Caprin läsnäolosta Järvi-Suomessa

Teos: Pirkko Soininen: Valosta rakentuneet huoneet (Bazar, 2021)

Äänikirjan lukija: Maija Saarinen

Kerrankin kävi niin, että jo alkusyksystä bongasin Bazarin katalogista itseäni kiinnostavan teoksen, ja päädyin lukemaan sen ensimmäisten joukossa. Pirkko Soininen on jo minulle tuttu historiallinen kertoja, ja Wivi Lönn-aiheinen romaani inspiroi jo maantieteellisten koordinaattien vuoksi.

Entisenä jyväskyläläisenä Lönnin nimi tuli tutuksi jo siellä asuessa, ja vuosien varrella hänen suunnittelemissaan rakennuksissa on tullut käytyä muuallakin. Toki Lönn tunnetaan myös synnyinkaupungissaan Tampereella, jonne hän piirsi suurempia pytinkejä kuin Keski-Suomeen. Lönnin uraan vaikutti suuresti asuinpaikan valinta, ja Helsinkiin muutto tapahtui urakehityksen suhteen liian myöhään, ja mahdollisesti vääristä syistä.

Romaanin ”pihvi” on Wivin rakkaussuhde jyväskyläläisen mahtisuvun perijättären, kauppaneuvos Hanna Parviaisen kanssa, joka tunnetaan Säynätsalon tehdasyhteisön kehittäjänä. Tässä hän seurasi tulisieluisen, maailmanparantajahenkisen velivainaansa Hugon jalanjälkiä. Hän työllisti myös ansiokkaasti Wiviä muun muassa työväen asumisen uudelleenjärjestyksessä saarella. Parviaisen suku edusti vanhan ajan patruunojen filantropiaa, jossa työväen sivistämiseen katsottiin olevan tehtaanjohtajien moraalinen tehtävä. Tällaiseen rooliin myös boheemi ja yksityiselämässään rajoja rikkova Hanna soljahti, vaikka 1930-luvulle tultaessa hänkin sai naisystävänsä lailla kokea edustavansa vanhaa maailmaa.

Soininen kuvaa naisten suhdetta oman aikansa sovinnaiskäsityksistä käsin, eli hän keskittyy enemmän tunneilmaisuun kuin lihalliseen rakkauteen. Lönn ja Parviainen olivat nelikymppisiä vanhojapiikoja tutustuessaan, ja molemmilla oli tekemistä äitisuhteensa kanssa. Lönnin äiti oli ollut aina kannustava tyttärensä erikoisen uravalinnan suhteen, kun taas Parviaisen äiti piti tytärtään epäonnistuneena luonnonoikkuna, ja oli saanut aikaan vakavan sielullisen haavan muuten sosiaalisesti taitavassa naisessa. Hanna muun muassa koki olevansa liian lihava matkustaakseen ulkomaille, ja Wivi joutui tekemään töitä vaikuttaakseen rakkaalleen, että maailmalla kaikki ihmiset eivät olisi yhtä pikkusieluisia kuin Jyväskylän rikkaat porvarisrouvat.

Wivi ja Hanna saivat tuntea toisensa reilun parinkymmenen vuoden ajan, mutta Wivi ehti elää 93-vuotiaaksi. Romaani ulottuu Lönnin varhaisesta lapsuudesta vuoteen 1932, ja tämäkin aika-akseli tuntui aika pitkältä yhteen romaaniin.

Kirjan matkakuvaukset ovat nautinnollisia, ja naisparin Pariisin seikkailuista välittyy täydellisen vapautumisen henki. Wiville itselleen Ranskaakin tärkeämmäksi inspiraation lähteeksi nousi Italia, ja rakennuttaessaan omaa huvilaansa Jyväskylän Seminaarinmäelle hän halusi tuoda palan Capria kylmään Pohjolaan. Oli myös harmillista, että hän joutui luopumaan talostaan ja taipumaan äitinsä tahtoon asuinpaikan suhteen.

Paikoitellen havaitsin kirjassa liiallista toistoa, joka liittyi varsinkin naisasiaan ja naisarkkitehdin hankalan aseman kuvauksiin. Wivi päätyy reflektoimaan rooliaan yhteiskunnassa monessa eri vaiheessa lähes identtisin sanankääntein. Tässä olisi siis voinut olla tiivistämisen paikka, vaikka muuten teksti oli huolellisesti editoitua ja soljuvaa.

Luultavasti tulen lukemaan kirjaa uudestaan valituissa täsmäkohteissa. Se varmasti eläisi eri tavalla esimerkiksi Tampereen talouskoulun Ravintola Wivissä tai Jyväskylän Kuokkalan kartanossa, jonka toimintaa yritetään taas elvyttää. Opin kirjan kautta myös Lönnin vähemmän tunnetuista ja jo puretuista rakennuksista, joita hän suunnitteli myös pienemmille paikkakunnille. Kaiken kaikkiaan teos antoi minulle monia kotimaan vierailuvinkkejä, ja inspiroi katsomaan elämäni tärkeitä kaupunkeja uusin silmin.

Huteralla terapiasohvalla

Teos: Helene Flood: Terapeutti (Bazar, 2020)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Suomennos: Virpi Vainikainen

Toiseksi joulun ajan kirjakseni valikoitui randomilla taas psykologinen trilleri, josta en tiennyt mitään etukäteen. Kirjailijan sukunimen perusteella oletin sen sijoittuvan Britanniaan, mutta tekstin norjalaisuus paljastui jo muutaman sivun otoksesta.

Romaanissa kolmikymppinen pariskunta, Sara ja Sigur, remontoivat Sigurin perimää taloa Oslon eliittialueella, jonne heillä ei olisi omalla tulotasollaan varaa muuttaa. Sara on saanut työtilan nuorisopsykologin praktiikalleen talon ullakolta; Sigur käy töissä perustamassaan arkkitehtitoimistossa kahden muun osakkaan kanssa. Pariskunnan arki on asettunut mukavasti aloilleen, työn lisäksi heillä on tarpeeksi vapaa-aikaa ja ystäviä. Vain jälkikasvu antaa odottaa tuloaan, mutta ainakin sen tulolle on jo hankittu hulppeat puitteet.

