Rahalla saa ja Bentleyllä pääsee

Teos: Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

En ennen eilistä tiennyt, millainen firma on Ponsse, enkä muista koskaan lukeneeni iltapäivälehdistä vieremäläisestä miljonääristä Einari Vidgrenistä (1943-2010), jonka tuoreen elämäkerran juuri kuuntelin letkeällä Ylä-Savon murteella. En olisi myöskään ryhtynyt teokseen, ellen olisi tykästynyt Antti Heikkisen romaanitaiteeseen. Heikkiseltä en ole lukenut hänen muita elämäkertojaan, mutta romaaneista on tarttunut muun muassa omituisia verbejä. Myös tässä viimeisessä teoksessa murrepuhe on runsasta, ja varsinkin kuunneltuna se valtaa lukijan mielen.

Teoksessa on kaksi keskeistä teemaa, joista en myönnä olevani suuresti kiinnostunut: metsäteollisuuden historia ja metsäkoneiden kehittäminen. Vidgrenin perustama yritys keskittyi erikoistuneisiin metsäkoneisiin, joiden tuotanto eteni alkuvaiheessa hitaasti puhtaasti kokeiluperiaatteella. Koska Ponssen koneet olivat verrattaen kalliita, myös asiakassuhteet olivat räätälöityjä, ja koneiden kaupassa vaadittiin erityistä psykologista silmää.

Nuori Einari varttui tavallisessa pienviljelijäperheessä, jossa isä kävi osan vuodesta metsäsavotoissa. Perheessä ei ollut varaa kouluttaa kaikkia lapsia, ja Einarista ajateltiin sukutilan jatkajaa, joten hän pääsi ensimmäiselle tukkisavotalleen jo 14-vuotiaana. Metsätyömiehen identiteetti iskostuu häneen jo varhain, ja hän osoitti erityistä kiinnostusta metsäkoneisiin jo aikana, jolloin pelkkä moottorisaha oli monille liian kallis investointi. Einarin kotitilalle hankittiin pojan painostuksesta traktori jo siksi, että vanhemmat uskoivat tämän motivoivan poikaa tilan jatkamiseen. Einarista tuli jo parikymppisenä metsätöiden alihankkija, ja konehankintojensa kautta hän pystyi työllistämään ikätovereitaan.

Välillä tuntui, että kirjassa sukellettiin syvälle päätalolaiseen poljentaan; välillä taas luettiin Hankkijan kuvastoa ja vierailtiin metsäalan ammattitapahtumissa. Koko kirjan eetos on niin perinteisen patriarkaalinen, että naisten rooli jää enimmäkseen synnyttäjäksi ja muonittajaksi. Einari saa Liisa-vaimonsa kanssa neljä poikaa, joiden kasvatukseen tämä osallistuu vain marginaalisesti. Liisa on yritysvieraiden kestittäjänä kahdessa eri ökytalossa varsin onneton, kunnes pääsee nelikymppisenä opiskelemaan, perustamaan omaa yritystään ja lopulta eroamaan levottomasta miehestään.

Poikkeavaa Einarin yrittäjyyssaagassa on se, että hän onnistuu sössimään perhesuhteitaan ilman alkoholin vaikutusta. Metsäalan yrittäjämaailmassa juotiin reippaasti, mutta Einari tyytyi juomanlaskijan rooliin kosteissa juhlissa noin nelikymppiseksi saakka. Miehen vaikeuksien ei myöhemminkään voida luonnehtia johtuneen viinasta, vaan pikemminkin hän toimi alaisilleen esimerkkinä itsekurista ja työteliäisyydestä. Miehen alamäkiin tuntui vaikuttavan ylikorostunut kilpailuvietti, josta hän ei päässyt eroon vapaa-aikanakaan.

Vanhemmilla päivillään Einari hankki itselleen Bentleyn ja helikopterin täyttämään avioeron aikaansaamaa aukkoa. Nuorena hän harrasti ralliautoilua, mutta vaihtoi tämän raviharrastukseen perheen kasvaessa. Jossain vaiheessa investoinnit ravihevosiin rikastuttivat häntä enemmän kuin tuulella käyvä Ponsse. Kaiken kaikkiaan miehestä saa vaikutelman, että erilaisten ”pelien ja pensseleiden” hankkiminen oli ainoa keino tasapainottaa työroolin aikaansaamia paineita.

Heikkinen pääsee syvälle levottoman yrittäjämiehen psyykeen, ja onnistuu näyttämään menestyksen ristiriitaisuuksia ja varjopuolia. Uskon, että kirjan kirjoittamisen motiivina on ollut huoli työpaikkojen säilymisestä Vieremän kaltaisissa kunnissa, joissa ei muutenkaan ole montaa työllistäjää. Kun perinteisestä konepajasta sitten tulee kansainvälinen pörssiyritys, sen on vaikea ylläpitää perheyrityksen henkeä ja pysyä paikallisten palkollisten puolella. 2000-luvun loppupuolella irtisanotut paikalliset ponsselaiset olivat syystäkin katkeria nähdessään Bentleyn kylän raitilla, eikä Einari Vidgrenillä ollut sopivia sanoja tuon pettymyksen kohtaamiseen.

