Sophiatownin baarielämää

Teos: Nadine Gordimer: Vieraat toisilleen (Otava, 1991, alk. 1958)

Suomennos: Leena Reijonen

Minulla on hämärä muistikuva Nadine Gordimerin Nobel-voitosta vuonna 1991, mutta en olisi silloin hankkinut itselleni kirjaa, jossa oli noin ruma kansi. Kustantajilla oli tuolloin kiire suomentaa vähemmän tunnettuja nobelisteja kirjamarkkinoille, ja tämäkin teos on hyvä todiste markkinalogiikasta.

Sekoitan muutenkin Nadine Gordimerin ja toisen nobelistin Doris Lessingin teoksia toisiinsa, mutta Lessingin Etelä-Afrikkaan sijoittuvaa varhaistuotantoa olen lukenut enemmän kuin Gordimeria.

Tässä teoksessa nuori lontoolainen Toby Hood matkustaa ensimmäistä kertaa Afrikkaan sukunsa sponsoroimana. Toby on päässyt töihin setänsä kirjakustantamoon, ja hänen on määrä toimia Johannesburgissa kustantamon edustajana. 1950-luvulla rotuerottelulait ovat tiukempia kuin ennen, ja maan poliittinen ilmapiiri on kireä. Toby itse ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut politiikasta, sillä hän on kasvanut kiihkeiden vasemmistoaktivistien kodissa.

Jo laivamatka paljastaa Tobylle paljon eteläisen Afrikan tavoista. Laivalla Toby tutustuu äitiin ja tyttäreen, jotka seilaavat Italian ja Rhodesian väliä. Turgellien perheen isä painaa farmillaan kovasti duunia, jotta vaimo ja tytär voisivat sivistyä Italian kulttuurikaupungeissa. Rouva Stella Turgell vihaa Afrikkaa, mutta aviovelvollisuudet pakottavat häntä kärvistelemään Rhodesiassa muutaman kuun vuodessa. Mombasan satama on viimeistään se paikka, jossa eurooppalaisen sivistyksen teeskentely on karistettava harteiltaan.

Toby saa Johannesburgissa ystäviä lähes kaikista etnisistä ryhmittymistä. Hänen ihastuksensa Cecil Rowe on brittiläistä sukua, mutta maahanmuutosta on kulunut niin kauan, ettei Cecil osaa kaivata emämaahan. Cecil on impulsiivinen, muotia seuraava eronnut yksinhuoltaja, joka harrastaa jo geeniperimänsä vuoksi hevosurheilua. Toby rakastuu naiseen, mutta tietää, ettei pystyisi koskaan tarjoamaan tälle tarpeeksi leveää elämää. Samaan aikaan hän viettää aikaa toisen eronneen naisen, buuritaustaisen oikeusavustaja Anna Louwin kanssa, joka on sitä naistyyppiä, joka kelpaisi miniäksi tämän äidille.

Annan kautta Toby tutustuu Sophiatownin mustan ghetton taiteilijoihin, ja erityinen ystävyys kasvaa Tobyn ja Stevenin välille. Steven on entinen journalisti, joka on siirtynyt vakuutusmyyjäksi, sillä tämä työ sallii paremmin boheemin baarielämän. Juhlia tämä porukka ainakin osaa, vaikka kaikki ystävykset eivät rotulakien vuoksi aina pääse samoihin baareihin. Toby joutuu vaikeuksiin myös paikallisen isännöitsijän kanssa, joka ei sallisi kaffirien tuomista asuntoon, elleivät nämä kuulu palvelusväkeen.

Metsästys ja ratsastus ovat lontoolaiselle nuorelle perin vieraita harrastuksia, mutta hän tulee ylipuhutuksi mukaan monen päivän mittaiselle helmikananmetsästysretkelle, jossa orjantappurat ja muut piikkikasvit osoittavat mahtinsa. Valitettavasti Steven kuolee tahollaan auto-onnettomuudessa Tobyn retken aikana, ja ystävän hautajaisista tulee glamoröösimpi tapahtuma kuin miehen koko elämästä. Stevenin kuolema lähentää Tobyn välejä toisen mustan älykön Samin kanssa, jonka syntymättömän lapsen kummiksi häntä pyydetään.

