Suuri tyttökirjasuunnistus

IMG_1834Täällä nyt sitten diakoni-sosionomiopiskelija tuotteistaa kirjallista harrastustaan. Ideani ei ole kovin erikoinen eikä radikaali, mutta haluaisin toteuttaa tämän livenä myös opinahjoni ulkopuolella. Olen kiinnostunut perinteisistä tyttökirjoista ja niihin liittyvistä ylisukupolvisista muistoista. Minua kiinnostaa se ”bondaaminen”, mitä isoäidit, äidit ja tyttäret voivat saada aikaan yhteisesti jaetun nostalgiatekstin äärellä.

Siis tarkoituksena olisi järjestää tapahtuma, jossa kävijät voivat tutustua tyttökirjoihin eri vuosikymmeniltä, ja jakaa muistojaan pienryhmissä. Tapahtumassa voisi myös olla luentoja aihepiiristä, ja miksi ei myös elokuvaesityksiä, jos kiinnostavia filmatisointeja löytyisi.

Toki ajatukseni on kovin naiivi. Ja uskoisin, että kirjaystävyys syntyy helpommin isoäidin ja lapsenlapsen välillä kuin äidin ja lapsen. Äidit nyt yleensä ovat vähän hassuja tai dorkia, ja heidän lapsuuden ja nuoruuden aikansa on kasvavan tyttären mielestä usein mahdollisimman epäkiinnostava.

Itselläni vahvin tunneside on kahteen varhaiseen tyttökirjaklassikkoon, Frances Hodgson Burnettin Salaiseen puutarhaan (1911) ja Anni Swanin Iris rukkaan (1916). (Kuvassani on nyt Pikku prinsessa, sillä Salaisen puutarhani versiot ovat kateissa. Toki näitä vanhoja teoksia saa e-kirjoina, mutta tyttökirjoja suostun lukemaan vain nidottuina!) Muistan varsinkin Burnettin teoksesta, kuinka se iski ihon alle, ja se oli teos, jonka löysin aivan itse. Anni Swanin tuotanto on tullut minulle äidinperimänä siksi, että Swan oli hyvin tunnettu henkilö hänen kotipaikkakunnallaan Kangasniemellä. Kirjoissa on paljon yhteistä, ja ne vetoavat meidän kaikkien diakoni-sosionomihenkisten sydämiin, koska niissä lapsi kokee yksinäisyyttä ja heitteillejättöä, mutta myös magiaa ja toivon kipinöitä.

Tein facebookissa pienen gallupin kavereideni lukumuistoista, joihin jopa 53 henkilöä vastasi. Yritin tukkimiehen kirjanpidolla kartoittaa heidän suosikkejaan, ja päädyin seuraavan top 5: een:

1. Anni Polva: Tiina-sarja 24 ääntä

2. L.M. Montgomeryn tuotanto: 20 ääntä

3. Carolyn Keene: Neiti Etsivä- sarja: 18 ääntä

4. Louisa May Alcottin tuotanto: 11 ääntä

5. Merri Vik: Lotta-sarja: 10 ääntä

Monet siis mainitsivat postauksissaan useita kirjailijoita. Rauha S. Virtasen tuotanto sai melkein yhtä paljon suosiota kuin Louisa May Alcott, ja Ursula-sarjan suosio yllätti (se oli amerikkalainen sairaanhoitajasarja, jonka kautta pyrittiin saamaan 40-50-luvun tyttöjä innostumaan työelämästä kotiäitiyden sijaan).

Ihmiset kertoivat myös kiinnostavista, ehkä unohdetuista pohjoismaisista sarjoista, kuten Puk-, Susy- ja Katja-teokset. Kuitenkin itselleni tällä tutustumismatkalla tärkeimpiä ovat olleet suomalaiset vanhat tyttökirjat, joita ei ole enää luettu sukupolvesta toiseen samalla innolla kuin Swania, Marckia ja Virtasta.