Teos on oikeastaan enemmän perinteinen murhamysteerio kuin psykologinen trilleri, sillä jo alkumetreillä paljastetaan, että Sigur katoaa ja löytyy kuolleena yhdeltä suvun mökeistä, paikasta, jonne hän ei ilmoittanut menneensä. Psykologista jännitystä teos tarjoaa lähinnä perintötalon kummittelujen muodossa. Leskeksi jääneen Saran elo mieheltä perimässään talossa on tukalaa siksikin, että miehen äiti antaa puheissaan ymmärtää monenlaista tilanteeseen sopimatonta.

Saran oma perhetausta on harvinaisen vaikea, ja äidin varhaiseen kuolemaan liittyy paljon selvittämätöntä. Äiti oli sairastunut jo nelikymppisenä harvinaiseen muistisairauteen, ja kuihtunut eri persoonaksi Saran ollessa pieni. Saran isä taas edustaa romaanissa yläluokkaista akateemista eksentrisyyttä, johon kuuluu äärimielipiteiden julkaiseminen kyseenalaisissa lehdissä, opiskelijoiden kanssa kuksiminen ja samalla avioliiton pyhäksi julistaminen. Sara pystyy kommunikoimaan isänsä kanssa Michel Houellebecqin romaaneista, ja suosittelemaan tälle vaihteeksi Sofi Oksasta, jonka synkkyysaste on samaa luokkaa. Kirjallisten vinkkien vuoksi teos nousikin keskivertotrillereiden yläpuolelle, ja aloin lukea sitä enemmän vinksahtaneena sukuromaanina.

Yksi kutkuttavista kysymyksistä on, mitkä Saran edellytykset vakavasti masentuneiden, itsetuhoisten nuorten auttamiseksi ovat, kun hän itse vaikuttaa niin hauraalta ja keskeneräiseltä persoonalta. Hänellä on yliopistotutkinto ja sen tuoma ammattinimeke, mutta hänen elämäntilanteeseensa tuntuu sopivan varsin huonosti muiden auttaminen. Nuorten vastaanotolla hänellä on monenmoisia rituaaleja, joiden kautta hän selviää päivästään. Jo se, että hän pitää vastaanottoa kotonaan, eikä koskaan tapaa kollegoitaan, tekee ammatin harjoittamisesta vähintäänkin epämääräistä. Teos kannattaa siis jo lukea ammatin kuvauksen vuoksi. Tässä on terapeutin sohva, joka on poikkeuksellisen hutera, ja teos kuvaa myös hyvin yksityisten terapiapalveluiden todellisuutta.

Kirjan juoni on tarpeeksi yllätyksellinen, eikä se tunnu noudattavan anglomaailmasta perittyä trillerin kaavaa. Koin myös teoksen kielen ansiokkaaksi, ja kerronta oli sen verran vaativaa, ettei sitä voinut hotkaista yhdeltä istumalta. Jännitysasteikolla teos ei noussut hirvittävän korkealle, mutta teoksen muut ulottuvuudet kompensoivat tätä puutetta.

Olisin ehkä antanut teokselle muun nimen, joka tuntuu jopa harhaanjohtavalta. Sara nimenomaan korostaa olevansa psykologi, eli mielestäni tässä ei harjoiteta terapeutin ammattia muuten kuin asiakkaiden mielikuvien tasolla.

En tiedä, miksi muistelin kirjaa lukiessani Vigdis Hjorthin teosta Perintötekijät, joka oli angstisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Ehkä siksi, että molemmissa teoksissa oli yhtä outoja hahmoja. Tässä teoksessa perintöriidat eivät nouse draaman keskiöön, mutta henkilöhahmoissa on samaa synkkää potentiaalia.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille psykologisten trillereiden ystäville, jotka ovat jo kyllästymässä koko genreen, mutta etsivät sen sisältä uusiutumisen mahdollisuuksia. Ei tässäkään kirjassa asetelma (kadonnut aviomies, kummitustalo) ole maailman omaperäisin, mutta hankalien perhesuhteiden käsittely vie sen omalle tasolleen, pois sentimentaalisesta tykityksestä.

Neitiherran matka kohti onnea

neiti u muisteleeVoiko parisuhteista kirjoittaa näinä päivinä ilman, että kirjoittaisi seksistä? Mitä muuta parisuhteen dynamiikkaan liittyy kuin seksuaalinen tai eroottinen vetovoima? Kuinka suuri merkitys on tavoilla ja tottumuksilla siinä, pystyykö toisen kanssa jakamaan arkensa? Ja millaista on parinmuodostus, kun ihminen kokee olevansa sukupuoleltaan ailahteleva neitiherra?

Varasin kirjastosta Eeva Turusen hauskalta kuulostavan teoksen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala, 2018) vain sen nimen perusteella, ja oletin sen tarjoavan – taas kerran – hieman nokkelampaa hömppää. Jos olisin katsonut edes kustantajaa, olisin jo osannut arvata olevani väärässä – sillä julkaiseeko Siltala muuta kuin itsensä vakavasti ottavaa taideproosaa? Teos on ehkä enemmän novellikokoelma kuin romaani, vaikka koin lopulta sen kertojan olevan kaikissa osissa saman. Henkilöillä on kuitenkin eri nimiä, neiti K, neiti N, neiti U, ja lopulta A ja B.

Teos kertoo enimmäkseen naisten välisestä rakkaudesta, vaikka neiti U:lla onkin ollut kavalkadi poikaystäviä. Myös muilla henkilöillä on merkittäviä suhteita miespuolisiin eksiinsä. Teoksessa eletään jouhevasti maailmassa, jossa binäärinen sukupuolikäsitys on menettämässä merkitystään. Ehkä suurempi ihmisiä erottava asia on ikä, tai sukupolvien välinen kokemuksellinen kuilu. Tämä on urbaanien, korkeasti koulutettujen, taiteesta kiinnostuneiden kolmekymppisten maailma, jossa nauretaan niille, jotka vielä kutsuvat espressoa ekspressoksi.

