Ruotsalainen dekkari ja feminismi

Alfauros

Feminismistä tiedän paljon enemmän kuin ruotsalaisista dekkareista, mutta näinä päivinä nämä kaksi asiaa tuntuvat mahtuvan samaan sapluunaan lähes poikkeuksetta. Tulee mieleen, että voisiko ruotsalaisesta nyky-yhteiskunnasta ylipäänsä kirjoittaa ilman ymmärrystä feminismistä (suomalaisesta aina voi, täällähän esiintyy täysin feminismille immuuneja kulttuurisia taskuja). Henning Mankellin 1990-luvun dekkareissa feministinen ymmärrys oli aika alkeellista, mutta hänelläkin ote aiheeseen on kehittynyt huomattavasti 2000-luvulle tultaessa. Liza Marklundin edustama feminismi on tuntunut mediaseksikkäältä huutomerkiltä. Syrjäseutujen naisten arjen kuvaaja Åsa Larsson on mielestäni näyttänyt feminismistä moninaisempia kasvoja. Kerstin Ekmanin ainoa dekkari Tapahtui vetten äärellä oli kauttaaltaan feministinen yllättävällä tavalla. Itse lähestyn ruotsalaisia dekkareita sillä oletuksella, että feminismi on niissä jotenkin sisäänrakennettu järjestelmä, edustipa kirjailija maltillista valtiofeminismiä, urakeskeistä jakkupukufeminismiä tai radikaalimpia suuntauksia.

Hyvä kirjailijahan ei varsinaisesti edusta mitään fiksoitunutta ideologiaa, vaan näyttää yhteiskuntansa kipeitä paikkoja ja sudenkuoppia. Feministinen näkökulma maailmaan voi olla ryppyotsaisen dogmaattinen tai vaihtoehtoisesti rajoja rikkova ja valtaapitäviä rakenteita purkava. Vaikka itse olen ollut feministi teini-ikäisestä saakka ja liputan feminismin puolesta yksityishenkilönä, en olisi hirveän ilahtunut, jos tulevia kaunokirjallisia teoksiani (heh) liputettaisiin ainoastaan feministisinä tuotoksina.

Katarina Wennstam (s. 1973) on toiminut ennen kirjailijanuraansa rikostoimittajana. Hän aloitti 2000-luvun alussa kaksi palkittua tietokirjaa raiskauksista jatkaen dekkarien maailmaan vuonna 2007. Dekkarisarjan päähenkilönä on keski-ikäinen syyttäjä Madeleine Edwards, joka on uralleen omistautunut menestyjänainen. Tietämättä kirjasarjan ja Madeleinen historiasta sain käsiini sarjan kolmannen osan Alfauros ( Otava 2013, alk. Alfahannen 2010, suom. Laura Beck), joka kiinnosti minua lähinnä provosoivan nimen vuoksi.

Teos on siitä erikoinen dekkari, että uhrin ja tekijän persoonat paljastuvat suht varhaisessa vaiheessa juonta. Nuori nainen jää yli nelikymppisen tunnetun näyttelijän haaviin, mies on krooninen seksiaddikti, jonka repertuaariin kuuluu lähinnä väkivaltainen alistaminen. Tämä juonipaljastus voi jo lannistaa jonkun potentiaalisen lukijan, mutta sen informaation saa jo melkein takakannesta. Jännitys koostuu lähinnä rikoksen ratkaisun yksityiskohdista ja retorisesta oikeussalidraamasta. Teos herättää kysymyksiä naisrauhasta, tiettyjen ammattialojen naisvihamielisistä käytännöistä ja siitä ikävästä kuviosta, kun uralla voi edetä vain ”verkostoitumalla” makuuhuoneiden kautta.

Koska en ole lukenut sarjan aiempia osia, en tutustunut syyttäjä-Madeleineen tässä kovinkaan syvällisesti. Nuori näyttelijänalku Emma ja hänen narsistinen piinaajansa, Hollywoodin hunksi Jack Rappe, kiinnittivät henkilöinä kaiken huomioni. Myös rikosta ratkaiseva mieskomisario jäi aika laimeaksi tuttavuudeksi. Koinkin, että tässä on sarja, joka kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä. Emmankin hahmo esiintyy jo aiemmissa osissa, joten hänenkin toimintansa ymmärtäminen olisi varmasti ollut helpompaa aiemman tuttavuuden kautta.