Kirja onnistui vangitsemaan mielenkiintoni, vaikka paikoitellen siinä olisi ollut tiivistämisen tarvetta. Se, etten itse niin syttynyt eri konemallien kuvauksesta, ei kuitenkaan tarkoita, että seikkaperäinen kuvaus olisi epäonnistunutta. Heikkinen palvelee kirjallaan varsinkin niitä lukijoita, joilla on taustaa metsäteollisuudessa, ja jotka muistavat Ponssen saagan paremmin kuin minä. Itselleni teos oli osittain sukellus ventovieraaseen maailmaan, vaikka savolaisuuden kuvaukset tuntuivat läheisiltä. Runsas dialogi elävöitti myös niitä tylsempiä työkuvauksia, ja paikoitellen savolaisukkojen maailmanmenon reflektointi (mm. Helsingin reissuilla) sai nauruhermot väräjämään.

Kirja näyttää saaneen positiivista huomioita blogimaailmassa ja muuallakin, eli sen lukijakunta vaikuttaa heterogeeniseltä. Uskallan itsekin suositella teosta myös niille, jotka eivät ole koskaan kaataneet puuta tai salametsästäneet hirviä. Kirjan machoilu ja sukupuoliroolien fiksoituneisuus voi myös ärsyttää, mutta päähenkilöstä ei kuitenkaan saa irstaan, härskin pomon vaikutelmaa, vaan pikemminkin vanhan ajan herrasmiehen (jonka sisällä on tukkijätkä).

Voileipäkakkua aamupalaksi

Teos: Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Nasaretin kylässä on työväentalo, nuorisoseuran talo ja legendaarinen herätyskristillinen historia. Joulun alla 1825 sinne odotettiin Ristuksen jälleensyntymää, mutta Keskikankaan Mari-piian äpärä osoittautui tytöksi, ja Luojan suunnitelma meni pilalle. Legenda on silti elänyt kylällä suurenmoisena, ja identiteetin rakennusaineena se on lähes pyhä. Kuinka sitten käy, kun vuosittaisille kirkastusjuhlille kutsutaan runoilija, jolla on uutta kerrottavaa Laapotti-nimisen saarnaajan ihmeellisestä isyydestä?

Olen tainnut lukea Antti Heikkisen kaikki fiktionaaliset teokset, ja Maaseudun tulevaisuus jatkaa jo tuttua, verevää murrekirjallisuuden sarjaa. Kyse on kuitenkin yhdenpäivänromaanista, jossa kesäjuhlien valmistelu nousee keskiöön. Kylän matriarkka Päivänkämmenen tilan leskirouva Maire pitää ohjaksia käsissään nuorisoseuran talolla, kun juhlien tarjoamisia puuhataan. Lotta Svärd-kupit ovat mystisesti kadonneet, ja huippukokin valmistama rosvopaisti on ryöstetty kuopastaan.

Tohina on päällä lähes joka mökissä Nasaretissa. Vanhukset oireilevat itsetuhoisesti, keski-ikäisillä on pettämisdraamaa, ja nuorisolla on kosiopuuhia kyläyhdistyksen pitämällä kesäkaupalla, joka myy eineslihapullia viidellä eurolla kiireisille mökkiläisille. Rakennemuutos ja sukupolven vaihdokset ovat puhutelleet viimeiset 40 vuotta, mutta uutta tuulta purjeisiin tuo veganismin vastustus.

Kirjaan mahtuu myös itseironiaa: kyläjuhlille kutsutaan kaksi kirjailijaa, joista Jussi Taskinen on paikallinen julkkis, köyhän miehen Heikki Turunen. Häntä haastaa paikkakunnalle Helsingistä muuttanut runoilija Simo Katajisto, joka vihaa murrekirjallisuutta. Halvaantunut mies on viime aikoina löytänyt iloa elämäänsä tutkimalla Laapotin saarnaajahahmoa, ja hänellä on uutispommi tarjottavana kyläläisille juhlien kunniaksi.

Romaanin etnologinen juoni on hykerryttävän kekseliäs, ja siitä olin eniten innoissani. Joidenkin henkilöhahmojen yliampuva karikatyyrisuus taas rasitti, vaikka voin hyvin kuvitella tämänkin tarinan tulevaisuuden kesäteatterien lavoilla. Liioittelu on Heikkisen rakastama tyylikeino, ja runsauden estetiikka alkaa jo Mairen aamiaispöydästä, jossa hän yrittää tarjoilla nyrpeälle miniälleen kahden sortin voileipäkakkua.

Äänikirjan lukeminen Heikkisen itse lukemana oli henkeä nostattavaa, ja osoitti kirjailijan näyttelijän lahjat. Lataamossa käyneen Aune-tädin artikulaatio jäi soimaan korvamatona, mutta tuonkin hahmon suhteen tarvitaan lukijalta venyvää pinnaa. Kyläkaupan nuori Tiia oli taas ilahduttavan näpsäkkä tapaus, joka onnistui jauhottamaan pinttyneimmät jäärät. Kylän ukoille maistuisi kasvisruokana niin sarkasmi kuin orgasmi, ja seitanpaistillakin on osansa draaman kaaressa.

En tiedä, kuinka olisin lähestynyt tätä romaania, jos tämä olisi ollut ensi kosketukseni Heikkisen tuotantoon. Nyt osasin jo odottaa tietynlaista näkökulmaa, mutta maaseutu-kaupunki-vastakkainasettelun suhteen en päässyt yllättymään. Seitanin ja rosvopaistin kilpailusta on vaikea löytää raikasta tulokulmaa, ja paikoitellen teos sortui samanmoiseen populistiseen öyhötykseen kuin keskustapuolueen kansanedustajien yleisönosastokirjoituksissa.

