Kohti työväenluokkaista unelmaa

IMG_1558Saaga suomalaisten siirtolaisuudesta Ruotsiin on osittain vielä kirjoittamatta. Ne teokset, jotka olen aiheesta lukenut, ovat olleet Ruotsissa kasvaneiden toisen polven siirtolaisten kirjoittamia ja tyylilajiltaan raskaita, yhteiskunnallisesti syvääluotaavia (vrt. esim. Susanna Alakoski, Eija Hetekivi Olsson). Alkoholismi ja vanhempien sopeutumattomuus uuteen kulttuuriin ovat olleet suuria teemoja, samoin lastensuojelullinen huoli.

Tässä kertomusten universumissa Antti Tuuri yllättää kertomalla pienemmän ja rennomman tarinan. Tangopojat (Otava, 2016) sijoittuu 60-luvun loppuun, Ruotsiin-muuton huippukauteen, jolloin tehtaiden värvärit kävivät Suomessa saakka etsimässä uusia työntekijöitä. Pohjanmaalla uusia tekijöitä rekrytoidaan Vaasan hotelli Astorissa, ja moni lähtee matkaan kevyin kantamuksin, lyhyellä varoitusajalla.

Päähenkilö Sauli on kauhavalaisen Hurma-yhtyeen harmonikansoittaja. Orkan laulaja Elina on ottanut hatkat, ja naisen liikkeistä on liikkeellä monenmoista huhua. Sauli on seurustellut Elinan kanssa, vaikka tämä on naimisissa Lappiin lähteneen kaivinkonekuljettajan kanssa ja pariskunnalla on pieni lapsi. Ruotsiin hän lähtee pitkälti Elinan perässä, vaikka ei edes tiedä tämän olinpaikkaa. Mukaan lähtee bändikaveri Harju, trumpetisti, joka ei tiedä naisten iskemisestä alkeitakaan.

Nuoret miehet päätyvät töihin Volvon tehtaille Skövdeen. Paikkakunta on hyvin pieni ja tapahtumaköyhä jopa kauhavalaisille. Sauli onnistuu saamaan paikan kokoomalinjalle vedoten soittajan sormiinsa, mutta Harju joutuu suoraan valimoon, jossa valtaosa suomalaisista aloittaa tehdastyöläisen uransa. Pian kaksikko tutustuu göteborgilaisiin Tangopoikiin, ja pääsee säestämään Laila Kinnusta suuren maailman hengessä. Keikkaura saadaan sovitettua tehdastyöhön, sillä Ruotsissa työntekijän tarpeita kuunnellaan ja ay-liikkeen jäsenyys kannattelee.

Saulin naisen valloituksessa on riittävästi haasteita, jotta tarina nousee arkisen aherruksen yläpuolelle. Hyvää jännitettä tarinaan tuo myös nuorempi velipuoli Kaitsu, joka on vasta lukiolainen, mutta on saanut ekologisen ajattelun kipinän jo koti-Suomessa. Rachel Carsonin Äänetön kevät on tehnyt nuoreen mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän lähtee Ruotsiin vapaaehtoistöihin biodynaamiselle farmille oppimaan uusia viljelysmetodeita. Kaitsun vasemmistolainen vääntö SMP:läisen isänsä kanssa tilan tulevaisuudesta oli koomista, samoin veljesten aikeet saada ennakkoperintöä.

Minua kirjassa hämmensi ruotsalaisen työelämän loputon joustavuus ja helppous, vaikka kuvaus saattaa hyvinkin olla todenmukaista. Työelämän kuvausta teoksessa on runsaasti sekä Suomen että Ruotsin puolelta. Myös bändin toiminta on työntäyteistä, joten kirjassa ollaan suurimman osan aikaa työn touhussa. Suuresti arvostan sitä, ettei Tuuri päädy vellomaan siirtolaisten sosiaalisissa ongelmissa, vaan keskittyy lyhyeeseen aikaväliin ja melko tavallisten ihmisten tavallisiin unelmiin.