Turunen on kokeellinen kirjoittaja, joka rakastaa pitkiä monologeja, listoja, paikoitellen välimerkittömyyttä ja yliviivattuja sanoja. Kumma kyllä, kaikki nämä kommervenkit eivät tehneet tekstistä vaikeasti omaksuttavaa. Kirjallinen ilmaisu on neuroottisen mielen tutkimista, ja tekstillä on jotain yhtymäkohtia esimerkiksi Miki Liukkosen O:n kanssa, jossa myös neuroosit nousevat keskeiseksi teemaksi. Tässä teoksessa niitä lähestytään kuitenkin lempeämmin ja humoristisemmin – tai ehkä teoksen henkilöillä ei (ainakaan vielä) ole niin vaikeita neurooseja, että ne eristäisivät heitä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Kaksi asiaa teoksessa rasitti: 1) se, että teoksen henkilöillä ei tuntunut todellakaan olevan suurempia ongelmia elämässään kuin aistiyliherkkyys ja parisuhteen epämatchaavat estetiikat, 2) parisuhdeteokseksi kirjassa käsitellään kuitenkin yhden henkilöistä kasvavaa ammatinvalintakriisiä, eli pohdinnat teknisestä isännöinnistä ja arkkitehdin ammatin sudenkuopista tuntuivat irrallisilta muun kokonaisuuden suhteen, huolimatta siitä, että ne jotenkin liittyivät kertojan sisäiseen epätasapainoon myös parisuhderintamalla. Ja jälkimmäisestä ryppyilen siitä huolimatta, että pidin asumiseen liittyvistä pohdinnoista paljonkin.

Parisuhteista kertovaksi teokseksi Neiti U muistelee on mahdollisimman epäkaupallinen, ja omasta porvarillisesta taskustaan katsottuna myös epäsovinnainen. Erikoiseksi sen tekee myös se, ettei siinä todellakaan pahemmin kerrota seksistä, eikä henkilöillä ole vaikeita riippuvuuksia, mielenterveyden häiriöitä, eivätkä he tunnu olevan hirveän uskottomiakaan. Eksiä kaikilla on lähietäisyydellä, kantapaikoissa ja joskus jopa omissa taskuissa, mutta henkilöt ovat silti orientoituneita rakentamaan pidempää parisuhdetta yhden kumppanin kanssa.

Kirja on rakenteeltaan niin kaoottinen, etten tiedä, kuinka paljon tulen siitä muistamaan ensi viikolla tai ensi vuonna. Olin kuitenkin havaitsevinani siinä jotain juonen kaltaista ja mahdollisen onnellisen lopun. Mielialoiltaan teos on monista eroista ja pettymyksistä huolimatta jopa nousujohteista, ja näiden haparoivien kohtaamisten rivien välissä lukija saa nauraa monille yksityiskohdille, kuten vaikka analyysille kirjaston kirjojen välistä löytyville roskille, eroastioille, yhteisen torkkupeiton hankintamatkalle, delfinaarioiden paheksunnalle, pojille, jotka pukeutuvat vain mintunvihreään, pojille, jotka ruokkivat itseään pelkällä soijarouheella, makaroneilla ja vitamiinitableteilla, niille hirveille ihmisille, jotka edelleen käyttävät asuntojensa kiinteitä puuleikkuulautoja, ja eritoten asuntojen romanttistyylisille vetimille.

Neiti U muistelee ei ehkä ole se aivot narikkaan-teos, joka otetaan mukaan beachille, mutta kyllä siitäkin viihteellisyyttä löytyy, jos sitä osaa etsiä. Suosittelen teosta ihmissuhdeosaston ulkopuolella varsinkin lintujen, kasvien, arkkitehtuurin ja performatiivisuuden ystäville. Minulle jäi kirjasta kuplivan ilkikurinen fiilis, mikä tuntuu helpottavalta luettuani äskettäin muutamia superrankkoja kotimaisia ihmissuhdetilityksiä.

Älytalon synkkä sielu

IMG_1748Kuvitelkaa älytalo, jolla on oma käyttöjärjestelmä. Säännöt, joiden mukaan eletään: ei henkilökohtaisia tavaroita pinnoilla, ei lapsia eikä eläimiä. Sanktioita, jos joku pykälä vuokrasopimuksessa tulee laiminlyödyksi. Jatkuvia asukaskyselyjä, biometrejä. Täydellinen japanilainen puutarha takapihalla. Ja vuokraisäntä, jolla on oikeus marssia sisään milloin tahansa.

Brittiläisen pseudonymin J.P Delaneyn teoksessa Edellinen asukas (Otava 2017, suom. Satu Leveelahti) seurataan Folgate Street ykkösen omituista arkea Lontoon esikaupunkialueella. Taloon muuttaa ensin pariskunta Emma ja Simon, sitten sinkkunainen Jane. Molemmilla naisilla on painavia syitä käydä terapeutilla, on syömishäiriötä, taloon murrosta ja raiskauksesta toipumista ja vauvan kohtukuolema. Näihin heikkouksiin iskee vallanhimoinen seksuaalinen saalistaja, arkkitehti Edward Monkford, joka valitsee älytalonsa asukkaat monipolvisen psykologisen testin perusteella.

En spoilaa juonta enempää, kerron vaan, miksi teos upposi minuun, vaikka oli melodramaattinen ja kaupallisesti laskelmoitu tuote. Tätä ei ole turhaan verrattu Fifty Shades of Grey: him, jota en saanut luettua. Tässäkin on varakas, menestynyt herrasmies, joka etsii täydellistä suhdetta, johon ei kuulu sitoutuminen. Tosin tässä seksuaalisuus on vain osa juonta, eikä selitä kaikkea hahmojen käytöstä.

IMG_1747Pidin älytalon teemasta paljon, sillä se edustaa minulle mahdollista tulevaisuutta, jossa en haluaisi elää. Teoksen sävy ei ollut dystooppinen, sillä kuvatut teknologiat ovat kaikki jo saatavillamme. Teos piikittelee elämänhallinnan ajatukselle mainiosti, ja tarjoaa näköalan Lontoon designer-todellisuuteen, jossa kulinarismi, taidesnobbailu ja uskollisuus luksusmerkeille on viety äärimmäisyyksiin. Edward pakottaa naiset ”nautiskelemaan” elävistä kaloista ja meren elävistä, sillä hänen japanilaisen estetiikan palvontansa on aukotonta. Myös Marimekko brändinä kelpaa: Edward rikkoo Emman poikaystävältään lahjaksi saadun teekannun, ja kelpuuttaa tilalle Hennika-nimisen japanilaistyylisen yksilön.

