Avoimesti parinvaihdosta

Teos: Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava, 2019)

Jane on nelikymppinen matkatoimistovirkailija, joka on naimisissa itseään nuoremman kuuluisan näyttelijän Mikin kanssa. Pariskunta on aikanaan tavannut seuramatkalla Kreetalla, jossa Jane oli oppaana. Jane ei paljoa perusta miehensä snobbailevista kulttuuripiireistä, mutta seuraa silti miestään jokaiseen ensi-iltaan kannustuksen vuoksi. Hän on kiltti ja hyvä vaimo, jolle avioliitto on pyhä asia siksikin, ettei ole itse saanut kasvaa ehjässä perheessä.

Janen hahmo kirjassa on kutkuttava, sillä hän on korostuneella tavalla perinteisten arvojen kannattaja. Näyttelijämiestään hän arvostaa enemmän silloin, kun tämä on muistanut käydä parturissa. Miehen sluibailu armeijasta on iso miinus, jonka hän kestää, mutta sisimmissään hän fantisoi militanteista miehistä. Jos hän avaa suunsa maanpuolustuksellisista mielipiteistään, hänet usein leimataan pikku-Lotaksi. Antifeminismi on hänellä myös verissä, ja hänen mielipiteensä raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä saattavat herättää pahaa verta kosteiden iltojen aikana.

Kun sitten Mikki ehdottaa vaimolleen parinvaihtoa seksielämän piristeeksi, Jane päätyy pahaan paikkaan. Hän ei ole ollut kiinnostunut seksistä minkään olion kanssa aikoihin, joten ehdotus ahdistaa erityisesti. Toisaalta hän tietää, että liitossa ei ole paljon toivoa, ellei yhteistä lankaa seksuaalisuuden kehittämisessä löydy. Ylimääräistä kitkaa suunnitelmassa tuottaa miehen kuuluisuus: ei ole helppoa luottaa ventovieraisiin ihmisiin, jotka mahdollisesti juoruavat pariskunnan tilanteesta eteenpäin.

Teoksen alkuvaiheessa nauroin makeasti muutamassa kohdassa, jotka eivät liittyneet seksiin. Janen ja hänen pankkivirkailijaäitinsä suhde tuntui herkulliselta, vaikka se surullisella tavalla korvasi samanikäisten naisystävien seuraa. Äidin tapa ohjeistaa tytärtään tuntui vähän liiankin intiimiltä, ja molempien naisten riippuvuus miehistä tuntui melkein patologiselta. Yksinhuoltajuuden teema nousee loppua kohti melkein suuremmaksi kuin seksuaalinen etsintä, ja Janen isäkysymyksen käsittely oli yllätyksellistä ja koskettavaa.

Parinvaihtoteemaa käsitellään kirjassa avoimesti ja monesta tulokulmasta. Oman seksuaalisuuden löytäminen ja seksuaalisuuden muutos ikääntyessä ovat herkkiä teemoja, joista ei ole kirjoitettu liikaa. Kirjassa Jane päätyy raiteelle, jota aviomies ei ole osannut kuvitella, ja myös aviomiehen kokeilut ahdistavat vaimoa. Toisaalta tässä kuvataan keski-ikäisten lapsetonta liittoa, jossa avoimen suhteen toteuttaminen ei ole yhtä vaikeaa kuin lapsiperheessä.

Juuri nyt tämä teos ei sytyttänyt minussa suurta roihua, mutta voin kuvitella sen toimivan keskustelun avaajana juuri oman ikäisissä lukijapiireissä. Paikoitellen kirjassa oli nokkelaa härkösmäistä kielellistä ilotulitusta, mutta enimmäkseen teos eteni teema edellä. Huomaan, että päädyn usein lukemaan Härköstä, vaikka kirjan teema ei minua puhuttelekaan; ehkä hän on omalla tavallaan luottokertoja, jonka kyydissä tiedän kaikesta huolimatta pääseväni perille, kuten hyvän matkaoppaan seurassa.

Luin tämän loppuun ehkä siksi, että Janen henkilöhahmo oli omasta näkökulmastani eksoottinen. Jos parinvaihtopohdintoja olen koskaan kuullut livenä, ne ovat tulleet aika eri tyyppisiltä ihmisiltä kuin Jane. Henkilöhahmojen kehittäjänä Härkönen onkin elementissään, varsinkin ristiriitaisten tyyppien, jotka eivät osaa olla itselleen armollisia.

