Minulla on muutama pinttynyt matkahaave, jotka olen ajatellut toteuttaa sitten, kun olen taas kunnon veronmaksaja. Vaellus Santiago de Compostelaan kuuluu ehkä niistä realistisimpiin toteuttaa, muita ovat mm. junamatka Venäjän poikki Vladivostokiin, Altai-vuoriston seikkailu ja Balin retriitti.
Camino-pyhiinvaelluksesta olen lukenut muutaman teoksen, ja Anneli Myllärin 33 päivää Santiago de Compostelaan (Mediapinta, 2013) on oiva lisä tähän kokoelmaan. Mylläri teki ensimmäisen pyhiinvaelluksensa vuonna 2006, ja ilmeisesti on jatkanut harrastusta, sillä teokselle on luvassa myös jatko-osa.
Tässä teoksessa noin kuusikymppinen pariskunta lähtee 800 kilometrin vaellukselle, jolle on varattu aikaa seitsemän viikkoa. Annelia itseään vaivaa selkäkivut ja lieviä uniongelmiakin on esiintynyt. Häntä jännittää yhteismajoituksessa nukkuminen, eikä hän koe muutenkaan tarvetta olla jatkuvasti yhteydessä kanssavaeltajiin. Matkaa suunnitellessa hän huomaa hengellisen etsinnän tarpeen kasvavan, ja tässä teoksessa uskonelämällä onkin keskeinen rooli.
Teos on sekä matkapäiväkirja että opas, ja varmasti siitä eniten saavat irti matkaa oikeasti suunnittelevat ensikertalaisvaeltajat. Valokuvat ovat todella inspiroivia, ja voin hyvin kuvitella, että joku saattaisi tehdä päätöksen lähteä vaellukselle vain niiden vuoksi. Ruoan merkitys on keskeinen, ja munakkaiden osaa espanjalaisessa ruokavaliossa ei vähätellä. Matkan varrelta löytyy myös ainakin yksi ilmainen viinihana, joka ihmetyttää suomalaista kulkijaa.
Rukouksia ja Raamattu-viitteitä teoksessa on runsaasti, mutta ei häiritsevästi. Annelin lempivirreksi matkan aikana nousee ”Tule kanssani Herra Jeesus”, jossa lauletaan askeleista ja tiellä kulkemisesta. Camino varmasti onkin sellainen konteksti, jossa julkisella paikalla virren veisuuta ei pidetä merkkinä mielipuolisuudesta.
Kirja kertoo myös lempeän realistisesti parisuhteen haasteista pitkällä matkalla. Olli-puolisolla on tässä suurempi ahdistus ajankäytöstä kuin Annelilla, joka mielellään haluaisi jättää päivien kulun ”Herran haltuun” ja nauttia ajattomuuden illuusiosta. Enpä usko, että mikään seurue tai pariskunta onnistuisi tätä matkaa tekemään ilman välillä esiin pulpahtavia musikaalisia erimielisyyksiä.
Myös vaeltajien yhteisöllisyydestä on hyvää pohdintaa. Monet reissuun lähtijät muodostavat ”pyhiinvaellusperheitä”, mutta Olli ja Anneli ovat luonteeltaan introverttejä, ja tarvitsevat myös omaa rauhaa. Camino-turismin ehkä hienoin piirre on se, että vaellukseen osallistuu hyvin eri-ikäisiä ja fyysiseltä kunnoltaan eroavia henkilöitä. Huonompikuntoiset voivat välillä kulkea jonkun välin bussilla, ja apua rinkkojen kuljetukseenkin on saatavilla. Ei varmasti ole olemassa pyhiinvaeltajan stereotyyppiä, vaan matka kiinnostaa ihmisiä erilaisissa elämän vaiheissa.
Minulla jäi teoksesta toiveikas olo: tämä matka on mahdollista tehdä suht pienellä budjetilla, kunhan muistaa treenata vaellustaitojaan hyvissä ajoin kotimaassa. Kuvat kumpuilevasta vihreästä tilkkutäkkimaisemasta ja haikaranpesistä kirkkojen kellotapuleissa toimivat voimallisena kutsuna kohti käänteentekevää seikkailua.
Anun ihmeelliset matkat 