Stevenson ja kadonneen hatun mysteeri

Teos: Alberto Manguel: Stevenson Under The Palm Trees (Canongate, 2002)

Maahaasteessa on muutamia ikuisuusprojekteja, kuten kesken jäänyt arvio Jorge Luis Borgesin esseistä Argentiina-kohtaan. Argentiinaan oli tarjolla myös vetäviä nykykirjailijoita, mutta koska kahlasin Borgesin klassikkoteoksen läpi suurella päänvaivalla, ajatelmani hänen vaikeaselkoisesta teoksestaan olisi saatava valmiiksi. Löysin nyt sitten toisen argentiinalaisen nykykirjailijan, Kanadassa vaikuttavan Alberto Manguelin (s. 1948), jonka pienoisromaani Stevenson Under The Palm Trees kertoo Samoasta 1800-luvun lopulla.

Mahdollisesti olen joskus lukenut Margaret Meadin klassikkoteoksen Coming of Age in Samoa (1928), ja siihen muistikuvani tuosta saarivaltiosta sitten jäävätkin. Meadin ja Stevensonin seikkailujen aikaan saaret olivat kolonisoituja, ja niiden hallinnolliset suhteet amerikkalaisten, saksalaisten ja uusiseelantilaisten välillä vaativat pidempää perehtymistä. Samoasta voi kuitenkin mainita, että siellä kansallisaate ja politisoituminen oli käynnissä jo Meadin vierailujen aikana, ja saari oli Polynesian alueen maista ensimmäinen, joka sai takaisen itsenäisyytensä vuonna 1962.

Palaamme siis taas kuuluisiin ”puukirjoihin”, joissa kertomus juurrutetaan jonkun puun alle tapahtuvaksi jo nimen ja kansikuvan tasolla. Romaanin päähenkilönä on skotlantilainen, monille tuttu kirjailija Robert Louis Stevenson (1850-1894), joka muistetaan muun muassa teoksistaan Aarresaari ja Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. Kumpaakaan noista klassikkoteoksista en ole lukenut, mutta Aarresaarta olen varmasti tutkaillut kirjaston hyllyssä lapsena.

Manguelin romaani keskittyy Stevensonin viimeiseen elinvuoteen 1894, jolloin hän oli asunut nelisen vuotta Vailiman kylässä Upolun saarella rakennuttamillaan tiluksilla. Stevenson on muuttanut tropiikkiin pysyvästi terveysongelmiensa vuoksi, ja mukana on hänen perheensä, Fanny-vaimo, tämän aikuiset lapset ja amerikkalainen anoppi. Hän on saarella ja koko Polynesian alueella suuri kuuluisuus, jonka luona niin paikalliset kuin eurooppalaiset seikkailijat käyvät hakemassa neuvoa mitä erilaisempiin pulmiin.

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, lähes kaikessa Tyynenmeren alueen kirjallisuudessa viitataan lähetystyöntekijöihin. Tässä romaanissa Stevenson tapaa maanmiehensä herra Bakerin, jonka elämään ei mahdu kuin Iso Kirja, ja jolla on tapana käydä rikkomassa viinapulloja paikallisissa liikkeissä kauppiaiden riesaksi. Miesten välille syntyy ystävyys, koska Stevenson kaipaa lapsuutensa puheenpartta, jota hän ei amerikkalaisen perheensä seurassa kuule.

Kylässä tapahtuu karmeita, kun Tootei-nimisen miehen teini-ikäinen tytär Vaera löydetään raiskattuna ja murhattuna kylätanssien jälkeen. Surmapaikan läheltä löytyy Stevensonin kadonnut hattu, mikä johtaa epäilyksien kohdistumiseen myös häneen. Paikalliset eivät täysin luota valkoisten herrojen tarkoitusperiin, ja varsinkin tekopyhästä herra Bakerista liikkuu kylillä meheviä juoruja. Vaikuttaako eskaloitunut tilanne Stevensonin kunnon heikkenemiseen niin, että hän lopulta nuukahtaa 44-vuotiaana kesken illallista vaimonsa silmien edessä?

Teoksen narratiivi jää niin ohueksi, etten osannut lukea sitä dekkarina tai jännityskertomuksena. Ehkä Manguel pyrkii tyylillisesti imitoimaan 1800-luvun lopun moraalikertomusten yksinkertaista tyyliä, varsinkin tarinoita, joita julkaistiin aikakauslehdissä sarjatuotantona. Kyseessä on siis aikuisten satu, jossa näytetään enemmän kuin selitetään.

