Verevää kampuserotiikkaa

IMG_1340Jess! HELMET-haasteen Australasia-rasti (kohta 46) löytyi lukemattomien kierrätyskirjojen merestä! Australialainen tai uusiseelantilainen kirjallisuus ei ole niin vaikeasti toteutettava rasti kuin vaikka papuauusiguinealainen, mutta mielikuvitukseni ei ole riittänyt kuin muutamiin järkälemäisiin lukuromaaneihin, alkaen Okalinnuista. Janet Frame on kestosuosikkini, mutta juuri nyt Riitta Jalosen Kirkkaus (2016) tuoreessa muistissani olen sillä saralla kylläinen.

Emily Maguiren esikoisromaani Taming the Beast (Serpent’s Tail, 2004) on teos, jota en olisi luultavasti lukenut kolmikymppisenä, mutta jonka aihepiiri kiinnostaa minua enemmän hieman vanhempana. Teos sijoittuu 1990-luvun Sydneyhin, koulu- ja akateemiseen maailmaan. Se kertoo nörtistä kirjatoukasta Sarah Clarkista, joka tulee äidinkielenopettajansa viettelemäksi 14-vuotiaana ja alkaa tämän kokemuksen pohjalta etsiä seksuaalista identiteettiään poikkeuksellisen eksentrisellä tavalla. Sarah’sta kasvaa omanlaisensa nymfomaani, perheensä hylkäämä kapinallinen, joka rankasta biletyksestä huolimatta jaksaa raahautua luennoilleen missä tahansa kunnossa. Itsetuhoisuus, elämänjano ja suorituskeskeisyys vuorottelevat hänen elämässään rajusti, eikä hän suostu mahtumaan yhteiskunnan ja lähipiirin antamiin määrittelyihin itsestään.

Julkaisuhetkellään Australiassa teos on herättänyt kiivasta keskustelua alaikäisten seksuaalisuudesta ja koulumaailman hyväksikäytöstä. Maguire ei pahemmin moralisoi neljääkymmentä vuotta lähestyvän, kristillistaustaisen Mr. Clarkin hairahdusta, vaan esittää nuoren Sarah’n oman seksuaalisuutensa subjektina. Teoksessa selvästi syytetään enemmän Sarah’n vanhempia tunteellisesta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä kuin opettajaa laittomasta teosta. Lemmenparin uusi kohtaaminen Sarah’n ollessa lähellä yliopistosta valmistumista herätti ainakin minussa vielä voimakkaampaa vastarintaa kuin salaiset kohtaamiset koulun tarvikevarastoissa. Lemmenparin siirtyessä laillisille vesille suhteeseen kietoutuu entistä vaarallisempia momentteja, mitkä laittavat lukijan pohtimaan seksuaalisen kiihkon äärirajoja.

Onko tämä sitten eroottista fiktiota? Kai on, mutta seksuaalisten kohtaamisten kuvaukset ovat sen verran angstisia ja väkivaltaisia, että ne eivät välttämättä stimuloi lukijaa. Eroottiseksi fiktioksi tarinassa on todella paljon sivuhenkilöitä ja kuvausta tavallisesta elämästä, kuten kavereiden häistä ja lasten syntymistä. Ystävyys ja luottamus nousevat lopulta tärkeämmiksi teemoiksi kuin seksuaalinen täyttymys.

En saanut aikanaan Fifty Shades of Grey-trilogian alkuosasta luettua kuin parikymmentä sivua, niin ennalta-arvattavalta tarina tuntui. Taming the Beast on varmasti sadomasokismin kuvauksena rankempi ja vaihtoehtoisempi tarina, jossa päähenkilöiden mielenterveys on vakavalla koitoksella ja jossa verenvuodatus ja mustelmat kuuluvat suhteen normiarkeen. Monta päivää kestävät päihdepainotteiset sessiot limittyvät tässä huoleen sähkölaskuista ja sairaspoissaoloista, ja tulee tilanteita, joissa valittu itsetuhoinen elämäntapa kohtaa päivänvalon groteskilla tavalla. Kirjaa ei varmasti ole kirjoitettu tavoitteena kaupallinen menestys, enkä voi kuvitella tätä vaniljaseksiin kyllästyneiden perheenäitien tyynynaluskirjana.