Lasuista ja elsuista

08ee_onnen_tuntiTerveisiä blogihiljaisuuden takaa. Syksy on mennyt mukavasti sosiaalialan opinnoissa ja omissa kirjoitusprojekteissa, jotka nekin liittyvät elämän kalteviin pintoihin. Lukemista en ole lopettanut, vaan päivitysrästijonossa odottavat havainnot ainakin 15 romaanista, joista suuri osa syksyn uutuuksia. Kuitenkaan en juuri nyt suorita bloggaamista, vaan suhtaudun lukemistani kirjoista raportointiin löysin rantein.

Viimeksi lukemani kirja on Anna-Leena Härkösen Onnen tunti (Otava, 2011), jonka bongasin lastensuojeluun liittyvän aiheen vuoksi. Koska kirjoitan paraikaa työlästä lastensuojeluaiheista esseetä, halusin nähdä, kuinka ansioitunut komedienne lähestyy kipeää yhteiskunnallista kipupistettä. Voiko lastensuojelulle nauraa? Liittyykö kiireellisiin sijoituksiin tai sijaisperheiden arkeen mitään humoristista? Millaista on keski-ikää lähestyvän naisen pidäkkeetön hoitovietti?

Kirjan päähenkilö on Tuula, nelikymppinen ompelija, jonka uusperhekuvio tatuointitaiteilija Harrin kanssa tuntuu liiankin idylliseltä. Harri on soljahtanut hänen ja kymmenvuotiaan Roopen arkeen miltei saumattomasti. Vaikka Roope välillä kaipaa ulkomailla rahaa takovaa biologista isäänsä, ei hänen ja uuden isäpuolen välillä ole havaittavissa suurta juopaa. Tuula ei enää voi saada biologisia lapsia, eikä hänen hoitoviettinsä enää tyydyty Roopen pojanhuoneen tiheneviä kasvun tuoksuja haistelemalla. Ajatus sijoituslapsista tupsahtaa hänen päähänsä yllättävästi, ja projektiin lähdetään ilman pidempää harkintaa. Harri ja Roope toimivat tarinassa myötäilijöinä, kun taas Tuulan ystäväpiiri suhtautuu ideaan skeptisemmin.

Huumori kirjassa kohdistuu ensisijaisesti Tuulaan, hänen boheemiin äitiinsä ja sijoituslasten aidosti renttuun biologiseen isään Aliin, kun taas sijoitetut lapset ja heidän äitinsä Ninna ovat vakavampia hahmoja. Lasten huostaanoton tarina on hyvin tavallinen, kun taas sijaisvanhemmissa on enemmän rosoisuutta. Huumeita ja viinaa sekakäyttävän, kouluttamattoman nuorehkon lähiöyksinhuoltajan tapaus kuulostaa melkein oppikirjaesimerkiltä vaikeista kasvuolosuhteista, kun taas Tuulan omassa lapsuuden historiassa on enemmän nyansseja. Tuula joutuu PRIDE-valmennuksen aikana syviin vesiin omien lapsuuden muistojensa kanssa, sillä huolettoman 70-luvun kulttuuriväen todellisuus ei lopulta eroa paljoa 2010-luvun syrjäytyneiden nuorten aikuisten horisonteista.  Ainoana erotuksena on vanhempien työssäkäynti ja taloudellinen vastuu lapsista – elämäntapa, jossa uusia lapsia tehtaillaan sosiaalitukien ja raitistumisen toivossa, ei ollut vielä 1970-luvulla mahdollista.

Kirja onnistui tuulettamaan käsityksiäni sijaisvanhemmuudesta. Tuula ja Harri ovat vähemmän altruistisia ja pyhimysmäisiä tyyppejä kuin ne sijaisvanhemmat, joita ovat tavannut livenä. Heidän kasvatusfilosofiansa ei ole loppuun saakka purtu, eivätkä he missään nimessä ole kasvatuksen ammattilaisia. He pelkäävät sossujen kotikäyntejä lähes yhtä paljon kuin lastensuojelun asiakasperheet, ja alkoholin käytönkin suhteen heillä voisi olla parantamisen varaa. Tuulan ambivalentti suhde uusiin hoidokkeihinsa tuntuu uskottavalta. Varhaiskypsä Luke uhkaa hajottaa koko perheidyllin, kun taas Venni taantuu lässyttäväksi vauvaksi. Luken tapa tarkistaa perheen jääkaapin sisältö ennen nukkumaan menoa itketti minua ja toimi hyvänä esimerkkinä aidosta turvattomuuden kokemuksesta.

