Vuorimummon aikakäsityksistä

Teos: Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä (WSOY, 2019)

Viime vuonna tehdessäni maailmankirjallisuuden maahaastetta Anja Snellmanin Kreetalle sijoittuva romaani Kaikkien toiveiden kylä oli jo minulla työn alla, mutta päädyin sitten etsimään aitokreikkalaista kirjallisuutta englanniksi Kreikan kohtaan, ja hyvä niin.

Kirja jäi siis kesken, mutta palasin siihen uudelleen äänikirjana lupaavan ensivaikutelman siivittämänä. Snellman/Kauranen kuuluu niihin suomalaisiin kirjailijoihin, joiden uraa olen seurannut tiiviisti, mutta teoksia en ole rynnännyt hankkimaan uutukaisina pariinkymmenen vuoteen. Silti hänen teoksensa aina löytävät tiensä luokseni, usein vuoden-parin viiveellä.

Romaani inspiroi minua siksikin, että sen päähenkilöt tuntuvat mahdollisimman vähän autofiktiivisiltä. Kirjassa kohtaavat yhdeksänkymppinen neiti-ihminen Agave ja noin kolmikymppinen epämääräisen skandinaavinen turistiopas Monika, jonka vanha nainen löytää kuumuuteen tuupertuneena kotikylänsä reunamilta. Vanha nainen ei jaksa yksin raahata onnettomuuden uhria kotiinsa, mutta Monikan pelastaa aasi nimeltä pyhä Eufenia.

Pneuman vuoristokylä on kovia kokenut maailmankolkka, jossa modernilla teknologialla ei ole suurta roolia ihmisten arjessa vielä 2010-luvullakaan. ”Kaikkien toiveiden kylä” on itse asiassa kylän maanalainen maailma, tunnelien verkosto, josta löytyy lukuisia historiallisia kerrostumia. Romaanin nykyhetki sijoittuu vuoteen 2018, mutta siinä eletään myös vahvasti toisen maailmansodan traumoja, jotka koskettivat koko Agaven sukua. Tämä tarinan ulottuvuus onnistui välittämään minulle uutta tietoa Kreikan lähihistoriasta, johon mahtui yllättäviä raakuuksia, ei pelkästään natsien toimesta, vaan kreikkalaisten kreikkalaisiin kohdistuvana veljesvihana.

Kreetan maaseudulla varsinkin saksalaisilla oli pitkään ikävä barbaarivalloittajan maine, mikä on varmasti vaikuttanut myös pohjoismaisten turistien vastaanottoon. Agave on oppinut hyväksymään vuosien varrella kylään eksyneitä omatoimilomailijoita, joista jotkut ovat asuneetkin siellä. Orastavia ystävyyksiä on ollut vuosien varrella kielimuurista huolimatta, ja hän muistelee varsinkin yhtä turistiperhettä, joka menetti poikansa. Tämän pojan valokuva kuuluu Agaven aarteisiin, jonka hän vie uskollisesti ylläpitämäänsä tiekappeliin osaksi kirkkovuotta.

Agaven ja Monikan suhde kehittyy, ja nuorempi nainen oppii ilmeikkäämpää kreikkaa retriittinsä aikana, mutta Snellman ei sorru tarinassaan tyypillisiin sentimentaalisiin imelyyksiin. Kulttuurit eivät kohtaa automaattisesti, ja kreikkalainen elämäntyyli saakin jäädä osittain käsittämättömäksi. Teos ei selitä kreetalaista kulttuuria puhki, vaan jättää lukijan uteliaan ihmetyksen tilaan.

Luonnolla ja uskonnolla on tasavahva rooli tarinan punonnassa, ja runollinen aistillisuus luo kerrontaan mestarimaisen rytmin. Äänikirjana poeettiset kohdat toimivat hyvin, ja jäin varsinkin turistikatalogien ja oppaiden mainospuheiden parodisen imitoinnin vangiksi. Victoria’s Secretin myymälät kuuluvat nykykreetalaiseen mielenmaisemaan yhtä tiiviisti kuin hortan kerääminen vuorilta ja parantavien rohdosten keittely, mutta Agaven tervehenkinen maailma saattaa kuulua huomisen häviäjiin turismiteollisuuden levitessä vuorten rinteitä ylöspäin.

Snellman on tehnyt aiemminkin poikkeamia tyypillisistä aihepiireistään, joihin on kuulunut olennaisena osana itsetutkiskelu ja autofiktiiviset elementit. Muistan tällaisena poikkeamana myös teoksen Parvekejumalat (2010), joka kertoi itähelsinkiläisestä somaliperheestä. Vaikka teos on jäänyt hyvin mieleeni ja pidin siitä kielellisesti, siitä jäi vaikutelma, ettei Snellman tunne somalikulttuuria kovin syvällisesti. Tämä teos taas tuntui juurevammalta, ehkä siksi, että kirjailija on viettänyt Kreetalla merkittävästi aikaa jo 1990-luvulta saakka.

Voisin siis lukea Snellmanilta lisääkin Kreikkaan sijoittuvia teoksia, sillä tuntuu, ettei hän tässä teoksessa ammentanut kaikkea maasta keräämäänsä materiaalia ja viisautta. Teos toimii erinomaisena lohdutuksena kaikille niille, joiden Kreikan-matkat ovat tänä vuonna peruuntuneet koronan vuoksi, ja muistutuksena, että ehkä tämä vuorimummojen maailma on edelleen olemassa turismiteollisuuden vastakuvana ensi vuonna, jos olemme onnekkaita.

Lupakirja omannäköiseen elämään

snellman-antautuminenOujeah, Anja Snellmanilta näyttää tulleen jopa kaksi uutta teosta viimeksi lukemani koskettavan Pääoman (2013) jälkeen! Viime yön unettomina tunteina tutustuin Antautumiseen (WSOY, 2015), ja samassa imussa olisi hyvä lukea myös Lähestyminen (WSOY, 2016), sillä molemmat teokset tuntuvat olevan kirjailijan psykoterapeuttisen opiskelun tuotoksia.

