Orkidea Bogotán mutalammikossa

escobar kauneussalonkiLukiolaistyttö Kolumbian Bogotássa tahtoo bikinivahauksen ennen strategisia treffejä. Samana iltana hän kuolee alapäähän hierotun kokaiinin yliannostukseen. Naisen pimpsa on hänen kallein tavaransa, jonka hoitoon ollaan valmiita panostamaan kaikissa sosiaaliluokissa. Kauneushoitoloissa kohtaavat kaikki naiset, joilla on vähänkin maksukykyä, myös köyhyydestä ponnistavat seuralaispalveluiden työläiset. Hoitola voi myös olla keskeinen tietotoimisto, kun naisiin kohdistuvia rikoksia lähdetään ratkaisemaan

Karen Valdés on uhria hieman vanhempi hoitolan työntekijä, entinen sosiaalityön opiskelija, joka on joutunut jättämään opintonsa tultuaan raskaaksi. Hän tekee pitkää päivää pystyäkseen elättämään neljävuotiasta poikaansa ja äitiään, joka on suostunut ottamaan pojan hoidettavaksi. Hoitolan palkasta hän pystyy hädin tuskin maksamaan elämisensä pääkaupungissa, mutta hän säästää juomarahoja saadakseen pojan luokseen.

Karenin uskollisin asiakas on maahan vasta palannut Claire Dalvard, keski-ikäinen psykoanalyytikko, joka on viettänyt aikuisikänsä Pariisissa. Claire tutkii synnyinmaataan vieraantuneen ekspatriaatin silmin, eikä oikein itsekään tiedä, mikä häntä veti takaisin Bogotaan. Kaupunki on runollinen aamuyön orastavassa valossa, mutta muuten sen meininki enimmäkseen ahdistaa. Kauneushoitolasta tulee älykkönaiselle erikoinen henkireikä, vaikka hän kritisoikin maannaistensa sokeaa kauneuden kulttia. Sen kautta hän tutustuu maahansa ja sen muuttuvaan arvomaailmaan uudelleen, ironisin silmin.

Tällainen asetelma on kolumbialaisen Melba Escobarin dekkarissa Kauneussalonki (Aula&co, 2018, suom. Taina Helkamo). Teos on v. 1976 syntyneen toimittajan esikoisteos (alkuperäisesti julkaistu v. 2015, La Casa de Belleza), joka on saanut paljon huomiota varsinkin englanninkielisessä maailmassa. Suomeen teos on saapunut suht pian englanninnoksen jälkeen. On ilo ja kunnia lukea kolumbialaisen nuorehkon naiskirjailijan teosta näin ”ensimmäisessä aallossa”, koska tällaisia teoksia käännetään äidinkielellemme niin harvoin.

Luonnehtisin teosta yhteiskunnalliseksi dekkariksi, koska se kertoo paljon muustakin kuin käsiteltävästä murhasta. On ilmiselvää, että se avaa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien naisten asemaa aivan suvereenisti, mutta se kertoo myös rodusta ja etnisyydestä, talousjärjestelmästä ja kompleksisista huoltosuhteista. Aivan perinteistä dekkarin juonta tässä ei ole tarjolla, enkä varsinaisesti tiennyt, olivatko Karen ja Claire rikoksen amatöörisalapoliiseja vai vain tarinan taitavia dokumentoijia. Molempien naisten äänet olivat lumoavia. ja mukaan mahtui myös loistavaa huumoria.

Jos vihaat self help-kirjallisuutta ja olet varsinkin kyllästynyt erääseen aforismikuninkaana tunnettuun eteläamerikkalaiseen rahasampoon, tämä teos takaa moneen otteeseen rehevät naurut. Kirjan Eduardo Ramelli tosin on vain mantereen toiseksi tunnetuin sielunhoitaja, mutta hänenkin kyydissään meinaa happi loppua, sen verran sakeaa on hänen liiketoimintansa.

Kirjassa on myös loistavia havaintoja varsinkin afrotaustaisten naisten hiustenhoidosta. Escobar ei tässä kopioi Chimamanda Ngozi Adichien suitsutusta afrohiusten monipuolisesta kauneudesta, vaan kertoo enemmän oman maansa mustien naisten tuskasta, kun hiusten suoristaminen usein aloitetaan jo noin 9-vuotiaana. Jotkut yliopistotaustaiset feministit kapinoivat virallista karvapolitiikkaa vastaan, mutta kaikki tietävät, ettei afropehkolla saa töitä –  ei ainakaan hyvin palkattuja sellaisia ilmastoiduissa toimistoissa.

Kirjassa on suht raakoja seksuaalisen väkivallan kohtauksia, mutta onneksi niiden välissä voi myös lukea tavallisesta bogotálaisesta arjesta. Hikisistä bussimatkoista läpi kaupungin, tuntemattomien kanssamatkustajien keskenään jakamista eväistä, ja paikallisten tavasta odottaa penkille istumista, kunnes edellisen matkustajan lämpö on siitä viilentynyt. Jossain vuorten rinteiden kojuissa kaupataan Kristuksen veri-nimistä pirtelöä, ja ylipäänsä uskonnollisuus tahdittaa varsinkin köyhemmän kansanosan arkea. Toisaalta arjessa on myös paljon spontaania aistillisuutta, mikä kaikki ei ole seksuaalista.

Lämmin kiitos kustantajalle tästä arvostelukappaleesta, mikä avarsi maailmankuvaani taas piirun verran.