Tyttökirjojen saralla oli hiljaiseloa varsinkin 1970-luvulla, jolloin ideologiaan ei kuilunut kasvattaa naisista moraalis-eettisiä siveyden sipuleita.  En itsekään koe, että minulle olisi niitä lapsena tungettu erityisesti, mutta olin kai vanha sielu.

Rankkasin listaltani pois Viisikot (ja muun Enid Blytonin valtavan tuotannon), hevos- ja koirakirjat, mutta niiden asemasta tyttökirjoina voi keskustella. Löydökseni viimeiseltä parilta vuosikymmeneltä ovat myös kiinnostavia, sillä olen huomannut, että kaipuuta vanhaan tyttökirjaformaattiin löytyy kirjamarkkinoilta, ja siksi rankkaisin esimerkiksi Alan Bradleyn Flavia de Lucesta kertovat dekkarit tyttökirjoiksi.

IMG_1832Tyttökirjojen intohimoisia harrastajia löytyy myös meistä bloggareista, ja myös tyttökirjojen kirjoittajat bloggaavat. Helsinkiläisen Anna Amnellin blogissa olen vieraillut usein muunkin kulttuurihistoriallisen annin kuin tyttökirjojen vuoksi, ja tätä tehtävää varten tutustuin varsinkin Sara Kokkosen Saran kirjat-blogiin ja hänen kahteen teokseensa aiheesta. Saran blogista löytää varsinkin niitä unohdettuja kotimaisia teoksia, kuten sota-ajan isänmaallishenkisiä hengen nostatuksia. Ja hänen teoksensa Rasavillejä ja romantikkoja (Avain, 2013) on loistava lähdeteos, jossa myös kansikuvien nostalgia pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Salaseurojen kuningatar

luokan+ikävin+tyttöNuortenkirjallisuushaaste jatkukoon. Nyt uidaan nostalgian syvimmissä vesissä. Hyllystäni löytyi Mary Marckin klassikkoteos Luokan ikävin tyttö (Otava, 1925), josta minulla näyttää olevan painos vuodelta 1951. Luin Marckin Eeva-sarjaa noin kymmenvuotiaana koululaisena ja ihastuin helsinkiläistyttöjen viattomaan optimismiin. Tämänkin teoksen olen saattanut nielaista, mutten muistanut sitä yhtä hyvin kuin Eevan seikkailuja.

Liisa on teini-iän kynnyksellä kipuileva kiltti perhetyttö, joka on valittu ainoana perheestään käymään yhteiskoulua; muut sisarukset ovat kotiopetuksessa. Luokassaan Liisa kokee ulkopuolisuutta ”intressanttien” tyttöjen dominoidessa sosiaalista kenttää. Liisa kokee jäävänsä syrjään siksikin, että hänen monilapsisessa perheessä suositaan harmaanruskeita leninkikankaita ja ommellaan järkeviä malleja muodikkaiden sijasta. Teos sivuaa kevyellä tavalla koulukiusaamista ja syrjään jättämisen tematiikkaa, vaikka mitään vakavaa ei pääsekään tapahtumaan.

Uuden kouluvuoden alkaessa Liisa onnekseen pääsee jalomielisen Nellin suojelukseen, joka on ehdottoman ”intressantti”, onhan hänen äidillään oma budoaari.  Yhdessä Nellin kanssa he päättävät perustaa salaseuran, jonka missiona on päästä eroon turhasta sivistyksestä. Nelli on nuori kapinallinen, joka on poistanut neidonkammaristaan japanilaiset naiselliset sermit ja sisustanut sen uudelleen hirvenpäillä ja muulla metsästyssälällä. Yhdistyksen nimeksi valitaan Vapaus, ja tyttöjen riemuksi siihen liittyy myös muutama oman luokan poika.

Liisa asuu perheineen Töölössä, joka on ilahduttavan lähellä hiihtolatuja. Liisan äiti on niin kiinnostunut politiikasta, ettei tällä aina riitä aikaa kasvavien tyttärien huolille. Usein tytöt saavatkin viettää aikaa keskenään kotona, eikä ole epätavallista, että joukko päätyy seikkailemaan raitiovaunulla Sörnäisessä saakka. Kaveriporukka rakastaa pesiä Fazerin kahvilassa, jonne luokan pojat joskus kutsuvat tyttöjä salaisiin tapaamisiin. Nuorten äidit kannustavat seuraelämään, ja romaanin aikana Liisakin saa pitää ensimmäiset teinihippansa, 14-vuotissynttärit, joilla tanssitaan aikansa muotitanssia kotiljonkia.