Tuuri antaa myös vaikutelman umpioituneesta etnisyydestä. Teoksen suomalaisilla henkilöillä (Elinaa lukuunottamatta) on hyvin vähän kontakteja ruotsalaisiin ja muiden etnisyyksien edustajiin. Elinan ruotsalainen tuttavuus Gustafsson on raakapuheinen naisten hyväksikäyttäjä, joka lopulta yrittää diilata morsiamensa jugoslavialaiselle kollegalleen. Dragan on tässä miltei Boratia muistuttava slapstick-hahmo, jolle ei rakenneta historiaa eikä syvyyttä. Tämä ärsytti minua, sillä koin tarinan näiltä osin olevan kirjoitettu vain epämääräistä nationalismia uhkuville suomalaisille, jotka automaattisesti asettuisivat puolustamaan omaa ryhmäänsä. Onko suomalaisten ja jugoslaavien ero lopulta ollut suuri koulutuksellisesti tai maailmankuvan suhteen? Entä suomaisten siirtolaisten rasismi suhteessa muihin vähemmistöihin?

Tangon taikaan pääsin hyvin mukaan, vaikka en hirveästi ole elinaikanani sitä todistanut. Ruotsinsuomalaisten tanssilavainnostus tuntuu tässä kotimaahan jääneitä kiihkeämmältä, ja siihen osallistuvat myös ”asettuneet” perheelliset koti-ikävän ja yhteisöllisyyden vuoksi. Kirjaa lukiessa päässäni soi Darya Pakarisen biisit, joka taitaa olla ainoa tangolaulaja, jota olen viime aikoina kuunnellut. Voin hyvin kuvitella, että teos kiinnostaisi nuorempia lukijoita enemmän Ruotsissa kuin Suomessa.

Tangopojat on varmasti osittain sukupolviromaani, ja se koskettanee myös niitä, joilla ei ole läheistä kokemusta siirtolaisuudesta Ruotsiin. Laivamatkustamisen nuhjuisen charmin tavoittaa kai paremmin, jos itse on joskus matkustanut kansipaikalla (itse olen monta kertaa lapsena ja viimeksi 90-luvulla). Suurten ikäluokkien maailmankuva välittyy tässä tulevaisuudenuskoisena, ja vähän tuota elämän helppoutta kävi jopa kateeksi. Ilman koulutusta ja kielitaidottomana on noina aikoina päässyt suht pitkälle, ainakin kauas kotoa.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Mainokset

Hillbillyjen ja hipstereiden maasta

IMG_1515Juha Itkonen on kirjailija, jolta en ole lukenut kaikkia teoksia, vaikka syytä varmasti olisi. Hän kuuluu ikäluokkaani, on kirjoittanut herkullisen liikkuvaa ja kansainvälistä tekstiä, ja olen erityisesti pitänyt hänen tavastaan kertoa – en välttämättä automaattisesti teosten aiheista. Ja kun sain käsiini teoksen Minun Amerikkani, heti ensimmäisenä mieleni valtasi epäilys: jaksaisinko lukea tilitystä jonkun kirjailijan henkilökohtaisesta Amerikka-suhteesta?

Olen tässä blogissa hehkuttanut kahta vanhemman ikäluokan mieskirjailijan Amerikka-aiheista matkakirjaa, Rauli Virtasen ja Antti Tuurin. Niinä aikoina, kun nämä miehet Amerikan valloittivat, matkustamisessa sinänsä oli vielä glamouria. Oman ikäluokkani Amerikan-reissut taas tuntuvat bulkkikamalta, sillä niin moni sinne pääsi jo vaihto-oppilaaksi. Monella meistä on aktiivinen suhde Pohjois-Amerikan mantereeseen, vaikka emme olisi siellä koskaan käyneet. Itse olen lentänyt Kanadaan kolme kertaa ja asunut siellä vuoden, mutta minulla ei riittäisi materiaalia kirjoittaa verevää rakkauskirjettä maalle, vaikka siellä erinomaisesti viihdyinkin.

