Jo’burgin vatsastapuhujat

Nadine-Gordimer(R)Nadine Gordimer (1923-2014) poistui tuonilmaisiin pari viikkoa sitten. Rakastetun nobelistin muistoa kunnioittaakseni luin tänä viikonloppuna ensimmäisen romaanini häneltä, Vieraita toisilleen (alk. A World of Strangers 1958, suom. Leena Reijonen, Otava 1991). Gordimer tunnetaan sinnikkäästä apartheidin vastustamisestaan aina ensimmäisestä romaanistaan saakka; Vieraita toisilleen on kirjailijan toinen teos viidestätoista julkaisusta. Gordimer vaikuttaa olleen teoksiaan hitaasti kypsyttävä sanataituri, joka on antanut jokaiselle teokselleen sille kuuluvan ajan tekemättä kompromisseja kustantajan julkaisupaineiden edessä. Hänen vuonna 1991 saamansa Nobel-palkinto on ollut todellinen työvoitto; muistan, kun sitä juhlittiin ja kuinka hänen teoksilleen lämmettiin Suomessa vasta palkinnon myöntämisen jälkeen. Itse olin parikymppisenä vielä liian epäkypsä arvostamaan tämäntyyppistä painavaa historiallista proosaa.

Vieraita toisilleen on kertomus nuoresta lontoolaisesta Toby Hoodista, joka on saanut tehtäväkseen edustaa setänsä kirjankustantamoa Etelä-Afrikassa, maassa, josta suvun varallisuus juontaa juurensa. Tobyn isoisä on buurisodan sankareita; suvulla on ollut myös lusikka sopassa Intian siirtomaahallinnossa ja nuori mies on utelias kuulemaan näistä hiljennetyistä tarinoista. Hänen vasemmistolaiset vanhempansa ovat kieltäneet pojaltaan häpeällisen menneisyyden muistelun, ja Afrikkaan lähtiessä hänen äitinsä ja setänsä toivovat pojalta syvällisiä raportteja mustiin kohdistuvasta sorrosta ja heidän vastarinnastaan. Toby taas haluaa elää elämäänsä vapaana historiallisesta syyllisyydentunnosta ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa siksi, että he kiinnostavat häntä, ei siksi, että he ovat poliittisesti oikeamielisiä.

Johannesburgissa Toby tutustuu kahteen rinnakkaiseen maailmaan, rikkaiden valkoisten seurapiireihin ja Sophiatownin nuorten afrikkalaisten älykköjen ja muiden vapaiden sielujen villimpään baarielämään. Erityisen tärkeäksi nousee ystävyys mustan Steven Sitolen kanssa, joka on jättänyt työnsä journalistina ja keskittyy nyt vakuutusmyyjän työhön huijaten veljiään hankkimaan kallita henkivakuutuksia, joilla ei kuitenkaan ole riittävää katetta. Stevenin kapina on yksityistä sorttia: sen sijaan, että liittyisi ANC:hen hän keskittyy juhlien järjestämiseen, ryyppäämiseen ja strategioihin olla maksamatta laskujaan. Mustien bileet ovat railakkaampia kuin valkoisten, ja niihin kutsutaan kourallinen valkoisia hangaround-aktivisteja ja usein rikollisia intialaisia, joista voi olla jollekulle kaupallista hyötyä. Intiaan ja intialaisten tapoihin suhtaudutaan välillä alentuvammin kuin kaupunkilaisten mustien kulttuuriin, vaikka virallisesti mustat ovatkin rotuhierarkian pohjalla.

Gordimer kirjoittaa kauttaaltaan monikulttuurisesta, mutta samalla hierarkkisesta yhteiskunnasta, jossa ihmisten päivittäiset huolet ovat yhteensopimattomia. Valkoiset brittitaustaiset kantapeikot ovat kuin vatsastapuhujia, joiden elämät eivät tunnu täysin todellisilta eivätkä suunnitelmat kovinkaan tavoitteellisilta. Toby alkaa seurustella kauniin, mutta tyhjäpäisen Cecilin kanssa, joka on eronnut yksinhuoltaja, mutta pystyy laittamaan suurimman osan energioistaan ratsastuskilpailuihin. Vaihtoehtoisesti hän haaveilee mallin urasta Roomassa. Valkoisia naisia Gordimer tutkii jopa kriittisemmin kuin miehiä; yleisin naistyyppi on se, joka pystyy osoittamaan kiintymystä vain hevosiin ja koiriin.