Mainokset

Säkenöivän runouden kaatopaikalla

Lucia BerlinLucia Berlin (1936-2004) oli sekatyöläinen, yksinhuoltaja, alkoholisti ja keski-iässä breikannut kirjailija, joka nautti arvostusta Yhdysvaltain kirjallisissa piireissä, mutta ei elinaikanaan noussut suureen maineeseen. Hänet ”löydettiin” uudelleen v. 2015, kun Farrar, Strauss & Giroux julkaisi uudelleen hänen kootut novellinsa. Teos nousi New York Timesin bestseller-listalle ja sitä kautta maailmanmaineeseen. Todisteena siitä käsissäni on nyt kokoelman suomennos, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula&co, 2017, suom. Kristiina Drews).

Novelleita on luonnehdittu autofiktiivisiksi, vaikka kokoelmassa on myös tekstejä, joiden kertojana ei ole aivan Lucian kaltainen henkilö. Suurimmassa osassa kertomuksissa kertoja on toimeentulon, addiktion ja lasten huoltajuuden kanssa kamppaileva nainen, itseoppinut intellektuelli, joka aamuyön tunteina viilentää hermojaan lukemalla kirjahyllynsä teosten nimiä ennen viinakaupan aukeamista kello kuusi. Lasten kouluun lähdettyä on vasta aika mennä varsinaiselle viinanhakureissulle halvempaan ja myöhempään avautuvaan puotiin. Kertoja päätyy katkolle, ilmeisesti useaan otteeseen, jossa pyjama-asuiset esikoululaisaikuiset tekevät vertailevaa tutkimusta  delirium tremensistä. Ihmeellistä kyllä, kertoja onnistuu vakavasta ongelmastaan huolimatta pitämään työpaikkansa, vaikka juominen verottaa hänen koko vapaa-aikansa.

Novellin kertojilla on muitakin vastoinkäymisiä elämässään kuin alkoholismi, ja teoksen keskiössä onkin työelämä – kuvattuna matalapalkkaisten naistyöläisten näkökulmasta. Siivoojan uran lisäksi tässä työskennellään mm. sairaalan ensiavussa ja espanjan kielen opettajana. Kulkuvälineenä toimii enimmäkseen bussi, mutta opettajan uran aikana kertojalla on auto – jonka avaimia pojat joutuvat jatkuvasti takavarikoimaan äidin ryyppäämisen takia. Bussista myöhästyminen ja pitkät odotukset enimmäkseen mustien kollegojen kanssa saa aikaan aivan eri luokan siivousoppaan kuin keskiluokkaisen, sisäsiistin Kon-Marin.

Berlinin tarinoiden henkilöt kyllä pohtivat moraalikysymyksiä, ja osa on omalla tavallaan syvästi uskonnollisia, mutta he eivät harrasta katumusharjoituksia. Mikään AA-kerholaisen parantumiskertomus teos ei siis ole, vaikka AA:n uskonnollissävytteisiä mantroja tässä hoetaan. Tässä tunnetaan suurta vetoa katoliseen kirkkoon, ja kertojien rakkaus Meksikoon selittyy osittain nunnien välittämällä maailmankuvalla. Kuitenkin kertoja on usein protestantti, joka on käynyt katolisen koulun vain siksi, että pikkukaupungeissa se on tarjonnut erottautumisen keinon valtion koulun ”rupusakista”. Berlinin omaa lapsuutta ja nuoruutta leimasi isän ura kaivosteollisuudessa, ja tästä johtuen myös suomalaiset mainarit muistetaan tarinoissa ainakin pariin otteeseen. Suomalaisten saunarituaalien tirkistely muistetaan humoristisesti, sillä muut kansallisuudet eivät jäädyttäneet muniaan lumihangessa.

Berlinin novellit tarjoavat vähintään yhtä outoja tulokulmia tavalliseen arkeen kuin Alice Munron, ja kirjallisena esikuvanaan hän piti varsinkin Anton Tsehovia. Jostain syystä kokoelman lempinovellikseni nousi ”Tiikerinpuremia”, joka kertoo suuruudenhullun teksasilaisen suvun joulunvietosta ja vasta eronneen yksinhuoltajan reissusta Meksikon aborttiklinikalle, jossa tämä ei kuitenkaan voi luopua kantamastaan sikiöstä. Kertojan serkku, kauneuskuningatar Bella Lynn nousee tässä hyväsydämiseksi joulumuoriksi, joka tarjoaa maksamaan abortin, mutta tarjoaa myös rahan turhan tuhlauksen jälkeen hotelliloman hermojen lepuuttamiseksi. Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen rajankäynti nousee keskeiseksi teemaksi, samoin espanjankielisten siirtolaisten oikeudet. Myös intiaanihahmoja novelleissa on runsaasti, ja heitä kohdataan varsinkin kolikkopesuloissa.

Siivoojan käsikirja on analyyttista, feminististä työläiskirjallisuutta, jonka kaltaiseen en ole törmännyt aikoihin, ainakaan kotimaisen kirjallisuuden kentillä. Berlin ottaa paikoitellen rajustikin kantaa pysytellen samalla tyylillisesti minimalistisena. Alkoholismin hoidon lisäksi hän kirjoittaa varhaisesta huumekorvaushoidosta ja sen kyseenalaisista metodeista. Kokoelman loppupään tarinoissa raitistuneet keski-ikäiset naisihmiset ovat järjestöissä vapaaehtoistöissä auttamassa crack-vauvoja.