Lukuisat korkeakulttuuriset viitteet Shakespeareen, John Donneen, Jane Austeniin ja muihin klassikkoihin pomppaavat miltei humoristisesti ulos aussien arkikielestä ja -kokemuksesta. Paikoitellen esimerkiksi bilekohtausten kuvaus on puhdasta saippuaoopperaa, mutta niiden alla piilee traagisempia sävyjä. Australialaisuuden kliseitä teos onnistuu jollain tasolla horjuttamaan – ainakaan Sarah Clark ei esiinny tyypillisenä, auringon paahtamana surffimuijana, vaan on kalpeaa, sisätiloissa viihtyvää goottityyppiä, mutta samalla sen verran akateeminen, ettei välttämättä edes jaksa seurata goottienkaan trendejä.

Feministisenä kannanottona teos voisi mahtua bitch litin genremäärittelyyn, jossa ympäriinsä naiminen, elämän sössiminen ja päihdemyönteisyys nousevat protestiksi valtavirtakulttuurin itsensä tuotteistamiselle. Teos avaa myös itselleni aiemmin tuntemattomia seksuaalipoliittisia termejä, kuten body fluid monogamous. 

Teos herätti itsessäni kovin ristiriitaisia tunteita, enkä osaa arvioida, kiinnostaisiko se seuraavien sukupolvien lukijoita. Näyttää, että kirjasta on otettu useampia painoksia, eli sillä saattaa olla kulttiteoksen maine jossain päin maailmaa. Suomalaiseen kontekstiin minun on vaikea kuvitella näin avointa kertomusta opettajan ja neljätoistavuotiaan tytön seksisuhteesta, sillä yhteiskuntamme lastensuojelumentaliteetti saattaisi helposti estää vastaavan teoksen julkaisun. Ainakaan en suosittelisi tätä teosta alaikäisille lukijoille, sillä se ei tosiaankaan ole leimallisesti nuortenkirja.

 

 

 

Evakkouden loppumaton perimä

img_1140Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Perheenyhdistämisen hammaskartta

juurihoito-miika_nousiainen-37142814-frntlOnneksi kroonista hammaslääkärikammoa lievittämään on olemassa täsmälääkkeitä. Miika Nousiaisen Juurihoito (Otava, 2016) kammotti jo kansikuvan tasolla, joten tartuin kirjaan pelonsekaisella kunnioituksella. Hammashoitokeskeinen sukukronikka kiinnosti myös maahanmuuttopolitiikan tasolla – onhan perheenyhdistämisiin ja uusien tulokkaiden ikäkartoituksiin liitetty hammaslääketieteellisiä tutkimuksia. Harvalla suomalaisella on omakohtaista kokemusta tällaisista tutkimuksista, mutta Nousiainen nostaa suomalaisen maastamuuton historian vastaavan syynin alaiseksi.

Kirnuvaaran sisaruksilla on geenivirhe: heiltä puuttuvat vitoshampaat. Kirnuvaarat ovat lähtöisin Lieksan Pankakoskelta, kylästä, josta aikanaan karkotettiin romaniväestö väkivaltaisessa puhdistuksessa. Nelikymppinen Pekka löytää mahdollisen isovelikandidaattinsa helsinkiläiseltä hammaslääkäriasemalta. Esko ei heti lämpene nuoremman miehen sukulaisuusuteluille, vaikka hammastarkastuksessa huomaakin puuttuvat vitoset. Esko on omistanut koko aikuisikänsä hammashoidolle keräten omaisuuden, jolla voisi viettää loppuelämän todellisia kissanpäiviä.

Kaikilla Kirnuvaaran sisaruksilla on eri äidit, sillä isä Onni on ollut hurja naistenmies. Eroaminen tai sitoutumiskammo tuntuu olevan krooninen sukuvika. Pekan kuviot eronneena mainostoimittajana ja yhteishuoltajana tuntuvat silti melko tavallisilta verrattuna Eskoon tai niihin sisaruksiin, joita he lähtevät etsimään maailmalta. Esko on syönyt vuosikausia vain yhtä ruokalajia, eineslasagnea, eikä hän ole yhtä Sveitsin-konferenssia lukuunottamatta käynyt koskaan ulkomailla. Hän ei ole koskaan seurustellut naisen kanssa, eikä pitänyt kädessään drinksua rantabaarissa. Tästä huolimatta hän ei tunnu masentuneelta, vaan hän on poikkeuksellisen vähään tyytyvä ihminen.

