Älytalon synkkä sielu

IMG_1748Kuvitelkaa älytalo, jolla on oma käyttöjärjestelmä. Säännöt, joiden mukaan eletään: ei henkilökohtaisia tavaroita pinnoilla, ei lapsia eikä eläimiä. Sanktioita, jos joku pykälä vuokrasopimuksessa tulee laiminlyödyksi. Jatkuvia asukaskyselyjä, biometrejä. Täydellinen japanilainen puutarha takapihalla. Ja vuokraisäntä, jolla on oikeus marssia sisään milloin tahansa.

Brittiläisen pseudonymin J.P Delaneyn teoksessa Edellinen asukas (Otava 2017, suom. Satu Leveelahti) seurataan Folgate Street ykkösen omituista arkea Lontoon esikaupunkialueella. Taloon muuttaa ensin pariskunta Emma ja Simon, sitten sinkkunainen Jane. Molemmilla naisilla on painavia syitä käydä terapeutilla, on syömishäiriötä, taloon murrosta ja raiskauksesta toipumista ja vauvan kohtukuolema. Näihin heikkouksiin iskee vallanhimoinen seksuaalinen saalistaja, arkkitehti Edward Monkford, joka valitsee älytalonsa asukkaat monipolvisen psykologisen testin perusteella.

En spoilaa juonta enempää, kerron vaan, miksi teos upposi minuun, vaikka oli melodramaattinen ja kaupallisesti laskelmoitu tuote. Tätä ei ole turhaan verrattu Fifty Shades of Grey: him, jota en saanut luettua. Tässäkin on varakas, menestynyt herrasmies, joka etsii täydellistä suhdetta, johon ei kuulu sitoutuminen. Tosin tässä seksuaalisuus on vain osa juonta, eikä selitä kaikkea hahmojen käytöstä.

IMG_1747Pidin älytalon teemasta paljon, sillä se edustaa minulle mahdollista tulevaisuutta, jossa en haluaisi elää. Teoksen sävy ei ollut dystooppinen, sillä kuvatut teknologiat ovat kaikki jo saatavillamme. Teos piikittelee elämänhallinnan ajatukselle mainiosti, ja tarjoaa näköalan Lontoon designer-todellisuuteen, jossa kulinarismi, taidesnobbailu ja uskollisuus luksusmerkeille on viety äärimmäisyyksiin. Edward pakottaa naiset ”nautiskelemaan” elävistä kaloista ja meren elävistä, sillä hänen japanilaisen estetiikan palvontansa on aukotonta. Myös Marimekko brändinä kelpaa: Edward rikkoo Emman poikaystävältään lahjaksi saadun teekannun, ja kelpuuttaa tilalle Hennika-nimisen japanilaistyylisen yksilön.

Psykologisella tasolla teos kertoo narsismista, ja mahdollisesti muistakin persoonallisuushäiriöistä, ehkä myös dissosiaatiosta. Teoksen naiset eivät onneksi ole pelkästään uhreja, vaan molemmat pystyvät myös manipuloimaan manipuloijaa. Kukaan hahmoista ei ole kovin sympaattinen, mutta Janen tapa toimia kuten toimii on ymmärrettävin. Hahmot jäävät tyypillisiksi viihdekirjallisuuden karikatyyreiksi, mutta ainakin minua älytalo miljöönä kiehtoi siksi, että olen itse minimalismiin kykenemätön. Ja miljöön rakentaminen oli tarpeeksi ansiokasta.

Kirjaa suosittelen kaikille, jotka ovat joskus olleet koukussa sisustuskirjoihin ja -lehtiin. Ja kaikille, jotka ovat edes harkinneet KonMari-projektin aloitusta (missä sinänsä ei ole mitään henkisesti haitallista tai kieroutunutta, uskon edelleen, että se voi lisätä hyvinvointia). Ja kaikille, joiden huveihin on joskus kuulunut rikkaiden asuntoalueilla kävely, tai asuntomessut.

Jännityksen suhteen teos pitää otteessaan, mutta asetelma on jo alusta saakka osittain lukkoon lyöty. Viimeaikaisista brittiläisistä menestystrillereistä tämä ei ollut paras lukemani, mutta ei myöskään aiheuttanut pettymystä. Aika monissa viimeaikaisissa vastaavissa lapset ovat olleet suuremmassa roolissa, ja niiden suhteen minulla on ollut suurempia rajoitteita. Tässä käsitellään kohtukuolemaa ja vammaisen lapsen syntymää, mutta oikeastaan nämä juonenkäänteet tuntuivat turhilta ja toisarvoisilta. Aikuisten välinen kauhu oli mielestäni riittävää.