Maassa, joka tappaa lapsensa

rantaLöysin Irlannissa asuvan Hanna Tuurin teokset verrattaen myöhään, vasta toissa vuonna, ja latentin Irlanninhulluuteni tuntien tiesin jo ensi metreiltä, että tulen lukemaan häneltä koko tuotannon. Kaksi ensimmäistä lukukokemusta olivat pehmeän idyllisiä kertomuksia maaseudulta; nyt edessäni on toisenlainen, tunnelmiltaan synkempi teksti.

Tuurin toinen romaani Ranta (Otava, 2015) on esikoisromaania Orapihlajapiiriä myös ”irlantilaisempi” teos siksi, että vain yksi sivuhenkilöistä on suomalainen ja hänkin varsin marginaalisessa roolissa. Suomalaisen ja irlantilaisen elämäntavan eroja ei vertailla, vaan irlantilaiseen kulttuuriin sukelletaan natiivien henkilöhahmojen saappaissa. Orapihlajapiiri tuntui osittain matkakirjalta, mutta Ranta on puhdaspiirteisempi ja kunnianhimoisempi romaani.

Teoksen päähenkilöt, Nora, Seamus ja Jim, ovat nelikymppiset lapsuudenystävät, jotka ovat kaikki muuttaneet nimettömästä pikkukaupungista Dubliniin. Elämä on kohdellut heitä varsin epätasaisesti. Nora on menestynyt arkkitehtinä, mutta hänen keskiluokkaista perhettään uhkaa konkurssi miehen jäätyä työttömäksi; Noran omakin työpaikka kiikkuu vaakalaudalla. Seamus on rekkakuski, jonka varallisuus perustuu pitkälti epämääräisiin kuutamokeikkoihin ja jonka puoliksi kiertolainen suku vaatii jatkuvaa huomiota. Jim on koditon elämäntaiteilija, joka nuorempana on hurmannut maailman ja sen naiset puheenlahjoillaan, mutta joka ei laman tultua enää kykene elättämään itseään. Kolmikon ystävyys ei enää aikuisiässä ole ollut saumatonta, ja taustalla piilee mustasukkaisuutta suuntaan ja toiseen. Nora oli nuoruudessaan rakastunut Jimiin, mutta valitsi helpomman aviomiehen; Seamus taas on ollut aina rakastunut Noraan ja kadehtinut Jimin tältä saamaa huomiota. Kaikkien tunnemaailma on jokseenkin jämähtänyt teini-ikäisen tasolle, eikä kellään ole mukavaa itsensä kanssa. Jimiä ja Seamusia voisi pitää jopa jonkin sortin kusipäinä.

Juoni alkaa Jimin pahoinpitelystä öiseen aikaan. Miestä pidetään elossa keinotekoisessa koomassa, eikä rikoksen selvittäminen edisty toivottuun tapaan. Suku ehtii haudata miehen sairaalan sängyn reunalla jo moneen otteeseen. Knockin pyhä vesikään ei saa miestä virkoamaan. Nora ja Seamus vierailevat sairasvuoteella ahkerasti muistellen samalla mystisiä nuoruuden tapahtumia kotikaupunkinsa rannalla. Paikalla käy myös Jimin naisia, joihin tämä ei ole pystynyt sitoutumaan. Elävän ruumiin valvojaiset on makaaberi teema, jossa kiteytyvät kiinnostavalla tavalla irlantilainen uskonelämä ja kansankulttuuri.