Tämä on loppujen lopuksi varsin elämäniloinen teos, vaikka se kertookin rotuerottelun ja rasismin rankasta historiasta. Verrattuna viime viikolla lukemaani Iris Murdochin 1960-luvun nuorisokuvaukseen tämän teoksen 50-lukulaiset nuoret vaikuttavat villiltä ja vapailta, ja varsinkin seksuaalisiin suhteisiin liittyy vähän moralismia.

Vaikka teos on kepeä nuoruuden kuvaus, siihen mahtuu koko eteläafrikkalaisen yhteiskunnan kirjo. Oli kiinnostavaa lukea myös intialaisista hahmoista, vaikka he jäävät sivuhenkilöiden rooliin. Intialaisten kulttuurien muuntuvat tulkinnat toisella mantereella ovat teema, joka on pitkään kiinnostanut minua. Kirja on todellinen runsaudensarvi, jolla on paljon annettavaa niin urbaanin sykkeen kuin luontokuvauksen ystäville. Teos voi myös herättää matkakuumetta, vaikka menneiden aikojen valtamerilaivojen joutilasta dekadenssia emme voikaan taikoa takaisin.

Uimaretki valkoisten rannalle

Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.

Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.

Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.

Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.

Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.

Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.

Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.

Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.

Kolmen kirkkopysähdyksen strategiasta

laitonlapsi_1_2Teos: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. (Atena, 2020)

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tämä viikko on mennyt jouhevasti Black Lives Matter-mielenosoituksia ja – keskusteluja seuraten maailmalla ja Suomessa. Miekkareihin en kuitenkaan lähtenyt, koska henkilökohtaisesti massatapahtumat arveluttavat vielä. Sen sijaan kirjalistoja olen päivittänyt ahkerasti, ja ottanut luentaan monentyyppisiä teoksia ”rodun” merkityksista.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja kasvaneen Trevor Noah’n (s. 1984) vasta suomennettu omaelämäkerrallinen teos Laiton lapsi kuuluu uudemmista lukemistoistani niihin, jotka luultavasti avautuvat niillekin, jotka eivät ole opiskelleet antirasismin perusteita yliopistossa, ja varsinkin nuorille, jotka eivät pysty muistamaan apartheidia historiallisena ilmiönä. Kirja on sen verran humoristinen ja vauhdikas, että siitä voivat innostua sellaisetkin nuoret, jotka lukevat vähemmän kirjoja.

Trevor Noah syntyi Johannesburgissa mustalle xhosa-äidille ja sveitsinsaksalaiselle isälle, ja vielä 1980-luvulla tällaisen lapsen olemassaolo oli yhteiskunnallinen ongelma. Trevorin isä ei hylännyt poikaansa, mutta normaali perhe-elämä ei olisi ollut mahdollista, ellei kolmikko olisi muuttanut maasta. Trevorin kapinalliselle ja varsin omapäiselle äidille maastamuutto ei tullut kysymykseen, vaan hän halusi jatkaa rämäpäistä elämäntapaansa uskoen siihen, että muutos tulisi pian. Äiti ja poika elivät toimivana kahden tiiminä kulkien sunnuntaisin kolmen kirkon väliä välillä äidin rikkinäisellä volkkarilla, välillä tuskastuttavilla pikkubusseilla.

Kristinuskolla on suuri rooli kerronnassa, ja siihen liittyy eniten huumoria, joka nauratti minua makeasti. Kysymys kuuluukin, kuinka näin moderni, älyllinen ja eteenpäinpyrkivä äiti-ihminen onnistuu olemaan niin harras kristitty, miltei hihhuli. Tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tiedä jotain afrikkalaisen kristillisyyden muodoista. Myös Trevor Noah tekee parhaansa tilannetta avatessaan ulkomaalaisille lukijoille. Uskonto on jälkikoloniaalinen ilmiö, johon kuuluu vahvoja käsityksiä rikastumisesta ja maanpäällisestä menestyksestä. Tämän vuoksi nuori Trevor joutui korvaamaan videopelien sankarihahmot Vanhan Testamentin Simsonilla.