Psykologisella tasolla teos kertoo narsismista, ja mahdollisesti muistakin persoonallisuushäiriöistä, ehkä myös dissosiaatiosta. Teoksen naiset eivät onneksi ole pelkästään uhreja, vaan molemmat pystyvät myös manipuloimaan manipuloijaa. Kukaan hahmoista ei ole kovin sympaattinen, mutta Janen tapa toimia kuten toimii on ymmärrettävin. Hahmot jäävät tyypillisiksi viihdekirjallisuuden karikatyyreiksi, mutta ainakin minua älytalo miljöönä kiehtoi siksi, että olen itse minimalismiin kykenemätön. Ja miljöön rakentaminen oli tarpeeksi ansiokasta.

Kirjaa suosittelen kaikille, jotka ovat joskus olleet koukussa sisustuskirjoihin ja -lehtiin. Ja kaikille, jotka ovat edes harkinneet KonMari-projektin aloitusta (missä sinänsä ei ole mitään henkisesti haitallista tai kieroutunutta, uskon edelleen, että se voi lisätä hyvinvointia). Ja kaikille, joiden huveihin on joskus kuulunut rikkaiden asuntoalueilla kävely, tai asuntomessut.

Jännityksen suhteen teos pitää otteessaan, mutta asetelma on jo alusta saakka osittain lukkoon lyöty. Viimeaikaisista brittiläisistä menestystrillereistä tämä ei ollut paras lukemani, mutta ei myöskään aiheuttanut pettymystä. Aika monissa viimeaikaisissa vastaavissa lapset ovat olleet suuremmassa roolissa, ja niiden suhteen minulla on ollut suurempia rajoitteita. Tässä käsitellään kohtukuolemaa ja vammaisen lapsen syntymää, mutta oikeastaan nämä juonenkäänteet tuntuivat turhilta ja toisarvoisilta. Aikuisten välinen kauhu oli mielestäni riittävää.

Euroopan kirjalliset pyramidit

Jalonen pyramiditOlli Jalonen kirjoitti v. 2000 romaanin Yhdeksän pyramidia (Otava) vastaiskuna Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeelle, jossa Helsinki oli yhtenä kaupunkina. Tässä suomalainen suunnittelijatiimi, Silla, Valo ja Martti, ovat keksineet rakennuttaa pyramidit yhdeksästä eri elementistä yhdeksään kaupunkiin. Kirja kiinnosti minua lähinnä matkakirjana: olen mainituista kaupuneista käynyt vain neljässä (Bologna, Helsinki, Bergen ja Reykjavik), joten viisi muuta kaupunkia houkuttelivat (Krakova, Praha, Bryssel, Santiago de Compostela ja Avignon).

Kolmikon odysseia läpi Euroopan tapahtuukin tiukassa aikataulussa. Kaikkien hermoja koetellaan byrokratian lonkeroissa; lisäksi osassa kaupungeista hanke jää lähes kokonaan suuren yleisön huomiotta. Pahimmat byrokraattiset ansat tulevat eteen Brysselissä (savu) ja Helsingissä (jää); innokkaimmin kaupunkilaiset ovat mukana Prahassa (tuli) ja Bergenissä (lumi). Innovatiivisimmat projektit ovat Santiago de Compostelassa  ja Bolognassa. Santiagon valopyramidin tekoon on mennyt kymmenien peililasin hiojien työtunteja, mutta lopputulos on liian häikäisevä jo maaliskuun lempeässä auringossa. Bolognassa maan alle kaivettu aikapyramidi onnistuu yli odotusten, ja se onkin ainoa projekteista, jonka on tarkoitus jäädä pysyväksi matkailukohteeksi. Jalosen näkökulma ympäristö- ja käsitetaiteeseen jalostuu pitkin matkaa lempeäksi ironiaksi: välillä teosta lukee kuin tosi dokumenttia, välillä taas huomaa tulleensa ovelalla tavalla vedätetyksi.

Ehkä enemmän kuin arkkitehtuurista opin suomalaisten tavoista hoitaa projektejaan. Valo, projektin keksijä ja johtohahmo, on tyypillinen suomalainen tuppisuu, joka ei osaa kiittää alaisiaan isoistakaan ponnistuksista. Martin hän on palkannut Pohjois-Karjalan kortistosta ja Silla on henkensä pitimiksi tehnyt mainostekstauksia Väli-Suomen marketteihin. Valo luulee olevansa suuri hyväntekijä tyypit palkatessaan, mutta alaisilla on eri näkemys pomostaan. Viinaanmenevä, tuulellakäyvä Martti ottaa lopputilin Santiagon-keikan jälkeen, kun taas Silla sinnittelee loppuun saakka yrittäen kuitenkin vinkata pomolleen, missä mentiin  pieleen. Ylipäänsä tässä lennetään ympäri Eurooppaa tappotahtiin, ja joissain kaupungeissa aikaa tutustua lopputulemaan on vain tunti-pari.

Tihein tunnelma hetkisellä reissulla on tietysti Reykjavíkissa, jonka vesipyramidiin Valo ja Silla tutustuvat keskellä yötä virallisesta vastaanotosta myöhästyen. Kaupungin talvinen, kansoittamaton tiistaiyö tuntuu luissa ja ytimessä oikealta – ellei kaupunkiin saavu keskikesän karkeloiden keskellä, olo on aina kuin laskeutuisi ulkoavaruuteen. Valo kokee tarpeelliseksi uida hyisessä meressä monumentin ympäri – tästä koitoksesta hän selviää vain ”musta surma”-paloviinalla ja Sillan hellällä huolenpidolla. Romanssiosio on teoksessa ohuehko, mutta ehkä juonen kannalta koossapitävä voima. Kovin paljoa ei umpimielinen projektinjohtaja saa tunteistaankaan sanottua.

Karatolla (Otava, 2012), jossa seurataan samaisten henkilöiden ihmissuhdekuvioita ja pyramidin osien tuhoamisprojektia. Erikoiseen termiin karatolla viitataan jo pyramidikirjassa: se tarkoittaa talven kylmimpään aikaan poltettavaa roviota, jonka lämmössä voi nukkua ja selvitä hengissä. Karatollassa poltetaan jätepuuta, avohakkuista jäänyttä jätettä ja karahkoja, eli sillä on selkeä ekologinen funktio. Mielenkiintoinen metafora, eritoten projektitöiden kannalta. Jatko-osan voisin tämän reissun inspiroimana lukea, vaikka se ei olekaan saanut ylistäviä arvioita.

