Uusnatsi isoisää etsimässä

Teos: I. Allan Sealy: Hotelli Everestl (LIKE, 2000)

Suomennos: Tarmo Haarala

Tämän viikon poistokirja oli taas uusi lisä Himalaja-kokoelmaani. Minun pitäisi ehkä tietää jotain I. Allan Sealysta (s. 1951), sillä postkoloniaalin kirjallisuuden markkinoilla tämä teos on ollut 1990-luvun lopulla lähes yhtä suuri hittiteos kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumala. Mutta tämän teoksen herättämä keskustelu on mennyt minulta ohi. Ehkä tuo kirjan nimi on tuntunut minusta epäkiinnostavalta tai liian turistimaiselta. Olen ehkä ajatellut, että kyseessä on jonkun amerikkalaisen reppureissaajan tilitys henkisestä heräämisestä vuoristoilmassa.

Väärin arvattu. Ja tämähän on yllättävän haastava teos, jos sitä aikoo ymmärtää yhtään syvällisemmin. Se rakentuu kalenterimaisesti erilaisten buddhalaisten kuolemankirjojen ympärille, ja paikallisen botaniikan tutkiminen on yksi keskeinen sivujuonne. Ekologian saralla löytyy myös viittauksia Chipko-liikkeeseen, joka oli merkittävä feministissävytteinen metsiensuojeluun keskittyvä liike varsinkin 1970-luvulla.

Teoksessa on dekkarin ja kauhun siemeniä, vaikka se kuvaa yhtä vuodenkiertoa fiktiivisessä Drummondganjin kylässä ja siellä sijaitsevan majatalon arkea.

Ajallisesti teos sijoittuu oletettavasti 1980-luvun loppuun tai 1990-luvun alkuun. Rivien välistä olin lukevinani, että Neuvostoliitto saattaisi olla vielä olemassa, tai juuri romahtamaisillaan kuvatun vuoden aikana. Punkrockin ilmentymisestä on kulunut kymmenisen vuotta, ja nämä vuoristokylän asukit tietävät hämärästi, mitä punk tarkoittaa, koska välillä turistien joukossa on tyyppejä, joilla on piikikkäitä kampauksia.

Yksi asukeista on nimetön latvialainen merimies, joka on ilmeisesti majaillut Intiassa siitä saakka, kun Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon. Suomikin mainitaan, tosin lähes kursorisesti.

Jälkisanoissa Sealy kertoo löytäneensä inspiraation teokselleen Dehradunin hautausmaalta, jonne hänen brittitaustainen äitinsä oli haudattu vuonna 1987, 63 vuoden iässä. Hautaamisen käytännöthän ovat Etelä-Aasiassa varsin mielenkiintoisia, ja kun muistetaan, että Intian valtaväestö hindut eivät harjoita hautaamista, niin vähemmistöjen hautausmailla on siellä aivan erityinen tunnelma.

Tässä teoksessa osa päähenkilöistä on kristittyjä varsin erilaisista taustoista. Nuori katolinen nunna Ritu saapuu majataloon töihin jostain trooppisemmasta Intiasta. Sisaret Cecelia ja Perpetua ovat jo iäkkäämpiä ja tarvitsevat apua ikäloppujen kanta-asukkaiden hoidossa. Ritu saa vastuulleen vanhimman asukin, entisen vuorikiipeilijä Jedin, joka on varsin haasteellinen hoidettava 90 vuoden iässä. Haasteellinen siksikin, ettei hän suostu poistumaan yläkerran kuumimmasta ja vaikeakulkuisimmasta huoneesta, jota hän on asuttanut iät ja ajat.

Vaikka Ritu on nunnan lupauksensa tehnyt, silti häntä kosiskelee paikallinen kolmikymppinen hindumies Brij. Romanssiin syntyy jännitteitä, kun Brij nähdään brittien perustamalla hautausmaalla auttamassa majatalon uusinta asukkia, saksalaista Ingeä. Hän haluaisi pystyttää kiven kylässä kuolleen isoisänsä haudalle, mutta ei ole tyytyväinen paikallisen kivenhakkaajan työn tuloksiin. Näin ollen hän päättää ryhtyä itse kaiverrushommiin.

Ingen isoisä Otto Plank on joutunut toisen maailmansodan aikana brittien vankileirille, ja kuollut siellä. Hän on jättänyt jonnekin kirjoittamiaan runoteoksia, jotka Inge haluaisi löytää. Nuori nainen kuitenkin kuolee epämääräisissä oloissa toivioretkensä aikana, ja tapauksesta tehdään rikosetsintä.