Kunnioitan Snellmania siitä, että hän on hankkinut itselleen uuden ammatin melko kypsässä iässä ja laajentanut toiminnan kenttäänsä huomattavasti. Vaikka Antautuminen on hyvin henkilökohtainen, proosarunon kaltainen teos, sen rivien välissä näkyy syvällinen perehtyminen psykiatrian ja neurologian uusiin tuuliin. Keskustelut erityisherkkyydestä voidaan Suomessa edelleen kategorisoida huuhaatieteiden ja rajatiedon alueille, vaikka Highly Sensitive Person lienee USA:ssa jo kelpo diagnoosi. Kyseessä ei ole vamma, sairaus, vaan syntyperäinen ominaisuus, jonka kanssa on opittava elämään.

Snellmanin päähenkilö Anu/Anja kokee koulukiusaamista sosiaalisen kömpelyytensä vuoksi. 60-70-lukujen vaihteessa kirjanoppinut psykiatrin poika osaa jo haukkua häntä Aspergeriksi – itse olen kyseisen termin oppinut vasta 1990-luvulla. Snellmanilla erityisyys ei kuitenkaan esiintynyt tyypillisen Aspergerin syndroomasta kärsivän lailla: hänellä ei esimerkiksi ole ollut pakkomielteenomaisia kiinnostuksen kohteita, paitsi ehkä kirjoittaminen ja kirjallisuus. Erityisherkkyys on ilmennyt enemmän sosiaalisina pelkoina ja uupumisena sosiaalisissa tilanteissa, haluna paeta Humhum-maahan. Vasta kuusikymppisenä hän onnistuu kirjoittamaan itselleen lupakirjan olla menemättä ruuhkaisiin automarketteihin. Ylipäänsä teoksen pääteemana on vapautuminen ns. ”normaalielämän” kahleista.

Tunnistan kirjasta niin paljon itseäni, että nauran partaani. Tosin kaikki tuntemani lapset ovat olleet erityisiä, kaikilla on taatusti ollut pelkoja ja sosiaalisia rajoitteita, omituisia mieltymyksiä. Muistan omasta varhaislapsuudestani erityisesti aistiherkkyyden ja siihen liittyvät pelot ja inhot. Pelkäsin mm. pölynimuria kuten koiranpennut, voimakkaita hajuja (järkyttävimmät olivat visiitit navettaan ja sikalaan) enkä voinut sietää kurahousujen käyttöä, jota vastaan kapinoin niin pitkään, että hoitotädit antoivat periksi. Snellman antaa myös lukijalleen luvan piirtää oman ihmiseksi kasvunsa karttaa, tapahtuipa se sanallisesti, kuvallisesti tai minkä tahansa muun median kautta.

Jossain vaiheessa kyllästyin kappaleiden listanomaisiin otsikointeihin, kuten ”UjohippiErikoisuudentavoittelijaHyypiöFriikki”, vaikka tämän tyyppiset nimeämiset ovat tulleet tutuiksi Snellmanin aiemmistakin teoksista. Hän ilmeisesti tavoittelee jonkinlaista automaattikirjoituksen tai -puheen tilaa, joka lasten ja nuorten päiväkirjoissa ja lappusissa voisi näyttäytyä noin. Kielellisesti nuo listat ovat humoristisen huikeita, mutta vievätkö ne tekstiä olennaisesti eteenpäin, siitä voi olla montaa mieltä.

Snellman on kertonut haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa samasta aiheesta humoristisemman teoksen. Itse löysin tästäkin valtavasti voimaannuttavaa huumoria, joista ehdottomasti osuvin oli heitto ”toisen polven evakkoudesta”, joka voisi tuottaa ”alkavan slaavilaisen melankolian” diagnoosin. Hauskuttava titteli oli myös PunkinPapitar, jollaisena en itse kirjailijahahmoa muista, koska olin Sonja O:n ilmestymisen aikaan liian nuori seuraamaan kirjallisuuskeskusteluja. Punkin papittaren linnoittautuminen Ylioppilastalon nurkkaloosiin nuoren tohtori-Maran kanssa kaatamaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonia oli myös hehkeän itseironinen episodi – missiona oli saada ”änkyrät” ja ”tuhnut” ulos koloistaan osoittamaan surkeutensa. Tiettyjen tuokiokuvien vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikka lukija ei olisi niin kiinnostunut mielenterveydestä.

Kirja muuttuu raskaasta syväanalyysista elämäniloiseksi tulitukseksi loppua kohti. Varsinkin kuvaukset matkoista Kreetalle ja Intiaan nostattivat tunnelmaa. Kultaisen Perheen uhka hajota on myös loppua kohti todellinen pelko, sillä kertoja kokee syyllisyyttä siitä, etteivät lapset automaattisesti rakastu äidin uuteen kumppaniin. ”Eronneiden ja karanneiden” taiteilijoiden liitto ei tässä esiinny auvoisana shangri-lana, vaan kipeänä kasvun paikkana, kun pariskunta luimuilee lapsiltaan ja lähipiiriltään pitkillä koiralenkeillä.

Olen fanittanut Anja Snellmania yli 20 vuoden ajan, mutta läheskään kaikki hänen teoksensa eivät ole kolahtaneet minuun, ja jonkun olen jättänyt kesken. Antautuminen on minun listallani hänen huipputeoksiaan, vaikka ei välttämättä sanataiteen näkökulmasta. Uskon, että tästä kirjasta on iloa ja apua hyvin sekalaiselle seurakunnalle. Missään nimessä en mainostaisi tätä itseapuoppaana, sillä kirja on paljon kriittisempi ja rakentavampi kuin mikään kaupallinen onnellisuusmanuaali, mutta se tarjoaa lupalapun oman polun etsimiseen ja liian tiukkojen haalareiden riisumiseen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirja lisää hyvinvointiasi”.