Tsaarinaikaisesta Helsingistä rakkaudella

s1927CPosti toi hauskan sarjakuvateoksen, Timo Mäkelän Emilin ja Sofin (Arktinen Banaani, 2005) palkintona Vanhan kirjallisuuden päivien kilpailusta Kansan Uutisten ja Satakunnan työn pisteeltä. Teoksessa on jopa kirjailijan henkilökohtainen signeeraus ja piirros, joka lisää lukuelämyksen syvyyttä. Sarjakuvakriitikkona olen melkein yhtä lapsenkengissä kuin esittävien taiteiden ja elokuvien, mutta teoksen aihepiiri kutsuu sanomaan muutaman sanan.

Tämä siksikin, että kohkattuani tänään sosiaalisessa medioissa kirjoista 15-vuotias poikani kommentoi lukevansa vain kirjoja, joissa on alle 20 sivua ja puolet kuvia. Emilissä ja Sofissa on 112 sivua, mutta se on selvästi kiinnostanut perikuntaani, sillä teos on vaihtanut asunnossa paikkaa usean kerran. Itse uskon sarjakuvien pedagogiseen voimaan, erityisesti, kun aiheina on historia ja kansainvälinen politiikka. Valitettavasti en itse ole visuaalisesti lahjakas, muuten olisin julkaissut jo muutaman sarjakuvateoksen.

Emil ja Sofi sijoittuu Helsinkiin vuonna 1909, sortokauteen, jolloin tsaarinaikaiset patsaat eivät enää saaneet keskivertokansalaisilta kunnioitusta. Tapaamme Pietarista Helsinkiin tulleen Sofi Jossalianin, köyhän alastonmallin, joka poseeraa nimeä saaneelle Risukoskelle, joka ei tunnu muuta maalaavan kuin alastomia naisia. Sofin tausta on arvoituksellinen, hän vaikuttaa varattomalta nuorelta neidolta, joka kulkee kaupungilla kaikkina vuorokauden aikoina paljain päin välittämättä maineestaan.

Seurapiirineidot ja rouvashenkilöt taas peittävät päänsä hienoihin hattuihin, joiden muoti on vuonna 1909 suurikokoinen. Signe on hattupäinen neito, joka hylkää rakastettunsa Emilin lähteäkseen Ranskaan opiskelemaan kuvataiteita. Miehen läsnäolo kuulemma pilaisi oleskelun tai ainakin tekisi siitä erilaisen kuin mihin hän tähtää urallaan. Rakastetun lähdettyä Emil törmää Sofiin ja viettää tämän kanssa ikimuistoisen yön. Emil ei kuitenkaan tiedä, että samana yönä Sofin työnantaja taiteilija Risukoski tyrkätään Kolera-altaaseen ja tämä hukkuu. Rouva Jossaliani, joka ei tapahtumien aikana ollutkaan neiti, kuten hän väitti, palaa vuosikymmenien päästä etsimään itsestään maalattuja tauluja ja kertomaan taidekauppiaille niiden taustasta.

Teoksen charmi ei ole monimuotoisessa mustasukkaisuusdraamassa, vaan kuvien magiassa ja ajan hengessä. Kiinnitin eniten huomiota kadunnimien muutoksiin, eli kuinka Antinkadusta tuli Lönnrotinkatu ja Heikinkadusta Mannerheimintie. Ullanlinnan vastineesta Ulriikaporista tykkään erityisesti. Mäkelä informoi meitä vanhoista rakennuksista kuten rautatieasemasta ennen Eliel Saarisen piirtämää jugendrakennusta v. 1918. Upein teoksen rakennus on Eiran sairaala, jonne Emil päätyy toipumaan asemalla saaneistaan vakavista ampumahaavoista. Tämän talon olen ohittanut kymmeniä kertoja ulkoavaruudellisissa sfääreissä kirmaillen.

Teos muistuttaa minua toisesta samantyylisestä sarjakuvaromaanista Ville Rannan Kajaanista (Asema, 2008), jossa seurattiin Elias Lönnrotin outoa aikaa lääkärinä pitäjässä, jossa viina virtasi ja naisiakin riitti, mutta Lönnrot vakavasti harkitsi tämän Babylonin jättämistä pakenemalla Venäjälle. Rannan teoksessa oli vielä enemmän kansallisromanttisia kierroksia, mutta molemmat teokset avaavat samaa rajankäynnin problematiikkaa ansiokkaasti ja taiteen lajia kunnioittaen.

Kerään vastaavia teoksia tulevaa opetusta silmälläpitäen, parikymppisille suomalaisille nuorille ja maahanmuuttajille. Koen genren erinomaisen raikkaaksi ja pedagogisesti vaihtoehtoiseksi.

Oodi kirjastoille

023Birmingham on yksi Britannian suurimmista yliopistokaupungeista ja tälle lukutoukalle sen parasta antia olivat kirjastot. Pidin sadetta kolmessa lukulaarissa, joista loistelain oli Birminghamin uusi kaupunginkirjasto aivan keskustan ytimessä. Tämä viime vuonna valmistunut futuristinen lippulaiva on ehkä hienoin kirjasto, jonka olen elämässäni nähnyt. Sen on suunnitellut hollantilainen arkkitehtitoimisto Mecanoo ja sen rakennus kesti kolme vuotta. Rakennuksen yhteydessä on myös kaupunginteatteri REP, joten paikka toimii monipuolisena kulttuurikeskuksena.

Jos pidät Tukholman Kulturhusetista, Birmingham Central Libraryssa on samanmoista henkeä potenssissa kymmeneen. Kaupunkilaiset ovat todella ottaneet kirjaston omakseen; erityisesti mieltä ilahduttivat kauniisti käyttäytyvät, läksyjään tekevät teinit. Upeimmat lukupaikat löytyivät yrteillä ja kedon kukilla koristelluilta kattoterasseilta, joilta pystyi ihailemaan kaupungin panoraamaa. Koska halusin käyttää kirjastossa nettiä, päädyin ottamaan kirjastokortin. Hyvä enne – ehkä palaan piankin, kun on tällainen kansalaisuuden perustyökalu jo taskussa.

