Kahden miehen metsästysseura

LampaansyöjätVeikko Huovinen kuuluu tämän feministilukijan satunnaisiin sivupolkuihin siinä missä Heikki Turunen ja Arto Paasilinna – kaikkia pitäisin perinteisinä äijäkertojina, joiden teoksissa tosimiehen myyttiä valotetaan moninaisista suunnista (usein myös sitä rikkoen).

Huoviseen olen tutustunut vähemmän kuin Turuseen tai Paasilinnaan, vaikka lapsuudenkodissani on täytynyt olla miehen koko tuotanto hyllyssä. Koirankynnen leikkaajan elokuvaversion lisäksi minun on täytynyt nähdä hänen tarinoitaan tv-tuotantona, mutta varsinaisiin kirjoihin tutustuin vasta vuosi-pari sitten. Hamsterit (1957) oli mielenkiintoinen klassikko, ja Rasvamaksa-novellikokoelman (1973) luin myös kannesta kanteen, vaikka vedin kunnolla herneen nenään sen nimikkotarinan rasismista. Nauru afrikkalaisen opiskelijan oletetulle ihmissyönnille tuntui vain auttamattoman jälkijättöiseltä. Herne nenästäni on nyt poistettu, tosin tuskaisammin kuin se Bic-kynän sininen kanta, jonka tungin nenäonteelooni (luultavasti poskionteloon saakka) kolmivuotiaana ja jonka poistamisessa terveyskeskuslääkäri oli enemmän kuin helisemässä.

Lampaansyöjät (WSOY, 1970) on ”suomalainen reippailutarina”, joka kertoo kahdesta poikamiehestä, vanhoista ystävistä, Sepestä ja Valtterista. Valtteri on Helsingissä asuva Bachelor of Science, Sepen koulutustaustasta emme kuule enempää, mutta molemmat miehet tuntuvat olevan arjessaan siisteissä sisätöissä. Sepe kutsuu ystävänsä tärkeälle missiolle elokuun ollessa kypsimmillään, ja Valtteri vastaa kutsuun muutaman päivän varoitusajalla.

Lammasretkelle lähdetään maan hulppeimmista maisemista, Kalajoen hiekkasärkiltä ja suunta on kohti koillista ja pohjoista. Sepen Saabissa on lupaava länsiauton tuoksu, ja muutenkaan reissulla ei aiota kieltäytyä nautinnoista, vaikka osan aikaa teltassa nukutaankin. Matkalla lomaillaan ainakin Oulussa, Vuokkijärvellä, Ämmänsaarella, Kuusamossa, Torniossa, Haaparannassa, Muoniossa, Karesuvannolla ja Norjan Lapissa. Varsinkin Huovisen omat ”hoodit” eli Kainuun maisemat kiinnostivat minua eniten, koska en ole siellä päin paljoa käynyt – muuten romaani vei minut lapsuuteni automatkoille pohjoiseen, jolloin meilläkin oli soputeltta, retkikeitin ja jossain vaiheessa jopa Saab.

Humoristiseksi veijaritarinaksi Lampaansyöjät on yllättävän yhteiskuntakriittinen – tässä irvaillaan länsimaiselle moderniteetille, jossa sivistyksen merkkinä on lihan ostaminen nätisti paloiteltuna valintamyymälästä ja pitkätukkaiselle nuorisolle, joka tarvitsee erityisiä paikkoja toteuttaakseen itseään. Suomen ja Ruotsin elintasoero tulee hyvin näkyviin miesten tutkiessa suomalaisrouvien hamstraustapoja Haaparannan marketeissa – halpojen muoviämpäreiden kutsu on ollut tuolloin vahva, kuten nykyään ilmaisten sellaisten. Vietnamin sotaan liittyvää amerikkalaista kaksinaismoralismia kauhistellaan ja Norjassa miehet pelkäävät joutuvansa ”naatolaisten” vangitsemiksi anastettuaan maantieltä vahingossa kaatamansa pässinruhon Saabin konttiin. ”Sosa sola”-nimiseen juomaan miehet suhtautuvat epäilevästi, kun taas vadelmalikööristä ja Dry Vodkasta he saavat kelpoa talousjuomaa teurastuspäiviensä painikkeeksi.