Eliittikumppaneiden sielunelämästä

hajaannusMarkku Rönkkö on minulle aiemmin täysin tuntematon kirjailija, joka pääsi vuodenvaihteessa yllättämään koukuttavalla ja järkyttävälläkin teoksellaan Hajaannus (LIKE, 2016). Rönkkö on menestynyt leipätyössään copywriterina, ja alkanut kirjoittaa romaaneja noin viisikymppisenä. Monet hänen kirjoistaan käsittelevät työväenluokan rappeutumista ja identiteettikriisiä, mutta tämä uusin käsittelee etuoikeutettujen nuorehkojen uraohjusten epävakaata sielunelämää.

Kirre ja Jali ovat varsinaiset eliittikumppanit (TM), jotka löytävät toisensa menestyvien ystäviensä lapsen nimiäisistä. Kirre tekee väitöskirjaa sukupuolentutkimuksen oppiaineeseen, kun taas Jali on jo väitellyt maailmanpolitiikan tohtori, Venäjän politiikan asiantuntija. Orvolla Kirrellä on rikkonainen koulukotitausta, kun taas Jali on hemmoteltu kauniaislaisen porvariperheen vesa, joka osaa vaikka unissaan tiputtaa oliivinkivet oikealla tavalla asetille. Kirre on rakentanut hauraan menestyjän identiteettinsä lastensuojelun jälkihuollossa, joka on tarjonnut hänelle tavallista paremman nuorisoasunnon Kallion ytimessä. Hän on päässyt yliopistoon lukemaan filosofiaa ensi yrittämällä, ja saanut äidinkielen aineensa Suomen Kuvalehteen, huolimatta siitä, että hänen aiempi viiteryhmänsä koostui pikkurikollisista ongelmanuorista.

Jali muistutti minua etäisesti vähärasvaisesta ex- eliittiministeristämme Alex Stubbista, jos Alex olisi hieman pidättyväisempi ja autistisempi. Kirren hahmosta taas tuli mieleen kirjailija Riikka Pulkkinen, eteerisen ristiriitaisessa naisellisuudessaan. Kun itse olen elänyt sekä politiikan- että sukupuolentutkimuksen ghettoissa vastaavana nuorena wannabe-komeettana, tämä teos iski suoraan selkäytimeen. Koin, että Rönkkö oli todella syvällisesti perehtynyt molempien oppiaineiden ongelmakenttiin ja onnistui tuomaan esiin uran luomisen keskeiset ongelmat. Sukupuolentutkimusta käsittelevät osiot olivat hedelmällisempiä kuin Venäjän nykypolitiikkaa käsittelevät osiot. Rönkkö onnistui kuvaamaan sukupuolentutkimusta pitkälti yhteisön sisältäpäin syyllistymättä liikaan polemisointiin, kuten aiemmin koin esimerkiksi Anja Snellmanin romaanissa Pelon maantiede.  Feministejä ei kuvattu tässä puolifasistisina, itseään ruoskivina terroristinalkuina, vaan täysin ymmärrettävinä subjekteina, joilla on myös aito halu rakentaa yhteiskuntaa. Kirrenkään vakava oireilu ei johdattanut meitä pelottavalle kulttuurimarxistiselle sylttytehtaalle, vaan pahoinvoinnin lähteet löytyivät muualta.

Molempien uraohjusten toimenkuvan kuvauksiin olisin kaivannut hieman lisää huumoria. Juonen kannalta tosin se olisi voinut ajaa väärille raiteille. Kirjan lajityyppiäkin on vaikea määritellä, ja sekin tekee siitä herkullisen. Kenenkään henkilön todellisuus ei pääse tässä sielujen riitasointuisessa painajaisessa loistamaan muiden kustannuksella. Tyyppien pahoinvoinnin tason huomioon ottaen olisin odottanut ainakin joltain isoa pakenemista vaihtoehtohoitoihin ja eksoottisiin uskontoihin, mutta tätäkään henkireikää ei tarjottu. Jalin piilevä uskonnollisuus jäi kutkuttamaan. Jalillakin oli tässä altavastaajan roolissa paljon uskottavia tai empatiaa nostavia piirteitä.

Nostan tämän teoksen vuoden 2017 HELMET- haasteen ensimmäiseksi täkyksi, joka on kirja, joka kertoi minusta (nro 14). Koin vahvasti olleeni sekä Kirre että Jali, vaikka en olekaan tehnyt vastaavia ylilyöntejä äitinä tai elämänkumppanina, eikä taustani kuulu kumpaakaan ääripäähän. Ammatillisesti sosionomiopiskelijana koin teoksessa hienoksi loppuosan terapeuttisen etäännyttämisen.

 

Toiseuden suurlähettiläs

anja snellman_paaoma_otava_Voisi kuvitella, että suulakihalkiosta, puhevammasta, reuman runtelemista nivelistä, kroonikkovaipoista ja autismin leimaamasta elämästä olisi vaikeaa kirjoittaa vetävää tekstiä. Vammaiset autistit ovat harvemmin romaanien päähenkilöitä, ja varsinkaan heidän kielenkäyttöään ei kuvata kuin aniharvoin – ehkä siitä pelosta, että teksti voisi lukijoiden mielestä tuntua pilkkaavalta. Monet vammaisuudesta kertovat teokset ovat järkyttäviä omaelämäkertoja sorrosta ja huonosta hoidosta; usein niissä on uskonnollisia virityksiä. Mutta vammaisuudesta kertovaa taideproosaa en tältä istumalta osaa listata.

Anja Snellmanin Pääoma (Otava, 2013) on monella tapaa erikoinen teos. Muistamme kyllä hänen aiempiakin teoksiaan, joissa käsitellään hänen perheensä ja lähipiirinsä reaalimaailman kokemuksia fiktion keinoin. Itse olen ainakin lukenut Ihon ajan ja Syysprinssin, joista molemmista pidin aikanaan paljon. Snellmanin tuotantoon mahtuu useampi surukirja. Tätä teosta hän kirjoitti kahden vuoden ajan Kreetalla ja Intiassa – fyysisen välimatkan ottaminen on tuonut tekstiin uusia kierroksia ja perspektiivejä, joita hän ei kenties olisi huomannut, jos teksti olisi syntynyt Helsingissä.

