Ihmisyyden valuutan devalvaatio

KänöksiKiinalaisamerikkalainen Jean Kwok valottaa romaanissaan Käännöksiä  (Bazar, 2011, suom. Ulla Lempinen) amerikkalaisen unelman kääntöpuolta, kielitaidottomien siirtolaisten työmarkkinoita ja epäinhimillisiä asuinoloja. Teos on osittain omaelämäkerrallinen, eli perustuu kirjailijan kokemuksiin lapsityövoimasta amerikkalaisilla hikipajoilla.

Päähenkilö Kimberly on tullut New Yorkiin kahdestaan leskiäitinsä kanssa. He ovat kiitollisuudenvelassa äidin siskolle, Paula-tädille, joka on vaatetehtailija ja jonka tehtaassa on töissä lähinnä kielitaidottomia ja vailla kansalaisuutta olevia kiinalaisia. Paula-täti maksaa hameiden viimeistelystä 1,5 centtiä per kappale. Tämän lisäksi hän perii äidin palkasta leijonanosan velan suorituksena, onhan hän maksanut kaksikon lennot ja auttanut maahanmuuton järjestelyissä. Hän kutsuu ystävyyttä ”ihmisyyden valuutaksi” merkiten jokaisen palveluksen tilikirjaan, joka ei koskaan tyhjene. Äiti ja tytär elävät velkavankeudessa vuosikausia. Kimberlyn osa on lapsityöläisen, sillä pelkästään äidin työpanoksella he eivät selviä edes minimikustannuksistaan.

Kimberly on kuitenkin huippulahjakas matematiikassa ja luonnontieteissä, ja alkukangerteluiden jälkeen hänen kykynsä huomataan Brooklynin ghettokoulussa. Alue, jolla Kimberly asuu, on pahasti slummiutunut, ja hän pyrkii tekemään kaikkensa, ettei hänen osoitteensa paljastuisi kavereille. Koska hän käyttää kaiken vapaa-aikansa äidin auttamiseen tehtaalla, hän kärsii sosiaalisesta eristäytyneisyydestä. Silti Annette-niminen nörttityttö liittoutuu uuden tulokkaan kanssa tarjoten seuraansa elokuviin ja shoppailureissuille. Annetten kotiin hän saa mennä vain aniharvoin, sillä äiti pelkää kutsun edellyttävän vastakutsua. Moneen vuoteen Kimberlyn ja äidin luona ei käy ainuttakaan vierasta, onhan ränsistynyt kellariasunto hiirten ja torakoiden kansoittama eikä heillä ole lämmitystä.

Noin puolet teoksesta keskittyy Kimberlyn koulunkäynnin haasteisiin. Teos kuvaa varsin ansiokkaasti amerikkalaisen koulutusjärjestelmän sudenkuoppia, verrataanhan tässä ns. slummikoulua lahjakkaiden lasten yksityiskouluun. Kimberlyllä ei ole helppoa kummassakaan koulussa, mutta onnekseen hän löytää suojelijoita, jotka kirjoittavat suosituskirjeitä stipendien ja vapaapaikkojen saamiseksi. Lahjakkaiden lasten koulussa Kimberly on jonkunlainen etninen maskotti, mutta Kwok ei lopulta kirjoita syvällisesti etnisestä identiteetistä.

Kwok näyttää sydäntä särkevästi köyhimpien maahanmuuttajien ahdingon ja uupumuksen. Kimberly itse on poikkeustapaus, sillä hänellä on aseenaan poikkeuksellisen terävä pää, jolla hän raivaa tiensä ulos Chinatownin lainalaisuuksista. Samoin ei käy hänen nuorille kohtalontovereilleen, vaan suurin osa lapsityöläisistä jatkaa heille määrätyissä paikoissa, usein elättäen useampaa perheenjäseniä pimeissä töissä. Kimberlyn elämän suurin rakkaus Matt ei koskaan poistu Chinatownista, kun taas Kimberly itse lähtee opiskelemaan lääketiedettä Yaleen.