Nuoren Trevorin elämä hankaloituu entisestään apartheidin tultua kumotuksi, koska perheeseen tulee hankala, alkoholismiin taipuvainen isäpuoli. Mies ei edes yritä ottaa Trevorin omaksi lapsekseen, ja mustasukkaisuutta aiheuttaa myös se, että äiti edelleen vie poikaansa tapaamaan biologista isäänsä. Yhtä lailla kuin aiemmassa roturajat ylittävässä suhteessa myös äidin uudessa avioliitossa pariskunta kuuluu selkeästi kahteen eri kulttuuriin, eikä äiti sopeudu uuden miehen ja tämän suvun patriarkaaliseen komentoon. Xhosa-kulttuurin naishahmojen ja sukupuoliroolien purkaminen olikin kirjassa todella ansiokasta, ja tämä ulottuvuus tarjosi minulle eniten uutta tietoa.

Trevor Noah on nykyään omaa TV-show’ta luotsaava juontaja ja toimittaja Yhdysvalloissa. Ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, että hän ”laittomana lapsena” on päässyt niin pitkälle elämässään. Väliin mahtuu myös vuosia nuorisojengiläisenä, laittoman tavaran hustlaajana ja epämukavia kohtaamisia lainvalvonnan kanssa. Tämä osio kirjasta kuvastaa niitä stereotyyppisiä representaatioita eteläafrikkalaisesta maskuliinisuudesta, joista olen saanut oman käsityksen television kautta. Trevor Noah’n asema ”värillisenä” ei ollut missään porukassa erityisen helppo, ja häneen on kohdistunut ikävää etnistä profilointia myös mustien parissa, koska kaikki eivät pystyneet hyväksymään häntä paikallisena, hyvää äidinkieltä puhuvana xhosana.

Innostuin kirjasta niin vietävästi, että kuuntelin sen äänikirjana kahdesti. Tämän kirjan haluaisin omistaa painettuna objektina, ja lukisin sen mielelläni vielä uudestaan englanniksi. Koin kyllä, että käännöksessä oli tavoitettu hyvin mustien eteläafrikkalaisten puheenpartta, mutta uskon silti alkuperäistekstin olevan piirun verran rikkaampi.

Teos nousi kirkkaasti tämän vuoden lukemistojeni huipulle, jossa kärkkyy myös Vappu Kannaksen upea historiallinen romaani Rosa Claysta. Tuo lukukokemus oli niin voimallinen, että arvion kirjoittaminen siitä on venynyt. Joku yhteinen punainen lanka näiden teosten välille muodostui, vaikka aika-akseli niiden välillä on sata vuotta ja ne edustavat aivan eri genrejä.

Loppusijoituskohteena Gnesta

Teos: Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea (WSOY, 2014)

Alkaa kiintiö olla täynnä tietyntyyppisten romaanien muotinimien kanssa, jotka ovat pitkiä, nokkelia ja joissa ehdottomasti on joka-sivulause. Tästä huolimatta haaviini tarttui kauppareissulla aivot narikkaan-kirja, josta jopa maksoin 3,99 e, vaikka se on viisi vuotta vanha pokkari. Ostin höpökirjoja kolme, joista yhden huomasinkin lukeneeni jo englanniksi, toinen on puhdasta harlekiinisarjaa ja tämä oli ainoa, jonka rämmin loppuun saakka.

Mitä tästä opimme? Ns. lomakirjoja ei kannata haalia. Varsinkaan, jos ei ole elämäntilanteessaan oikeasti lomaa ansainnut. Omassa tilanteessani koen, että missioni on lukea vaativia ja omia äärirajojani haastavia teoksia, koska fyysisesti en jaksa ponnistella tarpeeksi. Silti silloin harvoin, kun hankin fyysisiä kirjoja objekteina, innostun enemmän markettien viihdelaarin tarjonnasta kuin vaikka Miki Liukkosesta. Usein päädyn hankkimaan kirjoja paikoista, jotka potevat kirjapuutostautia – en isojen kaupunkien kirjakaupoista, joissa jopa Liukkosta olisi tarjolla.