Maru oli pitkään kuuluisan kirjailijan elämän salaisuus, josta hän ei avautunut naistenlehtien haastatteluissa. Vain harvat hänen lähipiiristään tutustuivat siskoon, jonka ainoaksi lähiomaiseksi Anja jäi heidän äitinsä kuoleman jälkeen. Glamoröösin kirjailijanelämän keskellä Anja toimi sisarensa tulkkina, kauppa-apulaisena ja myöhemmin aika ajoin myös omaishoitajana. Hänestä tuli ”toiseuden suurlähettiläs”, jolle mikään sairaus tai vamma ei ole eksoottinen.

Kymmenen vuotta vanhempi sisko ei koskaan saanut kunnon hoitoa eikä tarkkaa diagnoosia kaikkiin vaivoihinsa. Suulakihalkiota ei hoidettu, sillä heidän äitinsä laiminlöi kutsut Lastenlinnan tutkimuksiin. Myöhemmin siskolta todettiin autoimmuunisairaus, joka sai aikaan tuhoja hänen jaloissaan jo nuorena. Tämän lisäksi hänellä oli reuma ja oletettavasti aspergerin syndrooma. Maru oli kuitenkin lahjakas piirtäjä ja vaivoistaan huolimatta hän kävi päivätyössä reikäkorttitehtaalla. Sisaren elämäntarinassa minua puhuttelikin eniten työssäkäynnin ihme – jäin kaipaamaan vuosikymmeniä, jolloin Suomessa riitti töitä myös vammaisille, ihan oikeita palkkatöitä.

Kirjan nimi on arvoitus, joka aukeaa sisarusten isän persoonan kautta. Nimeämisen politiikassa on samaa vinksahtanutta huumoria kuin Karl Ove Knausgårdilla. Maru oli Snellmanin elämässä monella tapaa opettaja ja peili, jonka kautta hän oppi suhteuttamaan oman ikäluokkansa ja varsinkin älykköpiirien ylilyöntejä uuteen perspektiiviin. Marun suusta ei koskaan kuulunut sanaa ”kapitalismi” eikä edes ”orgasmi”, hän puhui yksinkertaista ja silti vaikeaa marukieltä, jossa sisko oli Anu, ei vaikeasti lausuttava Angya. Ihailen teoksessa eniten yksityisen ja julkisen historian vuoropuhelua ja ajan tiivistämistä – Snellman onnistuu tekemään sisarestaan myös historiallisen subjektin, jonka elämän kohtalo ei ollut pelkästään geeneistä johtuva virhe. Toisen maailmansodan sekasorto ja Viipurin viimeiset ajat jatkosodan aikana toimivat tässä kasvualustana, josta tuotantoprosessi lähti käyntiin.

Snellman tuo esiin epäilyksensä äitinsä alkoholin tai huumeiden käytöstä Marua odottaessaan, mutta ei kirjoita siitä syyllistävään sävyyn. Molempien vanhempien narsistinen sisäänpäinkääntyneisyys ja luonneviat ovat vahvasti framilla. Marun piilopaikka isän juomiselta ja äidin hulluuskohtauksilta on vaatekomero, jossa hän saa rauhassa piirtää. Vanhemmat ovat omalla tavallaan älykkäitä ja aikaansa seuraavia ihmisiä, jotka jo 60-luvulla vievät tyttäriään etelänlomille ja joiden elämäntapa keskiluokkaistuu siitä huolimatta, ettei äiti kykene käymään töissä. Samalla he ovat evakkoja, jatkuvia ryssittelyn kohteita, joiden sosiaalinen verkosto on kovin hatara. Marun vammaisuus ei ole ainoa perhettä varjostava asia. Kuitenkin teksti on yllättävän valoisaa, johtuen leikkisästä, rajoja rikkovasta kielestä.

Vanhemmat saavat tässä venäläiset nimet, Ludmila ja Ruslan ovat lainattu Pushkinin runosta ja samannimisestä oopperasta. Venäläistä karhumytologiaa käytetään osoituksena äidin harhaisesta maailmasta, johon kuuluvat karhunkarvat purkeissa ja karhunkynnet talismaaneina käsilaukussa. ”Ludmila on elämänantanut kuolemanväsynyt nainen, hän valuu verta, hän ahmii taskustaan löytämiään pillereitä, hänellä on nestehukka, hän näkee eteenpäin kiiruhtaessaan outoja eläimiä ja kummallisen näköisiä ihmisiä.” Äidin ote vanhempaan tyttäreensä pysyy ehdottomana hänen kuolemaansa saakka, sillä Maru ei osaa ajatella kotoa poismuuttoa. Tavallaan on myös ihmeellistä, että hän selviää elämästään melko täysjärkisenä. Hoitokotiin muutettuaan hän oppii myös ilmaisemaan omaa tahtoaan, ei suurin elkein, mutta kuitenkin.

Teosta on kritisoitu henkilöhahmojen liiallisuudesta – jäin itsekin miettimään, oliko tarinaan pakko tuoda esimerkiksi Anders Breivikin ja Amy Winehousen hahmot. Maru on näiden äärihahmojen vastakohta, henkilö, joka ei halunnut kenellekään pahaa eikä tietoisesti pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Ymmärrän vertaukset, mutta en suuremmin kaivannut Amya ja Andersia tähän tarinaan. Intian seikkailujen kuvauksista pidin paljonkin, vaikka nekin tuntuvat hieman irrallisilta Marun elämän juonesta.