Kyseessä ei varsinaisesti ole tuhkimotarina, eikä tyypillinen tiikeriäidin kunnianhimoinen tilitys. Kertojan ääni on kovin realistinen ja maltillinen. Kwok ”värittää” amerikankiinalaisten kulttuuria paljon vähemmän kuin esimerkiksi Amy Tan, joka aikanaan teki suuren numeron keittiöjumalista ja ruokakulttuurista. Äidin ja tyttären suhteessa on saman tyyppistä raivoa kuin Taninkin teoksissa, mutta tässä äidin rooli on hiljaisempi ja alistuneempi kuin Tanin matriarkkojen.

Minulle tuli teosta lukiessani mieleen Bangladeshin tekstiilityöläisten asema, ja olin jopa hämilläni uudesta tiedosta, että vastaavia työoloja on ollut Yhdysvalloissa. Oikeastaan romaani on pohjimmiltaan kuvaus luokkaeroista ja etuoikeutettujen ryhmien sokeudesta elintasoeroille. Kukaan Kimberlyn syntyperäisistä ystävistä ei nimittäin voi arvata, millaista hänellä oikeasti on kotona. Länsimaisen yhteiskunnan käsitys lapsuudesta ja nuoruudesta on törmäyskurssissa kiinalaisen maailmankuvan kanssa, jossa suvun ja perheen intressi tulee aina ennen yksilön intressiä.

Pidin teoksen poliittisesta ulottuvuudesta, mutta olin välillä tuskastunut tekstin ylisimppeliin kieleen. Myös Kimberlyn kielellisen identiteetin kehityksen kuvaus jää mielestäni puolitiehen, enkä edes ymmärtänyt kaikkia kieleen liittyviä vitsejä. Amerikankiinan suomennokset eivät mielestäni toimineet kielivirheiden kohdalla. Kulttuurisen käännöksen teemasta kiinan ja englannin välillä on kirjoittanut paljon ansiokkaammin Xiaolu Guo, joka laajentaa aiheen ”rakastavaisten sanakirjaksi”. Mielenkiintoinen vertailukohta syntyy tämän teoksen ja ensimmäisen britanniankiinalaisen romaanikirjailija PP Wongin teoksen The Life of a Banana välillä, joka myös osittain kertoo maahanmuuttajanaisten köyhyydestä. Tässä kerronnan sävy on miltei traaginen, kun taas Wong kertoo lontoolaisten kiinalaisnaisten elämästä humoristisemmin.

Teos sopii kaikille maailmantuskaa poteville, ammattiliittoaktivisteille ja opettajille, joiden työssä on tällä hetkellä monikulttuurisia haasteita.

Postkoloniaalilla päiväkävelyllä

6_2_4-Macau_03Kanadalais-kiinalainen Maria N.Ng on kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija, joka ei pelkää käyttää elettyä elämäänsä lähteenä teoreettisille pohdiskeluille. Omaelämäkerrallisessa esseessä Pilgrimages (Hong Kong University Press, 2009) hän vie lukijansa kävelylle Portugalin Porton kautta Macaoon ja sieltä Hong Kongiin, joka on muistelmien päänäyttämö. Teosta voi lukea muistelmana, matkakirjana tai kulttuurishistoriallisena esseenä riippuen lukijan omista intresseistä.

Olen hankkinut tämän kirjan siksi, että muutama vuosi sitten minulla oli pakkomielle Portugalin siirtomaihin. Vuonna 2010 pääsin vierailemaan Macaossa päiväretkellä Hong Kongista ja vuonna 2011 olin turistimatkalla Kap Verdellä. Jo lyhyen kosketuksen jälkeen Macao tuntui maagiselta paikalta: siellä oli todella unelias ja eteläeurooppalainen tunnelma verrattuna Hong Kongin kiihkeään sykkeeseen. Macaolla ja Kap Verden Salin saarella oli kieltämättä jotain yhteistä, vaikka Kap Verden köyhyys ja niukkuus olivat eri luokkaa kuin Macaon. Tähän ”must see”-listaan entisiä siirtomaita kuuluvat tietysti Intian Goa, Angola ja Mosambik. Ehkä vielä jonain päivänä…

