Maalaisromantiikan ytimessä

Kun ensin antaa maalaisromantiikalle pikkusormen, se kohta vie koko käden.

Anneli Kivelän Katajamäki-sarjan suosiota olen havainnoinut kirjastoissa, tätä sarjaa suorastaan tungetaan eteeni. Sarjaa on julkaistu kymmenessä vuodessa jo kaksitoista osaa. Olen vuonna 2014 nähtävästi lukenut sen seitsemännen osan, ja ollut lukemaani tyytyväinen – genrerajauksen sisällä.

Sarjan ensimmäisessä osassa tamperelainen Minne, yli nelikymppinen yh-äiti ja työttömyysuhan alla sinnittelevä merkonomi, saa yllätysperinnön. Kummisetä Kauko on jättänyt tälle Pihlaja-nimisen maatalonsa syvässä Hämeessä, vaikka Minne ei ole kylillä käynyt sitten rippikoulukesän.

Minne ihastuu taloon, ja kahdeksanvuotias Joona-poika innostuu maallemuuton ajatuksesta aluksi enemmän kuin äitinsä. Päätös muutosta kypsyy suht nopeasti, kun kaksikko tutustuu supersosiaalisiin kyläläisiin kyläkaupan uutistoimiston välityksellä. Koulukin sinnittelee edelleen, vaikka lakkaamisuhka on jatkuvasti tapetilla.

Minnellä on kesän ja syksyn aikana kolme kosijaa, koulun johtajaopettaja Henri, naapurin isäntä Arto ja ex-mies Markus, jotka kaikki ovat huikean komeita könsikkäitä. Etätöitä tehdään parhaan ystävän käännöstoimistoon, ja kahvitellaan kylän naisten luona. Maamiesseuran talolla olisi toimintaa tarjolla enemmän kuin mitä seurustelupulmilta ehtii.

Pidin kirjasta samalla tavalla kuin pidän sisustuslehdistä ja lifestyle-teeveeohjelmista. Miljöön kuvaus oli herkullista ja paikallista historiaakin tarjotaan ainakin ripauksen verran. Pidän gobeliineista, käkikelloista ja amerikankirstuista, ja minusta on haukska välillä kokeilla perinneruokia. Mutta ongelmana on ”postikorttimaisema”, termi, johon kirjassa törmää vähän väliä. Miljöön idyllisyys on aukotonta, ja henkilöhahmot ovat yksinkertaisesti liian kilttejä ja pliisuja kertoakseen kaunokirjallisen tarinan.

Romanttisen fiktion ”kaavassa” on olennaista rakentaa päähenkilö, johon mahdollisimman moni lukija voi helposti samastua. Näin ollen hän suurella todennäköisyydellä ei ole kaunein, menestynein eikä itsevarmin, vaan arkinen tuhkimo, jonka kuoren alta paljastuu hyvyyttä ja ainutlaatuisuutta. Romaanin Minnessä kiinnostavaa on erikoinen nimi ja kyky satunnaisesti nauttia omasta seurastaan.

Onneksi tässä jopa vedetään kalsarikännejä ja podetaan krapulaa. Keski-ikäisten juhlinnan kuvaukset olivat ehkä itselleni kirjan ainoa ”suola”.

Jäinkin miettimään, kuinka kiinnostavaksi teos olisi voinut kasvaa, jos kukaan päähenkilöistä ei olisi ollut kaunis eikä komea, jos mustasukkaisuusdraamat olisivat päässeet kunnolla valloilleen, ja erinäiset mielenterveyden häiriöt olisivat tuoneet jännitystä syysiltoihin.  Tässä teoksessa kyllä touhuttiin hirveästi, mutta tapahtuminen oli pinnallista ja ulkoista. Ainoat jännitteet ihmisten välillä olivat seksuaalisia tai romanttisia. Lapsetkin käyttäytyivät koko ajan mallikelpoisesti.

Ymmärrän hyvin, miksi sarja on suosittu: se varmasti ilahduttaa varsinkin niitä, joilla ei ole maaseutuidylliä, jonne paeta. Enemmän huolestuttaisi, jos joku alkaisi etsiä itselleen maaseutukotia tämän kuvauksen perusteella. Sellainen ei toki ole kirjailijan vastuulla, sillä fiktion luojalla ei ole mitään velvoitetta kuvata todenmukaisesti minkään yhteisön elämää.

Katajamäki on helpoin mahdollinen pakopaikka, jos ei aseta lukemalleen kirjallisuudelle kielellisiä tai tyylillisiä vaatimuksia. Katajamäessä asuu mukavia ihmisiä, jotka eivät stressaa samalla tavalla kuin reaalimaailman ihmiset. He jäävät kuitenkin hyvänpäivän tutuiksi, joiden kuulumisia ei välttämättä muista kysellä.

Koska olen jo lukenut sarjasta kaksi osaa, en reittaisi tätä huonoksi viihdekirjallisuudeksi. Huonoa viihdekirjallisuutta on mielestäni sellainen, jossa hahmot ovat täysin urbaanin kulutuskulttuurin kyllästämiä, ja jossa erilaiset tavaramerkit saavat suuremman roolin kuin ihmiset. Huonossa viihdekirjallisuudessa on myös kaikilla julmettu kiire. Siinä ei myöskään ole yhteiskuntaa, ei ihmisen mahdollisuuksien edistäjänä tai torpedoijana, eikä historiaa tuomassa juuria. Tässä tultiin toimeen vähällä rahalla, oltiin aika lailla yhteiskunnan armoilla (mitä tulee kunnallispoliittisiin leikkauksiin) ja kiinnostuttiin omasta historiasta. Tiedän myös, että tulevissa osissa käsitellään moninaisten vähemmistöjen asemaa, eli maailma tulee Katajamäelle kylään.