Viime postauksessani toivoin Snellmanilta lisää huumoria ja tästä kirjasta sitä löysinkin, vaikka keskeisenä teemana on suru. Teksti oli sen verran kerroksellinen ja rikas, että voisin lukea sen uudelleen keskittyen esimerkiksi vain kieleen. Missään nimessä tätä ei kannata lukea parilla istumalla, kuten itse tein,

Snellman puhuu tänään Tampereella Vihtorin kirjastossa, mutta olen kaamosväsymyksessä siinä pisteessä, etten jaksa käydä kuin lähikaupassa. Aamulehdessäkin oli hänen haastattelunsa erityisherkkyyden hyväksymisestä. Mitähän häneltä on tulossa seuraavaksi? Tämä 26. romaani nimittäin jätti odottavan kutkutuksen tulevasta.

PS: Kiitos vielä lukuvinkistä – botswanalaisen Bessie Headin klassikkoteos Maru (1971) on minulta lukematta.

Kirjallinen hyvästijättö siskolle

lataus (5)Kaamoskirjojen etsinnässä olen nyt rastilla neljä. E-kirjasto tarjosi minulle Anna-Leena Härkösen teoksen Loppuunkäsitelty (Otava, 2005), jota en ole aikanaan rekisteröinyt millään muotoa. 2000-luvun alkupuoliskolla minulla ei ollut aikaa kotimaiselle kirjallisuudelle; jos luin fiktiota, se liittyi jotenkin tutkimuksiini. En luultavasti lukenut paljoa naistenlehtiäkään, jossa uskoisin teoksen aiheen tulleen esille.

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Kirsti eli Killi lähti tästä maailmasta oman käden kautta joulukuussa 2003. Surutyö oli Härköselle todellinen pysähtymisen paikka, jonka aikana hän kirjoitti päiväkirjaa tai pitkää kirjettä kuolleelle siskolleen. Lopputulos on häikäisevän intiimi, suorapuheinen elegia herkälle sielulle, jonka sairauden luonnetta kukaan ei hänen elinaikanaan täysin rekisteröinyt. Kirsti oli kuollessaan 31-vuotias ja oli jo ehtinyt aikaansaada paljon. Hän oli muusikko ja ihmisoikeusaktivisti, jonka sydäntä lähellä oli Turkin ja erityisesti Turkin kurdien tilanne. Kirsti oli juuri julkaisemassa ensimmäistä kirjaansa, Kunniallisen naisen taakka (LIKE, 2004), jonka takana oli monia tutkimusmatkoja ja projektityötä väkivaltaa kokeneiden naisten parissa. Herkälle taiteilijalle ihmisoikeustaistelu oli kuitenkin raadollista, hän todennäköisesti poltti itsensä loppuun työnsä äärellä.

Loppuunkäsitelty avaa itsemurhan tehneen lähipiirin tuskaa monelta kantilta. Suru koskettaa tässä vanhoja vanhempia, sisaruksia ja poikaystävää, joka oli nähnyt rakastettunsa viimeiset päivät ja viikot arvaamatta mitään tämän aikeista. Kaikki tunsivat siskon masennuksen oireet ja olivat tukeneet häntä kuntoutumisessa, mutta kukaan ei osannut lukea itsetuhoisia ajatuksia. Härkönen avaa syyllisyydentunteen nyansseja suruprosessin eri vaiheissa – erityisesti kysymys siitä, millaiselta itsemurhakandidaatin uskotaan näyttävän ja kuinka hänen oletaan käyttäytyvän asettuu kyseenalaiseksi. Teos kysyy kriittisiä kysymyksiä avohoidosta ja sairaalahoitoon pääsystä – tässä siskolta on kerran evätty sairaalajakso siksi, että psykiatri piti häntä liian hyväkuntoisena. Jos aiheuttaa harmia ympäristölleen, voi päästä suljetulle osastolle, mutta itsetuhoisen potilaan on usein oltava fyysisesti todella heikossa kunnossa ennen kuin sairaalapaikka järjestyy. Ja jos hoitoon pääsy on ollut näin nihkeää 2000-luvun alussa, voitte hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa se on nykyään.

Tällä viikolla on keskusteltu maailman tapahtumien suremisesta ja kysymyksestä, miksi eurooppalaiset heräävät suremaan terrorismia vain, kun isku kohdistuu eurooppalaiseen metropoliin. Hyytävällä tavalla tämäkin teos sivuaa kysymystä, sillä Härkönen muistelee yhteisiä matkoja siskonsa kanssa. Pariisin matka Killin nuoruudessa oli ollut eeppinen, mutta koska teos on kirjoitettu Madridin junapommi-iskujen jälkimainingissa, Härkönen toteaa: ”Matkailusta on tulossa extreme-laji. Pariisiin menokin voi olla typerä teko lähitulevaisuudessa.” Kuinka terrori-iskut vaikuttavatkaan masennukseen taipuvaisiin ihmisiin, ja kuinka maailmantuska tuntemattomien pahantekijöiden aiheuttamista verilöylyistä voikaan ajaa monia kuilun partaalle? Yksityinen ja julkinen suru ovat erilaisia prosesseja, mutta herkille mielille esimerkiksi terrorismin uhrien sureminenkin voi olla kovin raskasta – varsinkin näin kaamosaikaan.

En ole lukenut Härkösen koko tuotantoa, mutta lukemistani teoksista tämä tuntuu ehdottomasti läheisimmältä. Pidin tästä jopa enemmän kuin Häräntappoaseesta, jonka olen ahminut teini-ikäisenä. Sain teoksesta myös monia lukuvinkkejä ”unohtuneista” kirjoista – esimerkiksi Julia Kristevan Musta aurinko pitäisi lukea uudelleen, koska en sitä nuorempana täysin ymmärtänyt. Kuolleen siskon kirjaston kirjojen palautuskin riipaisi syvältä, mutta hyvällä tavalla. Toivon, ettei kenenkään blogini lukijan tarvitse joutua tilanteeseen, jossa käydään läpi itsemurhan tehneen jäämistöä etsien sieltä vinkkejä menneestä hädästä. Silti jos joku on joutunut vastaavaan tilanteeseen, uskoisin tämän teoksen toimivan vertaistukena.