Maria N. Ng syntyi Macaossa ja asui siellä lyhyitä jaksoja lapsena isoäitinsä hoivissa. Isoäiti oli paennut kommunismia Macaolle, joka 1940-luvulla oli hiljainen takapajula – territorion väkiluku kasvoi kuitenkin reilusti II maailmansodan jälkeen Ngn isoäidin kaltaisista pakolaisista. Koska Ng sattui syntymään Macaossa, hän piti hallussaan Portugalin siirtomaapassia, vaikka kasvoi Hong Kongissa. Hong Kongin kiinalaisille ei annettu vastaavia kansalaisoikeuksia ja vapaata liikkuvuutta emämaahan. Ng:n muistelmat taitavat olla ensimmäinen laatuaan lukemani, jossa kehutaan portugalilaisten tapaa hallinnoida paikallista väestöä. Vastaavat kertomukset Afrikan maista ovat yleensä puhdasta kauhugalleriaa.

Macao on eurooppalaisen goottilaisen arkkitehtuurin kyllästämä mielihyvävyöhyke, jonne mannerkiinalaiset ja hongkongilaiset seilaavat uhkapelaamaan ja ördäämään turvallisesti menettämättä kasvojaan. Macaon casino on pelottavan epäonnistunut valorumilus, joka kuitenkin olemassaolollaan on nostanut vyöhykkeen elintasoa. Vuonna 1999 Kiinaan liitetty autonominen vyöhyke on sen jälkeen päässyt eroon suuresta osasta järjestäytynyttä rikollisuutta ja kasvattanut turistipotentiaaliaan. Ng kirjoittaa lapsuuden leikkikentistä, jotka hänelle vahvasti keski-ikäisenä aikuisena ja siellä asuvien sukulaisten puutteessa ovat jo osittain kadonneet.

Muistelmien fokus on kuitenkin 1970-luvun Hong Kongissa, yhteiskunnassa, joka oli vahvasti länsimaistumassa ja jonka luokkaerot olivat syvempiä kuin lännessä. Hong Kongissakin on kaupungin vuokratalokomplekseja, joita Ng muistaa kauhulla: kertoo kaupunginisien huumorintajuttomuudesta ja yltiöoptimistisuudesta nimetä talorumilukset Healthy Villageksi. Ng asui perheineen varallisuudesta riippuen vuokrakasarmeilla, alivuokralaisina yksityisillä perheillä ja itsenäisesti kunniallisemmissa kortteleissa. Teos kertookin kiehtovalla tavalla Hong Kongin kiinalaisten sosiaaliluokkaan liittyvistä näkemyksistä. Kaupunki kun on ollut pitkään sekä kiinalaisten superrikkaiden että erikoiskohtelua nauttivien ekspatriaattien leikkikenttä. Tässä näytetään hongkongilaista tavallista arkea, jossa taloudelliset huolet dominoivat valintoja. Ng:n perhe tuntuu luokkaretkeilevän yhteiskunnan hissiä ylös ja alas harva se vuosi – vasta aikuisena tytär tajuaa sen johtuneen isän vakavasta peliaddiktiosta.

Äidin ja tyttären suhde nousee tässä keskeiseksi teemaksi, vaikka tarkoituksena oli muistella muuttuvaa kaupunkikuvaa. Ng pohtii perinteisen kongfutselaisen kiinalaisen kasvatuksen ja länsimaisen kristillisen koulutuksen välisiä eroja ja sitä, miksi hänelle kaikki länteen liittyvä oli nuorena arvokkaampaa ja halutumpaa. Kasvavalla teinitytöllä on tässä paljon fyysistä vapautta ja liikkumavaraa, mutta kaikki puhe seurustelusta ennen äidin viimeistä sanaa kumppanin sopivuudesta on kiellettyä. Katolisessa nunnien pitämässä tyttökoulussa meininki taas on 70-lukulaisittain vapaamielistä: luokka lukee yhdessä D.H. Lawrencen romaaneja ja Ng epäilee nunnia Vietnamin sodan vastustajiksi. Äidin ja tyttären välisestä monen kymmenen vuoden mittaisesta tahtojen taistelusta tulee mieleen Amy Tanin romaanit ja niiden vahvatahtoiset matriarkkahahmot.