Jonas Jonasson on ruotsalainen humoristi, joka on rakastunut joka-sanaan. Lukutaidoton joka osasi laskea on hänen toinen veijariromaaninsa, joka sijoittuu Ruotsin lisäksi Etelä-Afrikkaan. Kirjan päähenkilö Nombeko on ensin Soweton julkisten vessojen siivooja, joka päätyy apartheidin aikana perverssinä rangaistuksena työpalveluun atomipommia rakentavaan laitokseen. Insinööri Westhuizen on ajanut kännissä hänen päälleen, mutta oikeuslaitos onnistuu kääntämään syyn mustan uhrin harteille. Nombeko on kolmen kiinalaistytön kanssa ahdistavan tiedelaitoksen vanki, mutta omalla tavallaan paikka kirjastoineen on myös köyhän tytön paratiisi, sillä hän on lukutaidoton, joka osaa laskea.

Tämä teos on kauttaaltaan hyvää tarkoittava, solidaarinen ja suurisydäminen ruotsalaisluomus, joka samalla kertaa maailmanhistoriaa noin neljänkymmenen vuoden ajalta. Nombekon tarinan rinnalla kulkee Qvistin kaksosten, kahden Holgerin erikoinen tarina, sillä vain toinen lapsista on kirjattu väestörekisteriin. Poikien isä on poliittisen vakaumuksensa vuoksi halunnut kotikouluttaa poikiaan, ja se onnistuu vain, jos pojat käyvät virallista koulua vuoropäivinä. Isä on alun perin harras monarkisti, mutta kääntyy aggressiiviseksi tasavaltalaiseksi koettuaan karvaan pettymyksen kuningas Kustaa V:n käsittelyssä Nizzan Hotel d’Angleterressä. Poikien synnyttyä pitkän munien lämmittelyn jälkeen miehessä kytee uusi toivo: monarkia saadaan ehkä kaadettua sukupolvien yhteisin voimin.

Nombekon ja Holgerin kuuluu tavata, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä. Nombeko päätyy Ruotsiin hakemaan turvapaikkaa ilkeämielisen insinöörin kuoltua, ja hänestä tulee älykkäämmän Holgerin (paperittoman) tyttöystävä. Nuoria yhdistää paperittoman status, mutta he onnistuvat hyvin elättämään itseään virallisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Teosta leimaa turboahtaamisen tauti, mutta jos sen sietää, se tarjoaa älykästä viihdettä niille, jotka muistavat poliittista historiaa. Suomalainen lukija saa nauraa myös Mannerheimille, sillä jostain Gnestan korkeuksilta löytyy rouva Gertrud Virtanen, puolisuomalainen perunatilallinen, joka uskoo olevansa Marskin lapsenlapsi. Gertrudella menee lujaa, ja vielä paremmin menee, kun hän saa kuninkaan ja pääministeri Reinfeltin panttivangeikseen. Myös Mossadin agentit vierailevat tiluksilla, sillä jossain Gnestassa on piilossa atomipommi, jonka olisi pitänyt päätyä Israeliin Ruotsin sijaan.

Pidin eniten alun Johannesburg-osioista, nauroin eniten Marski-muistelmille ja opin eniten Ruotsin kuninkaallisten historiasta, johon en yleensä vapaaehtoisesti perehdy, ellei oppaana ole Jonassonin tai Miika Nousiaisen kaltainen huumorikirjailija. Valitettavasti tämä kuitenkin jää kirjaksi, jonka saatan hyvin jonkun vuoden päästä taas napata kierrätyshyllystä uutena ja raikkaana, eli en usko sen jättävän syvää muistijälkeä.

Kolme tähteä, ja se oikeaoppinen Marskin ryyppykin voi tätä lukukokemusta terästää.

Toisen mahdollisuuden maasta

img_1101Valentin on tuttu nimi isovanhempieni kirjahyllystä, mutta en aikanaan tiennyt, kuka tämä tuottelias kirjailija oli. Nyt tiedän: hän oli Ensio Rislakki (1896-1977), muun muassa Suomen Kuvalehden päätoimittajana tunnettu ammattikirjoittaja, joka tunnetaan parhaiten pakinoistaan.

