Paratiisin pikkelsseillä maailmanmaineeseen

Teos: Arundhati Roy: The God of Small Things (Flamingo, 1997)

Moni blogini hieman vanhempi lukija varmaan muistaa v. 1997 Kirjatapauksen, eli Arundhati Royn esikoisteoksen The God of Small Things. Olen nähtävästi hankkinut teoksen Turusta Aleksis Kiven päivänä vuonna 1997, ja ihastunut päätäpahkaa nuoren naiskirjailijan tyyliin ja rohkeuteen. Tuossa vaiheessa olin muutenkin juuri hurahtanut Intian ja Pakistanin kirjallisuuksiin, mutta Royn teos oli noiden kirjojen meressä jonkinlainen Jackpot, ja merkki uudentyyppisestä naiskirjallisuudesta.

Hänen jälkeensä aika moni muukin intialainen naiskirjailija pääsi maailmanmaineeseen, ja 90-00-lukujen aikana maailmankirjallisuudessa jylläsi varsinainen Intia-buumi. Roy kirjoitti vain tämän esikoisensa, siirtyi sitten täyspäiväiseksi aktivistiksi ja julkaisi pitkään vain poliittisia kirjoituksiaan. Hänen toinen romaaninsa sai odottaa 20 vuotta, eikä The Ministry of Utmost Happiness jää yhtään tämän esikoisen varjoon – se vaan on paljon kompleksisempi ja suurempi kertomus.

Molemmat teokset ovat kirjoja, joiden omistaminen on ollut minulle tärkeää. Jostain syystä The God…oli päätynyt mökille, ehkä jonkun muun perheen jäsenen sinne roudaamana. Pokkari on ollut lainassa monella ihmisellä ja on ihastuttavan kulahtanut. Luin kirjaa mökillä ja eilen kaupungilla monessa pisteessä, kuten kuvan sushibuffetissa. Luultavasti kyseessä oli kolmas lukukerta, ja aika paljon olin jo unohtanut sen juonesta.

The God of Small Things on rakkauslaulu Keralalle, Royn äidinpuoliselle kotimaisemalle. Teoksen päähenkilöt, kaksoset Rahel ja Estha, ovat äidin puolelta Syyrian kristittyjä, ja isän puolelta hinduja. Vanhempien seka-avioliitto ei ole ollut juhlan aihe kummassakaan päässä, ja äiti Ammu eroaa alkoholisoituneesta miehestään jo lasten ollessa pieniä. Tytär Rahel palaa äidin kanssa kotikylään Keralaan, mutta Estha jätetään Bengaliin isän luo tasapuolisuuden vuoksi. Jossain vaiheessa juoppo isä saa tarpeekseen pojan huoltajuudesta, muuttaa Australiaan ja lähettää poikansa takaisin äidilleen.

Kirjassa eletään vahvimmin myöhäistä 1960-lukua ja varhaista 1970-lukua, kaksosten lapsuutta ja nuoruutta. Lasten isoäidillä on tehdas nimeltä Paradise Pickles, jonka Oxfordissa opiskellut kommunistieno Chacko ottaa omistukseensa vain siksi, koska on suvun ainoa mies. Tehdas menestyisi loistavasti, ellei eno panisi käytäntöön kaikkea puoluekoulussa oppimaansa. Enolla on myös brittiläinen ex-vaimo Margaret ja tytär nimeltä Sophie Mol, joka tulee suvun yllätykseksi pitkälle vierailulle suoraan Lontoosta. Lontoolainen serkku nostattaa lasten kurssia kyläläisten parissa, mutta samalla he kokevat, että joutuvat esiintymään alkuperäiskansan edustajina rasitukseen saakka.

Kirjassa kuolee ihmisiä traagisissa oloissa. Äiti Ammu lähtee maailmasta 31-vuotiaana keuhkotautisena haamuna, ja serkku Sophie Mol hukkuu kotikylän jokeen 9-vuotiaana. Äidin salasuhde kylän kastittomaan kommunistiin Veluthaan on saanut liikaa huomiota, sillä rakkauden lait määräävät, ketä saa rakastaa ja kuinka paljon. Kylässä ahdistellaan myös lapsia seksuaalisesti, eikä äideillä ja mummoilla ole lukutaitoa tällaisten kytkösten huomaamiseksi. Vaikka Roy kuvaa kylän luontoa ja raitin maisemia suurella rakkaudella, teos on samalla riipivän järkyttävä kuvaus kastijaosta ja muista mentaalisista rajoitteista.