Jos pääsisin uudestaan käymään Hong Kongissa ja sen ympäristössä, ottaisin tämän teoksen mukaan matkaoppaaksi. Tämä pyhiinvaellus kun kartoittaa kaupungin arkkitehtuurin ja myös henkisen tilan muutosta II maailmansodasta nykypäivään unohtamatta henkilökohtaista ulottuvuutta. Tässä käydään kouluissa, kirjastoissa, sairaaloissa ja hautausmailla – paikoissa joihin keskivertoturisti ei välttämättä osaa kurkistaa. Aasian kaupungeista Hong Kong teki minuun vaikutuksen puistomaisuudellaan ja arjen toimivuudella – vaikka asuminen siellä oli superahdasta, julkisilla paikoilla ei missään tullut ahdistavaa sillit purkissa-oloa eikä kaupunki-ilmakaan aiheuttanut hengenahdistusta. Ainakin fyysisellä tasolla viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tokiossa tai missään Intian tai Pakistanin kaupungissa – pystyin hengittämään eikä metrossakaan joutunut liimautumaan muihin kiinni. Tämän lisäksi, kuten Maria N. Ng myös osoittaa, sekä Macaon että Hong Kongin monikerroksisissa historioissa riittää ihmeteltävää.

Akateemiseksi julkaisuksi Pilgrimages on hämmentävän intiimi ja vähemmän kirjanoppinut. Ainakin Kanadassa on normaalia, että kirjallisuuden professori kirjoittaa näin. Lähdeviitteitä on niukasti, fokus on selkeästi luovassa ilmaisussa. Mietin sitten, mihin akateemisuuden rippeitä tarvittiin. Ehkä kustantajan valinta on vaikuttanut tyyliin. Joka tapauksessa teos oli inspiroiva, helppolukuinen ja hengittävä. Herättää hervotonta matkustamisen halua.

 

Riisiäidin kirottu suku

ManickaKirjamessuilta en rahapulassa ostanut ainuttakaan teosta, mutta Vihreän liiton pöydän kierrätyskorista mukaani tarttui malesialaissyntyisen Rani Manickan Jasmiinin tuoksu (2003, alkuperäisteksti The Rice Mother, 2002). Kansikuvan ja -tekstin perusteella odotin jotain tyypillistä aistivoimaista hömppää, sillä teosta on kuvailtu ”eksoottisen värikylläisenä saagana”. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä kyseessä oli jo toinen malesialainen romaani, johon olin törmännyt lyhyessä ajassa, tällä kertaa naisnäkökulmasta.

Jasmiinin tuoksussa olikin paljon yhteistä Tash Aw’n The Harmony Silk Factoryn kanssa, sillä molemmat teokset kuvaavat toisen maailmansodan poliittisia jännitteitä ja julmuuksia Kaakkois-Aasiassa. Manicka tosin kuvaa yhden siirtomaa-aikaisesta Ceylonista Malesiaan muuttaneen hindulaissuvun vaiheita noin 85 vuoden akselilla ja tukeutuu ehkä perinteisempään kerrontaan kuin Aw. Tässä suvun epäonni alkaa traumaattisesta sodan aikaisesta tapahtumasta, kun japanilaissotilaat löytävät ja raiskaavat perheen kauneimman tyttären, Mohinin, ja kaappaavat tämän mukaansa vankileirille. Mohinin haamu tekee hänen vanhemmistaan vieraita toisilleen, veljistä juoppoja ja uhkapelureita ja tulevista polvista riitaisia ja vainoharhaisia. Huonoa onnea tuottaa myös sodan aikana perheen kaappiin eksynyt buddhalaisen temppelin jadepatsas, jonka energia väärässä paikassa varastettuna on arvaamaton. Ehkä tästäkin syystä suvun kohtalo on kirottu.

Kaikki aistillinen suitsutus liittyy tässä romaanissa jotenkin epäonneen ja onnettomuuksiin, joten lukija ei todellakaan pääse lillumaan jasmiinintuoksuisessa kylvyssä rentona ja raukeana. Suomalaisesta näkökulmasta romaani voi tuntua eksoottiselta, mutta mielestäni tässä ei tietoisesti viljellä eksotiikkaa eksotiikan vuoksi.  Aasialaisen ja afrikkalaisen kirjallisuuden suurkuluttajana minua usein nyppivät kustantajien tahallisen eksotisoivat markkinointikeinot. Tämän teoksen kohdalla se näkyy jo suomenkielisen nimen valinnassa ja kansikuvassa.