Kulttuuriseen kuvastoon kaikissa lukemissani Tyynenmeren alueen teoksissa ovat kuuluneet runsas sianlihan ja taro-juureksen syönti, ja seurallinen kavan juonti. Kava on paikallinen miedosti huumaava yrttijuoma, jonka uskotaan elävöittävän tarinankerrontaa. Myös Stevenson saa paikallisten parissa kunnianimen Tusitale (Tarinankertoja).

Teos oli noin tunnin kestävä pikapyrähdys, jota luin enemmän novellina kuin romaanina. Paikallisuuden tuntu kirjassa oli vahva, mutta jouduin taustoittamaan tarinaa muiden lähteiden kautta vähän liikaakin. Pidin kyllä kirjan eksentrisestä perheestä, ja koin, että heidän suhteensa paikallisiin ei ollut kovinkaan kolonialistinen, vaan siinä oli jo yritystä tasavertaisempaan kanssakäymiseen.

Maahaasteessa olen siis kohdassa 186/196: Samoa.

Salsaamalla kohti tuntematonta

Teos: Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. (LIKE, 2018)

Matkakirjoja on monenlaisia: joissain keskiössä on ennenkuulumattomat, vaaroja täynnä ovat seikkailut, ja toisissa keskitytään kirjailijan sisäiseen matkaan, elämänvalintoihin ja matkan aikaansaamaan henkiseen muutokseen. Itse lukiessani matkakirjallisuutta en erityisesti suosi kumpaakaan genreä, vaan olen usein eniten kiinnostunut tarinankerronnan tavoista. Muiden matkoista on yleensä kiinnostavaa lukea vain silloin, jos valittu näkökulma tarjoaa jotain uutta. 

Hilla Hautajoen teoksella on ainakin houkutteleva nimi, ja jo kansikuva lupaa elämäniloista irtiottoa arjesta. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä kertoo kolmikymppisestä kustannustoimittajasta, joka tietää olevansa monien unelmaduunissa, mutta kokee silti työuupumusta ja merkityksettömyyttä. Kun hän kuulee ystävänsä suunnitelmista lähteä Guatemalaan opiskelemaan espanjaa, hån ilmoittautuu mukaan lyhyellä varoitusajalla. Ensimmäiselle Latinalaisen Amerikan matkalle tässä lähdetään siis vuonna 2010, mutta sain rivien välistä ymmärtää, että matka ei jäänyt viimeiseksi. 

Ensimmäisellä suurella Latinokierroksellaan Hautajoki viipyy noin vuoden: puoli vuotta hän viihtyy Keski-Amerikassa pitäen Guatemalan Antiguan kaupunkia tukikohtanaan, ja tämän jälkeen valloittaa Etelä-Amerikkaa pitkälti intuitioonsa luottaen. Guatemalassa hänen arkeaan maustavat espanjan opiskelun lisäksi salsatunnit, mutta naisilla on myös rakastajakalenteri lukuisten sulhojen varalle. Teos ei keskity romanttisiin kohtaamisiin, mutta rivien välissä se kertoo paikallisesta deittailukulttuurista. 

Kirjailijalla on mukanaan toimitettavia kirjoja, ei hän muuten pystyisi kustantamaan reissuaan. Tässä ei siis ole säästetty pitkiä aikoja suurta unelmaa varten tai downshiftattu jostain korkeapalkkaisesta työstä. Keski-Amerikan maissa elämä on suht edullista, mutta Etelä-Amerikkaan tullessa hän joutuu säästämään ja tekemään kompromisseja. Itse innostuin ehkä eniten kuvauksista Bolivian ja Perun kohteista, varsinkin Bolivia tuntui maalta, jonne haluaisin joku päivä päätyä. Kokapalloja sylkevät ja kadulle hameidensa alta pissaavat inkamummot jäivät mieleeni syvästi. 

Seikkailujen tasolla teoksen tarjoama jännitys on ennalta-arvattavaa, mutta toisaalta oli hyvä lukea matkasta, joka sujui noinkin vähillä kommelluksilla. Parhaat kuvaukset matkoista Etelä-Amerikkaan olen lukenut Kyllikki Villalta, mutta Villa matkusti eri maailman aikaan, jolloin matkustaminen oli vielä eeppistä seikkailemista. Tässä ollaan jatkuvasti yhteyksissä kotipuoleen, ja jännitystä edustaa viranomaiskuulustelu leimaamatta jäädystä passista Paraguayssa. Huumeet ovat arkipäivää kaikissa teoksen maissa, ja aiheuttavat tiukkoja tilanteita myös reppureissaajien kohdalla. Kirjailija sanoutuu niistä irti, myös kannabisista, ja häntä pidetään myös reppureissaajien piireissä siksi outona. 