Valentin debytoi matkakirjailijana 30-luvulla ja kohdensi matkojaan erityisesti Euroopan ulkopuolelle. Tuolla puolen Limpopon (Otava, 1952) on jo kokeneen maailmanmatkaajan kynästä. Tyylissä korostuu tietynlainen setämäisyys, keikarius, mutta myös uupuneisuus. Teoksessa matkustetaan Etelä-Afrikkaan ja välilaskut ovat olleet tuolla reissulla lukuisia. Matkaseurana miehellä on valokuvaaja-elokuvaohjaaja Veikko Itkonen, joka on tuottanut teoksen runsaan kuvamateriaalin.

img_1103Kuten arvata saattaa, n-sanaa viljellään kirjassa runsaasti. Se ei yllättänyt, mutta osa kirjan kuvista herätti ahdistunutta hämmennystä. Kirjassa on paljon eroottissävytteisiä kuvia nuorista paljasrintaisista naisista ja kertomuksia siitä, kuinka paljon eri alkuasukkaille maksettiin poseerauksesta valkoisille setämiehille. Kuvat on selvästi tuotettu mieslukijoiden tarpeita varten, ja nimenomaan myymään teosta. Siis puhutaan vuodesta 1952. Anttilan alusasukuvastot ovat tulleet vasta 60-luvun lopulla ja olleet siveellisempiä kuin tämän kirjan materiaali. Näitä kuvia en nyt jaa arviossani, vaan otoksesta edustavamman. Kaupunkikuvissa näkyy myös viimeiseen länsimaiseen muotiin pukeutuvia mustia sisaria, joiden kuvatut ”hökkelit” muistuttavat mielestäni varsin tyypillistä afrikkalaista kaupunkitaloa.

Teoksessa tehdään oletettavasti tyypillinen kiertomatka ympäri Etelä-Afrikkaa. Valentin luennoi maan historiasta suht pätevästi ja tuottaa tuon ajan ihmisille taatusti uutta tietoa. Parivaljakko pääsee tutustumaan timantti- ja kultakaivosten rankkaan todellisuuteen, myös mustien työntekijöiden ankariin asuinolosuhteisiin. Myös suurten kaupunkien shantytownit tulevat tutuiksi. Rikollisuuden syitä ei sinänsä ihmetellä tai eksotisoida, ja valkoisen väestön kammottavia tapoja esimerkiksi mustia asiakkaita palvellessa kummaksutaan. Maan eri ryhmien asemaa ruoditaan kirjassa monipuolisesti, ja huomion saavat myös intialaiset, malaijit ja ns. värilliset, joiden asema on yhteiskunnassa vaikein. En ainakaan koe, että kirjailija olisi vahvasti valkoisten siskojensa ja veljiensä puolella. Johannesburgia kutsuttiin aikanaan ”toisen mahdollisuuden kaupungiksi”, ja maan yleisestä meiningistä saa kuvan, että myös  valkoisen väestön kulttuurielämä on vahvasti alikehittynyttä. Matkakuvauksena teos on paikoitellen jopa apaattinen, sillä keikariherrat kärsivät hotelliruoan ankeudesta ja huonosta huvielämästä.

Yksi matkan kohokohdista on reissu Krugerin kansallispuistoon, jossa Valentin kohtaa Helen Kellerin. Eläinten rooli, kuten arvata saattaa, on paikoitellen suurempi kuin ihmisten, saahan Valentin metsästettyä paikallisen kyykäärmeen ja tuotua sen massiivisen nahan tuliaisena Suomeen. Myös kansallisen symbolin, virtahepo Hubertan tarina oli koskettava.

Kovin paljoa uutta Etelä-Afrikasta en tekstistä oppinut, mutta kuvat jäivät kummittelemaan ihon alle. Ajallisesti tästä ei ole pitkä hyppy 60-luvulle, jolloin Suomeen tuli jo kourallinen afrikkalaisia opiskelijoita, ja ihmisillä oli mahdollisuus kohdata heitä tulevina ammattilaisina, ei heimonsa edustajina. Valentinin kieli on aikansa tuote, mutta varsin kunnioittavaa suhteessa moniin tämän päivän diskursseihin.

Jo’burgin vatsastapuhujat

Nadine-Gordimer(R)Nadine Gordimer (1923-2014) poistui tuonilmaisiin pari viikkoa sitten. Rakastetun nobelistin muistoa kunnioittaakseni luin tänä viikonloppuna ensimmäisen romaanini häneltä, Vieraita toisilleen (alk. A World of Strangers 1958, suom. Leena Reijonen, Otava 1991). Gordimer tunnetaan sinnikkäästä apartheidin vastustamisestaan aina ensimmäisestä romaanistaan saakka; Vieraita toisilleen on kirjailijan toinen teos viidestätoista julkaisusta. Gordimer vaikuttaa olleen teoksiaan hitaasti kypsyttävä sanataituri, joka on antanut jokaiselle teokselleen sille kuuluvan ajan tekemättä kompromisseja kustantajan julkaisupaineiden edessä. Hänen vuonna 1991 saamansa Nobel-palkinto on ollut todellinen työvoitto; muistan, kun sitä juhlittiin ja kuinka hänen teoksilleen lämmettiin Suomessa vasta palkinnon myöntämisen jälkeen. Itse olin parikymppisenä vielä liian epäkypsä arvostamaan tämäntyyppistä painavaa historiallista proosaa.