Novellit sijoittuvat ajallisesti laajalle akselille, ja joissain novelleissa on monen vuosikymmenen aikahyppyjä. Samoja hahmoja tavataan uudestaan eri kertomuksissa, kuten César-nimistä sukellusohjaajaa, joka saa kaikki gringa-asiakkaansa puhkeamaan kukkaan. Tarkka lukija voi mielessään punoa monien novellien välille romaanin juonta. Minua jäi askarruttamaan tarinoiden aukoista eniten, mitä naiskertojan pojille tapahtui ja kuinka äiti-poika-suhteet kehittyivät viimeisen (onnistuneen?) katkohoidon jälkeen.

Taiteellisesta näkökulmasta Berlinin lukeminen on pelkkää ilotulitusta, jota tykitetään sairaan yhteiskunnan kaatopaikoilla. Ilon ja toivon näkökulmat ovat novelleissa vahvoja ja epäsovinnaisia. Kaiken kaikkiaan novellikokoelman lukeminen yhdessä päivässä oli hengästyttävä ja vangitseva kokemus. En ole vieläkään novellien suhteen oppinut hidastamaan tahtia, mikä on olennaista, jos tiivistetystä sanataiteesta aikoo saada kaikki ”vitamiinit” irti.

Teos sijoittuu minulla HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Novellikokoelma”. Tyylikkäämpää edustajaa tähän kohtaan on nyt vaikeampaa löytää.

 

 

Rakettitiedettä huumorintajuisille

IMG_1677Luin äsken vakavan nuortenkirjan holokaustista, ja heti perään löytyi toinen pikkujättiläinen, yhtä syvissä vesissä kulkeva, mutta humoristisempi.

Jack Chengin romaanissa Kosmoksessa tavataan (Aula&co, 2017, suom. Terhi Kuusisto) yksitoistavuotias Alex Petroski Coloradon Rockview’istä pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa: hän matkustaa junalla tähtitieteen harrastajien kesäleirille New Mexicon autiomaahan kahdestaan Carl Sagan-nimisen koiransa kanssa.

Matka on tyssätä alkutekijöihinsä, sillä AmTrak-juniin ei oteta alle 13-vuotiaita matkustajia ilman huoltajaa. Onneksi neuvokas Alex löytää asemalta vanhemman pojan, joka suostuu esittämään isoveljeä lipuntarkastuksessa. Alex kokee olevansa vastuuvuosissa ainakin kolmetoista, ellei vanhempi, laittaahan hän ruoat itselleen ja äidilleen lähes aina, ainakin äidin ”hiljaisina päivinä”. Jos Alex ei ole kotona valvomassa, saattaa äiti syödä huomaamattaan kolme kiloa raakoja porsaankyljyksiä.

Teos kertoo intohimoisista astronomian harrastajista, jotka tuntevat jo toisensa hyvin aktiiviselta nettifoorumilta ja kokevat sielunkumppanuutta live-kokoontumisessa. Alexin ensimmäinen raketti, johon hän laittaa iPodin täynnä omia äänityksiään, epäonnistuu miitissä, mutta hän ei ehdi surra asiaa kauan. Hän lähtee leiriltä uusien ystäviensä kyytiin valloittamaan maailmaa, tai ainakin Vegasia ja Losia.

Kirja on erilainen road movie, jossa etsitään isää, löydetään siskopuoli, kadotetaan koira, nähdään meri ensimmäistä kertaa, opitaan vaikeita asioita aikuisten maailmasta ja muodostetaan uusperhe, johon kuuluu myös ystäviä. Alexin äidin mielenterveys nousee teoksessa suurimmaksi huolenaiheeksi, ja on ehkä selittävä tekijä sille, miksi pojasta on kasvanut niin oma-aloitteinen ja ennakkoluuloton.

Minusta teos antaa lukijalleen toivoa, vaikka siinä käsitellään rankkoja asioita niiden oikeilla nimillä. Alexia ei voi millään muotoa käsittää sosiaalitapauksena, vaikka hän varmasti sellaisena näyttäytyy normiyhteiskunnan näkökulmasta. Tietysti amerikkalaiseen elämäntapaan kuuluu myös hyväntekeväisyys, ja Alex ja äiti pelastuvat pitkälti astronomian harrastajien yhteisvastuukeräyksen ansiosta. Kovin rankkaa yhteiskuntakritiikkiä teos ei pidä sisällään, vaikka perheen huoli sairasvakuutuksien riittämättömyydestä onkin suuri.

Olen enimmäkseen lukenut kotimaista nuortenkirjallisuutta, jossa yhteiskunnallisuus voi olla järeämpää siksi, että päähenkilö on jo ”tiedostavassa” iässä. Tässä yksitoistavuotias Alex on elänyt koko ikänsä maailmasta eristäytyneen äidin kanssa, joten on ihmeellistä, että hän on niinkin perillä maailman menosta kuin on. Tähtitieteen harrastus on myös erinomainen pakopaikka kodin ailahtelevasta tunneilmapiiristä.

Teos ei ole leimallisesti mielenterveysteos, tai analyysi lapsiperheköyhyydestä. Tähtitieteen osuuskin on siinä lopulta maltillinen, joten lukijan ei tarvitse pelätä liiallisilla faktoilla pommittamista tai sisäänlämpiävää nörttikieltä. Kappaleet koostuvat Alexin äänityksistä tien päältä. Itse pidin teoksessa eniten juuri reissuromantiikasta ja matkan yllättävistä käänteistä.