Toby tietää menettävänsä tyttöystävänsä, mikäli tämä saa tietää miehen ruokailevan ja viettävän öitä mustien ystäviensä kotona. Hän ei kuitenkaan vartioi salaisuuttaan innokkaasti, vaan näkee eron todennäköisenä skenariona. Ihmissuhteista Gordimer kirjoittaa hämmentävän modernisti ottaen huomioon, että 1950-luvulla monissa kolkissa maailmaa vallitsi patriarkaalinen kotiäitikultti. Tässä suurin osa hahmoista on jotenkin juurettomia – ainoa tasapainoisen oloinen perhe kuuluu Stevenin ystävälle Samille, jonka vaimo Ellakin on intellektuelli ja pariskunnan koti pursuaa uusimpia levyjä ja kirjoja keskellä ghettoa. Samin luota Toby löytää henkisen kodin ja turvapaikan tympiinnyttyään maanmiestensä nuivaan elämäntapaan. Hän alkaa käydä mustien kirkoissa ja pikkuhiljaa Samin naapurusto tottuu valkoisen miehen läsnäoloon heidän nurkillaan. Kansalaisoikeusaktivistia hedonistisesta nuoresta miehestä ei saa tekemälläkään, mutta palatessaan Englantiin hän suhtautuu maailmaan ja sen ihmisiin täysin eri tavalla kuin matkalle lähtiessään. Ainakin tapa tutkia ihmisten välisiä eroja on muuttunut, Gordimerin sanavarastoon kuulumatonta uusiosanaa käyttääkseni, intersektionaaliseksi: hän ei enää näe bussipysäkillä odottavia mustia kaupunkilaisia ensisijaisesti ”neekereinä” tai ”alkuasukkaina”, vaan samanlaisista arkisista ongelmista kärsivinä kanssaihmisinä kuin hän itsekin.

Gordimerin tapa kertoa Etelä-Afrikan todellisuudesta, erityisesti rotusuhteista, tuntuu astetta lempeämmältä kuin esimerkiksi André Brinkin tai J.M. Coetzeen – hän on ainakin tässä varhaisessa teoksessa edelleen toiveikas suhteiden parantumisesta. Mukaan mahtuu ironiaa ja parodiaakin hyvää tarkoittavista valkoisista kulttuuri-ihmisistä, mutta ainakin itse viihdyin kuvauksissa sekalaisista seurueista, jotka pystyivät tapaamaan toisiaan vain kotioloissa. Kaiken kaikkiaan teos oli juureva, henkevä, paikoitellen humoristinen ja tuonaikaista eteläafrikkalaista yhteiskuntaa holistisesti tutkiva. Kyynisyyttä, epätoivoa tai silmitöntä väkivaltaa tässä teoksessa ei ollut lainkaan, mikä on yleistä eteläafrikkalaisten mieskirjailijoiden teoksissa. Ensi kosketus Gordimeriin oli siis rohkaiseva, siksikin, ettei teos tuntunut toivottoman raskaalta tai vaikeaselkoiselta. Jatkanen hänen tuotantoonsa tutustumista random-järjestyksessä; seuraavaksi kiinnostaisi vaikka hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa Get a Life (2005).

Rakkautta Hottentotti-Hollannissa

Brink tuokioAndré Brinkin klassinen rakkaustarina Tuokio tuulessa (alk. 1976, WSOY 1987) puhuttelee voimallaan kolmenkymmenenkahdeksan vuoden hyllyelämän jälkeenkin. Brink (s.1935) on Etelä-Afrikan ensimmäisiä apartheidia julkisesti vastustaneita kirjailijoita, joka kirjailijanuransa ohessa toimi kirjallisuuden professorina Capetownin yliopistossa. Mielessäni sekoitan Brinkin usein J.M. Coetzee:hen, joiden kirjoitustyylissä ja teemoissa on paljon yhteistä. Brinkin tuotantoa läpi käydessäni totean, etten ole aiemmin lukenut häneltä mitään.

