Zombie-tutkimuksen konferenssissa

Je-suis-CharlieTänään ei ole paras päivä blogata, sillä ainakin tämän blogistin ajatukset ovat Pariisin terroriteoissa. Pienen aasinsillan päivän teemaan saan kuitenkin sarjakuvista, joiden tekijänä brittiläinen Neil Gaiman on kiistämätön, maailmankuulu legenda. Gaimanin spekulatiivinen fiktio ei tottele kuvan ja sanan rajaa, ja suurimmassa määrin sitä ei voi määritellä millekään ikäryhmälle kuuluvaksi. Nyt käsissäni on hänen novellikokoelmansa Aarteita ja muistoesineitä (Kirjava, 2007, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo), jota kuitenkin luonnehtisin aikuisfiktioksi johtuen siinä esiintyvän seksin ja päihteiden määrästä.

Gaiman AarteitaNovellikokoelmassa seikkaillaan Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa, osittain kaunokirjallisen intertekstuaalisissa maisemissa. Esimerkiksi Sherlock Holmes-faneille kokoelman sisäänheittotarina Vihreiden kirjainten arvoitus on todellinen helmi. Myös Narnia-faneille on oma palkintonsa. Aikamatkailun teema varsinkin suhteessa menneisyyteen on kokoelmassa kattava. Osa tarinoista on lyhykäisiä sketsejä, jotka ehkä avautuvat paremmin, jos lukee kirjailijan loppuselitykset. Minua lopun selittelevä osuus jopa hieman vaivasi, varsinkin kun siinä viitattiin moniin voitettuihin ja ei-voitettuihin palkintoihin. Gaimanin kirjailijan profiilissa onkin yllättävää, että näin suuren suosion saanut tekijä on vielä 2000-luvullakin osallistunut kirjoituskilpailuihin. Skifi- ja spekulatiivisen fiktion piirien yhteisöllisyys ja tekemisen meininki välittyy loppuspiikeissä.

neil-gaiman-tori-amos-british-library-video-headerTutustuin Gaimaniin vasta 2000-luvun alussa Tori Amosin levynkansien omistuskirjoitusten kautta. Tässä kokoelmassa on lyhyt päiväkirjanovelli, joka on kirjoitettu Torin Scarlet’s Walk-levyä (2002) varten. Muusikon ja kirjailijan vuoropuhelu on ollut tiivistä vuodesta 1991 saakka, jolloin Tori viittasi Gaimanin tuotantoon biisissään ”Tear in Your Hand”: ”if you need me, me and Neil will be hanging out with the Dream King”. Kulttuurintutkijoille vinkiksi: Amosin ja Gaimanin intertekstuaalisesta ”kirjeenvaihdosta” saisi kiinnostavan esseen. Lukisin, mutten itse jaksa sitä kirjoittaa. (NB! Kuvassa Amos ja Gaiman British Libraryn paneelissa 2014.)

Kokoelman minua puhuttelevimmat novellit olivat nimikkonovelli Aarteita ja muistoesineitä (joka kertoo mm. pedofiliasta orpokodissa ja sen aikaansaamasta koston kierteestä), pisin teksti Laakson kuningas (joka kertoo viikinkien jättämästä perimästä Skotlannissa) ja Katkeraa paahtoa. Sen sijaan, että referoisin novellien juonia, viivyn nyt hetken New Orleansiin sijoittuvan ”kahvityttönovellin” mielenmaisemassa. Se puhutteli minua erityisesti entisen ammattini kautta, olenhan aina ollut sitä mieltä, että kansatieteet, erityisesti antropologia, perustuu pitkälti juoruiluun, salakuunteluun ja tutkijan oman identiteetin performanssiin. Itse en ole koskaan varsinaisesti tehnyt antropologista tutkimusta, mutta kenttätöihin jäin koukkuun niin, etten oikeastaan koskaan palannut matkoiltani takaisin oikeaan elämään. Ehkä olen osittain edelleen niiden aikaansaaman spekulatiivisen fiktion suossa – ja ainoa keino päästä takaisin ihmisten kirjoihin on kirjoittaa kaikki se kesken jäänyt scheiba auki.