Suosikkihahmoni sisaruksista on kuitenkin Sari, eskilstunalainen kuuden lapsen mamma, joka puhuu sujuvasti kaikkien eksiensä kotikieliä. Sari on elämäntapatyötön, joka kuitenkin harrastaa kunnallispolitiikkaa Ruotsidemokraattien rivissä. Sarin libanonilainen nyksä on vihreä kunnanvaltuutettu, joka on onnistunut murtamaan tämän ennakkoluulot vihreiden miesten seksuaalisuudesta. Sarin suomalainen identiteetti on häilyvä, sillä suomalaisuus edustaa hänelle vain yhtä kaltoin kohdeltua maahanmuuttajaryhmää. Sarin maailmassa erilaiset blattet taistelevat vähäisistä pöydälle pudonneista pullanmuruista.

Thaimaassa asuvaan tarjoilija-Fanaan ja Australiassa asuvaan kansalaisaktivisti-Sundayhin tutustutaan hieman ohuemmin. Thaimaassa sisarukset kohtaavat kehitysmaan sukuvelvoitteet ja Eskon hammaslääkärin vehkeet tulevat tosi tarpeeseen. Australiassa he taas tutustuvat aboriginaalien synkkään menneisyyteen, vaikka Sundaylla menee nykyään varsin mukavasti.  Vaikka teos tarjoaakin aimo annoksen eksotiikkaa ja sytyttää matkustushimon, viihdyin kuitenkin kaukomaita enemmän Lieksassa ja Eskilstunassa. Lieksa-osuudesta olin jopa hurmioissani, sillä Pankakosken romanien kohtalo on askarruttanut minua jo pitkään. Lieksan tämän hetkistä maahanmuuttotilannettakin sivutaan, ja ironisella tavalla se asettuu Eskilstunan tilanteen peiliksi.

Tunteiden tasolla kaikissa Nousiaisen romaaneissa on samaa pakahduttavaa liikuttavuutta. Hänen perheensä ovat vinksahtaneen tavallisia, liikekannalla pysyviä, vähemmän pyhiä. Ruotsi tuntuu olevan Nousiaisen teemamaa, josta hänen on vaikea päästä irti. Olen nyt lukenut kaikki Nousiaisen teokset, pitänyt jokaisesta, mutta minulle edelleen ”jackpot” oli Metsäjätti, joka kuvasi lapsuuteni Keski-Suomen mielenmaisemaa.  Juurihoito tuntui astetta viihteellisemmältä kuin syvissä vesissä vellova Metsäjätti, enkä käytä viihteellisyyttä haukkumasanana. Joulukuinen äkkilähtö Australiaan kelvannee terapiaksi useimmille. Vakavammalla tasolla teos pyrkii herättämään keskustelua perheiden moninaisuudesta ja siitä ilosta, kun ihminen keski-iässä löytääkin ison liudan sisaruksia. Suosittelen teosta erityisesti sukututkimusta harrastaville ystävilleni, sillä Kirnuvaarojen tarinan kautta voimme hyvin kuvitella tulevaisuuden sukututkijoiden globalisoituvat haasteet.

 

Merentakaisen esiäidin jäljillä

Hylät_puarh_web_6679 (1)Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha (1911) oli yksi lapsuuteni suurista aarteista, ja sen lukemisen jälkeen olen aina halunnut asua muratin peittämässä tiilitalossa. Tämän fiksaation vuoksi tartuin australialaisen Kate Mortonin romaaniin Hylätty puutarha (Bazar, 2014, suom. Hilkka Poutanen) suurella uteliaisuudella. Osasin jo arvata lastenkirjayhteyden ja kirjailijan rakkauden vanhoihin tyttökirjoihin kansikuvan ja -tekstin perusteella. Morton onkin toiselta ammatiltaan viktoriaanisen kirjallisuuden tutkija, ja vaikka kyseessä on viihderomaani, hänen perehtyneisyytensä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Britannian kirjallisuuteen, taiteeseen ja historiaan ovat ehdotonta plussaa kerronnassa.

Olin suorastaan hurmaantunut teoksen alkuasetelmaan, jossa kolmikymppinen sinkkunainen Cassandra saattaa isoäitinsä tuonilmaisiin Brisbanessa ja saa pian sen jälkeen tietää perineensä talon Cornwallista. Koska luen Australiaan sijoittuvia romaaneja vain aniharvoin, jo pelkästään sen pään luonnon ja historian kuvaus oli kiehtovaa, varsinkin, kun päähenkilöt olivat kovin introverttejä antiikkikauppiaita. Cassandran omistautuminen isoäitinsä antiikkibisneksien jatkajana tuntui raikkaalta kertomukselta, kun päällimmäiset mielikuvani Australiasta liittyvät surffaukseen, grillaamiseen rannoilla ja yleiseen ulkoilmaelämään. Mortonin kuvaamassa Australiassa viihdytään paljon sisätiloissa ja harrastetaan ylirajaista sukututkimusta. Cassandra päähenkilönä on vahva oman polkunsa kulkija, jonka taustalla on paljon surua ja luopumista.