Oliko Inge sitten uusnatsi, ja mitkä olivat hänen perimmäiset syynsä matkustaa Himalajalle? Ja millaisia salaisuuksia paljastuu Jedin aktiiviuran aikaisista päiväkirjoista?

Jos tämä on historiallinen romaani, niin sen historialliset viitteet ovat tarkoituksellisen epätarkkoja. Jossain taustalla kummittelee jopa edesmennyt pääministeri Nehru, joka myös oli kylässä vankina ennen Intian itsenäisyyttä. Hänen pyynnöstään istutettu ruusutarha on edelleen elinvoimainen. Mutta tässä ilmanalassa kirjat ja paperit mätänevät helposti, ja näin ollen katoavat myös tarkat päivämäärät ja vuosiluvut. Paluu luonnonkierron mukaiseen ajanlaskuun tuntuu loogiselta taloissa, joissa saattaa olla katolla satelliittilautaset, muttei tv-vastaanottimia.

Sealyn tyyli on impressionistinen ja eklektinen, ja muistan lukeneeni 80-90-luvulla enemmänkin tällä tyylillä kirjoitettuja teoksia. Tyylistä huomaa kyllä, että kirjailija on asunut kauan Euroopassa ja Amerikassa, sen verran paljon teoksessa on viitteitä länsimaisiin muoti-ilmiöihin. Hänen tarjoamansa kuva pohjoisen Intian vuoristokylistä on monisyinen ja kerroksellinen. Lukijalta vaaditaan kärsivällisyyttä historiallisten solmujen aukaisemisessa, sillä Sealy ei pahemmin harjoita matkaopasmaista kerrontaa tyhmille ulkomaalaisille. Kirjan voi hyvin lukea avaamatta kaikkia noita solmuja, mutta huolellinen lukija voi hyvällä mielellä taustoittaa haluamiansa kohtia Googlen välityksellä. Itse ainakin googlasin jonkun verran Nehrun oleskelusta Dehradunista ja Chipko-liikkeestä.

Täytyy myöntää, etten päässyt emotionaalisesti oikein kenenkään henkilöhahmon ihon alle, eli niiden kehittely jäi mielestäni puolitiehen. Kyläyhteisön dynamiikan kuvaus taas oli ansiokasta, ja luonnonkuvaus jopa virtuoosimaista.

Siirtomaaeksotiikkaa suomityyliin

Teos: Birgitta Hurme: Lootuslampi (Otava, 1996)

Äänikirjan lukija: Heidi Naukkarinen

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Pirjo Hassinen on 1990-luvulla kirjoittanut historiallisia rakkausromaaneja nimellä Birgitta Hurme. Hämmennyin, kun törmäsin sattumalta BookBeatin uutuuksista Lootuslampeen; nämä kirjat on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjoina. Muut Hurmeen kirjat sijoittuvat Eurooppaan, mutta Lootuslampi on aito siirtomaaromanssi, joka sijoittuu muun muassa Agraan, kaikkien intialaisten romanssien ikoniseen keskittymään, Taj Mahalin varjoihin.

Teoksen nuori Angela Travers elää 1860-luvulla Intiassa vanhempiensa kanssa. Veli Mark on kuollut vuoden 1857 Mutinyssä, ja tämä traaginen tapahtuma on saanut perheen muuttamaan Lucknow’sta Agraan. Vapautta rakastava nuori nainen harrastaa kuvataiteita, mutta haksahtaa anglointialaiseen Jamesiin, joka lupaa viedä naisen Lucknow’n kaupunkiin kuolleen veljensä haudalle. Pariskunta kihlautuu siksikin, että kihlaus helpottaa yhdessä matkustamista maassa, jossa naimaton nainen ei saisi viettää aikaa vieraiden miesten kanssa.

James lupaa Angelalle hienon residenssin, vanhan linnan maaseudulla Lucknow’n kaupungin lähellä. Miehen taustassa on kuitenkin jotain muutakin outoa kuin ”sekarotuisuus”. Lisäksi mies on uskoton, ja jättää Angelan tilalle pitkiksi aikaa yksin.

