Kuka arvostaisi tätienergiaa?

holopainen_ilmestyskirjan_tätiOlen kuullut positiivista pöhinää Anu Holopaisen teoksesta Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014) jo jonkin aikaa, ja teos on ollut listallani siksi, että sattuneesta syystä kaikki työelämään tai työttömyyteen liittyvät humoristiset tai parodiset pläjäykset ovat lääkettä sielulleni.

Holopainen yhdistää teoksessaan ennakkoluulottomasti chicklitin, spekulatiivisen fiktion ja dekkarin genret aikaansaaden omalaatuisen keitoksen, jota en edes koe tarvetta karsinoida mihinkään olemassaolevaan kategoriaan. Teksti on yllättävän viihteellistä ottaen huomioon, että loppupeleissä teoksessa puhutaan vakavista työvoimapoliittisista asioista. Tapahtumien kenttä tässä on it-ala, jonka työkulttuuriin kirjailija on syvällisesti perehtynyt, mutta vastaavat rakennemuutokset ja työvoiman likvidointi voisivat tapahtua monella muulla alalla nyky-Suomessa.

Päähenkilönä on noin kolmikymppinen Airi, joka on ollut monta vuotta kotiäitinä palaten vakituiseen työsuhteeseensa. Jo ensimmäisenä työviikolla hän saa kuulla firmansa myynnistä toiselle yritykselle. Fuusioitumisen mukana muuttuu myös työkulttuuri, ja paikalle kutsutaan konsultteja mittaamaan kunkin työntekijän tehokkuutta. Työpaikalla pidetään myös tekopirteitä virkistyspäiviä, joissa niissäkin testataan yksilöiden tiimitaitoja ja fyysistä kuntoa. Osa porukasta saa sähköpostiinsa tarjouksen irtisanomispaketista, minkä jälkeen toista puolta porukasta kielletään kommunikoimasta lähtevien kanssa. Työnteko tulee miltei mahdottomaksi jatkuvassa kyyläämisen ja epäluottamuksen tilassa, ja herkkä Airi on työntekijöistä uupuneimpia.

Airin akilleen kantapää työpaikkafarssissa on hänen miehensä täti Liila, jonka hän saa työkaveriksi fuusioitumisen kautta. Liila on rääväsuinen viisikymppinen puumanainen, joka kehtaa tuoda nuoria valloituksiaan sukujuhliin ja pelehtiä niiden kanssa kaikkien nähden. Liilan boheemin rento käytös saa sovinnaisen Airin näkemään painajaisia, ja osa hänen terveyskriisistään johtuu Liilan kohtaamisesta työpaikalla. Airi ei ole kovinkaan sympaattinen henkilöhahmo, vaan muistuttaa minua enimmäkseen Vauva-lehden nettipalstan konservatiivisista mammoista, joiden huolenaiheena on, voiko lasta päästä leikkimään kerrostalon asukkien kanssa. Airi valitettavasti asuu tässä vielä kerrostalossa, mikä harmittaa häntä suunnattomasti, sillä hän kokee ansainneensa omakotitalon ja kunnon puitteet lapsenkasvatukselle. Airin maailmankuva on suppea, hänellä ei ole ainuttakaan ystävää jäljellä äidiksi tulemisen jälkeen eikä hän oikeastaan ole kiinnostunut muusta kuin omasta navastaan. Liilan kohtaaminen on hänelle vain liikaa, ja romaanin kauhuelementti liittyy hänen päänsä sisäisiin harhoihin ja painajaisiin.

Kuten teoksen nimestäkin voi päätellä, Liila siis on teoksen moottori ja muutosagentti. Värikkäisiin kaapuihin pukeutuvia, viinaanmeneviä, kiroilevia tätejä ei taatusti enää pitkään hyväksytä työpaikoilla, joten hän on harvinaista luonnonvaraa. Hänen tuplawhiskynsä lounaalla kesken työpäivän tuntuvat aidosti menneen maailman tuulahdukselta. Hän ei suostu mukautumaan työelämän uusiin sääntöihin, joiden mukaan alaisen on oltava miellyttävä, kuuliainen ja siisteihin merkkivaatteisiin pukeutunut jees-nainen. Tuntuu, että tällaiset Liilat on jo aikoja sitten savustettu ulos työyhteisöistä ja heitä tapaa lähinnä Kelan eteisessä tai lähiöbaarin tiskillä.