Itseäni kiinnostaa myös bussimatkailu suurten mantereiden poikki, ja omaa fysiikkaani uhmaten voisin hyvin kuvitella itseni bussissa Andeilla. Vaikka tämä ei ole varsinainen matkaopas, voi joku reissuun lähtevä poimia siitä myös konkreettisia vinkkejä. ”Maailman ihmeiden” kuten Machu Picchun kohdalla kannattaa myös varautua pitkälle ehtineeseen turismiteollisuuteen, jonka tarkoituksena on lypsää amerikkalaisia upporikkaita. Monista kohteista, joista tässä vieraillaan, kuten Galapagosssaarista tuli olo, etteivät ne enää ole tarkoitettu paikallisille köyhille, vaan toimivat lähinnä rikkaiden länsimaalaisten teemapuistoina. 

Hautajoen henkilökohtaiset pohdinnat omasta matkustamisen filosofiastaan tuskin räjäyttävät kenenkään enemmän maailmaa nähneen pankkia, mutta kirja voi olla hyvin voimauttava ja silmiä avaava sellaiselle lukijalle, joka on lähdössä ensimmäistä kertaa reissuun Euroopan ulkopuolelle. Ainakaan tämän matkakertomuksen tahdissa ei tullut ähkyä, eikä myöskään kirjailijan asenne tuntunut mitenkään rasittavalta tai ärsyttävältä (aika usein tämäntyyppisissä teoksissa on liikaa maailmantuskaa, jeesustelua tai kaksinaismoralismia). Itse asiassa lukisin mielelläni teokselle jatko-osan, koska kirjailija paljasti, ettei ole sitten vuoden 2009 omistanut ainuttakaan huonekalua. Muitakin ”cliffhangereita” tekstiin jäi, jotka herättivät uteliaisuutta tämän maailmanmatkaajan jatkoista. 

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6/196: Guatemala. Jos löydän ”aitoa” guatemalalaista kirjallisuutta, saatan vielä muuttaa tämän kohdan. 

Katalonian katalasta puolesta

20180614_112546Berliinin hostellissa oli perinteinen kirjojen kierrätyshylly, jossa oli eniten tarjontaa skandinaavisilla kielillä. Hyllyssä oli täydellinen teos minulle, dekkari, jonka ajattelin pystyväni lukemaan bussimatkalla kohti Vilnaa. Puolan läpiajo nimittäin on sen verran ilmeetön ja eleetön kokemus, ettei sitä voi ”suorittaa” vain maisemia ihailemalla.

20180614_112620 (1)Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä (Otava, 2011, suom. Taina Helkamo) aloittaa dekkarisarjan, jonka keskiössä on argentiinalaistaustainen poliisi, Héctor Salgado. Héctor on nelikymppinen eronnut maahanmuuttaja Barcelonassa, jonka reissut kotipuoleen aiheuttavat huolestuttavaa keskivartalon tukevoitumista. Hänen ex-vaimonsa on jättänyt hänet naisen vuoksi, ja häntä vaivaa maskuliinisuuden kriisi. Ero on kuitenkin ollut sivistynyt, ja teini-ikäisen Guillermon yhteishuoltajuus sujuu saumattomasti.

Teos kertoo uusperheiden ongelmista, rikkaiden teinien huumesekoiluista ja barcelonalaisten hyvä veli-verkostoista, joihin pääsee sisään vain syntymän tai suotuisten naimakauppojen kautta. Poolon pelaajat suojelevat toisiaan, ja ihmisen arvoa määrittelee pitkälti hänen osoitteensa. Lähellä meren rantaa asuu vain rupusakkia, kun taas kunnon ihmiset asuvat kukkuloiden miljoonalukaaleissa.

Romaanin nuoret muistelevat 12-vuotiaana kesäleirillä uima-altaaseen hukkunutta Iristä, joka löytyi ”kuolleiden lelujen” keskeltä. Karmivat tapahtumat liittyvät juhannukseen, ja myös romaanin nykyisyydessä yksi nuorista kuolee juhannusaattona epäilyttävissä oloissa. En edes tiennyt, että Espanjassakin vietetään railakasta juhannusta, sillä olen luullut, että juhannus on katolisissa maissa vain uskonnollinen juhla. Alkukesän tunnelmat sopivat hyvin omiini, vaikka en kirjaa lukenutkaan mojitobaareissa.