Novellissa on seikkailunhaluinen kertoja, joka sattuu päätymään New Orleansiin isoon antropologien konferenssiin feikillä identiteetillä. Hän on saanut mystisissä oloissa käsiinsä esitelmän, joka kertoo Haitin Port au Princen kahvitytöistä, kävelevistä kuolleista kaupustelijoista. Esitelmän pitäjä, kristillisen collegen antropologian professori Jackson Anderton on kadonnut kuin tuhka tuuleen ja kertoja itsekin epäilee olevansa kuollut. Novellin kertojalla on työ ja tuska esittää uskovaista professoria, mutta miehen luentokansiosta löytynyt juomukondomipaketti antaa ymmärtää, ettei meininki ole niin siveellistä kristillisen koulutuksenkaan saralla.

Gaiman revittelee tässä rankalla kädellä akateemisen maailman kliseille ja paskan puhumisen kulttuurille – performansseille, joiden tarkoituksena on joku ihan muu kuin tiedon välitys. Jackson Andertonina päähenkilö saa yllättävän paljon huomiota, ja mystinen zombie-paperi johtaa myös naiskollegojen suursuosioon ja hekumalliseen zombie-seksiin. Konferenssi on omanlaisensa liminaalitila, jossa kaikki on muutaman päivän sallittua – harmi vaan, etten itse koskaan akateemisella urallani päätynyt näin villeihin bakkanaaleihin (koskaan en ole edes tarvinnut Alka-Selzeriä paperin pitämiseen, vaikka joskus on tullut puhuttua krapulassa). Pidin novellissa erityisesti laajasta Zora Neale Hurston-sitaatista, joka viittasi erityisesti Hurstonin tekemään, vähän tunnustusta saaneeseen antropologiseen työhön, jota on taatusti vuosikymmenten aikana väärinkäytetty ja omittu omiin nimiin parempiosaisten tieteentekijöiden parissa.

Teos oli tarpeeksi monipuolinen moninaisille yleisöille, mutta kärsii hieman postmodernin pastissikulttuurin hätäisyydestä. Nuorempaa lukijakuntaa kiinnostavat varmasti ne novellit, joihin en tässä viitannut – hengaillaanhan tässä nuorten suosimien klassikkotekstien maailmoissa. Kokoelma on jopa rosoinen eikä täysin loppuun asti viimeistelty. Itse luin tämän yhdeltä istumalta poimien omat rusinani pullasta. Huolellisempaa lukijaa rosoisuus saattaa jopa ärsyttää. Ehkä teos ei ole ideaali johdanto Gaimanin tuotantoon, vaan sopii paremmin edistyneemmille faneille.

 

Jokamiehen oma Afrikka

Bellow in Africa

Nobelisti Saul Bellow (1915-2005) on minulle tuttu kirjailija lähinnä englantilaisen filologian opinnoista, jolloin pidin häntä elämänfilosofisesti anteliaana, mutta silti kuivana kertojana. Sattuipa sitten niin, että toinen lukemani Bellow’n teos, Sadekuningas (Henderson the Rain King, 1958), vei minut mukanaan Itä-Afrikkaan keskelle sadetansseja ja initiaatioriittejä, jotka pursusivat elämäniloa ja lihallisuutta. Jos tätä teosta vertaa esim. tänne jonkin aikaa sitten arvioimaani Hemingwayn Afrikan vihreisiin kunnaisiin, kyseessä on monisyinen ja deskriptiivinen aistillinen ilotulitus. Teos ei kuitenkaan imaissut minua mukanaan yhdeltä istumalta, vaan luin sitä pieninä paloina nelisen kuukautta. (Minulla on siis käynnissä Keltainen kirjasto-projekti. Haluaisin myös hyllyyni yhden puhtaan Keltainen kirjasto-rivin, sillä Penguinin oransseja teoksia taitaa olla jo hyllyllinen.)

Henderson on keski-ikäinen romuluinen, lievästi alkoholisoitunut hahmo, perintörikas vapaaherra, joka on toista kertaa naimisissa. Molempien vaimojen kanssa on ollut omat vääntönsä, mutta toista vaimoa Lilyä hän rakastaa aidosti. Tästä huolimatta hänellä on tapana uhkailla perhettään itsemurhalla. Eräänä päivänä hänen sisällään alkaa soida mantra tahdon tahdon tahdon, jota seuratessaan hän päätyy Afrikkaan. Pian hän karkaa länsimaisesta seurueestaan ja palkkaa palvelijakseen arnew-heimoon kuuluvan Romilayun. Tyypillisen kehitysromaanin kaavan mukaan Henderson pakotetaan kohtaamaan omat henkiset lukkonsa ja onnellisuuden esteet.