028Kirjasto yrittää selvästi murtaa kirjastoihin liittyviä stereotypioita järjestämällä uudenlaisia asiakasiltoja. Hauskin idea kesän kalenterissa oli sinkkujen juhannus, eli viininmaistelu- ja jonkunlainen pikatreffityyppinen katselmus, jonka keskiössä tietty on keskustelu kirjoista. En ole tiennyt, että Britanniassa juhlittaisiin juhannusta, mutta ehkä he ovat lainanneet idean Pohjoismaista. Menisin paikalle, jos olisin hoodeilla.

Vietin myös yhden sateisen iltapäivän Birminghamin yliopiston kirjaston Afrikka-hyllyillä. Yliopiston kirjasto oli hirvittävän ruma ja tunkkainen – ainoat elonmerkit rakennuksessa näkyivät alakerran tietokoneluokissa. Löysin kuitenkin hyvin jännittävää luettavaa, joista bloggaan pian. Yliopiston kirjaston meininki muistutti opiskelun uudesta realiteetista: ehkä painettuja kirjoja konsultoidaan vasta graduvaiheessa, jos silloinkaan. Tiedän tämän hyvin, sillä itsekin imuroin akateemista materiaalia lähinnä kotikoneeltani. Fyysinen istuminen lukusalissa alkulähteiden äärellä on harvinaista puuhaa, mutta uskon, että se tuottaisi edelleen parempaa tulosta kuin e-tutkiminen. Yliopiston kirjastossa palasin vanhaan tapaani eli muistiinpanokorttien rustaamiseen. Se ei enää tuntunut ahdistavalta, kun olen välillä tehnyt vuosikausia lähinnä päämuistiinpanoja.

Kolmas kirjastoni oli Woodbrooke Study Centren historiallinen kveekaritietokeskus. Siellä tutkiskelin enemmän filosofiahyllyjä kuin teologista osastoa. Uskoisin, että kirjastosta olisi löytynyt suunnilleen kaikki kveekareiden 400 vuoden historian painettu materiaali, mutta vierailuni sinne ei ollut tutkimussuuntautunut. Kirjastossa oli hyvä henki enkä ollut siellä kertaakaan yksin. Lueskelin pintapuolisesti teoksia kävelemisen ja hiljaisuuden filosofiasta. Erinomainen pysähtymispaikka oli puistoon päin olevien ikkunoiden äärellä kuunnellessa tuhatäänistä linnunlaulua. Tämä oli yksi niitä paikkoja, jonne olisi voinut kadottaa itsensä positiivisessa mielessä.

Postkoloniaalilla päiväkävelyllä

6_2_4-Macau_03Kanadalais-kiinalainen Maria N.Ng on kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija, joka ei pelkää käyttää elettyä elämäänsä lähteenä teoreettisille pohdiskeluille. Omaelämäkerrallisessa esseessä Pilgrimages (Hong Kong University Press, 2009) hän vie lukijansa kävelylle Portugalin Porton kautta Macaoon ja sieltä Hong Kongiin, joka on muistelmien päänäyttämö. Teosta voi lukea muistelmana, matkakirjana tai kulttuurishistoriallisena esseenä riippuen lukijan omista intresseistä.

Olen hankkinut tämän kirjan siksi, että muutama vuosi sitten minulla oli pakkomielle Portugalin siirtomaihin. Vuonna 2010 pääsin vierailemaan Macaossa päiväretkellä Hong Kongista ja vuonna 2011 olin turistimatkalla Kap Verdellä. Jo lyhyen kosketuksen jälkeen Macao tuntui maagiselta paikalta: siellä oli todella unelias ja eteläeurooppalainen tunnelma verrattuna Hong Kongin kiihkeään sykkeeseen. Macaolla ja Kap Verden Salin saarella oli kieltämättä jotain yhteistä, vaikka Kap Verden köyhyys ja niukkuus olivat eri luokkaa kuin Macaon. Tähän ”must see”-listaan entisiä siirtomaita kuuluvat tietysti Intian Goa, Angola ja Mosambik. Ehkä vielä jonain päivänä…

Maria N. Ng syntyi Macaossa ja asui siellä lyhyitä jaksoja lapsena isoäitinsä hoivissa. Isoäiti oli paennut kommunismia Macaolle, joka 1940-luvulla oli hiljainen takapajula – territorion väkiluku kasvoi kuitenkin reilusti II maailmansodan jälkeen Ngn isoäidin kaltaisista pakolaisista. Koska Ng sattui syntymään Macaossa, hän piti hallussaan Portugalin siirtomaapassia, vaikka kasvoi Hong Kongissa. Hong Kongin kiinalaisille ei annettu vastaavia kansalaisoikeuksia ja vapaata liikkuvuutta emämaahan. Ng:n muistelmat taitavat olla ensimmäinen laatuaan lukemani, jossa kehutaan portugalilaisten tapaa hallinnoida paikallista väestöä. Vastaavat kertomukset Afrikan maista ovat yleensä puhdasta kauhugalleriaa.

Macao on eurooppalaisen goottilaisen arkkitehtuurin kyllästämä mielihyvävyöhyke, jonne mannerkiinalaiset ja hongkongilaiset seilaavat uhkapelaamaan ja ördäämään turvallisesti menettämättä kasvojaan. Macaon casino on pelottavan epäonnistunut valorumilus, joka kuitenkin olemassaolollaan on nostanut vyöhykkeen elintasoa. Vuonna 1999 Kiinaan liitetty autonominen vyöhyke on sen jälkeen päässyt eroon suuresta osasta järjestäytynyttä rikollisuutta ja kasvattanut turistipotentiaaliaan. Ng kirjoittaa lapsuuden leikkikentistä, jotka hänelle vahvasti keski-ikäisenä aikuisena ja siellä asuvien sukulaisten puutteessa ovat jo osittain kadonneet.