Romaanin maailmankuva on läpikotaisin urbaani ja ylempi keskiluokkainen. Nuoret oppivat jo varhain seuraelämän sulavia sääntöjä, tyylikästä pukeutumista ja sisustamista. Veikkaisin, että romaanin todellisuus on 1920-luvulla koskettanut ehkä paria prosenttia väestöstä. Anni Swanin nuortenkirjat samoilta ajoilta ovat sosiaalisesti laajempia, sillä niissä on usein jännitteenä kaupunkilaisuuden ja maalaiselämän eroavuudet. Marckin teokset ovat kuitenkin olleet suosittuja vielä omassakin lapsuudessani ja niistä on otettu uusia painoksia kuin sieniä sateella. Ehkä kirjoissa kuvattu kahvilakulttuuri ja kaupunkilainen ”teinimeininki” alkoi oikeasti olla laajemman kansan ulottuvilla vasta 1950-60- luvuilla.

Juonellisesti ja kerronnallisesti romaani ei ole kummoinen, teksti puuroutuu paikoitellen antaen bulkkituotannon vaikutelman. Marckilta siis edelleen suosittelen Eeva-nimisiä kirjoja, joissa oli kiinnostavampia juonenkäänteitä kuin tässä.

Oikeassa elämässä Mary Marck-salanimeä käyttänyt kirjailija oli Kersti Bergroth (1886-1975), joka tunnetaan eritoten karjalaissävytteisistä näytelmistään. Antreassa kasvanut, Helsingissä nuoruuden vuotensa viettänyt ja kypsemmät vuosikymmenet Roomassa asunut Bergroth oli monipuolinen kirjailija ja kulttuuripersoona, jonka tuotantoon kuului yli 80 nimekettä. Bergroth toimi myös pitkään Suomen antroposofisen seuran puheenjohtajana. Hänen aikuisten romaaninsa ja näytelmänsä alkoivatkin kiinnostaa nyt, kun näytän taas henkisesti seilaavani jossain Vuoksen pyörteissä ja Laatokan laineilla.

Kuinka paratiisi rakennetaan?

Kotavuori-kirjaYliopistomies-tietokirjailija Antero Mannista (1907-2000) kiusattiin teini-ikäisenä hänen isänsä Oton kirjoittamasta herkästä runosta ”Kultasauva” (teoksessa Säkeitä II, 1910). Runossa ennustetaan: ”Antero sen tehdä voipi,/paljon eemmäs ehtii./Äidin virpi vihannoipi,/kultalehvät lehtii.” Minullakin on runosta syvä henkilökohtainen muisto, jolla en nyt aio kiusata mahdollisia sukulaislukijoitani. Sen sijaan kerron toisen suvun paratiisinrakentamisprojektista, joka alkoi 1900-luvun alkuvuosina Otto Mannisen epäonnistuneesta kosinnasta. Vastavalmistunut maisteri Manninen löysi Kangasniemen Kotavuoren saarensa apeissa tunnelmissa aikoen rakentaa sinne yksinkertaisen piilopirtin, jossa toipua sydänsuruistaan.

V. 1905 miehen onni kääntyi ja hän onnistui kutsumaan saarelleen Annin, jonka kanssa kihlautuminen ja naimisiinmeno tuntui vääjäämättömältä. Kotavuoreen rakennettiin pieteetillä ja pidemmällä kaavalla kartanomallinen erämaahuvila, joka vaati herrasväen poissaollessa uskollista talovahtia. Puulan Rämiäisen saareen nousi elävä huvilayhteisö, jossa vieraili kulttuuriväkeä ja sukua, mutta myös lähikylien talollisia, talottomia ja humu-ukkoja. Otto Mannisen isän Topiaksen jouduttua konkurssiin huvilan yhteyteen rakennettiin Alatalo lähisukulaisille, joka oli asutettu ympäri vuoden. Vaikka Oton perhe vaikutti suuremman osan aikaa Helsingissä kuin Kangasniemellä, he pitivät Kotavuorta todellisena kotinaan ja sielunmaisemanaan. Toisen maailmansodan aikana suku oli evakossa sähköttömässä kesäparatiisissaan talvellakin, ja vanhuuden päivillään Otto ja Anni asuttivat huvilaansa pääsääntöisesti.