Tästä huolimatta kesäistä kirjaa oli ilo kuunnella jo rikkaan kielensä vuoksi tässä marraskuun lopun lohduttomassa pimeydessä. Vaikka teokseen mahtuu myös epätoivoa ja silkkaa raivoa, loppupeleissä siitä jää keventynyt mieli.

Savossa persaukset ovat lohnakat

mummoEi ole koskaan liian myöhäistä rakastua murrekirjallisuuteen. Mutta jos epäilet, ettei sellaista retkahdusta pääse tiellesi sattumaan, silti kannattaa tutustua Antti Heikkisen kirjalliseen tuotantoon. Itse olen tietääkseni lukenut kaikki hänen fiktiiviset teoksensa, jotka sijoittuvat Ylä-Savoon. Niistä tuorein, Mummo (WSOY, 2018), on historiallisin ja sävyltään vakavin, vaikka sen hahmoilta pääsee välillä suusta verbaalista ilotulitusta.

Heikkinen ei tuota fiktioissaan murrepuhetta kokonaisten lauseiden tasolla, mutta hänen savon murteiden sanavarastonsa on erittäin antelias. Teosta lukiessani kirjoitin ylös ”best of”-kokoelmaa, eli sanoja, joiden merkitystä en ilman lauseyhteyttä olisi voinut arvata. Ruttelo, simpsake, päkätti, myrnäyttää, jelvistellä ja kutvelehtia ovat taas uusia lisäyksiä äidinkielemme sanastoon. Ja toki on muistettava, että akanmäräntö piäsöö naimisiin sutjakammin, jos sen persaukset on lohnakat.

Teoksessa on neljä sukupolvea, joista toisen eli Maija-mummon elämää seurataan kehdosta hautaan. Maija elää kukkeinta nuoruuttaan sodan varjoissa, ja päätyy jatkamaan suvun tilaa puhtaasta velvollisuudesta. Hän on saanut lapsen kasvatettavakseen nuorena, ja päätyy omapäisesti kosimaan Santtua, tilan väliaikaista renkiä, jotta lapsi saisi edes jonkunlaisen isähahmon. Teoksen toinen kertoja, Marja-Liisa, taas kipuilee äitikysymyksensä ja juurettomuutensa kanssa, vaikka on oppinut kutsumaan kasvattiäitiään äidiksi jo pienestä saakka. Marja-Liisan äiti Esteri on Maijan isosisko, joka mielenterveyssyistä ei ole pystynyt ottamaan vastuuta tyttärestään. Koko kylän korvissa Esteri on myös ”miehimys”, jolla juorutaan olevan suhde kunnalliskodin johtajattaren kanssa.

Odotin kirjalta jotain sydäntä lämmittävää lypsyromanssia, mutta sen eduksi voi heti mainita, että maatilan töitä siinä tehdään todella vähän. Heikkisen huomio keskittyy lähes kokonaan ihmissuhteisiin, ja siinä sivussa sota- ja poliittiseen historiaan. Pienellä savolaisella kyläkoululla tunnelmat kiristyvät isänmaan aatteen vuoksi äärimmäisyyksiin Lapuan liikkeen aikaan, jolloin kiihkeä IKL:läinen leskiopettaja alkaa vaatia kyläläisiltä muilutushenkeä. Kun Maijan isä Jooseppi ei suostu väkivaltaan kommunistishenkistä Penjamiini-serkkua kohtaan, joutuvat hänen lapsensa opetuksessa silmätikuiksi.

Mummon suvussa on tavallista enemmän salaisuuksia, ja tunneilmaisukin on keskenkasvuisen kolhoa. Sairaudet ja onnettomuudet riivaavat mummon läheisiä, vaikka suvun naiset ovat perinteisesti jatkaneet taikojaan maagisen pussukan välityksellä. Kun Marja-Liisa sairastuu teini-ikäisenä aivokalvontulehdukseen ja kuuroutuu melkein totaalisesti, Maija vaipuu synkän itsesyytöksen alhoon. Vammastaan huolimatta Marja-Liisa päätyy kuitenkin elämään täyttä ja värikästä elämää pornomallina, kommunistisen puolueen jäsenenä ja siirtolaisena Ruotsissa. Vasta Joonas-pojan syntymä avaa hitaan sovinnonteon mahdollisuuden äidin ja tyttären välillä, sillä biologista äitiyttä kokemattomalle Maijalle on ehkä tärkeämpää tulla kutsutuksi mummoksi kuin äidiksi.

Mummo kaataa raikkaalla tavalla stereotypioita savolaisuudesta ja maalaisuudesta. Vaikka Maija on hahmona kouluja käymätön ja nurkkakuntainen, ei hän kuitenkaan ole mikään maalaistollukka. Heikkinen kertoo terävästi nuoren naisen suhteesta maailmanhistoriaan, radiota kuunnellessa ja sotaa enteillessä. Yksi avainepisodi teoksessa on perheen kihlajaismatka Helsinkiin, jolloin Esteri-siskoa yritetään naittaa töölöläiselle Eero-maisterille. Helsingistä sisaruksille jää syvimmin mieleen Kyösti Kallion poismeno rautatieasemalla v. 1940, ja miehiin syvästi pettynyt Esteri kertookin maailmalle odottavansa edesmenneen presidentin lasta.