Vieraita toisilleen on kertomus nuoresta lontoolaisesta Toby Hoodista, joka on saanut tehtäväkseen edustaa setänsä kirjankustantamoa Etelä-Afrikassa, maassa, josta suvun varallisuus juontaa juurensa. Tobyn isoisä on buurisodan sankareita; suvulla on ollut myös lusikka sopassa Intian siirtomaahallinnossa ja nuori mies on utelias kuulemaan näistä hiljennetyistä tarinoista. Hänen vasemmistolaiset vanhempansa ovat kieltäneet pojaltaan häpeällisen menneisyyden muistelun, ja Afrikkaan lähtiessä hänen äitinsä ja setänsä toivovat pojalta syvällisiä raportteja mustiin kohdistuvasta sorrosta ja heidän vastarinnastaan. Toby taas haluaa elää elämäänsä vapaana historiallisesta syyllisyydentunnosta ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa siksi, että he kiinnostavat häntä, ei siksi, että he ovat poliittisesti oikeamielisiä.

Johannesburgissa Toby tutustuu kahteen rinnakkaiseen maailmaan, rikkaiden valkoisten seurapiireihin ja Sophiatownin nuorten afrikkalaisten älykköjen ja muiden vapaiden sielujen villimpään baarielämään. Erityisen tärkeäksi nousee ystävyys mustan Steven Sitolen kanssa, joka on jättänyt työnsä journalistina ja keskittyy nyt vakuutusmyyjän työhön huijaten veljiään hankkimaan kallita henkivakuutuksia, joilla ei kuitenkaan ole riittävää katetta. Stevenin kapina on yksityistä sorttia: sen sijaan, että liittyisi ANC:hen hän keskittyy juhlien järjestämiseen, ryyppäämiseen ja strategioihin olla maksamatta laskujaan. Mustien bileet ovat railakkaampia kuin valkoisten, ja niihin kutsutaan kourallinen valkoisia hangaround-aktivisteja ja usein rikollisia intialaisia, joista voi olla jollekulle kaupallista hyötyä. Intiaan ja intialaisten tapoihin suhtaudutaan välillä alentuvammin kuin kaupunkilaisten mustien kulttuuriin, vaikka virallisesti mustat ovatkin rotuhierarkian pohjalla.

Gordimer kirjoittaa kauttaaltaan monikulttuurisesta, mutta samalla hierarkkisesta yhteiskunnasta, jossa ihmisten päivittäiset huolet ovat yhteensopimattomia. Valkoiset brittitaustaiset kantapeikot ovat kuin vatsastapuhujia, joiden elämät eivät tunnu täysin todellisilta eivätkä suunnitelmat kovinkaan tavoitteellisilta. Toby alkaa seurustella kauniin, mutta tyhjäpäisen Cecilin kanssa, joka on eronnut yksinhuoltaja, mutta pystyy laittamaan suurimman osan energioistaan ratsastuskilpailuihin. Vaihtoehtoisesti hän haaveilee mallin urasta Roomassa. Valkoisia naisia Gordimer tutkii jopa kriittisemmin kuin miehiä; yleisin naistyyppi on se, joka pystyy osoittamaan kiintymystä vain hevosiin ja koiriin.