Travellers-kulttuuri on teoksessa keskeisessä asemassa, vaikka vain Seamus on puoliksi kiertolainen. Nora taas on lapsena ja nuorena elänyt Seamusin perheen piirissä ja saanut paljon vaikutteita tämän erittäin taikauskoiselta äidiltä. Tuuri kertoo elävällä tavalla Seamusin kolmen enon perheiden elämästä asuntovaunupuistossa. Irlannin sosiaalihuollon toimiakin esitellään: sosiaalitoimen halukkuus majoittaa kiertolaiset uudelleen uusiin rivitaloihin on hyväntahtoista, mutta kulttuuria ymmärtämätöntä. Lasten huostaanotto taas on kestoteema, joka usein johtuu siitä, etteivät vanhemmat käsitä koulunkäynnin tärkeyttä. Pidin teoksessa eniten travellers-kulttuurin avaamisesta, sillä irlantilaisessa kirjallisuudessa en ole useinkaan törmännyt travellers-hahmoihin. Ehkä samalla tavalla kuin Suomen romanien kohdalla aihe saattaa tuntua irlantilaisista kirjailijoista hankalalta tai tulenaralta. Mielestäni Tuuri on löytänyt nyansoidun ja kiihkottoman näkökulman vähemmistökysymykseen.

Toinen keskeinen teema on talouskriisi, sen aiheuttama työttömyys ja maastamuutto. Oikeastaan teoksen sympaattisin hahmo on Noran työtön arkkitehtiaviomies Paul, jonka asemaan pystyin samastumaan paremmin kuin päähenkilöihin.  Hänen työnhakunsa siivousfirmoista ja hampurilaisravintoloista oli jo sydäntä särkevää. Irlanti esittäytyy romaanissa maana, joka tappaa lapsensa. Lamasyksynä ja -talvena maa peittyy loputtomiin sumuihin ja lumimyrskyihin, jotka katkaisevat kokonaisen kaupunginosan sähköt. Välillä meininki on melkein suomalaistyylisen karua, kuten tässä: ”Seamus kiersi asuntovaunun taakse, missä lumi oli kinostunut polvenkorkuisiksi kasoiksi. Hän avasi housunsa ja virtsasi. Lumeen leikkautui railo. Seamus ajatteli, että Irlanti oli Atlantin keskelle unohdettu karikko, kaiken ja kaikkien kiroama, ja nyt oli aurinkokin hylännyt heidät satavuotiseen talveen.”

Olisin oikeastaan lukenut Rannan mieluummin englanniksi, sillä jotenkin teksti tuntui liian Irlantiin juurtuneelta ollakseen suomenkielinen. Tuurin kertojan ääni muistutti minua kahdesta suosikistani Maeve Binchystä ja Anne Enrightista, jotka ovat kertojina kovin erisävyisiä. Suvun ja perheen kuvaajana teos muistutti enemmän hilpeää Binchyä, kun taas kolmikon sisäisten jännitteiden kuvauksissa oli Enrightin tyyppistä synkkyyttä. Toisin sanoen teoksen mielialat vaihtelevat dramaattisesti kuin talvinen vuorovesi. Siksi nimivalinta onkin oivallinen – yksinkertainen ja tarkka.

Huumoriakin teokseen mahtuu, ja hauskin episodi liittyy Seamusin talon takapihalle mystisesti tuotuun vuohipukkiin – symboliin, joka todennäköisesti liittyy miehen seksuaaliseen käyttäytymiseen. Vuohen pitäminen lemmikkinä ei oikein onnistu kaupunkioloissa, ja sen saaminen uuteen kotiin on yllättävän vaivalloista. Wicklowin vuorilla sijaitseva eläinten turvakoti sai minussa naurun pyrähdysten lisäksi aitoa kauhun tunnetta aikaan. Ja vaikka Seamus oli kusipää, hänellä ei ollut sydäntä jättää vuohta turvakotiin tai ampua sitä vuoriston erämaahan.

Ainoa asia, joka minua teosta lukiessa vaivasi, oli teemojen ja henkilöhahmojen runsaus. Edellämainittujen pääteemojen lisäksi tässä käsitellään myös maahanmuuttokysymyksiä, homofobiaa, kelttiläistä mytologiaa jne. jne. Ehkä Irlantia vähemmän tuntevasta lukijasta perinpohjainen johdatus Cúchulainnin seikkailuihinkin voi tuntua hauskalta, mutta niissä kohdissa itse koin pitkästymistä – ehkä siksi, että elävät irlantilaiset ovat jo kaataneet päälleni liikaa mytologiaa. En siis erityisesti pidä kalevalateemaisista suomalaisromaneistakaan. Ja tämä on puhtaasti makuasia.