Teos on sen verran tiivis ja monipolvinen, ettei sitä missään nimessä kannata ahmaista yhdellä istumalla, kuten itse tein. Heikkinen ei myöskään suuremmin selittele kaukaisia tapahtumia eikä ilmiöitä, vaan lukijan vastuulle jää ottaa selvää asioista, joita hän ei tarinasta suoraan muista tai tunnista. Minusta suorastaan tuntuu, että pikalukijana ohitin joitain herkullisia yksityiskohtia varsinkin 30-luvulta, ja siksi koen, että tämän lämminhenkisen, mutta samalla haastavan teoksen voisi lukea toiseenkin kertaan.

80-luvulla syntyneeksi kertojaksi Heikkinen tuntuu tosiaan vanhalta sielulta, ja hänen kirjoissaan näkyy nimenomaan suullisen perimätiedon läsnäolo – eli teokset kertovat sellaisista elämän käänteistä, joista kirjailija ei voi oppia arkistoista tai muista kirjoista. Hänen aiemmissa teoksissaan on ollut vahvempana nykypäivän ja hänen oman ikäluokkansa kokemusten tasot, mutta minusta oli hyvä valinta, ettei Mummossa vatvottukaan kolmikymppisen miehen mummosuhdetta, vaan keskityttiin mummon niihin vaiheisiin, kun hän ei vielä ollut mummo.

Veikkauksia Finlandia-finalisteista

IMG_1813Huomenna julkistetaan Finlandia-palkintokisan finalistit, ja olen tässä kuumeisesti kampaillut blogiani ja tehnyt omia veikkauksiani. Aivan kartalla en ole kaikkien viime ja tänä vuonna julkaistujen romaanien julkaisupäivistä, joten joku veikkaus saattaa osua väärään ajankohtaan.

Kirjailija, jonka tuotanto on viime aikoina osittain jälkijunassa tuonut elämääni paljon iloa ja ihmetystä, on Katja Kallio, ja hänen teoksensa Yön kantaja tuntuisi palkitsemisen arvoisena siksi, että hän avaa merkittävällä tavalla vaiennettua suomalaista naishistoriaa ja onnistuu synkästä teemasta huolimatta luomaan myös toivon pilkahduksia. Kallion teos tuntuu varsinkin kansallisesti merkittävältä, kun taas muissa ehdottamissani teoksissa fokus on yksityisempi.

Tänä vuonna olen saanut paljon irti kahdesta esikoisromaanista, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Molemmat käsittelevät yksilön irtaantumista uskonnollisesta yhteisöstä, ja niiden matkassa pääsee myös matkustamaan maailmalle. Nämä teokset tuntuvat tasavahvoilta kielen ja teeman vahvuuden kannalta. Näiden matkassa koin oppivani paljon uutta hengellisyydestä, jota opiskelen myös ammatillisesti.

Yllättävä kirjasuosikkini oli Harri Närhen Kuparitalo, se on julkaistu v. 2016 ja saattaa kuulua viime vuoden teoksiin. Närhi on minulle uppo-outo kirjailija, ja hän pääsi yllättämään raikkaalla monikulttuurisuuden kuvauksellaan ja erikoisilla tulokulmillaan.

Vastaavasti en tiedä, ajoittuvatko Antti Heikkisen kumpainenkaan viimeaikainen teos, Mummo ja Matkamies maan tämän vuoden palkintoehdokkaisiin, mutta hänen rehevä savolaiskuvauksensa on ollut virkistävää ja yhteiskunnallisesti painavaa.

Uskoisin, että finalisteihin kuuluu myös joko Kjell Westö tai Tuomas Kyrö (mutta eivät molemmat), joiden molempien suosio kansan parissa on huikeaa ja varsinkin Kyrön rooli suomalaisen kirjallisuuden viennissä on mielestäni ilahduttavaa. Westön teos ei herättänyt minussa suurta paloa, ja Mielensäpahoittaja-sarjan lukemisessa olen hengähdystauolla, joten on hieman hassua veikata teosta, jota en ole itse lukenut.

Hieman vaihtoehtoisemman kirjallisuuden eli spekulatiivisen fiktion kentältä poimisin kandidaatiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän, ja toivoisin sydämestäni, että kandidaateista edes yksi edustaisi spefiä, fantasiaa tai muuta kummaa.

Veikkaukseni kuuluvat aika lailla valtavirtakirjallisuuden pariin enkä osannut lukemastani ns. taideproosasta ehdottaa yhtäkään teosta, sillä kohtaamiset sillä saralla ovat olleet hieman pliisuja. Runoja, esseitä tai aforismejä en ole lukenut melkein ollenkaan, joten pystyn veikkaamaan vain proosaa.

PS: Veikkauksia oli jouhevaa tehdä kaamosta paosssa Metso-kirjaston kirkaslampun valossa.

 

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Mrs. Dalloway muuttaa Helsinkiin

img_1155Illalliskutsut ovat länsimaisen kaunokirjallisuuden kestoteema, jossa yleensä päästään ruotimaan sitä, kuinka ihmiset ovat susia toisilleen. Onnistuneista illallisista ei yleensä saa kiinnostavaa proosaa, sillä eihän onnellisilla ihmisillä ole tarinoita kerrottavanaan. Illallisiin liittyy myös oletus porvarillisuudesta, keskiluokkaisuudesta ja sivistyneestä keskustelusta, kypsän aikuisuuden esittämisestä.