Antonio Hill on taitava psykologinen juonenpunoja ja nuorisokuvaaja, ja varsinkin nuorten somekäyttäytyminen tuntui harvinaisen autenttiselta. Dekkariksi kirjassa oli sopiva balanssi synkkien vesien ja elämänilon välillä, ja pidin myös henkilöiden tavallisen arjen kuvauksista. Ainoa ulottuvuus, josta en kovasti syttynyt, oli ihmiskauppaan liittyvä sivujuoni, joka tuntui hieman irralliselta. Nigerialaisten pikkutyttöjen maahantuonti seksiorjiksi on toki järkyttävä ilmiö, mutta olisin kaivannut aiheen perusteellisempaa käsittelyä. Muuten teos tuntui parhaimmalta lukemaltani dekkarilta pitkään aikaan, ja aion etsiä sarjan jatko-osia pian. Varsinkin Héctorin nuorempi työpari Leire kutkutti hahmona, ja hänen tapansa harjoittaa ”solidaarista seksiturismia” ulkomaalaisten miesten kanssa toi tarinaan kaivattua kevennystä.

Pystyin lukemaan kirjaa huonosti valaistussa bussissa läpi yön, mikä kertoo jotain sen vetävyydestä. Matkasta Berliinistä Varsovaan en havainnut muuta kuin KFC:n mainosvaloja ja erittäin kämäisiä viinakioskeja.

Uusi aluevaltaus: ekokauhu

schweblinSaksalais-argentiinalaisen Samanta Schweblinin esikoisromaania Houreuni (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on luonnehdittu ”ekokauhuksi”, enkä oikein tiennyt, mitä tuo genre tarkalleen merkitsisi. Dystooppiset ekokatastrofia kuvaavat teokset ovat toki minulle tuttuja, kuten myös kauhu, mutta usein en osaa erottaa toisistaan kauhua tai psykologista trilleriä. Klassinen kauhu toki on rakenteeltaan hieman simppelimpää kuin kompleksiset kokonaisten yhteiskuntien tuhoa käsittelevät dystopiat. Ja kyllä, tämä teos on omanlaisensa klassikko.

Teos sijoittuu jonnekin Argentiinan maaseudulle, siinä kasvatetaan kilpahevosia, joita katoaa ja kuolee mystisesti. Hevosista tarttuu ihmisiin matoja ruumiiseen levittävä epidemia, jonka oireet ovat rajut ja hengenlähtö todennäköinen. Nuori mies David on lapsena saanut tartunnan, mutta vihreän talon energiahoitaja on siirtänyt hänen sielunsa toiseen ruumiiseen. Operaation jälkeen pojan äiti Carla alkaa hyljeksiä lastaan, ja muutenkin hänen tarinansa edellisvuosien tapahtumista vaikuttaa kovin epäuskottavalta. Eli koukkuna on epäluotettava kertoja.

Carlan naapuriin muuttaa häntä nuorempi kotirouva Amanda, jolla on vainoharhaisen suojeleva suhde pieneen Nina-tyttäreen. Amandalla on myös outoja rituaaleja, kuten talon kiertäminen kolme kertaa ennen lounaan tarjoamista. Amanda ja Carla ystävystyvät ja viettävät laiskoja iltapäiviä uima-altaan äärellä, mutta Amandan saatua tartunnan hänen kuolinvuoteellaan päivystää vain David. Romaani rakentuu periaatteessa kokonaan näiden kahden dialogille, ja vaatii lukijalta suurta keskittymistä ja tarkkuutta.

Huoh. No, ainakaan Schwebliniä ei voi syyttää kaupallisen psykologisen trillerin kaavan noudattamisesta, eli täysin omaperäinen kirjoitustyyli hänellä on. Tarina luultavasti vaatii useamman lukukerran, jotta sen imuun pääsisi kunnolla. Vahva paikallisuuden ilmapiiri välittyy luontokuvauksen kautta, ja joitain argentiinalaisen kulttuurin helmiä, kuten maten nauttimisen etikettiä tässä myös kuvaillaan. Maalaiskylässä ollaan sen verran edistyneitä, että luomu- ja lähiruoka ovat lyöneet läpi paikallisilla markkinoilla. Silti soija- ja auringonkukkapeltojen yllä väijyy vaimea kuolema. Vammaisia lapsia haudataan riviin, ja yhä useampi syntyy kantaen vaikeita epämuodostumia.

