Made in CCCP

IMG_1419Väliin taas rosoisempaa kierrätyskirjallisuutta, kun uutuuskirjoista hehkutus puuduttaa. Blogini muuttuisi taatusti omaperäisemmäksi, jos omistaisin sen kierrätyslaarien helmille, mutta tämä luultavasti tappaisi sen viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet.

Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivä (WSOY, 2001, suom. Hannu Oittinen) on aidosti nuhjuinen, ärsyttävä ja irvokas kuvaus nuorista bisnesmiehistä, Karlista ja Marksista, jotka neukkuajan viime metreillä yrittävät rikastua mm. saksalaisten ”eroottisten” elokuvien castingeilla. Karl on vasta päässyt Neukkulan armeijasta, ja armeijajutuista on jäänyt hänelle pakkomielle – oikeastaan hän ei puhu muusta, varsinkaan selvin päin. Marksilla on taas pakkomielle Raamatun siteeraamisesta, ja kosteiden retkien päätteeksi hän osaa arvostaa Karlin naisystävän paistamia öisiä porsaankyljyksiä. Karl taas kohtelee itseään vanhempaa Aivea kuin julkista vessaa, ja muutenkin käyttäytyy kuin sika varsinkin niiden naisten seurassa, joita on kiksauttanut. Aive työskentelee päivisin Viru-hotellin kokkina, ja Karl käy rahapäivinään suihkuttamassa shampanjaa avovaimoaan nuorempien naistyrkkyjen rinnoille sen maisemahuoneissa, joihin tavallisilla kaupunkilaisilla ei koskaan olisi rahaa.

Raha motivoi näitä antisankareita huomattavasti enemmän kuin seksi. Pornobisnesten laahatessa he keksivät kokeilla onneaan muun muassa vuohien ja antilooppien sarvien kaupalla Hongkongiin. Pian Karlin edessä on kuitenkin maanpako, johtuen armeijassa tapahtuneesta sekavasta insidentistä, johon liittyy maanpetosepäilyksiä ja KGB-tiedusteluja.

Teoksen toinen puolikas, jossa Karl elää turvapaikanhakijana Ruotsissa ja laittomana siirtotyöläisenä Suomessa, on astetta hauskempi kuin kertomus Neuvosto-Viron viimeisistä henkitoreista. Karlin huomio keskittyy ulkomailla muuhunkin kuin viinaan ja naimiseen. Esimerkiksi leikkeleiden ja juustoviipaleiden sosialisoimisesta ruotsalaisista kahviloista tulee rakas harrastus, joka kehittyy myöhemmin semiammattilaiseksi myymälävarkaan uraksi. Lama-Suomessa pöydät notkuvat heiveröisemmin kuin Ruotsissa, mutta Karl oppii nauttimaan huoltoasemien santsikupeista, viinereistä ja pussimuussiannoksista.

Karlin kohtaamiset etnisen toiseuden kanssa ovat alkaneet jo armeijassa, jossa hän koki tarpeelliseksi liittoutua ”mutiaisten” kanssa. ”Mutiaispuhe” pahenee ruotsalaisessa vastaanottokeskuksessa, jossa hän tarkkailee eri afrikkalaisten ryhmien ominaisuuksia. Naisen puutteessa hän jopa ihastuu ympärileikattuun somalityttöön, jonka veljelle liitto valkoisen miehen kanssa sopisi, mikäli myös Karl ympärileikattaisiin. Vastaanottokeskusten arjesta ei kirjoitettu paljoa 1990-luvulla. Tämä teos sijoittuu vuoteen 1991 ja on kirjoitettu v. 1998. Tähän väliin sattui Arto Salminen aloittamaan kirjallisen uransa teoksella Turvapaikka (1995), joka kuuluu teoksiin, joita sieluni ei ole sietänyt lukea sen puistattavan ilmapiirin vuoksi. Tässä oli samaa henkeä, tosin kertoja oli ”mutiaistensa” kanssa samassa veneessä.

Teos on kauttaaltaan inhorealistinen, eivätkä henkilöhahmot kerjää sympatiaa. Sitä pystyy lukemaan vain yleisemmällä, yhteiskunnallisella tasolla, jolloin huomio kiinnittyy rakenteisiin, naapurimaiden keskinäisiin suhteisiin ja kansallisiin stereotypioihin. Kenderin suomalaisiin kohdistuva pilkka on lopulta maltillista, jopa kilttiä. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun nostalgiaa tässä tarjoillaan runsaasti, tosin miesten länteen liittyvät haaveet ovat latteahkoja. Miami Vice, Rambo- ja Terminator-leffat ovat Karlin henkistä perimää, kun taas Marks saattaa eksyä jopa Kansalliskirjastoon tutkimaan eläinaiheisia kuvateoksia.