Teos ei kuitenkaan tuntunut pelkältä terapiakirjalta, vaan se on kaunokirjallisesti pysäyttävä. Lyhyet lauseet ja intiimi sinä-muotoinen puhuttelu loivat tunteen siskon läsnäolosta. Uskon asioitakin käsitellään kiinnostavalla tavalla. Synkkyyden keskeltä pilkahtelee elämänilo ja kaiken jatkuvuus, joka esiintyy vahvimpana kirjailijan suhteessa poikaansa. Tädin poismenon selittäminen päiväkoti-ikäiselle ei kuitenkaan ole ollut helppo tehtävä.

Tämän kirjan lukeneena voisin seuraavaksi olla kiinnostunut Anja Snellmanin teoksesta Pääoma (2013), joka ei käsittele itsemurhaa, mutta kertoo myös kirjailijan erilaisesta siskosta. Snellmaniin ja Härköseen minulla on ollut ristiriitainen suhde lukijana, mutta koen myös saaneeni molemmilta paljon. Monipuolisten kirjailijoiden kaikki teokset eivät voi kolahtaa kaikkiin. Härkösestä pidän selvästi vakavien asioiden käsittelijänä enemmän kuin komediennenä. Ehkä vastaavasti odottaisin Snellmanilta enemmän huumoria.

Hupparimuslimana pissisten keskellä

SU%20K~1Jossain iltapäivälehdessä oli eilen kysely teinien uusiosanoista, johon vastaamalla pystyi kertomaan, kuinka pahasti on pudonnut veneestä. Oma tulokseni oli 12/21, eli taidan olla vielä semisti kärryillä.  Updeitatakseni varsinkin pääkaupunkiseudun teinislangia luin Johanna Holmströmin esikoisromaanin Itämaa (2013), joka kertoo kahden suomenruotsalais-marokkolaissisaruksen Leilan ja Samiran tarinan kasvukipujen ja kodin ankaran uskonnollisuuden keskellä.

Ruotsiksi romaanin nimi on Asfaltsänglar. Se viittaa mediakeskusteluihin naapurimaamme muslimitytöistä, jotka ovat kuolleet parvekkeelta hypättyään tai sieltä heitetyksi tulleina. Suomenkielisen kirjallisuuden puolella Anja Snellman ehti kirjoittaa Parvekejumalat jo kolme vuotta sitten, ja ehkä siksi kustantaja ei halunnut toista samansuuntaista nimeä. Teoksissa on paljon yhteistä, mutta Holmström kääntää juonen kuvaamaan suomalaisia, jotka omaksuvat maahanmuuttajien kulttuurin ja uskonnon ja näin vaihtavat identiteettiä. Molemmat romaanit avaavat hienolla tavalla itähelsinkiläisen nuorison mielenmaisemaa ja kieltä, ja molemmissa on traaginen loppu. Snellman kuvaa somaliperheen elämää välillä varsin lyyrisellä kielellä, kun taas Holmström tukeutuu vahvemmin arkiseen kuvaukseen ja nuorten some-painotteiseen slangiin. Luulisin Itämaan puhuttelevan eritoten nuorta lukijakuntaa, ja välillä luulinkin lukevani nuortenromaania (tosin ensi kosketuksena muslimikulttuureihin tämä kertomus voi olla nuorelle lukijalle liian äärimmäinen).

Kiinnostavinta Itämaassa olikin suomenruotsalaisuus ja sen kautta lukijan oletus hyväosaisuudesta ja liberaaleista, suvaitsevaisista arvoista. Leila ja Samira ovat käyneet suomenruotsalaisia kouluja ja tottuneet kohtaamaan hyvin toimeentulevien perheiden poispilattuja Lindoja ja Sebastianeja, sekä muslimiksi kääntyneen Sarah-äitinsä vanhoja kavereita, Lill-Babseja ja Gunilloja. Äiti on marokkolaisen miehen naituaan aluksi alkanut varovaisesti ramadanmuslimiksi, mutta avioliiton kriisin ja kulttuurien välisten paineiden vuoksi hän on myöhemmin löytänyt lohtua salafistien rukoushetkistä ja globaalista virtuaaliummasta, etsien tukea eritoten tyttöjen kasvatukseen korrektilla tavalla. Samalla hänen urakehityksensä matkatoimistossa on pysähtynyt, sillä hartaana muslimina hän ei mielellään olisi työtehtävissä, joissa  joutuu kasvotusten kohtaamaan vieraita miehiä. Perhe kärsii taloudellisesti ääri-islamista ja vanhempien rakoilevasta liitosta. Isä päätyy bussikuskiksi ja asuu jo ainakin osan ajasta vaimostaan erillään. Isän television katselu ja kaljanjuonti kun alkaa olla äidille sietämätöntä syntiä.

Isosisko Samira ei enää kestä äitinsä uskonnollisuutta, vaan on jo lukioikäisenä muuttanut turva-asuntoon väärennetyllä identiteetillä; Leila taas yrittää pärjätä koulun ja kodin ristipaineissa pukeutumalla pojaksi ja harrastamalla parkouria. Tyttöjen äiti hyväksyy alussa pojaksi maastoutumisen, sillä huppu päässä tytär ei herätä vieraiden miesten himoja, mutta tyttären saatua ensimmäiset kuukautiset kunnon muslimitytöksi pukeutumisen pitäisi lopulta alkaa. Leila kokee vierautta äidin ja hänen suomalaisten taikinaihoisten käännynnäisystäviensä seurassa, sillä tätijengi on luopunut islamiin palattuaan kaikesta sellaisesta naiseudesta, joka viittaa muotiin, eroottisuuteen tai kevytmielisyyteen. Vain yksi mammoista uskaltaa vielä käyttää kajalia silmäkulmissaan Profeettaa (PBUH) mukaellen, muut antavat viiksikarvojen kasvaa, sillä heille kaikki Luojan luoma on koskematonta ja pyhää. Holmström avaa ja problematisoi monisyisesti juuri suomalaista käännynnäismentaliteettia, jonka mukaan kaikki tehdään ”vimpan päälle” huijaamatta missään yksityiskohdassa, kuten luterilaisessa malliesimerkissä. Tätijengissä on paljon koomista, mutta myös paljon pelottavaa. Myös konfliktit sosiaalitoimen ja lastensuojelun kanssa nostetaan reippaasti pöydälle.