Nautin kielestä, sillä Huovinen avaa sanoja, joita en ole koskaan kuullut tai jotka ovat jääneet minulta unholaan. ”Mölö” on upea kainuulainen sana, jonka opin eräältä eksältäni, tosin en ole sitä koskaan käyttänyt. Millainen nainen taas on ”kämäkän” näköinen? Mitä tarkoittaa ”hönöttely” tai ”luihauttelu”? Oletko koskaan kuullut pariskunnan olleen ”sensuaalipuuhissa”? Ymmärrettävistä syistä miesten ystävyys perustuu reheviin seksi- ja ryyppäysjuttuihin. Laskemani mukaan näkäräisiin liittyviä synonyymeja oli teoksessa enemmän kuin naisen sukuelimiin, eli tässä puhuttiin enemmän siitä hyödykkeestä, jota piisasi kuin siitä, josta oli puute.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka viettävät nyt tipatonta, sokeritonta tai vegaanista tammikuuta ja ovat muutenkin päättäneet jättää taakseen paheellisen elämän. Sepen ja Valtterin juttujen kautta lukija voi turvallisesti kuivaherkutella ja -ryypätä. Minulle tuli enemmän nälkä miesten kalajutuista (kuten juuri pyydetyn forellin graavauksesta) kuin brutaaleista teurastuspuuhista, enkä kokenut heidän alkoholinkäyttöään erityisen innostavana. Rosvopaisti olisi luultavasti maistunut, ellen olisi saanut tietää tuotantoprosessin kaikista vaiheista. Lammas on muuten suosikkilihaani, jota syön ehkä kahdesti vuodessa. En voi unohtaa tekemiäni lammaspaisteja Islannin-reissulta, mutta enemmän kuin lammasjahdista nautin  tässä kirjassa arktisesta hysteriasta, jonka tunnelmaan pääsyyn en välttämättä tarvitsisi alkoholia tai paistia. Lapin luonnon magia oli lopulta teoksen suurin anti minulle.

”Parittaisin” teoksen Haruki Murakamin romaanin Suuri lammasseikkailu (1982) kanssa, jonka juonesta en muista paljoa, mutta jossa taatusti pohdittiin samansuuntaisia ravintoon liittyviä kysymyksiä. Taatusti Murakamin päähenkilö ei ollut edes niin äijä kuin Sepe tai Valtteri, mutta huumori tuntui samansuuntaiselta.

Helmet-lukuhaastesta kuittaan tällä teoksella kohdan nro 1: ”Ruoasta kertova kirja.”

Viisuvoittoa odotellessa

SAM_2465Sillä aikaa, kun varustaudumme Wienin mittelöön ja Pertti Kurikan Nimipäivien mahdolliseen massamenestykseen, voi olla aika taustoittaa euroviisuhistoriaa ja viisuihin liittyviä kulttuuri-ilmiöitä. Miten Euroviisuissa nykyään menestytään? Millä tempuilla voi erottautua Celine Dion-tyyppisten balladien massasta? Mikä luo spektaakkelin? Kaikki me muistamme lähiajoilta suomalaiset hevimonsterit ja itävaltalaisen partanaisen. Missä kulkee hyväksytyn outouden ja friikkiyden raja?

Magne Hovdenin Viisuviikingit (Otava, 2013, suom. Outi Menna) parodioi euroviisuhypetystä rankoin ottein. Luin kirjan kepeästi kahden ja puolen tunnin junamatkalla, ja vaikka se ei ollut käänteentekevä teos elämässäni, sen seurassa viihtyi mainiosti. Teoksessa tapaamme oudon kokoonpanon, bändin, joka alkaa luoda omaa mytologiaansa viikinkihistorian ja Dublinin kaupungin synnyn ympärille. Vuoden finaali järjestetään Dublinissa, ja vastoinkäymisistä huolimatta kokoonpano on finaaliin pääsystään vuorenvarma.

Taustalla piilee Suomen v. 2006 viisuvoitto; vuonna 2011 The Vikings haluaa päihittää Lordin aikaansaaman spektaakkelin. Ennen edustusbiisin lukkoonlyömistä eräs bändin jäsenistä on jo käynyt varastamassa leikkipuistosta viikinkiveneen puolikkaan saaden paikallisten perheiden vihat niskaansa. Viikinkibändin jokerikortiksi nousee basisti Steinar, joka on siviilissä luomiaan hysteerisesti tarkkaileva nössö, mutta joka onnistuu saamaan joka keikalla berserkin raivokohtauksen. Steinarin väkivaltaisista purkauksista tulee show’n juju, joita yleisö osaa jo odottaa. Bändin sisällä kytee kolmiodraama Steinarin, ja laulajien Irenen ja Stavrosin välillä. Stavros on elähtänyt gigolo, kun taas Irene on elämänsä Jeesukselle omistanut opettaja. Steinar on iskenyt silmänsä Ireneen, mutta tämä ei lämpiä hänen iskuyrityksilleen.