Pidin kirjasta siksi, että se oli rajattu taitavasti suht lyhyeen jaksoon perheen saagassa. Runsaan dialogin kautta teksti pysyi elävänä, eikä hahmojen taustoja selitetty puhki kuten sosiaaliviranomaisten raporteissa tehdään. Teksti ylitti kirkkaasti kaikki sosiaalipornon ansat ja antoi selkeän toimijuuden myös biologisille vanhemmille. Moralismia ei esiintynyt, vaan varsinkin Tuula tuntui tulevan hyvin tietoiseksi siitä, kuinka helppoa luisuminen riippuvuuksien ja väkivallan toivottomaan maailmaan on riippumatta sosiaalisesta taustasta. Pidin myös siitä, että Harri ja Tuula olivat taustoiltaan melko tavallisia duunareita, jotka purkivat tunteitaan enemmän tekemiseen kuin rasittavaan analyyttiseen psykopuheeseen.

En olisi lukenut tätä kirjaa, ellei se olisi sattunut sopivaan saumaan opinnoissani. Härkösen kirjoista olen pitänyt vaihtelevasti. Kaunokirjallisena tekstinä tämä ei pysäyttänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi Loppuunkäsitelty (2005), jota edelleen pidän Härkösen parhaana teoksena, mutta uskon teoksen herättävän keskustelua juuri lastensuojelun parissa toimivien lukijoiden kanssa. Tässä kerrottiin lastensuojelun arjesta kahden toisiinsa limittyneen perheen näkökulmista, kun taas sosiaalityöntekijöiden ja yhteiskunnallisen huostaanottokoneiston rooli jäi pienemmäksi. Tämä teos asettuu hyvään vuoropuheluun sellaisten teosten kanssa, joissa päähenkilö on viranomaiskoneiston edustaja. Esimerkiksi Markus Nummen Karkkipäivä (2010) on tällainen yhteiskunnan rakenteita ravisteleva teos.

Itse olen törmännyt maailmaan, jossa ”lasut” ja ”elsut” ovat nuorten vanhempien automaattista kokemusmaailmaa, kenties jo toisessa sukupolvessa. ”Lasuista” ja ”elsuista” puhutaan näissä piireissä lakonisen toteavasti kuten pullonpalautuksesta tai sosiaalietuuden takaisinperinnästä. Monissa perheissä helposti särkyvää huoltajuuspalapeliä turvaavat suuret koirat, joiden ulkoiluttamisen ja ruokkimisen suhteen olisi parantamisen varaa. En siis ole yhtään ihmeissäni siitä, että tänä vuonna maassamme aloittaa myös koirien leipäjono.

 

Kirjallinen hyvästijättö siskolle

lataus (5)Kaamoskirjojen etsinnässä olen nyt rastilla neljä. E-kirjasto tarjosi minulle Anna-Leena Härkösen teoksen Loppuunkäsitelty (Otava, 2005), jota en ole aikanaan rekisteröinyt millään muotoa. 2000-luvun alkupuoliskolla minulla ei ollut aikaa kotimaiselle kirjallisuudelle; jos luin fiktiota, se liittyi jotenkin tutkimuksiini. En luultavasti lukenut paljoa naistenlehtiäkään, jossa uskoisin teoksen aiheen tulleen esille.

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Kirsti eli Killi lähti tästä maailmasta oman käden kautta joulukuussa 2003. Surutyö oli Härköselle todellinen pysähtymisen paikka, jonka aikana hän kirjoitti päiväkirjaa tai pitkää kirjettä kuolleelle siskolleen. Lopputulos on häikäisevän intiimi, suorapuheinen elegia herkälle sielulle, jonka sairauden luonnetta kukaan ei hänen elinaikanaan täysin rekisteröinyt. Kirsti oli kuollessaan 31-vuotias ja oli jo ehtinyt aikaansaada paljon. Hän oli muusikko ja ihmisoikeusaktivisti, jonka sydäntä lähellä oli Turkin ja erityisesti Turkin kurdien tilanne. Kirsti oli juuri julkaisemassa ensimmäistä kirjaansa, Kunniallisen naisen taakka (LIKE, 2004), jonka takana oli monia tutkimusmatkoja ja projektityötä väkivaltaa kokeneiden naisten parissa. Herkälle taiteilijalle ihmisoikeustaistelu oli kuitenkin raadollista, hän todennäköisesti poltti itsensä loppuun työnsä äärellä.

