Pappila, jonka jumalat hylkäsivät

Teos: Iris Murdoch: The Time of the Angels (Panther, 1966)

Viikonloppu on mennyt mukavasti poistokirjoja inventoidessa, ja vieläkin jostain pomppasi lukematon Iris Murdochin pokkari, vaikka luulin jo heittäneen ne paperinkeräykseen. Ei siksi, että kirjat olisivat huonoja, mutta pelastin joskus tämän tuotteliaan filosofikirjailijan lähes koko romaanituotannon, ja kirjat olivat huonossa kunnossa. Olen lukenut näitä muutaman, pitänyt jokaisesta omalla tavallaan, mutta en odota niille suurta comebackia. Ne ovat oman aikansa ajankohtaiskirjallisuutta, takuulla ei viihdettä, mutta niiden introvertti, hidas maailma saattaa pitkästyttää monia.

Tässä kirjassa omituinen papin perhe muuttaa Midlandsin maaseudulta Lontoon Earl’s Courtiin. Perheen isä Carel on leski, ja hänen ainoa tyttärensä Muriel on jo aikuinen. Tämän lisäksi hän huoltaa kuolleen veljensä tytärtä Elisabethia, joka on myös jo yhdeksäntoista, mutta selkäsairautensa vuoksi ei liiku paljoa kodin ulkopuolella. Muuton syyt ovat mystiset, liittyvät kai miehen mielenterveyteen ja selkeään työkyvyttömyyteen. Lontoossa hänellä ei ole varsinaista seurakuntaa, mutta hänen kai pitäisi kerätä varoja paikallisille ongelmanuorille. Hän ei ole ryypännyt terveyttään, vaan taitaa olla aidosti hullu. Lähipiirissä, joka on todella pieni, ilmenee huolta tämän erikoisen seurueen meiningistä, mutta piispakaan ei onnistu puuttumaan palkollisensa tapaan hoitaa työtään.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tummaihoinen taloudenhoitaja Pattie, joka on joskus ollut Carelin rakastajatar, mutta epäillään, että naisen lihominen on johtanut välien viilenemiseen. Lontoossa porukka saa uuden palvelijan venäläissyntyisestä Eugenesta, joka myös iskee silmänsä Pattieen. Eugene mielellään ottaisi rehevämmän emännän, sillä hänen ensimmäinen vaimonsa kuihtui tuberkuloosiin pakolaisleirillä Keski-Euroopassa. Eugene on tullut Englantiin pakolaisena poikansa Leon kanssa, joka kuuluu niihin nuorisorikollisiin, joita Carelin kuuluisi pelastaa. Mutta Carel vaan synkistelee puolialastomana pimeässä budoaarissaan, ja komentelee Pattieta.

Oletin takaliepeen kuvauksesta meiningin yltyvän kunnon kulttimenoiksi, mutta ei tässä kuitenkaan suljeta ihmisiä yhteisöön vastoin heidän tahtoaan. Carelin karismaattisuuskin on kovin kyseenalaista, eikä hän pappilaan eristäytyneenä onnistu hankkimaan uusia jäseniä ympärilleen. Henkilöiden sairaalloinen yhteenhitsautuminen on enemmän yksityinen murhe, mutta viitataan tässä myös insestiepäilyyn, jonka teemaa ei kuitenkaan käsitellä loppuun saakka.

Ilman puolijamaikalaista ja venäläistä palveluskuntaa teos olisi jäänyt kalpeaksi, mutta heidän läsnäolonsa toi tarinaan tunkkaisten teologis-moraalisten kysymysten ulkopuolista magiaa. Eugenen varastetun ikonin saaga pitää sisällään sellaista moraalifilosofista pohdintaa, jota Murdoch on varmasti harrastanut myös Oxfordin yliopiston luennoillaan.