Stavros joutuu tekemään suurempaa vilunkia jo kisaan ilmoittautumisvaiheessa, ja valheen kanssa eläminen on välillä vaikeaa. Kun muu bändi saa kuulla petoksesta, he pelkäävät saavansa samantyyppisen maineen kuin Milli Vanillilla oli 80-luvulla. Valhe säilyy huomaamatta loppumetreille, sillä säveltäjäksi merkitty iskelmän legenda on paennut Singaporen viidakkoon kokoamaan itseään. The Vikings-brändi saa sympatiaa erityisesti maan äärioikeistolaisilta, jotka uskovat bändin palauttavan kansallismielisen hengen ja norjalaiset perusarvot maahan käden käänteessä.

Hauskimpia juonenkäänteitä kirjassa ovat bändin kohtaamiset kilpailijoidensa kanssa. Norjan karsintojen finaalissa Marion Ravn-niminen laulaja on hakenut Ruotsista vahvistuksekseen Dr.Albanin, minkä läsnäolo erityisesti huolestuttaa bändiä. Norjalaiset suhtautuvat tähän nigerialaisperäiseen hammaslääkäriin syvällä kunnioituksella (vastaavasti mies on edelleen suosittu vieras välisuomalaisilla keski-ikäisten klubeilla – tiedän, koska olin taannoin melkein menossa hänen keikalleen). Voitettuaan karsinnat alkaa tosi taistelu esimerkiksi albanialaista tourette-naista ja Carola Häggkvistiä vastaan. Viisujen muuttumista omanlaisekseen friikkisirkukseksi käsitellään eniten – ehkä se onkin teoksen pohjimmainen teema. Ja kun nyt vielä sijoittaa PKN:n tälle historialliselle janalle, teos voi antaa pohdinnan aihetta myös tämän vuoden kisoihin. Minusta PKN ei edusta minkään asteen ”friikkiyttä”, vaan miehet esiintyvät aitoina itsenään yrittämättä brändätä itseään mihinkään suuntaan. Haasteita tulee luomaan biisin musikaalinen puoli, eritoten sen lyhyys.

En kuitenkaan nauranut ääneen missään vaiheessa, vaan hytkyin nostalgisesti 80-90-lukujen ohikiitävien tähtösten tahdissa. Luulen, että Hovdenin aiempi läpimurtoteos Saamelandia (2012) olisi enemmän heiniäni, sitä olenkin monesti hyplännyt ”sillä silmällä” kirjakauppareissuilla – tämä teos oli alekorin heräteostos. Miehen tuotantoa on verrattu Arto Paasilinnaan – kunniamaininta sinänsä, ja aika näyttää, tuleeko hänestä vastaava legenda. Tämä teos oli sisällöllisesti liian ohut noustakseen klassikoksi. Luulen silti, että se kolahtaa intohimoisiin viisufaneihin.

Vesipuisto Surina

KultahammasInna Patrakovan Kultahammas (Helsinki-kirjat 2012) oli niin hykerryttävä matkakertomus, että luin sen putkeen kaksi kertaa. Teoksessa palataan kultaiselle 1990-luvulle, jolloin venäläisten länsiturismin pää oli vasta aukeamassa ja länsimaisten kulutushyödykkeiden himo oli usein syy matkustaa bussilla ”Suokkulaan”. Romaanin päähenkilö Dasha on edennyt oppaan urallaan tasolle, jolla hän voi jo kieltäytyä pahimmista turistiryhmistä, moskovalaisista ja ”sukkuloijista”, mutta ei vielä saa palvella rikkaita maalaisia. Dashan etu matkabusineksessa on hänen suomen kielen taitonsa – hänen kaltaisiaan oppaita on Pietarissa vain kolme. Yleensä hän työskentelee tiimissä Vovkan ja Dimkan kanssa, kuskien, jotka myös tuntevat Suomen kuin omat taskunsa, erityisesti Helsingin keskustan rapa-alkoholistit,  joille pimeät pullot kelpaavat  minä vuorokaudenaikana tahansa.