Muistelmien fokus on kuitenkin 1970-luvun Hong Kongissa, yhteiskunnassa, joka oli vahvasti länsimaistumassa ja jonka luokkaerot olivat syvempiä kuin lännessä. Hong Kongissakin on kaupungin vuokratalokomplekseja, joita Ng muistaa kauhulla: kertoo kaupunginisien huumorintajuttomuudesta ja yltiöoptimistisuudesta nimetä talorumilukset Healthy Villageksi. Ng asui perheineen varallisuudesta riippuen vuokrakasarmeilla, alivuokralaisina yksityisillä perheillä ja itsenäisesti kunniallisemmissa kortteleissa. Teos kertookin kiehtovalla tavalla Hong Kongin kiinalaisten sosiaaliluokkaan liittyvistä näkemyksistä. Kaupunki kun on ollut pitkään sekä kiinalaisten superrikkaiden että erikoiskohtelua nauttivien ekspatriaattien leikkikenttä. Tässä näytetään hongkongilaista tavallista arkea, jossa taloudelliset huolet dominoivat valintoja. Ng:n perhe tuntuu luokkaretkeilevän yhteiskunnan hissiä ylös ja alas harva se vuosi – vasta aikuisena tytär tajuaa sen johtuneen isän vakavasta peliaddiktiosta.

Äidin ja tyttären suhde nousee tässä keskeiseksi teemaksi, vaikka tarkoituksena oli muistella muuttuvaa kaupunkikuvaa. Ng pohtii perinteisen kongfutselaisen kiinalaisen kasvatuksen ja länsimaisen kristillisen koulutuksen välisiä eroja ja sitä, miksi hänelle kaikki länteen liittyvä oli nuorena arvokkaampaa ja halutumpaa. Kasvavalla teinitytöllä on tässä paljon fyysistä vapautta ja liikkumavaraa, mutta kaikki puhe seurustelusta ennen äidin viimeistä sanaa kumppanin sopivuudesta on kiellettyä. Katolisessa nunnien pitämässä tyttökoulussa meininki taas on 70-lukulaisittain vapaamielistä: luokka lukee yhdessä D.H. Lawrencen romaaneja ja Ng epäilee nunnia Vietnamin sodan vastustajiksi. Äidin ja tyttären välisestä monen kymmenen vuoden mittaisesta tahtojen taistelusta tulee mieleen Amy Tanin romaanit ja niiden vahvatahtoiset matriarkkahahmot.

Jos pääsisin uudestaan käymään Hong Kongissa ja sen ympäristössä, ottaisin tämän teoksen mukaan matkaoppaaksi. Tämä pyhiinvaellus kun kartoittaa kaupungin arkkitehtuurin ja myös henkisen tilan muutosta II maailmansodasta nykypäivään unohtamatta henkilökohtaista ulottuvuutta. Tässä käydään kouluissa, kirjastoissa, sairaaloissa ja hautausmailla – paikoissa joihin keskivertoturisti ei välttämättä osaa kurkistaa. Aasian kaupungeista Hong Kong teki minuun vaikutuksen puistomaisuudellaan ja arjen toimivuudella – vaikka asuminen siellä oli superahdasta, julkisilla paikoilla ei missään tullut ahdistavaa sillit purkissa-oloa eikä kaupunki-ilmakaan aiheuttanut hengenahdistusta. Ainakin fyysisellä tasolla viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tokiossa tai missään Intian tai Pakistanin kaupungissa – pystyin hengittämään eikä metrossakaan joutunut liimautumaan muihin kiinni. Tämän lisäksi, kuten Maria N. Ng myös osoittaa, sekä Macaon että Hong Kongin monikerroksisissa historioissa riittää ihmeteltävää.

Akateemiseksi julkaisuksi Pilgrimages on hämmentävän intiimi ja vähemmän kirjanoppinut. Ainakin Kanadassa on normaalia, että kirjallisuuden professori kirjoittaa näin. Lähdeviitteitä on niukasti, fokus on selkeästi luovassa ilmaisussa. Mietin sitten, mihin akateemisuuden rippeitä tarvittiin. Ehkä kustantajan valinta on vaikuttanut tyyliin. Joka tapauksessa teos oli inspiroiva, helppolukuinen ja hengittävä. Herättää hervotonta matkustamisen halua.

 

Aarteita Hämeenlinnan asemalta

Hämeenlinna asemaHämeenlinnan asemalla on lipputoimiston nurkassa uusi asemakirjasto, valkoinen kirjavitriini, joka toimii ”vie mennessäs, tuo tullessas”-periaatteella. Viime viikonlopun reissulla meillä oli odotusaikaa molempiin suuntiin tällä viehättävällä pikkuasemalla, ja erityisesti takaisin tullessa tutustuin asemakirjaston antiin.

Vitriinistä lähtivät mukaan seuraavat teokset:

*Sophocles: The Three Theban Plays. (Kun olen jo perinpohjin työstänyt Oidipus-näytelmän afrikkalaista versiota, voisi olla ajankohtaista lukea se alkuperäinenkin, vaikka sitten englanniksi.)

*André Brink: Tuokio tuulessa. (Tämä kiinnosti aarteista eniten, aloin lukea tätä jo asemahallissa ja arvio on tulossa pian.)

*Elizabeth Gilbert: Tahdonko? (Omaelämäkerrallinen tietokirja avioliitosta. Ei olisi kiinnostanut, ellen olisi lukenut aiempaa Eat Pray Love-bestselleriä.)

*Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad. (Tartun Joenpelto-haasteeseen ehkä kerran viidessä vuodessa. Joenpellon maisemat eivät ole kaukana Hämeenlinnasta, joten jotain paikallista makua tältäkin reissulta tuli mukaan.)

Hämeenlinnan aseman reittaisin viimeaikaisten kokemusten perusteella Suomen stressivapaimmaksi asemaksi. Istuimme hetken asemaravintolassakin, jossa oli mukavan rosoinen, vanhan ajan tunnelma (lue: paikallisilla deekuilla oli kantapöydät, ja niistä asiakkaita häädettiin ulos tiiviiseen tahtiin). Kuitenkaan tämä ei häirinnyt pienessä mittakaavassa, vaan muistutti asemien iänikuisesta tehtävästä toimia ihmisyyden keräyslaatikkona. Sekin oli positiivista, että asema oli viikonloppuna auki – tätä ei pidä ottaa annettuna pienillä paikkakunnilla tänä päivänä. Vaikka Hämeenlinna on pieni, sen sijainti ruuhka-Suomen sylissä tekee kaupungista elinvoimaisen.