Tämä on sydäntä lämmittävä, lempeä, älyllinen ja kupliva nuortenkirja, joka viisaudellaan valloittaa myös aikuisen lukijan. Jos optimaalista ikäryhmää etsitään, laittaisin suositukseksi 9-12-vuotiaat ja heidän vanhempansa. Mahdollista on, että yläkoulu- ja lukioikäiset kokevat teoksen liian lällynä, koska tässä ei vielä käsitellä tarpeeksi teini-iän kasvuhaasteita.

Tuhlaajapoika ja vallankumous

IMG_1657Kiinassa oli kulttuurivallankumouksen hengessä tapana lähettää kaupunkien yliopisto-opiskelijoita maaseudulle tekemään kulttuurityötä, johon kansanvalistuksen lisäksi saattoi liittyä kansanperinteen keräämistä. Lähes kaikki lukemani maan lähihistoriaan liittyvät romaanit kertovat näistä kohtaamisista. Itse olen kokenut vanhempiin aikoihin sijoittuvat romaanit kiinnostavimmaksi, ehkä siksi, että niissä kuvataan enemmän paheellista kaupungistumista ja kiinalaisten kontakteja länsimaisiin valloittajiin. Kommunismin alkuaikoihin liittyvät tarinat ovat usein raakoja ruumiillisen työn kuvauksia, joissa jännite muodostuu puolueelle lojaalien ilmiantajien ja mielessään vanhan vallan kannattajien välillä.

Yu Huan Elämänkaari (Aula&co, 2016) kertoo maalaisen tuhlaajapojan tarinan klassisen universaalilla kielellä. Kansanlaulujen kerääjällä (joka on toinen kertoja) käy tuuri, kun hän kohtaa härkäänsä komentelevan vanhan miehen pellon reunalla. Fugui on poikkeuksellinen tarinankertoja, joka osaa laittaa itsensä likoon eri tavalla kuin tyypilliset informantit. Hänellä ei enää ole elämässään jäljellä muita läheisiä kuin härkä, jonka hän on nimennyt kaimakseen.

Fugui on kasvanut mieheksi ennen vallankumousta, käynyt yksityiskoulua vastahakoisesti, tullut palvelijan kantamaksi koulutiellä ja pukeutunut silkkeihin. Rikkaan maanomistajan poikana hän saa vaimokseen kauppiaan tyttären Jiazhenin kuin sormea napsauttamalla. Elämä on yltäkylläistä ja liittoa siunataan kahdella lapsella, mutta Fugui ei viihdy kotona. Hän katsoo oikeudekseen viettää puolet ajastaan ”sinivihreässä talossa” suvun perintöä tuhlaten. Hän nolaa appiukkoaan saapumalla kylille porton kantamana, ja kun vaimo tulee porttolaan hakemaan miestään viimeisillään raskaana, tämä tulee piestyksi. Perhe menettää omaisuutensa Fuguin törttöilyjen vuoksi jo ennen vallankumousta.

Köyhälle maalaisperheelle vallankumous ei ole iso uutinen. Fuguikaan ei ole aikanaan kuunnellut koulussa sen vertaa, että ymmärtäisi paljoa maailmanhistoriasta tai politiikasta. Hän joutuu sotaan vastoin tahtoaan kadulta napattuna, eikä tunne kunnolla ilmansuuntia tai maansa maantiedettä, jotta tunnistaisi taistelulinjat. Hän taistelee vapauttajien riveissä nationalisteja vastaan ilman aatteen paloa kahden vuoden ajan, eikä sodasta tule hänen elämänsä käännekohtaa.

Kommunismin toteutuksessa kylä kokee kuherruskuukauden, kun perheet joutuvat luopumaan kattiloistaan ja sinne perustetaan kansankommuuni. Yhteiskeittiössä syödään herroiksi niin kauan, kun karjaa riittää teuraaksi, mutta kukaan ei jaksa huolehtia eläinten hoidosta, kun eläimet eivät enää kuulu perheille. Kattiloita sulatetaan symbolisessa mielessä, mutta pian nälkä uhkaa kylää katastrofaalisesti ja kaikki syövät puun juuria ja villivihanneksia. Sosialistiseen suunnitelmatalouteen kansa ei ole kykenevä, joten pian palataan kotikeittiöihin.

Fuguin tarina on täynnä menetyksiä, surua ja vastoinkäymisiä. Luottamus länsimaiseen lääketieteeseeen on kortilla, kun kummatkin lapset kuolevat kaupungin sairaalassa. Vaimo sairastuu mystiseen luunpehmennystautiin jo ennen kuin tulee isoäidiksi, ja Fugui joutuu usein tekemään molempien työkiintiön. Tytär on tullut kuuromykäksi sotaretken aikana, ja kauneudestaan huolimatta hänen asemansa avioliittomarkkinoilla on mitätön. Perhettä kohtaa kuitenkin ensimmäistä ja viimeistä kertaa onni, kun vinopää Erxi tulee Fengxiania kosimaan. Erxi on vinosta päästään huolimatta riuska työmies, jolla on varaa järjestää näyttävät häät.

Fugui ei tiedä, mitä sana ”fasisti” merkitsee, kun häntä sellaiseksi haukutaan. Pian läheisessä kaupungissa kaikkien, myös tyttären perheen, on käytettävä taloustavaroita, joihin on painettu Maon viisauksia. Jopa tyynyliinoihin kirjaillaan iskulauseita. Köyhiä kyliä puoluekaaderit eivät jaksa monitoroida yhtä tehokkaasti, vaan siellä riittää plakaatit julkisten rakennusten edessä. Mikään vapauden vyöhyke Fuguin kylä ei silti ole, mutta kaikkien maalaisten mieliä kommunistinen hallinto ei saa kolonisoitua.