Helmi Kekkonen kattaa jännittyneen illallispöydän romaanissaan Vieraat (Siltala, 2016). Siinä kolmikymppinen lapseton pariskunta päättää antaa onnelliselle tulevaisuudelle mahdollisuuden kutsumalla ystäviä ja sukua pitkästä aikaa kokoon. Vaimo Senja on kärsinyt masennuksesta pitkän lapsettomuushoidon ja keskenmenokierteen murtamana, ja aviomies Lauri kokee etääntymistä koko tilanteesta. Vieraita odotellessa Senja lähettää miehensä kukkakauppaan hakemaan lisää valkoisia ruusuja, mutta miehen reissu alkaa venyä liian pitkäksi. Emäntä ei oikein handlaa vieraiden vastaanottamista yksin ja ilmapiiri on muuttumassa jokseenkin omituiseksi.

Romaani on rakenteeltaan tiivis ja toimii runsaiden takaumien kautta. Lähes kaikilla juhlien vierailla on taustalla hylkäämisen kokemuksia, synkkiä salaisuuksia ja epävakautta. Suhteiden verkosto rakentuu Senjan ympärille, vaikka Senja ei varsinaisesti ole mikään verkostoituja tai juhlien magneettinen keskipiste. Senjan äitisuhde on ollut pienestä saakka hankala, sillä äiti on harrastanut Senjan yksinjättöä bileviikonloppuina ja kirjaimellista pakenemista. Vaikka hänen lapsihaaveensa lähentelee epätoivoista pakkomiellettä, ei hänellä oikein ole naiseuden tai äitiyden mallia.

Kirjan asetelma tuntuu alussa periporvarilliselta, mutta onneksi mukaan mahtuu myös kaavasta poikkeavia hahmoja. Kutsuille tulee yllätysvieraiksi nuori lesbopari, joita emäntä tuskin muistaa tavanneensa. Avoimessa suhteessa Nellillä on lupa keräillä Laurin kaltaisia varattuja miehiä, ja jakaa näitä kokemuksiaan Karenin kanssa, vaikka Karen ei haluaisikaan niistä kuulla. Kouluja käymättömällä Alvalla on pitkä ura takanaan Ateneumin kahvilan tarjoilijana, ja hän elättää mukisematta haahuilevaa valokuvaajamiestään Danielia, jonka synkkyys on Senjankin synkkyyttä syvempää. Naapurin nuorella totaaliyksinhuoltaja Annallakaan ei ole helppoa, vaikka Toivo-vauva onkin helppohoitoinen ja tuottaa lähinnä iloa.

Kekkosen kieli on tunnelmallisen runollista, mukaansatempaavaa. Tunnelmaa luovat pienet yksityiskohdat, kuten toisistaan mittaa ottavat kuumailmapallot kaupungin kattojen yllä. Muuten Helsinki-keskeiseen kerrontaan vaihtelua tuovat pienet pyrähdykset ulkomaille, Neuvosto-Viroon lasta adoptoimaan, Norjaan Senjan saarelle lasta tekemään ja Tanskaan vaikeaa eroa pakoon.

Odotin juhlien kehittyvän kohti riitaisaa draamaa tai yliluonnollista kauhua, mutta juoni kääntyikin kohti tragediaa. Illallisen osuus olikin lopulta kulissien luomista henkilöiden menneisyyksien avaamiselle. Lapsettomuusteeman rinnalla kulki kysymys lojaaliudesta biologiselle suvulle ja vanhemmille ja siitä, voiko niitä korvata itse rakennetuilla ystävien perheillä. Tosin romaanin avainhenkilöillä oli niin paljon työstettävää itsensä kanssa, etteivät he olleet erityisen lämpimiä ystäviä toinen toisilleen.

Helsinkiläisisistä kolmikymppisistä menestyjistä kertovia sukupolviromaaneja on viime aikoina ollut kirjamarkkinoilla tarjolla uupumukseen saakka, ja itsekin olen lukenut niitä paljon. Vieraat erottui edukseen siinä, että siinä ei lopulta esitelty menestyksen symboleja tai brassailtu vaihetoehtoisella kulttuurisella pääomalla. En edes saanut selvää päähenkilöiden ruokavalioista, ja illalliskutsujen menyykin vaikutti vaatimattomalta. Senjan näyttelijä-äiti osasi siteerata Mrs.Dallowayta varsin hurmaavasti, ja paikoitellen kirjan naisista sai samanlaisia viboja kuin yhdestä kestosuosikistani, Michael Cunninghamin teoksesta Tunnit. 

Siltala-kustantamon teoksia olen toistaiseksi lukenut varsin vähän, mutta nyt olen lukenut kolme heidän kustantamaansa romaania putkeen, ja olen vaikuttunut laadusta. Ilmassa on vastaavaa innostusta kuin joskus aiemmin koin Teoksen katalogien parissa, tosin viime aikoina en ole lukenut Teoksenkaan uutuuksia millään intensiteetillä. Massasta erottuminen ja yllätyksellisyys olivat vahvoja havaintoja sekä Helmi Kekkosen että Antti Heikkisen teosten parissa.