Romaanin päähenkilö on ceylonilainen isoäiti Lakshmi, joka on naitettu nuorena itseään vanhemmalle, huhutusti rikkaalle ja rumalle leskimiehelle, joka asuu Malesiassa. Lakshmin päästyä uusille kotikonnuilleen miehen suvun petos paljastuu  – mies onkin mitätön peräkylän koloniaalisen hallinnon kirjanpitäjä, joka on lainannut sukulaisensa autoa tehdäkseen morsiameensa vaikutuksen. Lakshmi on miestään älykkäämpi ja rahanhimoisempi, joten hän alkaa rautaisin ottein hallinnoida tämän rahankäyttöään ja velkojaan. Pariskunnalle syntyy kuusi lasta, vaikka Lakshmi ei tunnekaan fyysistä vetoa halveksumaansa miestä kohtaan. Viisi ensimmäistä lasta ovat äidin onneksi perineet hänen sukunsa vaaleat piirteet, mutta sisarusparven kuopus, tumma ja kömpelö Lalita perii isänsä piirteet eikä häntä saada miehelään edes isolla myötäjäissummalla.

Manicka kertoo järjestetyistä avioliitoista suorasukaisesti ja nyansoidusti – onnellista avioliittoa ei tähän romaaniin mahdu, mutta rakkausavioliitot  ovat järjestettyjäkin traagisempia. Reseptiä onneen ei tarjoilla. Neljän sukupolven perhe-elämää varjostavat menneisyyden haamut ja opittu tuhoisa käyttäytyminen. Erityisesti naiset ovat susia toisilleen, kälyt ja anopit manipuloivia selkäänpuukottajia. Perinteinen ja moderni, askeettisuus ja dekadenssi kulkevat tässä luontevasti limittäin. Henkilöhahmoissa riittää särmää vaikka useampaan romaaniin jakaa, ja ne ovat romaanin ehdoton vahvuus verrattuna juoneen (joka on monimutkaisuudessaan hieman uuvuttava) ja kielenkäyttöön (joka on välillä turhankin maalailevaa). Tässä on tarpeeksi v-mäisiä, angstisia ja kaidalta polulta poikenneita tyyppejä, jotka tekevät teoksesta muuta kuin hyvän mielen viihdekirjallisuutta.

Välillä kerronta liukuu melodraaman puolelle, mutta sen pelastaa rikas kulttuurinen kuvaus – on kiinnostavaa seurata Lakshmin ceylonilaisen klaanin sopeutumista toiseen maahan, joka on kauttaaltaan moniarvoinen, -uskonnollinen ja -kulttuurinen. Kolmannen polven ceylonilaiset alkavat tehdä jo yksilöllisempiä ratkaisuja elämässään, kuten rakastuvat kiinalaistaustaisiin. Hindulaisuuden, buddhalaisuuden, islamin ja kristinuskon luonteva sekoitus malesialaisessa arjessa (tai kuinka Manicka sitä kuvaa) herättää jopa matkakuumetta.

Traagisin henkilö romaanissa on Lakshmin pojantytär Dimple, joka valitsee aviomiehekseen japanilais-kiinalaisen orpopoika-miljonäärin Luken. Väärärotuinen sulhanen kelpaa Dimplen vanhemmille vain tämän rahojen takia. Ongelmana liitossa ei kuitenkaan ole kulttuurierot, vaan Luken henkilökohtainen historia.  Luke ei kykene tavanomaiseen tunnesiteeseen kenenkään kanssa, ja pystyy ilmaisemaan itseään seksuaalisesti vain maksullisen rakastajattaren kanssa. Dimple ei kestä kulissiavioliittonsa paineita, vaan päätyy tappamaan itsensä harakiri-menetelmällä seitsenvuotiaan tyttärensä läsnäollessa. Ceylonilainen suku hiljenee tapauksesta ja suvun nuorin vesa Nisha kasvaa aikuiseksi ilman kosketusta äitinsä perimään. Vasta isänsä kuoltua hän saa käyttöönsä äidin suvun jättämät haastattelunauhat, jossa kolme sukupolvea purkaa syvimpiä tuntojaan. Nishan tehtäväksi jää merkityksen anto näille tarinoille.

