytä sijaitsevan aivan toivottomassa kohdassa, vaan nätisti puolivälissä Tukholman ja Göteborgin välillä Länsi-Götanmaalla. Mutta ainakin googlaamalla Gullpångsista saa varsin mitättömän vaikutelman, eikä siitä ole helppoa kirjoittaa vaikuttavaa skandi-eksotiikkaa.

Teoksessa etsitään kadonnutta teinityttöä Annabelleä, ja etsintöihin rekrytoidaan Tukholmassa sijaitseva kansallinen erityisyksikkö. Paikkakunnalle lähetetään poliisikaksikko Charlie ja Anders, eikä kukaan työpaikalla tiedä, että Charlie on Gullspångista kotoisin. Charlie on myös rehvakkaasta nimestään huolimatta nainen – kolmikymppinen sinkkunainen, jolla on elämänsä kanssa paljon työstettävää. Viinaanmenevä ja irtosuhteita keräilevä nainen, joka tulee usein töihin mustelmaisena, arpisena ja viinalle lemuavana.

Minulla jäi varsin jakautuneet fiilikset kirjan suhteen. Nuorisokuvaus oli tässä ahdistavan uskottavaa, ja paikallisten nuorten päihdehakuisuus oli ”sitä itteänsä”. En ole koskaan Ruotsissa käynyt erityisen pahoinvoivalla paikkakunnalla, jos Tukholman tiettyjä ”pahoja paikkoja” ei lasketa. Tässä kuvattiin todellisuutta, jossa paikallisista suurin osa, sekä teinit että heidän vanhempansa viettivät kaiken vapaa-aikansa kännissä tai aineissa. Tämän lisäksi jännitystä elämään toi puolison pettäminen, mutta sekin kai käy pidemmän päälle tylsäksi, kun otollisia kandidaatteja ei ole monia.

Annabelle itse on herkullisen monisyinen persoona, joka käy samaan aikaan kirkon raamattupiirissä ja hylätyllä kaupalla dokaamassa. Hän pitää myös koulun kirjastolla lukupiiriä, johon osallistuu myös sellaisia poikia, jotka eivät normaalisti tartu kirjaan, vain siksi, että haluavat olla tytön maagisessa piirissä. Mikään narsistinen pissis tai lukion cheerleader-tyyppi Annabelle ei tosiaankaan ole, vaan synkempi kaunotar. Goottityttöjä ei taida enää olla 2010-luvulla, mutta tyttöä voisi kuvata perinjuurin turhautuneeksi älyköksi.

Kirjassa pelataan kolmella aikatasolla, joista varhaisin (Charlien äidin Bettyn lapsuus ja nuoruus 70-luvulla) tuntui hieman epäuskottavalta. Charlien oma kasvuympäristö Onnelan vanhassa puutalossa tuntui vähintään yhtä epävakaalta kuin Kreeta Onkelin Ilosessa talossa. Palatessaan ”kotiin” hän myös tunnistaa uudet alkoholistien lapset, kuten 13-vuotiaan Saran, joka on kännissä myös kouluiltoina.

Hieman kirjassa oli ”lähiöoksennuksen” tuntua, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin maaseudulle, jossa jotkut tulevat traktorilla kouluun. Kuvauksen tyyli jakaa varmasti lukijoita, mutta ainakaan itse en oppinut sosiaalisten ongelmien kuvauksesta mitään uutta. Dekkarina kirja piti lukijan otteessaan, ja keskittyi enemmän psykologiseen jännitykseen kuin tarkkaan rikostekniseen tutkintaan.

Erikoisena yhteensattumana kävi, että juuri tätä ennen lukemassani Elisabeth Norebäckin esikoisessa Sano, että olet minun henkilöillä oli melkein samoja nimiä (Annabelle/Isabella ja Alice), pikkupaikkakunnan angstia, ja rakenteellisiakin yhtymäkohtia. Norebäckin teosta pidän Annabelleä vahvempana, koska siinä oli erikoisempi juoni ja poikkeuksellisen syvä psykologinen näkökulma. Tämä teos vaikutti dekkarisarjan aloitusosalta, joten sarjalla on kaikki mahdollisuudet kasvaa.

Säkenöivän runouden kaatopaikalla

Lucia BerlinLucia Berlin (1936-2004) oli sekatyöläinen, yksinhuoltaja, alkoholisti ja keski-iässä breikannut kirjailija, joka nautti arvostusta Yhdysvaltain kirjallisissa piireissä, mutta ei elinaikanaan noussut suureen maineeseen. Hänet ”löydettiin” uudelleen v. 2015, kun Farrar, Strauss & Giroux julkaisi uudelleen hänen kootut novellinsa. Teos nousi New York Timesin bestseller-listalle ja sitä kautta maailmanmaineeseen. Todisteena siitä käsissäni on nyt kokoelman suomennos, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula&co, 2017, suom. Kristiina Drews).

Novelleita on luonnehdittu autofiktiivisiksi, vaikka kokoelmassa on myös tekstejä, joiden kertojana ei ole aivan Lucian kaltainen henkilö. Suurimmassa osassa kertomuksissa kertoja on toimeentulon, addiktion ja lasten huoltajuuden kanssa kamppaileva nainen, itseoppinut intellektuelli, joka aamuyön tunteina viilentää hermojaan lukemalla kirjahyllynsä teosten nimiä ennen viinakaupan aukeamista kello kuusi. Lasten kouluun lähdettyä on vasta aika mennä varsinaiselle viinanhakureissulle halvempaan ja myöhempään avautuvaan puotiin. Kertoja päätyy katkolle, ilmeisesti useaan otteeseen, jossa pyjama-asuiset esikoululaisaikuiset tekevät vertailevaa tutkimusta  delirium tremensistä. Ihmeellistä kyllä, kertoja onnistuu vakavasta ongelmastaan huolimatta pitämään työpaikkansa, vaikka juominen verottaa hänen koko vapaa-aikansa.