En tiedä, miksi ajattelin Heikki Turusen Simpauttajaa  tätä lukiessani. Tunnelmat eivät todellakaan ole identtiset, mutta kansankuvauksessa on joitain yhtymäkohtia. Suhtautuminen ihmiseritteisiin on yhtä graafista, huumori karkeaa ja isän ja pojan välinen kamppailu ottaa molemmissa samoja koomisia mittasuhteita. Tosin tässä poika ei karkaa vihoissaan pääkaupunkiin, koska hänen reviirinsä on liian pieni maailmanvalloituksesta haaveilemiseen.

Jos joku haluaa lukea ensimmäisen kiinalaisen romaaninsa, suosittelen tätä, sillä Yu Hua osaa tiivistää ja pysyä olennaisessa. Vaikka Fuguin tarina ei varmaan ole se tavallisin maalaismiehen kertomus, tässä kuvattu kylämaisema voi olla hyvinkin representatiivinen. Mielessäni sijoitin tämän jonnekin maan eteläosiin, mutta kylällä tai maakunnalla ei ole nimeä. Mitään kovin erikoisia paikallisia tapojakaan ei esitellä, ehkä siksi, että tässä kuvataan niin niukkoja aikoja, ettei ihmisillä ole varaa kehitellä perinneruokia.

Pidin kirjasta sen juurevan kielen ja syvästi tuntevien hahmojen vuoksi. Tietty länsimaisena feministilukijana kylmää aina, kun päähenkilö on vaimonhakkaaja, mutta ei Fugui kuitenkaan ole hahmo ilman omaatuntoa. Kommunismi katkaisee huikentelijalta siivet ja hänestä kasvaa vaatimaton perheensä palvelija. Myöskään tässä kuvattuja perhesuhteita ei voi käsittää länsimaisen kristillisen tai psykoanalyyttisen viitekehyksen kautta.

Haluaisin olla tarpeeksi lukutaitoinen kaivamaan henkisiä tai hengellisiä elementtejä teoksesta, mutta nyt voin vain arvailla. Fugui ei tee ”parannusta”, mutta kertomuksessa on ainakin iduillaan katumuksen ja luopumisen elementtejä. Kaikkea epäonnea ei selitetä perheenisän aiemman rietastelun kautta, vaan paha silmä pesii myös sairaalassa, jossa kaikki potilaat eivät ole samanarvoisia.

Suljettujen yhteiskuntien kertomukset ovat kiinnostavia (mutta haasteellisia) siksi, että usein niistä puuttuvat lähes kokonaan viittaukset yhteiseen maailmanperintöömme. Tässä romaanissa ei edes kuunnella radiota, ei edes kiinalaista populaarimusiikkia, eikä tuhlata aikaa turhiin harrastuksiin. Fugui ei halua, että hänen poikansa osallistuu koulunsa urheilutreeneihin, ja kokee liikunnanopettajan kiinnostuksen hänen poikansa taitoihin tunkeiluna. Kommunistit tuovat kyliin joitain moderneja uudistuksia, joita kaikki eivät halua.

Varmasti neuvostoaikaa kuvaavassa venäläisessä kirjallisuudessakin on kuvauksia kaukaisista ”tuppukylistä”, joissa asukkaat vastustavat kaikkea modernia. Kun kuitenkin olen lukenut neuvostoajan kuvauksia enimmäkseen Länsi-Venäjältä, niissä ilmenee uteliaisuus länsimaailman keksintöjä kohtaan ja halu imitoida niitä. Tässä Fugui kertoo tarinaansa mahdollisesti 70-luvulla tai 80-luvun alussa (teoksen aika-akseli on epätarkka), mutta tarinasta ei käy ilmi, onko hän koskaan käynyt elokuvissa, katsonut televisiota tai nähnyt valokuvaa itsestään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjailija tulee eri kulttuurista kuin sinä”. Pidin haastekohtaa hölmönä, sillä ei kai kukaan näinä päivinä lue pelkästään kotimaista kirjallisuutta. Tarkoituksenani oli lukea tähän pohjoiskorealaisen Bandin teos Syytös, mutta ahdistuin jo ensi metreillä ja kirja jäi kesken. Tämä taas imaisi mukanaan elinvoimaisesti, enkä kokenut ainuttakaan tylsää hetkeä.

Liilojen liljojen kirous

IMG_1656Tiikeri ei pääse raidoistaan, eikä Anu tunnu pääsevän ruotsalaisista dekkareista, vaikka on monta kertaa vannonut pitävänsä pitkän tauon niiden lukemisessa.

Martin Österdahl vie lukijansa 90-luvun Pietariin teoksessa Armoton todellisuus (Aula&co, 2017, suom. Aki Räsänen). Postsosialistinen Venäjä ei ole saanut säädettyä uutta perustuslakia vielä vuonna 1996, ja maassa vallitsee kaaos vanhan regiimin ja kapitalistisen villin lännen välillä. Kuten muukin Eurooppa, myös Venäjä on GSM-puhelinhuuman villitsemä, ja maan suurin puhelinyhtiö on keksinyt keinon keplotella sotaveteraanien rahoja kampanjansa lanseeraamiseen. Ruotsissakaan ei mene hyvin GSM-rintamalla: Telia onnistuu tyhjentämään kolmensadantuhannen asiakkaan SIM-kortin muistit.