Kultahampaassa reissataan kolmen päivän tehomatkalla vapun aikaan vuonna 1997. Klassikoksi muodostuneeseen lomapakettiin kuuluu Helsingin kiertoajelu, retki Vesipuisto Serenaan ja päivä Tampereella. Suurimmat odotukset liittyvät juuri Serenaan, jossa kylpeminen on tärkeä initiaatio länsimaiseen sivistykseen. Rouvashenkilöt ovat aloittaneet laihdutuksen ja solariumissa käynnin tätä riittiä silmällä pitäen jo puolta vuotta ennen lähtöä ja sijoittaneet pienen omaisuuden muodikkaisiin bikineihin, joita heidän ukkonsa kuvaavat jokaisen tekopalmun alla väsymättä. Dasha enimmäkseen jättää Serenassa uimisen välistä vedoten ammatillisuuteensa, mutta tällä matkalla sortuu houkutukseen. Surkuhupaisaa kerrontaa lukiessani päässäni soi Vintiöt-sarjasta tuttu tunnari ”Vesipuisto Surina”, jossa myös pilkataan venäläisten pesutapoja. Muistelin myös omaa parin vuoden takaista neitsytmatkaani kyseiseen kohteeseen, joka tällä vuosikymmenellä vaikutti vielä kämäisemmältä kuin Patrakovan kertomana.

Teoksen turistit ovat tietysti riehakkaita karikatyyrejä, mutta Patrakova kertoo heistä niin lämpimästi ja hellyyttävästi, ettei porukasta muodostu friikkisirkuksen vaikutelmaa. Tässä tiivistetään kymmeniä, ellei satoja venäläisturismiin liittyviä kliseitä, joista kestävin taitaa liittyä heidän vessakulttuuriinsa. Talvella Saimaan alueella olin pyörtyä löydettyäni tavallisen Citymarketin vessoista nolon venäjänkielisen kyltin, jossa kiellettiin vessanpöntön reunoilla seisominen. Tämä siis vuonna 2014. 1990-luvulla ilmiö selittyi vielä postsosialistisilla syillä: Venäjän siivottomiin julkisiin vessoihin tottuneilla oli kuin olikin tapana kyykkiä vesivessan reunoilla pöpöjen pelosta.

Vessahuumorin lisäksi Patrakova viljelee roisia seksi- ja ruokahuumoria; viinanjuontihuumoria on teoksessa yllättävän vähän. Venäläisistä suomalaisnaisten pariutuminen turkkilaisten kanssa on valtion sponsoroima projekti sukurutsan estämiseksi. Tamperelaisen suklaakaupan seksistis-rasistisista suklaaluomuksista Patrakova ottaa myös ilon irti. Tampereen arkkitehtuuri, erityisesti Metso-kirjaston estetiikka, pääsee myös ikuistetuksi hilpeässä muodossa. Särkänniemen delfinaarion lakkauttajat saisivat teoksesta myös tuulta purjeisiinsa.

Teos on ilmeisesti osittain autoetnografinen kannen kuvista päätellen. Mikään realistinen muistelma se ei kuitenkaan ole, vaan hemmetin hienoa kaunokirjallisuutta. Ihailen kirjailijan kykyä tehdä jostain hyvin arkisesta ja mitäänsanomattomasta suuria spektaakkeleita. Ihailen myös hänen pistämätöntä itseironian kykyään, joka taatusti hauskuuttaa venäläisiä ja suomalaisia tasapuolisesti. Kun katselin keväällä YLE:n ahdistavaa Venäjä-iltaa, olin jo epätoivoinen naapurussuhteittemme tolasta. Miksi televisioon ei kutsuta Patrakovan kaltaisia todellisia kulttuuritulkkeja, joilla selvästi on jotain raikasta sanottavaa?

Ei Patrakovaa olla turhaan verrattu Arto Paasilinnaan. Virkistyin Dasha-oppaan kyydissä niin perusteellisesti, että etsin taatusti käsiini myös hänen aiemmat teoksensa.

 

Varastettujen hetkien taika

cunningham-michael-tunnitMichael Cunninghamin Tunnit (1998, suom. Gummerus, 2000) olen nähnyt leffamuodossa parikin kertaa, ja ehkä siksi itse kirja on lojunut sänkyni alla pari vuotta. Kirjaa on hehkutettu reaalimaailmassa ja blogeissa vuosikausia – se on monien kestosuosikki loistavan teeman, tyylikkään toteutuksen ja ehkä myös vahvan sukupuolipoliittisen viestin vuoksi. Onko Tunnit sitten Virginia Woolfin Mrs.Dallowayn halvempi viihdeversio vai itsenäinen taideteos? Mikä siinä tarkalleen hurmaa?