Pitkä matka peijaisiin

taiye-selasi-portr_2521212bGhanalais-nigerialaisen Taiye Selasin  Ghana Must Go (2013) on hämmentävä esikoisromaani: sen kypsyys ja syvä viisaus antavat vaikutelman pitkän kirjailijanuran luoneesta tekijästä. Romaanin nimi on jo omanlaisensa arvoitus: miksi Ghanan pitää poistua? Mikä ghanalaisuudessa mättää? Häpeävätkö romaanin päähenkilöt etnistä taustaansa? Onko Ghanassa luurankoja kaapissa tai koiria haudattuna?

Selasi vie lukijansa pitkälle matkalle Yhdysvaltojen, Nigerian ja Ghanan välillä. Matka kestää yli neljäkymmentä vuotta 60-luvun lopulta näihin päiviin saakka. Tarinan keskiössä on Bostonin alueella asuva Sain nelilapsinen perhe, jonka kirurgi-isä Kweku on jättänyt silloin, kun isää olisi tarvittu eniten. Sain perheessä äiti Fola on hoitanut arjen pyörityksen perinteiseen malliin unohtaen oman uransa, keskittyen aviomiehensä unelmaan. Huippukirurgin tulot ovat riittäneet talouden pyörittämiseen siihen päivään saakka, kun Kweku saa potkut sairaalasta tekaistuun virkavirheeseen viitaten. Kweku ei uskalla kertoa kokemastaan vääryydestä vaimolleen, vaan teeskentelee töissä käyvää kuukausitolkulla. Lopulta Kweku pakenee Ghanaan jättäen vaimonsa vastuuseen lasten kasvavista menoista, mukaan lukien collegemaksut neljälle. Fola ottaa avioeron ja selviää kaikesta hammasta purren.

Ghanassa Kweku ottaa viidenkympin villityksessä toisen vaimon, nuoren kouluttamattoman Aman, jonka pääasiallinen tehtävä on lämmittää miehen sänkyä. Uusi avioliitto on täysin erilainen kuin ensimmäinen. Nuori vaimo on vähään tyytyväinen eikä riitele koskaan. Vanhoilla päivillään Kweku keskittyy ekologisen puutalon rakennuttamiseen ja muihin elämän pieniin iloihin. Jossain taka-alalla kalvaa kuitenkin ikävä ensimmäistä vaimoa ja aikuisia lapsia.

Tarina lähtee liikkeelle Kwekun kuolemasta ja avautuu spiraalinomaisesti. Tässä liikutaan kohti isän hautajaisia ja yritetään paikata dysfunktionaalisen perheen haavoja pienin elein. Kerroksellisuus ja tajunnanvirta vaativat lukijalta keskittymistä – tätä ei lueta yhdeltä istumalta, vaan mielellään hitaasti pureskellen. Itselleni suurin ahaa-elämys oli kerrontatekniikassa: se on samaan aikaan ilmavaa ja tiivistä. Ihailen Selasin tapaa kuljettaa useampaa aikakerrosta samanaikaisesti mukana. Muistaminen ja unohtaminen ovat dialogissa keskenään.

Temaattisesti Selasi ottaa kantaa sukupuolten väliseen työnjakoon ja myyttiin moniavioisesta afrikkalaisesta miehestä. Kwekun hahmo on riittävän monisärmäinen kaatamaan stereotypioita. Mies ei ole kroonisesti uskoton hamesankari, vaan pikemminkin vetäytyvä nörtti, jolle yhdenkin naisen pyörittäminen on joskus liikaa. Hänen todellinen intohimonsa ja lahjakkuutensa liittyy arkkitehtuuriin ja taiteisiin, mutta on valinnut lääketieteen miellyttääkseen sukuaan. Avioliitto Folan kanssa ei ole alun perin onneton, mutta pariskunta ajautuu elämään rinnakkaisia elämiä lasten kasvaessa. Aikuiset lapset ovat yrittäneet vuosikausia mieltää isänsä todellisena paskiaisena, mutta hautajaismatkan aikana he joutuvat tutustumaan isäänsä ja tämän kotimaahan uudelleen.

