Buber soittaa Hampurin kehätieltä

Tuuri PitelemättömätEn ole koskaan lukenut Antti Tuurin romaaneja; hänen tyttärensä Hannan teoksia olen arvioinut blogissani jo kolme. Eli jo oli aika, ja aloitin uusimmasta ja kevyemmästä päästä, pienoisromaanilla Pitelemättömät (Otava, 2015). Pienoisromaaniksi luonnehdin teosta sivumääränsä vuoksi; intensiivisen kerronnan vuoksi tarina tuntuu sivumäärään suhteutettuna laajalta.

Teos vie lukijansa Italiaan, Mazzano Romanon vuoristokylään Rooman liepeille. Siellä asustaa vanhempi suomalainen pariskunta, nimetön mieskertoja ja hänen rouvansa Kaarina. Molemmat työskentelevät Italiassa apurahoilla käännöstöidensä parissa: mies kääntää Goethen värioppia ja vaimo Martin Buberia. Mies suhtautuu vaimonsa Buber-innostukseen hellän eroottisesti, ja ylipäänsä hänen pohdintansa lähisuhteiden toiseuttamisesta, eli Hänen tunnistamisesta vieraana maaperänä on teoksen filosofinen juoni. Teoksessa moni menneisyyden haamu kohtaa toisensa erikoisen suhdesopan kautta. Kuka lopulta voi väittää tunteneensa toisen, tai edes halunnut tuntea?

Pariskunnan rauhan rikkovat Liina ja Saara, taiteilijanaiset, jotka ovat kyllästyneet Rooman hälyyn ja etsivät retriittiä. Tosiasiassa naiset tulevat maalle ryyppäämään, eivätkä siihen isäntäväen varannot riitä. Liina on kertojan ex-vaimo, jolle Kaarina ei ole mustasukkainen. Liina ja Saarakin ovat olleet saman miehen kanssa naimisissa aikanaan – myyttisen Järvikunnaan, josta juoruilu on heidän lempiharrastuksensa. Järvikunnaan tarinasta rakentuu juoni juonen sisällä – hänen saapumistaan Italiaan pelätään, soitteleehan hän kertojalle vähän väliä Saksan ja Sveitsin pikateiltä. Järvikunnaasta kerrotaan uskomattomia juttuja epäluotettavan kertojan ottein – hänen siltojenpolttelusaagojaan ei pahemmin kommentoida, eikä juorujen paikkansapitävyyttä tarkisteta.

Tarina Järvikunnaasta kuulostaa veijaritarinalta, johon kuitenkin suodattuvat traagiset sävyt. Hänen edesottamuksensa kunnan virkamiehenä Pohjois-Pohjanmaalla eivät ole yhtään keveämpiä kuin myöhemmät vaiheet paperiteollisuuden myyntitykkinä Yhdysvalloissa. Järvikunnas on mytomaaninen alkoholisti, jolla pitää jatkuvasti olla ”menoa ja meininkiä”.  Töiden loppumisenkin jälkeen legenda on pitänyt miehen lihoissa hänen faniensa tarjoamilla bisneslounailla. Tullessaan Italiaan liha on jo ylikypsässä kunnossa, puhkeamassa.

Mazzano Romanon kylän elämä tarjoaa muuten maaniseen tarinaan sopivia suvantokohtia. Olisin tosin voinut lukea aiheesta kirjan ilman Järvikunnastakin.  Liinan ja Saaran erikoinen ystävyys on jo sinänsä kiinnostavaa, pukeutuvathan he identtisiin Marimekon yöpaitoihin, mutta samalla jaksavat hakea huomiota kylän elähtäneiltä gigoloilta. Suomalaisnaisten juopottelu miellyttää paikallista baarinpitäjää, kommunistishenkistä Guidoa, sillä vihdoin hänelle tarjoutuu mahdollisuus esitelmöidä joillekin Otto-Ville Kuusisesta.

Teoksessa päädytään jopa vallankumouksen aikaiseen Teheraniin ja sen pinttyneen kalman hajuiselle ruumishuoneelle. Tämä ajassa ja paikoissa sukkulointi toi mielestäni tekstiin villiä elävyyttä. Siinä käsitellään myös katolisten suhdetta kuolemaan. Makaaberein kohtaus liittyy intiimikarvojen leikkaamiseen roomalaisella ruumishuoneella. Nunnan järkytys ruumiin häväisemisestä tuntui oikeutetun aidolta. Ja nunnatkin pääsivät yllättämään.

Mitään suurta kolmio- tai neliödraamaa avainhenkilöiden välille ei synny, sillä henkilöhahmot ovat kaikki omalla tavallaan itsensä löytäneet, paitsi ehkä Järvikunnas, johon lopulta tutustutaan vain hetken verran.  Epäselväksi myös jää, mitä Järvikunnas tulee entisiltä vaimoiltaan hakemaan – anteeksiantoa vaiko huolenpitoa voimien vähentyessä. Avioliitot ovat teoksessa mysteerioita, eikä mikään varsinkaan selitä naisten lankeamista Järvikunnaaseen.

Luin romaania samaan aikaan dialogista kommunikaatiota käsittelevän tenttikirjan kanssa, jossa Buberin sanomaa sovellettiin käytännön sosiaalityöhön. Siksikin kirja nauratti, ja Goethen väriopin vuoksi, joka tuntuu harvinaisen pitkäpiimäiseltä teokselta. Itse olen opiskellut maalausta hänen inspiroimanaan, mutta mitään inspiraatiota ei ole syntynyt hänen tekstiensä lukemiseen. Romaanin antama taustoitus oli taas sopiva annos Goethea toistaiseksi.

Oletan, että Pitelemättömät on hyvin erilaista Antti Tuuria verrattuna hänen historiallisiin romaaneihinsa. Teos näyttää saaneen ristiriitaisia arvioita, mutta ainakin itselleni tämä oli loistava sisäänheitto miehen tuotantoon. Huumori, taloudellinen kerronta ja monen kulttuurin päällekkäisyys toimivat – teoksessa ei ollut ainuttakaan tylsää hetkeä eikä pölyistä nurkkaa.