Itse en ole koskaan lukenut Mrs Dallowayta loppuun; To the Lighthouse on ainoa Woolfin romaaneista, jonka selätin ja hänen esseitään, erityisesti ikonista klassikkoa Omaa huonetta, olen lukenut antaumuksella. Kelle tahansa feministille tai naiskirjallisuuden ystävälle Woolf on kuitenkin keskeinen virstanpylväs. Pidän tajunnanvirrasta. Ongelma hänen teostensa suhteen ei ole tyylissä, vaan jonkun asteen tunkkaisessa jankkaavuudessa. Hän ei tunnu koskaan pääsevän eroon yläluokkaisesta rajoittuneisuudestaan. Kuten Cunningham osoittaa, Virginia Woolf on henkilö, jolle on tavallista lähettää sisäkkö esikaupungista Lontooseen hakemaan vain inkiväärihilloa ja oikeanlaista kiinalaista teetä vain siksi, että tämän sisko on tulossa kylään lapsikatraansa kanssa.

Tunneissa on kolme on päähenkilöä, Virginia itse vuonna 1923 kirjoittaessaan Mrs. Dalloway-romaania, kalifornialainen kotiäiti Laura vuonna 1949 ja newyorkilainen kirjailija Clarissa joskus 1990-luvun lopulla. Virginia Woolfin varjo seuraa Lauraa ja Clarissaa: Woolfin romaanit ovat Lauran ainoa henkireikä avioliitossa, jonka kulissit ovat kaatumassa päälle; Clarissaa on taas entinen rakastaja Richard kutsunut vuosikymmeniä leikillisesti Mrs. Dallowayksi. Richard on nyt kuolemassa AIDS:iin – epidemia niittää taiteilijapiirien keski-ikäisiä miehiä kulovalkean lailla. Ennen hyvästijättöä Clarissa haluaa järjestää exälleen juhlat runopalkinnon vuoksi.

Romaanissa päällimmäisenä tuntemuksena välittyi omituinen valo. Seuraamme naisia, joilla ei ole tosiaankaan mukavaa itsensä kanssa, mutta samalla he pystyvät havaitsemaan nyansoituja asioita ympäristöstään. Laura kärsii kotiäitiyden aikaansaamista rajoitteista ja oirehtii suicidaalisesti. Hän kokee Los Angelesin sykkeessä samantyyppistä klaustrofobiaa kuin Woolf koki asuessaan Richmondin esikaupunkialueella. Ainoa toivo löytyy epärationaalisilta retkiltä lähiympäristöön: seuraamme hänen angstintäytteistä iltapäiväänsä, jonka aikana hän pakenee anonyymiin hotelliin lukemaan Virginia Woolfia vain kuvitellakseen parin tunnin ajaksi olevansa joku muu. Aika, ohikiitävien hetkien hauraus ja läpikuultavuus, nousee päällimmäiseksi ihmetyksen kohteeksi kaikkien naisten tarinoissa. Taianomaisinta teoksessa on kuitenkin leikkaus. Dramaturgisen vaikutelman aikaansaaminen oikeanlaisilla väliintuloilla.

Clarissa on hahmoista vahvoin ja empaattisin. Eläydyin romaanissa eniten Clarissan ja Richardin outoon rakkaustarinaan, 60-70-lukujen nostalgiseen kaiveluun – aikoihin, jolloin vapaa rakkaus ei vielä merkinnyt kuolemantuomiota. Richard-runoilijan viimeiset elintunnit ja -hetket kuvataan tässä monumentaalisella herkkyydellä. Clarissan tarinassa keskiössä on homojen ja lesbojen vapautusliike ja feministinen aktivismi – tässä liikutaan piireissä, joissa kaikilla on joku sateenkaariperheviritys tai suhde sukupuolentutkimuksen yliopisto-opettajaan. Clarissan tarinassa fokus ei ole kuitenkaan kaapista ulostulossa, vaan saattohoidossa. Kuoleman kosketus ei lopulta kategorisoi ihmisiä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Juuri tänään luin Suomi 24- keskustelupalstalta kirjailijoiksi aikovien kokemuksia kustantajista (ks ketju: http://m.suomi24.fi/node/12194746). Ketjun keskeisenä pointtina tuntui olevan katkera tilitys siitä, kuinka vain feministiset tai homouden historiaa käsittelevät teemat pääsevät isojen kustannustalojen seulan läpi. Esimerkiksi laman kourissa kärsineiden sisämaan tavisten kohtalot eivät isoja kustantajia kiinnosta. Keskustelijoiden mukaan esimerkiksi kansan syvien rivien tuntojen tallentajat Heikki Turunen tai Arto Paasilinna eivät olisi koskaan läpäisseet kustantajan seulaa tällä vuosikymmenellä.  Itse en ole koskaan osannut asettaa Paasilinnaa, Turusta ja saman ikäluokan Pirkko Saisiota eri leireihin.