Novellin kertojilla on muitakin vastoinkäymisiä elämässään kuin alkoholismi, ja teoksen keskiössä onkin työelämä – kuvattuna matalapalkkaisten naistyöläisten näkökulmasta. Siivoojan uran lisäksi tässä työskennellään mm. sairaalan ensiavussa ja espanjan kielen opettajana. Kulkuvälineenä toimii enimmäkseen bussi, mutta opettajan uran aikana kertojalla on auto – jonka avaimia pojat joutuvat jatkuvasti takavarikoimaan äidin ryyppäämisen takia. Bussista myöhästyminen ja pitkät odotukset enimmäkseen mustien kollegojen kanssa saa aikaan aivan eri luokan siivousoppaan kuin keskiluokkaisen, sisäsiistin Kon-Marin.

Berlinin tarinoiden henkilöt kyllä pohtivat moraalikysymyksiä, ja osa on omalla tavallaan syvästi uskonnollisia, mutta he eivät harrasta katumusharjoituksia. Mikään AA-kerholaisen parantumiskertomus teos ei siis ole, vaikka AA:n uskonnollissävytteisiä mantroja tässä hoetaan. Tässä tunnetaan suurta vetoa katoliseen kirkkoon, ja kertojien rakkaus Meksikoon selittyy osittain nunnien välittämällä maailmankuvalla. Kuitenkin kertoja on usein protestantti, joka on käynyt katolisen koulun vain siksi, että pikkukaupungeissa se on tarjonnut erottautumisen keinon valtion koulun ”rupusakista”. Berlinin omaa lapsuutta ja nuoruutta leimasi isän ura kaivosteollisuudessa, ja tästä johtuen myös suomalaiset mainarit muistetaan tarinoissa ainakin pariin otteeseen. Suomalaisten saunarituaalien tirkistely muistetaan humoristisesti, sillä muut kansallisuudet eivät jäädyttäneet muniaan lumihangessa.

Berlinin novellit tarjoavat vähintään yhtä outoja tulokulmia tavalliseen arkeen kuin Alice Munron, ja kirjallisena esikuvanaan hän piti varsinkin Anton Tsehovia. Jostain syystä kokoelman lempinovellikseni nousi ”Tiikerinpuremia”, joka kertoo suuruudenhullun teksasilaisen suvun joulunvietosta ja vasta eronneen yksinhuoltajan reissusta Meksikon aborttiklinikalle, jossa tämä ei kuitenkaan voi luopua kantamastaan sikiöstä. Kertojan serkku, kauneuskuningatar Bella Lynn nousee tässä hyväsydämiseksi joulumuoriksi, joka tarjoaa maksamaan abortin, mutta tarjoaa myös rahan turhan tuhlauksen jälkeen hotelliloman hermojen lepuuttamiseksi. Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen rajankäynti nousee keskeiseksi teemaksi, samoin espanjankielisten siirtolaisten oikeudet. Myös intiaanihahmoja novelleissa on runsaasti, ja heitä kohdataan varsinkin kolikkopesuloissa.

Siivoojan käsikirja on analyyttista, feminististä työläiskirjallisuutta, jonka kaltaiseen en ole törmännyt aikoihin, ainakaan kotimaisen kirjallisuuden kentillä. Berlin ottaa paikoitellen rajustikin kantaa pysytellen samalla tyylillisesti minimalistisena. Alkoholismin hoidon lisäksi hän kirjoittaa varhaisesta huumekorvaushoidosta ja sen kyseenalaisista metodeista. Kokoelman loppupään tarinoissa raitistuneet keski-ikäiset naisihmiset ovat järjestöissä vapaaehtoistöissä auttamassa crack-vauvoja.

Novellit sijoittuvat ajallisesti laajalle akselille, ja joissain novelleissa on monen vuosikymmenen aikahyppyjä. Samoja hahmoja tavataan uudestaan eri kertomuksissa, kuten César-nimistä sukellusohjaajaa, joka saa kaikki gringa-asiakkaansa puhkeamaan kukkaan. Tarkka lukija voi mielessään punoa monien novellien välille romaanin juonta. Minua jäi askarruttamaan tarinoiden aukoista eniten, mitä naiskertojan pojille tapahtui ja kuinka äiti-poika-suhteet kehittyivät viimeisen (onnistuneen?) katkohoidon jälkeen.

Taiteellisesta näkökulmasta Berlinin lukeminen on pelkkää ilotulitusta, jota tykitetään sairaan yhteiskunnan kaatopaikoilla. Ilon ja toivon näkökulmat ovat novelleissa vahvoja ja epäsovinnaisia. Kaiken kaikkiaan novellikokoelman lukeminen yhdessä päivässä oli hengästyttävä ja vangitseva kokemus. En ole vieläkään novellien suhteen oppinut hidastamaan tahtia, mikä on olennaista, jos tiivistetystä sanataiteesta aikoo saada kaikki ”vitamiinit” irti.

Teos sijoittuu minulla HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Novellikokoelma”. Tyylikkäämpää edustajaa tähän kohtaan on nyt vaikeampaa löytää.