Onko muilutusten aika ohi?

tuuri (1)Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.

Keskilännen syntiset

We sinnersPidin tällä viikolla luennon sukupuolesta lestadiolaisessa perhekulttuurissa. Sen kunniaksi luin amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen romaanin We Sinners (2012). Romaani on saanut paljon positiivista huomiota rapakon takana, jossa lestadiolaisuus on pienenpieni melko tuntematon uskonlahko satojen muiden herätysliikkeiden joukossa. Suomalaisten siirtolaisten parissa liike on elänyt sukupolvelta toiselle mahdollisesti jo yli vuosisadan. Romaani kuvaakin kiinnostavalla tavalla siteitä kaukaiseen esi-isien maahan ja kieleen, josta monennen polven siirtolaiset osaavat enää vain uskonnollisia ilmaisuja. Jumalan rauhaa on tervehdys, jonka lahkolaiset edelleen sanovat suomeksi, vaikka eivät todennäköisesti selviäisi arkisesta asioinnista esi-isiensä maassa heidän kielellään.

Rovaniemen perhe koostuu äidistä, isästä ja yhdeksästä lapsesta, joista kukaan ei ole kaksonen eivätkä vanhemmat ole uudella kierroksella. Lapsiluku herättää kauhistusta naapureissa ja lasten koulussa; perheestä juoruillaan mehevästi, he ovat jonkinlainen urbaani legenda. Isä Warren on työssä liikealalla, mutta joutuu yhteisön paineesta ottamaan vastaan seurakunnan pastorin tehtävän vastoin tahtoaan.  Äiti Pirjo on synnytysten väsyttämä, mutta suorittaa keski-ikäisenä keskeneräisiä opettajan opintojaan. Äidin opintojen vuoksi perheeseen hankitaan jopa televisio ja videonauhuri, jotta hän voisi katsoa matematiikan opetusvideoita. Romaanin näkökulmat vaihtelevat kaleidoskooppimaisesti eri lasten ja Pirjo-äidin välillä. Aikajana on suunnilleen 20 vuotta, kulttuurisista viitteistä päätellen 1980-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin. Lopun takauma 1800-luvun Lappiin jaLars Levi Laestadiuksen aktuaaliseen toimintaan oli kiehtova, mutta täysin ”ufo” suhteessa muuhun tarinaan. Olisin mieluummin lukenut saamelaispariskunnan vaiheista erillisessä romaanissa tai kaksoisjuonen muodossa niin, että myös Suomessa tapahtunutta juonta olisi kuljetettu läpi romaanin kattavammin.

Teos ei räjäyttänyt tajuntaani kielellisesti tai taiteellisesti. Pylväisen kieli on arkista ja deskriptiivistä, ja tarinassa on monia ennalta-arvattavia käänteitä, kuten esimerkiksi Simon-pojan kaapista ulos tuleminen. Kerronnallisilla muutoksilla tästä olisi saanut jännittävämmänkin lopputuloksen. Joku romaanin rakenteessa tökki. Ehkä myös päättämättömyys draaman ja komedian välillä aiheutti hankaluuksia. En aina tiennyt itkeäkö vai nauraa – tämäkin voi olla hyvä merkki, sillä mielestäni onnistuneessa romaanitaiteessa usein pyritään ambivalenttiin mielentilaan. Mutta tässä olisi voinut vahvistaa molempaa puolta. Itse pidän karnivalistisesta etnisyydellä leikkimisestä (vrt. esim. Hanif Kureishi, Monica Ali ja Zadie Smith), joten Pylväisen tapa kuvata suomalaisuutta oli makuuni liian arkinen. Lestadiolaisuuden suurin symboli (varmasti todenmukainen) on tässä puurokattila, puuron keittämisen rituaali ja naisen naimisissa olo kattilan kanssa ainakin kolmekymmentä vuotta elämästään.