Teoksen kaikki henkilöt ovat monisärmäisiä – jokaisesta jää vahva muistijälki. Oma lempihahmoni on äiti-Fola, joka lasten vartuttua muuttaa suutuspäissään Ghanaan kertomatta kenellekään uudesta osoitteestaan. Kwekukaan ei tiedä, että hänen eksänsä pitää kukkakauppaa samassa kaupungissa hänen kanssaan. Nigerialaisella Folalla ei ole muuta yhteyttä naapurimaahan kuin puolighanalaiset lapset. Hän elää steriiliä länsimaisen oloista elämää yksin isossa talossa palveluskuntansa kanssa. Accrassa on tyyntä ja rauhallista verrattuna Lagosin hälyyn ja kaaokseen. Selasi maalaa potrettia kaupungista, joka tuntuu melkein hipsteriltä ja ehdottomasti vierailun arvoiselta.

Kirjan nimen arvoituskin aukeaa loppumetreillä. Se viittaa konkreettisiin historiallisiin tapahtumiin 1980-luvulla yhtä lailla kuin perheenjäsenten vaihteleviin tunnetiloihin. Ghanan postkoloniaali historia on näyttämönä tapahtumille, mutta Selasi operoi historiallisilla faktoilla säästeliäästi. Nigerian ja Ghanan naapuruussuhteista käydään vääntöä, johon lukija voi halutessaan keskittyä. Romaani kuitenkin aukeaa niillekin, jotka eivät Länsi-Afrikan lähihistoriasta paljoa tiedä.

Selasia lukiessa mieleeni pompahti kaksi samantyyppistä kertojaa, intialainen Kiran Desai (erityisesti teos The Inheritance of Loss) ja irlantilainen Anne Enright (erityisesti teos The Gathering). Kaikilla daameilla on taito rakentaa ikimuistoista jälkeä melko pienistä aineksista. Selasien hautajaiskeikalla yllättivät raikkaus, tuoreus ja elämänilo. Suosittelisin teosta erityisesti niille, jotka ovat äskeittäin menettäneet läheisen. Tämä teos nimittäin voi auttaa suruprosessissa yllättävällä tavalla.

Dublinin kalustetut huoneet

enrightstory1_1882708fIrlantilaisista nykykirjailijoista Anne Enright (s.1962), vuoden 2007 Man Booker-voittaja romaanillaan The Gathering, on minuun syvimmin kolahtanein tekijä. Enrightin romaanit ja novellit ovat puhutelleet minua siksi, että ne kertovat rikkinäisistä ihmisistä synkän iloisesti, niissä on poikkeuksellisen vähän Irlanti-kliseitä ja kansallisromantiikkaa ja niissä liikutaan minulle tutuilla ”hoodeilla”, eli enimmäkseen Dublinissa ja sen lähikunnissa. Enrightin uusin romaani The Forgotten Waltz (2011) löytyi kolmella eurolla Akateemisen alen loppurysäyksestä. Huomaan, että ainakin The Gathering ja The Forgotten Waltz on suomennettu Otavalla pian teosten alkuperäisen julkaisun jälkeen; silti Enright taitaa olla Suomessa vielä melko tuntematon kirjailija.