irisrukka_jpg198Ensimmäinen itse lukemani ei-kuvakirja noin 5-6-vuotiaana oli Anni Swanin Iris Rukka (1916). Hyllyssämme oli myös satukirja Kotavuoren satuja ja tarinoita (1957), mutta vasta Iriksen traagiset seikkailut saivat minut arvostamaan kuuluisaa satutätiä. Erityisen hyvin muistan Tanelin ja Seren, jotka sydäntäsärkevästi lähettivät rakkaan kasvattinsa maailmalle korkeampaa oppia saamaan. Vasta nyt yli nelikymppisenä tajuan lastenkirjan syvän juurtuneisuuden Kangasniemen ja Puulan saariston maisemaan. Swanilla oli esikuvina romaania kirjoittaessaan Oton veli ja hänen vaimonsa, Rikhard ja Ida ja myös talonvahti Kuitusen porukka. Maalaisten kömpelö herrainpelko ei Iris Rukassa käänny tilannekomiikaksi, vaan romaanissa pysytään uskollisena vaatimattomille juurille.

Mannis-Swanin klaanilla oli kilpailua naapurihuvilan Wichmannien kanssa siitä, kumman paikka on paratiisimaisempi. Wichmannin perhe oli puoliksi unkarilainen ja unkarilaisen äidin eksoottinen kädenjälki toi kilpailussa lisäpisteitä. Mannisilla taas oli aurinkoisempi piha, jossa ruusut alkoivat kukkia ennen Wichmanneja. Paratiisin rakennus ei tuntunut koskaan loppuvan – aina oli uutta raivaamista, tuunaamista ja säätöä. Runoilijaksi Otto Manninen oli poikkeuksellisen käytännöllinen, vaatimaton ja sukurakas tyyppi. Kotavuoren huvilayhteisössä hänen raivaamansa ”professorin polku” on saanut takavuosina uusia raivaajia esim. Mannis-seuran innokkaiden jäsenten muodossa.

Eniten Kotavuoren saagassa koskettaa taiteen tekemisen ja arkiaskareiden luova balanssi. Pieni Hellevi-tyttö kasvaa kuuntelemaan isoisänsä Homeros-käännöksiä ääneen luettuina, mutta samalla perhettä viihdyttävät kyläläisten järjestämät emäntäkutsut, joilla kursailevat kahvia kaatavat tädit tokaisevat: ”Suaphan sillä suuta huuhdella”. Paratiisi viittaa minusta eniten elämän eri osa-alueiden asettamiseen hengittävään suhteeseen toistensa kanssa. Jos ihminen ei koskaan käy ongella, hakkaa halkoja tai nauti suun soittamisen jalosta taidosta, kuinka hän voi kuvitella luovansa mestariteoksia?

kahdeksas_vuodenaika-arkko_samuli-27502319-2200416721-frntlPidin 1990-luvulla SKS:n Mannisista ja Swaneista kertovaa kirjeenvaihtohanketta läpiporvarillisena hapatuksena, mutta olen silti salaa silmäillyt teoksia ja hankkinutkin niitä lahjaksi suuremmille Kangasniemi-faneille. Nyt sarjan kolmas osa Kotavuoresta rakkaudella (SKS, 1997, toim. Antero Manninen) muljautti sydämeni ja asetti aivoni vaaralliseen etnologis-sukututkimukselliseen tilaan. Omista Mannisistani (jotka ehkä ovat hirvittävän kaukaista sukua Otto Mannisen haaralle, mene ja tiedä) löysin viime vuonna inspiroivaa materiaalia esim. vanhoista lehdistä ja löytämäni tieto muutti ymmärrykseni koko lapsuudestani. Isoisoisoäitinikin nimi muuten oli Sere eli Serafina.