Mene ja tiedä. Kun tutkin maailmankirjallisuuden historiaa, huomaan, että aika monilla ihailemillani klassikkokirjailijoilla oli ongelmia seksuaalisuutensa ilmaisun kanssa ja tämä näkyy myös tuotannossa tavalla tai toisella. Seksuaalisuus (tai seksuaalisuuteen liittyvä politisointi) on kuitenkin vain jäävuoren huippu siinä teemojen kirjossa, joista kirjailija voi valita. Jos seksuaalisten vähemmistöjen määrä yhteiskunnassa on jotain 5-10%, eikö olisi kohtuullista, että kaunokirjallisuudessa olisi ainakin tuo määrä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja? Kysymystä voidaan laajentaa muihin vähemmistöihin.

Muodikkaan homouden dissaajat taatusti heittäisivät Tunnit roskakoppaan jo takakannen tekstin luettuaan. Ja heittäkööt. Valtaosassa tänne arvioimissa teoksissa perusasetelma keskittyy heteroseksuaalisten parien ja perheiden haasteisiin, sanoisinko jopa sen 95%. Itse en valitse kirjoja sen perusteella, ovatko henkilöhahmot homoja tai heteroita, perinteisessä parisuhteessa vaiko eronneita ja karanneita. Muutakin kaunokirjallista arvoa on oltava.

 

Hyväuskoisuuden ylistys

Shusaku EndoJapanilainen Shusaku Endo oli minulle uppo-outo kertoja, vaikka Verraton hölmö (1959, suom. 1983) onkin odottanut lukijaansa hyllyssäni vuosikaudet. Endoa on kutsuttu Japanin Graham Greeneksi, ehkä johtuen siitä, että molemmat ovat kiinnostuneet moraalisista pohdinnoista, seikkailuista ja roomalaiskatolisesta uskosta. Kristitty Endo vietti nuorena pitkiä aikoja Ranskassa, mikä näkyy myös tämän romaanin aihevalinnassa. Kerronnan tempokaan ei ole tyypillisen japanilaisen viipyilevää tai luonnon ihmeiden ympärillä hiljentyvää, vaan dynaamisen toiminnallista.

Turhaa vetää liian pitkällisiä johtopäätöksiä japanilaisen ja eurooppalaisen kerronnan eroista, kun japanilaisen kirjallisuuden otokseni on kuitenkin edelleen vaatimaton. Mutta japanilaisissa romaaneissa minua enimmäkseen viehättää joko hidas kontemplatiivisuus tai monikerroksinen postmoderni intertekstuaalisuus. Verraton hölmö tuntui japanilaiseksi romaaniksi modernin eurooppalaiselta siksi, että siinä on selkeä lineaarinen juoni eikä siinä palvota luontoa tai perinteistä japanilaista estetiikkaa.

Aikuiset tokiolaiset sisarukset Takamori ja Tomoe saavat tietää, että Takamorin nuoruuden ranskalainen kirjeystävä Gaston Bonaparte on tulossa Japaniin rahtilaivalla. Japanilaisen vieraanvaraisuuden konseptiin kuuluu ulkomaalaisen vieraan vastaanotto satamassa, vaikka Takamori ei koe tuntevansa Gastonia lainkaan. Satamassa sisaruksia odottaa hevosennaamainen korsto, jonka ulosanti sekä japaniksi että ranskaksi vaikuttaa lapsenomaisen hölmöltä. Varsinkin Tomoe-siskoa tämän ruman ja kömpelön vieraan mukana roikottaminen hävettää, mutta homma on hoidettava taiteen sääntöjen mukaan vaikka hampaat irvessä.