Kirja sopii kaikille, joita kiinnostaa islamiin kääntyminen (tai tarkemmin: siihen palaaminen), tämän päivän koulumaailma ja nuorison ongelmat, lähiömaisemat ja kysymys kahden kulttuurin yhteensovittamisesta. Itämaan perheen tilanne ei anna suurta toivoa. Genreen laajemmin perehtyneenä minussa heräsi kysymys, olisiko Suomessa jo tilaa kevyemmille ja koomisemmillekin monikulttuurisuus- ja uskontokuvauksille (tyyliin Monica Ali: Brick Lane, Bend it Like Beckham-elokuva). Itämaassa nimittäin oli jo ainesta humoristisempaankin kuvaukseen, mutta äitihahmon mustavalkoinen ankaruus jyräsi alleen tytärten ironian ja pilkan.

Maahanmuuttajanaiset kirjallisina uhreina

Tämä on nyt vuodatus, mutta tulkoon. Aloitan viimeksi lukemastani, amerikkalaisen, Lapissa viihtyvän dekkaristin Jim Thompsonin teoksesta Lumienkelit (Johnny Kniga, 2009). Luin kirjan, koska halusin tietää, kuinka somalien hautauskäytäntöjä on kuvattu kaunokirjallisuudessa. Thompsonin dekkariin törmäsin blogosfäärissä sattumalta, se herätti huomioni, koska siinä kerrotaan a)kulttuuristaan vieraantuneen somalinaisen kohtalosta b)lestadiolaisuudesta Lapissa.

Dekkari ei ole kummoinen, en edes odottanut siltä paljoa. Verrattuna vaikka ruotsalaisen Åsa Larssonin huikean monisyisiin kuvauksiin Kiirunan alueen kaamoksesta tämä esitys oli pinnallinen ja insinöörin logiikalla kirjoitettu. Tarinan keskiössä on Levin hiihtokeskus ja Kittilä, siinä on suomalainen komisario Kari Vaara, joka on onnistunut nappaamaan itseään nuoremman amerikkalaisen uraohjuksen ja saamaan naisen jäämään Hullun Poron ravintolaketjun manageriksi. Hiihtokeskuksessa tapahtuu rasistinen murha, uhrina on somalitaustainen nuori näyttelijä Sufia, jonka vanhemmat kokevat elämänsä järkytyksen murhatutkinnan edetessä. Sufia löytyy porofarmin hangesta pahasti silvottuna, seksuaalisesti häväistynä ja hänen vatsaansa on kaiverettu puukolla sana ”neekerihuora”. Tämän jälkeen ”rumihia” alkaa tulla kuin sieniä sateella, ja nekin epäillyt jotka eivät ole surmanneet ketään löydetään syyllistyneen vakaviin rikoksiin, kuten alaikäisiin sekaantumiseen, ihmiskauppaan ja lapsipornoon.

Kirjaan on ympätty niin kamalasti pahaa, ettei runosieluinen lukija jaksa sitä kaikkea sulattaa. Pakotin itseni pinkaisemaan kirjan loppuun ratkaisun nälkäisenä, mutta lukukokemuksen jälkeen tuntui, että puolet tätä olisi riittänyt. Mitään oivallusta teos ei tarjonnut, siitä jäi vain tukahduttava olo.

Varsinaiseen aiheeseen: olen nyt lukenut useamman teoksen, jossa Suomessa asuvat maahanmuuttajanaiset esitetään uhreina. Ymmärrän kyllä, että dekkaria ei voi kirjoittaa ilman uhria, joten osittain marinani on joutavaa. Silti tämä representaatioiden politiikka ihmetyttää: olen nyt parin vuoden sisällä kahlannut läpi neljä teosta, joissa asetelma on kaikissa suunnilleen samanlainen. Nainen uhrina, joko seksikaupan tai kodin patriarkaalisen hirmuvallan, yleensä molempien. Anja Snellmanin Parvekejumalissa (2010) somalityttö invalidisoitui loppuiäkseen kunniamurhan yrityksen jälkeen ja hylättiin sairaalaan ei-toivottuna vihanneksena. Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet (2010) -dekkarissa oli useampi alistettu nuori nainen, joka katosi tai surmattiin sukunsa toimesta ja naisjärjestö, joka yritti pelastaa tyttöjä väistämättömältä kohtalolta. Jari Tervon Laylassa (2011) kunniamurhan ja paperittomien naisten seksikaupan teemat yhdistettiin, kurdikulttuuri esitettiin sisäsyntyisesti naista alistavana eikä valoisampia tulevaisuudenvisioita näkynyt.

Ainoa, missä Lumienkelit-dekkari eroaa suomalaisten teoksista, on se, että siinä murhatun naisen vanhempia ei demonisoida, päinvastoin, heidän kärsimystään rakkaan tyttären kuoltua kuvataan inhimillisesti. Lumienkelit onkin teos suomalaisesta rasismista ja suomalaisten miesten mustiin naisiin liittyvistä eroottisista fantasioista ja perversioista. Mutta koska päähenkilö surmataan jo alkumetreillä, tässä maahanmuuttajanaisen figuurilla ei ole minkäänlaista toimijuutta.

Odotan jo kärsimättömänä aikaa, että Suomessa asuvat maahanmuuttajanaiset alkaisivat representoida itseään ja elämäänsä tässä kylmässä maassa kaunokirjallisin keinoin. Ihan sama millä kielellä, kunhan kirjoittaisivat. Tämä keski-ikäisten, pullamössössä kasvaneiden länsimaisten kirjailijoiden (joihin itsekin haaveilen joskus kuuluvani) tapa kirjoittaa ”toisen” kulttuurin naisista vaan ontuu, enkä tiedä ketä se on tarkoitettu palvelemaan. Luemmeko näitä teoksia tiedon nälässä, ylemmyydentunnossa, skandaalinkäryä etsien (kuin lukisimme Seiskaa tai Alibia) vai viihtyäksemme?