Romaanissa on yli kymmenen kertojaa, mikä tuo teokseen moniäänisyyttä, mutta myös raskautta. Luin tätä pienissä paloissa parisen viikkoa ja jouduin kertaamaan tapahtumia aina kirjaan uudestaan tartuttuani. Olen kuitenkin iloinen, että sain urakan loppuun, sillä vaikka kirja ei ollut kaunokirjallisesti mestaritasoa, se avasi ikkunoita kaakkoisaasialaiseen monikulttuurisuuteen.

Jos pidät Amy Tanin amerikankiinalaisista sukutarinoista, pidät varmasti myös Manickasta. Hengenheimolaisuutta löytyy eritoten naishahmojen rakentamisessa ja dysfunktionaalisen perheen kuvauksessa. Manickan tuotantoa vilkaisseena huomaan, että hän on sitten tämän esikoisteoksen julkaissut varsin erityyppisiä romaaneja, eli vaikuttaa monipuoliselta kertojalta.

Mielikuvitusmunia menneisyydestä

Tan sata salattuaVedin esiin mustuneen munan, ja sitten yhä lisää ja lisää. Painoin ne rintaani vasten ja ne murenivat; kaikki nuo menneisyytemme muistot hajosivat harmaaksi liiduksi. Mutta minä en surrut. Tiesin että olin jo maistanut sitä mikä oli jäljellä” (Tan 1996, 363)

Amy Tanin olin jo unohtanut, vaikka kaksi hänen tunnetuinta romaaniaan, Ilon ja onnen tarinat ja Keittiöjumalan vaimo ovat koristaneet kirjahyllyäni jo parikymmentä vuotta. Muistan opiskeluajoilta, että Tanin romaanit olivat supersuosittuja enkunopiskelijatyttöjen parissa ja että niistä käytiin intohimoisia keskusteluja yömyöhään asti, taisi joku tehdä hänen tuotannostaan gradunkin. Tan oli ensimmäisiä ns. monikulttuurisia kirjailijoita, joihin tutustuin – sellaisia, joiden teoksissa käsiteltiin seikkaperäisesti ”väliviivaidentiteettejä” (hyphenated identities) ja kulttuurien törmäyskursseja. Vaikka en koskaan tehnyt hänen kirjoistaan edes seminaarityötä, tiedän, että hän on yksi kirjallisen/himolukijan urani suurista suunnannäyttäjistä.

Nyt sain käsiini Sata salattua aistia, joka käsittelee samantyyppisiä teemoja kuin kaksi ensimmäistä teosta, mutta hieman kirpakammasta ja ironisemmasta näkökulmasta. Kirjaan tarttuessani odotin aistillista ilotulitusta ja ristiriitaisten tunteiden tulvaa, mutta tässä kolmannessa romaanissa Tan on onnistunut eliminoimaan pahimman sentimentaalisuuden, jota oli läsnä ensimmäisissä. Teos tuntuu kypsemmältä ja kriittisemmältä kuin aiemmat. Tämän vuoksi olen kiinnostunut hänen seuraavistakin teoksistaan, jotka eivät näytä kaikki käsittelevän äitien, tyttärien ja sisarusten suhteita.

Sisarpuolet Olivia ja Kwan ovat eläneet kolmekymmentä vuotta oudossa symbioosissa, josta Olivia ei voi pyristellä pois, vaikka välillä haluaisi. Kwan on tullut Amerikkaan nuorena aikuisena pian Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkeen; hänet on löydetty kaukaisesta Changmianin kylästä, vaikka hänen molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kwan tulee Amerikkaan hankalassa iässä, hän ei pysty opiskelemaan samalla tavalla kuin muut nuoret ja oppii englantiakin puolihuolimattomasti. Hänestä tulee pienempien sisarustensa ilmainen kotihoitaja samalla, kun lasten äiti keskittyy kehittämään itseään ja jahtaamaan miehiä. Vaikka sisarusten ikäero on vain 12 vuotta, monessa suhteessa Kwan toimii äidillisemmin kuin Olivian oma, valkoihoinen angloäiti.