The Forgotten Waltz ei tehnyt minuun samanlaista syvää vaikutusta kuin The Gathering, johtuen ehkä teemasta ja henkilöiden kritiikittömästä keskiluokkaisuudesta. Tässä liikutaan Dublinin paremmilla asuinalueilla, joilla normaali illalliskutsukeskustelu liittyy asuntojen arvoon, joilla lapset eivät ole koskaan nähneet kenenkään sukulaisen polttavan tupakkaa ja joilla makuuhuoneet sisustetaan kymmenillä valkoisen eri sävyillä. Tässä puhutaan jatkuvasti rahasta, hinnoista ja ulkomaiselle halpatyövoimalle maksetuista tuntipalkoista – kaikki henkilöt raksuttavat ikään kuin laskukoneen sisältävä mikrosiru olisi asennettu heidän niskoihinsa. Tuntuu kuin rakkaudella ja välittämiselläkin olisi tarkka, ulkoapäin säädelty minimituntipalkka. Perheiden keskinäiset tapaamiset muistuttavat hieman Solsidan-TV-sarjan omahyväistä ja sisäsiittoista meininkiä, tosin Enright ei parodioi eikä liioittele heidän hyvinvointiinsa liittyviä ylilyöntejä – hänen huumorinsa on hienovaraisempaa. Tässä kuvataan Irlannin 2000-luvun taloudellista kasvua, kelttiläisen tiikerin yllättävää loikkaa, joka kuitenkin vuosikymmenen lopulla päätyi mahalaskuun.

Päähenkilö ja kertoja Gina on kolmikymppinen IT-alan kääntäjä, jonka tehtävänä on luoda itäeurooppalaisille ja saksalaisen kielialueen yrityksille vetäviä profiileja englanniksi. Ginan nousujohteinen työ pitää sisällään loputtomia konsulttireissuja ja konferensseja ympäri Eurooppaa, mutta työn sisältö jää tässä toissijaiseksi ihmissuhdesotkujen keskellä. Gina ei ole tyyppinä mikään ruudinkeksijä, ja siksi tämä monikielinen, Itä-Eurooppaan suuntautuva kiinnostus tuntuukin melkein epäuskottavalta  – omaan kaveripiiriini kun kuuluu puolan, unkarin, jopa Balkanin kielten taitajia, eikä kukaan heistä ole pääasiallisesti kiinnostunut Chanelin puuterirasioista tai Ugg-bootseista. Gina on pinnallinen, itsekeskeinen ja valjuissa tunteissaan loputtomiin asti vellova, häilyvä romaanihenkilö, johon ei ole helppo samastua. Lukijoiden samastumiseen Enright tuskin pyrkiikään.

Omalla tahollaan naimisissa oleva Gina rakastuu businesskonsultti-Seániin, itseään viisitoista vuotta vanhempaan ukkomieheen, jolla on ”vaikea” neurologisista vaivoista kärsivä tytär. Seánin vaimoa Aileenia Gina kutsuu ”vanhenevaksi lihaksi”. Seánin avioliitto on rakoillut jo ennen ainoan tyttären syntymää, ja miehellä on tuttavapiirissä paha mainen flirttinä ja elostelijana, mutta Gina on kuuro muiden juoruille. Hän jopa järjestää Seánille työmahdollisuuksia omassa firmassaan jo ennen suhteen alkamista, jotta saisi olla lähempänä miestä. Gina ei ole viaton hupsu tyttö, joka tuli vokotelluksi vanhemman miehen kelkkaan, vaan melkein aktiivisempi osapuoli suhteessa. Suhde alkaa työmatkalla Sveitsissä ja jatkuu epämääräisenä, välillä melkein tahdottomana siihen asti, kun Ginan äiti kuolee ja hän perii kotitalonsa, jonne hän muuttaa avioeroa hautomaan.