Arnewien parissa Henderson pyrkii levittämään länsimaista rationaalisuutta epäonnistuen katastrofaalisesti. Heimon ainoaan sadevesisäiliöön on pesiytynyt sammakkojen yhdyskunta, ja arnewit pitävät vettä käyttökelvottomana, kirottuna. Heimo mieluummin kärsii nälänhädästä ja antaa karjansa kuolla kuivuuteen kuin käyttäisi saastunutta vettä. Pettyneenä Henderson pyytää palvelijaansa kuljettamaan hänet eteenpäin toisenlaisen porukan luo, ja hän päätyy wariri-heimon hoviin kunniavieraaksi kuningas Dahfulle. Dahfu on eksentrinen tapaus, joka elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa uskoen, että leijonat ovat hänen omien edesmenneiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Dahfu haastaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä ja ihmiskunnan yhteneväisyydestä ja eroista; samalla hän kertoo menneisyydestään lääketieteen opiskelijana Syyriassa. Kenian viidakoista Henderson löytää kumman kansainvälisiä maailmanmiehiä, jotka puhuvat monia kieliä ja osaavat kyseenalaista länsimaisten ylemmyydentuntoa. Mies myös initioidaan sadekuninkaaksi, mutta Dahfun menehdyttyä hänen on paettava waririen parista sillä uhalla, että hänet, valkoinen mies, kruunattaisiin uudeksi kuninkaaksi.

Bellow kirjoittaa heimojen traditioista uskottavasti, ehkä siksikin, että nuorena miehenä hän opiskeli antropologiaa, mutta myös siksi, että Hemingwayn tavoin hän matkaili leijonanpyydystyssafareilla. Tässä ei kuitenkaan keskitytä simban ampumiseen, vaan Henderson joutuu kirjaimelliseen leijonaterapiaan kuninkaan ohjauksessa. Hän joutuu imitoimaan  leijonan liikkeitä ja karjuntaa harjoituksissa, joiden Dahfu uskoo olevan miehen parhaaksi. Dahfun heimostakin suuri osa pelkää kuninkaan harjoittamaa magiaa, jopa kuninkaan äiti käy varoittamassa Hendersonia poikansa puuhailuista.

Ehkä teoksen filosofinen anti jokseenkin peittyi hyperaktiivisen kohkaamisen alle, mutta romaanista jäi käteen yksi sitaatti, jonka nerokkuutta olen ihaillut:

“I am a true adorer of life, and if I can’t reach as high as the face of it, I plant my kiss somewhere lower down. Those who understand will require no further explanation.”

Impulsiivinen ja hedonistinen Henderson siis oppii Afrikassa tyytymään vähän vähempään ja viivyttämään tarpeidensa tyydytystä. Kiinnostava anekdootti kirjan kustannuksessa oli, että jo ennen romaanin julkistamista Bellow varoitti lukijoitaan lukemasta teosta liian symbolisella tasolla ja kehotti heitä keskittymään enemmän juoneen ja itse seikkailuun. Tämä lienee viisasta, sillä teos pursuaa symboliikkaa joka sivulla ja kaikista nurkista. Olisin siis nauttinut tästä enemmän, jos tässä olisi ollut puolet vähemmän kamaa.

Matkailusta kiinnostuneena sytyin Bellow’n matkassa eniten Lamun kaupungista, joka sijaitsee saarella Kenian itärannikolla ja on nykyään UNESCO:n maailmanperintökohde. Lamu on samantyyppinen arabialaisvaikutteinen maustesaari kuin Tansanian puolinen Sansibar, mutta lähempänä mannerta ja siksi helpomman matkan päässä. Kenian peräkylien miehille Lamu on kirjassa sivistyksen huipentuma ja shangri-la, jossa he ovat käyneet oppimassa maailman kieliä ja oppimassa ”tavoille”. Lamun kasvatit puhuvat tässä englannin, ranskan ja portugalin sekakieltä, muistelevat kahviloita, musiikkia ja tyttöjä kaiholla nauttien keikaroinnista.

Henderson siis luo oman Afrikkansa päänsä sisälle ja afrikkalaiset luovat Pariisinsa Lamulle. Afrikkaan liittyviä kliseitä ja myyttejä Bellow uusintaa siinä missä murtaakin. Lukijalta odotetaan joustavaa mieltä eikä liian poliittisen korrektia lukutapaa.