Blogosfäärissä olen seurannut kiinnostavaa Puulasta kertovaa kirjahanketta, joka sai päätöksensä tänä juhannuksena. Jukka Rastas ja Samuli Arkko ovat julkaisseet kulttuurihistoriallisen valokuvateoksen Kahdeksas vuodenaika: Löytöretkiä Puulalle (Ivan Rotta, Kangasniemi 2014), jossa parivaljakko on kuvannut erämaajärveä kaikkina vuodenaikoina. Teos pitäisi saada käsiin pian, sen verran upealta se vaikuttaa jo kustantajan sivuilla sekä taiteellisesti että tiedollisesti. Teosta voi ostaa Puulan alueen kaupoista, mutta taatusti myös suoraan kustantajalta netin välityksellä.

Sisarusten päättymätön kirjeenvaihto

JoutsenetSwanin suvun ”mustat joutsenet” eli yhdeksän sisarusta olivat kaikki ahkeria kirjoittajia, vaikka ainoastaan Anni Swan jäi jälkipolville tunnetuksi koko maan satutätinä. Anni Swanin ja Otto Mannisen perheen vaiheista olen saanut rikasta suullista perimätietoa, koska yksi sukuni haara on Kangasniemeltä, kulttuurivaikuttajien kesäpaikkakunnalta. Muistan, kuinka 1990-luvulla Swan/Mannis-tietouden pankki räjähti, kun SKS alkoi julkaista sekä Mannisten että Swanin sukujen kirjeenvaihtoa. Olen tainnut muinoin selailla kaikkia sarjan viittä teosta, mutta parhaiten muistan sarjan viimeisen teoksen Juuret Rasikankaalla (2001), joka koostuu Mannisten sisarusten kirjeenvaihdosta aivan 1900-luvun alusta.

Teos Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa (SKS, 1995) on Swanin sisarusten kirjeenvaihdon toinen volyymi, jossa seurataan suvun vaiheita vuodesta 1917 1950-luvulle. Itsenäisen Suomen alkuvuodet kerrottuna porvarillisesta naisnäkökulmasta keskittyy puutarhanhoitoon, kahvikekkereihin ja tavaroiden lähetykseen eri kesäkotien välillä, mutta mahtuu teokseen laajempiakin teemoja. Swanin sisarusten seurapiiriin ei tainnut kuulua ketään punaisten kannattajaa, mutta valkoisen Suomen airueina sisarukset eivät vaikuta kiihkomielisiltä (seuraavan polven viritykset vaikuttavat äärimäisemmiltä). Siskojen fennomaani-isä oli antanut kaikille yhdeksälle hyvin juurevat suomalaiset nimet, mutta tyypilliseen suomenruotsalaiseen tyylin kaikilla oli myös hassut hellittelynimet. Vain neljä yhdeksästä oli rouvashenkilöitä; viidellä neidillä oli kaikilla vankka työura. Kouluttautumisen ja työnteon eetos oli kaikilla vahva. Leskirouvat Helmi ja Nelma toimivat myös opettajina elättääkseen perheitään. Myös Nelma julkaisi vanhoilla päivillään satukirjoja, mutta ei niittänyt samanmoista mainetta kuin isosiskonsa. Sisarukset olivat myös äärimmäisen pitkäikäisiä: viisi yhdeksästä eli yli 90-vuotiaaksi, yksi yli satavuotiaaksi.