Luin siis kirjaa vajaaseen puoleenväliin inspiroituneena. Teoksessa on useita ajallisia kerroksia ja se vie lukijansa Australian eri paikkojen ja Cornwallin lisäksi myös Lontooseen ja New Yorkiin. Nelivuotiaan Nellin yksinäinen laivamatka Australiaan on kehyskertomus, jonka ympärille draaman kaari jännittyy. Nell ei pysty muistamaan laivaan joutumisestaan muuta kuin, että hänet sinne kuljetti Kirjailijatar – täti, jonka kanssa hänen isällään oli tapana riidellä salaisessa puutarhassa. Nell on kuollessaan 95-vuotias, eikä hän ole avautunut kohtalostaan tyttärelleen eikä tyttärensä tyttärelle. Sukusalaisuudet alkavat paljastua pikkuhiljaa, ja teos herättääkin kysymyksiä biologisen sukuyhteyden merkityksestä. Suku ja sukulaisuus kun ovat paljon muutakin kuin veren perimää. Tässä korostetaan varsin kauniilla tavalla adoptiosuvun merkitystä.

Puolenvälin jälkeen juonessa oli vain liikaa kierroksia. En edes häiriintynyt henkilöhahmojen runsaudesta, vaan juonen saippuaoopperamaisesta rakenteesta. Ymmärrän kyllä, että tässä on pyritty rakentamaan mahdollisimman koukuttava tarina, joka kiinnostaisi laajoja kansainvälisiä yleisöjä, mutta yrittämisen meininkiä oli mielestäni liikaa. Lisäksi kieli on paikoitellen adjektiivitautiin sairastunutta kiiltokuvamaista maalailua. Ymmärrän kyllä, että Morton pyrkii kielellisestikin myötäilemään viktoriaanisen ajan sisäsiistiä, eufemismeja pursuavaa sananpartta, mutta sanoja oli liikaa. Lisäksi pahikset olivat aivan liian pahoja, ja esimerkiksi Lontoon kurjuuksien kuvaus oli vielä kliseisempää kuin Cornwallin kartanoelämän. Loppua kohti juoni sortuu jopa Harlekiini-tasoisiin viritelmiin, jotka pomppaavat aiemmasta suht järkiperäisestä juonen kehittelystä kuin vieteriukot.

Ikuisia pikkutyttöjä teoksessa ihastuttavat monet yksityiskohdat. Itsekin olin innoissani mm. entisaikojen leikekirjoista, harvinaisista satukirjoista, labyrinteistä, kaleidoskoopeista ja erikoisista kasveista kuten suklaapelargonia. Cornwallin Tregennan kylän merirosvouden historia herätti mielikuvia Jack Sparrow’sta. Muuten rivien välissä voi törmätä myös Viisikkojen, Sound of Musicin ja Ihmemaa Ozin kaltaisiin visioihin.  Runsas intertekstuaalisuuskaan ei ollut ongelma, vaikka osa kirjallisista viitteistä tuntui yliviivaustussilla korostetuilta.

Koin lukevani hienon kuvauksen australialaisesta nykykulttuurista ja siirtolaisuudesta. Britannian osuus olisi toiminut paremmin, jos juonesta olisi poistettu puolet mahtipontisuudesta. Nykyisessä muodossaan teos pyrkii hurmaamaan pelkän hurmaamisen vuoksi ja peittämään lukijan sellaisella aistivoimaisuudella, että sen alle voi nujertua tai siihen ainakin turtuu. Hyvä kirjallisuus nimittäin saa aikaan paljon muutakin kuin pikkutyttömäisiä kiljahduksia. Jopa Downton Abbey:ssä on enemmän historiallista analyysiä ja älyllistä potentiaalia kuin tässä romaanissa.  Pukudraaman tasolla liikutaan suunnilleen samoissa vesissä. Downtonin hahmot tosin ovat ilkeämpiä ja nyansoituneempia kuin nyyhkyhahmot Rose ja Kirjailijatar.

Kai joistain kirjoista voi pitää puoliksi?