Tuokio tuulessa on huikea johdatus Brinkin maailmaan, sillä rakkaustarinan lisäksi teos kertoo 1700-luvun valistusajasta ja luonnontieteiden maanisesta luokittelubuumista, jonka juuret juontavat ei kauemmas kuin Uppsalan yliopiston sylttytehtaalle. Teoksen suomalaisessa esipuheessa Brink-tuntija Rauno Velling löytääkin yhtäläisyyksiä ruotsalaisten luonnontieteilijöiden tavoissa luokitella afrikkalaisia heimoja ja pohjoisia alkuperäiskansoja. Suomalaisten ja saamelaisten suhteita on tuolloin kuvattu yhtä eksotisoiden kuin zulujen ja hottentottien. Koska romaanin takana on historiallinen tositarina, se tekee lukemisesta jotenkin riipaisevampaa kuin jos olisi lukenut ”puhdasta” fiktiota.

Valitsin arviooni vanhemman kansikuvan kuin mikä lukemassa kirjassani oli – pokkariversion kantta kun koristaa kliseinen kuva valkoisesta ja mustasta kädestä koskettamassa hennosti toisiaan. Itselläni on nyt vahva ”poliittisesti korrektien” kuvien purkamiskausi käynnissä, ja eniten minua nyppivät yksioikoiset ihonväriin liittyvät representaatiot. Coetzee on ”rodun” käsitteen purkajana vielä radikaalimpi kuin Brink, sillä hän ei kirjoita hahmoilleen lainkaan ihonväriä. Tässä romaanissa henkilöt ovat reilusti mustia, valkoisia tai siltä väliltä, mutta he eivät yksiselitteisesti alistu kohtaloonsa tai jähmety länsimaisen tieteen ja koloniaalisen vallan heille määräämille paikoille.

Romaanissa päähenkilöinä ovat nuori valkoinen leski Elizabeth Larsson ja orjuudesta itsensä väkivalloin vapauttanut Adam Mansoor, mies joka on puoleksi hottentotti, puoleksi malaijalainen. Elizabethin ruotsalainen mies, Carl von Linnén opetuslapsi, on tapettu kesken kasvinkeruureissun ”hottentotti-Hollannissa” ja miehen vaatteisiin pukeutunut Adam tulee pelastamaan Elizabethin aikomuksenaan palauttaa tämän perheelleen Kapkaupunkiin. Erämaassa ja savannilla Adam ja Elizabeth eivät ole enää sovinnaisen yhteiskunnan sääntöjen piirissä, eikä Adam ole Elizabethin palvelija. Miehen ja naisen suhde kehittyy hitaasti erinäisten jännitteiden ja kahnauksien kautta, myös riippuvuussuhteesta, sillä molemmat  tietävät, etteivät selviydy seikkailustaan hengissä ilman toista. Adam tarvitsee Elizabethin perheen tunnustusta tyttären elämän pelastamisesta tullakseen taas yhteiskuntakelpoiseksi; keskenmenon saanut, fyysisesti hauras Elizabeth taas ei kykene ruokkimaan itseään ilman metsästäjäänsä. Liikuttavimmat hellyyden osoitukset ovat kohtauksia, joissa Adam ruokkii Elizabethia kuin pikkuvauvaa, pakottaen tätä syömään antiloopin lihaa tai keitettyä strutsin munaa suupala palalta. Vastalahjana Elizabeth kutsuu Adamia hänen oikealla nimellään Aob (jonka vain miehen äiti tietää) ja lääkitsee tämän haavoja keräämillään yrteillä.

Eroottinen kuvasto on harvinaisen herkkää ja kypsää, miehen ja naisen lihallinen yhteys vertautuu eeppiseen maisemaan ja säähän. Valkoiseksi buurinaiseksi Elizabeth on yllättävän uskalias seksuaalinen toimija, esimerkiksi tässä kuvataan hänen oman käden hurmioitaan luonnon keskellä ja seksuaalista vapautumista. Adam taas esitetään sensitiivisenä miehenä, jolle naisen nautinto on tärkeää. Vaikka tarinan puitteet ovat askeettiset, ja rakastavaisten kohtalo tuhoon tuomittu, Brink onnistuu kuvaamaan roturajoja uhmaavaa rakkautta omaperäisesti, kliseitä vältellen. Tässä ote tekstistä, joka paljastaa kirjan nimen etymologian, Elizabethin kertomana:

”Sinä olet minun kanssani. Minä sivelen sinua. Kuten niiden kallioiden keskellä siellä merellä; kuten sinä iltana kun sinä sanoit: minä haluan sinut alastomana. Tuokioksi vain. Ei koskaan enemmän kuin tuokioksi. Ehkä me emme kestäkään enempää kuin tuokion kerrallaan. Minä  muistan. Minä yritän jatkaa matkaa. Tämä kaamea avaruus meidän ympärillämme luo sen hiljaisuuden jossa niin harvoin, niin perin harvoin, minä uskallan tuntea sinut ja antaa sinun tuntea minut.” (278)

Se, että rodullisesti merkityn ”toisen” tunteminen on mahdollista edes hetken verran, on Elizabethille järisyttävä havainto ihmisyydestä. Pusikoissa ja hylätyissä hökkeleissä pakoileva pariskunta haaveilee yhteisistä lapsista, mutta kumpikin tietävät, ettei heidän yhteiselonsa olisi mahdollista eurojohtoisen ”sivilisaation” parissa omana elinaikanaan. Hottentottien parissa Elizabethiä kohdellaan kuin vertaista, mutta buurien pitämillä maatiloilla piru karkaa merrasta, jos kukaan arvaa pariskunnan suhteen laadun. Tuokio tuulessa kaikkien ihmisyhteisöjen ulkopuolella on heille suurempi täyttymys kuin mitä olisivat voineet kuvitella matkaan lähtiessään.

Ainoa asia, jota jäin tätä lukiessani mietiskelemään, on Brinkin käyttämä kieli, Adamin ja Elizabethin tavat puhutella toisiaan – sekin fakta, että heillä on tässä yhteinen kieli (ilmeisesti hollanti, tai joku afrikaansin esiaste) ja että he ymmärtävät toisiaan miltei saumattomasti. Olin lukevinani heidän keskusteluistaan modernin kuuloista ihmissuhdevääntöä. Erityisesti Adamin poliittinen tietoisuus  ja ironinen kielenkäyttö hämmentävät – tosin mikään ei estä kuvittelemasta, etteikö joku 1700-luvun kouluttamaton orja olisi osanut puhua näin elegantisti. Historiallisten anakronismien etsiminen täikammalla ei kuitenkaan tullut mieleen aistivoimaista kertomusta lukiessa. Brink on halunnut kirjoittaa tyylikkään, virtaviivaisen rakkaustarinan, jolla on taatusti ollut suuri relevanssi 1970-luvun kontekstissa apartheidia vastaan taistelevassa maassa – ja on edelleen. Itse lukisin tarinaa metaforana 300 vuoden mittaisista kärsimyksistä ja riistosta – jokainen vuosikymmen on tuottanut omat Adaminsa ja Elizabethinsa. Adameja ja Elizabethejä elää keskuudessamme edelleen.

Nälkälakko ilman ideologiaa

Coetzee Auster cartoonJ.M.Coetzee, kaksinkertainen Booker-palkinnon saaja ja ”vain” yksinkertainen nobelisti, tunnetaan maailmalla kyynisestä kirjoitustyylistään. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea useampaakin hänen teostaan, mutta mielentila ei ole sallinut urakan loppuun saattamiseksi. Nytkin Michael K:n elämä (1983) oli työn alla pari kuukautta. Harrastan afrikkalaista kirjallisuutta puolivakavasti, mutta haaviini on tarttunut vähän eteläafrikkalaisia kertojia, jos Doris Lessingiä ei lasketa. Coetzeeta ja Brinkiä olen hamstrannut hyllyyni, mutta ainoa musta prosaisti jonka muistan nimeltä on Bessie Head. Nolo tilanne, jota olisi aika pikkuhiljaa korjata.

Michael K:n elämä on inhorealistinen road movie apartheidin loppuajoilta, dokumentti valtioterrorista ja vainoharhasta. Siinä peräkammarin poika Michael lähtee kärräämään vesipöhöttynyttä äitiään tämän toivomuksesta kaupungista maalle farmille, jolla hän ja hänen äitinsä olivat palvelleet, viettämään viimeisiä elinvuosiaan. Äiti kuolee matkalla, tuhkataan, ja Michael jatkaa matkaa äidin tuhkat mukanaan, kunnes löytää kyseisen farmin autioituneena. Hän asettuu asumaan autiotaloon, kunnes joutuu työsiirtolaan epäiltynä loisimisesta. Siirtolakokemuksen jälkeen Michael putoaa kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle asuen itse  kyhäämässään luolassa keräten hyönteisiä ja juuria ja kasvattaen kurpitsoja ravinnoksi. Laittomana ”farmarina” häntä epäillään kapinallisten ruokkimisesta ja hän joutuu eristysleirille, jonne valtion pettureita keräillään satapäin.