Jätin kesken Virpi Hämeen-Anttilan samansuuntaisen Intia-teoksen, ja pelkäsin Itkosen kirjallekin käyvän samoin. Minun Amerikkani on kirjan nimenä populistinen ja kökkö, kuten kirjailija odysseian loppumetreillä itsekin tunnustaa. Nimeä ei kuitenkaan voinut vaihtaa, sillä kirja oli tilattu tulipalokiireessä ja nimi printattu katalogiin jo ennen käsikirjoituksen valmistumista. Tällainen tekstin tuottaminen ahdistaa ainakin itseäni, mutta Itkonen on vuosien varrella elättänyt perhettään enemmänkin nopeilla journalistisilla juttukeikoilla Suomen Kuvalehteen ja Apuun. Tämä teos on jalostettu versio aiemmista lehtijutuista. Kuitenkin se muodostaa oman hillityn, mutta maagisen kokonaisuutensa.

Itkonen siis reissasi ympäri Yhdysvaltoja Trumpin kampanjan aikaan vuonna 2016 ja vielä tämän vuoden tammikuun virkaanastujaisseremonioiden aikaan. Itseäni eniten kiinnostavin jakso oli syksyn 2016 kirjailijaresidenssi New Yorkin osavaltion Ledig Houseen, jossa kirjailijat ympäri maailmaa seurasivat Trumpin valtaan nousua. Residenssi ja sen lähialueet esiintyivät kuplana, vaihtoehtoisena todellisuutena, jossa ihmisillä edelleen oli roppakaupalla tietoa muusta maailmasta.

Kuka tahansa, joka on vähänkään seurannut uutisia, pystyy samastumaan kirjan maisemiin, tai vieraantumaan niistä. Itkonen laittaa itsensä likoon kokonaisvaltaisesti, ammatillisesti, henkilökohtaisesti ja historiallisesti: lapsuuden Amerikka-sympatiat suodattuvat tämän päivän maailmantuskaan, mutta iloa Ritari Ässän katselusta tai Twisted Sisterin fanituksesta ei vesitetä. Itkosen oman hämeenlinnalaisen yrittäjäperheen länsivetoisuus politisoituu paikallisten sosialistiperheiden rinnalla. Sosialistisen kasvatuksen 1980-luvun Suomessa on täytynyt olla järkyttävän vaikeaa, kun tv:stä ei tullut ainuttakaan neuvostoliittolaista sarjaa, emmekä tunteneet muita neuvostoartisteja kuin Alla Bugatshovan. Ainoa lapsia aidosti kosiskeleva mediaelementti oli Pikku Kakkosen Nukkumatti, jonka esiintymiset kestivät sen minuutin tai pari. Elimme yhtenäiskulttuurissa, jossa varmasti kommunistitkin seurasivat Dallasia, ainakin länsimaisen rappion herjaamismielessä.

Itkonen käy läpi nuoruutensa Amerikka-kokemuksia maltillisen nostalgisesti. Hänen amerikkalaisen jalkapallon uransa katkeutui, kun isä ei suostunut maksamaan varusteita. Hän pääsi 17-vuotiaana työkaverinsa siivellä Aurinkomatkojen hotellitestaajaksi Miamiin, mikä oli provinssin tiukkojen alkoholi-ikärajojen suhteen suuri pettymys – matkalla pelattiin lähinnä korttia ja otettiin poseerauskuvia whiskypullojen kanssa hotellihuoneen ammeessa. Jo 90-luvulla hän oppi subileivän tilaamisen, mutta kokee tämän näennäisen valinnanvapauden edelleen ahdistavaksi ja ostaa leipänsä mieluummin Picnic-ketjusta.