Ajattelin jatkaa maailman yli 200 valtion kirjallisuuksien keruuta, tyyliin yksi kirja per maa. Minulla oli varmasti kirjoja yli 100 maasta edellisessä residenssissä, mutta heitin muutossa jo luetut ja varsinkin tylsät kappaleet pois. Nyt omistan kirjoja noin 50-60 maasta. Uusia hankintoja etsin lähinnä kierrätyshyllystä ja joskus divareista. Toissa vuonna maahaastetta tehdessäni totesin, ettei kaikista maailman maista ole saatavilla ainakaan natiivin henkilön kirjoittamia romaaneja. No, brittikirjallisuuden suhteen en kärsi puutetta, mutta Iris Murdoch saa nyt edustaa Britanniaa tässä kirjastossani.

Alfakurssi: yhteisellä matkalla

Syksyn uusi harrastukseni on Alfa-kurssi, ekumeeninen johdatus kristinuskon perusteisiin. Käyn sitä Hervannan kirkolla, seurakunnassa johon en asuinpaikkani puolesta kuulu, mutta joka silti vetää minua enemmän puoleensa kuin kirkko, johon kuulun. Olenkin Tampereella asuessani kuulunut jo kolmeen eri seurakuntaan ja joka kerta muuton jälkeen olen saanut paikalliselta kirkkoherralta kutsun osallistua seurakunnan toimintaan. Kalevassa asuessani kävin Kalevan kirkossa kerran; Atalassa asuessani kävin Aitolahden kirkossa ennätykselliset kolme kertaa ja nyt Hallilassa asuessani en ole kolmen vuoden aikana ehtinyt Viinikan kirkkoon kertaakaan. Luterilaisen kirkon byrokraattisuutta ihmettelen aina: kuinka ihminen ei voi itse valita seurakuntaansa, miksi se määräytyy asuinpaikan mukaan?

Eniten Tampereen kirkoista olen käynyt ortodoksisessa kirkossa, joka on rakennuksena minulle hyvin rakas. Hervannan kirkko on rumankaunis, vaatimaton ja arkinen, mutta täytyy sanoa, se on Pietilöiden arkkitehtuurin paremmasta päästä. Se palvelee hyvin pientä ihmistä, tulee tavallisen kulkijan tasolle. Kalevan kirkko on kauhein Pietilä-pytinki koskaan, inhorealistinen viljasiilo. Saan näppyjä jo sen ohi kulkiessa, enkä voisi kuvitella osallistuvani mihinkään piiriin sen tiloissa. Estetiikka painaa paljon minun hengellisessä vaa’assani, tarvitsen pyhyyden kokemiseksi kauneutta.

Toissa syksynä olin ortodoksisen kirkon katekumeeniopetuksessa, mikä avarsi mieltäni suunnattomasti, mutta siellä puhuttiin enemmän kirkon tavoista kuin uskosta. Alfa-kurssilla raikasta on, ettei siellä puhuta paljoakaan luterilaisuudesta, vaan sanasta. Kursseja pidetään samalla kaavalla myös muissa kuin luterilaisissa kirkoissa. Alkuperä on Britannian anglikaanisessa kirkossa, mutta sanotaan, että kurssin rakenne on ammentanut paljon roomalaiskatolisesta uskon opetuksesta.

Alfa-kurssi on omanlaisensa matka, sen aikana tutustuu ihmisiin, joihin ei ehkä muuten tutustuisi ja puhuu asioita, joita ei ole välttämättä käsitellyt edes parhaiden ystäviensä kanssa. Tähän mennessä on puhuttu taivaaseen pääsemisestä, syntien anteeksisaamisesta, koulujen uskonnonopetuksesta, perhepolitiikasta ja siitä, kuka Jeesus oikeasti oli. Kahden kurssikerran jälkeen huomaan, että minun porukassani ei ainakaan ujostella – keskustelu on ollut niin vilkasta, että lisäaikaa olisi kaivattu. Ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä uskosta ja kristitystä elämäntavasta. Politiikka astuu eetteriin väistämättä ja konflikteilta ei vältytä. Jotenkin tuo kuvastaa myös koko luterilaisen kirkon nykytilaa: jako vasemmistolaisiin ja oikeistolaisiin, liberaaleihin ja konservatiiveihin, salliviin ja niuhoihin on jyrkkä. Maailmankuvien taisto on nykyään niin paljon kiivaampaa kuin se oli lapsuuteni ja nuoruuteni kirkoissa. Homojen ja lesbojen asema, feminismi, lastenkasvatus ja suhde muihin uskontoihin ovat keskeisen riidan aiheet. Täytyy sanoa, että olen ehtinyt jo nyt ahdistua kurssilla joidenkin ahtaasta maailmankuvasta ja tietämättömyydestä, mutta ehkä kokemus on lopulta kasvattava. Olen päättänyt käydä sen loppuun vaikka pää paketissa. Kurssilta en odota uskoon tuloa (koska en usko uskoon tulemiseen) enkä hengellistä valaistumista, vaan rehellistä keskustelua perusasioista.