Teoksen päähenkilö on entinen sotilas, nyt yksityisen Vektor-ajatuspajan Venäjän-asiantuntija Max Anger. Maxilla on etäsuhde pietarilaiseen Pashieen, joka myös työskentelee Vektorin tutkijana ja analyytikkona Pietarissa. Maxin pomo Sarah on puolalaistaustainen maahanmuuttaja, joka palvoo Ruotsin kuninkaallisia ja on tottunut luxuselämään. Hänellä on orastava suhde Gabbiin, joka on kolmen lapsen äiti ja vielä naimisissa Davidin kanssa, joka on vaikeasti peliriippuvainen Telian webbiarkkitehti.

Ihmissuhteita teoksessa vatvotaan kuitenkin maltillisesti. Pääjuoni keskittyy Venäjän ja Neuvostoliiton lähihistoriaan ja erityisesti Ruotsin-suhteisiin. Kirjassa on kaksi vanhaa miestä, venäläinen ja ruotsalainen, jotka ovat toistensa arkkiviholliset rakkauskolmiodraaman vuoksi. Hanhi on ollut Stalinin suojatti jo nuoruudessaan 30-luvulla, ja jatkaa salaisia operaatiootaan kommunismin kaaduttuakin. Österdahl onnistuukin näyttämään kammottavalla tavalla, kuinka patrioottinen Stalin-lahko eliminoi ihmisiä kotimaassa ja ulkomailla. Väkivalta teoksessa on raakaa, ja uhreja tulee lukuisia. Minulle hieman vähempi kidutus olisi riittänyt, mutta toisaalta teos kuvastaa suurella todennäköisyydellä sitä ”vankileirien saariston” todellisuutta, jonka yksittäiset rikollisliigat kopioivat kommunismin kaaduttua myös kaupunkioloihin.

Luin kirjan yhdessä päivässä, ja urakkana se tuntui raskaalta. Österdahlin tausta Venäjän-asiantuntijana loistaa pitkissä historiallisissa kuvauksissa, joissa muistellaan niin Stalinia, Brezhneviä kuin Jeltsiniäkin. Varsinkin Neuvostoliiton etnisistä jännitteistä (joita virallisesti ei ollut) tuli minulle uutta tietoa, sillä en ole niin perehtynyt esimerkiksi tataarien ja ukrainalaisten historiaan kuin suomensukuisten kansojen. Teos varmasti  on opettavaisin nuorille lukijoille, jotka eivät itse pysty muistamaan 1990-lukua. Itsekin koin historiaosuudet hyvänä kertauksena, mutta olisin myös halunnut lukea enemmän pietarilaisten arkielämästä. Tässähän ei eletty arkea oikeastaan lainkaan, vaan silkkaa poikkeustilaa.

Liilojen liljojen aatelissuvun tarina oli kiehtova, ja takaumat vuoteen 1944 suorastaan pysäyttävät. Tukholman-puolinen osuus jää teoksessa ohuemmaksi, mutta itseäni se ei lainkaan haitannut, sillä olen lukenut itseni puuduksiin juuri Tukholmaan sijoittuvista dekkareista. Erittäin kiehtova toisaalta oli kertomus Maxin lapsuudesta Arholman saarella, hylkeenpyyntiriitteineen ja paikallisine kylähulluineen.

Teos on ollut todellinen tapaus Ruotsissa viime vuonna, onhan Österdahl suuri julkkis toisessa ammatissaan Ruotsin TV:n ohjelmajohtajana. Tyyppi näyttää kuvan perusteella tutulta, onhan hän ollut jossain vaiheessa Euroviisujen tuottajakin. Teoksen käännösoikeudet myytiin kahdeksaan maahan jo ennen sen julkaisua.

Venäläisiä dekkareita olen lopulta lukenut vähän (Boris Akunin ja Aleksandra Marinova ovat minulle tuttuja, ja Marinova oli suuri suosikki aikanaan), mutta tässäkin on mielestäni aitovenäläistä tunnelmaa. Teos on mielestäni paremmin onnistunut kuin mikään suomalaisen dekkaristin Venäjälle sijoittuva teos. Viime aikoina lukemistani rikosromaaneista tämä oli karmeimmasta päästä – suurempaa jännitystä tarjosi ehkä vain Daniel Colen Räsynukke (josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, koska se tuntui vähän liiankin täydelliseltä dekkarilta arvioitavaksi).

Laatukamaa, joka kannattaa nauttia osissa.

Dystopiaa Runebergin poluilla

IMG_1581Kirjoitan nyt arvion romaanista, jonka sisällöstä en ymmärtänyt paljoa. Hyvin suurella todennäköisyydellä teos olisi jäänyt minulta kesken, jos en viettäisi rahatonta viikkoa. Ja minulla on ollut myös ikävä taipumus leimata yli hilseen menevä sanataide tekotaiteeksi, vaikka tällaisia leimoja taiteellisten artefaktien kansiin yleensä iskevät vain kansallismieliset populistit. Nyt en kuitenkaan niin tee, varsinkin luettuani romaanin syntyprosessista.