Teoksessa oli jopa valistuksellinen sävy, eli sitä lukemalla voi virkistää muistiaan siitä, kuinka toimitaan, jos itse tai joku läheinen tulee raiskatuksi. Koska kirjan tapahtumapaikkana on Tukholma, osa hyväksikäytetyistä saavat ensiluokkaista apua raiskauksiin erikoistuvalla klinikalla, jossa on käytössä vammoja yksityiskohtaisesti dokumentoiva ”rape kit”. En tiedä, sovelletaanko tätä tietotaitoa tänä päivänä muualla kuin suurissa yliopistollisissa sairaaloissa. Kirjassakin mainitaan tukholmalaisten naisten erityisasema suhteessa maan muihin naisiin. Vaikka hyväksikäyttöjen tutkinnan lukeminen oli paikoitellen rankkaa, ehkä feministisestäkin näkökulmasta opin tästä jotain uutta mikrotasolla. Kriisivalmiuteni nousi kenties piirun verran. Opetukset tosin olivat aika rautalangasta väännettyjä, melkein saarnaavia. Miesuhrien epäoikeudenmukainen asemakin mainitaan. Miesten hyväksikäytöstä onkin olemassa vähemmän dekkareita. Otan vinkkejä vastaan, jos blogini lukijat sattuvat sellaisista tietämään.

Feministisesti kiinnostava oli sivuhahmo, asianajaja Shirin Sundin. Iranilaistaustainen lakinainen on joutunut ammatillisen menestyksen vuoksi vaihtamaan sukunimensä ruotsalaisen aviomiehensä nimeksi – asia, mikä harmittaa naisen vanhempia. Lisäksi kaikki luulevat, että nainen on saanut nimensä Shirin Ebadin mukaan, vaikka oikeasti vanhemmat ovat tarkoittaneet nimellä sen kirjaimellista merkitystä, makeisia. Shirinin hahmossa on jotain kiinnostavan ristiriitaista, kun taas ruotsalaiset naishenkilöt tuntuivat liian realistisilta.

Teos kosketti minua rikoskeissinä enemmän kuin kaunokirjallisena teoksena. Saatan lukea sarjan alkupäätä lomalukemistona päästäkseni kunnolla sarjan tunnelmiin. Alfauroksen luin tilanteessa, jossa aihepiiri tuntui liippaavan jollain tasolla liikaakin lähipiirini todellisuutta. Hain kai siitä jonkinlaista tukea tai vinkkejä, joita sainkin. Teos voisikin toimia erinomaisesti keskustelun herättäjänä jossain terapeuttisessa/itsehoidollisessa ryhmässä. Sen yhteiskunnallisuus on vaikuttavampaa kuin kerronnan tyyli.

Jämtlannin kruunaamaton kuningatar

Ekman BlackwaterKerstin Ekmanin ruotsinkieliset romaanit ovat odottaneet lukijaa hyllyssäni jo ehkä vuosikymmenen. Luen ruotsiksi tietynlaista kirjallisuutta (dekkareita ja maahanmuuttajasaagoja), mutta Ekmanin ruotsi on tuntunut liian vaativalta alkukielellä. Nyt sain Ekman-pään auki, sillä sain kaverilta suomenkielisen käännöksen Tapahtui veden äärellä (Otava, 1994, suom. Oili Suominen). Lukukokemuksen rohkaisemana saatan kokeilla paria muuta Ekmanin alkutuotannon romaania (Häxringarna, En stad av ljus) alkukielellä. Tosin tiedän niistä muodostuvan ikuisuusprojektin, sillä tässä suomennoksessakin meni kokonainen viikko.

Joskus olen tykännyt lukea ruotsalaisia kirjoja englanniksi, esim. Mikael Niemen Popular music from Vittula (2002) oli sopivan outouttava kokemus. Huomaan, että tämäkin romaani on saatavilla enkuksi ja enkunkielisessä versiossa on tyylikkäämpi kansi kuin pohjoismaisissa.

Ekman (s.1933) on kompleksinen kertoja, joka tunnetaan oudoista detaljeistaan ja lentävistä lauseista. Hän on Jämtlandin maakunnan kaunokirjallinen kuningatar, joka on onnistunut maalaamaan tämän takahikiän alkuperäiskulttuuria maailmankartalle levein ottein. Tapahtui veden äärellä on kenties hänen tuotantonsa menestynein romaani, jolla hän voitti sekä August- että Pohjoismaiden neuvoston palkinnon.

