Millä saadaan kulttuuriväki suuttumaan?

Wahlsten KosteidenAri Wahlsten on teatterimaailman moniottelija, jonka esikoisromaani  Kosteiden mestojen balladi (Gummerus, 2012) sai aikaan jonkinlaisen paskamyrskyn Helsingin kulttuuripiireissä siksi, että liian moni ihminen tunnisti teoksesta palan itseään. Eniten teoksesta suuttui Arto Paasilinnan vaimo, joka pyysi kirjailijalta julkista anteeksipyyntöä örveltävän Arvo Kivipaasi-hahmon vuoksi. (Minua tuo kuvaus ei loukannut, sillä Paasilinna todella oli viime vuosikymmenellä liian usein lööpeissä känniräyhäämisestään, eikä Wahlsten siksi kuvannut tässä mitään, mitä kansa ei jo tiennyt.)

No, jaa. Aikamoinen myrsky ankkalammikossa, sanoisin. Kuten teoksen nimestä ja kannesta arvata saattaa, teos käsittelee pääasiallisesti ryyppäämistä ja seksiä, varsinkin uskotonta ja irtosellaista, eikä siinä ole kovin montaa selväpäistä hahmoa. Tapahtumat keskittyvät Kallion nurkille, vaikka välillä tehdään luokkaretkiä fiinimpiin ympäristöihin, kuten kartanoiden yksityisjuhliin ja Kaivopuiston arvoasuntoihin. Päähenkilö Aaron Walden tuntuu vahvasti kirjailijan alter egolta, onhan hän näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän on alkoholismissaan vielä siinä vaiheessa, jolloin päivittäinen baarielämä on hauskaa, ja fyffeäkin juomiseen aina löytyy, jostain.

Olen lukenut näitä suomalaiskansallisia kosteita kulttiteoksia muutamia, Juoppohullu-sarjasta vain aloitusosan, ja tuoreimpana Kalle Lähteen Happotestin. Verrattuna näihin rappioalkoholismin kuvauksiin Kosteiden mestojen balladi pysyy vielä suht siistinä kuvauksena boheemien artistien elämäntyylistä. Aaron Walden itse on kirjan juopoista kokeneimmasta päästä, kun taas jotkut näyttelijäkaverit pääsevät dokaamaan vain harvoin perheensä kontrolloidessa iltamenoja.

Wahlsten on kielellisesti oivaltava ja tarkkanäköinen kirjoittaja, ja tekstin ”flow” tekee siitä nopealukuisen. Baarien hahmoista, ja varsinkin Aaronin naisista löytyy moniulotteisuutta, vaikka Aaron itse heitä kovin seksistisesti kuvaakin. Naisten keskuudessa Aaron on kiertopalkinto, joka tunnetaan seksuaalisesta viriiliydestään. Siinä missä Aaron objektifioi naisia, myös naiset objektifioivat Aaronia. Tosin lähes kokonaan kännipäisestä örvellyksestä ja nussimisesta koostuva teos jää juoneltaan latteaksi. Kirjan draaman kaari ei ole kummoinen, enkä tiedä, muistanko sen tapahtumista paljoakaan enää ensi viikolla.

Luin kirjan teatterimaailman kuvauksen vuoksi, en viinan, ja koin sen puolen teoksesta kiinnostavaksi. Varsinkin Aaronin ja naisohjaaja Helyn reissu Kontulaan vetämään 10-vuotiaille ongelmanuorille elokuvakerhoa nauratti kovasti, ja herätti kysymyksiä ”hyvinvointitaiteesta”. Vaikka monet taiteilijat palavat tällaisille projekteille ja tekevät niiden vuoksi loputtomiin ilmaisia työtunteja, Wahlsten kuitenkin tässä muistuttaa karheiden lähiöprojektien koomisistakin realiteeteista.

Juomisen suhteen tässä ei tehdä mitään moralistista tilinpäätöstä tai täyskäännettä, vaan Aaronin suhde alkoholiin pysyy jokseenkin muuttumattomana. Siinä mielessä tämä ei ole suuri avainromaani alkoholismista, joka antaisi lukijalle uutta ajattelemisen aihetta. Romaanin hahmot vain sattuvat olemaan juoppoja. Punainen lanka on löydettävissä muualta: ehkä tämä on aikalaiskuvaus helsinkiläisestä taiteilijuudesta, tai kuvaus urbaanin keski-ikäisen miehen elämän rikkonaisuudesta ja työnteon silppuuntumisesta. En oikeastaan kokenut, että Aaronin elämän keskeisin ongelma oli alkoholi – tai ehkä hän oli poikkeuksellisen resistentti alkoholisoitumiselle. Missään nimessä hän ei ollut paha, moraaliton tai ilkeä ihminen, vaan suhteessa harvoihin läheisiinsä jopa välittävä.

Kirjailijan biografiatiedot kertovat, että Wahlsten on tämän romaanin jälkeen julkaissut jopa kolme dekkaria, ja uskon, että genren vaihdos on tehnyt hänen kirjoittamiselleen hyvää. Tällä kirjalla hän on saanut julkisuutta, mutten usko kirjan olleen suuri menestys kaupallisesti. Vetävän kirjoitustyylin vuoksi voisin hyvinkin tutustua johonkin hänen dekkareistaan.