Matka uskoon on kaikilla erilainen, jotkut etsivät Jumalaa järjen avulla, toiset sydämen. Huomaan itsestäni, että edustan kumpaakin koulukuntaa. En ole uskoon fiiliksellä heittäytyjä, kielillä puhuja enkä armosta kaatuja, mutta en ole tieteellinen todistajakaan. Minulle riittää pieni lukemisto, Raamattuakin luen säästeliäästi. Pidän enemmän elävästä uskosta, näkemisestä, kokemisesta, haistamisesta ja maistamisesta.  Pidän yhdessä tekemisestä, jakamisesta ja seurakunnan yhteydestä, mutta samalla rasitun liian uskovaisista ihmisistä. Minulle  kristinusko on tekoja enemmän kuin sanoja.

Kristinuskossa suurin kompastuskiveni on lähetystyö, johon suhtaudun historiallisista syistä nihkeästi, mutta silti ihailen joitain sen tekijöitä. Minun kallooni ei mahdu uskoon käännyttämisen arroganssi, kaikki kovaääninen evankeliointi on minulle myrkkyä. Uskon vahvasti henkilökohtaiseen valintaan ja neutraaleihin julkisiin tiloihin, olen osittain samaa mieltä ranskalaisten kanssa, jotka kieltävät uskonnollisten symbolien käytön valtion viroissa ja tiloissa. En halua, että Suomesta tehtäisiin yhtään enemmän kristitty valtiona ja maana kuin se nyt jo on. Tässä kuulun vähemmistöön viime aikoina tapaamieni kristittyjen joukossa. Olen ollut havaitsevani, että ristiretkien henki alkaa taas nostaa päätään monissa kirkoissa. TV7:lla esimerkiksi pyörii lastenohjelma, jossa lapsia kehotetaan liittymään Jeesuksen armeijaan ja jossa Jeesus tykittää panssarivaunulla. Tähän verrattuna lapsuuteni kommunistinen Nukkumatti on sympaattinen hahmo, hän enimmäkseen tuli pasifistisilla kulkuneuvoilla eikä unihiekan heittäminenkään tappanut vääräuskoisia.

Yksi Hervannan seurakunnan nimikkoläheteistä on Leena Kaartinen, elämäntyönsä lääkärinä Afganistanissa tehnyt arjen sankari. Ilahduin, kun näin hänen kuvansa kirkon ilmoitustaululla, en nimittäin tiennyt, että hän on edustanut Hervantaa maailmalla. Nyt Leena on jo eläkkeellä ja jatkaa toimimista yhteisen hyvän vuoksi kotikaupungissaan Lahdessa, mutta ei häntä olla kokonaan saatu kotiin Afganistanista. Hän reissaa edelleen kahden kodin väliä. Satuin lukemaan kirkon aulassa Leenan paimenkirjeen viimeisimmältä Afganistanin-matkalta. Hän pyysi meitä kaikkia rukoilemaan sen puolesta, että hänen perustamansa terveyskeskus saisi taas ammattinsa osaavaa henkilökuntaa. Leenan kaltaisten ihmisten vuoksi annan luterilaiselle kirkolle vielä mahdollisuuden. Leenalla ei taatusti ole aikaa vääntää turhien asioiden takia, hänelle jokainen ihmishenki on samanarvoinen ja ehdottoman tärkeä.