Teoksessa tulee ruumiita epäluonnollisen ja luonnollisen poistuman kautta. Siinä mielessä teos ei kuitenkaan ole tyypillinen dekkari, että kuolemien tuottamisia ei ehditä tutkimaan. Pääpaino on absurdeissa sukukokouksissa ja työpaikan kireissä neuvotteluissa. Huumori on kieltämättä kovin roisia – esimerkiksi kohtaus, jossa Liila antaa sukulaisnaiselleen peppuhelmet synttärilahjaksi ja lapset kerääntyvät niitä ihmettelemään, oli legendaarinen. Airin jännittävä työpaikkahaastattelu lääkehuuruisessa nousuhumalassa meni mielestäni jo slapstick-komedian puolelle, mutta tarkoituksena kai oli osoittaa, kuinka pihalla ihminen voi olla, jos ei ole moneen kuukauteen nukkunut kunnolla. Oikeastaan teoksen pääteemana onkin unettomuus ja sen vaikutus ihmismieleen.

Pidin kyllä Holopaisen kerronnallisesta otteesta, mutta koin lopulta Airin maailman ja hänen huolensa auttamattoman keskiluokkaisiksi enkä itse oikeasti työttömänä ja köyhänä osannut samastua hänen toimeentulohuoliinsa – tässähän kuitenkin vielä puhutaan all inclusive-lomista ja siivoojan palkkaamisesta.  Suosittelisin teosta niille, joita työmaailman epävarmuus oikeasti koskettaa ja sellaisille chicklitin ystäville, jotka ovat saaneet tarpeekseen seksifantasioista ja shoppailusta.

Puunpalvojien salaseura

Anu Holopainen Welman tytöt Syysmaa 1Sain jostain vinkkiä Anu Holopaisen uusimmasta aikuisten romaansta Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014), joka tuntuisi minulle sopivalta romaanilta tässä keski-iän työnhakufrustraatiossa. Kirjailijan tuotantoa selatessani huomasinkin, että meiltä löytyy yksi hänen aiempi teoksensa, nimittäin nuorten fantasiakirja Welman tytöt (Karisto, 2003).

Welman tytöt aloittaa Syysmaa-sarjan, johon kuuluu yhteensä kuusi osaa. Tässä seikkaillaan keskiaikaisen oloisessa, mutta ajattomassa valtakunnassa, joka on onnistunut alistamaan naiset takaisin nyrkin ja hellan väliin ja kieltämään heidän koulutuksensa. Syysmaassa palvotaan puita, ja eri puunpalvontalahkoja on ainakin viisi, osa tuntemattomampia, kiellettyjä tai maan alle painuneita. Verrattuna merentakaiseen Kesämaahan, jossa naisilla on edelleen oikeus määrätä omista asioistaan, Syysmaan meininki vaikuttaa totalitääriseltä diktatuurilta. Mihinkään dystooppisiin naisen alistuskuvioihin ei kuitenkaan sukelleta (tyyliin Margaret Atwood), vaan alistaminen on ”tavallista” isien ja veljien harjoittamaa määräysvaltaa, väkivaltaa ja liikkumisen estämistä. Tässä suhteessa nuori lukija voi suhteuttaa lukemansa vaikkapa uutisiin naisten asemasta Etelä-Aasiassa tai Arabian niemimaalla. Muuten Syysmaan tarina tuntuu aidolta fantasialta siksi, että aika, paikka ja kulttuuri ovat taitavasti etäännytetty mistään reaalimaailmassa tuntemastamme. Luin rivien välistä joitain kelttiläisiä ja mahdollisesti viikinkielementtejä ja kuvittelin Syysmaan Irlanniksi tai Islanniksi, mutta paremmin tekstiin pääsee mukaan, jos unohtaa olemassaolevat kansallisvaltiot.

Päähenkilönä kirjassa on 17-vuotias Adaira, jota ollaan naittamassa irstaalle, lihavalle, keski-ikäiselle ”kirjanoppineelle” vastoin tahtoaan. Matkalla miehelään häntä kuljettava hevoskärry ryöstetään ja hän löytää itsensä erikoisesta naisten yhteisöstä Varjolinnasta. Naiset elättävät itseään ryöstämällä rikkaiden taloja ja matriarkaatin johtohenkilö Welman muualla asuvan aviomiehen almuilla ja kontakteilla. Jokaisen yhteisön naisen tausta on erilainen, samoin pyhältä Villipihlajalta saadut erityiskyvyt. Adaira pystyy tiukan paikan tullen muuttamaan itsensä kurjeksi ja näin eksyttämään takaa-ajajansa.

Luonto on teoksessa hurmaavan aistivoimaista ja mystistä. Ihmisten elo vuodenaikojen syklissä tuntuu tervejärkiseltä, eikä kotiin sidotuilta nuorilta naisilta puutu selviytymis- tai itsepuolustustaitoja. Teksti on sopivan toiminnallista, kyseenalaistavaa ja alleviivaamattoman feminististä – monen tyyppiset nuoret naiset voivat samastua näihin tyttäriin ja kysyä omia kysymyksiään sen kautta maailman menosta ja naisten paikasta universumissa. Mainio sarjan aloitus: tarina koukutti sopivasti ja vakuutti Holopaisen kertojan taidoista myös aikuisfiktion saralla.