Romaanin oudoin yksityiskohta liittyy ämpärissä elävään ankeriaaseen, jonka Johan-poika nappaa pelastusköydekseen jouduttuaan heitetyksi vanhaan kaivoon. Ankeriaan sielunelämää seurataan kymmenien sivujen verran legendaarisella karkumatkalla Norjaan.

Juonta en nyt referoi, sillä teoksen koukuttavuus perustuu juonen yllätyksellisyydelle. Teos ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka vanhoja rikoksia siinä ratkaistaankin. Keskiössä ovat äiti ja tytär, jotka eräänä 70-luvun juhannuksena saapuvat Svartvattnet-nimiseen kylään lähelle Norjan rajaa. Heidän tarkoituksenaan on muuttaa ekologiseen yhteisöön Annie-äidin uuden poikaystävän kutsumana, mutta mies ei saavukaan paikalle sovitusti ja kaksikko jää tien päälle. Veden äärellä tapahtuneet asiat kummittelevat molempien päässä vielä kahdeksantoista vuoden päästä, jolloin raskaana oleva Mia-tytär vihdoin uskaltaa muistaa näkemänsä tarkemmin.

Ekmanin henkilöhahmoista moni on herkullisen vinksahtaneita. Omia suosikkejani olivat hippikommuunin tyypit, jotka tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta elävän edellä aikaansa köyhäilyn ja askeettisen lähiruokatuotannon saralla. Svartvattnetin kylän asukkaiden kommentit uusista tulokkaista ovat koomisia, esimerkiksi kyläkauppias Ola ei suostu näyttäytymään kylän raitilla ”punikkien” seurassa ja näin pyytää kyyditettävän Annien kävelevän taajaman taakse, josta mies noutaa hänet autoonsa. Kommuunin nuorten parien suhteet ovat hankalia ja tunnelma eristäytyneessä yhteisössä  kauttaaltaan painostava. Kommuuniosio tuntuu itsestäni melkein omaelämäkerralliselta, olinhan itsekin 90-luvulla muuttamassa ruotsalaiseen maaseutukommuuniin, tosin en ihan noin alkeellisiin ja syrjäisiin oloihin. Toisin kuin romaanin Annie, tutkin kuitenkin omia survival-taitojani ja päädyin toiseen ratkaisuun. Anniekaan ei kommuunissa kauaa viihdy, ehkä vain muutaman kuukauden. Hän palaa tavallisempaan elämään kyläkoulun opettajana harrastaen sienestystä kylän akkojen kanssa ja poukkoillen epätyydyttävissä miessuhteissa.

Romaanissa seikkaillaan myös Norjassa ja pikaisesti Suomessakin. Saamelaistaustaisilla tyypeillä on suomalaisia nimiä, ja suomenruotsalainen elitistinen Yljaksi itseään kutsuva naishenkilö toteuttaa tässä itseään pitämällä nuorta Johania seksiorjana tunturimökillään. Valtoiden rajat ovat liukuvia ja vallalla on yhteispohjoismainen ideologia.

Lempilauseeni teoksessa oli: ”Lapset ovat pieniä uskonnollisia eläimiä, joilla ei ole teologiaa” (280). Tällaisen helmen vuoksi olen iloinen, että sain luettua teoksen loppuun, vaikka lukeminen jumittui monta kertaa, ei kielen takia vaan raskaan tunnelman. Välillä olisin kaivannut suvantovaiheita tai jotain vähemmän symbolista – Ekmanin kerronta on niin täyteläistä, että siihen melkein pakahtuu.

Ekmanin seuraaja taitaa olla dekkaristi Åsa Larsson, jonka Kiirunaan sijoittuvissa kirjoissa on samantyyppistä arktista hysteriaa. Jos lukee jonkun Ekmanin ja Larssonin teoksen yhdessä, alkaa jo olla loistavasti perillä pohjoisen Ruotsin mielenmaisemasta.

Arctic shit house calls

SudentaivalÅsa Larsson on ollut lohtukirjailijani jo vuosikausia. Kesän kunniaksi luin jo toisaalteen dekkarin Sudentaival (2006), aluksi vahingossa ja vasta puolenvälin  paikkeilla huomasin teoksessa jotain tuttua. Pahimpina ruuhkavuosina rentouduin dekkareiden parissa niin, ettei niistä paljon muistijälkiä jäänyt. Larssonin kiirunalainen mielenmaisema on jäänyt kummittelemaan, ja muistan, kuinka innoissani olin muutama vuosi sitten, kun pääsin seminaarimatkalle Luulajaan, jossa oli jo vähän samanlaista kuin dekkareiden Kiirunassa.