Eukalyptustien etsivät

Mustat sydämetSeppo Jokisen uusimmasta, Mustista sydämistä (Crime Time, 2014) on kuulunut sellaista suitsutusta, että teokseen tarttuminen melkein pelotti: entä jos en ymmärräkään rakastetun komisario Koskisen maisemallista syrjähyppyä Australiaan? Takanani on kaksi ja puoli Jokis-dekkaria – vaikka aiemmat teokset ovat kolahtaneet, viimeisimmän dekkarin kesken jääminen johtuu teosten samanlaisuuden logiikasta tietyllä tasolla. Pidän kyllä Koskisesta hahmona ja monista hänen kollegoistaan, mutta tamperelaisten vähäosaisten ongelmat tuntuvat joskus melkein liian läheisiltä kaunokirjallisilta elämyksiltä.

Pelko oli turha, sillä teksti imi mukaansa ensi sivulta. Koskinen ja kumppanit matkaavat  juoksemaan Sydneyn maratonin – neljän hengen poliisitiimillä on hyvä draivi päällä ja aikomus olla kymmenen päivää rikoksista lomalla. Toisin käy jo maratonin aikana – puurtaessaan hikisiä kilometrejä Koskinen kuulee väkijoukosta suomenkielistä avunpyyntöä. Maratonin loppuviivalla hän vielä saa nuorelta suomalaiselta naiselta käteen lapun, jossa on avunpyytäjän yhteystiedot.

Päädytään australiansuomalaisten siirtolaisyhteisöön, joista jokunen jäsen on pesunkestäviä tamperelaisia. Auli-mummon tamperelainen sukulaistyttö Valpuri on kadonnut working holiday-keikallaan maan ääriin, ja muutenkin lähipiirissä on monenmoista hämärää. Maratonin selätettyään Koskinen päätyy ratkaisemaan monimutkaista huijausvyyhteä ympäri Australiaa rankkojen alkoholisoituneiden setämiesten opastamana. Mustat sydämet-nimi viittaa sisämaan kaivosten opaalilöydöksiin, joita Soppakala-niminen mies piilottaa asunnossaan syvimmässä sisämaan puskassa. Soppakalaa kuitenkin lähestyy Laila-niminen onnenonkija, hämeenlinnalainen identiteettivaras, joka lupaa myydä arvokkaat kivet Brisbanessa ja aloittaa uuden elämän uuden elättinsä kanssa.

Mustat sydämet avautuu ei pelkästään dekkarina, mutta monisyisenä australiansuomalaisten lähihistoriikkinä – tässä seurataan 1970-luvun alussa Suomesta muuttaneita yksinäisiä miehiä ja pariskuntia, ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia, jotka vuoraavat saunojensa eteisiä tangolevyillä ja Seura-lehdillä. Erityisesti vanhojen poikien ja leskimiesten kohtalot koskettavat: monilla miehillä on vaikeuksia solmia suhteita ”kielisiin” ja suomalaisten naisten vähyys on johtanut yksinäisyyteen ja alkoholismiin. Jokinen kirjoittaa rehellistä työväenluokan historiaa rakennusmiehistä, ratatyöläisistä ja leipureista. Identiteettikysymykset ovat akuutisti pinnalla – suurimmalle osalle teoksen henkilöistä suomalaisuus on sitova kuulumisen kiinnike, kaukokaipuun ja nostalgian vahvistama. Siirtolaisten yhteisössä toimii hyväntahtoisuuden ja -uskoisuuden prinsiipit ja äärimmilleen korostunut rehellisyys, jota jopa Koskinen pitää suorasukaisuutena.

Teoksessa on Tampereelle sijoittuva sivujuoni, joka liittyy nuorten kotibileisiin ja katoamisiin. Tavallaan tässä eletään koko ajan kaksoistodellisuutta ja moni Australian-pään juonikin juontaa juurensa Tampereen tai lähiseutujen sylttytehtaisiin. Reaaliaikainen yhteys Sorilan kollegoihin, erityisesti komisario-Ullaan, muistuttaa lukijaa menneestä ja tulevasta. Koskisen romanssikuviot ovat kieltämättä edelleen kömpelöitä ja tumpeloita. Päähenkilön inhimillisyys näkyykin vahvimmin yksityiselämän koukeroissa. Lukijaa viritetään odottamaan mahdollista kuumaa työpaikkaromanssia seuraavassa osassa.

Siirtolaisuuden kuvauksen lisäksi pelkkä Australian luonnon ja kulttuurin kuvaus ihastutti. Erityisesti sisämaan perähikiä Lightning Ridge ihastutti ja herätti suurta matkakuumetta. Aboriginaalien laulupolkuja kohti tässä reissattiin kengurujen kansoittamilla eukalyptusteillä. Tämä oli paras Koskiseni toistaiseksi, ja suosittelen teosta myös muille kuin dekkarien ystäville vahvan historiallisen ja etnografisen otteen vuoksi.