Voiko körttikahleista vapautua?

img_1151Antti Heikkisen Pihkatappi (Siltala, 2013) oli löydettävä heti Matkamies maan lukemisen jälkeen. En lukenut teoksia väärässä järjestyksessä, sillä ne ovat itsenäisiä, mutta yhteistä tarttumapintaa niissä on. Molemmat paikantuvat Savoon, molemmissa käsitellään maaseudun rakennemuutosta, ja jotkut päähenkilöistä ovat mukana harrastelijateatterissa. Kumpikaan ei tyhjennä toisiaan. Pihkatappi on sukutarina ja Matkamies maan laajempi yhteisöllinen kudos. Pihkatapissa asutaan syrjäkylällä, Matkamies maan henkilöt asuttavat kirkonkylää. Huumori on viäräleukaista molemmissa, Matkamies maassa ehkä astetta mustempaa.

Pihkatappi on siinä mielessä tyypillinen esikoisteos, että se kertoo kovin Heikkistä itseään muistuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Päähenkilö Jussi on Tampereella asuva ilmaisjakelulehden toimittaja, joka eräänä kosteana hiihtolomana alkaa kirjoittaa menestysromaania sukunsa salaisuuksista. Itseironinen pilke on silmäkulmassa, kun hän treenaa Kalle Päätalo-lihaksiaan. Kerronta on paikoitellen päätalomaisen arkista ja kansanomaista; savolaiset päihittänevät kainuulaiset ainakin seksuaalisissa ja muissa ruumiin eritteisiin liittyvissä kaksimielisyyksissä.

Onneksi arjesta irtoavia, kokeilevia elementtejäkin löytyy, sillä muuten teos jäisi edustamaan maakunnallisen murrekirjan piinallista genreä. Murteen määrän sopivuus on aina lukijasta kiinni, eikä siihen ole mitään vakiovastausta. Itse en tässä kokenut itseäni haastettavan liikaa kielellisesti, vaikka murteellisuus oli tässäkin paikoitellen kaiken kattavaa. Matkamies maassa murteellisuus saattaa jo hidastaa tai vaikeuttaa ei-savolaisen lukijan ymmärrystä.

Kirjan nimi viittaa Urho Kaleva Kekkoseen häröllä tavalla, jota en tässä paljasta. Koko tarina lähtee liikkeelle Kekkosen hautajaisista, jotka aikanaan aiheuttivat maansurun umpikeskustalaisessa kylässä. Jussin isovanhemmat ovat niin sisällä keskustapiireissä, että saavat joka joulu Virolaisilta joulukortin, ja Johanneksen kuoltua vielä Kyllikki-leskeltäkin. Muita idoleita kylän universumissa ovat Jaakko Teppo, Jamppa Tuominen, Eino Grön ja Anita Hirvonen. Kylässä eletään niin umpioitunutta elämää, että jopa ”te va kukku te” on eksoottinen ilmaisu. Jussin isäkään ei ole valmis tarjoamaan pojalleen ulkomaanmatkoja, vaikka suurin osa koulukavereista niillä kehuskelee. Poika puetaan Halpa-Hallin verkkareihin ja ilmaisiin mainoslippiksiin, joilla ei koulun pihalla osteta katu-uskottavuutta.

Syvemmällä tasolla Pihkatappi on kertomus surusta, leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta. Jussin äiti kuolee toiseen synnytykseen, ja kahden miehen pienperhe välillä kärsii dysfuntionaalisuudesta, vaikka isää ei voida juoppudesta tai huolenpidon puutteesta syyttää. Mummot nousevat merkittäviksi hahmoiksi Jussin elämässä, ja he ovat alusta asti leimallisen vanhoja, perinteisiä mummoja. Tiina-mummon sairastuttua muistisairauteen Rauha-mummo auttaa hänen miestään mummonkaitsimisessa, jotta tämä voi edelleen osallistua itselleen tärkeään kunnallispolitiikkaan. Mummoilta Jussi saa yliannostuksen uskonnollista kasvatusta, ja myös valkoisen Suomen sukuperimää. Mustavalkoisia kuvia katsellen aikuinen Jussi päättelee, ettei mummoilla todennäköisesti ollut edes punaisia lettinauhoja lapsina, niin syvään uurrettua punaviha heillä päin oli.

Körttikahleiden murtaminen ei ole ollut suvussa helppoa, ja vaikka Jussi ei ole erityisen uskonnollinen kaupunkilaisessa arjessaan, myös hän kokee vahvan sukusiteen itseään kahlitsevaksi. Romaanin nykyhetkessä hän on kolmikymppinen potentiaalinen paluumuuttaja, vanha sielu, jota on äkillisesti purrut sukututkimuskärpänen. Hänen pitkä parisuhteensa proosallisen sairaanhoitaja-Petran kanssa ei tunnu kestävän orastavaa taiteilijuutta. Ja juuri taiteilijuus on ollut hiertävä asia myös isän ja pojan suhteessa. Ikänsä turpeeseen sidottu maanviljelisäisä ei voi ymmärtää teatteri-innostusta. Ehkä kovan ruumiillisen työn tekeminen ilman itsensä turhaa korottamista on suvun körttiperimän ydin.

Maalaiselämään liittyvät pienet yksityiskohdat ovat teoksen ehdoton suola, joille nauretaan hyväntahtoisesti. Esimerkiksi naisten keskinäinen kilpailu pitoemännyydestä sukujuhlia järjestettäessä on huvittavaa, ja isän uuden naisystävän paikka pulmallinen. Myrna-kuppien rooli on sukujuhlissa keskeinen, ja uudenaikaiset salaattiviritelmät tarjoamisissa paheksuttavia. Piirakoiden oikeaa rypytystä ei voi oppia kuin pitkän koulutuksen kautta.