Arviota kirjoittaessani odotan Trumpin hallituksen alasajoa seuraavan kuukauden sisällä. Itkonen tarjoaa ikkunoita hänen kannattajiensa mielenmaisemiin todella monipuolisella tavalla, vaikkakin juttureissuilla oma turvallisuus oli välillä kynnyskysymyksenä ja esteenä aitoihin kohtaamisiin. Hillbillyjen ja hipstereiden maassa arkiset kohtaamiset ovat usein kortilla. Bernie Sandersin kalpeanaamaiset yliopistointellektuellikannattajat eivät välttämättä ole koskaan käyneet alabamalaisessa megachurchissa, eikä tyypillinen hillbilly ymmärrä poliittista satiiria. Jos elämä koostuu vain yhdestä lyriikan lajista, jossa kaivataan kotiin highschool-sweetheartin syliin, silloin Trump on ainoa ymmärrettävä kandidaatti siitä huolimatta, ettei high schoolissa tyttöjen julkinen haarojen kouriminen ollut kenties sallittua.

Henkilökohtaisesti sain teoksesta paljon uusia lukuvinkkejä, kuten amerikkalais-indonesialaisen Laksmi Pamuntjakin tuotannon. Ylipäänsä teoksen kulttuuriset referenssit loistavat, kun taas poliittinen analyysi pysyttelee arkisen journalismin tasolla, sitä yhtään vähättelemättä. Kirjaan uskaltaa tarttua sellainenkin lukija, joka ei ole länsimaisten demokratioiden valtajärjestelmiä systemaattisesti vertaillut.

Parhaimmillaan tämä road movie tarjoaa vastaavan kokemuksen kuin Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation, siitä huolimatta, että kertoja luultavasti tuntee amerikkalaisen rockmusiikin paremmin kuin lähtömaansa vastaavan ja pystyy keskustelemaan nyansoidusti kansanihmisten kanssa Greyhound-busseissa ja asemessuilla. Tästä huolimatta hän palaa itselleen outoutettuun maahan, joka on kadoksissa sisäisten kulttuuriensa ja käännöstensä kanssa, maahan, jossa monille ainoa mahdollinen olemassaolon muoto on elää taskussa tai kuplassa.

Buber soittaa Hampurin kehätieltä

Tuuri PitelemättömätEn ole koskaan lukenut Antti Tuurin romaaneja; hänen tyttärensä Hannan teoksia olen arvioinut blogissani jo kolme. Eli jo oli aika, ja aloitin uusimmasta ja kevyemmästä päästä, pienoisromaanilla Pitelemättömät (Otava, 2015). Pienoisromaaniksi luonnehdin teosta sivumääränsä vuoksi; intensiivisen kerronnan vuoksi tarina tuntuu sivumäärään suhteutettuna laajalta.

Teos vie lukijansa Italiaan, Mazzano Romanon vuoristokylään Rooman liepeille. Siellä asustaa vanhempi suomalainen pariskunta, nimetön mieskertoja ja hänen rouvansa Kaarina. Molemmat työskentelevät Italiassa apurahoilla käännöstöidensä parissa: mies kääntää Goethen värioppia ja vaimo Martin Buberia. Mies suhtautuu vaimonsa Buber-innostukseen hellän eroottisesti, ja ylipäänsä hänen pohdintansa lähisuhteiden toiseuttamisesta, eli Hänen tunnistamisesta vieraana maaperänä on teoksen filosofinen juoni. Teoksessa moni menneisyyden haamu kohtaa toisensa erikoisen suhdesopan kautta. Kuka lopulta voi väittää tunteneensa toisen, tai edes halunnut tuntea?

Pariskunnan rauhan rikkovat Liina ja Saara, taiteilijanaiset, jotka ovat kyllästyneet Rooman hälyyn ja etsivät retriittiä. Tosiasiassa naiset tulevat maalle ryyppäämään, eivätkä siihen isäntäväen varannot riitä. Liina on kertojan ex-vaimo, jolle Kaarina ei ole mustasukkainen. Liina ja Saarakin ovat olleet saman miehen kanssa naimisissa aikanaan – myyttisen Järvikunnaan, josta juoruilu on heidän lempiharrastuksensa. Järvikunnaan tarinasta rakentuu juoni juonen sisällä – hänen saapumistaan Italiaan pelätään, soitteleehan hän kertojalle vähän väliä Saksan ja Sveitsin pikateiltä. Järvikunnaasta kerrotaan uskomattomia juttuja epäluotettavan kertojan ottein – hänen siltojenpolttelusaagojaan ei pahemmin kommentoida, eikä juorujen paikkansapitävyyttä tarkisteta.