Kaur Kender (s.1971) sai Virossa paljon huomiota tällä esikoisromaanillaan, ja on jatkanut uskollisesti uraansa rankkojen ja rosoisten alamaailman hahmojen kuvaajana. Viime vuonna hän sai syytteen pedofilisen kuvaston levityksestä kirjoitettuaan novellin ”Untitled 12”. Tapaus on herättänyt paljon keskustelua sananvapaudesta, ja oikeudenkäynnit ovat ilmeisesti edelleen prosessissa. Mies on joutunut mielentilatutkimuksiin, ja hänet on todettu syyntakeiseksi. Novellia en ole ajatellut lukea, mutta kirjailijan kohtalo kiinnostaa.

 

 

Treffit Konnunsuon baarissa

VapaaTurvapaikanhakijoista on olemassa vähän suomenkielistä kaunokirjallisuutta; omaelämäkerrallisia teoksia olen lukenut useammankin. Juuri nyt mieleeni tulee vain Hassan Blasimin novellit, jotka kuitenkaan ei ole kirjoitettu alun perin suomen kielellä. Annamari Marttinen on eteläkarjalainen kirjailija, joka on myös opettanut turvapaikanhakijoille suomea Konnunsuon vastaanottokeskuksessa Joutsenossa. Siksi hänen romaaninsa Vapaa (Tammi, 2015) onkin tarkkapiirtoinen ja todenmukainen kertomus arjesta paikassa, jossa kukaan ei tiedä kohtalostaan ja jossa kaikki ovat vain väliaikaisesti kääntymässä. Entinen vankila ympäristönä on karu ja voi herättää monissa pakokauhun tunteita varsinkin, jos hakija on kotimaassaan ollut vankilassa kidutettuna.

Tällainen henkilö on romaanin Mahdi, kolmikymppinen irakilainen toimittaja, joka on menettänyt vanhempansa ja kadottanut veljensä. Mahdi on täysin yksin maailmassa ja saavuttuaan Suomeen hän kokee taantuvansa vauvan tasolle. Moni muu keskuksen asukeista on kuitenkin huonommassa jamassa kuin Mahdi – itse hän hakee tukea päivittäisestä rukoilemisesta, suomen kielen opinnoista ja lenkkeilystä. Suomen kurssilla käymisestä tulee miehelle melkein pakkomielle, eikä vähiten siksi, että opettajana on lempeä ja kaunis Katariina. Kun Mahdi löytää kirpputorilta Nerudan runokokoelman, jonka välissä on entisen vangin epämääräinen muistivihko, hän kokee tilaisuutensa tulleen esitellä löytöjään opettajalle ja näin tutustua häneen paremmin. Keskuksessa on kuitenkin tiukat säännöt henkilökunnan ja asukkien suhteista, joita Katariina ei voi eikä halua rikkoa. Silti opettaja kääntää oppilaalleen runot ja vihkon sisällön englanniksi.

Romaanin juoni kehkeytyy Mahdin ja huoneessa aiemmin asuneen Patu-nimisen vangin kokemusten ympärille. Mahdi tajuaa olevansa vapaa verrattuna huoneessa aiemmin asuneisiin murhamiehiin ja huumediilereihin. Silti karkotuksen pelko jäytää jokaisen keskuksen asukin sisintä ja kesken päivää tapahtuvat lähdöt ahdistavat kaikkia. Ystävyyssuhteita syntyy, mutta kaikki tietävät niiden jäävän väliaikaisiksi – onhan Konnunsuo transit-keskus, josta ihmisiä siirretään pysyvämpiin osoitteisiin.