Romaanin punainen lanka liittyy tytärpuoli-Evieen: Evie näkee isänsä suutelevan nuorempaa naista Ginaa uudenvuoden bileissä, ja tämän kiinnijäämisen vuoksi Gina uskoo heidän kohtalonsa olevan sinetöidyn. Uusioperheen arki ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista. Gina ei niinkään inhoa kömpelöä ja ylipainoista Evietä, vaan hänen isänsä täydellistä omistautumista tyttären vimmoille. Curling-vanhemmuus on tässä täydellistä – kaksitoistavuotiaan tytön ei sallita kävellä edes bussipysäkin väliä keskellä päivää mahdollisten stalkkereiden pelossa. Salarakkauden tuoma sähköisyys muuttuu pian tunkkaiseksi, hajamieliseksi arjeksi. Seán häipyy välillä rakkauden pesästä päiväkausiksi ilmoittamatta itsestään, ja kiukuttelee erityisesti silloin, kun Gina syyllistyy vaimomaiseen peräänkatsomiseen ja motkotukseen. Ginan elämän tehtäväksi tuleekin muuttuminen ei-vaimoksi. ”Unohdettu valssi” viittaa kai toisella kierroksella olevan pariskunnan hankalaan sosiaaliseen asemaan – paariakastiin kuulumiseen, muiden ilmaisemaan moraaliseen ylemmyyteen, paheksuntaan ja pitkiin katseisiin. Vaikka tässä kuvataan läpikotaisin sekularisoitunutta yhteiskuntaa, jossa kirkossa käydään vain hautajaisissa, perinteiset perhearvot aiheuttavat komplikaatioita rakastavaisten arjessa.

Enrightin ihmissuhdekuvausten nerokkuus piilee niiden sievistelemättömässä rehellisyydessä. Ginalta ja Seánilta puuttuu molemmilta draivi ja näkemys elämästä, ja he ovat kirjaimellisesti ajautuneet toistensa syliin olosuhteiden niin salliessa. Mitään täyttymistä tai valaistumista ei ole näkyvillä horisontissa, vaan heidän elämänsä jatkunee tuulella käyden. Onnellisuuden etsiminen ei tässä valjussa neliödraamassa ole edes lähtökohtana, vaan suhde vain alkoi kielletyn seksin aiheuttamasta adrenaliinipuuskasta. Enright tutkii nykypäivän hukassa olevia ihmisiä pikkutarkasti ja säälimättömästi, yrittämättä tehdä heidän tarinoistaan suurempia kuin ne ovat. Ehkä tämä sitten on viihteen ja kaunokirjallisuuden ero: kaunokirjallisuudessa usein vähempi on parempi.

Suosittelen romaania kaikille Dublin-faneille ja romantiikan vihaajille.

 

Irlantilainen lastensuojelutapaus

frankieOlin nuorena irlantilaisen naiskirjallisuuden suurkuluttaja (ja aiheen tutkija), mutta viimeisen 10 vuoden aikana olen pudonnut junasta. Ainoa viime aikoina minua puhutellut irlantilainen kirjailija on ollut Anne Enright, joka ei todellakaan tuota helppoa hyvänmielenkirjallisuutta, vaan kertoo ihmismielen syvemmistä pohjamudista. Maeve Binchy (1940-2012) taas kuului maan suosituimpiin viihdekirjailijoihin, jonka ura oli tasaisessa nousujohdanteessa jo ennen kuin irlantilainen viihdekirjallisuus breikkasi suuremmin maailmalla. Nämä myöhemmät Cathy Kellyt ja Marian Kayesit ovat olleet hirveitä pettymyksiä, enkä kajoaisi niihin Irlanti-ikävän iskiessä kuin äärimmäisessä hätätapauksessa. Niiden kaavamainen kaupallisuus jättää ainakin tämän lukijan kylmäksi. Binchyn teokset edustavat chicklitiä monisyisempää arkirealismia, ja ehkä hänellä oli takaraivossa joku yhteiskunnallisen vaikuttamisen ajatus, joka tekee teoksista mieleenpainuvia.

Binchyn maailmanlaajuinen suosio on ollut kiistaton: häntä on käännetty 40 eri kielelle ja kaikki hänen romaaninsa toista teosta lukuunottamatta (A Lilac Bus 1984) on myös suomennettu. Itse muistan teoksista parhaiten Italian illat (Evening Class, 1996) jonka pohjalta ruotsalaiset ovat tehneet ruotsalaistetun elokuvaversion. Binchyä on myyty enemmän kuin James Joycea ikinä, ja hänen kuoltuaan irlantilaiset surivat häntä kuin kansallissankaria.