Modernia kartanoromantiikkaa

koydenvetoa_katajamaella-kivela_anneli-17078245-frntAnneli Kivelä oli minulle tuntematon kirjailija eiliseen saakka, jolloin nappasin hänen teoksensa Köydenvetoa Katajamäellä (Karisto) kirjaston kierrätyskorista. Teoksessa matkustetaan fiktionaaliseen hämäläiseen Katajamäen kylään, jossa monet perinteiset arvot ovat vielä kunniassaan ja naapurit auttavat toisiaan. Kyläyhteisön sisäsiittoinen idylli järkkyy, kun sinne muuttaa kirkonkylältä kaksi afgaaniperhettä asuttamaan hylättyä maatilaa. Kylän onneksi koulu saadaan kuitenkin pelastettua heidän ansiostaan, sillä he tuovat kouluun seitsemän uutta oppilasta.

Katajamäki-sarjassa on jo 9 osaa, ja sarja on taatusti faninsa lunastanut. Ymmärtääkseni jokaisessa osassa kylän elämää valotetaan eri asukkaiden näkökulmasta. Vaikka mielenmaisema on hämäläinen, teoksen ilmapiiri muistuttaa minua Karjalan kunnailla-sarjan Miikkulan kylän idyllistä, hyvässä ja pahassa. ”Kaukana paha maailma”-ajattelu on tässä päällimmäisenä, eikä kylässä tapahdu pahempaa rikollisuuttakaan kuin pyörä- ja ruohonleikkurivarkauksia. Kylässä on kolme sydäntä, kauppa, Myllutuvan kahvila ja vanha seuraintalo, jossa kylätoimikunta pitää kokouksiaan ja jossa on vireää harrastustoimintaa.

Teoksen päähenkilö Tanja on ruuhkavuosiaan elävä neljän lapsen äiti, joka on juuri jäänyt työttömäksi terveyskeskuksesta fysioterapeutin paikastaan ja sinnittelee valjuksi muuttuneessa avioliitossaan. Pelastaakseen perheensä talouden hän joutuu palaamaan työelämään jo äitiyslomansa aikana, läheiseen Vuorensolan kartanoon, joka vanha armo on halvaantunut. Kartanon nuori isäntä suostuu jopa maksamaan lastenhoitajan, jotta Tanja tulisi äitiään kuntouttamaan. Tässä eletään nykypäivää, mutta kartanopönötys on edelleen Katajamäen arkea, ja Ellen-rouvalla on kyky pompottaa kyläläisiä uskomattomalla itsevarmuudella. Koska en ole ollut koskaan tekemisissä oikean suomalaisen kartanon väen kanssa, en osaa suhteuttaa lukemaani reaalimaailmaan, mutta tässä kuvattu kartanoelämä tuntui todella vanhoihin varsiin kudotulta. Ilmeisesti jossain kuitenkin on vielä kartanoita, joiden taloudenhoitajat ovat uhranneet koko elämänsä isäntäväelle ja joissa arkenakin katetaan aistikkaasti salongin puolelle.

Verrattuna äsken lukemaani kartanoromantiikan mallikappaleeseen tässä romanttinen sisältö ei kuitenkaan ole täysin ilmiselvää tai ennalta-arvattavaa. Teoksessa on myös paljon muuta sisältöä kuin heteronormatiivinen säpinä. Homoista ja mamuista puhutaan kylän arjessa luultavasti yhtä paljon kuin kaupungeissa. Kyläkomitean kokousten ja kaupan turpaparlamentin kuvaukset ovat sympaattisia. Rasismia ja ennakkoluuloja käsitellään lempeästi, ja maahanmuuttajahahmojen integroituminen työllistymisen kautta tuntuu jo melkein liian hyvältä ollakseen totta. Mutta tietysti näin voidaan tehdä fiktiossa, jossa usein raivataan esiin parempaa maailmaa ja mieluisia tulevaisuuksia.

Kielellisesti tämä teos tuntui minusta liian arkiselta – tosin sen vuoksi teksti on nopeasti luettavaa ja sopisi erinomaisesti esimerkiksi päähenkilö Tanjan kaltaiselle naisihmiselle, jolla ei välttämättä ole montaa lukuhetkeä viikossa. Välillä koin hahmojen puhuvan oudosti, ehkä liian kirjakielisesti ja juonen käänteitä lukijalle selostaen. Toisin sanoen tuntui, että hahmot joskus puhuivat enemmän lukijalle kuin keskustelukumppanilleen. Koska olen viime aikoina lukenut paljon murrekirjoja, olisin ehkä tässäkin odottanut kyläläisten puhuvan hämäläisemmin. Toisaalta Kivelä ei sorru pahimpien Häme-kliseiden uudelleengenerointiin.

Teos on klassinen lukuromaani, naisviihdettä ehkä, muttei tyhjäpäistä sellaista. Lukijakunnaksi oletan keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset, jotka haikailevat vanhojen hyvien aikojen perään. Voisin hyvin lukea sarjasta toisenkin teoksen, jos sellainen eteen sattuisi. Koukkuun en vielä jäänyt, mutta koskaan ei tiedä.