Mahdi on henkilöhahmona ns. hyvis, jonka tilanteeseen on lukijan helppo samastua. Muut turvapaikanhakijahahmot jäävät ohuehkoiksi, eikä paljon puhuttuja konfliktitilanteita asukkaiden välillä ilmaannu. Marttinen ei kirjailijana ota kantaa maahanmuuttopolitiikkaan, mikä tekee tekstistä helposti nieltävän, mutta jäin kaipaamaan vahvempaa yhteiskunnallista otetta. On todennäköistä, että suurin osa turvapaikanhakijoista ei ole perillä Suomen poliittisesta tilanteesta, eli kuten kirjassakin kuvataan, heidän ainoat kontaktinsa kantaväestöön muodostuvat lyhyillä kauppareissuilla ja keikoilla legendaariseen Konnunsuon baariin. Tässä ei edes kuvata ainuttakaan rasistista kohtaamista, vaan keskuksen asukkaat elävät täysin eristyksissä muusta maailmasta. En kaivannut teokseen kommentaaria äärioikeiston uhasta, terrorismin pelosta enkä muistakaan ääri-ilmiöistä, mutta olisin mielelläni kohdannut jonkun henkilöhahmon, joka ei olisi ollut niin tyypillinen tai joka olisi pompannut ulos määrätystä roolistaan.

Pidin eniten opetustilanteiden kuvauksista, sillä ne muistuttivat minua omista ajoistani maahanmuuttajien luokkahuoneissa. Aikuisten ihmisten väritystuokiot on tässä kuvattu lämmöllä – uudet tulokkaat eivät protestoi lapsellisia menetelmiä vastaan, vaan nauttivat mahdollisuudesta keskittyä johonkin muuhun kuin ahdistavaan tilanteeseensa värien, musiikin ja tanssin kautta. Mahdin ja ystävien hahmoista välittyy kiitollisuus ja vastaanottavaisuus. He ovat monella tapaa ihanneopiskelijoita, jotka tarttuvat kielen opiskeluun kuin pelastusrenkaaseen. Kuten teos kuitenkin osoittaa, kaikki eivät ole tarpeeksi terveitä osallistuakseen kursseille.

Uniosuuksia oli teoksessa runsaasti ja jäin miettimään niiden tarpeellisuutta. Koin itse ne toisiaan toistaviksi ja luin ne hätäisen kursorisesti. Tarkoituksena tässä on kuvata kidutusta kokeneen ihmisen sisäistä maailmaa, mutta en kuitenkaan lukijana päässyt täysin Mahdin pään sisälle.

Kirjan kieli kuvaa hienosti maahan juuri tulleen ummikon hämmennystä. Lauseet ovat lyhyitä ja sanasto selkokielistä. Tuli mieleeni, että teos on ehkä osittain kirjoitettu turvapaikanhakijoille itselleen – kukaan tuskin tulovaiheessa oppii niin hyvin suomea, että pystyisi romaanin lukemaan, mutta he saattavat lukea sen myöhemmin. Koska kirjassa kiitetään useita entisiä oppilaita, koin, että kirjailijalla on ollut toive, että oppilaat lukisivat teoksen joku päivä. Itse aion vinkata tästä kirjasta maahanmuuttajaystävilleni, sillä tunnen muutamia, jotka pystyisivät tämän teoksen lukemaan.

Minulle teoksen maailma oli entuudestaan tuttu, joten en kokenut oppivani paljoa, vaikka tyylistä ja tunnelmista nautinkin. Teos voi olla hyvinkin opettavainen sellaiselle lukijalle, joka ei ole koskaan käynyt vastaanottokeskuksessa ja myös niille, joilla on turvapaikanhakijoihin liittyviä ennakkoluuloja tai pelkoja. Se ei pyri tuputtamaan lukijalleen mitään ideologiaa, vaan keskittyy erään yksilön tarinaan. Uskon, että juuri siksi teos tavoittaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään monikulttuurisuuden parissa työskenteleviä aktivisteja eli ns. ”suvakkeja”. Toivon myös, että teos rohkaisee lukijoitaan käymään vastaanottokeskuksissa ja tutustumaan kaiken maailman Mahdeihin, ei pelkästään romaanihenkilöihin. Jos ensi visiitti jännittää, tämä kirja voi toimia kävelykeppinä.

PS: Kirjoitettuani arvion muistan yrittäneeni lukea Arto Salmisen karun kyynistä esikoisromaania Turvapaikka, mutta en saanut sitä loppuun. Päähenkilö oli muistaakseni siinä paljon luotaantyöntävämpi kuin perussuomalaisten Juho Eerola, joka nuivistui työskenneltyään vastaanottokeskuksessa. Marttisen teosta ei voi verrata Salmiseen, tulevat sen verran eri planeetoilta.