Loppuunkäsitelty avaa itsemurhan tehneen lähipiirin tuskaa monelta kantilta. Suru koskettaa tässä vanhoja vanhempia, sisaruksia ja poikaystävää, joka oli nähnyt rakastettunsa viimeiset päivät ja viikot arvaamatta mitään tämän aikeista. Kaikki tunsivat siskon masennuksen oireet ja olivat tukeneet häntä kuntoutumisessa, mutta kukaan ei osannut lukea itsetuhoisia ajatuksia. Härkönen avaa syyllisyydentunteen nyansseja suruprosessin eri vaiheissa – erityisesti kysymys siitä, millaiselta itsemurhakandidaatin uskotaan näyttävän ja kuinka hänen oletaan käyttäytyvän asettuu kyseenalaiseksi. Teos kysyy kriittisiä kysymyksiä avohoidosta ja sairaalahoitoon pääsystä – tässä siskolta on kerran evätty sairaalajakso siksi, että psykiatri piti häntä liian hyväkuntoisena. Jos aiheuttaa harmia ympäristölleen, voi päästä suljetulle osastolle, mutta itsetuhoisen potilaan on usein oltava fyysisesti todella heikossa kunnossa ennen kuin sairaalapaikka järjestyy. Ja jos hoitoon pääsy on ollut näin nihkeää 2000-luvun alussa, voitte hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa se on nykyään.

Tällä viikolla on keskusteltu maailman tapahtumien suremisesta ja kysymyksestä, miksi eurooppalaiset heräävät suremaan terrorismia vain, kun isku kohdistuu eurooppalaiseen metropoliin. Hyytävällä tavalla tämäkin teos sivuaa kysymystä, sillä Härkönen muistelee yhteisiä matkoja siskonsa kanssa. Pariisin matka Killin nuoruudessa oli ollut eeppinen, mutta koska teos on kirjoitettu Madridin junapommi-iskujen jälkimainingissa, Härkönen toteaa: ”Matkailusta on tulossa extreme-laji. Pariisiin menokin voi olla typerä teko lähitulevaisuudessa.” Kuinka terrori-iskut vaikuttavatkaan masennukseen taipuvaisiin ihmisiin, ja kuinka maailmantuska tuntemattomien pahantekijöiden aiheuttamista verilöylyistä voikaan ajaa monia kuilun partaalle? Yksityinen ja julkinen suru ovat erilaisia prosesseja, mutta herkille mielille esimerkiksi terrorismin uhrien sureminenkin voi olla kovin raskasta – varsinkin näin kaamosaikaan.

En ole lukenut Härkösen koko tuotantoa, mutta lukemistani teoksista tämä tuntuu ehdottomasti läheisimmältä. Pidin tästä jopa enemmän kuin Häräntappoaseesta, jonka olen ahminut teini-ikäisenä. Sain teoksesta myös monia lukuvinkkejä ”unohtuneista” kirjoista – esimerkiksi Julia Kristevan Musta aurinko pitäisi lukea uudelleen, koska en sitä nuorempana täysin ymmärtänyt. Kuolleen siskon kirjaston kirjojen palautuskin riipaisi syvältä, mutta hyvällä tavalla. Toivon, ettei kenenkään blogini lukijan tarvitse joutua tilanteeseen, jossa käydään läpi itsemurhan tehneen jäämistöä etsien sieltä vinkkejä menneestä hädästä. Silti jos joku on joutunut vastaavaan tilanteeseen, uskoisin tämän teoksen toimivan vertaistukena.

Teos ei kuitenkaan tuntunut pelkältä terapiakirjalta, vaan se on kaunokirjallisesti pysäyttävä. Lyhyet lauseet ja intiimi sinä-muotoinen puhuttelu loivat tunteen siskon läsnäolosta. Uskon asioitakin käsitellään kiinnostavalla tavalla. Synkkyyden keskeltä pilkahtelee elämänilo ja kaiken jatkuvuus, joka esiintyy vahvimpana kirjailijan suhteessa poikaansa. Tädin poismenon selittäminen päiväkoti-ikäiselle ei kuitenkaan ole ollut helppo tehtävä.