Matias Riikosen romaanissa Suuri fuuga (Aula&co, 2017) maailmanloppua odotetaan ja ennustetaan Ruovedellä. Runebergin varjo seuraa nyky-yhteiskunnan traagisia kasvatteja lehmipoluilta kylän ainoaan karaokebaariin, jossa sirkustirehtöörinä häärää parrakas Gösta. Meno tihenee leirintäalueella, jossa syksy- ja talvikaudellakin asuu osatonta väkeä. Teinityttö Saana on joutunut muuttamaan sinne sijaisperheensä kanssa, ja siellä telttailee myös kuollutta muinaissuomea puheessaan viljelevä folkloristiikan opiskelija Riepupoika.

Riikonen kertoo Ruovesi-lehden haastattelussa (7.5.2017) ihastuneensa paikkakuntaan Oriveden opiston välivuotena ja palanneen paikkakunnalle tekemään taustatöitä romaaniaan varten useampana vuonna. Ilmeisesti kirjailijalla ei ole aiempaa sidettä paikkakuntaan. Tästä näkökulmasta teos avautui minulle erikoisena tutkimusmatkana. Ja jaan kirjailijan kanssa ahdistuneen nostalgian tyhjenevän maaseudun tilanteesta.

Romaanin kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella syrjäytyneet normiyhteiskunnan meiningistä. Tyylilaji on dystooppinen, ja aika-akseli on tässä päivässä tai välittömässä huomisessa. Ruovedellä on edelleen terveyskeskus pystyssä ja kaikista vähäosaisimmat jumittavat kirjaston tietokoneilla. Kirkon kellotapulissa pidetään kahvilaa, joka on välillä öisinkin auki. Syksyn kulttuurielämän huipentuma on mystinen kirkkokonsertti, jonka orkesteri on tuntematon.

Riikonen rakentaa juonta Beethovenin fuugan tahtiin, ja fuugahan merkitsee musiikkiterminä pakoa. Kertojia teoksessa on useampi, avainhenkilöitä kai viisi, ja romaanin rakenne on kovin pirstaleinen. Lukija joutuu tekemään työtä erottaakseen äänet toisistaan; dialogiosuuksissa sekaannus voi olla tahallista.   Useammalla henkilöllä on valtava luennoinnin tarve, joten he pitävät pitkiä ”tieteellisiä” monologeja tekoälystä, dominaskenen kehityksestä, paikallisista perinnetietäjistä ja jopa Titanicin uppoamisesta. Moninaisiin autismin kirjon häiriöihin tässä myös viitataan, ja ne saattavat olla syy, miksi pörröpukuun pukeutunut omaishoitaja Karhu ja omaa hajuaan kammoava Riepupoika eivät ole koskaan valmistuneet yliopistosta.

Jos kirjaa lukee yliempaattisen sosionomikokelaan näkökulmasta, henkilöhahmojen kohtalot voivat yksinkertaisesti muljauttaa sydämen tolaltaan, mutta tällaiseen lukuasentoon teksti ei kutsu. Ympärillä ei tunnu olevan yhteiskuntaa, joka ottaisi näistä yksinäisistä desperadoista kopin. Kauhu on heillä pään sisällä enimmäkseen ilman päihteitä. Saanan sijaisisä Jussin nettiseksiriippuvuus on lopulta tässä sapluunassa helpoiten avautuva poikkeavuus. Varsinkin Karhun tilitykset parisuhteen romahtamisesta olivat hyytäviä, samoin hänen tapansa analysoida mummonsa käsillä olevaa regressiota.

Kirjassa pelehdittiin ruumiin eritteiden kanssa sen verran ahkerasti, että Jouko Turkka arvostaisi tätä teatteripilvensä päältä. Muutenkin tunnelma oli kauttaaltaan märkä ja tuulinen: kirjaston koneiden osia heitellään ikkunasta sateeseen vettymään, mutta Riepupojan vaatteita kuivataan välillä päiväkodin kuivauskaapissa. Yhteiskunta sinnittelee edelleen päiväkodin, terveyskeskuksen ja kirjaston muodossa, mutta ihmisten heitteillejättöön ei enää ole olemassa turvaverkkoja – muita kuin se karaokebaari ja Göstan lämmittämä yhteissauna.

Riikosen käyttämä kieli (varsinkin muinaissuomen hautausmaa) ja pitkät monologit hämmensivät minua lukijana niin, etten osaa muodostaa pysyvää vaikutelmaa kirjasta yhden lukeman perusteella. Tämän askarvaimon hurstiin jäi silti pesimään merkillinen tuuhku, eli kirjan partikkelit jäävät elämään omaa elämäänsä minussa.

En ole dystopioiden tai spekulatiivisen fiktion suurkuluttaja, joten en ehkä kuulu teoksen ensisijaiseen kohderyhmään. Minusta teoksen perusasetelma ja rakennusainekset olivat kutkuttavat, mutta koin, että fuugan rakenteen uskollinen jäljittely saattaa toimia joillekin ymmärtämisen esteenä. En koskaan usko, että ”selkeyttäminen” olisi oikea ratkaisu, kun kyseessä on kokeileva kaunokirjallisuus, mutta tämäntyyppisen tekstin luojan on oltava valmis tyytymään pieneen (ja toivon mukaan innokkaaseen) faniporukkaan. Tätä ei hankita äitienpäivälahjaksi Pihtiputaan (eikä varmaan Ruovedenkään) mummolle, mutta ehkä juuri siinä, että muutakin julkaistaan, piilee monimuotoisen äidinkielemme tulevaisuus.