Toby tietää menettävänsä tyttöystävänsä, mikäli tämä saa tietää miehen ruokailevan ja viettävän öitä mustien ystäviensä kotona. Hän ei kuitenkaan vartioi salaisuuttaan innokkaasti, vaan näkee eron todennäköisenä skenariona. Ihmissuhteista Gordimer kirjoittaa hämmentävän modernisti ottaen huomioon, että 1950-luvulla monissa kolkissa maailmaa vallitsi patriarkaalinen kotiäitikultti. Tässä suurin osa hahmoista on jotenkin juurettomia – ainoa tasapainoisen oloinen perhe kuuluu Stevenin ystävälle Samille, jonka vaimo Ellakin on intellektuelli ja pariskunnan koti pursuaa uusimpia levyjä ja kirjoja keskellä ghettoa. Samin luota Toby löytää henkisen kodin ja turvapaikan tympiinnyttyään maanmiestensä nuivaan elämäntapaan. Hän alkaa käydä mustien kirkoissa ja pikkuhiljaa Samin naapurusto tottuu valkoisen miehen läsnäoloon heidän nurkillaan. Kansalaisoikeusaktivistia hedonistisesta nuoresta miehestä ei saa tekemälläkään, mutta palatessaan Englantiin hän suhtautuu maailmaan ja sen ihmisiin täysin eri tavalla kuin matkalle lähtiessään. Ainakin tapa tutkia ihmisten välisiä eroja on muuttunut, Gordimerin sanavarastoon kuulumatonta uusiosanaa käyttääkseni, intersektionaaliseksi: hän ei enää näe bussipysäkillä odottavia mustia kaupunkilaisia ensisijaisesti ”neekereinä” tai ”alkuasukkaina”, vaan samanlaisista arkisista ongelmista kärsivinä kanssaihmisinä kuin hän itsekin.

Gordimerin tapa kertoa Etelä-Afrikan todellisuudesta, erityisesti rotusuhteista, tuntuu astetta lempeämmältä kuin esimerkiksi André Brinkin tai J.M. Coetzeen – hän on ainakin tässä varhaisessa teoksessa edelleen toiveikas suhteiden parantumisesta. Mukaan mahtuu ironiaa ja parodiaakin hyvää tarkoittavista valkoisista kulttuuri-ihmisistä, mutta ainakin itse viihdyin kuvauksissa sekalaisista seurueista, jotka pystyivät tapaamaan toisiaan vain kotioloissa. Kaiken kaikkiaan teos oli juureva, henkevä, paikoitellen humoristinen ja tuonaikaista eteläafrikkalaista yhteiskuntaa holistisesti tutkiva. Kyynisyyttä, epätoivoa tai silmitöntä väkivaltaa tässä teoksessa ei ollut lainkaan, mikä on yleistä eteläafrikkalaisten mieskirjailijoiden teoksissa. Ensi kosketus Gordimeriin oli siis rohkaiseva, siksikin, ettei teos tuntunut toivottoman raskaalta tai vaikeaselkoiselta. Jatkanen hänen tuotantoonsa tutustumista random-järjestyksessä; seuraavaksi kiinnostaisi vaikka hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa Get a Life (2005).

Nälkälakko ilman ideologiaa

Coetzee Auster cartoonJ.M.Coetzee, kaksinkertainen Booker-palkinnon saaja ja ”vain” yksinkertainen nobelisti, tunnetaan maailmalla kyynisestä kirjoitustyylistään. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea useampaakin hänen teostaan, mutta mielentila ei ole sallinut urakan loppuun saattamiseksi. Nytkin Michael K:n elämä (1983) oli työn alla pari kuukautta. Harrastan afrikkalaista kirjallisuutta puolivakavasti, mutta haaviini on tarttunut vähän eteläafrikkalaisia kertojia, jos Doris Lessingiä ei lasketa. Coetzeeta ja Brinkiä olen hamstrannut hyllyyni, mutta ainoa musta prosaisti jonka muistan nimeltä on Bessie Head. Nolo tilanne, jota olisi aika pikkuhiljaa korjata.

Michael K:n elämä on inhorealistinen road movie apartheidin loppuajoilta, dokumentti valtioterrorista ja vainoharhasta. Siinä peräkammarin poika Michael lähtee kärräämään vesipöhöttynyttä äitiään tämän toivomuksesta kaupungista maalle farmille, jolla hän ja hänen äitinsä olivat palvelleet, viettämään viimeisiä elinvuosiaan. Äiti kuolee matkalla, tuhkataan, ja Michael jatkaa matkaa äidin tuhkat mukanaan, kunnes löytää kyseisen farmin autioituneena. Hän asettuu asumaan autiotaloon, kunnes joutuu työsiirtolaan epäiltynä loisimisesta. Siirtolakokemuksen jälkeen Michael putoaa kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle asuen itse  kyhäämässään luolassa keräten hyönteisiä ja juuria ja kasvattaen kurpitsoja ravinnoksi. Laittomana ”farmarina” häntä epäillään kapinallisten ruokkimisesta ja hän joutuu eristysleirille, jonne valtion pettureita keräillään satapäin.