Lähellä Jamesin ja Angelan residenssiä asuu ilotalotoimintaa pyörittävä Lady Penn, joka yrittää kiristää Angelalta rahaa mitä uskomattomin keinoin. Käy ilmi, että veli Mark oli onnistunut saamaan nuoren muslimitytön Sundarin, raskaaksi. Veljenpoika Marky Mohammed elää äitinsä kanssa Lady Pennin tiluksilla, eikä ilotytön lehtolapsen kohtalo vaikuta kovin ruusuiselta. Myös Angelan isän touhuissa avioliiton ulkopuolella on elementtejä, jotka eivät siedä päivänvaloa.

Lootuslammen estetiikkaan mahtuu ripaus goottilaista kauhua, ja kuolleen veljen maalauksetkin tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Oli kiinnostavaa haahuilla varsinkin vanhan linnan hyisissä talvimaisemissa, jonne tuulet puhalsivat lisää kalsaa Nepalista saakka. Kirjaa kuunnellessa myös googlailin siinä mainittuja paikannimiä, ja löysin Gulmark (”Kukkaniitty”) – nimisen äärimmäisen eksklusiivisen turistikeskuksen Kashmirista. Siis jos Intiasta haluaisi kokea palan ökyintä Bollywood-leffan kulissia, niin Gulmark olisi varma valinta. Kirjassa mainittu Gulmark taas on pahamaineinen kortteli Lucknow’ssa, jossa on brittiarmeijan sotilaiden suosimia bordelleja.

Verrattuna noihin pariin aiempaan lukemaani 1800-luvun romanssiin Hurmeen teos on harvinaisen taitavasti kirjoitettu. Toki teoksessa vilisee koloniaalisia kliseitä, mutta vaikuttaa, että kirjailija on sekä tutkinut aihepiiriä huolellisesti että mahdollisesti myös vieraillut kirjassa kuvatuissa kohteissa. Erotiikkaa teokseen mahtuu yhtä paljon kuin Hassisen Suomi-kirjoihinkin, mutta seksin ja romantiikkaan on liitetty aimo annos realismia, neuvotteluja, valtataisteluja, illuusioiden menetystä ja mustasukkaisuusdraamaa. Eli en pidä tätä yksiulotteisena Harlekiini-hömppänä, vaan laadukkaana viihdekirjana, jonka kautta lukija pääsee matkustamaan Intiaan moniaistisen ruhtinaallisesti.

Aloitan tällä teoksella HELMET-haasteen, ja sijoitan sen kohtaan 15: Aihe, josta haluat tietää lisää.

Teema: Kirjallisuus brittiläisestä Intiasta

Teos: Jane Coverdale: The Jasmine Wife (HarperCollins, 2020)

Äänikirjan lukija: Stephanie Beatty

Sattuneesta syystä vuoteni on loppumassa erikoisten genrejen parissa, joita en vielä muutama viikko sitten olisi uskonut lukevani. Olen kiinnostunut Intian historiaan sijoittuvista naishömppäkirjoista ja (post)koloniaalisista kummitusjutuista. Varsinkin tuo uusi kiinnostus historialliseen kauhuun on yllättänyt minut, kun en ole yleensä kovin innoissani yliluonnollisista ilmiöistä. Teosten määrä suoratoistopalveluissa on vaatimaton, vanhempia teoksia löytyy ilmaiseksi eri verkkosivuilta, mutta niiden lukeminen arkistokopioina on tunkkaista. Ehkä ainoa kirjailija, jolta olen viime aikoina lukenut siirtomaaromantiikkaa, on edesmennyt Lucinda Riley, joten valikoin näitä uudempia lukemistojani täysin randomilla.

Jane Coverdale on australialainen kirjailija, jonka esikoisteosta on verrattu juuri Rileyhin ja Dinah Jefferiesiin; jälkimmäisen tuotantoa en myöskään tunne vielä. The Jasmine Wife kuulosti etukäteen melko ennalta-arvattavalta tapaukselta, jossa Intian ylitsepursuavaa aistillisuutta verrataan brittien pidättyväisyyteen, itsekuriin ja protestanttiseen etiikkaan.

Romaanin päähenkilö Sarah Archer on Intiassa lapsuutensa viettänyt nuori nainen, jonka on täytynyt muuttaa Englantiin tätinsä hoiviin tämän vanhempien kuoltua. Noin parikymppisenä häntä kosii Intiasta kotilomalla oleva siirtomaavirkaililija Charles Fitzroy, ja hän suostuu kosintaan tuntematta miestä kunnolla, koska luulee tämän pitävän sisällään lipun vapaampaan elämään kuin Englannissa.