Syyrian kristityistä Roy ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Tämä ryhmä kuuluu Keralassa historialliseen eliittiin, joka sortaa myös muita (ennen kastittomia) kristittyjä yhtä suvereenisti kuin muita osattomia ja köyhiä. Uskontojen moninaisuus on teoksen kiinnostavin elementti, varsinkin, kun kaksosten tädin Baby Kochamman elämän rakkaus, katolinen Father Mulligan kääntyy Vishnun palvojaksi ja hylkää kristinuskon. Eri kristilliset kirkot kilpailevat paikastaan auringossa, ja lapset saavat vaikutteita myös ”uudestisyntyneiltä” valkoisilta lähetyssaarnaajilta. Joutavuuksien jumalalle kelpaa amuleteiksi kaikki turha sälä, joten australialaisen saarnaajan lahjoittama Qantas-lentoyhtiön pehmolelu on yhtä arvokas palvonnan kohden kuin pehmopornovideot tai Love-in-Tokyo-hiuslenkit.

Minulle tämä teos on aina ollut ”hengailukirja”, eli olen lukenut sitä enemmän tunnelmien ja mielenmaisemien vuoksi kuin älyllisenä postkoloniaalina romaanina, jota se myöskin suvereenisti edustaa. Teos ei tuntunut yhtään vanhentuneelta näin 22 vuoden jälkeen, vaan voin edelleen lämpimästi suositella sitä jo modernina klassikkona.

Maailmankirjallisuuden reunaehdoista

IMG_1548Juhannuksen haasteenani oli saada Arundhati Royn uusin, järjestyksessä toinen romaani The Ministry of Utmost Happiness (Hamish Hamilton, 2017) luettua. Kirjaa olin lukenut parin viikon ajan pienin sirpalein, huonosti keskittyen. Teoksen bongasin jo suunnilleen julkaisupäivänä Tukholmassa, mutta sinnittelin Tampereelle saakka, jossa se löytyi Akateemisesta.

Työtön ei osta täyshintaisia romaaneja hevillä, ja tästäkin on tulossa halvempi pokkariversio suht pian. Kuitenkin nyt investointi tuntui aiheelliselta, olenhan odottanut kirjaa siitä saakka, kun luin The God of Small Things: in.

Aion kirjoittaa tästä syvällisemmän analyysin englanniksi, mutta tässä ensi vaikutelmia suomeksi kirjablogien Pride-viikon (26.6-2.7) kunniaksi. IMG_1547

Kyseessä on kenties sateenkaarevin intialainen romaani, jonka olen lukenut. Sateenkaariteemoja on kyllä intialaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa käsitelty ainakin 20 vuoden ajan, mutta harvemmin LGTB-henkilö on niissä pääosassa. Deepa Mehtan elokuva Fire (1996) kertoi naisparista päärooleissa ja sai aikaan väkivaltaa ja tuhoa maan elokuvateattereissa kahden vuoden viiveellä. Arundhati Roy on ohjaaja Mehtaa suurempi maailmankuulu julkkis, kansalaisliikkeiden superaktivisti, jolla varmasti on auktoriteettiä kirjoittaa tästäkin aiheesta. Mietin, kuinka käsikirjoitukseen olisi suhtauduttu, jos kyseessä olisi ollut tuntemattoman esikoiskirjailijan teksti.

Teoksessa on kaksi juonta, toinen liittyy Kashmirin itsenäisyystaisteluihin ja toinen Delhin historiallisen hijra- yhteisön muutostilaan globalisoituvassa maailmassa. Hijrat ovat olleet satoja vuosia oma alakulttuurinsa, pelätty, mutta välillä myös etuoikeutettu. Muslimien eli mogulihallitsijoiden aikana yhteisö syntyi siitä tarpeesta, kun neljän seinän sisälle suljetut hovinaiset eivät saaneet kohdata vieraita miehiä. Kuten eunukit arabien ja turkkien haaremeissa, myös hijrat olivat luottorooleissa palvelijoina, sairaanhoitajina, viestinviejinä ja miehisen maailman puolella viihdyttäjinä. Näinä päivinä esimerkiksi häälaulajan ammatti osuu usein hijra-yhteisön edustajalle.

Arundhati Roy ottaa yhteisöllisyyden teeman vakavasti, ja rakentaa vaihtoehtoisen maailmansa Delhin vanhan kaupungin hautausmaalle, jonne ylhäiseen, mutta köyhtyneeseen muslimisukuun syntynyt Anjum muuttaa seuraajineen. Anjum on syntynyt hermafrodiittinä, ja karannut perheeltään teininä asumaan perinteisessä hijra-kommuunissa. Tämä suljettu maailma ei kuitenkaan riitä hänelle, vaan hän erinäisten väkivaltaisten vaiheiden kautta päätyy perustamaan aluksi hijra– hautausmaan ja sen ympärille aaltopellistä kyhätyn kylän.