Vaikka olen lukenut paljon kansalaissota-aiheisia teoksia, joissa tappaminen ja väkivalta on esitetty raaempana kuin tässä, koin silti kertomuksen Onni Vihtori Taskisen punikintapporetkestä kammottavana. Varkaus on ollut ilmeisen paha paikka sodan aikaan, sillä tämä ei ollut ensimmäinen teos, joka viittaa siellä tapahtuneisiin julmuuksiin. Jussi ei jaa esi-isiensä isänmaallisuutta ainakaan samalla kokemisen ja tuntemisen tasolla, mutta kokee sukuhistorian tuntemisen arvoiseksi.

Kaikista eniten pidin kirjassa 80-luvun maalaislapsuuden kuvauksesta, varhaisista poliittisista muistoista, omituisista sivuhenkilöistä, joita pikkuvanha, vain aikuisten keskellä kasvanut poika tarkkailee muun tekemisen puutteessa. Innostuin siitä yhtä paljon kuin taannoin innostuin nigerialaisen Chigozie Ibioman romaanista Kalamiehet,  jossa myös reflektoidaan lasten ymmärrystä puoluepolitiikasta. Puolueiden symbolit, ilmaislahjat, kuten kalenterit ja lasten käyttö poliittisina maskotteina näytti hyvin samanlaiselta Nigerian ja Suomen syrjäseuduilla. Molemmilla kertojilla on samanlaista pyrkimystä autenttisuuteen, kirjoittamiseen syrjäseudun ihmisten ehdoilla. Ja vaikka Pihkatappi tuntuu kielellisen kompleksisuutensa vuoksi suurelta käännöshaasteelta, en yhtään ihmettelisi, jos ulkomainen kustantaja kiinnostuisi siitä. Teoksessa on samanlaista käännöspotentiaalia kuin esimerkiksi Mikael Niemen Vittulajänkä-teoksessa aikanaan oli (kyseisen romaanin olen lukenut vain ja ainoastaan englanniksi, ja outouttamisen kokemus oli mahtava!).

Pihkatappi on hallitumpi ja eheämpi romaani kuin sitä seuraava Matkamies maan, jossa painitaan suurempien yhteiskunnallisten kysymysten ja laajemman tunneskaalan ympärillä. Ilahduttavaa lukukokemuksessa oli tunne, etten kokenut käyväni aivan samassa paikassa, vaan pientä pohjoissavolaista paikkakuntaa kuvataan eri linssein. Terveyskeskus ja teatteri olivat teoksia yhdistävät ankkurit, mutta henkilöt eivät olleet identtisiä eivätkä heidän ongelmansa. Pidän siis Heikkistä monipuolisena ja itseään uudistavana kertojana, jonka seuraavilta teoksilta jään odottamaan paljon.

 

 

Hyvinvointivaltion retonki on rikki

img_1141Savolaisuus on mielentila, ja ennen kaikkea savolaisuus elää kielessä. Voiko savolaisuutta koskaan olla liikaa, siitä voidaan vääntää kättä puhelinmyyjien pomojen ja kielenhuoltajien välillä. Savolaisuus voi olla brändi, jolla ikävätkin asiat saadaan kuulostamaan lupsakammilta, emmekä ole koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, pärjääkö savolainen paremmin käytettyjen autojen kauppiaana vaiko pääministerinä.

Antti Heikkinen on ottanut savolaisuuden voimavarakseen, mutta hänen savolaisukkonsa eivät ole pelkkiä karvahattupäisiä lämpimikseen höpöttäjiä Matkahuollon baarissa. Heikkisen romaanissa Matkamies maan (Siltala, 2016) pohjoissavolainen kunta on lakkauttamassa terveyskeskusta ja vastaanottamassa turvapaikanhakijoita jo suljettuun ammattikoulun kiinteistöön. Kuten arvata saattaa, muutokset eivät miellytä kaikkia kuntalaisia, ja varsinkin nuoret miehet kokevat tulleensa petetyiksi. Muukalaisvihaa on liian helppo lietsoa naiskysymyksellä. Kylän pahin rasisti on perheenisä, koulun kiinteistönhuoltaja ja vihabloggari, joka vakavissaan suunnittelee amiskan rakennuksen tuhopolttoa. Isänmaallisten pieni piiri kokoontuu punomaan juoniaan erään kerrostalon kerhohuoneelle. Myös sotaveteraanikorttia käytetään kansan syvien tuntojen nostattamiseksi.

Kirjassa on monta juonta, joista vain yksi liittyy pakolaiskriisiin. Toinen vahva juoni liittyy harrastelijateatteriin, joka on toiminut parisuhteiden mustasukkaisuuden kestolähteenä jo vuosikymmenien ajan. Nyt teatterissa harjoitellaan Macbethiä savon murteella, joka toimii tarinan peilinä traagisten tapahtumien auki kiertyessä. Kirjassa on kaksi tasoa, nykyhetki ja 70-luku, hyvinvointivaltion rakentamisen ja purkamisen aikakaudet. Kirjan päähenkilöiden parisuhdekriisit vaikuttavat hämmentävän samansuuntaisilta vuosikymmenestä toiseen, vaikkakin 70-luvulla kylän henki oli optimistisempi.