Minding Frankie (2010 suom. Koko kadun kasvatti) kertoo pohjoisdublinilaisesta kadusta, jolla asuu tavallisia työväenluokkaisia ihmisiä. Charlie ja Josie ovat kuuskymppinen fanaattisesti katolilainen pariskunta, jotka surukseen saivat vain yhden pojan, josta he eivät onnistuneet kouluttamaan pappia. Charlie on ammatiltaan hotellin portieeri ja Josie työskentelee keksitehtaassa. Noel-poika on jo kolmikymppinen ja asuu edelleen kotona. Hän on jättänyt aikoinaan lukion kesken ja päätynyt tylsään toimistotyöhön, jossa ei ole etenemismahdollisuuksia ilman tutkintoja. Noelilla on vakavahko alkoholiongelma; hän ei selviä työpäivistään ilman vodkapaukkuja, ja vaikka hän yrittää peitellä juomistaan, potkut töistä alkavat olla lähellä.

Perhe saa vieraaksi Amerikan-serkun Emilyn New Yorkista, josta tulee koko yhteisön muutosagentti. Emily auttaa Charlieta ja Josieta aloittamaan varainkeruukampanjan kotikatunsa  pyhimyksen St.Jarlathin patsasta varten,  perustaa hyväntekeväisyyskaupan ja alkaa valmentaa Noel-serkkuaan uuteen elämään. Raitistumisen aikana Noel saa yhteydenoton St.Brigidin sairaalasta nuorelta naiselta, taannoiselta yhden illan heilalta ja ryyppykaverilta, mikä osoittautuu kohtalokkaaksi. Vastuuttomasta Noelista on tulossa isä, yksinhuoltaja-sellainen.

Teoksessa on valtava määrä henkilöitä ja ihmiskohtaloita, mutta vakavin juoni liittyy Frankie-tyttären huoltajuuteen. Tässä paikallinen yhteisö pyrkii yhdessä keksimään omaperäisiä ratkaisuja yksinhuoltajaisän arjen helpottamiseksi. Ydinperhekeskeisyydestä ei näitä dublinilaisia ainakaan voi syyttää; heidän perhekäsityksensä on postmodernin joustava. Romaanin pahishahmo on sosiaalityöntekijä Moira Tierney, virkaintoinen sinkkunainen, joka ei jätä pienintäkään yksityiskohtaa tutkimatta. Vaikka Moiran tiimi ja esimies ovat näyttäneet Noelin huoltajuudelle vihreää valoa, yli-innokas sossun täti ei voi jättää miestä rauhaan. Tämä aiheuttaa monia kommelluksia, erityisesti Noelin turvautumista taas kuningas alkoholiin, sillä hän ei kestä selvin päin sossun vierailujen hermopaineita. Irlantilainen lastensuojelu näyttää tässä toimivan aika samanlaisin epäluuloisin premissein kuin suomalainen. Lastensuojeluviranomainen ei voi olla kenenkään luotettu ystävä, ei vaikka häntä kutsuttaisiin lapsen ristiäisiin tai iltakahville. (Suomalainen sossun täti tosin ei varmasti menisi ristiäisiin, koska sitä pidettäisiin puolueellisuutena ja epäammatillisuutena.)

Romaanissa on todella kiinnostavia hahmoja ja juonikin pitää jännityksessä loppuun saakka, mutta ehkä olisin tullut toimeen vähemmällä sähläyksellä. Kerronnan tempo on hyperaktiivista ja selkokieli niin simppeliä, ettei lukija pysähdy maistelemaan yhtään sanaa. Frankie-vauvan syntymä ja alkuvaiheet ovat sen verran erikoinen juoni, että tuntuu, että Binchy on jäänyt sen lumoihin unohtaen työstää puheenparsia. Toisaalta Binchyn romaanit tuntuvat erinomaisilta opiskelumateriaaleilta niille, joiden englanti on päässyt ruostumaan. Kannattaa siis lukea niitä nimenomaan englanniksi. Binchy sopii myös kaikille, jotka etsivät kirjallisuudesta elämäniloa ja voimaa arkeen.