Kiinnostavaa kerronnassa on, ettei lukija voi sataprosenttisesti tietää, minkä värisiä henkilöhahmot ovat. Vaikka Michaelin marginaalinen asema antaisi ymmärtää hänen olevan musta, hän voisi yhtä hyvin olla työväenluokkainen buuri. Coetzeella on merkillinen kyky kirjoittaa ”roduttomasti” tai niin yleisinhimillisesti, ettei lukijan huomio kiinnity automaattisesti päällimmäisiin fyysisiin piirteisiin.

Viimeisessä siirtolassa Michael K. ei kykene syömään hänelle tarjottua ruokaa ja jouduttuaan nesteytykseen hän onnistuu repimään irti letkunsa heti tajuihin palattuaan. Hänen yhden miehen nälkälakkonsa ei kuitenkaan ole poliittinen, ei edes tietoinen siihen liittyvistä manipulaation mahdollisuuksista. Michael nälkälakkoilee, koska hän ei voi syödä vankeuden leipää, hänen olemuksensa hylkii instituution tarjoamaa ”turvaa”. Michaelia hoitava nuori lääkäri lopulta ymmärtää miehen syvimmän olemuksen ja huomaa irtolaisen elävän täydempää elämää kuin kukaan virkaihminen. Hän onnistuu vakuuttamaan viranomaiset Michaelin syyttömyydestä ja syyntakeettomuudesta, ja näin miehen katoaminen raportoidaan laitoskuolemana. Michael K. pääsee palaamaan Kapkaupunkiin totutuille nurkilleen, jossa hän huomaa ihmisten kohtelevan häntä sotasankarina, suurena hyväntekeväisyyden kohteena. Siitäkin asemasta hän haluaa eroon. Hän nukahtaa äitinsä vanhassa vuokrahuoneessa, jota nyt pidetään varastona, vapaana miehenä, miltei voitonriemuisena.

Teos on äärimmäisen ruumiillinen ja luonnonläheinen, siinä rämmitään veldin mullassa ja syvimmissä ryteiköissä ja ryömitään pää syvällä mudassa kiinnijäämisen pelossa. Kai romaani tutkii ihmisenä pysymisen reunaehtoja. Michael K. ei päädy ryöstämään eikä raiskaamaan ketään, vaikka hänellä ei ole kattoa pään päällä; hänen ratkaisunsa on pasifistinen ja omavarainen. Häntä pidetään välillä kehitysvammaisena, välillä terroristina, mutta ketään hänen kokoon kuivunut olemuksensa ei jätä täysin kylmäksi. Kukaan ei tiedä, minkä ikäinen hän on tai onko hänellä perhe piilossa jossain päin maata. Hän on toivottoman valtion, jonka päivät ovat jo lasketut, kävelevä omatunto.

Lukukokemus oli raskas, mutta sen arvoinen. Luulen, että pitäisin enemmän hänen myöhemmästä teoksesta Häpeäpaalu, joka kertoo apartheidin jälkeisestä valtiosta ( näyttää tulleen taannoin leffana, jossa pääosassa on John Malkovicz). Ilmeisesti siinä jatketaan samoilla synkeillä vesillä, mutta juoni tuntuu kompleksisemmalta. Menestysromaanien ja palkintojen jälkeen Coetzee muutti pysyvästi Australiaan, sillä hänelle asuminen valkoisena uudessa valtiossa merkitsi vanhojen sortavien valtarakenteiden pitkittymistä.

Tai sitten seuraava Coetzee-lukuhaaste voisi olla Tässä ja nyt (2012), kirjeenvaihtokirja hänen ja Paul Austerin välillä. Miesten ystävyys on sukkuloinut paperilla ja konekirjoitetuin faksein mannerten välillä jo kymmeniä vuosia. Vanhan koulun miehiä kun ei somettaminen kiinnosta, miksiköhän?