Heikkinen on monisanainen, tajunnanvirtaa häpeilemättä hyväkseen käyttävä virtuoosi, jonka helmasyntinä ovat liian pitkät kappaleet ja monologit. Paikoitellen teksti oli katkeamatonta jöötiä, jossa mieli teki ottaa äidinkielen opettajan punakynä esiin, tai pikemminkin synnytyspihdit. Se tuntui jopa viimeistelemättömältä, ja mieleen tuleekin, onko tässä tartuttu suurella innolla ajankohtaiseen teemaan, joka mahdollisesti vanhenisi, jos tekstiä olisi alettu editoida. Varsinkin Macbeth-sitaatit, 96-vuotiaan Auliksen dementiapuhe ja Mannerheimin toinen tuleminen olivat haasteellista luettavaa. Kirjassa oli uuvuttavia kohtia, joita luin vain kursorisesti, sillä kaikki ei palvellut juonen kehitystä. Ylilyönnit eivät edes tuntuneet postmodernilta kikkailulta, vaan enemmän toimituksen puutteelta.

Minulla on kanttia esittää näinkin rankkaa kritiikkiä, koska aidosti pidin kirjasta ja koin saavani siitä paljon irti. Kirjaa on kehuttu ”tolkun äänenä” erityisesti suhteessa ns. pakolaiskriisiin ja vihapuheen nousuun. Mikä sitten on ”tolkkua”, siitä voidaan olla montaa eri mieltä. Itse valitettavasti olen jäänyt koukkuun rasistisen Suomi Ensin-friikkisirkuksen seuraamiseen YouTubessa, ja mieleeni on syöpynyt eritoten video Savosta, Siilinjärven syksyisestä mielenosoituksesta, jossa ilmapiiri oli erityisen aggressiivinen kahdessa leirissä. Lapsuudesta tutun paikkakunnan vihanpito hämmensi, mutta muodosti myös taustan tälle lukukokemukselle. Kuinka helppoa onkaan agitoida elämäänsä pettynyttä nuorisoa väkivaltaan, kun elämä ei tunnu tarjoavan muita kicksejä kuin internetin varjoelämän ja siideripöhnää. Tyhjä ammattikoulu on tässä vahva symboli menetetystä tulevaisuudenuskosta.

Kirjan nimi viittaa suomalaisen virsiperimän kestohittiin, virsistä masentavimpaan, mutta myös mahdolliseen lohdun lähteeseen. Teoksessa todellakin kuollaan enemmän kuin synnytään, eivätkä kaikki kuolemat ole luonnollisia. Körttiläisyys toimii teoksen taustavirityksenä, mutta ei välttämättä aukene kaikille lukijoille. Varsinkin vanhempi sukupolvi etsii tässä kadonnutta uskoaan, rukoilee yksityisesti haparoiden ja purkaa taivasikäväänsä enkelinkuvioisiin hautakynttilöihin. Timosen leskipapan ja vastaanottokeskuksen Alin yhteinen rukoushetki rivitalon takapihalla oli koskettavaa luettavaa, sillä siinä matkattiin kielen ulkopuolelle.

Kirjan vahvuus piilee siinä, että hyvyys ja pahuus eivät esiinny siinä mustavalkoisina. Kaikilla päähenkilöillä on omat synkät salaisuutensa, osalla myös vaietut rikoksensa, joiden piilottelu on muokannut heitä. Osa tyypeistä ei tunnu kehityskelpoisilta, eli heissä pahuus on voittanut hyvyyden lopullisesti. Osalla taas pahuus on olosuhteiden sanelemaa harkinnan sumenemista, jota kadutaan vuosikymmenienkin jälkeen. Monilla hahmoilla elämän vahvin voima on katkeruus, pettymys siitä, että nallekarkit eivät ole menneet tasan elämän pelissä. Katkeruus on enemmän kuin seksuaalista mustasukkaisuutta, sillä oma puoliso on varsinkin vanhemmille pareille vieras maaperä. Pienen paikkakunnan kaikki energia tuntuu menevän pettämisten kyttäämiseen, ja tämä parisuhdemalli periytyy sukupolvesta toiseen.

Minulle lukukokemus oli enemmän terapeuttinen kuin taiteellinen. Koin tätä lukiessani pääsevän jonkinlaiseen välitilinpäätökseen aikamme hengestä ja isänmaallisuudella ratsastavien ääriliikkeiden perimmäisestä motivaatiosta. Heikkinen ei jätä lukijaansa vellomaan epätoivon suohon, vaan antaa lievää toivoa myös kotikylän raittia tallaamaan jääneille amiskaviiksille. Vaikka kirjan kansi on synkeä ja antaa vaikutelman maailmanlopun tunnelmista, teoksen ilmapiiri on kirjavampi, moniääninen ja kaoottisuudessaan salliva. Lukijaa ei päästetä helpolla kielen eikä rakenteen tasolla, mutta vaivannäkö kannattaa. Yhteiskunnallisen syvääluotauksen lisäksi teos opettaa juurevia ilmaisuja, kuten juivelo, litmake, kuljake ja lötjäke. Voimme myös arvuutella, mitä on telkkuaminen, komhoijaaminen, täpästäminen tai hojellus. 

Täytynee lukea Heikkisen esikoisteos Pihkatappi pian jo kielikylvyn vuoksi.