Roy onnistuu luomaan Intian myrskyisästä lähihistoriasta aidosti historialliselta tuntuvan romaanin. 1990-lukukin tuntuu kaukaiselta, kun väliin mahtuu monenmoista mullistusta. Hindujen ja muslimien kiristyneet suhteet tuntuvat ihmisten arjessa konkreettisemmin kuin homo-tai transfobia. Hijra-yhteisö tuntuukin ainoalta tolkun paikalta, jossa etnisyydellä tai uskonnolla ei ole ihmisiä syvästi jakavaa merkitystä.

Romaani on sen verran monikerroksinen ja kompleksinen, että sen lukemiseen kannattaa varata aikaa, ja sen maailmoista pois pääseminenkin voi kestää. Tarinan magia on ihmissuhteiden uskollisuudessa ja kestävyydessä: henkilöhahmoilla on kaikilla taipumus ottaa etäisyyttä syntymäperheistään ja muodostaa itse valitsemiaan sukulaisuussuhteita. Toisella päähenkilöllä, kristityksi kasvatetulla keralalaisella naisaktivisti S. Tilottamalla, on myös haasteita ”kuulumisensa” kanssa. Koko aikuisikänsä hänen pakkomielteenään on ollut Kashmir, ja ennen Anjumin hautausmaalle muuttoa häntä on moneen otteeseen syytetty terroristijärjestön avustamisesta.

Hijra-yhteisö saa tarinan aikana kaksi löytölasta hoivattavakseen. Toisen vauvan juuret ovat maolaisessa liikkeessä, jossa naisaktivisteilta oli perheen perustaminen kielletty. Raiskatun Revathyn ainoana toivona oli jättää vauva keskelle mielenosoitusta pääkaupungissa, josta hän uskoi löytyvän oikeanhenkisen kasvattajan lapselleen. S. Tilottama onnistuu nappaamaan vauvan, ja nimeää tämän Miss Jebeeniksi erään Kashmirin pommi-iskuissa kuolleen lapsen mukaan. Myöhemmin hän saa lukea lapsen karmivan tarinan äidin kömpelöllä englannilla kirjoittamassa kirjeessä.

The Ministry of Utmost Happiness on hurjista käänteistään huolimatta toivoa tuottava teos, joka tuskin jättää ketään lukijaa kylmäksi. Royn Intia on järisyttävän globaali maa, jossa köyhät ja osattomatkin ovat kartalla maailman tapahtumista. Intialaiset rikkaat grynderit käyvät rikastumassa lisää Irakin jälleenrakentajina, ja eräs kastiton hijra-poika nimeää itsensä uudelleen Saddam Husseiniksi nähtyään tämän kuolinvideon. Feikki-crocsit ja jeggingsit ovat haluttua kamaa, mutta samaan aikaan uskotaan, että vessoja voi siivota vain yksi kastiton alakasti.

Uskon, että kirjasta tulee käännöksenä iso hitti myös Suomessa. Se ei ehkä kuitenkaan tavoita kotiäitejä Prisman kassalla, kuten olen havainnut esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teosten tehneen. Aihepiiri on haastavampi kuin Royn esikoisromaanissa, ja runollisuus on kriisialueiden ja poikkeustilojen poetiikkaa.

Suomessakin oli kirjamarkkinoilla Intia-buumi 90-luvun lopusta 2000-luvun loppupuolelle, ja varmasti juuri Royn suuri suosio oli yksi buumin alkusysäyksistä. Noina vuosina pienempienkin kuuluisuuksien teoksia suomennettiin enemmän kuin nykyään. Nyt käännöksiä näyttää syntyvän vain ns. megatähtien teoksista. Intiaan intohimoisesti suhtautuvat tietysti hankkivat teoksensa reissuiltaan ja netistä, mutta käännösten tarkoitus on palvella myös niitä, joilla ei ole aikaa tai intressiä aktiivisesti seurata globaaleja kanavia. Moni edelleen löytää lukemistonsa lähikirjastoista.

Maailmankirjallisuuden kärkikaartiin The Ministry of Utmost Happiness sinkoaa laajalla lukeneisuudellaan; ei voida olettaa, että keralalainen kirjailija osaisi urdunkielistä klassista runoutta, mutta Roy on jaksanut oppia – ja sisäistää oppinsa niin, että urdu muuttuu osaksi kielellistä tyyliä. Itseäni hämmensi teoksessa useat Osip Mandelstam-sitaatit, sillä kuulin itse Mandelstamista ensi kertaa (moukka kun olen) vasta hetki ennen tämän lukemista, lähinnä hänen oleilustaan Karjalan Kannaksella ennen kuin joutui vankileirien saaristoon.

Kääntäjää ei kuitenkaan käy kateeksi. Toivottavasti hän on saanut tarpeeksi aikaa projektilleen, ja toivottavasti hän tuntee hyvin Intiaa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 33: ”Kirja kertoo Intiasta.”