Kiinnostavaa kerronnassa on, ettei lukija voi sataprosenttisesti tietää, minkä värisiä henkilöhahmot ovat. Vaikka Michaelin marginaalinen asema antaisi ymmärtää hänen olevan musta, hän voisi yhtä hyvin olla työväenluokkainen buuri. Coetzeella on merkillinen kyky kirjoittaa ”roduttomasti” tai niin yleisinhimillisesti, ettei lukijan huomio kiinnity automaattisesti päällimmäisiin fyysisiin piirteisiin.

Viimeisessä siirtolassa Michael K. ei kykene syömään hänelle tarjottua ruokaa ja jouduttuaan nesteytykseen hän onnistuu repimään irti letkunsa heti tajuihin palattuaan. Hänen yhden miehen nälkälakkonsa ei kuitenkaan ole poliittinen, ei edes tietoinen siihen liittyvistä manipulaation mahdollisuuksista. Michael nälkälakkoilee, koska hän ei voi syödä vankeuden leipää, hänen olemuksensa hylkii instituution tarjoamaa ”turvaa”. Michaelia hoitava nuori lääkäri lopulta ymmärtää miehen syvimmän olemuksen ja huomaa irtolaisen elävän täydempää elämää kuin kukaan virkaihminen. Hän onnistuu vakuuttamaan viranomaiset Michaelin syyttömyydestä ja syyntakeettomuudesta, ja näin miehen katoaminen raportoidaan laitoskuolemana. Michael K. pääsee palaamaan Kapkaupunkiin totutuille nurkilleen, jossa hän huomaa ihmisten kohtelevan häntä sotasankarina, suurena hyväntekeväisyyden kohteena. Siitäkin asemasta hän haluaa eroon. Hän nukahtaa äitinsä vanhassa vuokrahuoneessa, jota nyt pidetään varastona, vapaana miehenä, miltei voitonriemuisena.

Teos on äärimmäisen ruumiillinen ja luonnonläheinen, siinä rämmitään veldin mullassa ja syvimmissä ryteiköissä ja ryömitään pää syvällä mudassa kiinnijäämisen pelossa. Kai romaani tutkii ihmisenä pysymisen reunaehtoja. Michael K. ei päädy ryöstämään eikä raiskaamaan ketään, vaikka hänellä ei ole kattoa pään päällä; hänen ratkaisunsa on pasifistinen ja omavarainen. Häntä pidetään välillä kehitysvammaisena, välillä terroristina, mutta ketään hänen kokoon kuivunut olemuksensa ei jätä täysin kylmäksi. Kukaan ei tiedä, minkä ikäinen hän on tai onko hänellä perhe piilossa jossain päin maata. Hän on toivottoman valtion, jonka päivät ovat jo lasketut, kävelevä omatunto.

Lukukokemus oli raskas, mutta sen arvoinen. Luulen, että pitäisin enemmän hänen myöhemmästä teoksesta Häpeäpaalu, joka kertoo apartheidin jälkeisestä valtiosta ( näyttää tulleen taannoin leffana, jossa pääosassa on John Malkovicz). Ilmeisesti siinä jatketaan samoilla synkeillä vesillä, mutta juoni tuntuu kompleksisemmalta. Menestysromaanien ja palkintojen jälkeen Coetzee muutti pysyvästi Australiaan, sillä hänelle asuminen valkoisena uudessa valtiossa merkitsi vanhojen sortavien valtarakenteiden pitkittymistä.

Tai sitten seuraava Coetzee-lukuhaaste voisi olla Tässä ja nyt (2012), kirjeenvaihtokirja hänen ja Paul Austerin välillä. Miesten ystävyys on sukkuloinut paperilla ja konekirjoitetuin faksein mannerten välillä jo kymmeniä vuosia. Vanhan koulun miehiä kun ei somettaminen kiinnosta, miksiköhän?