Travelling light in Ireland

IMG_1565Kaksikielinen kirjallisuus on haasteellinen laji. Nelli Hietala laittaa romaanissaan Kielillä puhumisen taito nuoret eurooppalaiset siirtolaiset puhumaan puolikielistä englantia Dublinissa. 2000-luvun alussa Irlannin lyhytaikainen talousihme, joka kelttiläisenä tiikerinä tunnettiin, houkutteli nuoria aikuisia muihinkin kuin au pairin hommiin. Tässä romaanissa nuoret työskentelevät ravintoloissa ja asuvat nuhjuisissa kimppakämpissä.

Romaanin Sara on kovin juureton ja historiaton tyyppi, oikeastaan hänellä ei ole muuta identiteettiä kuin kielellinen. Kotimaassa häntä on leimannut ärrävika, jota ei saatu korjattua yhdeksän vuoden puheterapian aikana. Sara välttelee r-sanoja suomen kielessä ja kokee muuton toiseen kieliympäristöön uutena mahdollisuutena. Irlantiin hän ei kuitenkaan suhtaudu mitenkään intohimoisesti, se on vain englanninkielinen maa, jossa on vähemmän suomalaisia kuin Britanniassa.

Sara ehtii seikkailuvuotensa aikana seurustella salaa ukkomiehen, työkaverinsa Kieranin kanssa, mutta oikeasti hän ihastuu kämppikseensä, ranskalaiseen Celineen. Celinelläkään ei ole historiaa, sillä romaanin henkilöt eivät harrasta syvällisiä keskusteluja. Kovin syvästä rakastumisesta ei kai ole kyse, sillä Sara ei tiedä Celinen taustasta eikä tulevaisuuden suunnitelmista mitään. Celine on täydellisen kaunis nuori nainen, joka pystyy helmiäishymyllään järjestämään itsensä vaikka Bonon yksityisjuhliin. Sara epäilee, ettei Celine ole koskaan joutunut olemaan ilmaan mitään, mitä on halunnut, ja tämän johtopäätöksen hän tekee vain naisen elekielestä ja puhetavasta.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu muuta kuin hassunhauska joulureissu keskelle ei-mitään. Celine järjestää spontaania hauskaa sekalaiselle seurueelle, jotka ovat kaikki  jouluorpoja. Saran, Celinen ja matkan varrelta kyytiin nousseiden Williamin ja Elinan on tarkoitus ajaa asioille Corkiin, mutta eivät löydä oikeaa tietä lumimyrskyssä. Jengi päätyy hengailemaan Dublinin esikaupungeissa kehätien kupeessa kahdessa persoonallisessa pikkuhotellissa, ja Saran eroottinen kiinnostus Celineen syvenee. Irlantilaisessa joulunvietossa valopalmuineen on oma charmikas kitsch-ulottuvuutensa, jota Sara näyttää arvostavan enemmän kuin kelttiläistä mytologiaa.

Sara palaa Dubliniin etsimään Celineä hatarin suunnitelmin viiden vuoden päästä, mutta ei löydä kaupungista muita vanhoja tuttuja kuin Kieranin, joka on jo harmaantunut keski-ikäinen ukkeli. Toisella reissulla hän jopa uskaltautuu majoittumaan kaupungin pahamaineisessa pohjoisosassa, asunnossa, joka on sisustettu jokseenkin samoilla IKEA-kalusteilla kuin hänen luonaan Suomessa.

Luen jokseenkin kaiken Irlantia käsittelevän kirjallisuuden, jonka saan käsiini. Itse olen ollut erittäin fanaattinen Irlannin-toiviomatkailija juuri parikymppisenä, ja oma matalapalkkaodysseiani maassa oli huomattavasti latautuneempi kuin mitä tässä kuvataan – siksikin, että odotukseni reissujen suhteen hipoivat pilvissä. Kyse tosin oli eri aikakaudesta, Irlanti 1990-luvun alkupuolella oli vielä melko umpeutunut agraariyhteiskunta. Ehkä irlantilaisiin oli helpompi tutustua aikana, jolloin ulkomaalaisia hanttihommien tekijöitä ei tursuillut kaikista nurkista. Tunnistin kyllä tuttuja paikkoja ja koin teoksen ilmapiirin kotoisaksi. Odotin teokselta juurevampaa otetta ja dynaamisempaa juonta.

Kaksikielinen kirjoittamisstrategia toimi minun korvaani hyvin, mutta varmasti monet kustantamot eivät tähän kannusta. Luultavasti dialogien huumori kuitenkin avautuu paremmin niille, jotka ovat eläneet edes lyhyen aikaa irlantilaista todellisuutta. Jotkut irlantilaisten heitot naurattivat kovasti, kuten yökerhossa kuultu iskulause ”Do you spit or swallow?”.

Kielillä puhumisen taito on kevyttä, humoristista nuorten aikuisten kirjallisuutta, ja se voi avautua aivan eri tavalla jollekin, joka esimerkiksi suunnittelee ensimmäistä välivuoden pitämistä ulkomailla. Sateenkaariteema oli teoksessa kevyin mahdollinen, mutta teos antaa hyvin tilaa oman seksuaalisuuden etsinnälle ja myös oikeudelle olla määrittelemättä sitä tyypillisten kategorioiden kautta.

Opin tästä teoksesta sen, että muista maista voi kirjoittaa ilman haltioitumista niiden elämäntapaan tai kulttuuriin. On myös olemassa henkilöitä, jotka eivät saa kicksejä minkään maan kulttuurista tai historiasta, ja jotka asennoituvat matkustamiseen ja ulkomailla asumiseen puhtaan pragmaattisesti. Kun reppu on kevyempi, ei varmaan myöskään pety niin helposti.