Tämän kirjan lukeneena voisin seuraavaksi olla kiinnostunut Anja Snellmanin teoksesta Pääoma (2013), joka ei käsittele itsemurhaa, mutta kertoo myös kirjailijan erilaisesta siskosta. Snellmaniin ja Härköseen minulla on ollut ristiriitainen suhde lukijana, mutta koen myös saaneeni molemmilta paljon. Monipuolisten kirjailijoiden kaikki teokset eivät voi kolahtaa kaikkiin. Härkösestä pidän selvästi vakavien asioiden käsittelijänä enemmän kuin komediennenä. Ehkä vastaavasti odottaisin Snellmanilta enemmän huumoria.

Kaunokirjallista standuppia

HärkönenKirjan ja ruusun päivän (23.4.) markkinointiansaan lankesin vasta toissapäivänä kaksi päivää myöhässä. Tänä vuonna kirjaa sai ostaa kolmen päivän ajan, kun edellisvuosina tempaus kesti vain päivän. Toissavuonna hankin Tuomas Kyrön Miniän; viime vuonna Jari Tervon teos ei inspiroinut. Tänä vuonna Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito houkutteli nimen perusteella. Ostin irlantilaisen John Boynen Tarkoin vartioidun talon (Bazar 2009) saadakseni  bonuskirjan. Erittäin kiinnostava uusi tuttavuus tämä Boyne.

Takana puhumisen taito on omaelämäkerrallinen kolumnipläjäys, tai kokoelma arkisia esseitä keski-ikäisen vaihdevuosista kärsivän kirjailijanaisen elämästä. Kantava teema liittyy juoruiluun, muiden elämiin sekaantumiseen ja yleiseen päällepäsmäykseen, jossa moni ikääntyvä nainen on mestari. Millaisia ohjeita voi antaa esimerkiksi eroa pohtivalle ystävälle? Millainen puuttuminen on sopivaa, mikä liiallista? Kuinka oppii puhumaan takana tyylikkäästi asianomaisia loukkaamatta? Siinä pohdittavaa kaikille, sillä en ole koskaan tavannut takana puhumisen taidon todellista mestaria – kaikki yleensä jäävät kiinni jostain nolosta, jota katuvat loppuikänsä.

Härkönen osaa itsensä likoon laittamisen taidon tyylipuhtaasti, ja osaa myös juoruilla kollegoistaan hyväntahtoisella tavalla. Hassuin kohtaus teoksessa tapahtui sairaalan heräämössä, jossa komedienne pakotti anestesialääkärin kuuntelemaan Junnu Vainion Pohjan pitoja ja blondivitsejä. Selvityäkseen ylilyönnistä johtuvasta morkkiksesta hän koki pakottavaa tarvetta kertoa tapahtumista Dannylle, jonka numero oli hänen kännykässään sisään ohjelmoituna.

Osa jutuista kertoo keski-ikäisen naisen seikkailuista maailmalla, eritoten etelän matkakohteissa, joissa on omat kirjoittamattomat sääntönsä. Härkönen tunnustaa kuuluvansa aurinkotuolien varaajaheimoon, siihen rasittavaan porukkaan, joka merkkaa paikkansa auringossa jo aamulla hotellin pyyhkeellä, vaikka aikoo ehkä aloittaa ihonsa kärtsäämisen vasta puoleltapäivin. Juttu suomalaisen matkaoppaan villistä väärin käännöksistä turistikierroksella oli hirtehinen – tiedättehän ne uuvuttavat historialliset kierrokset kirkkoineen ja raunoineen ja oppaiden uuvuttavat palopuheet, joita kukaan ei jaksa kuunnella. Härkösen opastamana olisi taatusti hauskempaa. Ehkä uudeksi trendituotteeksi joskus nousevatkin fiktiiviset turistikierrokset, joiden oppaat kilpailevat siitä, kumpi panee paremmin omiaan.