Sarah ei kuulu tyypilliseen siirtomaavaimojen porukkaan, joita pilkataan ”kalaverkkoina”. Tyypillinen vaimo on alempaan keskiluokkaan kuuluva seikkailija, joka on matkustanut Intiaan vain aviomiehen metsästyksen tarkoituksessa. Hänen integraationsa protestanttisten brittien yhteisöön Madrasissa 1900-luvun alkupuolella tai 1800-luvun lopussa (aika ei tarkennu koskaan) etenee takkuisesti, ja avioliitossa on alusta asti suuria haasteita. Aviomies Charles elää Madrasissa tiiviissä symbioosissa äitinsä kanssa, joka ei ole tyytyväinen poikansa puolisovalintaan. Charles taas tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poolon pelaamisesta kuin aviovelvollisuuksistaan.

Sarah kohtaa ranskalais-intialaisen Ravi Sabranin jo tulonsa ensimmäisenä päivänä, eikä saa miestä mielestään senkään jälkeen, kun tämä paljastuu miehensä pahimmaksi kilpailijaksi pooloklubilla. Ravi on asunut Pariisissa, ja edustaa täysin erilaista arvomaailmaa kuin mihin brittiyhteisössä on totuttu. Hän on suurieleinen maailmanmies, jonka huhutaan pitävän tanssityttöjä rakastajattarinaan monissa omistamissaan residensseissä. Yksi hänen taloistaan sijaitsee ranskalaisten tukikohdassa Pondicherryssä, jonne Sara matkustaa lavantautiepidemian aikana. Nainen joutuu karanteeniin asumassaan hotellissa, mutta Ravi onnistuu keplottelemaan tiensä sinnekin. Toisaalta Ravin kiinnostus vihaamansa pooloklubin kapteenin vaimoon on epäilyttävää, sillä on mahdollista, että Ravi jahtaa Sarahia vain kosto mielessään.

Teoksessa on vauhdikas, vetävä juoni, mutta minua rasitti siinä historiallinen epätarkkuus, ja jotkut selkeät loogiset virheet. Tapahtumien ajankohta jää lukijalle epäselväksi, ja Sara laitetaan vastaanottamaan silkkiä Pakistanista, maasta, joka ei ollut olemassa edes ajatusten tasolla 1800-1900-lukujen vaihteessa. Suffragettiliikkeeseen liittyvä tarinointi on kiinnostavaa, mutta epämääräistä, ja siinäkin rasitti ajoituksen suurpiirteisyys. Tapahtumia ei ankkuroida oikein mihinkään tunnettuun episodiin Intian historiassa. Toisaalta teoksen tapahtumapaikat, Etelä-Intia ja tuleva Tamil Nadun alue, eivät ole minulle niin tuttuja miljöitä kuin pohjoisemmat alueet. Eli en ollut edes kykenevä arvioimaan kaikkien yksityiskohtien paikkansapitävyyttä.

Kirjassa esiintyy monia elementtejä, joita oletinkin siinä olevan. Koloniaaliset vaimot ja lapset kuolevat nuorina, ja heidän haudoillaan tapahtuu kummia. Tiikereillä ja niiden metsästyksellä on keskeinen rooli tarinankerronnasa. Kohtalonusko johtaa rakastavaisten valintoja, ja Saran menneisyyden salaisuudet vievät hänet koko ajan kauemmas anglikaanisen kirkon vaikutuspiiristä.

Hyvää tarinassa oli se, että syntyperäisillä intialaishahmoilla, myös palvelijoilla, oli siinä muukin kuin statistin rooli. Teos kertoo enemmän ”sekarotuisista” anglointialaisista ja muista vähemmistöistä kuin niistä briteistä, joiden kaikki juuret ovat kotimaassa. Ehkä romaanissa keskeisempää on Sarahin oman menneisyyden solmut, ja identiteetin etsintä kuin tulevaisuus jonkun vaimona tai rakastajana.

Teoksesta näkyy runsaasti arvioita, joten ilmeisesti se on ollut suuri menestys. Veikkaan Coverdalelle lupaavaa uraa oman genrensä sisällä, mutta Intian historian tuntemuksessa hänellä olisi edelleen petrattavaa. Olin lukevinani jostain, että hänellä on työn alla seuraava teos, joka on sijoittuva Venetsiaan. Hän vaikuttaa juonivetoiselta kirjailijalta, joka panostaa enemmän hahmojensa sisäiseen maailmaan kuin yleiseen historiaan.