Tomoen ja Takamorin suhde on stressaantunut raha-asioiden, siskon pedantin nalkutuksen ja veljen laiskuuden ja leväperäisyyden vuoksi. Kumpikaan ei usko, että toinen koskaan pääsee naimisiin em. piirteiden vuoksi. Tomoe hankkii italialaisen yhtiön sihteerinä ja tulkkina enemmän kuin veljensä ja on urakehityksessään suunnilleen niin pitkällä kuin mihin 1950-luvun tavallisen perheen japanilainen tyttö voi päästä. Endo oinastelee, että tulevaisuus on naisten hallussa johtuen muuttuvista koulutusoloista ja naisten omasta aloitteellisuudesta.

Gaston on vapaa sielu, joka ei kauan isäntäperheensä nurkissa viihdy. Hän haluaa kokea Japanin omin nokkineen tavaten mahdollisimman erilaisia ihmisiä. Ensimmäisenä hän päätyy Tokion nuhjuisimmalle tuntihotellialueelle, josta hän päätyy pelastamaan prostituoidun väkivaltaisen asiakkaan kynsistä. Prostituoitu vie hänet vanhan miehen, kunnioitettavan sensein luo, joka on kasvoista ennustaja. Ennustajan luona Gaston saa seurakseen kulkukoiran jonka hän ristii humoristisesti Napoleoniksi, sillä kaikki japanilaiset haluavat tietää, onko hän kuuluisaa Bonaparten sukua. Ei hän ole, hän on tavallinen ”poppeli” Savoyn vuoristosta Sveitsin rajalta, mies, jonka kohtaloksi on tullut muiden, nopeampien ja älykkäämpien seuraaminen ja raskas fyysinen työ.

Gastonin hahmosta mieleeni tuli häiritsevän anakronistisesti  Gerard Depardieu, näyttelijä joka on onnistunut tekemään kömpelyydestään ja suuresta koostaan varsinaisen tuotemerkin. Voisin hyvin kuvitella Depardieun Gastonin roolissa; joitain vastaavia roolejahan hän on vetänyt amerikkalaisissa leffoissa. Varsinkin Tomoe-sisko joutuu nielemään pettymyksensä, sillä hän on odottanut komeaa latinalaistyyppistä Adonista, jolla on muodikkaat vaatteet ja moitteettomat tavat, mutta saakin kotiinsa melkein puhumattoman puusta veistetyn Goljatin.

Gaston päätyy syvälle Japanin alamaailmaan, lopulta vaarallisen palkkamurhaajan panttivangiksi operaatioon, jossa on tarkoitus kostaa murhaajan veljen tapattaneelle sotaveteraanille. Kaikki, jotka Gastonin tapaavat, jäävät ihmettelemään hänen pyyteettömyyttään ja hyväntahtoisuuttaan. Tomoe ja Takamori käyttävät lähes kaiken aikansa miehen etsintään ja pelastamiseen hankalista tilanteista.

Verrattomassa hölmössä esitellään juuri niitä epämukavia ja suttuisia puolia Japanista, joita kunnon isäntä tai emäntä ei koskaan ulkomaalaisille vieraille näyttäisi. Kai tässä yritetään rikkoa turhan vieraskoreuden myyttejä. Gaston ei ole tippaakaan kiinnostunut perinteisistä turistikohteista, vaan haluaa hengailla takakujilla ja kansankuppiloissa. Hölmö gaijin osoittautuukin vaihtoehtoiseksi matkailijaksi, joka uskaltaa ottaa riskejä, joita isäntäväki ei ottaisi kuuna kullanvalkeana.

Kulttuurien törmäyskurssien esittely on tämän päivän näkökulmasta melko pliisua, varsinkin jos lukija tietää vähänkään Japanista. Täytyy kuitenkin muistaa, että 1950-luvulla keskiverto eurooppalainen lukija ei ollut todennäköisesti käynyt sushibaarissa tai valistanut itseään ninja-elokuvilla. Teoksen ideaali kohderyhmä on todennäköisesti ei-japanilaiset lukijat, tosin saa japanilainenkin tästä sopivan outoutetun luennan omasta yhteiskunnastaan. Gastonin ja Napoleon-koiran symbioosista tuli jopa mieleen Paasilinnan Jäniksen vuosi ja Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Tässä siis kaikille veijariromaanien ystäville helppolukuinen ja Japanin kulttuuriin sisäänheittävä klassikko.