Psykologiseksi trilleriksi kuitenkin se ”psykologisuus” jää tässä hyvin ohueksi, eikä henkilöhahmoista oikein saa otetta. Varsinkin äidinrakkauden teema tuntuu hyvin kolkolta ja kalsealta, tai en oikein aistinut rakkautta yhdessäkään hahmossa missään vaiheessa tarinaa. Amanda on opettanut tyttärensä pysymään ”pelastusetäisyyden” päässä itsestään, ja lieka lyhenee hänen houreensa aikana lähes olemattomiin. Kirjallisena tehokeinona tuo toimii, mutta tehokeinon alta ei löytynyt kuin viittaus menneeseen suvun perimään.

Minulla kai on lukijana fiksaatio historiaan, ja siksi koen hankaliksi romaanit, jotka ovat lähes kokonaan historiattomia. Jos teos olisi annettu minulle anonyymina ilman kansia, en olisi välttämättä edes tunnistanut (mate-teeviittausta lukuunottamatta), mille mantereelle teksti sijoittuu. Toisaalta taas tuon tyyppinen yksinkertaistaminen voi antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella vastaava omaan lähiympäristöönsä.

Luulen, että teos kolahtaa aivan eri tavalla kauhun suurkuluttajiin, ja että tulin taas testanneeni omaa rajoittuneisuuttani. Silti minusta on hienoa, että tämän tyyppistä kokeellista ja kirjallisesti kunnianhimoista kauhua kustannetaan, koska ainakin anglomaailman kirjamarkkinoilla puhaltavat aivan eri tuulet.

Teos on hyvin tiivis, vain 121 sivun mittainen, eli kirjaan kannattaa tarttua, vaikka aihepiiri tuntuisikin haasteelliselta. Ehkä ekokauhussa ollaan taloudellisia myös sanojen määrän ja teemojen suhteen, eli ei haluta kuormittaa lukijan kovalevyä turhilla yksityiskohdilla.

Sotalapsenlapsi terapian tarpeessa

IMG_1874Jostain syystä olen kirjallisilla retkilläni päätynyt taas keräilemään teoksia juutalaisuudesta, mutta mieluummin holokaustin jälkeisiä tarinoita. E-kirjastossa eteeni pomppasi teos, jonka reittasin etukäteen liian masentavaksi. Sacha Batthyanin Hitlerin pitkä varjo. Rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina (Aula&co, 2017, suom. Kirsimarja Tielinen) tuntui jo nimensä perusteella ankealta, mutta päätin silti vilkaista sitä, koska siinä näytti olevan melkein dekkarillinen juoni.

En löytänyt kirjasta ainuttakaan suomenkielistä arviota, ainakaan nettilehdistä enkä blogistaniasta. Kirjaa on luettu ahkerasti muualla maailmassa, ja se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjan nimeämisen politiikkakin kiinnosti: saksaksi kirja on nimeltään Und was har das mit mir zu tun?, englanniksi A Crime in the Family, mutta suomalainen kustantaja on päättänyt markkinoida kirjaa Hitlerillä. Kirjan nimi ei houkutellut minua lainkaan, ja pelkäänkin, että teos on jäänyt paitsioon sen vuoksi. Kirja kun kertoo niin paljon muustakin kuin natseista.

Teos on siis sukutarina, muistelma, matkakertomus ja  osittain nuorehkon ihmisen omaelämäkerta. Batthyani on unkarilaistaustainen sveitsiläinen toimittaja, jolla on aateliset sukujuuret. Hänen isotätinsä (tai oikeastaan isosedän vaimo) oli yksi Unkarin rikkaimmista perijättäristä, joka onnistui siirtämään varansa Sveitsiin vuonna 1945. Varsinainen suku ei ollut enää varakas 1940-luvulla, ja suurin osa siitä jäi elämään pientä elämää Unkariin kommunismin ajaksi. Sachan isovanhemmat onnistuivat pakenemaan Margit-tädin luokse Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ennen tätä Sachan isoisä Feri oli ollut kymmenen vuotta Siperiassa vankileirillä.