Mies-nais-akselilla Härkösen havainnot ovat konventionaalisia ja stereotypioita ruokkivia. Härkösen mukaan nainen on olento, joka vaatii puolisoltaan vuolaita hellittelynimiä jokaisessa tekstiviestissä ja jolla on jatkuva miehen kamojen siivoamisvietti päällä. Naisella on tyylipuhdas sisustusmaku ja hänen kuuluu toimia puolisonsa stailaajana, ettei joudu häpeämään julkisilla paikoilla. Itseäni en näistä liioitelluita karikatyyreistä löytänyt, ja koinkin nuo vitsit kulahtaneina. Standup-komiikassa pelataankin enimmäkseen liioitelluilla eroilla ja kärjistyksillä, mutta odotan aikaa, jolloin komiikkaa saisi irti vähemmän heteronormatiivisesta kehyksestä. Poliittisesti korrektia huumoria ei ole olemassakaan, mutta voisiko muunkinlainen nainen kuin passiivis-aggressiivinen piiloalistaja olla hauska?

Vitsien toistaminen blogimuodossa ei enää naurata, vaan teos on koettava itse. Kepeän ja nopeatahtisen teoksen lukee helposti tunnissa tai parissa ja sopisi hyvin esimerkiksi matkalukemiseksi. Nauroin muutamissa kohdissa hersyvästi, esimerkiksi vanhenemiseen, terveyteen ja sairauteen liittyvät jutut olivat hauskempia kuin mies-nais-vääntö. Nautin muutamista kapinahenkisistä älynväläyksistä, mutta en kokenut valaistumista. Tämä on teos, jonka antaa mielellään seuraavalle koomisen helpotuksen etsijälle, sillä todennäköisesti vitsit toimivat vain kerran luettuina.

 

 

Kyyhkyläiset

Anna-Leena Härkösen Ei kiitos osui eteeni viikonloppureissulla, kun ystävä hankki vahingossa samasta teoksesta toisen painoksen kirpparikierrokselta ja antoi sen minulle. Härkösen teoksia Häräntappoaseen jälkeen en ole kovin noteerannut, olen pitänyt häntä parempana näyttelijänä kuin kirjailijana. Jotain äitiysaiheista olen mahdollisesti lukenut takavuosina, mutten muista lukemastani paljoa. Mutta nyt osui ja upposi – luin teoksen ahmimalla muutamassa tunnissa, hirnuen ja melkein TenaLadya etsien junassa ja laivassa. Itse asiassa illanviettoni Silja Europan ah niin hehkeässä viihdemaailmassa tyrehtyi, kun jäin hyttiin lukemaan Härköstä.

Suomalaisen kirjallisuuden kentällä on harmillisen vähän huumorinaisia. Joskus tuntuu, että hauskuttaminen on jäänyt pelkästään miesten etuoikeudeksi. Härkösen satiirinen ote arkielämään tuntuu piristävältä, tällaisia ääniä tarvittaisiin lisää tässä maassa.

Opettajapariskunta Heli ja Matti ovat olleet naimisissa neljätoista vuotta ja heidän kolmetoistavuotias tyttärensä on itsenäistymässä salamanvauhtia. Tytär lähtee kesäksi Lontooseen piikomaan ja pariskunta jää viettämään laatuaikaa keskenään, aikomuksenaan viettää myös viikon kuherrusloma Santorinin saarella. Helvettihän tuosta puhkeaa, varsinkin kun Helistä on tullut nettileski. Mies tuntuu elävän vain ruudullaan pelaten nettipelejä brittiyksinhuoltajien kanssa ja nauttivan uudesta yhteisöllisyydestä. Jopa Santorinilla mies pakenee pelien maailmaan aina kuin silmä välttää.

Härkönen kirjoittaa seksuaalisuutensa kanssa kipuilevan keski-ikäisen naisen dilemmasta mustaan huumoriin tukeutuen. Heli on kouluttanut Matista sisäsiistin nalleasuun pukeutuvan hyypiön, ja pariskunnan nykytilassa muutos kohti parempaa tuntuu olevan myöhäistä. Matti ei enää anna Helille, koska tämä on liian päällekäypä seksuaalisten vaatimustensa kanssa. Mies kokee tulleensa nurkkaan ahdistetuksi, kun vaimo kertoo tälle koko ajan uusista Cosmopolitanin seksivinkeistä.

Romaanissa parasta on dialogit, Härkönen on todella taitava purkittamaan suomalaista parisuhdenaljailua. Helin ja Matin kömpelöt yritykset avautua seksuaalisista fantasioistaan ja haluistaan ovat piinallisen noloja. Romaanissa piirtyy suoritus- ja yksilökeskeisen, ilottoman yhteiskunnan profiilikuva. Tällaista(kin) meillä täällä on, tunnevammaista ja karua, steriiliä ja seipään niellyttä.