Minua alkoi kirjeenvaihdon pohjalta Annin lisäksi kiinnostaa Lyyli Armias alias Doldi Swanin (1872-1974) ura psykiatrisena sairaanhoitajana. Lyyli palveli neljässä mielisairaalassa, pisimpään Helsingin Lapinlahdessa, jossa yleni ylihoitajaksi ja kirjeiden mukaan matkusteli usein ympäri Eurooppaa alan kokouksissa. Lyyli oli Suomen ensimmäinen naispuolinen psykiatrinen hoitaja ja oli kunnostautunut hoitokulttuurin uudistajana. V.1927 Lyyli kertoo laivamatkastaan Islantiin, jonne hänet oli kutsuttu Islannin sairaanhoitajataryhdistyksen vieraaksi neuvomaan nuorta yhdistystä pääsemään voimiinsa. Matkalla oli tavattu kaikki Islannin silmäätekevät pääministeristä ja piispasta saakka ja nautittu Reykjavikin porvarien erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.

Pidin kirjassa eniten juuri matkakuvauksista. Kaikki siskot vaikuttavat mobiileilta tapauksilta, yksi vietti joulua Roomassa, toinen seilasi Kanariansaarille rahtilaivalla ja kolmas vietti laatuaikaa Kanadan Sudburyssä tutustuen suomalaisten kaivostyöläisten arkeen. Kielten opiskelu oli joutsenten perheissä kunniakysymys, ja sisarusten luona kävi myös kylien lapsia yksityisopetuksessa. Kun Anni 65-vuotiaana kertoo hankalista huvilamatkoistaan hevoskärryillä korissa istuen, isosisko Elli ohjeistaa: ”Minusta alat jo olla vähitellen siinä ijässä, että matkasi voisi olla vähemmän äventyrlig” (188).

Kirjeenvaihdosta iso osa keskittyy kirjeisiin Annille tai Annilta muille, mikä on ymmärrettävää, onhan teoksen toimittanut Annin poika Antero Manninen (1907-2000). Olen ymmärtänyt, että suvun arkistoa ylläpidettiin vuosikymmenet Kotavuoren huvilalla, ja luultavasti pidetään edelleen. Minulle Kotavuoren kesämökkiromantiikka alkaa olla jo jokseenkin loppuunkaluttu teema, mutta opin tästäkin teoksesta taas uutta Kangasniemen kylistä. Esimerkiksi vuonna 1933 nuori sulhanen Antero raijaa vastahakoisen morsiamensa Katrin Tinton tilalle IKL:n puhetilaisuuteen. Mielikuvitus alkaa laukata aivan eri tavalla, kun on käynyt paikan päällä. Olikohan helsinkiläisestä Katrista kauheaa istua savolaisessa tuvassa kuulemassa kylän ukkojen muilutusfantasioita? Tintto sijaitsee mökkitiemme varrella, se on edelleen mahtitila. Kotavuori on mökistämme n. 7 km päässä linnuntietä, mutta veneellä matka sinne olisi mutkainen.

Kirjeenvaihtoteosta ei voi lukea yhdeltä istumalta, enkä usko, että monikaan jaksaa kahlata sen herpaamattomasti kannesta kanteen. Itse jaksoin lukea hyvin alkuvaiheen kirjeet toiseen maailmansotaan saakka, mutta sodanjälkeinen henkilögalleria ei enää kiinnostanut. Kaipa kulttuurisuvun leiman saa, jos suvun arkistot ovat järjestyksessä. Tällainen järjestelmällisyys vaatii pysyvyyttä, varallisuutta ja kärsivällisyyttä. Minkään muun suomalaisen suvun kirjeenvaihtoa en ole seurannut tällä intensiteetillä kuin Swan-Mannisten.

Jos mustat joutsenet kiinnostavat, suosittelen myös Annin lapsenlapsen Hellevi Arjavan kirjoittamaa elämäkertateosta Swanin tytöt (Tammi, 2007), jossa sisarusten saaga kerrotaan jouhevammin romaanityyliin.

Vuohi nimeltä Klio, maisterin silmäterä

kansi_kaarinaRegressiovaiheeni on täydessä käynnissä, eikä sitä ole pysäyttäminen, sen täytyy vaan antaa kulkea omilla voimillaan. Muutama päivä sitten palasin aktiivisen lukuhistoriani ”juurille” eli Anni Swanin tyttökirjoihin. Swanin kirjat taisivat olla ensimmäisiä pidempiä romaaneja, jotka kannoin kirjastosta kotiin ihan itse. Hyllystäni pitäisi löytyä muitakin vanhoja ystäviä kuin Kaarinan kesäloma (1918)  ja Arnellin perhe (1948), mutta aloitin nostalgiatripin lapsuuteen matkustamalla helsinkiläisen Kaarina-neidon kanssa Savoon ilkeän kauppiasperheen kurittomia kakaroita paimentamaan.