34-vuotiaana Sacha saa kuulla Margit-tädin oletetusta rikoksesta, 180 juutalaisen raakalaismaisesta teloituksesta hänen tiluksillaan vuoden 1945 keväällä, vain muutamia viikkoja ennen sodan loppua. Tapaus on ollut julkista tietoa Unkarissa, mutta suku on vaiennut näistä epäilyistä visusti. Myös muiden sukulaisten kertomuksiin liittyy vaiettua syyllisyyttä; varsinkin isoäidin päiväkirjoista löytyy johtolankoja juutalaisten kohtaloista.  Kirjailija päätyy myös matkustamaan isänsä kanssa Siperiaan tutkimaan vankileirien raunioita, ja Argentiinaan tapaamaan vielä elossa olevaa Agnesia, joka jäi eloon Auschwitzistä. Venäjän-reissu jäi minulle tarinasta syvimmälle ihon alle, varsinkin, kun Siperiasta löytyy paikkakunta nimeltä Asbest, jossa isoisä työskenteli ja jonka mukaan syöpää aiheuttava rakennusmateriaali on saanut nimensä.

Kirjassa kiinnostavinta oli terapeuttinen ulottuvuus, sillä yltäkylläisessä Sveitsissä kasvaneelle miehelle nämä maailmojen törmäämiset alkavat tuottaa liikaa paineita. Hän kokee oman elämänsä merkityksettömyyttä ja kärsii myös väkivaltaisista impulsseista kirjoittaessaan sukunsa tarinaa, ja käynnit psykoterapiassakin välillä turhauttavat. Kuitenkin hän on terapian tarpeessa, koska ilman sitä perhe-elämä saattaisi murtua. Mitä sitten ylisukupolvisuus oikeastaan merkitsee, ja olisiko joissain tapauksissa aihetta puhua sotalapsenlapsista? Ainakaan itse en ole suomalaisessa todellisuudessani kohdannut ikätoveria tai itseäni nuorempaa henkilöä, joka kärsisi toisen maailmansodan varjoista näin akuutisti kuin tämän teoksen kertoja. Kertomus toki on hurjempi kuin mitä olen koskaan kuullut Suomessa.

Eniten opin kirjassa Unkarin lähihistoriasta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. En täysin tiennyt siitä, kuinka eloonjääneet juutalaiset nousivat kommunistisessa hallinnossa korkeille paikoille, ja kuinka  tämä herätti ihmisissä myöhemmin uusia antisemitismin aaltoja – ja saattaa myös selittää tämän päivän taipumusta äärinationalismiin ja muukalaisvihamielisyyteen. Batthyani ei sympatiseeraa Jobbik-puolueen kannattajia, mutta esittää heidät varsin uskottavassa valossa. Varsinkin hänen isänsä nousee teoksessa herkullisen ristiriitaiseksi hahmoksi.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä oli muistelma eikä romaani, ja aloin arvioida hahmojen uskottavuutta fiktion näkökulmasta. Teoksessa on periaatteessa dekkarin ainekset, mutta asioiden esitysjärjestys tuhoaa juonen fiktiivisen jännitteen. Onneksi sukutarinaa ei kuitenkaan ole kerrottu perinteisen lineaarisessa muodossa, vaan väliin mahtuu myös kokeellisempia osia. Draamatekstiä olisin voinut lukea enemmänkin, se tuntui virkistävältä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin mitä ensi metreiltä odotin, vaikka itse juutalaiskysymyksestä en oppinut paljoa uutta. Kyseessä on suht nuoren kirjailijan tuotos – kirjailijan, jonka pääaine ei tainnut olla poliittinen historia, ja tämä näkyy runsaina viitteinä hänen oman länsimaisen kasvatukseensa ja popkulttuurin anekdootteihin. Toisin sanoen tekstissä on keventäviä ”journalistisia” osioita, jotka saattavat joistain tuntua toisarvoisilta. Minua ei haitannut lukea kaiken tuskan ja kärsimyksen väliin Balatonin alueen discoelämästä tai tämän päivän unkarilaisten harjoittamasta seksityöstä Sveitsissä, mutta ehkä nämä eivät suoraan liittyneet teoksen varsinaiseen teemaan.

Kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa sukututkimus, terapia ja ylisukupolviset suhteet – ehkä intomieliset holokaustin ja sotahistorian tutkijat eivät tästä suuresti syty, koska tuota Rechnitzin kylän joukkomurhaa on jo kauan tutkittu. Ehkä tässä hämmentää eniten se, kuinka pitkään Sacha Batthyani onnistui olemaan pimennossa tästä tragediasta, eli teoksen pääteemaksi nousee omasta tietämättömyydestä (ja etuoikeutetusta länsimaisesta positiosta) nouseva häpeä ja syyllisyys.