En ole lukijana kulttuuristen detaljien absoluuttisesta paikkansapitävyydestä nöpönuuka. En loukkaannu, jos kirjailija kuvaa jonkun ruoan laiton sinnepäin tai jos hän ei ole täysin ymmärtänyt jonkun kulttuurin perimäjärjestystä. Naishahmojenkaan ei tarvitse aina olla julkifeministisiä amatsoneja. Minulle riittäisi (suomalaisten tai muiden länsimaisten kynästä), jos Euroopan ulkopuolelta tuleva maahanmuuttajanainen esitettäisiin tavallisen työn touhussa, perheensä tolkullisena jäsenenä, ei aina alistettuna ovimattona. Plussaa olisi myös, jos häntä ei mukiloitaisi henkihieveriin, jos hän jopa selviäisi kertomuksesta hengissä.

Onko sitten niin, ettei arkisia selviytymistarinoita lueta? Kiinnostaako ketään se riemu, kun seitsemänkymppinen isoäiti oppii lukemaan? Kiinnostaako ketään somalialaisen yksinhuoltajaäidin arki silloin, kun hänellä ei ole isää, veljeä tai miestä kontrolloimassa häntä? Kiinnostaako ketään muualta tulleiden naisten elämä sellaisessa onnellisessa tilanteessa, jossa kukaan mies ei sorra heitä? Miksi aina ääritilanteet, kun pienemmistäkin aineksista voi saada kelvollista draamaa?

Anja S. ja litteräärin viidakon lait

Anja Snellmanin uusin teos Ivana B. (Siltala, 2012) on omanlaisensa testamentti tuleville kirjoittajasukupolville. Se on jonkinlainen antiteesi aiemmille ”Haluatko kirjailijaksi?”-puheenvuoroille, siinä nimenomaan kerrotaan, miksi ei kannata ruveta kirjailijaksi ja kuinka absurdia ja julmaa on elää kirjailijana kiihtyvän globaaleilla markkinoilla.

Teos on kirjeromaani kahdelle naiselle, keski-ikäistä kertojaa stalkkaavalle nuorelle mediakirjailija Ivana B:lle ja lyhytterapeutti Anna-Maijalle, joka on luvannut pelastaa päähenkilön komplekseistaan ratkaisukeskeisen terapian avulla. Siinä ikääntyvä kirjailija käy läpi nuoruuttaan ja uransa alkuvaiheita verraten sitä tämän päivän kirjallisten komeettojen elämään. Vaikka tyyli on liioittelevan parodinen, siitä taatusti joka lukija tunnistaa kirjallisen kulttuurimme vääjäämättömän kehityksen: enää ei voi myydä romaaneja, joiden lumo perustuu muinaiskreikan tuntemukseen, sillä nykynuorison mielestä ”stoalaisuus on porukka joka kokoontuu Itäkeskuksen Stoassa”. Snellman on tuohtunut ei pelkästään julkisuudenkipeille missikirjailijoille, vaan myös lukevalle yleisölle ja sen odotuksille. Yhteiskuntamme tyhmentyminen on arkipäivää, eikä nykyään kirjailijan ykköstehtävä ole varjella oikeakielisyyttä, vaan dissata muita, provosoida ja tehdä övereitä.

Ivana B. on kymmeniä kertaa päivässä statustaan päivittävä mediatäky, jolle ”lukupiiri on pukupiiri”. Teoksen kertoja on taas nuorena toiminut vapaaehtoisena oikeusaputoimistossa ja tsempannut poikaystävää, joka aloitti lisensiaatintyötä koptilaisista häälauluista.  Nykyään kaunokirjallisuus ei ole enää nörttien ja hippien oma leikkikenttä, vaan sille on ilmaantunut toisenlaisia ääniä, kaupallisesti ahneita brändiuskollisia pintaliitäjiä.

En voi sille mitään, mutta jollain tapaa Ivana B.n hahmosta mieleen tulee Sofi Oksanen, joka ei ole liiemmin repostellut medioissa yksityiselämällään, mutta on luonut itselleen ulkokirjallisen Sofi-brändin hieman tällä kaavalla:

”Jotenkin siitä ei tule edes moraalista krapulaa, kun pumppaa huorahtavaa itseään feministisen kutsuvaa rääväsuuta joka suoltaa Beauvoiria ja Cixouta ja tahtoo Hugh Hefnerin Huhtikuuksi ja Unicefin Hyvän Tahdon lähettilääksi samassa lauseessa.” (159)

Onneksi tosin päähenkilöstä itsestään ei tule automaattisesti mieleen Anja, sillä mielestäni Anjan omassa mediapersoonassa on myös aimo annos Ivana B:tä. Missään nimessä en näe Snellmania eilispäivän unohdettuna hiirulaisena, vaan edelleen julkisuudessa hyvin paistuneena kansikuvatyttönä. Tekstin raivo voi olla osittain itseironista, mikä nostaa teoksen profiilia napanöyhtäisestä vuodatuksesta yleisemmälle tasolle. Luulisin, että kirjan kertoja piikittelee myös Anjalle, joka on pitänyt kolumnia jos missä naistenlehdessä ja vetänyt aamuteeveen talkshow’ta.

Teos tuntuu hätäisesti toimitetulta, siinä on jonkun verran kirjoitusvirheitä, esim. Jane Austenia kutsutaan Austiniksi ja tuo ylläoleva Cixous on kirjoitettu väärin. Pidin tekstin aiheuttamista adrenaliinin kohoamisista ja paikoittaisesta kielellisestä ilotulituksesta, mutta muuten luin teosta enemmän pamflettina kuin romaanina. Väliteos mikä väliteos. Ei tätä varmasti olisi koskaan julkaistu, ellei kirjoittaja itse olisi maan kirjallisten markkinoiden suuri diiva.