Jos dekkari on muuten haudanvakava käsitellessään pienen paikkakunnan naisvihaa ja hyvä veli-verkostoja, Pohjoisen Lapin uudet elinkeinot naurattavat. Kiirunassa on osattu tehdä talvisessa ulkohuussissa käynnistä ainutkertaisia elämyksiä japanilaisturisteille, ja opportunistinen kirkkoherra on varannut itselleen Jääkirkon kaikki julkkishäät, koska sitä kautta pääsee taatusti lehtiin.

Sudentaival on edelleen ajankohtainen aihepiiriltään, varsinkin Suomessa, jossa juopa luterilaisen kirkon sisällä syvenee syvenemistään. Tässä nimittäin hirtetään paikkakunnan aktiivinen naispappi Mildred Nilsson kirkkosalin katosta. Mildred on kunnostautunut kahdella saralla: pelastamalla perheväkivallan uhreja eroon miehistään ja perustamalla susiensuojelusäätiön kilpailemaan rahoituksesta paikallisen metsästysseuran kanssa. Mildrediä vihataan paikkakunnalla systemaattisesti ja avoimesti, ja moni on helpottunut tämän kuolemasta peittelemättä tunteitaan. Larsson kuvaa taidokkaasti Mildredin luonnetta ja taipumuksia tekemättä tästä kiiltokuvamaista sankaria. Mildredin taipumaton idealismi ja joskus manipulatiivinenkin luonne tekevät hänestä paradoksaalisen sielunpaimenen. Omalla tavallaan hän osallistuu jopa työpaikkakiusaamiseen pompotellessaan kollegaansa Stefan Wickströmiä, naispappeuden vastustajaa ja neljän lapsen isää.

Myös Rebecka Martinsson on etsivähahmona kiinnostavan ambivalentti. Hänen mielenterveytensä järkkyy jollain tapaa joka teoksessa, hän ei osaa ratkaista kuuluisiko kotiseudulleen vaiko Tukholman juristipiireihin, ja elementissään hän tuntuu olevan lähinnä ruumiillisissa töissä, kuten perunannostossa. Rebecka viihtyy paremmin kotikylänsä Poikkijärven tervaskantovanhusten ja kehitysvammaisten peräkammarin poikien kuin omanikäisten kollegojensa kanssa. Työkaveriksi tai pelastajaksi hengenvaarassa hän saa ilmeisesti joka romaanissa ”hevosnaamaisen” poliisi Anna-Maria Mellan, joka kipuilee virkatehtäviensä ja perhevelvoitteidensa kanssa. Anna-Maria kokee olevansa parempi poliisi kuin äiti ruokkoamattoman kotinsa keskellä. Naisten välinen yhteisymmärrys ei ole saumatonta, mutta he täydentävät toisiaan.

Hauskana detaljina Anna-Maria ottaa yhteyttä Tukholman vanhankaupungin skifi-kirjakauppaan avatakseen kuolleen papin työhuoneesta löytynyttä symbolista piirrosta. Piirros löytyy kyseenalaisesta nuorten joukkoitsemurhia käsittelevästä kulttikirjasta, joka on myös tilattu Kiirunaan. Vaikka en edes ole skifi-friikki, tuossa kaupassa käyn melkein  joka Tukholman-reissulla, sellainen kun meiltä Suomesta puuttuu.

Teoksen viihtyisin paikka oli Poikkijärven kylän sydän, Micken kapakka, jossa kylän yksinäiset käyvät uskollisesti ruokailemassa ja jossa naisryhmä Magdaleena pitää kokouksiaan. Rebeckakin päätyy kapakalle tekemään pimeitä tiskaushommia, mutta ura päättyy lyhyeen.  Micken kapakassa ei tapeta ketään, joten se jää mieleen tarpeellisena henkireikänä rankan kerronnan keskellä.

Vaikka teos pursusi raakaa väkivaltaa ja dysfunktionaalisia suhteita, tätä oli ilo lukea uudestaankin. Pohjoisen Ruotsin hahmot tulevat suomalaista lukijaa lähelle kaikessa traagisuudessaan, tyylitajuttomuudessaan ja konstailemattomuudessaan.