 

Ensimmäinen Paasilinnani

Arto-Paasilinna_6366Arto Paasilinnaa pitäisi kai lukea ranskaksi, sillä hän on tehnyt ranskalaiseen lukijakuntaan pysyvän vaikutuksen ja siellä hänen klassikkokirjansa myyvät paremmin kuin nykyään kotimaassa. Minun täytyy myöntää, etten ole koskaan lukenut yhtäkään Paasilinnan teosta loppuun ennen tätä kesää, vaikka niitä oli lapsena ja nuorena koko ajan tarjolla. Montaa olen aloittanut, mutta kesken ovat jääneet; samastin ne samalla tavalla ”äijäkirjoiksi”, kun äitini Eeva Joenpellot ”tätikirjoiksi”. Silti  Risto Jarvan ohjaama Jäniksen vuosi (1977) on yksi suomalaisista lempileffoistani, johon en koskaan kyllästy, ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (2011) raikas uudelleentulkinta klassikosta.

Nyt räväytin ja luin miltei yhdeltä istumalta Isoisää etsimässä (1977), sillä minua kiinnostaa kadonneiden sukulaisten teema. Yritän itse rekonstruoida suomalaisen miehen katoamista Venäjälle autonomian aikana, mutta tämä 70-luvulle sijoittuva nomadinen tarina antaa loistavaa vinkkiä kerronnan mahdollisesta tyylistä. Paasilinnalla on maagis-realistinen, liioittelevan rempseä ote ja tarpeeksi vinksahtaneet henkilöhahmot makuuni.

Verneri Väisänen on Augustin isoisä, joka on tottunut ”karkailemaan” perheeltään aika ajoittain, sillä tekosyyllä että tekisi nahkurina nahkakauppoja eksoottisissa kohteissa kuten Pohjois-Norjassa, Islannissa, Grönlannissa ja Alaskassa. Liikematkoillaan Verneri on määrittelemättömiä aikoja, ilmoittaen itsestään vaimolleen Letitialle huolettomissa postikorteissa. Letitian viha miehensä karkaamisia kohti on kuitenkin syövyttävää, ja eräänä päivänä hän palkkaa pojanpoikansa isoisää etsimään sillä mandaatilla, että äijä pitää palauttaa vaimolleen välittömästi. August itse on kolmikymppinen peräkammarin poika, joka ei pysty kuvittelemaan itsenäistä elämää isovanhempiensa ylläpitämän dynastian ulkopuolella.

Alkaa omintakeinen vuodenmittainen odysseia Pohjanmaan turkistarhoille, Lapin kalavesille, Pohjois-Norjan ja Ruotsin erämaihin, ja Tanskan kautta Keski-Eurooppaan ja Britanniaan. Isoisä löytyy norjalaisesta kalastajakylästä, mutta karkaa lumituiskuun Vernerin koittaessa muiluttaa tätä taksilla takaisin vaimonsa ruotuun. Tämän jälkeen isoisä onnistuu keplottelemaan Augustin puolelleen ja unohtamaan naisväen hömpötykset. Augustilla ei ole vaihtoehtoa, sillä ei kestäisi isoäitinsä toruja tuloksettomasta missiosta.

Älyttömiä vaiheita piisaa joka maassa, absurdeinta meno on ehkä Britanniassa, jossa Verneri löytää Lontoon ukkokodista Arkangelin sotakaverinsa ”Teivitin” ja värvää tämän muistisairaan horiskon seurueen jatkoksi nahkakaupoille Walesiin. Miehet onnistuvat vuokraaman auton ajokortitta, ajellen holtittomasti nummilla, jopa ”Teivitti” saa ajaa, vaikka tuskin näkee metriäkään eteensä. Paluu koti-Suomeen tapahtuu yllättävästi, liian aikaisin olosuhteiden pakosta. Kotona miehiä odottaakin jymy-yllätys, joka kiinnostavalla tavalla sinetöi vinksahtaneen suvun miesten kohtalon.

Viihdyin tässä lennokkaassa  kyydissä erinomaisesti, mutta luulen, ettei Paasilinnoja kannata ahmia ahmimalla, vaan nauttia silloin tällöin maltillisemmin. Jotain huhua kuulin myös kirjailijan voimien paluusta ja soisi että hän ehtisi vielä julkaisemaan jotain, vaikka asuu  itsekin jonkinmoisessa ukkokodissa tätä nykyä.