Hämeenlinna vanha asemaHämeenlinna oli ensimmäinen kaupunki, johon rautatie vedettiin Helsingistä v. 1862. Ensimmäinen asemarakennus oli nykyistä hulppeampi, sen piirsi Carl Albert Edelfelt, Albertin isä. Edelfelt otti asemarakennuksien suunnittelussa vaikutteita sen ajan saksalaisista ja sveitsiläisistä asemista. Niistä on edelleen tallella mm. Tikkurilan vanha asemarakennus Vantaalla. Hämeenlinnan vanha asema tuhoutui sisällissodan aikana saksalaisen tykin osuessa punaisten räjähdevaunuun. Uudessa v. 1921 valmistuneessa Thure Hellströmin piirtämässä rakennuksessa on pyritty käytännönläheisempään tyyliin. Jostain syystä itselleni tulee rakennuksesta mieleen Britannia ja lukuisat reissut pienille paikkakunnille, joiden nimiä tuskin enää muistan. Punatiiliestetiikka, kansanomaisuus, pubilounaat ja kidney pien lievä pissanhaju. Nämä saavat minussa aikaan kotoisan olon.

Suomen kaksi karmeinta rautatieasemaa ovat Turku ja Pieksämäki, joiden välillä en osaa valita jumboasemaa. Mukavimpia ovat Hämeenlinna ja Jyväskylä. Ehkä vielä reissuillani löydän todellisen sydämeni steissin, mutta Tampere se ei tule olemaan nykyisessä eikä todennäköisesti tulevassakaan muodossa.

 

 

Mulgimaan porvarillisuus

Estonia 074Viron-reissun kolmas rastimme oli Viljandin kaupunki, jossa vietimme pari päivää leppoisassa esikaupunkitunnelmassa. Noin 19000 asukkaan kaupunki on ympäröivän Viljandimaan pääkaupunki, ja se tunnetaan enimmäkseen kansanmusiikin keskuksena. Missasimme Viljandi Folk Festivalin viikolla, eikä vierailuaikanamme kaupungissa tapahtunut mitään erikoista.

Majapaikaksi sattui Villa Spa Peetrimoisa kaupungin laidalla, jonka lähimaastossakin riitti nähtävää – ehkä tavallista virolaista arkea. Vierailumme sattui kesän kuumimpiin päiviin, mikä sisämaassa kääntyy pakahduttavaan tunkkaisuuteen. Onneksi hotellissa oli uima-allas, joka hieman viilensi tunteita. Muuten hotellissa yöpyminen oli tukalaa verrattuna muihin kohteisiin – ilmastointi ei pelannut ja lakanat olivat hikisen tekokuituisia. Paikan sijainti ei myöskään ollut ihanteellinen autottomille kulkijoille (pois lähtiessä tosin saimme kyydin keskustaan hotellin managerilta, joka myös kertoi jotain lisää alueen arkkitehtuurista – ystävällistä ja paikan pisteitä nostavaa).

Estonia 090Positiivista visiitissä oli, että pääsin tekemään kävelyjä porvarillisille asuinalueille, joissa jugendtalojen keskeltä nousi aina muutama vasta rakennettu uusrikkaiden ökyresidenssi. Peetrimoisan alue näytti suunnilleen samalta kuin Kauniainen Suomessa. Mitä hulppeampia jugendtaloja nousi kuin sieniä sateella vehreässä laaksossa, ja nämä tilavat villat on kuulemma rakennettu vasta 1950-luvulla. Viron kommunistisen politiikan porsaanreiät jäivät askarruttamaan mieltä. Kuinka sadat ellei tuhannet perheet ovat pystyneet rakentamaan itselleen tuollaisia residenssejä maassa, jossa yksityisomaisuutta ei kuulunut olla?

Viljandi näytti muutenkin ”rikkaidenrannalta”: korkeimmassa havaitsemassani kerrostalossa oli tasan kolme kerrosta ja niitä näkyi omalla vyöhykkeellämme alle yhden käden sormien. Yleisimmät autot tuntuivat olevan BMW ja Audi. Tilava omakotiasuminen omenapuineen ja halkopinoineen tuntui hyväksyttävältä normilta. Omenapuiden ja savunhaju saivat aikaan ikimuistoisen bouquet’n pikkukaupungin ilmassa.

Viljandissa tutustuimme keskiaikaisen linnan raunioihin, kaupunginmuseoon, vanhaan vesitorniin ja useisiin kauppoihin. Söimme loistavan lounaan keskustan Armeenia köökissä – erityisesti lämpimät viininlehtikääryleet jogurttikastikkeella nostivat dolman arvoon arvaamattomiin. Kirppareita ja antikvariaatteja oli vanhassa kaupungissa kohtuuhyvin myös. Isoimmalla ostarilla sijaitsi kotoisasti maan ainoa Anttila-tavaratalo, jonne emme kuitenkaan eksyneet.

MulgimaaMulgimaa alkaa Viljandista etelään, se on perinteisesti ollut maan vaurainta maanviljelysaluetta kartanoineen ja ahneine kapitalisteineen. Sen keskus on Abja-Paluojan pitäjä n. 3000 asukkaan vahvuisena. Kuuluisin mulgi tänä päivänä on maan presidentti Toomas Hendrik Ilves. Mulgit ovat olleet varakkaita, hyvin koulutettuja ja vaikutusvaltaisia viljelijöitä, jotka kärsivätkin stalinismin aikana massapuhdistuksen juuri porvarillisen asenteensa vuoksi. He onnistuivat saamaan aikaan alueelleen kansakoulujärjestelmän jo vuonna 1810, joten muita lukutaitoisempina he ovat olleet eteviä maa- ja kiinteistökaupoissa. Muut virolaiset vitsailevat mulgien rahanahneudella ja kitsaudella. Tyhmyydestä heitä ei kuitenkaan syytetä kuten Suomen laihialaisia.

Mulgin murre on miltei kadonnut maailmankartalta sen puhujien kadottua Siperiaan, mutta voimme vielä saada aavistuksen sen historiasta tutkimalla alueen perinteisiä miesten mustia huppuasuja ja nauttimalla ehtoisaa mulgipuuroa (johon on sekoitettu rasvaista sian kylkeä). Kieltämättä presentaationi tästä kansasta jää ohuenlaiseksi. Kiinnostaisi kuulla lisää natiivi-informanteilta.