Uskontososiologisesta näkökulmasta teos on loisteliaan rikas inside story. Entisenä uskontojen ja kulttuurien tutkijana, tämän päivän yliopisto-opettajana hihkuin onnesta saadessani lukea näin nyansoitua kuvausta uskovaisten ihmisten arjesta. Huumoriakin piisasi, tosin olisin odottanut räväkämpiäkin irtiottoja kuin tyypillistä kampusdokaamista ja seksiä. Se Keskilännen pienen paikkakunnan valtavirtakulttuuri, johon Rovaniemen perheen vesat haluaisivat siirtyä kirkkonsa piiristä, on myös varsin arkista ja (hetero)normatiivista. Pylväinen osoittaa hienolla tavalla, kuinka myös ns. ”tavalliset” perheet alistavat nuoria – kertomus Uppu-tyttären aasialaistaustaisesta Jonas-poikaystävästä, joka selkeästi etsi lämmintä perheyhteyttä ja liittyi jopa lestadiolaisseurakuntaan rakkaudesta Uppuun, oli erityisen koskettava. Pienen etnisen vähemmistön marginaalikirkon on vaikea ylläpitää auktoriteettiaan ”suruttomien” keskuudessa, ja monet nuoret elävät tyypillistä kaksoiselämää seurustellen ei-uskovien kanssa ja tullen sunnuntaiseuroihin järkyttävässä krapulassa. Jokaiseen kertojaan oli helppo samastua, ja kaikki perheen jäsenet esitetään tolkullisina oman elämänsä subjekteina.

Romaani onnistuu siksi, ettei se revittele liikaa lestadiolaisuuden pimeällä puolella. Tässä ei käsitellä esimerkiksi Suomessa paljon palstatilaa saaneilla lasten hyväksikäyttökeisseillä. Synnyttämisen terveysriskejä kuvataan asiallisesti ja maltillisesti. Warren ja Pirjo rakastavat aidosti lapsiaan, joka ikistä heistä, vaikka osa onkin jättänyt yhteisön. Juoni suorastaan pursuaa sydäntä lämmittäviä yksityiskohtia välittämisestä ja yhteisöllisyydestä. Tosin yhteisön jättäneen nimi poistetaan yhteisestä puhelinluettelosta tehokkaasti, ja sen jälkeen kommunikaatio omienkin perheenjäsenten kanssa hankaloituu. Kuitenkaan uskonnollisen fundamentalismin kuvaajana Pylväinen ei vedä mutkia suoriksi, vaan antaa armoa ja hengitystaukoja jokaiselle hahmolleen. Haastattelussa hän kertookin olevansa enemmän kiinnostunut siitä, miksi joku nuori ihminen aktiivisesti päättää olevansa osa yhteisöä kuin lähteä sen piiristä. Tähän kysymykseen lukija saakin vastauksia monelta taholta.

We Sinners-romaanin lukeminen yhdessä Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Otava 2013) kanssa tuntuu hienolta mantereiden väliseltä dialogilta. Taivaslaulu on lukulistani kärkisijoilla, varsinkin kuultuani kavereiden reaaliaikaista suitsutusta netin ulkopuolella. Molemmissa puurokattila taitaa olla keskeinen äitiyden symboli. We Sinners olisi hieno saada myös käännöksenä suomeksi, sillä se taatusti puhuttelisi myös vanhempaa englantia taitamatonta lukijakuntaa. Odotan innolla tämän nuoren amerikansuomalaisen tekijän uusia teoksia, sillä näen hänen tyylissään kyvyn käsitellä muitakin kipeitä aiheita kuin uskonnollisuus.

Romaani sopii uskontofriikkien lisäksi kaikille, jotka rakastavat rehellistä perhesaagaa ja siirtolaisuuden tutkijoille. Korostan sitä, ettei teos kerro pelkästään uskonnosta, vaan muusta ihmisenä olemisesta erilaisten paineiden keskellä. Snobahtavista kirjoitusteknisistä ryppyilyistä huolimatta annan lukukokemukselleni pisteiksi kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.