Kaarinan kesäloma on temaattisesti yhteydessä ikisuosikkiini Iiris Rukkaan (1916), siinä on samoja hahmoja nyt muutaman vuoden vanhempina, lukioikäisinä kaunottarina, joita jo kiinnostavat pojat ja tanssiaiset.  Kaarina on siinä hankalassa tilanteessa: hänen vanhempansa ovat lähdössä isän terveyttä parantamaan Ranskan kylpylöihin, lapsia lähetetään kesää viettämään sukulaistädin luokse, mutta vanhempien jo lähdettyä täti ilmoittaakin, ettei Kaarina mahdu hänelle kortteeriin, vaan tämän on etsittävä toinen majapaikka. Neuvokkaana tyttönä hän vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa etsitään kotiopettajaa isoille lapsille ja muutamassa päivässä hän onkin jo höyrylaivan kannella matkalla pikkupaikkakunnalle Savoon ensimmäiseen työpaikkaansa.

Kuvittelen pitäjän tietysti Kangasniemeksi, missä Swan vietti kesänsä, joskus talvensakin. Se ei suinkaan haittaa elämystä, pikemminkin syventää sitä. Kun nyt olen Kangasniemen historiasta viime aikoina lueskellut, niin kylänraitin kuvitteleminen 1900-luvun alun asuun käy helposti. Romaanin kiinnostavimmat hahmot ovat hajamielinen historianmaisteri ja hänen tyttärensä Plotina, jotka asuttavat kahden siivotonta torppaa ja kävelyttävät raitilla vuohta talutushihnassa. Välillä vuohi karkaa ja käy tekemässä tuhoja naapurien kasvimailla, mikä herättää naapurustossa suurta pahennusta. Maisterilla ja Plotinalla on häätö edessä, sillä Kaarinan työnantaja, ahne kauppias Tulla on päättänyt rakentaa tontille uuden kotinsa. Maisteri on hävittänyt torppansa kauppakirjan, mutta Kaarina auttaa häntä löytämään sen taas ja näin heillä on mustaa valkoisella talokaupoista, joita kauppiaan mielestä ei ole koskaan tehtykään.

Luin juuri 1900-luvun alussa K-niemen kirkonkylällä asuneesta eksentrisestä sekatavarakauppiaasta Rihkama-Hilemasta, jolla oli tapana viedä lemmikkivuohensa jopa kirkonmenoihin, niin kiintynyt hän siihen oli. Luulen siis, että maisterilla oli reaalimaailmassa naispuolinen esikuva, johon kirjailija oli tutustunut kylän raitilla kulkiessaan.

Muitakin seikkailuja Kaarinalla on, esimerkiksi hän joutuu autiosaarelle yöksi isäntäperheen nuorison kanssa, kun ilkeät viinanpolttajat varastavat porukan veneen. Seurue nukkuu kalastajien kalasaunassa ja sinnittelevät muutamalla leivänpalalla ja perunalla, kunnes naapurisaaren asukit huomaavat heidän hätänsä. Hilpeyttä herättävät myös Isabella Tullan syntymäpäivätanssiaiset, joista Kaarina heitetään tuhkimona keittiöhommiin, koska hänen aistillista helsinkiläistä silkkipukuaan ihaillaan tanssisalissa liikaa perheen tyttöjen pukujen kustannuksella, jotka ovat pelkän maalaisompelijan kätten pöyhkeilevää tulosta.

Suosittelen teosta erityisesti kaikille niille kilteille tytöille, jotka eivät vielä tiedä, mitä kesänvietostaan kirjoittaisivat syksyn ensimmäisessä pakollisessa ”Mitä tein kesällä”-aineessa.