Tarina Järvikunnaasta kuulostaa veijaritarinalta, johon kuitenkin suodattuvat traagiset sävyt. Hänen edesottamuksensa kunnan virkamiehenä Pohjois-Pohjanmaalla eivät ole yhtään keveämpiä kuin myöhemmät vaiheet paperiteollisuuden myyntitykkinä Yhdysvalloissa. Järvikunnas on mytomaaninen alkoholisti, jolla pitää jatkuvasti olla ”menoa ja meininkiä”.  Töiden loppumisenkin jälkeen legenda on pitänyt miehen lihoissa hänen faniensa tarjoamilla bisneslounailla. Tullessaan Italiaan liha on jo ylikypsässä kunnossa, puhkeamassa.

Mazzano Romanon kylän elämä tarjoaa muuten maaniseen tarinaan sopivia suvantokohtia. Olisin tosin voinut lukea aiheesta kirjan ilman Järvikunnastakin.  Liinan ja Saaran erikoinen ystävyys on jo sinänsä kiinnostavaa, pukeutuvathan he identtisiin Marimekon yöpaitoihin, mutta samalla jaksavat hakea huomiota kylän elähtäneiltä gigoloilta. Suomalaisnaisten juopottelu miellyttää paikallista baarinpitäjää, kommunistishenkistä Guidoa, sillä vihdoin hänelle tarjoutuu mahdollisuus esitelmöidä joillekin Otto-Ville Kuusisesta.

Teoksessa päädytään jopa vallankumouksen aikaiseen Teheraniin ja sen pinttyneen kalman hajuiselle ruumishuoneelle. Tämä ajassa ja paikoissa sukkulointi toi mielestäni tekstiin villiä elävyyttä. Siinä käsitellään myös katolisten suhdetta kuolemaan. Makaaberein kohtaus liittyy intiimikarvojen leikkaamiseen roomalaisella ruumishuoneella. Nunnan järkytys ruumiin häväisemisestä tuntui oikeutetun aidolta. Ja nunnatkin pääsivät yllättämään.

Mitään suurta kolmio- tai neliödraamaa avainhenkilöiden välille ei synny, sillä henkilöhahmot ovat kaikki omalla tavallaan itsensä löytäneet, paitsi ehkä Järvikunnas, johon lopulta tutustutaan vain hetken verran.  Epäselväksi myös jää, mitä Järvikunnas tulee entisiltä vaimoiltaan hakemaan – anteeksiantoa vaiko huolenpitoa voimien vähentyessä. Avioliitot ovat teoksessa mysteerioita, eikä mikään varsinkaan selitä naisten lankeamista Järvikunnaaseen.

Luin romaania samaan aikaan dialogista kommunikaatiota käsittelevän tenttikirjan kanssa, jossa Buberin sanomaa sovellettiin käytännön sosiaalityöhön. Siksikin kirja nauratti, ja Goethen väriopin vuoksi, joka tuntuu harvinaisen pitkäpiimäiseltä teokselta. Itse olen opiskellut maalausta hänen inspiroimanaan, mutta mitään inspiraatiota ei ole syntynyt hänen tekstiensä lukemiseen. Romaanin antama taustoitus oli taas sopiva annos Goethea toistaiseksi.

Oletan, että Pitelemättömät on hyvin erilaista Antti Tuuria verrattuna hänen historiallisiin romaaneihinsa. Teos näyttää saaneen ristiriitaisia arvioita, mutta ainakin itselleni tämä oli loistava sisäänheitto miehen tuotantoon. Huumori, taloudellinen kerronta ja monen kulttuurin päällekkäisyys toimivat – teoksessa ei ollut ainuttakaan tylsää hetkeä eikä pölyistä nurkkaa.