Kummatkaan sisarukset eivät ole helppoja ihmisiä. Kwania pidetään kielitaidottomuutensa ja outojen tapojensa vuoksi mielenvikaisena tai vammaisena, ja Olivia pyrkii opastamaan siskoaan siinä, kuinka hän tulisi paremmin hyväksytyksi. Kwan on kuitenkin itsepäinen ja pitäytyy omassa kulttuurissaan ja uskomuksissaan. Se mitä sisko kutsuu ”harhoiksi” on Kwanille syvällistä henkistä elämää; hän kommunikoi suurimman osan ajastaan kotikylänsä henkiolentojen kanssa. Vasta Kwanin täytettyä viisikymmentä hän saa houkuteltua siskonsa ja tämän ex-miehen jutuntekomatkalle Changmianiin. Olivia ja Simon ovat saaneet apurahaa tehdä juttuja Kiinan ruokakulttuurista, mutta enimmäkseen matka keskittyy Kwanin nuoruuden traumojen käsittelyyn.

Olivian ja Simonin avioliitto on toinen henkien taistelu. Molemmat ovat puoliksi kiinalaisia ja ovat osittain rakastuneetkin yhteisen taustan vuoksi. Mutta avioliittoa varjostaa Simonin ensimmäisen tyttöystävän kuolema; Olivia kokee, että mies tarjoilee hänelle vain suuren rakkauden tähteitä. He perustavat oman media-alan firman ja viettävät kaiken aikansa yhdessä – ei kumma, jos homma muuttuu tunkkaiseksi. Kun pariskunta lopulta tekee sitoutumisessaan suurimman askeleen eli ostaa ison asunnon San Fransciscon muodikkaalta alueelta, ero muuttuu väistämättömäksi. Kwan ei kuitenkaan hyväksy liian helppoa eroa ja alkaa juonia pariskunnan saattamiseksi takaisin yhteen. Pidän erityisesti Tanin ihmissuhdepohdinnoista, sillä hän ei tarjoa helppoja vastauksia eikä aseta amerikkalaista tai kiinalaista parisuhdetta tai perhettä mitenkään paremmuusjärjestykseen. Avioliitto hänen mukaansa päättyy, kun harmiton vitsailu muuttuu sarkasmiksi.

Kirja kertoo kiehtovalla tavalla mielenterveydestä ja länsimaisen ja kiinalaisen ihmiskuvan törmäyksestä, erilaisista käsityksistä normaalista ja epänormaalista, sairaudesta ja terveydestä. Kwan panee myös nuoruutensa kokemuksia amerikkalaisista lähetyssaarnaajista, ”Jeesuksen palvojista”, herkullisella tavalla halvalla. Kun lähetysasema joutui kommunistisen vallankumouksen aikana saartoon ja lihavat amerikkalaisetkin joutuivat tiukalle dieetille, porukkaa pidettiin hengissä mm.  heinäsirkoilla ja ankanmunilla. Siinä vaiheessa, kun ankanmunia alettiin tarjoilla, lähetysaseman ruokasalissa ei enää ollut eri pöytää kiinalaisille ja valkoihoisille.

Suomennos tökkii pahasti Kwanin huonon englannin kohdalla – en nyt voi verrata tekstiä alkuperäiseen, mutta uskoisin, että Tan on osannut saada sen kuulostamaan luontevammalta. Lisäksi käännöksessä on joitain huvittavia kukkasia, kuten ”eurytmiikkanauha” puhuttaessa ilmiselvästi bändin Eurythmics biisistä Sisters are doing it for themselves. Missä lienee kääntäjä ollutkaan kymmenen vuoden aikana ennen kirjan julkistamista – ilmeisesti steinerpedagogisessa kuplassa, jossa ei ole kuunneltu popmusiikkia.

Tan on ollut tuottelias kirjailija kaikki nämä vuodet, vaikka hänen julkaisutahtinsa ei noudata suomalaisen kustantamon ”romaani vuodessa äitienpäiväksi”- tahtia. Kuusikymppisenä hän näyttää bloggaavan, facebookkaavan ja twiittaavan ahkerasti kuin pikku piru.